I

Kevät oli ollut pitkä.

Panteen ja kinosten peittäminä olivat vielä Repo-ojan myllyt siihen aikaan, kun ennen jo kevättä iloisesti pyörivät, sauvakat kilpaa hypellen. Paksuina jäätikköinä olivat vielä myllyjen edustatkin Repovaaran laidassa, ja jään alta kuului vain heikkoa, huokailevaa veden lirinää ikäänkuin kuolevan hätähuutoja. Rännitkin olivat jäässä ja myllyjen ovet puolitiehen panteessa.

Mutta joka päivä kävi Ollin-Mikko katsomassa, eikö kevät jo alkaisi voittaa ja veden juoksu virkistyä. Vitkaan ja vaivalloisesti kevät edistyi. Mitä päivin vähin sulatteli, sen öisin taas kylmäsi. Mutta varhain aamuilla Mikon jo myllyille päin nähtiin kävelevän, kulkevan myllyltä myllylle, kuulostelevan ja miettivänä jäätikköihin katselevan. Eipä muistanut Mikko näin myöhäistä kevättä. Tähän aikaan olivat jo kaikki Repo-ojan myllyt pyörineet, sauvakkojen jyrinä ja ojan mahtava pauhu oli kuulunut ympäri kylää, myllymiehiä tuli ja meni ja Mikko puuhaili kunnioitettavana myllärinä. Se oli hauskaa ja elettävää elämää. Päivä paistoi Repovaaran jyrkälle rinteelle, jota pitkin Repo-oja villinä vesivaahtona myllersi alas jokilaaksoon. Hauskaa oli nähdä noita kaukaisten erämaiden kirkkaita vesiä, kun ne vaahtoisina tulla porhalsivat alas asutuille seuduille. Ja siihenpä vesirikkaaseen ojaan oli jokainen kylän talo rakentanut oman, pienen ja sievän myllynsä, jossa viljakultansa jauhoi. Tässä, tämän hauskan Repo-ojan partaalla, oli Mikonkin elämä kulunut. Keväisin ja syksyisin oli hauskaa, kun myllyvedet olivat runsaat ja myllyjen hoitamista, jyväin käyttöä ja kivien takomista oli kosolta. Syksyllä ja keväällä Mikkokin elatuksensa hankki, mutta talvisin ei hänessä ollut enempää elämää kuin Repo-ojassakaan: juuri sen verran, ettei veri seisahtunut. Miettiväisenä hän seisoskeli myllyjen luona ja mielessään arveli, että kyllä pian alkaa suveta. Varis oli jo rääkkynyt myllyn katolla aamulla varhain. Muisteli Mikko erästä kevättä — hän oli silloin nuorena poikana — jolloin muutamassa päivässä teki täydestä talvesta ihanan kesän. Semmoinen ihme saattaisi nytkin tapahtua ja epäilemättä tapahtuukin, kun Vappu pian on käsissä.

Ei ollut Mikkoa nyt tänä keväänä Repo-ojan pauhu herättänyt talviunestaan, vaan muut syyt. Syksyllä myllynkäytöllä ansaitut jauhot olivat lopussa samoin kuin omankin pellon vilja. Oli jo pitänyt vähin naapurista, Apunlaaksosta, lainatakin…

— Jospa vaan kääntäisi tuulen etelään ja päivän kaksi sataisi vettä, — mietiskeli Mikko ja kiipesi Herralan myllyn rappusille, jotka, johtivat myllyn ylikertaan ja olivat lumesta ja jäästä vapaina. Siihen istahti ja alkoi piippuaan sytyttää. Siinä tuntui lämpöiseltä, etelän rinnassa, kun aurinko seinää vasten paistoi. Keväinen tunnelma Mikonkin tapasi. Täältä korkealta mäeltä oli hänellä avara ja suuri näkö-ala yli koko kotikylän ja kauas muihinkin kyliin ja leveälle, valkoisen hangen peittämälle joen uomalle.

— Hyvinpä se näyttää etelän taivas lientelevän, — ennusteli hän. — Saattaa tehdä sateen milloin hyvänsä, ja silloin onkin talvelta valta poissa… Jauhojen puute kuuluu jo taloissakin hätyyttelevän… Herralan isäntäkin kertoi viimeistä jauhosäkkiä aljetun…

Mutta sitten hän tunsi kipeää nälkää ja hiukaa sisustassaan, sieraimiin lemusi kuin vereksien, vastajauhettujen jauhojen haju, ja vesi laski suuhun. Mutta hän koetti taistella vastaan ja imi väkeviä savuja lyhytvartisesta, isokoppaisesta piipustaan.

Siinä aivan lähellä, kyläläisten myllytien vieressä, oli Mikon pieni pirtti, jonka mäen ja rannan puolella, kiviraunioiden ympäröiminä, olivat hänen molemmat peltotilkkunsa. Siihen oli pienen pirtin salvanut ja kivikkoon peltoa tehnyt. Siinä se sitten olikin näkösällä kaikki, mitä oli puuhannut. Pelloista sai hyvinä vuosina tynnyrin ohria, eikä halla koskaan ehtinyt tänne lämpöiseen Repovaaran laitaan viljaa pilaamaan. Mutta talvi oli niin pitkän pitkä… loppuneet olivat jauhot…

Aikansa istuttuaan myllynportailla Mikko nousi ja läksi astumaan. Ohi mennessään hän poikkesi Apunlaaksoon, joka oli Mikon lähin naapuri. Siitä olivat miehet tukkimetsällä vielä ja vaimo kahden nuorimman lapsensa kanssa vain kotosalla.

Tiedusteli Apunlaakson emäntä Mikolta, joko Repo-ojaan tuntui vesi lisääntyneen, ja kummaili samassa tätä pitkää kevättä.

"Jopa kuului Herralan myllyntokeessa niinkuin vähän virkeämpi veden juoksu", sanoi Mikko. "Kun päivänkin oikein suveaisi… mutta mitäs kun ei käännä tuulta etelään…"

Tuumaili Apunlaakson emäntä, jotta eikö joutaisi Mikko hänelle pilkkomaan vähäisen keittopuita…

"Joutaapa nyt vielä… vaan kyllä tässä taas tulee semmoinen kiire, ettei ole yötä eikä päivää… Tulevalla viikolla luulen jo, että Herralan mylly käypi… Pannetta alan tänä päivänä jo sysiä…"

Mikko katseli vesissä suin mitä emäntä hommaili. Näytti toimittelevan Mikolle einettä. Ja kun oli perunat, leivät ja kastikkeen pöydälle pannut, niin Mikolle virkkoi:

"Haukkaa nyt tuosta vähän einettä, vaikka lienet jo einehtinytkin, — mutta hyvä syönyttä syöttää, sanotaan."

"Jo minä söinkin, vaan jospa häntä vähän haukkaakin", arveli Mikko, ja hänen tyhjä vatsansa mourusi.

Itsekseen Mikko mietti, että jo on hyvä ihminen tuo Apunlaakson emäntä… Mutta ääneen ei mitään puhunut eikä ollut hopussa syömään, vaan sai emäntä toistamiseen pyytää. Mutta sitten kun istui pöytään, alkoikin eväille lähtö tulla.

"Mennä vuonna jo tähän aikaan myllyt kävivät", sanoi emäntä.

"Jo toki. Ja sulana oli koko Repovaaran etelänpuolinen rinne", vastasi Mikko, suu täynnä perunoita.

"Minulla vihloo rintaa niin kummasti ja karvastelee… jos entiseksi on, niin suvi tästä tulee ja raskas vesisade", ennusteli emäntä.

"Samaa ennusti Ullakin tässä aamulla, kun Ojalaiseen läksi lampaan keritsemiseen."

Niin siinä Mikon aterioidessa keskustelivat ja kevään tulevan toivoivat.

Ja Mikko, puhdistettuaan kaikki, mitä emäntä oli hänen eteensä latonut, pani piippuunsa ja lähti notkeana ja virkkuna miehenä pihalle puita pilkkomaan.

Ja sieviä pikku puita Mikko pilkkoi ja sievään, taiteelliseen kasaan ne asetti. Ei kukaan pilkkonut puita niin hyvin kuin Mikko, eikä kukaan niin sieviä pinoja laittanut.

* * * * *

Ei ollut Apunlaaksosta Mikon mökille kuin syltä kymmen. Naapureita yhdisti kesäisin ja talvisin kinttupolku, jonka Mikko pyryjen perästä loi auki.

Mutta kahvit keitti vielä Apunlaakson emäntä Mikolle. Ja Mikko, juotuaan monesta aikaa kolme kookasta kupillista, läksi tyytyväisenä miehenä mökilleen. Porstuan oven säppiin oli tuominen tikku pistetty — se oli merkki, ettei ollut ketään kotona, — muuta lukkoa ei ollutkaan.

Pirtti oli pieni niinkuin pienintä lajia sauna, ja pienoiskokoa oli mökin sisustakin. Oven puolella, sivuakkunan luona, oli Mikolla itsellään paikkansa. Siinä oli lyhyt penkki, joka samalla oli Mikon sänky. Seinällä oli sitten minkä mitäkin työasetta, mutta ihan katonrajassa kolme puista naulaa rivissä vierekkäin. Ne naulat olivat myllynavaimia varten: ovimmaisessa Mikko piti myllyn jauhatuksen aikana Ojalaisen myllyn avainta, keskimmäinen naula oli Herralan myllyn avainta varten ja laidimmainen pappilan.

Karsinan puoli pirttiä kuului Ullalle, Mikon vaimolle, ja Einon paikka oli kangaspuitten ja uunin välissä.

Raukaisevan tuntui Mikkoa. Olisi ollut paikattava nuo Ojalaisen piian kengät, mutta eipä tuntunut olevan työlahjoja. Siitä työstä olisi saanut sen verran lantteja, että olisi kyennyt särpimen ostoon.

Piippuunsa Mikko pani ja mietiskeli. — Mihinkä lie mennyt taas se pojan hunttiokin? Äitinsä sitä ruokkii laiskana, mutta eipä liikene minulle suupalaa leipää, vaikka kyllä tietää, että minulta ovat jauhot kaikki… Vaan liekö itselläänkään enää monta leipomusta!

Mikon teki mieli kiivetä ullakolle katsomaan, minkä verran Ullalla oli ruokavaroja, mutta kun ei koskaan ennen ollut sitä tehnyt, niin tekemättä jätti nytkin.

Peräakkunan luona oli pöytä, ja pöydän alla olivat heidän piimäpyttynsä. Tuo, joka oli isoin ja keltaiseksi maalattu, oli Mikon, pienin, maalaamaton oli Ullan, ja vanhin ja kulunein oli Einon, joka oli sen saanut kumminlahjaksi Piikkarien Soilalta, naapurimökin emännältä.

— Kumma, ettei Ulla ottanut piimäpyttyä matkaansa, kun Ojalaiseen läksi lampaan keritsemiseen, — mietiskeli Mikko. — Niin, mutta se ottaakin rahassa ja käy kauppiaasta kahvia, jota ei ole näkynyt keittävän viikkokausiin…

Mikko silmäsi ulos sivuakkunasta, josta näkyi hänen mäenpuolinen peltonsa ja korkea Repovaaran kylki vähän edempää. Siinä vaaran laidassa oli ollut isävainajan, Ollin, pirtti. Siinä oli Mikko syntynyt ja mieheksi kasvanut. Mutta kun isä kuoli suurena nälkävuonna, joutui Mikkokin kylälle ajelehtimaan. Ei ollut Olli-vainajan mökistä enää mitään jäljellä. Muurinperuskivetkin, joiden Mikko tiesi olleen sieviä laakoja, olivat kyläläiset vähissä erin ottaneet ja omiin tarpeisiinsa käyttäneet. Peltotilkku, joka oli ollut mökin vieressä, oli siinä vieläkin, lyhyttä, laihaa heinää kasvaen, ja siitä niitti Ojalainen sen vähän, mitä se laihasta kamarastaan jaksoi kasvaa. Mutta paikkaa nimitettiin vieläkin Ollinvainioksi.

Tuo korkea Repovaara ja sen metsäinen tausta, hauska, pauhaava Repo-oja, sievät myllyt ojan varrella, mökit tässä ympärillä ja kotoinen kylä, kirkolta alapäähän, — siinä se maailma, jonka Mikko tunsi ja jota edempänä ei ollut käynyt eikä ollut koskaan mielikään tehnyt.

— Vaan kuuluu sitä olevan pitkältä maailmaa — joka haaralla, — mietiskeli hän ja otti Ojalaisen piian kengän katseltavakseen. — On sitä maailmaa, ja kummasti ne ihmiset asuvat… jos lie totta mitä kansakoululapset puhuvat… On maita ja meriä ja puolta korkeampia vaaroja kuin tuo Palovaara…

Ojalaisen piian kengän iltti oli irtaantunut, ja sitäpaitsi oli pohjassa suuri reikä.

— Vihollisen rajoja ne tänne kantavat, ja minun niistä sitten pitäisi tehdä vedenpitävät! — ärähti hän, mutta alkoi kuitenkin korjailla, paikkanahkaa hammastensa välissä venyttäen.

Kyllä Mikolla kengänpaikkaamista olisi ollut pitkin talvea, mutta harvoin kuitenkaan viitsi tehdä. Juuri kun hätä oli suurimmillaan, kun ei ollut tupakkaan rahaa eikä tiennyt särpimestäkään, mistä saisi, niin silloin otti paikatakseen. Ja kun paikkasi, niin tarttuivat paikat niin lujaan, etteivät milloinkaan irtaantuneet. Ja koko kylä sen tiesikin, ettei semmoista kengänpaikkaajaa ollut tässä eikä vielä toisessakaan kylässä. Mutta harva oli se, joka Mikon sai paikkaamaan. Sanoi aina olevan muita kiireitä.

Eikä olisi nytkään tullut aloitetuksi tuota Ojalaisen piian kengänkorjuuta, mutta melkein lopussa oli tupakka, ja lantteja oli juuri sen verran, että saisi kilon silakoita. Perunatkin olivat Mikolta loppuneet. Siemeniksi oli loput kerännyt.

— Ullalla niitä on vielä perunoita, — mietiskeli Mikko. — On tässä omassa kellarissakin viisi, kuusi keittoa, ja mitä lie vielä Apunlaakson kellarissa, johon syksyllä kantoi. Mutta elä usko, että vaan minulle tarjoaisi, vaikka tietää, ettei minulla ole yhtään perunaa… Vaan odotappas aikaa… pian tässä myllyt alkavat jauhaa, ja silloin minäkin vereksistä ohrista makean vellin keitän… ja silloin taitaa Ullallakin vesi suuhun laskea… luulen…

Ja päästyään kengänpaikkauksen alkuun hän ei hellittänytkään, vaan kiskoi pikilangalla paikkaa, suutaan joka vetämällä surkeaan irvistykseen vääntäen.

Johtui sitten mieleen se aika, jolloin Ullan kanssa menivät naimisiin. Miten liekin nyt juuri mieleen juolahtanut! Kävi vihaksi akan perhana, kun ei nyt pyytämättä ymmärtänyt antaa paria keittoa perunoita… Mutta viisas ja varovainen oli hän silloin ollut, kun Ullan kanssa pappilaan vihille menivät. Ei ollut Ulla siihenkään aikaan enää erinomainen naitava vaimo. Huonomaineinen oli ollut ja kaksi pojan roikaletta jo äpärinä synnyttänyt. Kuitenkin niin tuli tuumaksi, että yhteen menevät. Mutta silloin hän, Mikko, oli tehnyt määrän semmoisen, että omin eväin on kummankin avioliitossa elettävä. Ullalla olisi vapaa asunto Mikon pirtissä ja keitto- ja leipomapuita tarpeen mukaan, ja siitä täytyi Ullan korvaukseksi leipoa leipää Mikolle, Mikon jauhoista tietysti, ja puhdistaa pirtti silloin tällöin.

Siihen oli Ulla suostunut, ja niin läksivät pappilaan. Mutta Mikko oli varovainen. Rovastin kuullen kysyi vielä Ullalta: "Muistat kai välipuheemme?" Silloin rovasti tahtoi tietää, mikä välipuhe heillä oli, ja Mikko kertoi rovastille: Rovasti oli kysynyt Ullalta, oliko niin, johon Ulla oli vastannut, että niin oli kuin Mikko puhui.

Sitten vihittiin.

Mikko oli jo saanut paikan kiinni ja alkoi nyt ilttiä kiinni ommella.

— Syntyi sitten tuo pojan perhana, Eino, — jatkoi Mikko äskeisiä ajatuksiaan. — Ulla luuli, että minä rupean poikaa elättämään, mutta silloin minä sanoin, että hoida itse kakarasi… ja hoitaa on saanut… en ole puuttunut, en sekaantunut koko asiaan…

Tämä kultainen vapaus oli sentään herttaista. Sai olla ja elää niinkuin tahtoi. Ei ollut Mikolla kenellekään pennin velkaa, päinvastoin. Ojalaiseltakin oli saamassa kolme kuormaa tallilantaa siitä, että oli syksyllä kumpaisenkin riihen kiukaan korjannut, ja Kankaalta niinikään kolme kuormaa karjanlantaa siitä, että oli talvella korjannut ja vannehtinut lehmäin juoma-astioita. Kylvön aikana oli ollut määrä tuoda lanta Mikon pellolle, siihen paikkaan, johon Mikko osoitti…

Ei kyennyt kukaan komentelemaan eikä määräilemään. Kun verot täsmälleen maksoi eikä himoinnut lähimmäisensä omaa, niin ei niin suurta herraa hänen kynnyksensä yli astuisi, jota palvelisi tai kumartelisi… Sai mennä työhönkin, jos tahtoi, mutta sai olla menemättäkin, menemättä hän useimmiten olikin…

Muut mökkiläiset söivät velkaa kaiken talvea, ottivat jauhoja, lihaa ja särvintä ja sitten saivat kesäkauden hikoilla heinätyössä velkaansa maksamassa…

Mutta eipä saatu Mikkoa niityn laitaan, vaikka kyllä yritettiin. Ei saatu, vaikka luvattiin yhtä iso päiväpalkka kuin nuorillekin miehille. Sillä sen tiesivät kaikki, että roima niittomies oli Mikko, vaikka olikin kaikkia muita lyhempi, ja sitkeä kuin saukko… Kerran oli Ojalainen nöyrästi pyytäen ja lahjoja luvaten saanut Mikon ulkoniitylle… Ja vaikka olivat renkeinä silloin Ojalaisella Iso-Iivari ja Partasen Antti, parhaita niittomiehiä koko pitäjässä, niin kesken päivän väsyivät… Ja silloin oli Ojalainen tuumannut, että eipä hän olisi uskonut tuota Mikkoa noin sitkeäksi ja rivakaksi niittäjäksi…

Siitä oli toistakymmentä vuotta aikaa, eikä ollut Mikko sitten kenenkään heinäntekoon enää lähtenyt…

Eikä lähde…

Hän sai Ojalaisen piian kengän korjatuksi. Viimeisteli sitä vielä kämmeniensä välissä ja oikaisi käyristynyttä kärkeä…

Mutta sitten laskeusi pitkäkseen lyhyelle penkilleen ja painoi mustatukkaisen päänsä paikkaiseen sarkatakkiin, jonka oli käärinyt päänpohjaksi.