VIII.

Lyhyt silmäys olojen kehitykseen.

Jota laajemmalta risteilin hädänalaisia seutuja Koillissuomessa, jota enemmän katselin heidän toimiaan siellä ja tutustuin heidän mielipiteihinsä sekä entisiin että nykyisiin oloihin nähden, ja varsinkin kun kuulin, kuinka siellä on eletty ennen ja näin kuinka siellä eletään nyt, sitä enemmän aloin tulla siihen johtopäätökseen, ett'ei tämä nykyinen nälänhätä ole niinkään suuressa määrässä satunnaista kuin luulisi. Vuodentulo oli kyllä huono, ja yhä huonompi se on ollut, jota edemmäksi pohjoiseen kulkee, mutta tässä täytyy ottaa huomioon se, että se on huono aina, se on heikko pysyväisestä. Ei parhaimpinakaan vuosina riitä tulo omista viljelyksistä yleiseen muuta kuin kevättalveen, noin puoleksi vuodeksi tai vähä enemmän. Joka vuosi tulee sato liian pieni, vaikka se laadultaan olisi kuinka hyvä tahansa. Tänä vuonna se on tullut mitätön sekä laatuunsa että paljouteensa nähden, leivän puute on alkanut heti uutisesta, kun se tavallisesti alkaa vasta kevätpuolella. Kymmenen vuoden kuluessa on ollut viisi katovuotta ja niistäkin toisesta viidestä ainoastaan kolme hyvää.

Näistä hyvistä vuosista oli vuosi 1901 parhaita, mitä miesmuistiin on ollut, sen kaikki myöntävät, ja sentään kuorittiin viime kevännäkin monessa paikassa petäjää leivän jatkoksi ja monella ei ollut enää syksyllä siementä kylvöä tehdäkseen.

Nämä seudut ovat juuri sillä rajalla, jossa maanviljelys vielä kokee olla pääelinkeinona, olematta kumminkaan sitä.

Pää-elinkeinoina ovat jo kauvan olleet ja ovat vielä tälläkin hetkellä yleensä metsänhaaskaus ja erittäinkin tervanpoltto, vaan kun nekään eivät enää harjoittajaansa pysyväisesti elätä, niin siitä se lähtee haikein hätä, siitä suurin nälkä.

Tämänkin nykyisen leivänpuutteen emäjuuret ovat hyvin syvällä ja leveällä, eivätkä ainoastaan viimekesäisiin tulviin ja halloihin kiintyneinä, joskin kohta epäsuotuisa kesä ne taas satunnaisesti paljasti tavallista enemmän.

* * * * *

Jos nyt kaikista näistä seikoista, sekä entisistä että nykyisestä hädästä siellä, tahtoo tehdä jonkunlaista yhteenvetoa, jotain lopullista johtopäätöstä, niin tuntuu aluksi, niinkuin siitä sukeutuisi sellainen sotkuinen vyyhti, josta ei aivan helposti selvää kohtaa löydä. Kaikki langat ovat niin toisiinsa hämmentyneet, että jos yhteen tarttuu, niin seuraa mukana koko vyyhti, eikä ainoakaan lanka ole yksittäin nähtävissä, täydelleen erillään muista.

Vaan että saataisiin vyyhti jotenkuten selville, ei auta muu kuin etsiä ensin käsiinsä pää. Kun sitä sitten pujottelee ja sille juoksua selvittelee, niin saattaa koko vyyhti sentään juosta jommoisellekin, yhtäjaksoiselle kerälle. Ja se juuri on tehtävä tässäkin. On haettava alku käsiin, ennenkuin voidaan lopusta päättää mitään, on luotava katsaus näitten hädänalaisten seutujen entiseen kehitykseen ja sitten vasta tehtävä johtopäätöksiä nykyisistä oloista.

Tällainen katsaus vaatisi tietysti syviä tutkimuksia ja paljon aikaa, ja silloin siitä saattaisi syntyä hyvinkin laaja, mutta silloin se myös olisi täydellinen ja luotettava. Siihen en minä kumminkaan lyhyen matkan perustuksella pysty, enkä sitä yritäkään, vaan kerron ainoastaan sen, mitä olen tietooni saanut vanhoilta, kokeneilta ja paikkakuntain oloja tuntevilta miehiltä.

Ja hyvin ahtaisiin puitteihin voisin oikeastaan supistaa koko tämän katsaukseni, muutamiin sanoihin, jotka minulle lausui eräs vanhus Puolangan salolla.

"Kun minun isoisäni tuli tänne", sanoi hän, "olivat nämä seudut yhtä hyviä, kuin mitkä muutkin tahansa, vaan sen jälkeen on muualla menty eteenpäin ja täällä jääty paikalleen".

Vaan kun siellä ei kumminkaan kaikissa suhteissa ole jääty ihan täydellisesti paikalleen, niin täytyy tätä katsausta laajentaa.

Väkiluku on lisääntynyt ja asutus levinnyt, yhteiskunnalliset olot ovat muuttuneet, valtio on supistanut metsäin käyttöä erottamalla suurimman osan niistä omaan huostaansa j.n.e., mutta maa on pysynyt tavallaan yhä erämaana, elämän ehdot ennallaan. On siis kylläkin menty eteenpäin muutamissa kohdissa, vaan toisissa todella pysytty paikallaan.

Kun asutus ensin alkoi näihin seutuihin levitä, kulkien Savosta päin ja Oulunjärven ympäristöstä itään ja pohjoiseen, kun ensimmäiset tienraivaajat metsästäjinä ja kalastajina anastivat saloja haltuunsa, oli siellä tietysti luonnon välittömästi antamaa hyvyyttä ylenpalttisesti ja kaikki oli aluksi yhteistä, niin metsät kuin järvetkin sekä niitten kasvattama riista. Ei kukaan pannut metsään rajaa, jonka yli ei olisi saanut käydä, ei kukaan pitänyt etuoikeutenaan padota jokien suita niin tiukalle, ett'ei lohi ja siika vapaasti päässyt merestä nousemaan ylävesiin, eivätkä liioin tukkiruuhkat niitten kulkua estäneet. Taloja oli mahdottoman harvassa, päivänmatkain päässä toisistaan, ainoastaan moniaita koko nykyisten laajojen pitäjien alueella. Kaskia poltettiin rajattomasti. Valittiin joku suuri vaara tai tasainen kangas, alettiin Maariasta kaataa sen aarniometsää ja ryskytettiin Vappuun saakka, niskassa palttinaiset suojukset, "sillä lumeen sitä olisi sen aikuisissa metsissä muuten hukuttu", kertovat vielä vanhat. Maa oli ennen kajoamatonta, siinä oli vuosisatain voima tallessa, ja kun siihen lisäksi tuli summaton tuhkan paljous, kasvoi se tietysti mainion hyvästi. Ja alaa ja väljyyttä oli hakea yhä uusia kaskimaita, toisinaan kuului olleen monenvuotisia aumoja metsissä säästössä, ja viljaa oli usein myytäväksikin. Tehtiin ohrasta ja lohesta kalakukkoa, elettiin edelleen ja kaskettiin miespolvien kuluessa koko äärettömät erämaat laidasta laitaan.

Hallavuosia ja epäsuotuisia kesiä sattui tietysti silloinkin, ja jollei vanhoja säästöjä ollut, saattoivat ne muodostua hirveitä tuhoja tuottaviksi, koska avunsaanti ulkoapäin usein oli aivan mahdoton kaupan ja liikekeinojen silloisella kannalla ollessa. Ja monet vielä sitäkin pahemmat tuhot tulivat vanhempina aikoina ryöstöretkien muodossa Venäjän puolelta rajaa, jotka kaikki seikat kyllä niitten seutujen historiasta tunnetaan.

Kaskenpoltto, joka nähtävästi on ollut viljan viljelyksen ensimmäinen alkumuoto kaikkialla, vaatii viljelijältään laajoja maa-aloja, sitä laajempia, jota hitaampi metsän uudestaan kasvaminen kullakin paikkakunnalla on, ja yhäkin laajempia, jos maan rapautuminen sekä monenmoisten orgaanisten ainesten tekeytyminen sen pinnassa käy hitaasti, niinkuin asianlaita ehdottomasti on esim. juuri Koillissuomen kylmässä ilmanalassa ja auhdolla hietikkomaalla. Ja suot taas, joita siellä päin on suhteettoman paljon, ovat sen laatuiseen viljelystapaan tuiki käymättömiä, olivatpa ne sitten vaikka kuinkakin hyviä.

Joka paikassa, missä asutus on vakautunut ja laajentunut, onkin kaskenviljelys edellämainituista syistä ihan itsestään, ilman mitään pakkokeinoja alkanut väistyä pysyväisen ja säännöllisen peltoviljelyksen tieltä syrjään, ja on siihen tietysti osaltaan vaikuttanut sekin, että puulle muulla tavoin käytettynä on ruvettu saamaan parempia ja varmempia hintoja, kuin leiväksi polttamalla.

Koillissuomessa alettiin kaskenpolttoa vähentää jo paljoa aikaisemmin kuin etelämpänä maassamme, jossa se Savon ja Karjalan puolella paikoin jatkuu vieläkin jotensakin sitkeästi. Metsänkasvu on siellä siksi hidasta, maan pinta siksi laihaa ja raakaa ja hitaasti tekeytyvää, että tuskin monessakaan kohdassa voinee kahta kaskea vuosisadan kuluessa samalla mäellä kaataa, kun esim. Savon multaisilla kunnailla on voitu kaataa kolme ja ehkä neljäkin.

Valtio alkoi myös käydä isojakoja ja supistaa laajojen yhteismetsien nautintoa, kaskenkaatajia enentyi niin, että olisi oikeastaan ihan päinvastoin tarvittu vielä entisiinkin maihin lisää, ja niin luovuttiin koko kaskenpoltosta. Mutta tämä ei käynyt niinkuin sitä ennen ja sittemmin on käynyt muualla, ja siinä juuri lieneekin koko pääasia, suurin syy näitten seutujen edistymisen seisahdukseen. Sen sijaan, että olisi ruvettu täysillä voimilla muihin viljelyskeinoihin, kun ei enää metsää polttamalla saatu viljaa, ruvettiinkin metsiä polttamaan tervaksi, ja on tähän päivään saakka poltettu sellaisella innolla — vaikka kyllä yhäti huononevilla tuloksilla että sen rinnalla kaikki muu on saanut pysyä syrjässä. Jäätiin siis kumminkin metsistä riippuviksi ja niin yksinomaa niitten turvaan, ett'ei enää osata mihinkään muuhun apukeinoon tarttua, vaikka monenkaan metsistä ei ole paljo muuta jälellä, kuin siellä täällä huojuvia limoja, joista ei ole suurempaa turvaa kuin myrskyssä heikosta korresta.

Ja kun näistäkin alkaa tulla kato, niin sitten vasta on kato täydellinen, ell'ei sitä ennen ole mitään sen estämiseksi tehty. Kun kaikki mäntymetsät on poltettu tervoiksi, niinkuin nyt jo alkaa olla laita, koska uusien männiköitten kasvu ehkäistään sillä, että puut jo moniaan tuuman vahvuisina heti kolotaan, ennenkuin ovat edes ehtineet siementä levittää, ja metsät siten muuttuvat huonoiksi kuusikoiksi, kun sitten massatehtaat ovat jauhaneet kuusikot paperiksi ja tukkiyhtiöt anastaneet parhaat metsätalot haltuunsa, sitten vasta siellä on oikea nälänhätä, sitten saadaan hätäapukomiteat muuttaa vakituisiksi, aina seisoviksi virastoiksi — ell'eivät asukkaat itse ajan vielä ollessa ryhdy miehekkäästi miettimään, mitä heidän itsensä olisi tehtävä.

Paljon antaisi tämä uhkaava metsäkato muun kadon ohessa puheen ainetta, mutta tyytykäämme nyt siihen, että teemme syntiluettelon tervanpoltosta — joka kumminkin kaikkine pahoinekin puolineen on sentään pää-asiassa ihmisiä siellä päin näihin saakka miten kuten elättänyt.