VII

Meni joulu, ja päivät lakkasivat lyhenemästä.

Talvi-iltoina, kun oli pitkälti pimeää, kävi Mikon mökillä moni tarinoimassa. Liedessä paloi aina aamu- ja iltapimeät iloinen tuli, kuivista honganoksista tehty. Se valaisi pienen pirtin paremmin kuin mikään lamppu, ja paljon hauskempi oli sen loisteessa juttuilla.

Halleyn kiertotähdestä puhuttiin nyt joka talossa ja mökissäkin. Apunlaaksoonkin oli tilattu lehti; Virnemäkeen oli jo monena vuonna lehti tullut.

Ojalainen tilasi lehtensä Helsingistä asti ja tiesi aina enemmän asioita kuin muut. Halleyn tähdestäkin oli tehty tarkkaa selvää, oli tehty karttakin, josta näki, mitä teitä se kulki.

"Oppineet selittävät, että jos likelle maata tulee, että sen hännän haju laskeutuu maahan, niin paikalle tappaa", selitteli Ojalainen eräänä iltana, kun Mikon pirtille pistäysi illan kuluksi tarinoimaan.

"Niin kuuluu…"

"Nyt se heti näkyy täälläkin… Oulussakin on jo nähty…"

Mikko repäisi silmänsä suuriksi, ja Einokin jäi suu auki katsomaan. Kutomisensa keskeytti Ullakin, ja kaikin katsoivat kysyvästi Ojalaiseen.

"Nyt näissä viimeisissä lehdissä oli, että on nähty", vakuutti Ojalainen.

"Eipä Virnemäen Heikki maininnut mitään, vaikka kävi vasta tässä", sanoi Mikko.

"Heikki ei vielä ole lukenut viimeistä lehteä, joka on tullut tämän päivän postissa."

Hetken kuluttua Mikko kysyi:

"Mihinkä päin oli ollut kulkemassa?"

"Ka pohjoiseen päin tietenkin… noin se tuota Ruotsin puolen taivaanrantaa mennä huristaa…"

"Vai sitä tietä menee… onpa tässä väylä välissä…"

"Sen pitäisi näkyä nyt juuri näinä iltoina täälläkin…"

"Mutta jos menee vaarain takaa, niin tuskin näkyy…"

Ojalainen oli hyvällä puhetuulella, ja Mikko ihmetteli, että mahtoi olla jumalaton mies pohjaltaan Ojalainenkin, kun nauroi aina väliin.

"Tämän kerran se kyllä menee meidän sivu, vaan kuinka käynee toukokuussa, kun se takaisin tulee — niinkuin kartasta näkyy", arveli Ojalainen.

"Eipähän puhunut opettaja sen takaisintulosta mitään", pani Mikko vastaan.

"Ei tullut puhuneeksi, mutta toukokuun kahdeksastoista päivä se on lähimpänä…"

Mikko mietti.

"Silloinhan on paras myllynjauhatuksen aika", sanoi hän sitten ja huokasi raskaasti.

"Niin on… joka silloin on myllyjä jauhattamassa", sanoi Ojalainen ja huokasi hänkin.

Ullakin otti puheenvuoroa:

"Loppua saisikin koko maailma… sen sanon… Kutomapalkkaakin koettavat emännät nipistää niin pieneksi… Kyllä sitä tuomion tulelle jäisi polttamista, vaikka runsaamminkin köyhän työn maksaisivat…"

"Joo", sanoi Einokin siihen ja kopisteli tuhkat piipustaan lieteen.

Sinä yönä ei Mikko nukkunut paljoa. Kun unen horroksiin meni, niin oli olevinaan kevät ja myllyt kävivät. Valoisa kevätyö oli olevinaan ja muut nukkuivat, Mikko myllyillään hommaili… Silloin näkyi Repovaaran pohjoispäästä ensin kirkas liekki ja sitten suuri pallo, joka vaaran korkeinta harjua vieri eteenpäin niin että suuret kuuset taittuivat ja maahankin tuli syvä juova…

Hän nousi penkiltään istumaan ja pani piippuunsa. Kumma, että Ulla ja Eino vain kilpaa kuorsailivat, vaikka Ojalaiselta vasta kuulivat, että Oulussa jo on nähty ja tänne päin on tulossa…

Mutta kun hän pääsi oikein valveille, alkoi hän miettiä, että Ojalainen ehkä oli puhunut liikoja. Ennenkin oli Ojalainen kujeillut ja viisauksiaan jaellut. — Eikö lie ollut Ojalaisen hommaa sekin, kun eräänä kesänä Saksanmaalta asti tuli minun nimelläni kirje ja siinä myllynkiven kuvia ja hintoja… Vallesmannille näytin ennenkuin uskalsin aukaista. "Sinulle tämä on", sanoi vallesmanni; "tässä on selvä osoite". "Jaa", sanoin siihen, "mitäs on päällekirjoituksena?" Vallesmanni luki: Kvarnägaren Mikkel Olofsson Jouni, Finland… ja taisi olla muutakin, mutta en muista…

— Vaan jakakoon Ojalainen piruuttaan… tässä on poika, joka ei hätäile…

— Mutta kumman kauheaa oli tuo äskeinen näky, kun silmät ummistuivat… Vaan saan minä siitä selvän, valehteliko Ojalainen, kun huomenna kysyn opettajalta…

Kun sen päätöksen oli tehnyt, nukkui hän raskaasti eikä herännyt ennenkuin Ulla alkoi kutoa mäiskiä.

Eino vielä kuorsaili paikallaan, uunin kupeella, kun Mikko nousi, kiskoi vanhan kangastakkinsa toisen takin päälle, käänsi lakin korvilleen jo pirtissä ja läksi ulos. Porstuan seinältä hän otti sahan ja kirveen ja lähti koululle puun pilkkomiseen…

Oli melkoinen pakkanen, ja lumi narisi kenkäin alla, kun Mikko, lakki korvilla, mennä tepasteli koululle, ensin Apunlaaksosta pihan läpi ja sitten Virnemäen pihalle, jonka poikki kulki Ojalaisen metsätie.

Virnemäessä näkyi Heikki istuvan akkunan pielessä ja lukevan sanomalehteä. Juolahti mieleen Mikolla pistäytyä sisälle, mutta ei kuitenkaan mennyt.

— Heikkikin on semmoinen äköttelijä lukiessaan, ettei siitä saa selvää, mitä talittaa…

Ja Mikko käveli ohi.

Lumen ja jään peitossa olivat kaikki myllyt, tokeet lunta ja jäätä täynnä, ja vain heikosti kuului veden lirinä, kun Mikko pappilan ja Ojalaisen myllyn välistä kulki yli Repo-ojan…

— Voi jos aina olisi kesä! — huoahti hän, kun viima vastasi kasvoihin ja varpaita tuntui kylmäävän. — Vaan pitkä on talvi ja vasta on tammikuu kulumassa…

Opettaja oli noussut vuoteeltaan ja näkyi toimittelevan jotakin koulusalissa. Mikkokin pistäysi sisälle, ennenkuin lähtisi halkovajaan. Teki asiaakin ja kysyi, vieläkö vajassa oli pilkottuja puita.

"On toki!" kehui opettaja. "Eivät ole koskaan loppuneet sittenkun Mikko on ruvennut puunsärkijäksi… Mutta Mikkopa lähtee panemaan sikaarin palamaan… ja eiköhän siellä vielä liene kahvikin kuumana…"

Opettaja oli aina kohdellut Mikkoa kuin hyvää ystävää, sikaarit ja kahvit usein tarjonnut. Joskus kyllä leikkiäkin laski, mutta pohjaltaan oli hyvä mies.

"Tämä on somaa talven kulkua, en minä tämmöistä talvea muista, vaikka on kuudeskymmenes täyttymässä… Kun väliin vettä sataa ja väliin on pakkanen", puheli Mikko, kun oli saanut sikaarin syttymään.

"Niin on. Samoin on ulkomaillakin, ja oppineet sanovat, että juuri Halleyn pyrstötähti se tekee ilman näin vaihtelevaksi", selitti opettaja. "Onko Mikko sattunut kuulemaan, että sen pyrstötähden pitäisi näinä päivinä täälläkin näkyä?"

"Puhui se Ojalainen…"

"Näinä iltoina kyllä näkyy… Oulussakin on jo nähty…"

"Puhui se Ojalainen siitäkin…"

Olivat hetken hiljaa.

"Mitähän suuntaa se kulkenee?" kysyi Mikko sitten.

"Tuolta noin… Tulkaahan tähän akkunan pieleen katsomaan… tuota läntistä taivaanrantaa se menee… noiden korkeiden kukkuloiden päällitse", näytti opettaja Mikolle.

Mikko seurasi opettajan viittaamaa suuntaa ja arveli:

"Ruotsin puolta se sentään näkyy menevän ja tuolta vaarain takaa vielä… Ei taida mitään voida, vaikka näkyisikin… ja tuskin näkyykään…"

"Kyllä minä uskon näkyvän… Näinä iltoina pitää olla valppaana, että näkisi…"

Mikko veteli sikaariaan miettiväisenä.

"Liekö totta mitä Ojalainen sanoi, että on karttakin tehty, mitä linjaa kulkee…"

"Totta se on… On minullakin täällä se kartta."

Opettaja levitti kartan pöydälleen ja käski Mikon tulla katsomaan. Opettaja selitti ja näytti…

Mikko sai semmoisen käsityksen, että tähti nyt mennessään kulkee Ruotsin puolta, vaarain takaa, mutta kiertää sitten Norjan rannikkoa — ja senvuoksi on sielläkin Jäämeri aivan sulana — ja tulee takaisin Suomen puolta, ollen kahdeksastoista päivä toukokuuta ihan maapallon laidassa — ja niinkuin kartta näytti, ihan siinä Suomen vieressä.

"Meneepä peto likeltä — saapa nähdä vaan, että hipasee hännällään", sanoi hän.

"Se on sitten meidän loppumme… Mutta uskokaamme, ettei pääse maan ilmakehään…"

"Näyttää tuosta kartasta, että painuu Venäjälle päin… Eiköhän kärvennä laukkuryssiltä karttuuneja…"

"Eipä tiedä…"

Mikko mietti taas hetken.

"Ojalainen sanoi, että korkeat vaarat vetävät sitä puoleensa ja että jos hännästä höyry maahan laskee, niin tappaa… Pahanhajuisempaa sanoi olevan kuin kärpän hännän alla…"

Opettaja pysyi vakavana.

"Totta on Ojalainen puhunut", sanoi hän.

Pitkän ajan perästä, kun sikaari jo oli loppuun palanut, virkkoi Mikko:

"Täällä ne ovat niin vaaraiset maat, mutta vielä korkeammat ovat Lapin tunturit…"

"Niin ovat."

"Kukaties tunturien huippuja koskettelee…"

"Eipä tiedä, voipi hyvinkin kosketella."

Mikolla oli paljon tunnollaan, mutta ei tahtonut kaikkea kysyä.

"Ojalainen sanoi, että sinä yönä, kun näiltä paikoin sivu nuuhkii, pitäisi kaikkien ihmisten olla huoneessa. Se pahanhajuinen höyry ei huoneeseen, kuulemma, pääse tunkeutumaan…"

"Kyllä niin taitaa olla…"

"Vaan mitäpä se auttaa… Jos häntä alkaa maita piirtää, niin sytyttää kaikki palamaan, ja siinä se sitten…"

"Niin. Siinä se sitten on", myönsi opettaja.

Hetken päästä sanoi Mikko taas:

"Saapa nähdä, eivätkö varakkaammat siirry Ruotsin puolelle siksi päiväksi, vaikka Luulajaan asti… Meneekö opettaja kotipuoleen?"

"Kyllä minä menen… siinä toukokuun alussa jo…"

Mikko näytti olevan raskaissa mietteissä. Ei muistanut kiittää eikä hyvästiä sanoa, kun läksi.

Ja kun alkoi halkoja sahata, niin unohtui pitkäksi aikaa, saha kädessä, yhteen paikkaan tuijottamaan.

Kauan ei Mikko tällä kertaa puita sahannut. Oli lauantaipäivä, ja kotonakin oli minkä mitäkin hommattavaa. Eikä hän muutenkaan ollut oikein työtuulella.

Kun hän palasi pirtilleen, oli Eino mennyt johonkin muuhun mökkiin istuskelemaan ja aikaansa kuluttamaan, mutta Ulla oli kutomassa.

Uuni lämpisi paraikaa, ja Mikko kävi pesän suuhun käsiänsä lämmittelemään.

"Pakkaseen kirahtikin", sanoi Ulla.

"Liian paljon olet pannut puita uuniin… lauhtuvan näkyy… ja koivuhalkoja vielä", muistutti Mikko, kun katsoi pesään.

"Ei siinä ollut kuin jokunen koivu… niitä kuusenlahoja enimmäkseen…"

Siihen keskustelu taukosi.

Mikko alkoi hommata aamiaista. Orrelta otti pihlajaisen kalanpaistovartaan ja paistoi hiilloksessa viisi keltaista silakkaa. Ne leivän kera söi, mutta piimää ei ollut palan paineeksi. Ei ollut Mikon pytyssä ollut kolmeen päivään minkäänlaista kastetta.

"Ojalaisen emäntä käski tulla hakemaan meijerikirnupiimää, vaan enpä häntä nyt… illalla käyn", puheli Mikko, kun ämpäristä syvällä puukauhalla joi vettä palan paineeksi.

Kun istahti sitten tupakoimaan, osui katse myllynavainnauloihin… Eivät niissä avaimet nyt rivissä olleet niinkuin syksyin keväin olivat… Talvisin Mikko käytti nauloja omiin tarpeisiinsa. Pappilan naulassa oli lakki, Herralan naulassa paksu villahuivi ja Ojalaisen naulassa kintaat…

Siihen oli nytkin kaikki paikalleen pannut… ja siinä hyvässä järjestyksessä olivat…

Johtui mieleen, että vieläköhän ensi keväänä noissa nauloissa riippuvat… — Toukokuun kahdeksantenatoista päivänä tai yönä se häntätähti on lähimpänä… Merkillinen oli se minun näkyni viime yönä…

Hän jäi siihen mietteisiinsä pitkäksi aikaa istumaan, ja Ulla ihmetteli, mikä Mikolla nyt oli, kun ei penkilleen pitkäkseen paneutunut.

Mutta näkyi kylältä päin hiihtelevän Virnemäen Heikki, ja kun Mikon pirtin eteen pääsi, niin sauvat hankeen löi ja jätti sukset kinoksen nokkaan, kolisteli lumen paulakengistään porrasten edessä ja tuli sisälle.

"Jopa tuntuu lauhtuvan", sanoi hän.

"Niin tuntuu…"

"Somaa on tämä talvi, kun ei kahta päivää ole peräkkäin pakkasta…"

"Eikähän nyt vielä, vaikka tammikuu on kulumassa, ole oikeaa pakkasta ollut yhtään…"

"No ei ole ollut… Se häntätähti tätä tekee…"

"Niin se tekee… Norjan merikin kuuluu olevan aivan sulana…"

Siitä pääsivät puheen alkuun siitä häntätähdestä, jonka täälläkin piti näkyä.

Paljon tiesi Heikki kertoa, mutta paljon tiesi Mikkokin.

Kun Heikki vihdoin läksi kotimökilleen hiihtämään, niin ovella mennessään mainitsi:

"Saunan aikoi Kaija lämmittää, kun lauhtui… Olisi siellä löylyä vieraankin varalta… Ullakin jos tahtoisi…"

Ja niin meni.

"En olekaan saunonut kahteen viikkoon", sanoi Ulla.

Mikko istui omissa mietteissään. Hetken kuluttua virkkoi Ulla, ikäänkuin arvaten mitä Mikkokin mielessään hautoi:

"Saattaa olla Jumalan lähettämä se häntätähti varoitukseksi syntisille…"

"On kaiketi niitä muuallakin syntisiä kuin tällä jokivarrella", sanoi Mikko. "Mitä varten sitten kiertelee muutamia paikkoja ikäänkuin säästäen ja toisia ahdistelee!"

"Kiertotähtihän sen on nimikin…"

Mikko lähti Virnemäkeen heti kun näki saunasta savun nousevan, mutta Ulla jäi vielä kutomaan.

Virnemäkeen olivat jo Apunlaakson miehet ja emäntä saunavieraiksi tulleet, ja istui siellä Einokin, känä suussa, kun Mikko meni sisälle.

Heikki tavaili sanomalehdestä sitä kohtaa, jossa puhuttiin pyrstötähdestä, ja toiset kuuntelivat. Mikkokin istui toisten joukkoon.

Ja kun Heikki pysäytti lukunsa, niin alettiin keskustella. Yksi arveli yhtä, toinen toista. Mutta Apunlaakson emäntä, joka paljon tutki raamattua, sanoi:

"Maailman loppu siitä ei tule, sillä eivät näytä kirjoitukset niin… 'Aikaa eikä hetkeä ei pidä kenenkään tietämän'… 'Pitkäisen tuli leimahtaa idässä ja näkyy hamaan länteen'…"

"Sepä siinä onkin", keskeytti Mikko. "Idän puolta se tuleekin takaisin toukokuun kahdeksastoista päivä, ja idässä se leimahtaa, jos leimahtaa…"

"Vaan koko maailmaa se ei polta tietenkään", arveli Heikki.

"Ei tietenkään muuta kuin sen paikan, johon pudota moksahtaa", uskoi Apunlaakson isäntäkin.

Tuli Ojalainenkin saunavieraaksi Virnemäkeen, ja koska tiesi, että koko Virnemäen väki pelkäsi Halleyn tähteä, päätti hän lisätä kiviä kuormaan…

"Oli näissä viimeisissä Helsingin lehdissä pitkä kirjoitus taas Halleyn tähdestä… Siinä selitettiin, minkälaista mellakkaa oli pitänyt silloin tuhannen vuotta takaperin… Vanhoista historioista ovat saaneet tietää… Mutta julmaa jälkeä on silloin jättänyt…"

"Oliko täällä päin silloin käynyt?" keskeytti Mikko.

"Siitä ei mainitse, vaan Austraaliassa, jossa on tämmöisiä vaaroja ja paljaita kukkulain lakia, teki hirmuista hävitystä… Kaunis oli maa ja hedelmällinen — kahdesti vuodessa saatiin kylvää — ja rikkaina siellä ihmiset elivät. Mutta hävitys tuli yöllä. Halleyn tähti pimeänä yönä laskeusi alas sitä hedelmällistä maanpaikkaa kohti, jossa monta tuhatta ihmistä asui. Ja vaikkei koko tähti maahan koskenut, niin hipasi vaarain lakia ja haju hirmuinen täytti ilman… Ja kaikki kuolivat, ja syttyi kulovalkea ja poltti kaikki, ettei mitään jäänyt… Eikä neljäänsataan vuoteen se paikka kasvanut vihreää kortta…"

Suu selällään kuuntelivat kaikki, ja kauhistus kuvastui heidän kasvoissaan.

Mikko istui kalpeana kuin nauris ja imi sammunutta piippuaan.

"Joo, joo, niin on", vakuutti Ojalainen.

"Opettaja mainitsi kyllä, että vuoriset maat sitä vetävät likemmäksi", sanoi vihdoin Mikko, kun muut eivät mitään puhuneet.

Vähän päästä lausui Virnemäen Heikki:

"Mutta niin näkyy näissä lehdissä olevan, että voipi mennä sivukin, ettei mitään vahinkoa tee…"

"Niin sanovat ja vakuuttavat maailmalle vähemmän oppineet, mutta oikeat tähtiherrat kyllä ennustavat, että hipasee se maata", sanoi siihen Ojalainen.

"Näkyyhän se tästä talven kulustakin, ettei ole oikein asiat", uskoi Mikko.

"Joo. Lauha talvi kuin taikina", vertaili Eino, joka hänkin nyt sekaantui keskusteluun.

"Elä sekaannu ihmisten puheisiin!" ärähti Mikko hänelle.

Eino irvisteli vastaukseksi.

Apunlaakson emäntä oli huokaillut, polvi polvella istuen ja mustasta piippunysästä savuja vedellen, mutta nyt alkoi puhua:

"Aina pitäisi ihmisen olla valmis täältä lähtemään, aina uskossa elää ja ilolla kuolemaa odottaa, tulipa yöllä tai päivällä… Mutta vaikka merkkejä taivaalla näkyy, niin yhtä jumalatonta elämää ihmiset viettävät eivätkä tunne syntisyyttänsä…"

"Onko Ojalainen nähnyt sitä opettajan tähtikarttaa?" keskeytti Mikko, ja Virnemäen Heikki nousi ja sanoi, että pitääpä lähteä katsomaan, kuinka saunan pesä palaa.

Ja Heikki meni.

Ojalainen sanoi nähneensä opettajankin kartan.

"Siinä näyttää, että Ruotsin puolta menee ja tätä puolta tulee takaisin…"

"Niinpä tietenkin", sanoi Ojalainen sukkelasti. "Ruotsin puolta se menee, ja kun aikansa kiertää ja hulmuilee tuolla pohjoisnavalla, niin sitten tätä Suomen puolta tulee takaisin, vietävä. Niin se on minunkin kartassani, ja niin se on kaikissa kartoissa…"

Hetken päästä sanoi Mikko:

"Jos talven aika olisi sattunut, kun takaisin tulee, ja oikein tulipalopakkanen, niin luulisi sen sentään vähän jäähtyvän, jos lumeen tupsahtaisi…"

"Sepä se onkin, vaan nyt palaakin toukokuussa."

"Niinhän se tekee."

Mutta kun paraikaa vielä Halleyn tähdestä juttelivat, tuli Heikki sisälle ja päästyään keskelle lattiaa virkkoi:

"Vieraat saisivat riisua saunaan."

Se oli iloinen, hauska sanoma, ja verkalleen siinä alkoi kukin vaatteita vähentää.

"Näinä päivinä se nyt näkyy", sanoi Ojalainen kenkiä riisuessaan.

"Ei se päivällä näy", muistutti Mikko.

"Niin se onkin. Ei se päivällä näykään, vaan iltaisin ja öisin, pimeän aikana. Oikeassa on Mikko."

Paitasillaan vihkaisivat miehet saunaan, joka oli ihan Repo-ojan partaalla ja aivan lähellä pirttirakennusta.

Mikko ei pannut kenkiäkään jalkaansa, vaan avojaloin juoksi, että tukka hulmusi.

Ja kun lämpimään löylyyn tulivat ja lauteille olkien päälle maata pääsivät, niin tuntui taas elämä hauskalta ja huolet haihtuivat.

Mutta puheeksi otettiin taas saunan jälkeen se Halleyn tähti, ja monenlaisia arveluja sen ominaisuuksista lausuttiin.