III.

Sotkamossa, Hyrynsalmessa, Ristijärvellä.

Niinkuin sanomalehtien kautta jo aikaisemmin syksyllä kyllä kuultiin, tuli kaikkinainen sato Koillissuomessa viime vuonna yleensä kurjin koko maassa. Sotkamossakin, jossa poikkeuksena sen puolen maista on joltisenkin paljon väki hyvää maaperää, on sato tullut sellainen, ett'ei siitä kaikitellen kannata paljon mainita mitään. Vanhat miehet väittävät poikkeuksetta, ett'ei 1867 vuoden sato ollut näin huono, sillä silloin oli saatu karjan rehua enemmän ja viljakin ollut laatuaan parempaa. Minä ainakin hiukan epäilen, lieneekö siinä puheessa perää, mutta kurja se on ollut tämänkin vuoden tulo. Ainaiset sateet ja ruoste, jonka täällä päin uskotaan satavan pilvestä ja sen vuoksi ahdistavan korkeita vaaranmaita pahemmin kuin rantamaita, turmelivat kaiken viljan melkein kokonaan. Rukiissa oli kyllä olkea vahvasti, mutta sato siitä on ollut vaan noin kymmenesosa tavallisesta, ja siitä leivottu leipä, jota minulle joka paikassa näytettiin, oli niin mustaa ja katkeraa, että sitä kuuluivat hyleksivän hevosetkin. Ja vaikka vielä senkin leivän — joka ei ole pettua parempaa — tyystin söisi, niin harvalle se sentään kestäisi edes jouluun. Löytyy joku puolikymmentä taloa koko Sotkamon laajassa pitäjässä, joissa sadasta lyhteestä on saatu 50 litraa (tavallinen sato 100 litraa), vaan ei niittenkään viljasta synny säällinen leipä ilman ostojauhoja lisäämättä.

Ohra, joka kesäviljasta siellä päin on paremmin koteutunut, on paikotellen antanut hiukan paremman sadon, niin että siitä sentään saadaan koko hyvää rieskaa ja talkkunaa, mutta enimmissä paikoin on siitäkin sentään tullut kato. Joku harva isäntämies kehui, että hänen ohransa vielä itääkin, joshan sitten itänevät keväällä, kun ruoste niissä vielä talven aikana jatkaa tuhoaan. Kauran viljelys on mitättömän pieni ja kerrassaan hukkaan meni sekin vähä. Perunat taas jäätyivät suureksi osaksi maahan. Mitä rukiin oraita vielä oli näkyvissä ohuen lumipeiton alta, näyttivät ne sentään keskulaisilta ja antavat toivoa tulevalle vuodelle.

Näin on asianlaita ihmisten ravintoon nähden omista tuloista. Mitä karjaan tulee, lienee sille sentään rehua runsaammin, koska lehmiä ei oltu aivan tuhottomassa määrin vähennetty. Heinät kyllä menivät monelta kokonaan hukkaan, jäivät sateen ja tulvan vuoksi tekemättäkin, ja huonoja ne tulivat kaikille, mutta kun olkia tuli runsaasti, toivotaan niillä sentään päästävän eteenpäin. Ja onpa joukossa tullut täysin hyviäkin heiniä — riippuen tietysti paremmista korjuutavoista — sillä useita kuormia sattui vastaani Kajaaniin menossa, eikä niissä tavara näyttänyt ollenkaan huonolta.

Sotkamolaisilla on paikotellen voimakkaita, lepikkoa kasvavia vuorien rinteitä, ja niitä käytetään niittyinä. Heinä niissä kuuluu kasvavan ylen rehevästi, niissä ei ole milloinkaan tulvista haittaa, ja ken vaan sai ne sateilta korjatuksi, hänellä ei ole aivan huutavaa rehunkaan puutetta. Niissä kasvavaa heinää kutsutaankin hyvyytensä vuoksi yleensä "maitoheinäksi".

Sellaiset ovat nykyään lyhyesti mainiten yleiset elämän ehdot Sotkamossa. Jokainen katselee synkkänä eteensä ja kulettaa kaikki vanhat säästönsä kauppiaan jauhoihin, joihin kokee sekoittaa omaa, kehnoa viljaansa mikäli se on mahdollista.

Jauhot eivät entisiin aikoihin verraten ole vielä ollenkaan pakkohinnoissa ja tuskin tulevatkaan. Maksetaan 61 kilon säkistä 14 markkaa, kun sama erä v. 1867-68 maksoi 30 à 35 markkaa. Mutta niitä ei anna kauppias velaksi ja monella on velkaa entisestäänkin. On otettava rahapenni, mistä suinkin saadaan. Myydään lintua, lampaannahkaa, oravannahkaa. Lampaannahoista maksetaan kyllä hyvä hinta, 2 à 2 mk. 50 penniä kappaleelta, ja metsällisten nahat ovat hyvin korkeissa hinnoissa. Mutta metsä on muuten antimillaan kitsas tänä vuonna. Kuuluu löydetyn summissa lintuja metsiin kuolleina ja päätetään niiden kuolleen ruuan puutteeseen, marjoja kun ei ollut. Eikä antanut saalista vesikään. Sotkamon vesistö kuuluu muutenkin olevan kalasta köyhää, vaan kun viime syksynä kaikki työt myöhästyivät, myöhästyi syyskalastuskin ja jäi lopulta tekemättä, kun järvet menivät jäähän.

Siis sekin särpimen apu, mikä ennen on kalasta ollut, jäi nyt saamatta. On turvauduttava merisilakkaan ja ulkolaiseen silliin, mutta nekin ovat mahdottomain rahtimatkain vuoksi kalliita.

Rahaa siis tarvitsee joka mies paljon, kun melkein kaikki suuhunpantava on ostettavissa, ja niitä on monia muita suuria rahaläpiä täytettävä, varsinkin tilallisilla, joihin tällainen kato välittömimmin koskee.

Suurempaa nälkää ei Sotkamossa vielä tuntunut yleensä olevan, mutta sentään oli monessa köyhemmässä kohdassa, monessa salokulman mökissä, jossa ei ollut ostojauhoa tarpeeksi käytettävänä, näyttäytynyt yksi huonon ruuan seurauksista, nimittäin punatauti ja pahantapainen vatsuri. Lapsissa sitä oli enin, ja vähän aikuisissakin, mutta yleinen toivo oli, että siitä kyllä pahemmitta seurauksitta päästään, joshan vaan tavalla tai toisella ostojauhoja saadaan. Ja toivottavaa on, että niitä saadaankin, sillä niistähän se kokonaan riippuu koko muukin "pärjäyminen", niistä yksin, eikä mistään muusta. Eikä siellä mistään muusta kuullut puhuttavankaan.

On tosiaan kummallista nähdä, kuinka sikäläinen asukas on tottunut nälkään ja huonoon ruokaan. Hän kuuluu joskus hyvinä aikoina kyllä saattavan muuttua hyvinkin hyväksi herkkusuuksi, mutta huonoina saattaa hän kiristää nälkävyötään luonnottomiin saakka. Missä vaan on edes silloin tällöin selvää leipää syötävänä niinkuin lääkkeeksi, siinä ovat köyhäin mökkiläistenkin repaleiset lapsilaumat (ja lauma niitä säännöllisesti on) aivan reippaan ja terveen näköisiä, vaikkei mitään muuta ruokaa olisikaan; ja kumma on, ett'ei viime vuoden viljasta, missä sitä enemmän oli käytetty, ollut jo joku henkeään heittänyt, koska minulle väitettiin, että siitä hierotulla ruostepölyllä ovat russakatkin kuolleet. Sitä en tiedä, onko tässä perää, vaikka kyllä minulla näitten ruosterukiitten suhteen toiselta puolelta olisikin sellainen syntinen toivomus, että niillä edes kuolisi sukupuuttoon koko se elukkalaji, nimittäin juuri russakat sieltä pohjan periltä, kunhan vaan ihmiset säästyisivät. Se olisi ehkä suurin hyöty, mitä viime vuotisista rukiin jyvistä siellä saattaisi olla. Tämä on joutava asia itsessään, ja olen sitä maanvaivaa edellä jo liiaksikin kuvaillut, mutta tahdon siitä vieläkin mainita, kun kuulin niin monia valituksia, ett'ei siellä muka saa kunnollista russakan myrkkyä, koska kauppiaat sekoittavat siihen vehnäjauhoa! Ja minä luulen, että jokaisella, joka sinne etelästäpäin joutuu, on juuri sama toivomus kuin minullakin, eikä se ole suinkaan pienimpiä toivomuksia, mitä näitten puutteenalaisten seutujen suhteen saattaa tehdä.

Kaiken sen johdosta, mitä jo Sotkamossa ennätin nähdä ja kuulla, alkoi minussa vakaantua yksi johtopäätös, joka ei koske ainoastaan sitä kuntaa, vaan pitänee paikkansa kaikissa muissakin pitäjissä sielläpäin, ja se on se, että tilalliset, varsinkin pientilalliset ja samoin myös torpparit, s.o. yleensä maahan kiinnitetty väestö, kärsii siellä kadosta enin.

Irtolaiskansa ja työmies ei oikeastaan ole suoranaisesti kadottanut mitään, kunhan vaan saa työtä. Ulkolaista viljaa hän ostaa syödäkseen parhaimpinakin vuosina, eikä sen hinta nykyään ole juuri, tuskin yhtään korkeampi kuin ennenkään. Hän on yhtä vapaa lähtemään työhön kuin ennenkin, mutta vaikeampi on sen, joka on maahansa kiinnitetty, poistua ulkoapäin aivan kaukaa työansiota etsimään.

"Mitä on siitä apua", lausui eräs pientilallinen, "että ainoine hevosilleni menen savotalle ja siellä syön evääni ja ruokani. Joukko syö kotona kumminkin, omat työni jäävät tekemättä, lannat ensi kesäksi varaamatta, ja niin on minulla tulevana vuonna sama kato kuin nytkin, sillä eivät nämä peltotilkut kasva ilman työtä ja lantaa."

Hän oli minusta nähden ihan oikeassa, mutta ellei hän apua saa, niin täytyy hänen lähteä tukkitöihin tai mihin tahansa, sillä asia ei ole sillä hyvä, että hän oman joukkonsa elättää, vaan on etupäässä hänen niskoilleen sälytetty koko kunnallisverojen raskas taakka, joka ei ole koskaankaan aivan kevyt, vaan tällaisina vuosina vielä entistäänkin raskaampi. Ei ole sillä hyvä, että hän omille lapsilleen leivän hankkii, hänen täytyy huolehtia vielä sadoista muitten lapsista, joille kunnan vaivaishoitokassasta leipää patistetaan, ja enemmän juuri nyt, kuin parempina vuosina. Ja sitäpaitse täytyy hänen suorittaa monet muut kunnalliset maksut, ei yksin vaivaisrahoja.

Ja ell'ei hän niitä hyvällä maksa, niin häneltä otetaan pakolla, niinkauvan kun hänellä on kiinteätä omaisuutta mistä ottaa. Vuonna 1901, joka oli vuosien parhaita, hoidettiin Sotkamon kunnassa, jossa on noin 9,000 asukasta, yli 300 vaivaista kokonaan ja noin 160 henkeä sai tilapäistä vaivaisapua. Koko kunnalliset menot nousivat yli 30,000 markkaa, josta 15,000 markkaa meni yksin vaivaishoitoon. Ja kun ottaa huomioon sen tosiasian, että enimmiltä irtolaisilta, joilta tähän summaan olisi tullut mitättömän pieni lisä, ei sitäkään ole saatu, kuten kunnalliset tilikirjat osoittavat, niin on koko tuo määrä lähtenyt yksinomaan tilallisten kukkarosta. Kun tähän vielä lisää, että sielunhoito Sotkamossa, ilman niitä suuria menoeriä, joita on ollut papiston puustellien rakennuksessa, nousee vuosittain kirkollismatrikkelin mukaan noin 12,000 markkaan ja tämäkin etupäässä, melkeinpä kokonaan, menee tilallisilta, niin arvaa sen taakan, mikä siinä on kadon kärsineen maanviljelijän niskoilla. Eikä suinkaan tunnu helpoittavalta tässä seikassa se ainainen huuto, joka meillä kyllä muuallakin jo hyvin tunnetaan, vaan joka täällä käy vielä kovempana kuin muualla, että kunnan täytyy antaa apua, sen täytyy elättää meitä! Tappakoonhan!

Irtolainen, ainakin useampi heistä, joka ei pidä sillä lukua pysyykö yhteiskunta pystyssä, vai kaatuuko se, syö joka pennin itse, minkä ansaitseekin.

Tältä puolelta katsottuna on köyhän tilallisen asema tukalampi. Syytä on tosin hänessä itsessäänkin. Hän on entisinä aikoina tiedon puutteessa ja ajattelemattomasti, useimmin ehkä pakostakin, myynyt metsänsä liian paljaaksi tai lopen tärvännyt sen tervan poltolla, niin että hänen nyt monasti täytyy nostaa ruunun metsistä kantoja tervaksiksi, päästäkseen Ouluun rahapennille, vaan tämä seikka ei tässä hädässä enää asiaa muuta. Hän on siinä asemassa, missä hän on.

Saatetaan sanoa, että irtolaisen ja työmiehen asema on siltä yhtä huono kuin tilallisenkin, kun tilallisilla huonona aikana ei ole antaa hänelle työtä, eikä siis rahaakaan. Tämä olisi kyllä totta, jos he olisivat yksinomaan riippuvia tilallisten töistä. Silloin he totta tosiaan olisivat kaikki samassa kadotuksessa. Mutta niin ei kuulu täällä olevan laita. Eivät he tee talonpojan työtä vähässä tingassa koskaan, eivät niin kauvan, kuin heillä on hiukankin muualta toivoa. Työnpuutetta kyllä huudetaan yleensä, mutta minä olen täysin luotettavilta miehiltä kuullut, että syksymmällä oli Sotkamon kirkolla tarjottu ojan kaivua, jossa tavallisen miehen päiväpalkka olisi ollut kuudelta tunnilta 1: 50 à 2 markkaa, mutta hiukan koeteltuaan lähtivät enimmät miehet tiehensä. Rengin vuosipalkka on kuluvalta vuodelta Sotkamossa, mikäli olen kuullut, keskimäärin 150 à 200 markkaa, vaan maksetaan joukossa aina 280:kin markkaa. Piioille 80 à 120 markkaa ja sitäpaitsi vaatetta y.m. Kesällä on maksettu työmiehille talon ruuassa 12 à 15 markkaa viikolta, vaan nyt talvemmalla tosin enää vaan 3 markkaa. Mutta työmiehistä kuuluu olevan puute aina. He lähtevät ylemmäksi pohjolaan, missä tavallisesti aina on rahallisia tukkitöitä. Hiihtävät Kuusamoon, Rovaniemelle, Kemijärvelle, Tornioon y.m., missä tavallaan on niitten Ameriikka, jotka eivät oikeaan kultamaahan syystä tai toisesta pääse.

"Elättäköön kunta akan ja lapset", on heidän jäähyväis-sanansa, jos heillä perhettä sattuu olemaan, ja kun sitten akka hakee vaivaisapua ja kysytään, missä mies on, vastaa hän lyhyesti ja selvästi: "se on siellä sustensa päällä". Ken saa joltakulta tuttavaltaan oikeasta Ameriikasta "tiketin", hän huilaa sinne.

Näin ovat puheitten mukaan asiat, ja jos täällä tilallisten ja irtolaisten siveellinen kanta pannaan kumpikin vaakalaudalleen, nousee jälkimmäinen epäilemättä varsin keveänä ylemmäksi, kun niitten oikeastaan pitäisi olla tasassa ja kestää yhdessä niin huonot ajat kuin hyvätkin, ennenkuin terveellinen sopu ja yleinen edistys näissä harvaan asutuissa ja kaikkea mahdollista työvoimaa kysyvissä seuduissa todella pääsisi vakautumaan.

Surkeimmalla kannalla nykyään ovat jotkut vakavaluontoiset ja kotinurkkiaan rakastavat pienten mökkien miehet, jotka eivät tahtoisi lapsijoukkoaan jättää eivätkä maailman rantaa repalehtimaan lähteä, kun ovat itselleen jollekulle vaaran kupeelle mökin saaneet ja sen eteen pienen ohra-maatilkun. Niitä näkee joskus sellaisia ja niitä käy enin sääliksi.

Mutta ne ne usein ovat sitkeimpiä kaikista, vaikka niitä on niin harvassa, ja ne ne ovat ikäänkuin jätteitä siitä vanhasta, puhtaasta ja rohkeasta sukupolvesta, joka vaaroista ja vastuksista huolimatta saunojaan erämaihin rakenteli. On liikuttavaa katsella sellaista miestä, kun hän kyynel silmässä kertoo viime vuoden katoa ja näyttää haasialla ohralyhteitään, joissa tyhjät tähkäpäät soikehtivat. Hänellä on tavallisesti perhe suuri, ja usein on viimeinen leipä pöydällä. Mutta hän vakuuttaa, että hän ei kotipaikkaansa jätä, hän ei lapsiaan jätä, hän ei vaaraansa eikä ohramaan tilkkuaan hylkää, vaikka siihen kuolkoon. Hänellä on lehmä navetassa. Lehmän anninta hän vähän saa, ja kun vaan kevääseen pääsisi, niin ei hätää silloin, hän on kuorinut petäjän kylkeä ennenkin.

Parissa niistä salomökeistä, joissa Sotkamossa kävin, puhuttiin tällä tavalla, ja vakuutettu olen, että niissä puhuttiin totta.

Sotkamolaiset ovat muuten päättäneet, ett'eivät he lahja-apuihin turvaudu, ennenkuin viime tingassa, ja siksipä ehkä sieltä onkin vähemmin avunhuutoja kuulunut. Vai lieneekö se tapahtunut siitä syystä, että Sotkamoa on totuttu pitämään vauraimpana kaikista Kajaanin kihlakunnan pitäjistä. Ja onkin siellä joukossa erinomaisen vauraita taloja, joissa viljelykset jo ovat kaikin puolin nykyaikaisella kannalla, vaan missäpä niitä ei aina joukosta jotakuta löytäisi.

Varmin apulähde sille kunnalle niinkuin kaikille muillekin on kumminkin tukkitöistä valtion metsissä.

Mutta se työ loppuu maaliskuulla ja silloin vasta alkaa tukalin aika, jos kohta lienee tukaluutta ennenkin, sillä peninkulmaisille saloille ei kykene ken tahansa tukkitöihin lähtemään.

Keväällä se vasta on kova käsissä. Ja kun silloin vielä alkaa siemenen hankintakin, jota ei kunnassa liene montakaan jyvää, niin arvellaan yleensä, että suuri joukko pientilallisia silloin tulee pakosta sortumaan. On myös kuulunut olevan aikeita pyytää yleisistä varoista lainaa maanviljelystöitten teettämistä varten. Se annettaisiin pienemmissä erissä tilallisille, heidän teettääkseen parannuksia viljelyksissään. Sellaiset lainat olisivat yleensä koko pohjan perillä suotavimpia kaikista, kunhan sitten vaan valvotaan, että ne todella tulevat tarkoitukseensa käytetyiksi, sillä ei nälkä sinä ilmoisna ikänä lähde metsän haaskuulla eikä tervanpoltolla enää nykyisissä oloissa, jos tuo niillä lieneekin ennen vähän loitompana pysynyt.

* * * * *

Jota edemmäksi etenee pohjoseen ja itään, sitä tuntuvampi on kadon tekemä jälki. Kuhmoniemessä en tosin käynyt, mutta saamieni tietojen nojalla voin sentään mainita, että hätä siellä on isompi kuin Sotkamossa, vaikk'ei sieltä ole äänekkäämpiä huutoja kuulunut enemmän kuin Sotkamostakaan. Maa kuuluu Kuhmoniemessä olevan jo paljoa huonompaa, ett'ei ole ihme, jos siellä olisikin vuositulo ollut vieläkin niukempi. Eräs kuhmolainen kertoi, ett'ei heidän pitäjän pohjoisosassa kasva enää edes leppää, joka on voimaperäisen maan tuntomerkki, vaan että viimeinen lepän kämpyrä, joka siellä kasvaa erään puron rannalla, on sekin kallistunut etelään päin, niinkuin pois siirtyäkseen. Mutta Kuhmolaiset eivät valita, he sekoittavat omia akanoitaan ostojauhoihin ja tekevät tervakauppoja, sillä heillä kuuluu olevan vielä mäntymetsiä runsaasti. Heidän pitäjäänsä tulee sitäpaitse talven kuluessa suuret tukkityöt. Yksityiset ovat siellä myyneet paljon metsiä ja valtion metsistä leimataan 120,000 kantoa.

Ristijärvellä ja Hyrynsalmessa, ja varsinkin viimemainitussa pitäjässä näyttää hätä suuremmalta ja kunnallinenkin vaivaishoito on tiukemmalla. Ja ell'ei ulkoapäin apua tulisi ja sitä jaettaisi, niin sortua täytyisi näitten kuntien s.o. niitten näissä kunnissa, joilta kunnalliset ulosteot voidaan tavalla tai toisella saada ulos. Kun esim. Ristijärvellä koko viimevuotisten vaivaistilikuittien lukumäärä nousi vaan 60:neen, nousi se tänä vuonna jo marraskuun 15:sta päivään saakka 140:een. Enimmät avunhakijat ovat mökkiläisiä ja pikkutorppareita, ja että apu tulisi todelliseen tarpeeseen käytetyksi, siitä on kunnallislautakunnan esimies Ristijärvellä koettanut pitää kiitettävää huolta. Hän on avunetsijöille lukenut sellaisen lain, että "ellet kahvipannuasi tuo tänne takavarikkoon, et apuakaan saa". Ja aimo kasa olikin hänen luonaan jo näitä "talonhävittäjiä", pieniä ja suuria, mutta kaikki yhtä nokisia.

Alkusyksystä, kun ei vielä mitään apuneuvoja ollut, oli hätääntyminen ollut suuri, varsinkin köyhemmillä tilallisilla — eikähän niitä vauraampia olekaan kuin ani harvoja — vaan ensi pelastus lähti siitä, kun alettiin tehdä maantietyötä Hiisijärvelle, johon valtio on myöntänyt 15,000 markkaa. Tästä maantientyöstä on kuulunut sellaisia huhuja, että siinä on annettu työtä vaan lähiseudun varakkaimmille tilallisille, vaan tämä lienee perätöntä; ja milloinka hädän ollen tyytyväisyys ja yksimielisyys vallitsisi meillä? Jokaisella on oma suu lähinnä ja jokaisen oma hätä on hänen itsensä mielestä suurin.

Katselin esim. hätävaatteitten jakamista eräässä kohdassa. Voi sitä itkua ja sitä ruikutusta! Jokainen olisi enimmin tarpeessa ja toisen tarvetta koetetaan vähentää, ja sitten pois mennessä tiellä moititaan toimimiehiä. Vaan yhtä alastomia ovat täällä köyhemmät eläjät miltei kaikki, ja niin he tietysti ovat aina. Sillä mikä ne vaatteet yhtäkkiä niin tyystin olisi lopettanut, koska sillä maankulmalla ei ole vanhojen vaatteitten ostajia, että niitä olisi voinut myydäkään. Nälän ollen tuntuu alastomuus pahemmin, vaan sen kuulin, että jos vaatteita vaan olisi saatavissa, haettaisiin niitä hyvinäkin aikoina — nim. sikäläisinä hyvinä — juuri yhtä paljon.

Vaatteista puhuttaessa en voi olla mainitsematta yhtä seikkaa. Kun kulkee maanteitä tai katselee niitäkin, jotka hakevat vaateapua, ei näe ketään, joka olisi erittäin silmiinpistävästi repaleinen, mutta kun menee saloilla heidän mökkeihinsä, niin siellä näkee kaikkea muuta kuin ylenpalttisuutta, mitä ruumiin suojaan tulee. Heillä siis aina sentään on joku ehjäkin vaatekerta, tai ellei ole, niin se asialle lähdettäissä lainataan.

Toinen tulolähde, paitse maantientyötä, on Ristijärven ja Hyrynsalmen kunnilla niinkuin kaikilla muillakin tukinhakkuussa ja vedätyksessä valtion metsissä, mutta yleensä kuuluu valitus, että yhtiöt, jotka metsät ovat ostaneet, tarjoovat nälkäpalkkoja. Yhtiöt taas selittävät asian siten, ett'ei heidän olisi ollut pakko näitä metsiä ostaa, vaan ovat he sen tehneet hätäaputöiksi. Mene tiedä mikä tässä on keskikohta!

Totta on, että hevosen ruokinta täällä tulee kovin kalliiksi, kun heinistä on puute ja hevosella on niin suuri suu miehen suuhun verraten, ja jonkun verran kalliimmaksi se tulee miehenkin ruoka täällä kuin rautateitten varsilla, koska kaikista tavaroista, mitä muualta on tuotava, ovat rahdit kalliit — 6 à 8 penniä kilolta Oulusta — mutta toisaalta tuntuu minusta olevan hiukan järkeä toisellakin puolella. Jos kaikki olisi ennallaan, niin mitä siitä hädästä sitten kannattaisi puhuakaan.

Siellä vallitsee todella oloissa kummallinen ristiriita, jonka juuria on hyvin vaikea löytää, ja joka sama ristiriita kyllä vallitsee jossain määrin muuallakin. Toisaalta tuntuu, niinkuin hätä olisi aivan kauhea. Näin laumoittain ihmisiä tunkeilemassa paikallisten hätäapukomiteain, pappien, kunnanesimiesten, kauppiaitten luona, ja valittavan puutettaan, näin lasten ahtaissa, likaisissa mökeissä puolialastomina jäytävän leipää, joka ei suinkaan minun kurkustani menisi alas, ja olin valmis uskomaan, että siellä oli huutava hätä. Mutta yhtä usein tulin taas siihen luuloon, ett'ei siellä ole sentään oikeaa hätää, ei sitä hätää, joka pakottaa ihmisen ponnistamaan viimeisensä, ennenkuin henkensä heittää. Olen itse ollut kaksikymmentä vuotta tekemisessä maalaistyöväen kanssa etelä-Suomessa ja tiedän mitkä vaatimukset ovat siellä. Olen huonoina aikoina, nytkin juuri, nähnyt perheellisten miesten siellä tekevän talvityötä, metsätöitä y.m. puolentoista markan päiväpalkalla ja alle siitäkin, ja he ovat olleet tyytyväisiä ja sanoneet, että ainahan ihmisen täytyy työtä tehdä, tekee halvemmalla silloin, kun ei paljoa saa. Mutta täällä olen nähnyt paljon työmiehiä, jotka ovat palanneet metsätöistä Puolangalta kotiinsa, valittaen, ett'ei sillä palkalla elä, mikä sieltä lähtee.

— Oliko palkka niin niukka? olen heiltä kysynyt.

— Ka nälkäpalkka, on yksi vastannut. En saanut kuin 2 markkaa päivältä.

— Minä sain vaan puolitoista, on vastannut toinen.

Vaan kenenkään en kuullut saaneen siitä alle. Ja päivää on niillä mailla syystalvesta viisi tuntia, enkä näkemästäni usko, että sen puolen työmiehet olisivat erittäin taipuvia sitä puhteella jatkamaan, eikä se metsätöissä olisi varsin helppoakaan.

Vaatimukset ovat siis täällä suuremmat kuin etelämpänä, vaan mistä se tulee, sitä on lyhyeltä näkemältä vaikea aivan tarkoin selittää. Mutta suurimmaksi osaksi siihen lienee syynä se, että työkansa siellä on liiaksi metsäyhtiöistä riippuvaa. Yhtiöt pitävät näet työmailla ruokakauppaa ja kiskovat työmiesten kustannuksella siitä kaupastaan liiallista voittoa. Ja vaikka palkat ovat korkeammatkin, osaavat he kumminkin kiskoa siitä suuremman osan itselleen takaisin. Vaan miksei voisi isompi joukko työmiehiä lyöttäytyä yhteen, hankkia ruokavaroja muualta ja elää niukemmasti silloin, kun suuria paloja ei voi saada? Olisihan se parempi sekin, kuin olla ihan kaikkea ansiota vailla. Olen nähnyt monen miehen istuskelevan kotosalla ja valittavan työnpuutetta, ja olen nähnyt monen eukon apua hakemassa ja valittavan nälkää.

Toisin oli esim. vuosina 1867-68, jolloin rautatietä Riihimäestä Pietariin tavallaan silloisena hätäaputyönä teetettiin. Silloin sai mies päivältä 80 penniä, ja kilo jauhoja — mätiä kulijauhoja enimmäkseen — maksoi 40 penniä. Mutta miesten täytyi tehdä työtä niillä palkoilla, voittaa huono aika tai sortua, sillä muuta valittavaa ei ollut, rahakkaampia hätäaputoimenpiteitä ei löytynyt.

* * * * *

Renkimiehille maksetaan nykyään Ristijärvellä noin 200, piioille noin 80-100 markkaa vuodelta. Hyrynsalmella ehkä hiukan vähemmän, mutta useissa taloissa ei osaa sentään kunnollisesti kyntää tai niittää muut kuin isäntä, ja naiset ahtavat riihiä.

Kun tapaa nuoren miehen, joka on sattunut rengiksi rupeamaan, ja kysyy häneltä, miksi hän on niin kehno maantöissä, vastaa hän, että hän on paremmin tottunut kirvestöihin. Ja sentään näkee monen miehen kirveessä sellaisen varren, ett'ei se ainakaan minun kädessäni pysyisi.

Nämä ovat seikkoja, joita olojen tarkempi tuntija saattanee hyvinkin pätevästi perustella, mutta on toinen asia, jolle kenenkään lienee vaikea löytää mitään pohjaa, ja joka minuun on vaikuttanut varsin tympäisevästi.

Eräs säätyhenkilö tahtoi hyvässä tahdossaan tulla minulle näyttämään sitä kurjuutta, mikä heidänkin kylässä syrjemmällä vallitsi.

Tultiin erääseen mökkiin. Lämpimässä, vaan kamalan likaisessa mökissä oli neljä lasta, yksi melkein aikuinen, joka viime vuoden sanoi olleensa palveluksessa, vaan nyt istui kotosalla ja kiikutti kehdossa pienintä sisaruksistaan. Isä ja äiti olivat kotoa poissa, äiti vastikään lähtenyt. Vartaassa oli neljä leipää, ostojauhoista, ja kuumalla kiukaalla kahvipannu. Pöydällä kaksi paria kuppia, joista juuri näytti kahvia juodun. Seuralaiseni nolostui huomattavasti, kun minä naurahtaen osotin kuppeja. Tämä olisi ollut anteeksi annettavaa, vaan kuinkas kävi, kun tultiin takaisin tämän säätyhenkilön luo. Siellä oli sama mökin eukko kyökissä rouvalle surkeasti itkien valittamassa, että he kuolevat tuohon paikkaan, ei heillä ole enää palaakaan suuhun pantavaa!

Toisessa mökissä, jossa käytiin, joutui mies valeesta kiinni. Kun kuuli, että minä olin Helsingistä, luuli hän kai minun nyt tuovan heille apua ja alkoi väittää, ett'ei hänelle ole vielä annettu kuin 10 kiloa. Katossa oli kumminkin leipänä enemmän kuin 10 kilon jauhot, ja seuralaiseni sanoi varmaan tietävänsä, että enemmän hän oli saanut. Sitten alkoi mies näytellä minulle housuja ja liivejä, jotka hän edellisenä päivänä oli "kometiialta" saanut. — Nämähän ovat kauhean suuret minulle, mitä minä näillä, valitteli hän.

Minä en voinut antaa hänelle sen parempaa selitystä asiaan, kuin sen, että on hyvin vähän luultavaa, että Helsingin räätälit tulisivat tänne itsekustakin mittaa ottamaan, sillä Helsingistä päin housut olivat tulleet.

Tällaiset pienet "hätävalheet" ovat ylimalkaan poikkeustapauksia, eikä niitten vuoksi tarvitse kenenkään kylmetä avun annissaan, mutta pahempi on mielestäni ylettömän kahvinjuonnin laita silloin, kun leipäkeinoissa täytyy turvautua muitten ihmisten armeliaisuuteen. Sen käytäntö on tullut yleiseen niin rajattomaksi, että sitä — harvinaista kyllä — jo moittivat kauppiaatkin. Siitä on tullut sellainen himo-aine, että löytyy kahvijuoppoja, jotka täydelleen muistuttavat viinan, morfiinin y.m. orjia. Kerrotaan, joshan lienee totta, että Ristijärven yhteisostotoiminta alkoi kahvitilauksilla ja niitä olisi viime vuonna tehty lähemmä pariinkymmeneen tuhanteen markkaan. Tänä syksynä se tietysti on vähennyt, koskapa pannujakin jo on takavarikossa, mutta Hyrynsalmen puolella kerrotaan kumminkin eräänkin kauppiaan tässä syksyllä myöneen lyhyen ajan kuluessa 25 säkkiä samaa tavaraa.

Tällaisissa oloissa soisi kernaasti näkevänsä enemmän lujuutta kansassa itsessään, kun ajattelee sitä hartautta ja uhrautuvaisuutta, jolla etelä-Suomessa yksin työmiehetkin kantavat roponsa tälle nälän uhrialttarille.