IV.

Suomussalmessa.

Suomussalmi, eli niinkuin itse paikkakunnalla useimmin sanotaan: Kianta — siinä nimi, joka viime vuosikymmenen kuluessa on eräässä suhteessa tullut kuuluisammaksi kuin mikään muu kolkka koko Suomenmaassa, ja onpa tänäkin vuonna tämä sama nimi taas nähty melkein joka päivä jokaisen sanomalehden palstoilla ensimmäisenä kaikkien niitten joukossa, joihin hätäaputoimi saa kohdistaa huolenpitonsa.

Tahdon lyhyesti mainita tämän pitäjän aseman, ja huomatkoon jokainen siitä, millainen se on ja mitä edellytyksiä sillä on liikkeeseen, yleiseen vaurastumiseen sekä moniin nykyaikaisiin vaatimuksiin nähden. Pitäjä on pinta-alaltaan lähes yhtä suuri kuin puoli Uudenmaan lääniä, eikä siinä sentään tähän saakka — eikä juuri nytkään vielä — ole löytynyt minkäänlaisilla kesä-ajoneuvoilla kuljettavaa maantietä enempää kuin 22 kilometriä, se ainoa maantien pätkä, joka Oulusta tullen päättyy Kiantajärven rantaan. Siinä se on tien pää, siinä erämaa edessä, ja kirkkokin sekä kirkonkylä vasta järven toisella rannalla. Lähin suuremman liikkeen keskus — Kajaania lukuunottamatta — ja lähin rautatie on Oulussa, johon on matkaa 200 kilometriä — kesän talven hevosella kuljettava kautta vuorisen Puolangan, sillä mitään molempiin suuntiin kulkukelpoista vesireittiä ei löydy, joet kun kaikki ovat täynnä suuria koskia. Lapset kastetaan kinkerimatkoilla puolen vuoden vanhoina, ja samoilla matkoilla siunataan vainajien maalliset jäännökset, pitäjän saloilla kun näet löytyy kolmessa eri kohdassa varsinaiset hautuumaat, joissa vainajat saavat odottaa sitä otollista hetkeä, jolloin pappi sattuu paikalle pääsemään.

Sellainen on pitäjä, sellainen on Suomussalmi järvineen, vuorineen ja rämeineen, joiden yli polut kulkevat porrassiltoja pitkin talosta taloon, kylästä toiseen halki raakojen erämaitten. Sellainen on paikka, joka nälkäseuduista on suurimman maineen saanut. Toinen osa petäjiä on kuorittu tervoiksi, toinen osa leiväksi, on viljelty pieniä peltotilkkuja, otettu riistaa metsistä, nostettu vesistöistä muikkua, siikaa, harria — ja eletty on ja enennytty ja hiljalleen kituutettu vuosisatoja, milloin paremmin, milloin huonommin, vaan viime aikoina on tultu äänekkäiksi, niinkuin jokainen tietää, eikä suinkaan aiheettomasti.

Valitus on tällä hetkellä suuri: ei saatu eloja, ei karjan kontuja, ei kalaa, aivan sama juttu kuin kaikkialla muuallakin pohjan perillä. Se seikka on kerta kaikkiaan sama joka kohdassa, eikä sitä kannata moneen kertaan kertoa. Millainen siellä nyt on nälkä, millainen hätä, onko suurempi kuin ennen, siitä en osaa lyhyimmittäin tehdä selkoa, kun en ole siellä ennen ollut katovuonna enemmän kuin hyvänäkään.

Avun anojia on paljon, äärettömästi, ja jakajain luona tulvii aamusta iltaan rahvasta kuin markkinoilla. Oma, kunnallinen apukassa ponnistelee kuin ikeen alla, sillä viime vuotisia kunnanmaksuja, jotka olisivat olleet jo keväällä suoritettavat, ei jouluun mennessä ollut vielä käynyt maksamassa useampaa kuin — 4 henkilöä (kunnassa on noin 6,500 asukasta). Kunnallishallitus kirjoittelee vaan avun anojille pieniä lappuja, paikkakunnan maakauppiaille jätettäviksi, ja maksaa tietysti velkansa sitten kun jaksaa. Vuonna 1901, tuona satoisana vuonna, elätettiin vakituisia vaivasia, paitse ruotulaisia, 97 henkilöä ja annettiin satunnaista apua 204:llä eri kuitilla, nousten koko vaivaishoito 11,400 markkaan, mutta kaiken viime vuotisen velan on kassa sentään juuri nykysittäin parhaiksi maksanut, joten krediitti kauppiaitten y.m. luona on taas selvä ja uutta sopii tehdä. Aivan kulkujalalla olevain irtolaisten kuitteja oli viime vuonna kunnallisessa taksoitukessa 227 (niissä kokonaisia perheitäkin), ruunun torppareja ja mökkiläisiä alku neljättäsataa, ja nämä molemmanlaatuiset kuitit jäävät useimmiten perimättä ja niitten omistajat tuottavat päinvastoin kaiken menoerän vaivaiskassaan. Varsinaisia maksajia on 360 talonumeroa, tehtaita ei ole, liike- ja virkamiehiä niukin määrä, mitä kunnissa tavallisesti tarvitaan. Tämä olkoon mainittuna kunnallisista menoista, lukuunottamatta sitä, että kunnan yhteisillä kassoilla lienee velkaa yhteensä ehkä parisataa tuhatta.

Ne hätäaputoimet sitten, ja se hädän suuruus! Edelliset menevät tietysti niinkuin niitten mennä pitääkin, kyläkunnista on valittu jäseniä, niinkuin muuallakin, paikalliseen toimikuntaan, valvomaan kukin osaltaan itsekunkin tarvetta, ja apua jaetaan mikäli sitä saapuu. Hädän suuruus arvattakoon siitä, mitä edellä olen sanonut avunanojain paljoudesta.

Istuin päiväkauden seurakunnan pappilassa, ollen itse omasta kohdastani mahdollisimman kaukana kaikesta hädästä, ja katselin muitten puutetta, joka monenlaisissa tamineissa solui kaiken päivää melkein herkeämättä virkahuoneen ovesta sisään ja ulos. Ylen rasittava toimi seurakunnan vanhalle palvelijalle, jos kohta hänellä oli apumiehiäkin. Usein siinä otettiin kirkonkirjatkin esille, ja kun utelin, miksi niitä hätäapua haettaessa tarvittiin, sain kuulla, että monella hakijalla oli hyvin suuri taipumus tällaisessa tapauksessa lisätä perhettään, vaikka ne jo muutenkin ovat siellä päin yleensä auttavan suuria.

Avunsaantiin on niin totuttu, että joku jommoisissakin varoissa oleva talonemäntäkin on jo hakenut vaateapua, ja kun tulee köyhempiä anojia, saattaa syntyä tällainen hupainen keskustelu:

Anoja: minäkin tulin nyt noutamaan sitä hätäjauhoa.

Jakaja: tällä kertaa sitä ei satu olemaan.

Anoja: (jotenkin tiukalla äänellä) mutta sitä pitää olla!

Jakaja: vaan ei sitä nyt ole.

Anoja: no millä te aijotte meitä tänä vuonna elättää?

Useimmille annettiin, kelle koko säkki, kelle puoli, kelle vaan kilokaupalla, ja paljon jaettiin vaatettakin, vaan pyörrytettiin siitä joku vankka miehen karilas ja joku pyylevä eukko niine hyvineen takaisinkin ja käskettiin työhön.

Kellä oli käsitöitä, se sai aina, vauraampi kohtuhinnan, köyhempi runsaamman. Ja niin se pitää käydäkin, että avun saannista on jotain vastavuoroksi tehtävä sen, ken jotain tehdä jaksaa, sillä ihmisessä ei saa almujen annolla tukahuttaa itsetietoa omasta edesvastuustaan henkensä ylläpitämiseksi, vaikka toiselta puolelta taas ei tällaisia hätätöitä saa ottaa vastaan keltä tahansa, sillä silloin voi se muuttua suoraksi keinotteluksi, kuten ennen hätävuosina on tapahtunutkin, ja josta tavasta nyt vielä ovat pahat seuraukset nähtävinä. Kaikki avunanto käy nyt toiseen tapaan ja tarkemmalla valvonnalla kuin ennen, ja työtähän sitä on jokaisen tehtävä, koska jokainen siellä yleensä työnpuutetta elatuskeinokseen valittaakin. Mutta millä kannalla on siellä kotiteollisuus? Kurjalla! Tuodaan rekeä, lapiota, lusikkaa, astiata, vaan minä en monesta niistä maksaisi homehtunutta äyriä. Sellaiset esineet kuin verkot ja sukset ovat jommoisiakin, joukossa hyviäkin, vaan eivät suksetkaan sentään ole hetikään sellaisia, jommoisia odottaisi näkevänsä seudussa, missä ne ovat melkein ainoina kulkuneuvoina.

Käsiteollisuuden opetusta ruvetaan meillä kyllä kiireellä ja innolla harrastamaan joka kerta juuri sillä hetkellä, jolloin hätä on suurin, vaan siihen se oppi ja harrastus taas laukeaa, heti kun hätä on ohitse. Ei päästä taitureiksi koskaan, ei kyetä milloinkaan kotiteollisuuden alalla tekemään mitään sellaista, millä olisi kauppa-arvoa kotinurkkia ulompana. Kun teoksia sitten myydään, menevät ne usein huutokaupoilla melkein polttopuun arvosta, ja sentään olisi samoista aineista ja samalla vaivalla — helpommallakin, jos kätevyyttä olisi — voitu saada monta vertaa suurempi summa vastaisten hätäaikojen varalle kasvamaan. Suksitehdas on kyllä perustettu erään yksityisen hommasta Suomussalmeen, mutta se on tehdas, se on yksityisen afääri, eikä tietysti suurestikaan edistä kotiteollisuutta. Meriläisten airoja esim. voisi yleensä siellä päin tehdä mielestäni kannattavasti, kun vaan olisi hyvät mallit ja osattaisiin niitä tehdä, sillä siellä on kyllä kuusimetsiä ja lujanlaatuista puuta. Mutta tämä, niinkuin kaikki muukin teollisuus, saattaa siellä muutamaksi vuosikymmeniseksi riutua näkymättömiin, kunhan Leppikosken massatehdas Kajaanin seudussa valmistuu. Silloin ei tarvitse kotiteollisuutta muuta, kunhan jokainen osaa pistää kirveensä silmään sellaisen kalikan, että se omissa käsissä pysyy.

Kun enimmät männiköt yksityisten metsistä ovat pitkitetyllä tervanpoltolla hävinneet ja kuusipuu voittanut enemmän alaa, tulevat tietysti vasta perustettavat massatehtaat ostamaan siellä päin summissa maatiloja pohjineen päivineen. Niitä he kyllä tulevat saamaan, ehkä Ameriikan "tiketin" hinnoilla, sillä halullisia myyjiä, löytyy vaikka kuinka paljon, ja esimerkkiä siihen suuntaan on jo olemassa Hyrynsalmen puolella.

* * * * *

Koska avunanojain ja hätätöitten paljoudesta päättäen puute tässä pitäjässä tuntui olevan suurempi kuin missään muualla niistä seuduista, joita siihen saakka olin kulkenut, päätin painautua syvemmälle erämaahan, katselemaan taloihin ja mökkeihin, miltä elämä heillä siellä kotonaan näyttäisi.

Pariin suuntaan kuljin halki pitäjän kirkolta lähtien, ja niille matkoille pyydän nyt vaivata lukijaa mukaani.

Lähdin ensiksi ajamaan itäänpäin, Parvavaaraan Venäjän rajalle, jota kautta rajantakaisten karjalaisten Valtatie kulkee Kajaaniin ja Ouluun. Vaan ihmisasuntoja on silläkin taipaleella niin harvassa, ett'eivät havaintoni olleet erittäin rikkaat. Ja mahdotonta on poiketa päätieltä kaikkiin syrjätaloihin, niihin kun on monen neljänneksen ja kokonaistenkin penikulmain matka. Hyvästi loppuisi yhden talven keli, ennenkuin niissä kaikissa kävisi.

Ensimmäinen talo, joka suorastaan matkan varteen sattui, oli Haukilan talo, puolitoista penikulmaa kirkolta. Tämä seutu kuuluu Vuokin kylän pohjoisosaan, jonka kylän eteläpuolta pidetään pitäjän varakkaimpina seutuina, ja samaa Haukilaa sanotaan taas pohjoisosassa varakkaimmaksi. Ja oli siinä varakkaisuuden merkkejä ompelukone ja paperit kammarin seinissä sekä yksi vuode kammarissa, vaan ei minun silmääni paljo muuta. Karja oli vähennetty puoleksi, jauhoa hankittu Oulun porvarilta ensikesäisen tervakaupan päälle velaksi, selvää leipää syötiin lihalla ja maitovellillä höystettynä. Puutetta ja velkautumista valitettiin, minkä kuunnella jaksoi, sekä työpalkkojen korkeutta. Yksi oli jätkä (s.o. päiväläinen) kokoamassa tervaspuita. Muusta työnhommasta en kuullut mitään puhuttavan, enkä nähnyt jälkeä. Olen edellä maininnut erään Sotkamolaisen lannantekopuheista, mutta Suomussalmen kulmalla tulin sen asian, niinkuin koko maanviljelyshommain suhteen yleensä sellaiseksi Tuomaaksi, ett'en ensi hopussa ottanut heidän puheitaan korviini, vaikka niitä olisin kuullutkin.

Haukilasta lähdettyä on taloja tien varrella hiukan taajemmassa, noin parin, kolmen neljänneksen välimatkoilla rajalle saakka.

Ensimmäinen on Saukkovaara, kahtia viljelty talo. Siellä päin on aivan yleistä, että taloja viljellään useammassa osassa, oman keskinäisen suostumuksen nojalla ilman muuta maamittarin jakoa, kun niitä ei jakseta yksin viljellä, ja osakkailla on kullakin omat asuntonsa, tavallisesti samalla mäellä kaikki.

Saukkovaara näytti jo varsin kurjalta Haukilaan verraten. Ihmiset, niin aikuiset kuin lapsetkin, kalpeita ja kituvan näköisiä. Luottoa ei ole, vanhaa velkaa porvarillekin niin paljon, ett'ei enää saanut uutta tervakontrahtia. Yksi on hevonen (niinkuin useimmilla koko Suomussalmen laajassa seurakunnassa), viisi lehmää on pantu lihaksi, viisi kituu navetassa. "Ruomuja" (viime vuoden eloa) on syöty syksystä, vaan tuli tauti. Niihin sentään totuttiin, ja kun saatiin aina väliin joku kilo ostojauhoja velliksi ja lihaa on särpimen avuksi, niin henki on pysynyt. Nyt oli saatu 50 kiloa komitean jauhoja ja niistä tehty leipää puoleksi ruomuilla sekoitettuna, joka leipä minun suussani oli kovin katkeraa. Tulva esti kalanpyynnin kesällä. Pitäisi saada ainakin tuhannen markan velka, ennenkuin saa 10-henkisen perheen kesään elätetyksi. Pitäjän pohjoispuolella, 10 penikulman päässä, alkaisi kyllä tukkisavotta, vaan millä sinne menee, ei ole eväitä. Kahviverstaat olivat talossa seisauksissa.

Seurasi sitten Parvavaara, neljässä osassa viljelty talo. Yhteen kun mentiin sisään, kokoontuivat siihen heti toisten eläjät kaikki. Vaaralla elää noin 40 henkeä, enin osa lapsia. Parvavaarassa näytti elämä vankemmalta ja kahvipannu oli täydessä toimessa, vaan leivän puutetta siinäkin huikeasti valitettiin. Vielä oli talossa joku puhdas leipä, velkajauhoista leivottu.

Siinäkin tuli puheeksi rahatyöt, työpalkat y.m. Jätkä muuan, vankka mies näköjään, joka siihen lähettyville hommasi omaa mökkiä, otti pian sanavallan kokonaan haltuunsa, alkaen karkeasti ja kovin sanoin moittia hätäaputoimia ja huonoja työpalkkoja. Hänkin oli hakenut apua, vaan vallesmanni ei antanut, käski työhön. Ja mitä tarjosi? Markkaa tarjosi halkosylestä (syli täällä on neljättä osaa pienempi kuin tavallisesti etelä-Suomessa käytetään). Sillä ei eletä, hän tuli pois. Tappakoot suoraan!

Minä kysyin, mitä on maksettu hyvinä aikoina syleltä kotihaloista.

Markka viisitoista penniä on maksettu.

Oliko hän sillä ennen hakannut?

Oli kyllä sillä, vaan yhteen markkaan ei hakkaa. Ja kehnot on aputoimet täällä. Mutta rajan takana autetaan. Viime kilovuonnakin (nälkävuonna) annettiin siellä koko säkki jauhoja henkeä kohti.

Kyytimieheni ja osa muitakin läsnäolijoita alkoi väittää sitä ilmeiseksi valheeksi, vaan jätkä ei siitä huolinut, pysyi väitöksessään vaan ja puhui rajan takaa muitakin ihmeellisiä asioita.

Ukot alkoivat keskustella rahtiajosta, jota tehtiin Oulusta Kiannalle. — Tuoda rahtikuorma kahdenkymmenen penikulman päästä ja saada siitä korkeintaan 50 markkaa. Senhän syö eväinä!

Minä puolestani tiesin, ett'ei sitä rahtiajoa kaikille riittäisikään, söipä siinä saadut ansionsa sitten "eväinä" tai muina, sillä eihän sinne ole muita tarpeita kuletettavana, kuin mitä samat Kiantalaiset itse käyttävät.

Sitä valitettiin kovasti siinä, niinkuin kaikkiallakin, että ruunu erotti metsänsä erilleen ja tervaspuut siten loppuivat.

Tulimme sitten viimeisiin taloihin Suomen puolella, Raatevaaraan, jossa on kolme asujaa, isot perheet jokaisella, niin että vaaralla elää 32 henkeä, kaikki omain perheitten väkeä. Talot ovat ruunun uutistaloja ja tervanpoltto kokonaan kantojen varassa, jotka onnettomuuden lisäksi vielä olivat jääneet syksyllä nostamatta. Ei tule siis tervanpoltosta mitään, porvarille on vanhaa velkaa, eikä ole luottoa missään. Lihaa olisi, vaan sitäkin piti viedä Ouluun jauhoihin vaihdettavaksi. Isännät olivat parhaillaan matkalla. Selvää leipää ei ole enää yhtään, ruomuja vaan. Kahvia ei ole. (Olen tullut tässä yhä maininneeksi kahvin, mutta pidän sitä tärkeänä nälästä puhuttaessa, sillä, sikäläinen kansa on milt'ei kestävämpi kärsimään leivän kuin kahvin puutetta). Vatsatauti on alkanut hätyyttää.

Lähellä Raatevaaraa on Hosko niminen ruumin torppa, jossa ei liioin ollut leipää. Emäntä oli omituisesti sairastunut, ruumis alkanut ajettua. Lieneekö se ollut huonon ruuan seurauksia, vaiko muuta tautia, sitä en tiennyt minä enempää kuin muutkaan. Kivulias hän kuului olleen ennenkin. Juostiin ja hommattiin hevosta, jolla noudettaisiin kirkolta apua. Hevonen saatiin vihdoin Parvalasta, vaan kirkolle oli puolenneljättä penikulman matka, eikä sielläkään ole lääkäriä ei lääkkeitä, ei muuta apua kuin kunnan — kätilö.

* * * * *

Toisen matkani halki Suomussalmen tein kirkolta pohjoiseen päin. Ensimmäinen taival vei poikki Kiannan järven ja läpi rämeisen erämaan kuuden neljänneksen päässä olevaan Haapanan taloon, Pesiön kyläkunnassa.

Siinä on omituinen talo: ei muuta väkeä kuin leskiemäntä ja hänen kaksi alaikäistä tytärtään. Elukoita yksi lehmä, hevosta ei, ei renkiä ei piikaa. Jätkää pitää emäntä tarvittaissa työssä, vaan nyt oi ollut varaa jätkän pitoon. Itse sanoi ennen hevostöitäkin tehneensä, vaan kun terveys huononi ja lääkärikin oli siitä kieltänyt, niin hevosensa möi, ja nyt hakee palkkahevosen silloin kun tarve vaatii. Se on talon pitoa! Mutta hätää ei näyttänyt siltä olevan ihan suurimman suurta. Velkaa kyllä on ja uutta on tehnyt oululaiselle, vaan sehän on tavallista jokaisella.

Siitä noin neljänneksen päässä on erään lahden suussa Honkisaaren mökki. Ei tahdo mahtua ovesta sisään ja kumarassa pitää seistä sisässäkin. Mökki on kauheasti ränstynyt, lattia ihan mätä. Siellä on sauhun katkua ja kuumaa, enkä aluksi erota paljon mitään muuta, kuin joitakin pieniä olennoita, joita vilisee jaloistani nurkkiin. Teen hyvän päivän, siristelen silmiäni ja koukistun istumaan pienelle jakkaralle kuuman kiukaan viereen, sillä seistä en voi. Mökin emäntä ottaa juuri kiukaan uunista paistumasta leipiä, jotka ovat väriltään hyvin kauniin keltaisia, mutta hän ei puhu minulle mitään, katselee vaan minua tuijottavin silmin, kalpean ja kuihtuneen näköisenä. Kysyn kuulumisia, mutta sen sijaan, että hän vastaisi jotain, purskahtaa hän hillittömään itkuun, painuu kiukaan nurkkaan istumaan, peittää kasvonsa repaleisella esiliinalla ja itkee yhä, herkeämättä, eikä saa sanaa sanotuksi, vaikka jo lopulta koettaakin.

Siinä minä näin todellisen nälän ja kurjimman kurjuuden. Se ilmestyy näin teeskentelemättömänä, se ottaa itselleen näin peittelemättömän ja avonaisen muodon, se ei tarvitse ilmaisukseen mitään pitempiä selityksiä, ja sen olemassa oloon täytyy silloin muitta mutkitta uskoa.

Olo alkoi itsellenikin käydä tuskalliseksi ja rupesin lohduttelemaan emäntää niinkuin pientä lasta. Vihdoin alkoi hän puhua ja käski minun maistamaan leipäänsä, jota paistoi. Siinä oli toinen puoli hienoksi jauhettua koivun kuorta seassa. Ei oltu heillä kesällä otettu petäjäistä ja nyt piti jatkaa koivulla, joka siihen tarpeeseen on paljoa huonompaa, miltei suorastaan kelvotonta. Kuori keitetään kahteen kertaan, että sen katkera maku katoaisi, sitten se kuivataan ja jauhetaan. Kuusi oli vaimolla lasta, nuorin imevä vielä, eikä ollut hän sen tähden päässyt edes vaatteita hakemaan, jos mistä almua olisi saanut. Lapset kalpeita, puoleksi alastomia. Mies oli Haapalaan ja Pesiöön tehnyt töitä komitean jauhoja vastaan, joita sitten parkilla jatkettiin, vaan se työ oli lopussa. Lehmää ei ollut. Ei moittinut komitean toimia, mutta sitä yhä valitti, ett'ei imevältä lapseltaan päässyt mitään apua hakemaan. Mies oli työn etsinnässä.

Lahden toisella puolella on Hiltuniemen torppa, jossa on isompi pirtti ja porstua edessä.

Astun porstuaan. Siinä on mylly käynnissä. Vasta vuoltua koivun kuorta on porstuassa iso vasullinen, ja vanha, 75 vuotias eukko jauhaa käsinkivillä samaa tavaraa, ennen keitettyä ja kuivattua. Kalmaan valuu kivien välistä hieno, kellahtava jauho, näköjään melkein kuin Fatzerin kaakao!

Siinä on syntyä sama temppu kuin Honkisaaressakin, ja pahasti vavahtelee mummon leuka ja suu, kun hän kertoo sitä onnettomuutta, ett'ei keväällä ymmärretty petäjiä kuoria, kun odotettiin jotain omastakin pellosta. — Heillä oli kylvöjä itsellä. — Tämä koivun parkki on ylen katkeraa vanhalle, eikä sillä kunnossa pysy lastenkaan vatsat. Minä myönsin sen täydelleen, sillä Honkisaaren leivästä oli jäänyt joku karkeampi kappale hampaani väliin ja karvasteli siellä vielä.

Lehmä ja hevonen oli torpassa, ja joku nuorempi mies, mummon poika, vaiko vävy sitä en kysynyt — oli parhaillaan kyselemässä tukkitöitä. Hevosella oli samana aamuna aijottu lähteä siirtämään koko Honkisaaren joukkoa mierolle, vaan kun sattui kova pakkanen, - 30 C. — niin oli homma lykätty tuonnemmaksi, koska lapsilla ei ollut vaatteita. — Heitä käy niin sääliksi, vaan ei voi auttaa, sanoi mummo.

Seurasi sitten kahden neljänneksen päässä Pesiön isonlainen talo, kahtia viljelty. Tervan poltto kummallakin lopussa, kun on metsäkin lopussa. Ruunua moitittiin, että on antanut liian vähän metsää! Toisella puolella väkeä 5 henkeä vaan, toisella 10. Siinä istuin ja söin, missä oli viisi. Kahdeksan nautaa oli heillä teurastettu ja kaikki liha säilytetty omaksi tarpeeksi. Säästöjä ei ole mitään, mutta velaksi on saatu jauhoja, ja tukkitöitä kuulustellaan. Kahvi keitettiin paksua kuin velli, kamalan väkevätä.

Siitä kahden neljänneksen päässä sivulla Mäntyniemen torppa, jossa korjattiin kesällä vanhan tavan mukaan petäjää, ja sillä jatketaan leipää. Valitetaan sitä, että kesäiset ansiot olivat huonot, kun tilalliset eivät tulvain vuoksi kyenneet pitämään työssä.

Sitten seuraavat talot matkan varrella ovat Parkkila ja Tolonen, Alanäljängän kylää, kolmen ja puolen penikulman päässä kirkolta.

Parkkila on vankan näköinen talo, joka kylvää vuosittain 7 tynnyriä ohraa ja yhden ruista. Viljaa ei käytetty ollenkaan riihessä tänä vuonna, mutta isännällä on luottoa ja on saanut jauhoa tarpeeksi.

Tässä talossa kuulin paljon valitusta monesta muustakin asiasta kuin huonosta vuodentulosta yksin, ja kaikenmoisia ikäviä ja hämäriä toiveita lausuttiin. Siinä sattui olemaan eräs metsänvartija Ylänäljängältä, joka kertoi itsellään olevan hyvää maata, neljä lehmää, ja nurmenviljelyksen "luottavan hyvin".

"Mitä ne sitä viljaa viljelevät, kun ei se kumminkaan hyvilläkään vuosina riitä enempää kuin Mikosta Kekriin, viljelkööt nurmea", tuumaili metsänvartija, mutta samassa kuului toiselta puolen pirtin jäykkä vastaus: "ei se kaikilla luota, on tuota koetettu".

Tolosen talo samalla mäellä on kurjassa kunnossa. Kylältä lainaillaan jos saadaan, luottoa ei ole. Hevosta ei ole siinä talossa, lehmiä on neljä, ja neljä on teurastettu, vaan osa lihoista vaihdettu Oulussa jauhoihin.

Seuraa sitten Säynäjänniemen talo, puolen penikulman päässä edellisistä. Lähellä taloa on mökki, jossa, paitse omia asukkaita, asuu "huonemiehenä" muuan jätkä perheineen. Elämä on jommoisenkin näköistä, vaikka kovaa puutetta valitetaan ja komiteaa moititaan. — Se on niin etäällä, kirkolla saakka, eikähän sieltä mitään saa. Lähipaikkaisille vaan jakavat ja omaksi hyväkseen käyttänevät, koska kuuluvat vaatteistakin sanoneen, että ne ovat köyhille liian hyviä, ja ovat niitä varakkaille ostettaviksi tarjonneet. (Tavallinen moitevirsi hätäapuhommista). Perheet eivät ole mökissä asujilla suuret. Miehet ovat ruunun porrastustyössä ja saavat Smk. 1: 80 päivältä, "vaan huono se on palkka, kun siihen vielä täytyy oma ruoka pitää. Ei sillä elä" valittaa jätkän vaimo. Hän on sentään lapsineen auttavan hyvissä vaatteissa ja paahtaa parhaillaan kahvia.

Tulen Säynäjänniemen taloon. Talo on jotensakin vankan näköinen ja pihalla näkyy tavallista enemmän hevosia ja suksia, pirtti on täynnä miehiä. Kyselen mikä siinä on kokous ja saan kuulla, että siinä jaetaan haluaville puita ruunun metsästä.

Olin tullut yli rajan Hyrynsalmen hoitoalueelta Kuusamon alueelle. Lieneekö Hyrynsalmen alueella Kiannan puolella jo jaettu näitä puita, tai vastako jaettanee, siitä en tullut ottaneeksi selkoa, mutta Kuusamon alueella niitä nyt jaettiin, ja kuulin, että sen piirin forstmestari oli jo aikaisemmin syksyllä heti ruvennut tällä vallassaan olevalla keinolla lieventämään hätää. Kun ken saa luvan näihin ruunun puihin — niitä annetaan noin 50 à 100 kappaletta itsekullekin, aina asianhaarain mukaan niin on hän siksi kerrakseen pelastettu. Hän lähtee Ouluun, tekee siellä kaupan porvarin kanssa luvassa olevista puista ja saa niitä vastaan etukäteen jauhoa. Sitten on hänen talvella laitettava puut "kaluiksi" ja vietävä määrättyyn uittopaikkaan.

Näitä puita nyt jaettiin tällä kohdalla Kuusamon piiriä ja takuukirjoja tehtiin. Talon isäntä on ruunun metsänvartija ja hänen ne on leimattava.

Minut viedään kammariin ja esitetään eräälle kovaääniselle herrasmiehelle, joka on yksinään kammarissa ja jota sanotaan ruunun metsäntarkastajaksi. Herra käskee tuoda minulle "hätävelliä", jos vaan sitä haluan, vaan itselleen teetä. Kumpaakin tuodaan, minulle kahvia mahdottoman suuressa amerikalaisessa kupissa. Pöydällä on kolmessa pullossa jotain kirkasta, valkeaa nestettä, jota herra nimittää "hätäliemeksi". Hän käskee minun sillä ohentamaan velliä, jos se on liian paksua. Minä tyydyn pelkkään velliin. Hän on karkean leikkisä mies, ja minä haistelen asiain kulusta, että pullot olivat ilmestyneet pöydälle ukkojen toimesta, jotka olivat tulleet puitten saantaan.

Mutta ennenkuin kaupoista puhuttiin mitään, piti toimitusmies asianomaisille jotensakin tuiman nuhdesaarnan, josta minun sallittanee lainata muutamia kohtia, koska kerran olen ruvennut tätä välinäytöstä matkaltani kuvaamaan.

— Nuoran pätkää te tarvitsisitte, ettekä hätäapua. Selkään teitä pitäisi antaa, se olisi paras apu. Häh? Kyllä minä teidät tunnen, kun olen kolme vuosikymmentä teitä katsellut. Ette viitsi muokata pelloksi edes omien portaittenne pieliä, vaikka niitä sata vuotta olette lannoittaneet. Minun pitää teille yhtenään ruunun metsästä puita jakaa. Ja mitä teitte te ruunun metsille, häh? Poltitte ne, ja mistä minä nyt annan teille puut, vaikka minun yhä pitää olla teille Pellervona.

— Mekö oisimma ruunun mehtät polttaneet?

— Poltitte kolme penikulmaa pitkältä ja kolme leveältä. Ette viitsineet kuloa sammuttaa.

— On siinä niin paljon perää, että alkusammutus oli laiska, todisti isäntä. Vaan tulipa sitten kiire, kun oli palaa talot.

— Jo toki silloin, myönnyttelivät ukot.

Lähellä Säynäjännientä on Ahoniemen ruununtorppa. Siinä asuu kaksi vanhusta kunnan elätettävänä. Naurisvelliä syövät ja leipää on, mutta kahvia ei ole.

Tulemme sitten muutaman neljänneksen ajettuamme Raappanaan, jossa on viisi taloa. Köyhyyttä valitetaan, herroja ja hätäaputoimia moititaan. — Lähellä on maantienteko, vaan siinä ei anneta työtä kuin valituille! — Komitea ei anna apua! Ruunun puita on otettu. Yhdessä talossa, jossa viivyin enemmän aikaa, on isäntä hyvin vanha, emäntä luuvaloinen, makaa vuoteessa ja pölläyttelee aimo sauhuja nysäpiipusta (siellä tupakoivat vanhemmat naiset kaikki). Talossa on kaksi aikuista tytärtä, toinen paistaa leipää, toinen paahtaa kahvia. Pirtissä istuu kokolailla reippaan näköinen eukko, kylän elätti ja hieroja, sekä perheetön ihminen. Hän moitti komiteaa ja kaikkien yksityistenkin aputoimien kehnoutta pahimmin kaikista, syleksien ja sytytellen piippuaan.

Lähdemme taas ajamaan ja saavutamme vanhan naisen, joka hiihtää edellämme kontti selässä. Nainen tarttuu rekemme selkälautaan, seuraa siinä meitä suksillaan sujutellen, sivakkain kärkipuolet kulkien reen alla. Valittaa uupumista. Vuorokauden on hiihtänyt ja saanut Oulusta palaavilta jonkun kilon jauhoja kokoon. Kotona on mies ja lapsilauma, vaan ei sinne hänen lähtiessään jäänyt syötävää mitään. Hellittää jonkun neljänneksen meitä seurattuaan erään mäen alla kätensä reen selkälaudasta, ja kääntyy siitä sujuttelemaan entistä latuaan rämeiselle suolle, kotiinsa päin.

Leinosen vaarassa, joka sitten seuraa, on muutamia vauraampia taloja. Siinä on ihmeeksi ja poikkeuksena paikkakunnalle ruvettu viljelemään suota nurmena. Suo niin hyvää, että onkilieroja kasvaa. Sivummalla olevassa Nivan talossa kuuluu myös viljellyn nurmea, ja on se luottanut niin hyvin, ett'ei tänäkään vuonna ole hätäpäivää.

Leinosesta lähtiessä on erään lahden perukassa Myllylän ruununtorppa. Mies on Käyrässä "kasakkana" (jätkänä) ja saa 50 penniä päivältä talon ruuissa. Kotona on kurjassa mökissä vaimo ja kuusi puolialastonta lasta. Siinä täytyy minun taas katsella vaikeaa, hermostunutta itkukohtausta. Ainoa lehmä on syksyllä myöty velasta, viimevuotisesta ruunun arennista, Smk. 25: 60, on haastettu oikeuteen, kaksi kappaa on perunoita, puolukan kokoisia, jälellä. Olkia tuli omasta pellosta, joilla koettaa kiduttaa kahta ruokkolehmää, ja samoilla oljilla on jatkettu omaa leipää. Komitealta on saatu vähän jauhoja, ja niitä vastaan pitäisi tehdä kaksi työrekeä. — Vaan kun on kiuvaskin niin pieni, ett'ei siinä voi edes jalasta hautoa. Kahvista ei puhettakaan, eikä komiteaakaan moitittu.

Ajamme penikulman verran mitä jylhintä saloa ja saavumme Huokausvaaran ruununmökeille, kaksi mökkiä, jotka ovat oikeastaan Taivalkosken puolella rajaa. Olkea syöty siinäkin, vaan kun tässä syksyllä kahteen mieheen kaatoivat karhun, joka kymmenittäin oli paikkakuntalaisten lehmiä raadellut, niin saatiin siitä sentään leivän apua. Vanha ukko kuorii pihlajan oksia lehmän rehuksi, kaksi vanhempaa naista askartelee leivän leivonnassa, piiput hampaissa.

Tästä tulemme jonkun neljänneksen päässä olevaan Pekkalan taloon. Emäntä, jo vanhanpuoleinen nainen, hiihtää salolla vastaamme kelkka perässä, kelkassa kirves, ja sanoo menevänsä pihlajia noutamaan. Kehuu niitten kuorista keitettyä vettä erinomaiseksi mausteeksi huonoihin heiniin ja muutenkin voimakkaaksi ravinnoksi lehmille.

Pekkalasta ajamme sivu ja käännämme matkamme eräälle Maanselän sivuhaaralle, joka eroittaa Oulun ja Iin vesistöt toisistaan, ja tulemme Piispajärven kylän alueelle, jota kylää kaikkina aikoina on pidetty Kiannan huonoimpana, ja joka se peittelemättä sanoen tänäkin päivänä on.

Siinä on ensimmäisenä edessä Pyhävaaran talot, yhteensä viisi "kattilakuntaa". Jo päältä nähden ovat talot kovin ränstyneet ja toimeentulo niissä on toisessa toistaan huonompi. Petäjäistä syödään niissä taloissa usein, vaan kun edellinen vuosi oli erittäin hyvä, niin viime kesänä jäi se sato korjaamatta. Kolmessa kattilakunnassa on sentään miten kuten saatu ostojauhoa ruomujen ja olkien sekaan, vaan neljännessä on kaikki keinot kerrassaan lopussa. Emäntä itkee siinäkin, mutta hän näyttää painuneen melkein toivottomaan ja tylsään välinpitämättömyyteen. Pirtti on inhoittavan likainen, lapset niin repaleisia, ett'ei ole ehjää kohtaa mitään. Almuna saatu hame ja pusero on emännän itsensäkin päällä. Hän ottaa eteisestä noin kolmen kapan pussillisen tämänvuotisia ruomuja ja viskaa sen eteeni pirtin lattialle. — Siinä on elinaineet kaikki! Perunaa ei ole, lehmän antia ei ole. Pispajärven komiteamieheltä on saanut joskus hiukan jauhoja velliksi. Ei ole heillä ollut edes hevosta, kun porvari aina uhkaa uloshaulla vanhasta velasta, vaan nyt oli saatu velkahevonen, jolla isäntä parhaillaan on Oulussa koettamassa viimeisiä keinojaan. Yksi lehmä syksyllä myytiin ulosteoista, kaksi kurjaa on ehtyneenä navetassa. Ei ole edes mitään kalanpyydystä. Herrat kun kulkevat joka vuosi kirjoituksilla, niin kaikki menee aina. Ei saa vaatetta edes isälle eikä vanhemmalle pojalle, jotka tekisivät töitä. Naulan sai syksyllä kokoon loiminlankoja, vaan kudetta ei ole. Eikä saa edes jalkineita, kun lehmä on joka vuosi pantava nahkoineen ulostekoihin.

Kurjuus ja lika on suorastaan tympäisevä. Olin nähnyt yhtä ja toista matkallani, vaan en vielä mitään sellaista. Lapsia on kylässä lukematon määrä, niitä on juossut jälessäni, ja joukko joka talosta yhä lisääntynyt. Kun teen pieniä muistiinpanoja tässä viimeisessä, kurjimmassa pirtissä, seisoo niitä jo ympärilläni 17 kappaletta, kuvaamattoman repaleisia, kalpeita, villin näköisiä. Kaksi pienintä, oman talon joukkoa, istuu kehdossa joku epämääräinen vaatesiekale hartioilla, kiikuttelee siinä itseään ja hyräilee jotain laulua, niinkuin lapset muuallakin maailmassa.

Ja tämä on verotalo Suomussalmen pitäjässä Kajaanin kihlakuntaa!

Toisessa talossa makaa sairaana likaisella lattialla (vuoteita kun ei ole) tytär ja pieni poika. Heissä on omituinen tauti. Tyttö on maannut jo pari viikkoa, vaan ei nuku hetkeäkään. Hänen päätään pakottaa ankarasti ja hän hourii yhtenään. Poika on sairastunut samallaiseen unettomuuteen. Kiannan kirkolle on joku 7 penikulmaa, Taivalkoskelle 4, eikä kummassakaan paikassa ole lääkäriä. Ja jos olisikin, mitä se auttaisi! Millä se sinne saataisi?

Käyn sitten Kauniinahon ruunun torpassa Käärmejärven rannalla. Aina yhtä kurjaa. Mies heikko, mökki kaatumassa, vesisanko varana kiukaalla, kiuas kun on rikki ja liekehtii sisään. Petäjää on heillä, sitä syödään ja siitä tehdään vellikin. Emännällä seitsemän lasta, joista yksi imevä. Ei tahdo saada edes suolaa, valittaa hän.

Kuljen vielä samoilla seuduilla Vasaraniemen ruunun torpassa sekä Kellovaaran talossa, ja kaikki ne ovat samassa kurjuudessa. Siinä lähettyellä alkaa kohta tukkisavotta työnsä ja yhtiö on jo tuonut ruokavaroja y.m. Oulusta päin. Kellovaarankin isäntä oli jo käynyt työn kysynnässä siellä ja ottanut yhtiömiehiltä ensimmäiseksi etuanniksi — kahvia.

Yhtä kurjaa, puheitten mukaan vielä kurjempaa, on elämä Pistojärven perukoilla samaa Piispajärven kyläkuntaa, ja kuvaavaa koko tästä paikkakunnasta on se, että kiertokoulun opettajankin täytyi jo aikaisempaan syksyllä ottaa sieltä omin lupinsa jalkapako nälän tieltä, eikä hän vieläkään ole sinne palannut. Petäjää ja olkea syödään siellä joka vuosi.

Pistäysin vielä katsomaan sivummalla olevia Kumpulan taloja samassa kyläkunnassa. Toinen niistä on jotensakin elävä, kammarin seinällä kelloja y.m., öljylamppu palamassa, emäntä tarjoo kahvit. Mutta toisen Kumpulan emäntä, joka ruokkii kahdeksaa lasta petäjäisellä, hiihtää ympäri kulmakunnan ja tuo hivenen vellijauhoja kotiinsa, mistä milloinkin saa.

Tämä oli kummallinen retki, täynnä ennen aavistamattomia näköaloja, ja sieltä voisi kertoa niin paljon monenmoista kurjuutta, ei yksin nälkää, että lukija niihin varmaan kyllästyisi. Yksi silmiinpistävimpiä huomioitani oli se, ett'en ainoassakaan paikassa nähnyt miehiä minkäänlaisessa oikeassa taloudentoimessa, vaikka he kyllä kovaa työtään ja peltojensa lannoitusta kehuivat. Kaikki heidän ajatuksensa olivat ehkä keskittyneinä vaan Oulun matkoihin ja jauhosäkkeihin, ja minä tulin siihen päätökseen, että niin mahtaa olla aina. Savottatöistä puhuttiin myös paljon, ja siitä kaiketi se heille taas tämän vuotinen elanto pääasiassa lähtee.

Naiset olivat liikkeellä aikaisesta myöhäiseen, eivätkä he minun mielestäni suotta piippua imeskelleet. Onpa paikkoja, joissa heidän täytyy valjastaa miehille hevonenkin, kun nämä heinään tai johonkin muuhun toimeen lähtevät. Millä voimalla miehet sitten heiluvat savotoilla ja tervatöissään, sitä en tiedä, mutta paljo kuuluvat naiset ainakin tervatöissä kulkevan mukana.

* * * * *

Ennenkun lopetan tämän matkapakinan, tahdon huomauttaa lukijoille erästä seikkaa. Tällaisesta hädänalaisten nimien mainitsemisesta on ollut ennen varsin huonoja seurauksia. Entisinä hätävuosina sattui esim. Hyrynsalmella, että sieltä tuli mainituksi ja sanomalehdissä kierrelleeksi erään mökkiläisen nimi enimmin puutteenalaisten joukossa. Hänen nimiinsä alkoi tulvia apua joka taholta. Eräs säätyhenkilö otti ne tallettaakseen, ja kun niitä saapui niin runsaasti, kehoitti hän miestä rakentamaan itselleen uuden mökin. Mies suostui siihen, kävi aina välillä ilmoittamassa, että nyt on niin ja niin paljon valmista, ja nosti rahaa. Kun hän oli kaiken saanut ja mentiin "mökkiä" katsomaan, ei sieltä löydetty edes mökin tilaa. Hän teki sitten vielä raiskauksia ruunun metsässä ja pantiin syytteeseen. Mutta mies näki parhaaksi livistää Amerikkaan, ja siellä hän hätäapurahoineen on.