VI.

Taivalkoskella.

Taivalkoskea oli myös pitkin syksyä mainittu sanomalehtien palstoilla niitten kuntain joukossa pohjan perukoilla, joita etupäässä nälkä uhkaa ja jotka ulkoapäin enimmin apua tarvitsevat.

Tällainen oli ensimmäinen talo, johon Taivalkosken salokulmalla tulin, siirryttyäni Suomussalmen surkeilta perukoilta rajan yli: neliöön rakennettu kuin linna, keskellä avara piha, ulkopuolella seiniä räystään alustoilla pitkät rivit lehmän reisiä "palvaantumassa", porstuan seinät ja katto täynnä vastanylettyjä porontaljoja puukehyksille kuivamaan pingoitettuina, avara pirtti, jonka toisen sivun täytti kokonaan orsille ripustettu suuri nuotta, nurkassa ainakin viisikymmentä kuormaa kiviä suureksi uuniksi muurattuna, uuni valkeaksi rapattu, pöydällä noin neljän kannun vetoinen kahvipannu ja siinä joukkoa ympärillä. "Huoneissa" s.o. kammareissa pistää silmään kaikenmoiset valtameren takaiset esineet: suuri komea merimiesarkku, monet Amerikassa otetut valokuvat, joissa entiset pieksuniekat ja sarkatakkiset Taivalkosken pojat seisovat hienoissa tamineissa ja valkeissa pystykauluksissa jäykkinä ja pönäköinä, niinkuin olisivat valetut puhtaasta kullasta, vaikka kivihiilen pöly paistaa naamasta ainakin yhtä selvästi kuin ennen kotipirttien noki — niitä näkee, sekä kaikenmoisia muita ulkolaisia esineitä.

Talo on porotalo, isännällä on joku satanen poroa ja hän voi hyvin. Täällä on porotaloja paljon — on niitä joitakuita Kiannankin puolella — ja olen tehnyt sen huomion, että niissä yleensä eletään paremmin, vaikka valitusta kyllä kuuluu, että poronhoito on taantumaan päin laidunten puutteen vuoksi, ja varsinkin tänä vuonna huonoa, kun jäkälämaat jäätyivät sopimattomasti.

Sellainen oli ensimmäinen näkemäni talo Taivalkosken Jokijärvellä ja oli niitä siellä useampiakin samallaisia — jotensakin räikeitä vastakohtia kaikkeen siihen kurjuuteen verraten, jota Kiannan perukoilla juuri olin nähnyt.

Mutta rutiköyhiä ja varsinkin tänä talvena kovaa puutetta kärsiviä on sentään tässäkin kunnassa enemmän kuin päältä nähden luulisi. En rupea enää niistä tekemään sellaista luetteloa kuin Kiannalta, joka kyllä tarpeeksi riittänee valaisemaan, kuinka siellä päin yleensä köyhät elävät, mainitsen vaan, että pienten tilallisten ja torpparien asema on yleensä tukalin, niinkuin joka paikassa muuallakin. Samalla Jokijärven kulmallakin syövät köyhemmät eläjät petäjää melkein aina, siihen on kyllä totuttu ja sitä on kuorittu viime kevännäkin, hyvän vuoden jälestä. Useat tilalliset söivät jo viime kesänä viljansa niin tarkoin, että pellot syksyllä jäivät kylvämättä, vaikka täällä aina täytyy säästää siemenen vara vanhaa viljaa, jos mieli syys-kylvöä lainkaan tehdä.

On sellaisiakin taloja, jotka eivät enää tällä hetkellä voi ruokkia kylän ruotilaisiakaan, joita kunnassa ilman muita, yhteisestä kassasta elätettäviä vaivaisia, on noin 100 kappaletta. Taivalkoskella onkin vaivaishoitokustannukset kunnan väkilukuun nähden harvinaisen suuret, ja niitten, sekä muitten kunnallisten menojen alla huokaillaan raskaasti. Siirtolaisuus on kaikista pohjanperän kunnista ehkä suurin täällä, paras osa kansasta lähtee maasta pois ja taakka lisääntyy jälelle jääneitten vanhusten niskoille. Työväen saanti on niin vaikea, että virkamiestenkin täytyy pakosta itse tehdä maantöitä kellä maata on — vaikka heillä ei monasti olisi siihen aikaakaan. Rengin palkka tuossa 300 markan korvilla, jos sen nimittäin saa, koska enimmät nuoret miehet ovat joko Amerikassa tai suurissa tukkitöissä ylempänä pohjolassa ja Venäjän Lapissa.

Tässä muutamia numeroita Taivalkoskelta, jotka eivät oikeastaan kuulu nykyiseen hätään, vaan jotka sentään ovat sen kanssa jossain yhteydessä ja joita sen vuoksi olen joskus ennenkin maininnut:

Kunta, jossa on noin 3,000 asukasta, on viime vuonna maksanut yhteiseen vaivaiskassaan 5,300 markkaa sekä elättänyt kyläruotulaisia rahaksi laskettuna noin 6,500 markan arvosta ja maksanut muita kunnallisia menoja 6,600 markkaa. Ja vajaan kymmenen vuoden kuluessa on osaksi maksu- ja työkykyisimpiä henkilöitä kirkon kirjain mukaan siirtynyt suureen länteen yli 1,000 hengen (jälestä vuoden 1893). Vaivaset eivät siirry, ja voi niitä harvoja, joitten ne vihdoin täytyy elättää!

Köyhdytty on kovasti, mutta ponnistella koetetaan sentään omin neuvoin. Äänekkäämpää valitusta ei vielä ole kuulunut, vaikka synkkä on tulevaisuus. Tervan poltto on lopussa, kun metsätkin ovat lopussa, ja moni ostaa jo polttopuikseen kelohonkia ruununmetsistä, vaikka hänellä ennen on ollut silmäkannot saloa hallussaan. Korvia myöten ollaan velassa oululaisille ja omille kauppiaille.

Oma kunnan kassa on tämänkin hädän aikana sentään jakanut köyhimmille ensimmäisen avun, ja tilalliset ovat turvautuneet ruunun metsiin, niinkuin ennenkin. Mutta tätä viimeksi mainittua apua ei ole saanut nauttia koko kunta, vaan ainoastaan se osa siitä, joka kuuluu Kuusamon hoitopiiriin. Siellä on haluaville jaettu "armopuita", vaan toisessa osassa pitäjää, joka kuuluu Iin hoitopiiriin, ei niitä enää anneta, vaikka kyllä ennen on annettu. Siitä on valitus kova, sillä armopuilla on moni ansainnut sievoset rahat. Nyt täytyy heidän turvautua muihin keinoihin.

Tauteja ei ole Taivalkoskella liikkunut, ei mitään nälkäkuumetta ollut vielä peljättävissä, mutta toisenlaisen kuumeen huomasin siellä kyllä raivoavan pahimmin kuin missään muualla, ameriikankuumeen, josta jo ylempänäkin mainitsin. Kaikenlaisia siirtolaislaulujen renkutuksia lauletaan sekä yksittäin että yhdessä oltaissa, yhdessä oltaissa erittäinkin suurella innolla, aivan niinkuin joskus kuulee kiihkojumalisten veisaavan Siionin virsiä. Ameriikka, se on heidän Siioninsa, se on heidän toivonsa ja autuutensa ja ainoa ajatuksensa. He ovat siitä niinkuin juopuneet, ja toimet täällä kotoisella maakannikalla käyvät veltosti, aivan kuin koulupojan luvut lukukauden viimeisinä päivinä, kun hänet ovat kokonaan vallanneet ajatukset lähestyvän kesäloman hauskuuksista. Mutta kun minä toisen adventtisunnuntain aamuna armon vuonna 1902 aijoin pistäytyä Taivalkosken kirkkoon, astelivat sieltä jo pois pappi ja lukkari ja heidän jälessään suntio, avainkimppua kantaen, ja kun ihmettelin, kuinka jumalanpalvelus niin pian oli suoritettu, sain kuulla, ett'ei kirkossa ollut sanankuulijaa ketään. Tämän minä olojen kuvaukseksi merkitsin muistooni.