XI.

Loppumietelmiä.

Kaiken sen perustuksella, mitä edellä olen oloista näillä mailla kertonut, luulisin voitavan tehdä sellaisen lyhyen johtopäätöksen, ettei elinehdot nykyisillä keinoilla tule siellä milloinkaan paranemaan, vaan pikemmin päinvastoin.

Suunnattomat määrät elintarpeita, joista enin osa kaikista hätätöistä huolimatta kuitenkin näyttää menevän suorana armolahjana, on sinne tämänkin hädän aikana jo koottu, ja yhä enemmän ehkä vielä kevätpuolia tarvitaan, ell'ei anneta tuhansien ihmisten riutua nälkään. Mutta niin välttämätöntä kuin apu tällä kertaa onkin, yhtä välttämätöntä, vieläkin välttämättömämpää on, että kerran jo ryhdytään sellaisiin tarmokkaisiin ja pysyväisiin toimenpiteisiin, ettei tämän nälkäverotuksen tarvitse muissa osissa maatamme tavan takaa uusiintua, eikä kohota niin korkealle, kuin se viimeistenkin kymmenen vuoden kuluessa on useamman kerran tehnyt.

Ei ole sillä hyvä, että joka kerta ryhdytään hätäaputoimiin juuri silloin, kun hätä jo on astunut yli kynnyksen. Ei ole asia sillä autettu, että laaditaan satunnaisia käsityökouluja, perustetaan ruokalaitoksia ja lastenkoteja, että pannaan rukit kiertämään hamppulankaa ja miehet veistämään suksia, kauhoja, lapioita ja lusikoita juuri silloin, kun nälkä pahimmin kynsiään helistelee ja jo salon pirttien peräpenkeillä tuijottelee, että juuri silloin pannaan hätäkapula kiertämään ympäri maan, ja unohdetaan taas koko asia ja uskotaan kaikki olevan hyvin, kun on nälkä sillä kertaa saatu jonkun matkaa kylistä ja taloista kaikkoutumaan, eikä ajatella sitä, että sen ilkeä haamu elää aina, se on vaan hetkeksi piiloutunut aivan lähelle, peltoaitojen taa, soitten pohjiin, kankaille kolottujen petäjien juuriin, risukoihin, raiskattuihin metsiin ja tervaverstaitten perustuksiin. Ei ole sillä vielä paljon tehty, että hommataan erämaan talonmiehelle joitakuita jauhosäkkejä tai mitätön rahalaina, jolla hän rakentaa jonkun rämeikön rantaan pienoisen heinäladon juuri silloin, kun hänellä ei ole lehmälleen antaa heinän kortta, ja joka lato taas seuraavana nälkävuonna kyhjöttää siinä kallellaan, tyhjä suu selällään suolle ammoteilen, niinkuin heikkona muistomerkkinä edellisen hädän ajoilta.

Kaikesta tällaisesta ei ole pysyväistä parannusta. Se auttaa vaan kerrakseen ja kohottaa vaan vaatimuksia seuraavaksi kerraksi sieltä päin ottamaan, mistä ennenkin on totuttu saamaan. Se heikontaa vaan avunsaajain omaa kykyä ja saattaa lopulta viedä heidät ihan tylsään välinpitämättömyyteen sekä katkeraan nurkumiseen ja moitteeseen, ett'ei apua tule tarpeeksi asti, jommoisia oireita nytkin jo niillä seuduilla matkustaessaan voi hyvin paljon havaita.

Kansa, etupäässä kiinteä maataviljelevä väestö (tai oikeammin sanoen maata-omistava väestö) on siellä saatava tekemään täydellinen muutos kaikissa elinkeinohommissaan, täydellinen ympärikäännös kaikessa, mikä koskee heidän oman toimeentulonsa hankintaa heidän omilla voimillaan. Heissä on herätettävä tunto siitä, että he voivat elättää itsekin itsensä, tarvitsematta muitten apua. Heille on annettava aseet käsiin ja heitä on opetettava niitä käyttämään ja tekemään niillä työtä, herkeämätöntä työtä, ja he tulevat kyllä käsittämään, että se uusi työ ja ne uudet aseet, joihin he eivät ennen vähääkään luottaneet, elättää heidät moninverroin paremmin, kuin koskaan ennen metsän raiskaus ja tervamatkat ja porvarien armopalojen kerjuu.

Eikä sellainen muutos ole mikään mahdottomuus, vaikka se monesta ehkä sellaiselta tuntuu. Vaikea se kyllä on ja paljon se vaatii sitkeää ja uupumatonta ponnistusta. Se vaatii enemmän kuin yhdenvuotiset hätäkomitean työt, vaan sitten koituukin siitä varmaan pysyväinen apu.

Hoitakoot lappalaiset tuntureilla porojaan, niinkauvan kun se on sopiva elinkeino heille, viljelköön eteläsuomalainen paremmilla maillaan viljaa, koska se hänellä menestyy, mutta ruvetkoon pohjalainen maanselänteen yläpuolella täysin voimin kartuttamaan heinävarojaan ja hoitamaan lehmiä, sillä se on mielestäni tätä nykyä ainoa luontaisin elinkeino hänelle ja luonnon itsensä viittaama tie parempaan toimeentuloon. Ruohoa kasvaa siellä kyllä jo ilman itsestäänkin niin paljon, että sokeakin ymmärtää sen siellä menestyvän, mutta viljan viljelys on epävarmaa aina, vaikka sitä yritettäisiin kovemmallakin työllä, kuin mitä tähän asti on tehty.

Mutta tähän muutokseen ryhdyttäköön pian, aivan heti, ettei todellakin käy sillä tavalla, kuin esim. Suomussalmessa nykyään ennustetaan. He eivät näe siellä enää muuta pelastuksen keinoa itselleen, kuin että valtio maksaisi kaikki heidän velkansa, ostaisi sitten kaikki heidän maansa, sanalla sanoen koko töskän, ja siirtäisi heidät sieltä kokonaan pois etelämpiin osiin maata — tai lähettäisi Amerikkaan, joka luultavasti olisi paremmin heidän oman mielensä mukaista. Samaan suuntaan kuulee puheita vähän muuallakin, eikähän sekään keino taitaisi täydellinen mahdottomuus olla, mutta kyllä siitä sentään syntyisi jommoinenkin majan muutto; eikähän ole sanottu, ettei valtion mieli taas joskus vastaisuudessa saattaisi heltyä päästämään sinne entisille tiluksille uusia uutisasukkaita samaan kiusaukseen. Ei, kyllä on parasta, että he pysyvät paikoillaan ja koettavat kerran oikein miesmäisesti iskeä uudelta suunnalta elämään käsiksi, joskin kohta siinäkin tarvitaan tavattoman paljon sivullista apua ja välitystä, ennenkuin he oikean latunsa löytävät.

Jo v. 1888 julkaisi silloinen Oulun läänin agronoomi, hra A. Th. Europaeus kirjasen, jonka pelkkä nimi puhuu tarpeeksi puolestaan tässä samassa asiassa, minun tarvitsematta siihen laajemmalta kajota. Kirjan nimi on: "Tervanpolttoko vai heinänviljelyä? Muutama sana Kajaanin kihlakuntalaisille." Siis silloin jo mies, joka täydelleen tuntee viljelysolot näillä pohjolan sydänmailla, puhui heinänviljelyksen eduista tervanpolton rinnalla.

Mutta mitä siitä on ollut apua?

Tähän saakka vielä huomaamattoman vähän. Se on kyllä ollut huutavan ääni korvessa, mutta se on korpiin hukkunut, sillä mitä auttavat kirjat ja kirjotukset yksinään seuduissa, joissa ei kaikissa taloissa ole edes annakkaa.

Sinne pitäisi lähettää pataljoona kovakouraisia miehiä, oikea pelastusarmeija pasuunilla ja vaskitorvilla, eväillä ja työkaluilla, herättämään nukkuvia saloja, asettamaan lapiota ja kuokkaa miesten kouriin ja huutamaan heille korvaan, että he ovat ihmisiä hekin, että heidän pitää tehdä sellaista työtä, josta he elävät ja jossa itse luontokin on heille auliisti apuna, ja herättää heidän kunniantuntonsa siitä, että he saattavat tulla vielä paremmiksikin ihmisiksi kuin muut ovatkaan, että he ovat vielä kunniakkaammalla sijalla kuin etelämmät kansat, he kun suojaavat sivistyksen rajalinjaa jäämeren rynnäköitä vastaan, voittavat jäykän luonnon ja elävät sentään omillaan muitten apua tarvitsematta. Heille täytyy huutaa, että heidän kyllä kannattaa lähteä ostamaan jauhoa muualta, jos heillä on kotona hyvää särvintä ja jos he mennessään kymmenen tervatynnyrin asemasta vievät myytäväksi yhden tynnyrin hyvää voita, jonka he voivat saada kymmentä kertaa vähemmällä rahdilla samaan paikkaan kuin tervatynnyrinsäkin. Ja jos he pudistavat päätään ja valittavat kulkuneuvojen puutetta, jonka he tätä nykyä vielä voivat täydellä syyllä tehdä, niin vakuutettakoon heille, että Kajaaniin tulee kohta rautatie. Ja jos sekään ei kaikille soveltuisi, niin selitettäköön heille, että aina heidän kannattaa paremmin maksaa esim. 8 penniä kilolta rahtia vientitavarasta, jonka myyntiarvo on 2 mk. kilolta, kuin maksaa tervatynnyristä rahtia neljäsosa koko tavaran hinnasta. Ja laittakoot ja kuljettakoot voita talvella, jolloin se hyvästi säilyy ja on hyvissä hinnoissa, ja säilyttäkööt voinsa lyhyeltä kesäajalta omaksi talvivarakseen, sillä parempaa särvintä se on sekin talvella, kuin kesällä koottu mädännyt piimä, jota nykyään käytetään. Ja kun järviä on ja jäitä, ja suota, millä jään peittää, niin sanottakoon heille, että kyllä he voivat entisissä tervaveneissään laskea kesälläkin voita Ouluun, kun peittävät tynnörit jäällä ja sammaleilla.

Huudettakoon heille mitä tahansa, kun se vaan käy tähän suuntaan ja heidät saadaan herätetyksi heinänviljelykseen ja parempaan karjan hoitoon.

Samaan suuntaan viittaavat kaikki heidän omatkin valituksensa viime vuoden kadosta. Kukaan ei haikaile niin paljon viljan katoa kuin sitä, että tuli täydellinen kato "konnuista", s.o. heinistä. Mutta miksi heinänkato tuli niin täydellinen? Ei ollenkaan yksinomaan sateitten ja tulvain, vaan yhtä paljon täydellisen heinäviljelyksen puutteen ja huonojen korjuuneuvojen vuoksi — sillä kyllä vesi pysyy rahkasoissa niinkuin pesusienessä, ell'ei sitä johdeta pois. Vaan jos kellä on heinää ylävämmällä ja ojitetulla maalla, niin aina siitä hyvillä korjuuneuvoilla jotain saa.

Ja että todella on heinää saatu viime kesänäkin juuri keskellä kaikkia niitä, jotka pahimmin katoa huutavat, siitä löytyy joitakuita ilahuttavia esimerkkejä, vaikka äärettömän harvassa kyllä. Ja voin tässä asian päättäjäisiksi mainita niistä jonkun.

Puolangalla on Puokion kylässä Riihelän talo, jossa on alettu viljellä heinää, ja viime kesänäkin saatiin sitä niin paljon, ett'ei ole hätää vähääkään. Kynsiperän kylässä Taivalkoskella (siis yhä pohjoisempana) on Harjun tilalla myös alettu viljellä heinää. Sitä saatiin viime vuonnakin niin paljon, että isäntä syksyllä möi sitä Kemi-yhtiölle 1,000 markan edestä ja vielä oma tarve jäi. Itse Suomussalmen pitäjän köyhimmällä perukalla, Pispajärven kylässä, viljelee Nivan talon isäntä myöskin heinää ja kehuu tänäkin talvena elävänsä kuin "pellossa". Samalla seudulla on Leinosen vaaralla koetettu samaa keinoa, eikä talossa näyttänyt olevan läheskään sellaista puutetta kuin muualla.

Ja sama on asian laita kaikissa muissakin paikoissa, missä heinän viljelykseen vähänkin on turvauduttu ja rehun saanniksi säännöllisesti jatkuvaa työtä tehty, mutta enimmät naapurit katselevat näitä miehiä epäillen, aivan kuin mitäkin "taikureita", eivätkä usko itse tuota taikaa saavansa.

Niistä heinänviljelystavoista ja heinälajeista, jotka siellä kylmässä pohjolassa parhaiten menestyisivät ja tähänkin saakka ovat parhaiksi näyttäinneet, ei tässä tarvitse tehdä laajempaa selkoa. Niitä on kyllä kokeneita ammattimiehiä sillä alalla ja jääköön se heidän tehtäväkseen.

Minun toivoni on vaan, että tähän toimeen ryhdyttäisiin niin pian kuin mahdollista ja niin suurella voimalla kuin suinkin, samalla koettaen tavalla tai toisella ainakin aluksi huojentaa näitten raukkojen rajojen monia rasituksia ja nykyistä suurta velkakuormaa, sillä ehdoton vakuutukseni on, että ainoastaan niillä keinoilla saadaan siellä pysyväinen ja varma apu toimeen.

Siinä toivossa lopetan nämä pakinani "nälkämailta", samalla toivoen, ett'ei kenenkään vastaisuudessa tarvitsisi niistä sitä nimeä käyttää, jonka minä niille tällä kertaa olen antanut.