V

Syksy tuli.

Kaunis ja täyteläinen oli tähkä Mikon molemmissa pelloissa, eikä yhtään rikkaruohoja näkynyt. Ihmettelivät sitä sivukulkijatkin. Noin se olisi pelto hoidettava kuin tuo Ollin-Mikko hoitaa… noin puhtaana rikkaruohoista.

Tyytyväinen oli Mikko itsekin ja Apunlaakson emäntää kehui kylän parhaaksi kylväjäksi. Yksissä tuumin ja sovinnossa Einon kanssa viljan leikkasivat, sitoivat ja sieviin kuhilaisiin asettivat.

Mutta kuiva näytti syksyn kulku olevan. Repo-ojassakin oli niin vähän vettä kuin kesäkuivalla, eikä myllyn käyttämisestä ollut puhettakaan.

Ulla kulki pellon leikkuussa kylällä ja yöpyikin usein sinne.

Päiväksi oli Ojalainen saanut Einon pellolle, mutta kun ilta tuli, niin pyysi palkkansa ja lupasi seuraavanakin päivänä tulla.

Mutta seuraavan päivän hän makasi ja valitteli kipeäksi itseään.

Kansakoulukin avattiin, ja Mikolla alkoi tavallinen työnsä koulun halkovajassa. Einokin kävi mukana ja halkoi puut sitä mukaa kuin Mikko sahasi. Opettajakin kävi puheille, istuen pölkyllä ja katsellen, kun isä ja poika pienensivät halkoja. Oli hyväpuheinen tämä opettaja ja mielellään keskusteli Mikon ja Einon kanssa.

"Mikko taisi saada hyvän vuoden", sanoi hän.

"En ole vielä riihessä käyttänyt, — mutta uskonpa saavani enemmän kuin viime vuonna… Pitkä on tähkä ja sai rauhassa tuleentua…"

"Paljonko Mikko saapi pelloistaan?"

"No mennä vuonna sain runsaan tynnyrin, mutta uskon tänä vuonna kiikkuvan puoleentoista…"

"Vai niin paljon! No perunoita sitten?"

"Perunat minulla ovatkin kylvettyinä Ojalaisen maahan, mutta antoi taas Ojalainen, vanha kälmi, niin huonoa pellonnurkkaa minulle, ettei kasva muuta kuin vesiroskaa… Aapon-Ullalle antoi parhaasta pellosta… Vaan kyllä niitä minun tarpeekseni tulee…"

"No onko Einolla perunan kylvöä?"

"Enpä mie", arveli Eino.

"Ei ole oikein maahenkinen Eino vielä", selitti Mikko. "Mutta jahka se siitä viisastuu ja vanhenee, niin… Olen minä kehottanut, että ruveta Ojalaiselle torppariksi siihen Ollinvainioon…"

"En minä Ojalaisen komennettavaksi ala", pani Eino heti vastaan.

Kun hetken olivat vaiti, niin opettaja sanoi:

"Ennustetaan hyvin lauhkeaa talvea."

"Mistäpä sen vielä tietää", epäili Mikko.

"Oppineet tietävät. Tietävät paljon muutakin… Kun osaavat laskea senkin, kuinka nopeaan pyrstötähti taivaan avaruudessa lentää…"

"Lentääkö?"

"Niin. Nyt tämän talven aikana taas näkyy se Halleyn pyrstötähti, jota ei ole maahan näkynyt moneen kymmeneen vuoteen…"

Mikko ja Eino kuuntelivat. Eivät uskoneet kumpikaan. Opettaja oli välistä ennenkin puhunut leikkiä.

"Se kiertää avaruudessa niin kaukana, että vaikka semmoista vauhtia kulkee, ei kerkiä takaisin ennenkuin monen kymmenen vuoden päästä… ja nyt tänä talvena näkyy… Sillä on pitkä pyrstö, ja nyt se kulkee lähempänä maata kuin ennen…"

Eivät puhuneet siihen mitään Mikko ja Eino; toinen sahasi, toinen halkoi.

"On ihmisiä, jotka pelkäävät, että maapallo sattuu sen tielle ja että silloin on maamme murskana ja pieninä kivinä hajoaa avaruuteen…"

"Leikkiä laskette", sanoi siihen Mikko ja nauroi.

Einokin hymähti.

"Ei ole leikkiä, ja minä näytän Mikolle tienkin, kuinka Halleyn tähti kulkee avaruudessa…"

"Mitäpä minun sen polkuja tarvitsee tietää", sanoi Mikko ja melkein loukkaantui, kun opettaja häntä niin tyhmänä piti.

"Saattepa kuulla muiltakin… siitä on sanomalehdissäkin selityksiä…"

Mutta Mikko, joka tunsi almanakan ja oli ikänsä sitä tutkinut, arveli:

"Eipä siitä almanakassa mainita mitään".

"On se isommissa almanakoissa", sanoi opettaja.

Siihen taukosi keskustelu tällä kertaa, sillä puita oli nyt ensi hätään pilkottu ja Mikko ja Eino lähtivät kävellä huiskimaan mäkeen, mökilleen, Mikko edellä saha kädessä, Eino jälessä, kirves olalla.

* * * * *

Yhä pysyivät ilmat kuivina eikä vesi lisääntynyt Repo-ojaan.

Riihiä puitiin parasta aikaa.

Mikko ja Eino olivat ruvenneet riihimiehiksi Ojalaiseen. Jyvissä oli palkka sovittu: Mikolle kaksi kappaa aina joka riihellisen puinnista, Einolle ainoastaan kappa.

Mikko oli tähdellinen ja hyvä riihimies, joka piti mallikelpoista järjestystä puinnissa. Ei jäänyt jyviä olkiin, ja puhtaaksi korjasi viljan. Ei ollut Mikkoa moneen vuoteen saatu riihelle, mutta nyt, muistaen pitkää talvea ja peläten, ettei syysjauhatuksen aikana saisikaan myllypaikoista talvileivän jatkoa, täytyi hänen ruveta riihen puintiin.

Ahkerakin riihimies Mikko oli, ja Ojalainen kehui joka kerta kun riihellä kävi. Molemmat Ojalaisen piiatkin, Sandra ja Laura, Mikkoa kiittivät verrattomaksi riihimieheksi, mutta Einoa moittivat laiskaksi.

Usein Mikkokin Einoa kärkehti ja hoputteli, mutta ei parannut vauhti pojalla. Puimaan oli jonkunlainen, iskien varstaa tahtiinsa melko lujasti, mutta kun tuli olkien pudistaminen, niin ei viitsinyt kumartua ja liikkui laiskasti…

Eräänä päivänä, kun Ojalainen itse tuli kahvia riihimiehille tuomaan, kertoi hän lukeneensa lehdestä Halleyn tähdestä…

"Tosi taitaa olla sittenkin", sanoi Mikko. "Luulin, että opettaja valehteli."

"Täysi tosi on. Mutta on sillä vauhtinsa, kun menee monta sataa penikulmaa minuutissa…"

"Minuutissako?"

"Niin, ja pitkä tulinen häntä on perässä, josta saattaa kiviä tipahdella tänne maapallollekin… Se on nähty jo ulkomailla ja kyllä se täälläkin näkyy… ja pahoin pelkäävät, että jos se liika likeltä mennä vihkasisi…"

"Meneeköhän tätä jokivartta ylös?" kysyi Mikko, kesken kahvinjuonnin.

"Saattaa mennä hyvinkin likeltä… Vaan ensi keväänä kuuluu kaikkein likimpänä maata olevan…"

Mikko mietti hetkisen.

"Onhan näkynyt välisti, kun tähdet lentelevät talvipakkasilla, vaan on sanottu, että vilun käsissä hyppelevät…"

"Niin, mutta tämä Halleyn tähti on aivan erilainen tähti, joka kiertää avaruutta kuin jänis kierrostaan… Jos sattuisi maa sille linjalle, jota on kulkemassa, niin koko maailma palaisi poroksi, kun yhteen iskisivät…"

"Se olisi aika paukaus", nauroi Eino piikain selän takana, suu ja silmät tyhmästi selällään.

"Elä sinä, poika, naura semmoisille asioille", virkkoi Ojalainen. "Sillä sen Halleyn tähden häntäkin on niin myrkyllinen, että jos siitä haju maahan tulee, niin tappaa paikalla."

Mikko oli saanut molemmat kupit juoduksi, nyt pani piippuunsa ja istahti riihen kynnykselle.

"Mainitseeko lehdessä, onko käynyt maissa missään… eli olisiko häntä hipaissut mihinkään?" kysyi hän Ojalaiselta.

Veitikka vilahti Ojalaisen silmänurkassa, mutta vakavasti hän kuitenkin vastasi:

"Ei mainitse siitä, vaan, niinkuin sanoin äsken, se tulee talvella likemmäksi maata, niin ettei tiedä mennä vannomaan, jos häntäjouhet koskisivatkin…"

"Jouhetko?"

"Kuuluu näyttävän sen pyrstö hevosen hännältä, kun vastatuuleen oikein hepo laukkaa…"

"No jo on kummaa…"

"Kummaa se on. Vaan on niitä oppineita, kun tietävät edeltäpäin, milloin näkyy ja milloin on maata likimpänä…"

"Taitavat panna arvaamalla", uskoi Mikko.

Mutta kun kahvi oli juotu, alkoivat riihimiehet jälleen puida jyskyttää. Pareina olivat Mikko ja Sandra ja toisena Eino ja Laura. Tahdissa vuorotellen löivät, ja kauas kuului pauke.

Ojalainen seisoi hetken aikaa riihen ovella, tyhjä kahvipannu kädessään. Sitten poistui, itsekseen hymähtäen.

Mikko takoi puhumattomana pitkän aikaa, sitten äkkiä, kun alkoivat lyhteitä käännellä, kysyi Sandralta:

"Miksikä se mainitsi sen pyrstötähden nimen?"

"Minäkös sen muistan!…"

"Halleyn tähdeksi se mainitsi", muisti Laura.

"Mistäs helvetistä ne sen nimen ovat saaneet tietää?" sotkeusi Einokin asiaan.

"Nimi on kaikilla ollut maailman alusta", sanoi Mikko. "Mistä Repo-oja on saanut nimensä ja Luppio ja Jylyvaara, Aislinki ja sen semmoiset!"

Alkoivat taas puida jyskyttää.

"Halleyn tähti, — Halleyn tähti", hoki Mikko ja iski kurikkaansa niin että oljetkin murenivat.

Ja kun riihestä päästyä menivät saunaan, otti Mikko puheeksi sen Halleyn häntätähden.

Semmoinen oli ollut puhe Ojalaisen kanssa, että kun Ojalaisen vilja on puitu, saa Mikko sitten Ojalaisen riihessä omat lyhteensä puida ja talon puilla riihen lämmittää ja talon hevosella mökiltään lyhteet riiheen ajaa.

Herralassakin oli riihenpuinti loppunut, ja Ullakin, joka oli ollut Herralan riihimiehenä, oli kotiintunut.

Ulla oli aina Mikolla ollut riihimiehenä, ja nyt näinä vuosina oli Eino ollut kolmantena. Mitään palkkaa ei Ulla tosin saanut, mutta Mikon piti riihipäivänä tarjota hyvä ruoka ja kolme kertaa antaa kahvia.

Rehellisesti olikin Mikko välipuheen pitänyt.

Apunlaakson emännän oli Mikko saanut kahvin keittäjäksi ja ruuan laittajaksi sille päivälle.

Syysaamu ei ollut vielä valjennut, kun jo Mikko herätti riiheen Ullan ja Einon. Ulla nousi virkusti pönkilleen, mutta Eino urisi ja kynsiskeli kylkiään, silmät ummessa.

"Mitä kynsiskelet… vastahan olet eilen saunonut", hoputteli Mikko.

Mutta Eino kähni kenkiä niin kauan jalkaansa, että Mikko ja Ulla jo ehtivät melkein riihelle ennenkuin Eino pääsi pirtistä ulos.

Riiheen ehti hän parhaiksi, kun Apunlaakson emäntä toi aamukahvia. "Varhainen luulin olevani… parhaiksi taisin ehtiä", sanoi hän.

"Parhaiksi ehdit…"

Kahvit juotua poistui Apunlaakson emäntä einettä riihimiehille rakentamaan.

Rupesivat työhön, mutta kovin oli velttona Eino: haukotteli, kynsi päätänsä ja teki muita puheita. Mutta äreämpänä entistään oli Mikko ja tarkempi kaikin puolin, kun oman pellon lyhteet olivat puitavat.

"Sinusta ei tule miestä koskaan", haukkui Mikko. "Et viitsi lyödä, että jyvä eroaisi, vaan jääpi olkeen ja teet tässä minulle vielä vahinkoja…"

Mutta Eino löi kurikallaan yhtä veltosti.

"Saatana… jos et pui paremmin, niin isken varstalla", noitui Mikko. "Sinua tässä olen kärsinyt koko riihenajan…"

"Elä nyt siinä pöyhistele niinkuin vanha metso… senkin talpukki…"

Niin jankkasivat isä ja poika, ja olisipa voinut sinään riihenpuinti päättyäkin, ellei Ullakin olisi sekaantunut asiaan. Tahtoen tällä kertaa olla mieliksi Mikolle hän alkoi haukkua Einon laiskuutta ja toimettomuutta. Uhkasipa iskevänsä kurikalla kalloon, ellei toinen alkaisi nopeammin puida. Mutta kiivaasti vastusteli Eino äitiäänkin ja nimitteli rumilla nimillä… sanoi semmoisen sanan, josta Ulla silmittömästi suuttui ja vinttasi poikaa varstalla…

Mutta silloin Mikko, nokisena ja riihenpölyn peittämine mustine naamoineen ja tukka pystyssä rynnisti Einon puolesta, huitaisten varstallaan Ullaa kohti… Mutta kuin kärppä pakeni Ulla orrelle ja alkoi sieltä syytää kirous- ja haukkumasanoja Mikolle, joka lattialla pyörien koetti varstansa varrella ahdistella orsilla keikkuvaa Ullaa kuin oravaa puuhun… Mutta sukkelasti Ulla vältteli Mikon iskut, kun orret olivat suojana, ja haukkui kuin rakkikoira…

Eino käytti aikaa hyväkseen ja istahti kynnykselle. Nauraa hihitteli siinä ja katseli, kuinka tuossa kävisi…

Mutta kun Mikko ortten välistä oli aikansa hosunut, osaamatta kertaakaan Ullaan, julmistui hän, kauhean kirouksen päästi ja alkoi kiivetä orrelle, aseekseen ottaen varstan… Juuri kun hän pääsi orrelle oven puolelta riihtä, solautti Ulla notkeasti itsensä alas lattialle peränpuolesta olkien päälle ja vihkaisi riihestä ulos, huutaen:

"Tonttu puikoon sinun riihtäsi!"

Ja pakeni suoraa päätä kotimökille…

Mutta kynnyksellä istui Eino ja naureskeli.

"Kyllä minä ämmän vielä pehmitän tässä", manasi Mikko, kun laskeusi orrelta.

Mutta Eino vain virnisteli, muistellen mitä Ulla oli Mikolle orrelta sanonut…

Silloin Mikko uudestaan kiivastui ja kävi molemmin käsin Einon takkuiseen tukkaan…

Mutta poika olikin viisastunut ja tarttui hänkin vuorostaan Mikon hiuksiin ja repäisi niin että maailma Mikon silmäin edessä musteni, loukkoon kiskoi äijän ja kiljui…

"Et sinä enää taidakaan minua meitota, äijänkäpy…"

Siinä olivat yhdessä mylläkässä ruumenien ja riihen seassa, kun Apunlaakson emäntä tuli aamiaista tuomaan.

Jumalan sanalla hän taas heitä nuhteli ja sovinnon sai aikaan. Kävipä mökillä Ullankin puheilla, ja takaisin työhönsä palasi Ullakin, haikeasti valittaen ihmisen turmeltunutta luontoa ja verta.

Ja kun jyvät vihdoin olivat säkissä, ruumenet ja oljet sievissä läjissä ja Ojalainen tuli ja sanoi, että hän oli riihimiehille kylyn lämmittänyt, oli koko kahakka taas unohtunut.

Ja onnellisina ihmisinä kävivät Mikko, Ulla ja Eino saunaan ja ottivatkin oikein vihaisen löylyn.

Mikko oli riihestä saanut puolentoista tynnyriä ohria, raskaita kuin suoloja. Niin hyvää satoa ei hän koskaan ennen ollut saanut. Kun oljet ja ruumenet myi kauppiaalle, oli hänen tulonsa pelloistaan sangen hyvä — ei enempää olisi tahtonutkaan.

* * * * *

Ulla oli jo ottanut perunansa maasta ja ne talveksi taas, kuten ennenkin, saanut Apunlaakson kellariin.

Mikolla oli pirtin parren alla kellari, mutta Ullan perunoita hän ei suostunut sinne ottamaan, vaikka olisivat mahtuneetkin. Epäili, ettei Ulla malttaisi olla ottamatta hänen hinkalostaan, oleskellessaan yksin kotona.

Mutta peräti huonosti olivat Mikon perunat tänä kesänä kasvaneet. Kehnoa juolikkomaata oli Ojalainen Mikolle perunamaaksi antanut, ja siitä Mikko jahkaili ja noitui.

Ei tullut kuin hillankokoisia mukuloita, ja niitäkin oli vain vähän juuressa. Pari penkkiä oli jo purkanut, eikä ollut kuin pikkusen säkin pohjassa…

"Ja siemenet olivat niin hyviä… parasta Tanskan potun alaa — pappilasta alun olen saanut, — ja tämmöisiä nuttuja nyt tulee… No arvaa sen, kun maa on niin huonossa kunnossa, että… on se isäntää tuokin Ojalainen", pauhaili Mikko kaikille, jotka sattuivat siitä piennarta sivu kulkemaan.

Kymmenen penkkiä vain olikin Mikolla perunamaata. Kun hän oli purkanut kaksi penkkiä ja näki, kuinka vähän hän sai, alkoi häntä mietityttää.

— Talvi oli pitkä ja pimeä, ja pakkanen on kova sydänkuissa… Ei liikenisi syödä perunoita kuin silloin tällöin…

Hän käveli säkki selässä mökilleen ja aikoi tehdä niinkuin oli nyt miettinyt… Hänen täytyi mitata tarkkaan, montako keittoa tulisi, ja sen mukaan keittää… että koko talven riittäisivät…

Sattuikin mukavasti, kun osuivat Ulla ja poika olemaan poissa. Mikko otti omalta hyllyltään pahkakuppinsa, josta keitoksensa söi, ja alkoi sillä mitata. Kukkuroilleen ei raaskinut panna, vaan partaan tasalle pani. Aukaisi sitten luukun, joka oli keskellä lattiaa ja josta ulottui kädellä kellariin, ja kaatoi kupillisen tyhjään hinkaloon.

— Siinä oli yksi keitto…

Hän täytti säkistä kupin toistamiseen ja kaatoi hinkaloon.

— Siinä on toinen keitto…

Säkissä olleista perunoista ei karttunut kuin kymmen keittoa, vaikka ei ollut kuppia harjapäälle pannutkaan, ja kaksi penkkiä oli jo purettu.

— Jos ei toisistakaan penkeistä karttuisi enempää — ja yhtä huonoilta ne näyttivät — niin…

Mikko jäi keskelle lattiaa seisomaan, kuppi kädessä… Pitkä on talvi… Viikon päästä on vasta Mikonpäivä ja siitä on vielä Pyhäinpäivään viisi viikkoa… Jos alkaisi vasta Pyhäinpäivästä keittää, ja siihen asti ei keittäisi kertaakaan, niin kyllä kevätpuoleen riittäisivät…

Hän läksi takaisin perunamaalleen, joka oli Ojalaisen laidimmaisen pellon nurkassa ja aivan lähellä Mikon rajaa, lähti pitkissä mietteissä, tyhjä säkki kainalossa.

Hän höpisi itsekseen koko ajan, polvillaan kontaten perunapenkkiä kuokkiessaan.

Yhtä huono oli tulo toisistakin penkeistä, mutta karttui niistä yhteensä, kun vähän vaille jätti kupin, viisikymmentä keittoa. Mutta niistä täytyi parhaat säästää siemeniksi — kymmenkunta keittoa — niin ettei syötäväksi jäänyt kuin neljäkymmentä…

Saatuaan kaikki kellariin, hän istuutui penkilleen tupakoimaan ja rupesi tekemään laskuja… Sydänkuut: joulu-, tammi- ja helmikuu, olivat pimeitä, pakkaskuita… Niinä kuukausina ei ollut juuri mitään ansiotakaan, kengänpaikkauskin alkoi vasta kevätpuoleen… silloin olisi hyvä, jos perunoita liikenisi kerraksikin viikossa…

Hän otti almanakan, jonka naula oli peräakkunan välipuussa; se oli ainoa kirja, jonka Mikko tunsi ja jonka hän osti aina vanhan vuoden lopussa. Siitä alkoi viikkoja laskea…

Vasta Pyhäinpäivänä kun ensi kerran keittäisi, niin…

Joulukuussa oli viikkopyhiäkin… silloin täytyisi keittää…

Hän veti akkunan pieleen viivan joka viikon päästä, ja kun tämä sangen vaikea lasku oli vihdoin ratkaistu, havaitsi Mikko ilokseen, että kun sillä tavalla keittää eikä koskaan pane kukkurakupillista, niin perunat riittävät toukokuun loppuun…

— Eipä tässä sentään hätää olekaan, — hymähti hän. — Ulla tuo kuuluu saaneen suuria perunoita ja paljon… No saakoon… onpa sillä poika syömässä.

* * * * *

Niin oli siis Mikkokin viljansa talven varalta korjannut, ja hyvä oli mieli ja rohkeasti uskalsi katsoa pakkastalvea vasten naamaa… vaikkapa ei syysjauhatuksen aikana isoja ansioita tulisikaan…

Oli niitä ollut syksyjä Mikonkin muistoon, ettei vettä satanut ja Repo-oja lirisi kuin kesäkuivalla… Silloin saivat tämänkin kylän isännät kulkea kaukana muissa kylissä myllymatkoilla, Herralasta alkaen…

Saattoi mennä tämäkin syksy näin kuivana…

Niin oli siis Mikolla ja Ullallakin taas talven varalta evästä koottuna, mutta Einolla ei mitään muuta kuin kymmenen kappaa ohria, palkaksi Ojalaisen riihenpuinnista.

Mutta vasta myöhään syksyllä alkoi sataa ja vesi lisääntyä Repo-ojassakin. Ja lauhaa olikin pitkälti. Pyhäinmiesten päivänä myllyt vielä kävivät. Sitä ei Mikko muistanut ennen hänen eläessään tapahtuneen.

Mutta kun opettaja kävi myllyillä, selitti hän, että tämä lauha syksy johtui siitä, että Halleyn tähti yhä läheni maata ja mennessään lämmitti ilmaa.

Mikko alkoi yhä enemmän ja syvemmin miettiä, ja kun taivas oli sees ja tähdessä, seisoi hän pimeänä iltana myllyn portailla ja katseli tähtiä…

— Se on irtonainen tähti, joka kiertää tässä ympärillä… Ei sanonut Ojalainen sen suuren suuren olevan, vaan kuuman kuin pajan ahjo… Lienee päässyt irti jollakin tavalla tuolta tähtitarhasta ja pujahtanut kuin paha vasikka veräjästä… Nyt ympäri taivasta valssailee… ja saattaa hyvinkin pudota kopsahtaa maahan… Vaan mille kohdalle putoaa, niin siinä tulee ihmisille helvetin hoppu… Tänne pohjoiseen päin kuuluu tulossa olevan…

Niin Mikko mietiskeli, ja salaista pelkoa hän sisimmässä sydämessään tunsi, mutta ei siitä kenellekään mitään virkkanut.