IX.

Tervanpoltto.

Se on oikeastaan jo hyvin vanha, tämä metsän käyttämistapa, vuosisatoja koeteltu keino, ja arvattavasti rannikkopohjanmaalta alkanut ja siitä kulkenut sydänmaille päin. Puolangan pohjoiskulmille, Taivalkoskelle ja Suomussalmelle kertovat vanhat sen tehneen tuloaan noin satakunta vuotta sitten, vaikka Oulunjärven rantamilla ja Sotkamon vesistössä se varmaan on vanhempi, riippuen tietysti sen suurempi leveneminen paljo siitä, missä määrin kulku Ouluun ja Iin suuhun tehtiin helpommaksi koskia perkkaamalla.

On hyvin luultavaa, vaikka minä en siitä voi varmasti väittää mitään, että metsättömät alat rantapohjanmaallakin ovat syntyneet tervahautojen kautta, koska ne ovat jo silloin olleet paljaina, kun puutavaraa muussa muodossa alettiin maastamme suuremmissa määrissä viedä ulos. Ja mainitaanhan tervahaudoista jo 16:sta sataluvulla. Mutta siellä on tämä elinkeino jo aikansa elänyt eikä siitä monin paikoin ole enää muuta kuin muisto jäljellä. Se on jättänyt tilaa vankoille viljelyksille ja suurelle karjanhoidolle, ja voisi otaksua, että asia itsestään kulkisi samoja jälkiä Kajaanin kihlakunnassakin, ell'ei siellä olisi muita vaikeuksia. Mutta siellä on todella vaikeuksia, joita ei rantamaalla ole: siellä on karumpi maa ja arempi hallalle, siellä vaaditaan muutokseen enemmän älyä ja pontevuutta, ja nämä ovat tuossa iänikuisessa tervanpoltossa luvalla sanoen vaan — laimenneet ja tylstyneet.

Missä määrin tervanpoltto ennen lienee kannattanut, on vaikea sanoa, vaan eiköhän sen kannattavaisuus ole ollut ja ole nytkin jotensakin samassa suhteessa kuin kaskenpoltonkin. Kumpainenkin riippuu tietysti suurimmassa määrässä siitä, millaisen hinnan laskee raaka-aineelle, työlle ja tuotannolle — olettaen, että metsä on raaka-aineena kaskenpoltossakin. Työ on aina jotensakin sama, ja siis raaka-aineen ja valmiin tavaran hinnat määräävät kannattavaisuuden. Kumpaisessakin on raaka-aine viime aikoina kallistunut, vaan työntuotanto halventunut, riippuen tietysti viljan suhteen koko maapallon lisääntyneestä tuotannosta ja äärettömästi kehittyneistä kulkuneuvoista, ja tervan suhteen monista keksinnöistä, kun käytetään entistä enemmän metalleja tervatun puun asemasta ja puutakin vahvistetaan muilla kemiallisilla aineilla.

Mutta kaikesta tästä Koillis-Suomen salolaiset eivät suuria "perusta", penkovat tervahautojaan vaan niinkuin myyrä pesäänsä, joka heikolla näkövoimallaan ei käsitä mitään siitä, mitä auringon valossa tapahtuu, ovat iloissaan, jos hauta "luottaa" hyvästi ja tyytyvät siihen, mitä porvarilta saavat. Eivät he laske sitä, mitä saavat työstään, eivät sitä, mitä saavat puistaan, he polttavat tervaa vaan, koska se on niinkuin heidän luontoonsa mennyt. Eivätkä he moiti tervan polttoa, mutta sitä he valittavat, että metsä loppuu ja että heillä on velkaa.

Monasti lienee tehty laskuja tervanpolton kannattavaisuudesta ja lienevät tulokset niistä olleet milloin minkinlaisia, aina sen mukaan, missä hinnassa itse tuo aine milloinkin on ollut, ja kuinka korkealle kulloinkin sen valmistukseen käytetty työ on arvioitu. Mutta koska on hyvin luultavaa, ett'ei moni tiedä paljo mitään koko siitä hommasta, joka itsepäisesti on näihin päiviin saakka ollut ja paikotellen vielä tänäkin päivänä on kysymyksessä olevain seutujen pää-elinkeinona, otan minäkin tämän yhteydessä tehdäkseni siitä selkoa. Ja sellainen selonteko on mielestäni varsin paikallaan, koska se hyvin läheisesti liittyy koko nälkäseutujen historiaan.

Seuratkaamme nyt tervan kulkua siitä saakka, kun se petäjän pinnassa alkaa muodostua, siihen hetkeen, jolloin se "räkärin" käsistä lopullisesti jää Oulun "hoviin".

Tämä on pitkällistä hommaa, sillä kun tänä vuonna esim. kolotaan (kuoritaan) puut, ei niistä pääse hautaa polttamaan ennenkuin 5 à 7 vuoden päästä, koska puitten täytyy vähintäin 5 vuotta kannoillaan pystyssä pihkottua. Ne kolotaan ensimmäisenä vuonna miehen korkeudelle ja sitten jonkun vuoden kuluttua jatketaan kolomista ylemmäksi, noin 4,5 à 5 kyynärän korkeudelle. Tämä on kaikki alustavaa työtä tämä, jota näin useitten vuosien kuluessa täytyy vireillä pitää. Itse lopullinen valmistus tapahtuu sitten yhden talven ja kevään kuluessa. Vaan että pääsisimme helpoimmin selville koko tämän työn kulusta, niin tehkäämme kaikki laskut esim. 25 tervassylen haudasta, jommoiset nykyään ovat suurimpia. Ennen kyllä käytettiin tavallisesti 50:kin sylen hautoja ja ehkä sitäkin suurempia, mutta siitähän juuri valitus onkin, että metsä loppuu.

Tervassyli lasketaan vanhain mittain mukaan 3 kyyn. korkeaksi ja 3 kyyn. leveäksi, puitten ollessa 4,5 à 5 kyyn. pitkiä.

Nyt on siis ensiksi nuo kaksi kolomista, ja niihin lasketaan syltä kohti 2 miehen kesäistä päivätyötä, siis koko esimerkkinämme olevaa hautaa kohti 50 päivätyötä.

Seuraa sitten 5 à 7 vuoden kuluttua tervaspuitten kaataminen, joka tapahtuu syksytalvesta. Siihen lasketaan myös 2 miehen päivätyötä sylelle, joka kyllä olisi paljon tavalliseen rankain hakkuuseen, mutta tervasrankoja saadaan vaan yksi kustakin puusta, ja ne ovat kannettavat korkeihin ristikasoihin. Tähän toimeen menee siis samoin 50 talvista päivätyötä.

Nyt ajetaan rangat rekikelillä haudalle kasaan, ja kuluu siihen 1 miehen ja hevosen päivätyö syltä kohti, siis 25 hevospäivää koko hautaan.

Sitten on rangat haudalla halottava pieniksi säikäleiksi, ja se työ vaatii 1 miehen päivätyön syltä kohti, eli siis 25 päivätyötä koko haudan osaksi. Tämä työ toimitetaan tavallisesti kevätpuolella, päivän jo pitkänä ollessa, ja kaikki muut työt, jotka nyt seuraavat, sattuvat siis parhaaksi kevätkesäksi.

Mutta ennenkuin haudan lopullista valmistamista voi ajatellakaan, täytyy tynnyrien olla valmiina paikalla. Niitä tehdään tavallisesti talvella, ja lasketaan niitten hinnaksi (niitä kun useasti ostetaankin) 1 mk. 25 p. kappaleelta. Vaan ne ovat vielä kruunattavat, ennenkuin niitä saadaan käyttää. Pitäjän "kruunari" kulkee keväällä tervaverstailla ja ottaa palkakseen soissa ja erämaissa rämpimisestään 25 p. tynnyriltä. Siis on tynnyrin osalle laskettava 1 mk. 50 p.

Ja kun kaikki näin on varustettuna, alkaa haudan teko. Siihen kuuluu itse haudan kaivaminen, pohjan tiivistäminen, joka tavallisesti tehdään savella, savimullalla tai puunkuorilla, ja tervaksien latominen hautaan sekä haudan peittäminen y.m.m. seikkaa. Tähän työhön kuluu 8:lta hengeltä (joukossa voi olla naisiakin) kaksi viikkoa, ja sitäpaitse tarvitaan siinä hevosta neljä päivää, siis 96 päivätyötä ja 4 hevospäivää. Nämä seikat riippuvat paljo siitä, onko hauta tehtävä kokonaan uusi, vai käytetäänkö vanhaa kuoppaa, onko pohjan tiivistysaine läheltä saatavissa, vai onko se etäältä ajettava j.n.e. mutta yllämainittua työmäärää voidaan pitää keskikohtana.

Sitten alkaa poltto, ja se pitää yötä päivää 5 täyttä miestä työssä 9 vuorokautta, siis 45 "vuorokausityötä", eli jos koko vuorokaudesta laskemme puolitoista päivätyötä, koska siinä sentään aina vähän vuoronsa mukaan maataan "tervasaunassa", niin saamme siitä 67 1/2, tai tasaisin luvuin 68 päivätyötä.

Tervan puhdistukseen, s.o. alusveden laskemiseen tynnyreistä menee 2:lta mieheltä 1 päivä, siis 2 päivätyötä.

Nyt alkaa tervan kuljetus. Otaksutaan, että hauta on 5 kilometrin päässä lähimmästä vesistöstä, jota tätä nykyä voi pitää keskimatkana, koska lähempänä vesiä ei enää juuri tervametsiä löydy. Silloin ennättää 1 mies ja hevonen päivässä "palkkuvilla" pyöritellä rantaan noin 7 à 8 tynnyriä, jos hyvää kiirettä pitää, ja kun 25 sylen haudasta keskimääräinen tulo on 50 tynnyriä, kuluu siis tähän toimeen 7 miehen ja hevosen päivätyötä.

Seuraa sitten tervan kuljetus Ouluun, n.k. "Oulun soutaminen", joka monasti on kovin ja enimmin aikaa vaativa toimi koko tervahistoriassa, vaan joka toiselta puolen on ainoa vaihtelu ja huvitus koko erämaanmiehen yksitoikkoisessa elämässä. Tynnyrit lastataan ja sidotaan veneihin suurimmalla tarkkuudella, 25 tynnyriä kuhunkin, ja niin aletaan tuo huima, monasti hengenvaarallinenkin matka vuolaita virtoja ja tuimia koskia alas, välillä aavoja järvien selkiä soutaen, matka, josta runoilijat ja taiteilijat yhä ovat saaneet aiheita kauniisiin kuvauksiin.

Tämä matka riippuu tietysti aina siitä, miltä periltä saakka se tehdään, mutta otaksutaan, että tervaverstaamme ovat olleet esim. Hyrynsalmessa. Silloin se voidaan suorittaa edestakaisin Ouluun kahdessa viikossa, mutta jos säät ovat epäsuotuisat, voi siihen kulua kuukausi ja vieläkin enemmän. Emme kumminkaan rupea seuraamaan kaikkia tervamiehen vastuksia ja vaikeuksia tällä retkellä, emme hänen monia riitojaan koskiluotsien kanssa ynnä muita seikkailujaan, emmekä liioin hänen päiviään rahaksi arvioimaan, sillä silloin venyisi tämä juttu liian pitkäksi. Nykyään saa tervan kuljetuskustannuksista lyhyemmästi selon. Löytyy jo ammattimiehiä, jotka kuljettavat sitä rahtitavarana omilla veneillään vissiä maksua vastaan. He ottavat esim. Hyrynsalmen kirkolta Ouluun 3 mk. 25 p. tynnyriltä, vaan Suomussalmesta on maksu jo 4 mk. 25 p. ja sama lienee hinta Kuhmon perukoilta.

Nyt on siis terva Oulussa, mutta ennenkuin se siellä on rahaksi muutettuna, on sen kanssa vielä monta hommaa.

Kun tervamies on saapunut lastilleen Oulun hoviin ja alkaa siellä tehdä kauppoja tavarastaan, tulee hovin "räkäri" (tervanmittaaja) ja laskee kaikkein ensimmäiseksi tynnyreistä veden pois. Sitä laskettiin kyllä jo kotonakin, mutta sitä on matkalla karttunut lisää, sillä tervasta eroittuu pitkän aikaa yhä uutta vettä, joka laskeutuu tynnyrin pohjaan. Kun nyt vesi hovissa on laskettu pois, menee yksi kokonainen tynnyri toisten täytteeksi, niin että 25 tynnörin lastista on vaan jälellä 24 tynnyriä. Mutta sitten vähentää tervahovin pehtoori vielä jokaisesta tynnyristä vastaisen veden varalle 3 kannua, niin että 24 tynnyristä, jotka ovat jälellä, vähennetään 72 kannua. Kun täysimittaisen tynnyrin tulee sisältää 48 kannua, jää siis lastista vielä pois 1 1/2 tynnyriä, jotenka tervamies pääsee lopullisesti tekemään kauppaa vaan 22 1/2 tynnyristä, vaikka hänellä lastinaan kyllä alussa olikin 25 tynnyriä. Ja kun hän 25 sylen haudasta toi Ouluun 2 lastia, eli 50 tynnyriä, on hänellä haudastaan myytävää tavaraa siis vaan 45 tynnyriä.

Haudasta tulee hienoa eli ohutta tervaa vaan noin neljäsosa, ja kolme neljättäosaa tulee paksua. Hieno terva on kalliimpaa, täysihintaista, paksu on halvempaa. Edellisestä on viime aikoina Oulussa maksettu Smk. 17: 50, jälkimmäisestä 16: 50 tynnyriltä, ja kun siis edellistä tulee 25 sylen haudasta 11, jälkimmäistä 34 tynnyriä, saamme tästä seuraavan laskun:

11 tynnyriä hienoa tervaa à 17:50… Smk. 192:50 31 tynnyriä paksua à 16:50………. " 561:— Summa Smk. 753:50

Siis on tervanpolttajan koko lopullinen tulo 25 sylen haudasta tasaisissa markoissa 753 markkaa.

Mutta tehkäämme nyt edellisen selityksen perusteella taulu kaikista menoista, mitä hänellä on ollut, ennenkuin pääsee tämän rahan herraksi, ja laskekaamme siinä päiväpalkat sellaisiksi, mitä niillä paikkakunnilla tavallisesti jätkälle talonpojan töissä maksetaan, huomioon ottaen sen, että haudan valmistuksessa voi olla naisiakin mukana ja osaksi alaikäisiäkin, joten päiväpalkka siinä työssä on laskettava halvemmaksi.

Taulu tulee tällainen:

Tervapuitten kolomiseen 50 keväistä päivätyötä à 2:50 ……………….. Smk. 125:— Kaatamiseen 50 talvista päivätyötä à 1:50 " 75:— Tervaksien ajo haudalle 25 talvista hevospäivää à 4:— ………………. " 100:— Pienimiseen 25 keväistä päivätyötä à 2:50 " 62:50 Haudan tekoon 96 kesäistä päivätyötä, osaksi naisia ja ala-ikäisiä à 1:75 " 168:— 4 hevosen päivää samassa toimessa à 2:— " 8:— Haudan polttaminen 68 päivätyötä à 2:50 " 170:— Tervan puhdistus 2 päivätyötä à 2:50 " 5:— Tynnyrien ajo rantaan 7 hevospäivää à 5:— " 35:— 50 tynnyriä kruunattuina à 1:50 " 75:- 50 tynnyrin kuljetus Ouluun à 3:25 " 162:50 Summa Smk. 986:—

Tällainen on siis loppusumma. Se voi monista asianhaaroista riippuvana vaihdella jonkun verran, vaan ei kovin paljoa, sillä enimmät suuremmista meno-eristä pysyvät siinä jotensakin samoina niin lähempänä uittoväyliä kuin edempänäkin niistä, ainoastaan valmiin tervan kuljetuskustannukset voivat enimmin vaihdella. Jos käytetään vanhaa hautaa, saattaa hautatyön lyhentää kolmella päivällä, eli 24 päivätyöllä, joka tekisi 42 markkaa.

Mutta tämän laskun tulos on todella enemmän kuin kummallinen. Päiväpalkat ovat pohjolan nykyisiin oloihin nähden arvatut pikemmin alhaisiksi kuin korkeiksi, melkein niin alhaisiksi, ettei niillä ihan hyvästi päivämiehiä saakaan, ja jos juuri saakin, niin ei niitä ainakaan kannata tervatöissä pitää, ell'ei haudan omistaja tahdo syöstä itseään suorastaan kerjäläiseksi. Hän on tehnyt lähes 1,000 markan työn ja saa siitä 750 markkaa. Sysiä tosin jää haudasta joku määrä, mutta tulo niistä on niin mitättömän pieni siellä erämaissa, joissa ei ole tehtaita eikä muita sellaisen tavaran tarvitsijoita, että niitä tuskin voi laskuissa ottaa lukuun ollenkaan.

Jos tässä tahdotaan meno- ja tulopuoli saada edes yhtäsuuriksi, ei auta muu, kuin alentaa päiväpalkkoja laskussamme, jolloin ne alenevat siihen määrään, ettei kukaan niillä paikkakunnilla sellaisilla palkoilla toisen työtä tee, ja tuskin missään muuallakaan. Tilanomistajan, haudanpolttajan, täytyy siis tehdä enimmät tervatyöt oman perhekuntansa kanssa ja ottaa vaan kaikkein tärkeimpiin toimiin siinä sivullisia apumiehiä. Ja niin hän tekeekin. Hän pidentää tietysti työaikaa, missä se vaan sopii, kuten hakkuussa, ajossa y.m., koska työvoimaa on vähän. Hänen täytyy todellakin perheensä kanssa tehdä työtä nälkäpalkoilla, koska hän kerran on maahansa ja kotiinsa ja tervanpolttoonsa sidottu.

Mutta nyt on tässä toinen kysymys, vielä hämmästyttävämpi kuin ensimmäinen.

Missä on metsä! Mitä hintaa tulee puille, solakoille nuorille petäjille, joista olisi voinut tukkia kasvaa ja joista aikain kuluessa olisi voitu saada useita markkoja kappaleesta ilman mitään muuta työtä kuin odotusta. Niitä on parhaassa kasvussaan poltettu yhdessä ainoassa 25 sylen tervahaudassa kaikkein vähimmässä määrässä 3.000 kappaletta.

Löytyy tervaseutujen lähistössä eräs pitäjä, jossa tätä elinkeinoa ei oltu käytetty, vaan jossa metsät tähän saakka ovat saaneet jakamattomina jotensakin rauhassa kasvaa. Siellä on kyllä ollut nälkää ja puutetta sielläkin ja valituksia sieltä kuuluu nytkin, mutta eletty siellä on sentään kaikkina aikoina miltei paremmin kuin tervaseuduissa. Se pitäjä on Kuusamo. Siellä on viime aikoina käyty kyläkunnissa isoa jakoa ja viime vuonna möi siellä eräskin kyläkunta yhteisin tuumin metsälohkonsa. Ja mitä he saivat? He saivat tukkiyhtiöltä yhteisestä metsästään vähää vaille kaksi miljoonaa markkaa, ja tämän saman metsän hakkuu- ja ajokustannuksista on laskettu paikkakunnalle jäävän lisäksi noin yhden miljoonan markkaa.

En tahdo sanoa, että tällainen yht'aikainen summamyyntikään olisi terveellistä, sillä kaiken loiston alla on niistä ollut usein surkeita seurauksia niistäkin, mutta siinä on sentään päätä huimaava vastakohta tervanpolttajan surkealle menettelytavalle ja kurjille työn tuloksille. Ja välillä on ainoastaan selänne, joka eroittaa vedet toisistaan. Toiset juoksevat Ouluun ja Iihin, toiset Valkeaan mereen, jonka rannoilla ei ole tervahovia.

Emme voi edellä tehdyistä laskuista tulla tätä nykyä muuhun kuin yhteen johtopäätökseen: tervanpolttaja tekee työtä alhaisilla palkoilla, hävittää sillä huonosti tuottavalla työllään vielä meidän yhteistä kansallisomaisuuttamme, metsiämme — ja näkee itse nälkää. Hänen ansionsa ovat surkean pienet ja hänen maanviljelyksensä on mitätöntä yrittelemistä, koska tervanpoltto vie häneltä parhaan ajan siitä lyhyestä kesästä, joka hänen täytyisi tyystin heilua viljelyksillään, jos hän niistä jotain tuloa odottaisi. Hän saa niistä parhaimpina vuosina jonkun verran muitten niukkojen ansioittensa lisäksi, mutta ei koskaan tarpeeksi. Ja hänen ennestäänkin pieni palkkansa vähenee yhä samassa suhteessa kuin hänen metsänsä huononee ja harvenee, jota se myötäänsä tekee. Vihdoin alkaa hän vääntää juurakoita valtion metsistä — omissaan hänellä niitä ei ole, kun hän ei koskaan ole laskenut puuta kasvamaan niin suureksi, että siitä olisi tervaskantoa jäänyt — ja yrittää yhä entistä elinkeinoaan. En voi varmaan sanoa, kumpainen tapa on tuottavampi, mutta kantoja vääntämällä hän saa ainakin pikemmin valmista tavaraa, eikä tärvää metsää.

Nyt on vielä yksi tärkeä seikka huomioon otettava. Monasti saattaa ihmetyttää, että miksi hän niin itsepäisesti jatkaa tuota huonosti tuottavaa työtään, mutta asia käy selväksi heti, kun kuulee, että hän ainakin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on tervaporvarille entisestään velassa, milloin enemmän, milloin vähemmän, vaan useimmin "korviaan myöten". Eikä ole velassa ainoastaan hän itse tällä hetkellä, vaan samoin on ollut hänen isänsä ja jo isänsäkin isä.

Velka voi olla siis miespolvia vanhaa, kulkenut miehestä mieheen niin velallisen kuin saajankin puolella, ja harvoin tietää velallinen itse tarkemmin, kuinka suurikaan se on, sillä useasti sattuu, ett'ei ole minkäänlaista täydellistä lopputiliä tehty moniin vuosiin. Mutta kun antajan mielestä mitta on täysi ja loppusuorituksia vihdoin käräjillä selvitellään, voi asia päättyä niin katkerasti, ettei tuo entinen uskollinen tervanpolttaja enää olekaan isäntänä talossaan, tuo yksinkertainen erämaan ukko, joka monet kymmenet kerrat on sarkanutussaan ja lapikkaissaan hyvällä mielellä astuskellut Oulun katua, Iijoen ranta-äyrästä tai maantietä Kiehimän suussa, hampaissaan pitkä sikaari, jonka tervaporvari oli hänelle kaupanpäättäjäisiksi antanut. Hän oli hyvillään, että oli sillä kertaa nälän kaikkouttanut ja saanut vastaisten tervojen eteen jonkun jauhosäkin. Ei hän ajatellut menneitä eikä vastaisia asioita, vastaisia ei ollenkaan, ja menneitä oli ikävä kysellä porvarilta ja niitten tarkalla tiedustelemisella häntä häiritä, kun hän hyvällä mielellä vielä auttoi siinä kovassa hädässä. Mutta lopulta ei porvari enää auttanutkaan, ja silloin otettiin ainoastaan kaikki entiset asiat esille, ja siitä saattoi tulla ihmeellinen juttu, sillä talonumero oli jaettu keskinäisellä suostumuksella suvun kesken ja velkaa olivat tehneet isät, pojat, veljet ja langot ja lankojen lapset samaan pesään, olematta itse selvillä asioistaan ollenkaan. Vaan porvarilla oli nimet ja numerot ja selvät merkit kirjoissaan ja nyt se entinen hyvä auttaja muuttui pahimmaksi vainoojaksi — tervamiehen mielestä.

Mutta kaikki, jotka eivät vielä ole joutuneet juuri tällaiselle kannalle porvarin kanssa, kiittävät häntä ja sanovat, että jos mistään muualta ei saa apua, niin kyllä häneltä saa.

On omituista, kuinka porvarit ovat sitoneet itseensä nämä tervanpolttajat. Vanhat miehet saloilla kertovat, kuinka he jo ammoin aikoja sitten olivat ylen hyviä ja auttavia. Vaikka ei sattunut olemaan puutettakaan suurempaa, vaikka vuosi oli ollut hyväkin, niin tarjosivat he sentään auliisti rahoja ja tavaroita etukäteen. "Tule vaan tänne, kyllä täältä aina saat, kun vaan tervaa tuot taas ensi vuonna. Ota vaan nyt samalla matkalla enemmänkin, ethän tiedä mikä tarve tulee".

En voi sanoa, onko todella tällä tavoin käynyt, vaikka sen tiedän, että sen puolen kansa on hyvin herkkä tekemään velkaa; mutta se on varma asia, että nykyjään täytyy useimpien ottaa etukäteen jo pakostakin, mikään muu ei heitä auta, eivätkä he mistään muualta, mitään saa, kuten itsekin sanovat. He eivät pääse enää porvareistaan irti. Heidän täytyy polttaa tervojaan niinkauvan kuin tynnörinkin saavat, ja samalla yhä lisätä velkaansa, muuten on ulosotto entisestä velasta niskassa. Ja sama uhka on heillä siinäkin tapauksessa, että möisivät tavaransa jollekulle toiselle, joka tarjoisi korkeamman hinnan kuin se, jonka kanssa he ovat ennen asioissa olleet. Heidän täytyy tyytyä siihen, mitä heidän oma porvarinsa antaa, muuta valintaa heillä ei ole. Ja kun he talvella tekevät etukäteen kauppoja keväisistä tervoistaan ja ottavat niitä vastaan jauhoja, täytyy heidän miltei säännönmukaisesti luovuttaa tervatynnöri ainakin markkaa halvemmalla käypähinnasta ja maksaa ottamistaan jauhoista saman verran enemmän säkiltä, kuin millä he muualta saisivat.

Jos taas käy niin hullusti, ett'eivät he voi välikirjaansa täyttää, etteivät he voi tuoda niin monta tynnöriä kuin ovat sitoutuneet tuomaan, täytyy heidän maksaa sakkoa 2 markkaa jokaiselta puuttuvalta tynnöriltä ja maksaa ylisaamansa raha, jos sellaista syntyy, 6 prosentin korolla takaisin. Tällaista sattuu tietysti useinkin, varsinkin että tynnöriluku uupuu, ja kun heillä ei ole millä maksaisivat, lisääntyy tietysti velka, ja etukäteen saadut jauhot on aikoja sitten syöty. Eikä monikaan, kuten jo edellä mainittiin, tiedä edes velkansa määrästä mitään.

Sellainen on seikka ja sellainen on ollut asiain meno tervanpolttajani keskuudessa. On tietämättään, nälkää nähdessä ja kovaa työtä tehdessä syöty petäjäisen seassa maat ja mannut, metsät ja pääoma kaikki.