VII.

Puolangan kautta Ouluun.

Mistä se tulee, että tässä maailmassa löytyy niin äärettömän paljon räikeitä vastakohtia, ja niin äärettömän suuria vastakohtia, ett'ei niitä kernaasti ottaisi tosiksi uskoakseen, ell'ei omin silminsä näkisi? Löytyy huippuunsa saakka kohonnutta ylellisyyttä, jossa paljon ponnistellaan ajatuskykyä siihen, kuinka mukavimmin ja suurimmaksi nautinnoksi käytettäisiin tätä maallista mammonaa — ja löytyy kurjuutta ja puutetta, löytyy alastomuutta ja nälkää, jossa kaikki käytettävänä olevat hengen ja ruumiin voimat keskittyvät yhteen ainoaan yksinkertaiseen kysymykseen: mistä saada leipäpala suuhunsa, mistä saada yksi ainoa suupala selvää, rukiista leipää nälkänsä tyydyttämiseksi.

Tämä ajatus asui minussa pohjimmaisena koko sen ajan, jonka näillä nälkämailla matkustelin, ja yhä voimakkaammaksi se tuli matkani viimeisellä taipalella kulkeissani Taivalkoskelta Puolangan kautta Ouluun, joutuessani tervojen syntymäsijoilta siihen paikkaan, jossa ne niitten polttajani käsistä maailman markkinatavaroiksi muuttuvat. Olin juuri kuullut tervan syntysanat, olin nähnyt sen synnytysponnistukset, monet pitkät puhteet ja yöt kurjissa hökkeleissä, likaisilla lattioilla porontaljallani loikoen valitusta ja ruikutusta kuunnellut ja puutetta kaikissa muodoissaan katsellut ja kun sitten eräänä yönä kylmänkonttaisena kömmin reestäni ylös sähkölyhtyjen valossa Oulun seurahuoneen edustalla, kun astuin sinne sisään ja näin kaiken sen jäykän ja häikäisevän kaavamaisuuden, jonka ylellisyys siinä oli ottanut ilmestysmuodokseen, niin iski vastakohta oloissa minua niin voimakkaasti silmiin, että todella menin pitkäksi aikaa aivan mykäksi, enkä tahtonut saada kiinni sen sanavaraston päästä, jota siinä paikassa olisi ollut käytettävä.

Toista on siellä takalistoilla, toista oli täällä!

Tämä oli nyt se Oulu, tämä oli se suu, joka vetää kaikki pienet purot lähteistään saakka Kuhmosta, Hyrynsalmesta, Sotkamosta, Paltamosta, Ristijärveltä, aina Kiannan köyhiltä periltä saakka yhteen kokoon ja laskee ne kuohuvana koskena sähkölamppujen valossa ijäti täyttymättömään mereen.

Täällä ovat omat ajatuksensa maailmasta ja maailman menosta ja ihmisten tehtävistä siinä suuressa taloudessa, jota yhteiskunnaksi kutsutaan, ja omansa ovat taas niillä, jotka viimeisiä metsäinsä rippeitä tervapuiksi kolovat, jotka juurakolta vääntävät ja valtion metsistä armopuita kerjäävät saadakseen täältä jonkun säkin jauhoa olkien ja petäjäisen sekaan.

Eikä se räikeä vastakohta ilmesty yksin kaupungin ja takaliston välillä, sitä näkee uskomattoman paljon jo itse takalistollakin, aivan samoin kuin sitä voi nähdä kaupungin ahtaassakin piirissä.

Olen oikeastaan rientänyt asioista edelle, kun puhun jo Oulusta, vaikka minulla vielä on kertomista nälkäseuduiltakin, mutta en voinut lomassa olla mainitsematta siitä, mikä matkalla ajatustani vaivasi.

Taivalkoskelta ajoin taas saloteitä pitkin takaisin etelään päin, Puolangalle, ja tulin sillä välillä kulkeneeksi myös erään kolkan yli Pudasjärven seurakuntaa, Puhosjärven ja Korpisen kyläin kautta kuuluisan hyvinvoipaan Askanmäkeen, joka on jo Puolangan puolta.

Siinä, Pudasjärven piirissä, tapaa varsin vauraan näköisiä taloja pitkin matkaa, vaikka ne ovat samallaisia erämaataloja kuin muutkin. Pirttien lattiat ovat maalatut — niissä ei kuleteta enää hevosia appeella — kammarien seinät ovat paperoidut, ikkunat ovat monessa paikassa verhotut "kartiineilla", siisteys on jotensakin tyydyttävä, mutta lapsia ei sentään panna kansakouluun, koska ne ovat "sellaisia laitoksia, joihin raha täällä saloilla menee hukkaan", kuten sanottiin; ja lähellä olevassa Jongun kylän koulussa kuului olevan vaan neljä oppilasta. Kummako sitten, jos ainaisissa pettuleipäseuduissa olisi koulut tyhjinä.

Oli näillä vauraammilla taloillakin sentään aina joku kurjempi, hätääkärsivä naapuri, joku, joka yhä piti vastakohtaa vireillä edessäni. Ja kun koetin ottaa selville, mistä tämä tulee, kuulin siihen aina samat syyt kuin kaikkialla muuallakin; syytettiin Jumalaa ja ihmisiä, luontoa ja tukalia oloja. Jokainen oli kyllä parhaansa koettanut, vaan ei se elämä siitä kirkastunut.

Mutta Korpisen kylän Holapan isäntä, joka kertoi renkipojasta tulleensa isännäksi, antoi tähän seikkaan sellaisen lyhyen selityksen, "ett'ei se kurjuuskaan kaikki ole Jumalan sallimaa, ei olojen pakottamaa, vaan on siihen muitakin syitä". Ja tätä jutellessaan veisteli hän ahkerasti astian laitoja koko pitkän puhteen — tervatynnörin laitoja tosin, mutta hän sanoi silloin tällöin polttavansa tervaa vaan hylkypuista ja minä luulen, että hänen lyhyessä selityksessään oli hyvin paljon totta.

Kuului olevan Pudasjärvelläkin sentään laajempiakin alueita, jotka ovat järjestään köyhiä ja niistä mainittiin etupäässä pitäjän pohjoisosa, Livojoen latvaseudut.

Vaan Puolangan puolelle tultaessa oli heti jo valitus yleisempi taas ja puute yleensäkin silmiinpistävämpi. Siinä sattui kyllä siinäkin matkani varteen taloja, jotka muistuttivat melkein "hoveja", kuten esim. edellä mainitsemani Askanmäki, jossa kylvetään vuosittain 14 tynnöriä ohraa ja ruokitaan 40 päätä karjaa kytkyessä, vaan heti ympäristössä syödään pienemmissä paikoissa, torpeissa ja mökeissä, tämän vuotisia "ruomuja" sekä petäjää.

Tulolähteitä sekä työansiota oli Puolangalla kyllä paljon, mutta ne olivat epätasaisesti jaetut, ja siitä kuului paljon valitusta. Toisissa osissa seurakuntaa niitä oli, toisissa ei, ja tämä tulee, varsinkin mikäli tilallisia koskee, siitä, että pitäjän alueeseen sattuu useampia valtion metsähoitopiirejä, ja näistä hoitopiireistä toisissa annetaan armopuita, vaan toisissa ei anneta, riippuen aina siitä, mihin huomioon paikalliset metsäherrat ovat tämän asian suhteen tulleet ja millaisia puoltolauseita he ovat tällaiseen puitten saantiin nähden valtion metsistä antaneet. Tämä oli sama seikka, josta valitettiin Taivalkoskellakin. Kuusamon piirissä niitä annetaan auliisti, niinkuin jo ennen olen maininnut, ja annetaan Hyrynsalmenkin piirissä; ja rahallinen ansio on niistä talollisten sekä yleensä puitten saajain oman puheen mukaan melkoisen suuri ja melkoisen huokealla vaivalla saatu.

Ostetaan näet ruunulta honkia ja hylkypuita esim. 100 markan arvosta. Kun niitä sitten on hiukan muokattu, ajettu jäälle ja keväällä uitettu johonkin rantasatamaan, voidaan niistä saada porvarilta hyvässä tapauksessa 1,000 markkaa ja ylikin. Ja sitä ennen, kauppoja tehdessä, on niistä jo saatu käsirahoiksi muutaman jauhosäkin hinta. Työssä on silloin ollut jonkun aikaa talvella pari tai kolme miestä ja hevonen, keväällä menee uittohommiin joku viikko. Tämä on kaikki hyvin ja tästä on paikoin totuttu jo elämään niin kokonaan, että on esim. maatyöt kotona keväällä jätetty vaimoväen huoleksi, mutta näitten kauppojen alla on ollut eräs ruma kohta, joka on vaikuttanut sen, että puitten saanti on lopetettu.

Iin hoitopiirissä esim., johon suuri osa Puolankaakin kuuluu, ei enää anneta kalikkaakaan. Piiriin on tullut uusi metsäherra, joka on alkanut asiaa lähemmältä tarkastaa, huomannut siinä suurta vilppiä, ottanut rautaisella kopralla oikeudesta kiinni ja sakottanut viime vuosina jokaisilla käräjillä suuren joukon näitä armopuitten ottajia — metsän varkaudesta. Hän on huomannut, ett'ei tyydytä siihen määrään, mikä on leimattu ja mistä on välikirja tehty, vaan otetaan mielin määrin mistä tahdotaan ja mitä tahdotaan, kun kerran lupa on saatu. Ja kun muut keinot eivät ole tepsineet tällaista omavaltaisuutta rajottamaan, on metsäherra estänyt puitten saannin kokonaan. Häntä syytetään nyt ankarasti tunnottomuudesta y.m., mutta päättäköön lukija itse, missä määrin häntä on syytettävä.

Jotensakin samanlaatuinen on ollut asian laita viime hätävuosien toimenpiteihin nähden, ja se on vaikuttanut lamauttavasti näihin toimiin nykyisen hädän aikana. V. 1893 oli toimivia henkilöitä vastaan lausuttu julkeita syytöksiä siitä, että he muka olisivat tahallaan väärin käyttäneet hätäapuvaroja, ja tämä on luonnollisesti tympäissyt toimessa olleita siinä määrässä, etteivät he enää kernaasti ryhdy koko hommiin. Vaan siitä huolimatta syytetään heitä nyt taas liian laimeasta toimesta ja osanotosta köyhäin hätään nähden.

Paperipuitten hakkuuta on Puolangalla runsaasti ja siinä tietysti on vapaa työmaa kelle taliansa. Tämä on tunnettu kaikissa lähipitäjissäkin. Mutta työn teettäjät valittavat, että miehiä tarvittaisiin enemmän, ainakin joku satakunta vielä lisää. Työ on urakkatyötä, jossa palkka jalkamiehelle tarkimman ilmotuksen mukaan on nykyään ollut 1: 50 à 2: 50 päivältä, aina miestä mukaan. On tapahtunut, että joku roteva mies on ansainnut kolmekin markkaa päivältä.

Todellisen hädän suhteen oltiin Puolangalla samoin kuin Taivalkoskellakin vielä odottavalla kannalla, aijottiin sitten vasta anoa, suuremmassa määrässä apua muualta, kun ei enää nähdä tultavan mitenkään omilla toimeen. Ja hyvin todennäköistä on, että apua kyllä kevätpuolella tarvitaan hyvinkin runsaasti, jotenka on aivan paikallaan, ett'ei sitä ennen aikojaan pikku puutteessa tärvätä.

* * * * *

Puolangalla loppui matkani niissä seuduissa, joita on pidetty enimmin hädän uhkaamina, ja jota ne kieltämättä ovatkin. Siitä käännyin Ouluun. Taakseni jäivät nälkämaat, ajelin taajaan asuttua ja hyvinvoivan näköistä Oulun jokivartta ja katselin valoisampia oloja. Miltä tämä kaikki näytti edellisiin verraten ja mitä tunteita siinä liikkui mielessäni, siitä olen tässä aikaisemmin koettanut antaa lyhyen kuvan.