← Table of contents
Nälkämailta

I.

Reading edition

Tervateillä ja porrassilloilla.

Harvoin yhtenen yhymme, Saamme toinen toisihimme Näillä raukoilla rajoilla, Poloisilla Pohjan mailla.

Kalevala.

Poloiset ovat vielä tänäkin päivänä nämä "Pohjan maat", nämä koillisen Suomen tiettömät, rämeiset, vuoriset ja vuolasvesiset kulmakunnat harvassa asuvine eläjineen, nämä takalistot, joitten oloista ja hommista ja nykyisestä leivän puutteesta tässä tulen kertomaan.

Kun etelämpänä maassamme tahdot ajaa kirkolta kirkolle, niin ei muuta kuin istu rekeen ja aja, ja jos tienhaara sattuu, niin on siinä punainen patsas ja valkoinen taulu, etkä eksymään pääse, jos lukea osaat.

Mutta pohjanmailla ei siinä suhteessa auta luku eikä laulu. Niinkuin ennen kaikki tiet kulkivat Roomaan, kulkevat ne siellä kaikki Ouluun tai Kajaaniin, ja jos sinulla on asiaa toisen pitäjän kirkolta toiselle ja tahtoisit sen välin kulkea mukavasti oikeata maantietä, niin kierrä näitten jommankumman kaupungin kautta.

Tämän seikan tulin täydelleen oivaltamaan, kun matkani alkupäässä eräänä iltana aloin Sotkamon kirkolla kysellä hevosta Ristijärvelle tai Hyrynsalmeen.

Siihen saakka olin ajanut topakasti, vaikka pahassa rospuutossa tosin, Kajaanin kautta Iisalmesta asti kievarikyydillä, ja olisin kyllä voinut jatkaa samalla uljaalla tavalla matkaani vaikka Kuhmoniemen Lentieraan saakka, missä tiesin maantien loppuvan. Mutta mitä apua siitä sellaisesta huvi-ajosta olisi ollut! Olin huomannut, ett'en maantien varressa voinut nähdä muuta, kuin aina parin penikulman päässä jotensakin hyvinvoivan kestikievarin — ja siinä kaikki.

Minun piti päästä kulkemaan pitäjiä muihinkin suuntiin, eikä ainoastaan siihen ainoaan, mihin maamittari oli maantien "niljannut", piti päästä kirkolta kirkolle salojen halki. Vaan siinä se alkoi aprikoiminen ja moneen suuntaan miehet keskenään tuumailivat, kun kyytihevosta kyselin.

— Mitähän kautta tuota kulkisi?

— Kaikkolan kautta tietenkin.

— Vaan jokohan kestänee Kiimasen jää?

— Ovathan ne sinne salolle jo jauhoa kulettaneet.

— Ovatko hevosella?

— No en tiedä tarkimmilleen, mutta kulettu siellä on.

— Vaan sitten siellä on Klemetin seudussa ne nevat, arvelee yksi.

— Onhan niissä porrassillat, jollei muuten pääse yli.

— Vaikeapa niininkään on luottaa.

— Tunnetko sinä tien?

— No onhan tuota kulettuna joskus hyvällä kelillä.

— Niin, ja voipihan sieltä salolta saada jonkun kyyditsemään eteenpäin.

— Pitkäkö tämä on taival? kysäsen joukkoon minä.

— Kuusi peninkulmaa.

— Kuka sen on mitannut? sanoo joku.

— Ka mittasihan sen insinööri silloin, kun maantien linjaa tarkastettiin.

Joku arvelee, että minun olisi viisainta lähteä Kajaanin kautta. Se merkitsi sitä, että minun olisi pitänyt ajaa omia jälkiäni takaisin Kajaaniin viisi peninkulmaa, sillä sieltä juuri olin tulossa.

Aamulla lähdettiin sentään hämärissä salotaipaleelle, niin oli illalla päätetty.

Jäätä ajettiin aluksi ja kirkonkylä jäi taaksemme. Siinä oli heinän ja puun vetäjien jälkiä jo moneen ristiin. Tunsin itseni täysin turvalliseksi ja olin mitä parhaimmalla päällä, kun matka mielestäni alkoi niin hyvin.

— Hyvinhän tämä pitää, arvelin kyytimiehelle.

Hän vilkasi minuun ja sanoi:

— Tämäkö! Tottahan tämä kestää, koska ne eilen jo ajoivat Sapson selänkin yli. Mutta hetteiset suolammet eivät jäädy niinkään pian.

Alettiin lähestyä toista rantaa, niin jo seisautti mieheni hevosen ja nousi reestä jäälle.

— Mistähän ne nyt ovat ajaneet, mutisi hän melkein itsekseen, tarkastellen rantaa kaikilta suunnilta.

Lopulta keksi hän oikean kohdan, sinne käännettiin hevonen ja alettiin nousta jyrkän vaaran kuusikkoista rintaa.

Mutta voi sitä koluutusta. Lunta oli vähän vielä ja reslan jalas kolahteli ja kiljahteli joka kivessä, niin että selkää karmi, ja puut ja kannot rytyyttivät sen sivuja. Siinä kulki sentään metsän halki jonkunlainen tien aukko, joku poluntapainen, joka pehmeämmissä paikoissa oli uurtunut syvälle maahan, niinkuin kuurnan pohjaksi. Uurrospaikoissa kaatui reki monta kertaa, tulin lopulta tuskaiseksi ja lausuin jotensakin karkein sanoin paheksumiseni tien huonoudesta ja näistä ihmeellisistä uurroksista.

— Mikä lemmon tie tämä tällainen on?

— Se on tervatie.

Aloin kysellä mieheltä asiaa tarkemmin, sillä minulla ei ollut vähintäkään käsitystä, miksi tervatien piti olla juuri tällaisen. Jos terva tarvitsi eri teitä kuin muut aineet tässä maailmassa, niin eikö se sentään olisi voinut olla tasainen.

Näytti siltä, kuin mieheni ei olisi viitsinyt vastata minulle mitään.

— Uurtavathan ne tynnyrit pyöriessään pehmeämmän kohdan, vastasi hän lopulta.

— Pyörimälläkö niitä kuletetaan?

— Mitenkäs muuten. Palkkuvissa pyörivät.

En tullut hullua hurskaammaksi.

— Mutta mitkä ne palkkuet sitten ovat?

Mies katsoi minuun sellaisilla silmillä, että aloin jo sydämmessäni närkästyä häneen. Hän näytti selvästi ihmettelevän, että maailmassa saattoi löytyä joku ihminen, joka ei tiennyt mitkä palkkuet olivat. Hän koetti sentään antaa minulle jonkun lyhyen selityksen siitä, mutta käsitykseni palkkuista meni sekavaa sekavammaksi, enkä viitsinyt mieheltä sen enempää udella, vaan päätin ottaa asiasta selon jossain sopivassa tilaisuudessa. Tyydyin sillä kerralla vaan siihen tietoon, että palkkuet löytyvät maailmassa, että tervatynnyrit niissä pyörivät ja että niitten tekemiin uurroksiin saattaa reki hyvin helposti kaatua ja iskeä perässä istujan kyynärpään kiviä vastaan ihan turraksi.

— Eivätkö ne tynnyrit siinä pyöriessään hajoa? kysyin sentään vielä mieheltä.

— Mikä ne hajottaisi, kun ovat tervaa täynnä.

Siinä se oli!

Uteliaisuus on yksi ihmishengen herkimpiä kieliä, joka ei vähillä lakkaa väräjämästä, kun siihen kerran kosketetaan. Rupesin yhtäkaikki uudelleen kyselemään kyytimieheltäni, millaiset ne palkkuet olivat, ja vihdoin, kun oli kotva seisotettu hevosta ja selityksen avuksi taitettu kaksi oksaa tien vieressä olevasta kuusesta, tulin siihen tietoon, että palkkuet olivat jonkunlaiset aisat, joissa itse tervatynnöri päistään kiinnitettynä teki hevosen vetäessä pyöräin virkaa.

Matkaa jatkettiin, monenmoista taivalta, ja aina välillä tervoista keskusteltiin. Metsä oli yleensä huonoa ja enimmäkseen kuusikkoa, ja kun kummastelin, että eihän kuusipuista voi tervaa polttaa, selitti ajomieheni, että sitä poltetaan täällä edempänä ruunun metsissä kannoista ja kuljetetaan sieltä vesistöihin.

— Ei ole monella enää omissa metsissään tervapuita, ne alkavat loppua.

Muistin, etten Paltamosta lähdettyä todella ollutkaan enää nähnyt kunnollista männikköä missään. Missä vaan mäntypuut olivat saavuttaneet miehen kahmalon vahvuuden, siinä ne oli jo kolottu tervapuiksi, kuorittu neljän tai viiden kyynärän korkeudelle saakka pihkottumaan. Monella tavalla sitä metsää lopetetaan, missä uitetaan tukkeina, missä pyöritetään tervatynnyreinä. Ja hyvähän taitaisi olla kaikki, kun sitä vaan loppumattomasti riittäisi!

— Ennättääköhän tämän matkan ajaa yhtenä päivänä? kysäsin taas mieheltäni muun puheen puutteessa.

— Hyvä jos kahtena, vastasi hän. — Ei sinne talottomille ja tiettömille taipaleille yön selkään lähde kukaan.

— Vaan onko täällä taloja ollenkaan, että saa edes yösijan?

— On toki, vakuutti mies.

Se oli erittäin rauhoittavaa kuulla, sillä pari tuntia oli jo ajettu, eikä vielä ainoaakaan taloa nähty, ei jälkeäkään mistään viljelyksestä. Oli niitä miehen puheen mukaan kyllä sivuutettu parikin, ja oikein vankkoja taloja, vaan kun niitten kautta ajaen olisi tullut liiallinen kierto, oli hän ajanut suorempaa tietä, koska sitäkin näytti jo kuljetun.

Olemme jo aikoja sitten poikenneet tervatiestä pois ja ajaneet melko matkan alavia korpimaita, reslassamme kuusien juurilla keikkuen, kun yhtäkkiä eräälle mäelle noustessamme ilmestyy aita eteen, tuollainen vanha tuttu, harmaa aita, ja aidan takana ahon tapainen aukeama. Ja kun ajamme veräjästä aholle, näen sen ylälaidassa pienoisen mökin. Ei se olekaan tarkemmin katsoen ahoa, vaikka siinä on kiviä ja kantoja, sillä niitten lomista pistää lumen alta näkyviin ohransänkeä. Mökin edustalla on liuta lapsia. Yksi aikuisemmista pienii puita, pari koettelee siinä suksiaan pieksusaappaat jalassa, vaan kolme tai neljä pienempää teutaroi ilman aikojaan toisten seutuvilla, paljain jaloin ja ainoastaan paita päällä. Meidät nähtyään juoksevat kaikki paitaniekat sisään, vaan isommat jäävät seisomaan siihen ja katselemaan meitä, keskeyttäen hommansa.

Päätämme poiketa mökkiin, ja kun kyytimieheni kääntää hevosensa oven eteen ja heittää sille heinätukon eteen, tulee jo emäntä ulos vastaan, kovin kummastuneena katsellen minua.

Mökki ei ole muuta kuin pieni, sisäänlämpiävä sauna, kiuvas nurkassa, räppänä laessa. Se on niin pieni, että minä suuressa turkissa tuskin mahdun siellä kääntymään, matala ja kuuma. Kiuvas on juuri lämminnyt, savu selinnyt, vaan ilma on siellä siltä raitis, leppoisan lämpimälle saunan savulle tuoksahtava vaan. Ei mitään huonoa löyhkää, sillä savu on hyvä puhdistusaine.

— Voi hyvä isä, vai Helsingistä saakka vieras! ihmettelee emäntä.

Kuulumisia kysellään molemmin puolin.

Heillä ne eivät ole erittäin hyviä. Ohraa heillä oli kylvössä ja oli ruistakin, vaan ei niistä tullut juuri muuta kuin karvaita akanoita. Niistä yritettiin tehdä leipää, mutta lapset kääntyivät punatautiin ja sitten tuli vielä tuhkarokko. Mutta kun mies sentään sai hommatuksi puoli säkkiä kauppajauhoja ja niitä pantiin omien sekaan, niin jo juoksemaan lähtivät lapset. Kun alkaisi se tukinkaato ruunun metsässä, niin taitaisihan siinä sentään elää. Mies oli siellä juuri katsomassa työn saantia, koska jo leimaavan kuuluivat. Jollei työtä saa, niin hukka siinä taitaa lopultakin periä. Ei ole enää leipää kuin moniaiksi päiviksi, ja lehmänkin anti on loppunut, lehmä ehtynyt umpeen. Jäkälillä ja olilla sitä on syötetty. Kurjaa on ollut elämä monasti, kurjaa oli viimeisinäkin "kilovuosina", vaan aina tuota on henki pysynyt. Monasti on petäjäistä syöty, monasti jo kuolemaakin toivottu, vaan yhä on sentään venynyt elämän lanka.

— Eivät tunne köyhän puutteita täällä salolla, jatkoi eukko huokaillen puhettaan. On koetettu joskus apuakin hakea, vaan useimmin siinä nenänsä liittoaa. "Tyytymättömyyttään ne apua hakevat, eivät puutettaan", sen vaan kuulee. Mutta katsokaas, hyvä vieras, onko tässä puutetta! Kunhan vaan raataa jaksamme, emme apua hae.

— Vai Helsingistä saakka, voi toki! Pitäisihän tässä keittää kahvi, kun niin on kaukainen vieras, mutta ei ole meillä kahvia ollut sitten Mikon. Vaan minä juoksen talosta hakemaan, antavat ne sen verran lainaksi. Ei ole kuin neljänneksen matka, istuttehan tässä sen ajan lämpimässä.

Eukko tahtoi väkisellä lähteä kahvia noutamaan neljänneksen päässä olevasta talosta, vaan kun siinä alkoi jo muutenkin tulla liian lämmin, estin minä hänet siitä ja jatkoin matkaa. Jonkun neljänneksen päästä tulimme isonpuoliseen salotaloon ja siihen kyytimieheni minut jätti, kosk'ei sanonut teitä siitä eteenpäin tällä kelillä oikein tuntevansa.

Joka puolella näkyi täydellinen erämaa. Penikulmittain sai siinä silmä katsella pelkkää saloa, sillä talo oli korkealla vaaralla, niinkuin kaikkikin, mitä niitä siellä metsissä löytyy.

Isäntä lähti minua siitä viemään eteenpäin.

— Onko pitkältä seuraavaan taloon? kysyin isännältä.

— On viisi neljännestä, vastasi hän. — Tuolla se näkyykin. Tähän pistää välille ruunun metsä ja harvemmassa täällä alkaa olla taloja muutenkin. Tähän ensimmäiseen taloon meidän täytyy yöpyä, sillä siitä seuraavaan on seitsemän neljännestä.

Siristelin silmiäni siihen suuntaan, missä isäntä näytti naapurin olevan, vaan en minä sieltä muuta erottanut, kuin pienen pälven tapaisen aukon taivaanrannassa mahdottoman korkean vuoren selällä. Välillä oli pelkkää metsää, pienempää vuorta ja rämettä.

Talosta lähdettyämme alkoi näkyä tervatehtaita, hautojen pohjia ja pieniä saunoja, joissa polttajat keväällä polton kestäessä majailevat. Niitä oli joitakuita sivuutettu ja koetettu taas joku matka heidän valtateitäänkin, kun tultiin "oikein moiselle suolle, hyllyvälle hetteelle", kuten "Taula Matti" kertoo Kiven Seitsemässä veljeksessä. Siinä ei ollut enää mitään reen jälkeä, olipahan suksella vaan joku kulkenut yli. Isäntä tarkasteli suota ja ravisti päätään.

— Ei pidä hevosta vielä, mutta otetaan toinen keino. Kyllä tässä mennään, kunhan itse kävelemme pahimmat kohdat. On tässä porrassilta.

Sain kuulla ett'ei näitten soitten takaisiin taloihin ennen päässyt sulan aikana suorimmittain ollenkaan, vaan piti soita kaartaa kauheat matkat. Vaan sitten rakennutti ruunu näitä porrassiltoja hätäaputöinä ja näistä on jo melkoinen apu.

Ei muuta kuin turkki rekeen, ja ensi kerran ijässäni sain koetella sitä kaikkein alkuperäisintä liikeväylää, joita valtio on avannut. Rautateitä olen kyllä kulkenut paljonkin. Tästä se alkaa ja rautatiehen se loppuu, ajattelin lähdettäissä. Ei ole vaatimukset suuret täällä!

Halki soitten ne kulkevat nämä porrassillat kilometrittäin, kymmenin kilometrin suorassa linjassa, niinkuin valtion valtatiet ainakin. Ne ovat paria kolmea korttelia leveät ja syntyneet siten, että on asetettu suolle kaksi halaistua hirren puolikasta rinnakkain, tasaiset pinnat päälle ja aina joka jatkon kohdalle päitten alle poikkipuu, joka osaksi kannattaa niitä. Osavasti ja tottuneesti astuskeli hevonen porraspuilla, reki keikkui mättäissä ja hetepaikoissa niinkuin vene vesillä, jalas kummallakin puolella siltaa, ja me astelimme jälessä. Kovemmilla ja tasaisemmilla paikoilla saattoi istua reessäkin, mutta varsin hyvä oli kävellä jälessäkin, astuskeli melkein niin kuin pääkaupungin katukäytävää, sillä eroituksella vaan, että tätä ei oltu hiekoitettu.

Kun nousimme siitä oikein "kaikuvalle kankaalle" taas, suon keskellä olevalle korkealle törmälle, tuli "Taula Matti" vasta oikein ilmielävänä eteeni, sillä takanamme siinti vielä ihan selvästi vuorien ja metsien yli Vuokatin tummansininen harja, vaikka taivalsimmekin jo kolmannella peninkulmalla Sotkamon kirkolta.

On jo iltahämärä, kun saavutaan taloon. Ponnistellaan ainakin puoli kilometriä jyrkkää mäkeä, ennenkuin seisomme talon pihalla. Astumme pirttiin, jossa pään korkeudella päälyelee harmaa savu.

— No kuuluuko vielä mitä? kysyy emäntä.

— Eipä kuulukkaan.

— Vai niin, vai niin, vai ei tuota kuulu.

— Vaan täältähän ne ovat kuulumiset huonoja, sanon minä puolestani.

— No eivät hyviäkään, vastaa emäntä salolaisen tapaan kierrellen. — Mistä kaukaa vieras? — Vai sieltä saakka, voi toki!

Astun pirtistä ulos katsellakseni vielä ennen pimeän tuloa maisemaa. Ei vilahtele taloon tulet naapureista, vaan joka puolella yhtyy taivaan ranta kaukaisiin vaaroihin, ja niitten ja talon välillä on kaikille suunnille pimeä salo, niinkuin mahdottoman laaja musta hauta, ja vaaroilta kohoaa tumma laki, jossa illan ensimmäiset tähdet alkavat pilkoittaa.

Siinä on jotain äärettömän suurta vaan samalla äärettömän jylhää siinä maisemassa, ja sitä katsellessa alkaa rinta kutistua, vaikka sen päinvastoin luulisi laajenevan. Ja väkisellä tulee ajatelleeksi, että mikä toi nämä ihmiset tähän, kuka pani heidät rakentamaan pirttinsä juuri tälle vaaralle, eikö maailmassa olisi ollut valoisampia ja rattoisampia paikkoja? Vaan ehkä he itse ajattelevat toisin, ja kuka on tutkinut ihmisten kohtalojen polut?

Siinä pihalla seistessäni tulee isäntä poikineen talon ainoalla hevosella kotiin tervasten ajosta — eikä talossa muita miehiä olekaan kuin he kaksi. He ovat keräilleet ruunun metsästä kantoja ensi keväisille tervaverstailleen, sillä heilläkin on omat petäjäpuut jo kovin vähissä. Hevonen viedään pirttiin, suitaan ja puhdistetaan, juotetaan oven pielessä olevasta suuresta ammeesta ja pannaan apetta eteen. Näillä salolaisilla vallitsee hevosen ja miehen kesken melkein veljellinen väli, ja tällaisena köyhänä vuonna syövät he melkein samaa ruokaakin molemmat.

Jutellaan siinä kaikenmoista, mutta pääasiassa sentään tästä nykyisestä huonosta vuodesta. — Ei saatu heilläkään mitään, ei viljaa, ei perunoita eikä paljo heinääkään. Mikkona täytyi jo lähteä jauhon hakuun, vaan rahaa kun ei ollut, niin ei kauppias antanut velaksi. Täytyi lähteä Kiehimän suuhun ja tehdä siellä oululaiselle kontrahti ensikesäisestä tervasta, jota vastaan sai kahden jauhosäkin hinnan. Ja velkaa on jo samalle oululaiselle entuudestakin —.

Velka tietysti kasvaa ja sama oululainen imee lopulta koko talon tervoineen päivineen niinkuin puutiainen, ja imee ja on jo osaksi imenytkin koko Kajaanin kihlakunnan. Tälläkin miehellä on neljännesmanttaalin talo, ja alaltaan kuin pieni ruhtinaskunta, mutta hänellä ei hädän tullessa ole sentään luottoa kahteen jauhosäkkiin muualla kuin sen luona, joka poltattaa hänellä tervaa, ainoastaan sen luona, jonka välityksellä se sama hänen luottonsa on laskeutunut. Se on omituinen sekasotku, mutta sen alla piilee suureksi osaksi koko näitten seutujen kurjuus, ja siinä olisi paljon miettimisen aihetta.

Ei tunnu elämä tässä talossa olevan paljoa parempaa kuin siinä mökissäkään, johon olimme poikenneet. Kahvia on sentään kotona, mutta vähennetyn sanoo emäntä sen käytäntöä, kun rahapenniä ei saa mistään. Lihan puolta on, kun karjaa on täytynyt vähentää, mutta sitä on säästäen käytettävä, kun ei ole tietoa, milloin leivän saanti loppuu kokonaan. Eikä tullut viime kesänä otetuksi petäjääkään, kun viljantulo aluksi näytti lupaavalta. Koko suuri perhe syö illallisekseen vaan velliä, joka on keitetty ostojauhoista sekotettuna puoliksi tämän vuotisilla ohrakahuilla, ja johon höysteeksi on pantu hiukan eläimen rasvaa.

— Menisihän tämä elämä vielä muuten mukiin, vaan kun tästä talvemmalla alkavat taas ne kaikenlaiset ulostekojen maksut, niin siinä tiukka tulee, puhuu isäntä syödessään.

— Taitavat olla ulosteot suuret täällä, puutun minä puheeseen.

— No eivät ole pienetkään.

— Ovatko suuretkin?

— Ovat ne melko suuret.

Ja siitä alkaa meille vähitellen puheenaine, jota jatkuu ohitse tavallisen makuullemeno-ajan talossa.

Pistetään yhä uutta pärettä uunin otsikkoon ja keskustellaan. On talossa kyllä pieni pullollinen paloöljyäkin ja yksi pahanpäiväinen lamppu, mutta öljyssä on joku vika, se ei pala. On poltettava pärettä, vaikka senkin saanti on huono, kun ei ole enää kunnollisia petäjiä talossa. Ja mistä niitä olisikaan, ne kun kaikki on jo puolikasvuisina laskettu tervoina Ouluun.

Suuret ovat todella ulosteot täällä verrattuina vastaaviin numeroihin etelä Suomessa, mikäli minä niitä siellä tunnen. Alan muististani laskea, mitä me etelämmissä osissa maata maksamme kunnalle, papeille y.m. ja minua alkaa suorastaan ihmetyttää, kuinka täällä kaikki sellaiset menoerät ovat paljoa suuremmat manttaalimiehiltä. Varsinkin ovat vaivaismaksut hyvin korkeat, ja itse talon väki syö sentään miltei huonommin, kuin mitä olen tottunut niitten pöydässä näkemään, jotka vaivaisapua nauttivat.

— Ja sitten ne koulujen ja pappiloitten rakennukset vielä lisäksi, huokailee isäntä. — Ja entä vielä se kinkerienkin pito, kun kolmella, neljällä hevosella pitää kyyditä kirkonmiehiä kahdesti vuodessa. Meillekin ne kohta taas tulevat; ja ovatko nämä taipaleita! Ja entä maantien teko? Sen meidänkin maantieosan työnsivät Kuhmon rajalle.

— Onko pitkältäkin sinne?

— Neljä peninkulmaa.

— Ohhoh! Ja sinne saakka täytyy täältä ajaa hevosineen, kärryineen.

Isäntä naurahti katkeran näköisesti.

— Vai vielä omilla verstailla! Kiittää kun täältä pääsee kesällä itse jalan kulkemaan. Olisihan ne ruunun mailla nuo porrassillat ja vähä talollistenkin teitä, joita myöten hevosen juuri saisi kulkemaan, vaan välillä on sittenkin paljon nevoja ja suolampia, joista ei pääse yli eikä ympäri. Sieltä olemme palkanneet verstaat lähempänä asuvilta.

Huomasin nyt, että niin se asia todella oli, sillä tuskinhan olimme mekään päässeet tänne, vaikka jo alkoi olla talvikeli.

— Teidän on siis talvella hankittava tänne kaikki tarpeennekin?

— Hyvähän se olisi, vaan millä nytkään hankit! Eikä tule sitä varaa koskaan. Keväällä kun loppuu jauho, ei auta muu kuin kantopeli. Sattuu heinaikana leivänloppu, ei muuta kuin ala taas noutamaan jauhoa koko talon väki, jos jollain keinoin saat sitä irti. Voi sitä hikeä ja tuskaa! Alkumatkasta auttaa meitä vesitie, vaan sitten on kantomatkaa kuusi neljännestä.

Minua suorastaan puistatti isännän kertomus, ja monenmoiset mietteet alkoivat risteillä päässäni. Tukaluutta ja kurjuutta! Kantaa kaikki tarpeensa ja tavaransa selässään vuorien, soitten, rimpien poikki puolitoista penikulmaa, keikkua porrassilloilla ja kompia kivilouhikoissa.

— Vaan entä jos joku kesällä kuolee?

— Reessä vedetään ja pahimmat paikat kannetaan.

Sain yhdellä iskulla niin elävän kuvan tämän erämaan asukkaan, tämän petäjäisen syöjän ja tervan polttajan viimeisestä retkestä salojensa halki, että minun kesken kaiken täytyi pyyhästä silmiäni: levähdetään vainajan kanssa jollain korkealla vaaralla, johon kirkkaasti paistaa etäiset taivaan rannat, vaan sillä välillä ovat syvissä notkoissa mustat metsät, niinkuin äärettömän suuri, salaperäinen hauta!

— Kunpa saisi tällekin perukalle edes maantien, niin siitä jo apu lähtisi. On sitä jo kauvan hommattu ja jo linjakin katsottiin, vaan tekemättä se yhä on. Ja täällä on salolla taloja paljo, yhtä tukalia kuin meilläkin, puhui isäntä.

Ei luulisi niitä paljoa olevan, kun niitä on niin harvassa, mutta salo on suuri.

* * * * *

On jo myöhäinen ilta käsissä, hevonen on viety pirtistä talliin ja aletaan hankkiutua levolle. Avaan matkalaukkuni, ottaakseni sieltä jotain, mutta siinä se alkaa vilinä. Se on niin täynnä russakoita, ett'ei ole mihin panna, ja kun alan tarkastaa ympäristöäni, on niitä joka kohdassa kylki kyljessä kiinni.

Mitenkä siinä maata?

Emäntä alkaa laittaa minulle tilaa talon ainoalle vuoteelle ja minusta tuntuu vähän vaikealta vastustaa hänen vieraanvaraista hyväntahtoisuuttaan, vaan tehtävä se on.

— Eikö ole muuta suojaa talossa? Onhan tuossa eteisen vastassa toinen tupa.

Olihan siinä tupa, vaan se oli kylmä. Heillä kun oli niin paljon russakoita, niin pidettiin aina vuoroon toinen tupa kylmänä, että ne vähenisi.

Siinä sain panna kaiken voimani liikkeelle, ennenkuin minut laskettiin sinne kylmään tupaan maata. — Että nyt vieras Helsingistä saakka sinne jäätymään. Ei millään ehdolla! Näyttelin heille turkkiani ja vakuutin, että sillä tarkenee vaikka Lapin hangessa — ja voitin.

Päre tuotiin minulle mukaan ja asetettiin palamaan. Ei tuntunut minua nukuttavan. Panin tupakan, istuskelin siinä ja mietiskelin tämän maailman menoa ja sitä hiljaista, torkkuvaa kolkkaa, johon olin sen kiihkeästä hyörinästä yksikseni yötäni viettämään joutunut. Muistelin suuria, hyvinvoipia kyliä, joissa elämä kevyesti ja riemuisasti rehahtelee. Muistin, kuinka joku päivä sitten etelämpänä maassa huiman höyryhevosen rattailla hurahutin laajojen vainioitten poikki, joilla kymmenet miehet vielä auroillaan vakoa käänsivät ja ohikiitävää junaa katsellen toisilleen nauraen huutelivat. Tuli mieleeni kaikki rautatiehommat muissa osissa maata, tuhannet riidat ja monet komiteat y.m., ja kaikki edut, joita sivistys sinne on tuonut mukanaan. Nyt olin äärimmäisillä etuvartijalinjoilla sivistyksen taistelussa erämaata vastaan, viljelyksen kamppailussa metsäläiselämän kanssa. Ja minussa heräsi katkera huomio siitä, että kulttuurin suuressa tilikirjassa on näitten taistelevien osalle täällä merkitty enemmän vastattavaa, kuin mitä he ovat vastaavata saaneet, ja että heidän täytyy olosuhteihin nähden moninkertaisella hiellä ja väellä ponnistella sen saman kulttuurin kannattamisessa, josta parempiosaisissa kohdissa maata jo nautitaan täysin siemauksin, vaan josta he itse eivät vielä ole nähneet juuri jälkeäkään.

Päre karrettui vuolukivisen uunin otsikossa ja vähitellen sammui. Ja minä nukuin turkkiini kääriytyneenä kylmälle lavitsalle.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings