VANHAN LIBYAN TUTKIJAT. (continued 2)

Foureau Keski-Saharassa.

Vasta v. 1899 pääsivät eurooppalaiset ensi kerran matkustamaan Keski-Saharan kautta Algeriasta Airiin. Ranskan hallitus oli jo kauan pyrkinyt avaamaan kauppatietä Algeriasta Nigerin maihin, mutta Keski-Saharan heimojen vastarinnan vuoksi olivat kaikki nämä yritykset olleet turhia. V. 1886 luutnantti Palat murhattiin Guraran eteläpuolella, v. 1889 tuli sama kohtalo Camille Doulsin osaksi Tidikeltissä, hänen yrittäessään tunkeutua Timbuktuun pohjoisesta käsin. Paremmalla menestyksellä toimi Fernande Foureau, joka teki Keski-Saharaan monta retkeä, vähitellen yhä laajentaen toimialaansa. V. 1890 hän saapui Tademaut ylängölle, määräillen siellä paikkain asemia, seuraavina vuosina kävi mahtavien Azjertuaregien maassa, jotka vallitsivat Airiin ja Tshad järvelle kulkevaa karavaanitietä. Turhaan hän kuitenkin yritti päästä heidän alueensa läpi. Se onnistui vasta v. 1899, kun Ranskan hallitus oli varustanut hänelle melkoisen aseellisen saattojoukon. Sen turvissa hän saapui Zinderiin, Nigerian rajalle, joka sijaitsee puolivälissä Nigerin ja Tshadin välillä ja on tärkeä kauppakeskusta. Barth oli ainoa, joka sitä ennen oli siellä käynyt.

Foureaun retken johdosta ranskalaiset sitten ryhtyivät entistä vilkkaampiin toimiin Algerian eteläpuolisessa Saharassa. V. 1900 Tuat kartoitettiin ja taistelun jälkeen vallattiin, mutta heimot eivät siltä taipuneet, vaan ryhtyivät tuimaan sotaan, jossa ranskalaiset kärsivät suuria tappioita. Valloituksiaan turvatakseen he ryhtyivät rakentamaan teitä ja rautateitä. Rautatie jatkettiin v. 1903 Figigiin, josta linja kulkee edelleen Igliin ja Tuatiin. Ranskalaisten aikomus oli jatkaa tätä rataa Timbuktuun saakka, silloittaakseen siten koko erämaan kiskoilla.

Ranskalaiset ovat Keski-Saharassa perustaneet sotilasasemiaan yhä kauemmaksi etelään päin ja niiden kautta saaneet tuaregit kokonaan rauhoitetuiksi. Samalla kävi matkustaminen entistä turvallisemmaksi ja retkikunta toisensa jälkeen on tunkeutunut suunnattoman erämaan sisäosiin, jatkaen sen kartoitusta ja kooten runsaat tietoaarteet maantieteen kaikilta aloilta. Parhaalla menestyksellä toimineista tutkijoista mainittakoon Laperrine, Arnaud ja Cortier, kaikki sotilaita, siviilimiehiä Villatte, Gautier ja Chudeau. Nämä ovat kaikki ranskalaisia. Muita kansallisuuksia mainittakoon sveitsiläinen Hans Vischer, joka v. 1906 matkusti Tripoliista Bornuun Mursukin ja Bilman kautta, ja englantilainen A.H. Haywood, joka v. 1901 matkusti Saharan poikki Gaosta Insalahiin.

Marokon sisäosissa ei Lenzin jälkeen paljoa matkusteltu, ennenkuin ranskalaiset saivat maan valtansa alle. Nyt Marokko on avoinna tutkimukselle, joka onkin ryhtynyt mitä monipuolisimmin tilaisuutta hyväkseen käyttämään. Maa kunnollisesti kartoitetaan, sen kivennäisrikkaudet tutkitaan, sen kansatieteelliset esineet kerätään, ja luultavaa on, että muinaistutkijoillakin siellä on työaloja, sillä perustivathan jo foinikialaiset sen rannoille siirtokuntia, kuten Hannon matkasta näimme (vert. I, s. 31), ja roomalaisaikana Marokko oli hyvin asuttu, kauttaaltaan tunnettu ja — kristitty. Matkustajat ovat sikäläisillä teillä liikkuessaan nähneet paljonkin jäännöksiä Rooman aikuisista rakennuksista.

Marokon vuorimaissa on eräs suomalainenkin tiedemies, prof. Westermarck, moneen kertaan oleskellut, kooten sosiologisia aineksia. Vuorimaan berberit ovat vuosituhansia säilyttäneet verensä jotenkin puhtaana ja käsityksensä alkuperäisinä. He näyttävät olevan samaa muinaisrotua, joka ennen indoeurooppalaisten kansain saapumista piti hallussaan Välimeren pohjoispuolisiakin rantoja ja myöhemmin valloittajakansoihin sulautuessaan jätti näihin paljon vertansa ja rotuominaisuuksiaan, vaikka kielensä menettikin. Afrikalla yleensä on rotuja säilyttävä vaikutus, ja sen vuoksi siellä on pysynyt ennallaan paljon, mikä muualla on mullistuksiin hukkunut.

Ranskalaiset valloittavat Nigerin laakson.

Ranskalaisten valloitukset Länsi-Afrikassa liittyvät mitä läheisimmin Senegalin historiaan. Vanha perimätieto kertoo, että Dieppen kauppiaat jo 14:llä vuosisadalla olisivat käyneet Senegalin suistamossa, mutta minkäänlaisia todistuksia ei tälle asialle ole löydetty. Portugalilainen Dinas Diaz (v. 1445) ja Portugalin palveluksessa toimiva italialainen Cadamosto (v. 1455) olivat ensimmäiset, joiden varmasti tiedetään jokeen nousseen. Portugalilaiset pitivät maata jonkun aikaa hallussaankin ja koettivat tunkeutua sisämaahankin, mutta lopulta asukkaat nousivat kapinaan ja ajoivat heidät pois. Heidän rakennuksiensa raunioita on säilynyt näihin saakka.

Portugalilaisten jälkeen sinne saapuivat ranskalaiset. Jannequin, Rochefortin herra, nousi v. 1637 jokea 300 kilometriä suusta ja vuosisadan lopulla eräs toinen ranskalainen ylämaahan aina Feloun koskille saakka. Sen ajan maantieteilijät luulivat Senegalia Nigerin alajuoksuksi, joka käsitys aina Mungo Parkin aikoihin saakka piti puoliaan. Ranskalaiset perustivat v. 1676 Saint Louisin joen suuhun, ja siitä pitäen tämä maa on ollut ranskalainen siirtokunta, ollen kuitenkin vallankumouksen ja Napoleonin aikana englantilaistenkin hallussa, kunnes se Pariisin rauhassa (v. 1814) luovutettiin Ranskalle takaisin.

Aina vuoteen 1854 saakka siirtokunta oli peräti rappiolla, käsittäen vain muutamia kauppa-asemia rannikolla. Sisämaassa ranskalaisten täytyi maksaa veroa pikkuruhtinaille, milloin sinne kulkivat, ja maurit, joiden Senegalin oikea ranta oli, tekivät rosvoretkiä mielin määrin. V. 1855 Napoleon III kuitenkin lähetti Senegaliin pontevan ja kyvykkään maaherran, majuri Faidherben, joka sitten saavutti paljon kunniaa sodassa Saksaa vastaan, ja hän ryhtyi viipymättä luomaan Senegalista suurta siirtomaata. Sitä varten hän aikoi toteuttaa Colbertin vanhan tuuman, yhdistää Senegalin sotilasasemilla Nigerin laaksoon. Jo v. 1855 nämä asemat ennättivät Féloun koskille saakka, johon perustettiin Medine, mutta se olikin sitten kauan etäisin. Tämä sisämaahan tunkeutuminen oli alkuna pitkällisiin sotiin. El Hadj Omar nostatti maurit pyhään sotaan, ja vaikka hänet voitettiinkin monessa tappelussa, perusti hän kuitenkin fulbein ja neekerien sekarodun, »tukulöörien», avulla valtakunnan, joka ulottui Medinestä Timbuktuun saakka. V. 1864 hän neekerikapinan johdosta murhasi itsensä, mutta hänen neljä poikaansa, jotka jakoivat valtakunnan, jatkoivat sotaa ranskalaisia vastaan.

Vasta 1870-luvun lopulla ranskalaiset jälleen saattoivat ryhtyä siirtomaataan laajentamaan. Senegalista päätettiin rakentaa Nigerille rautatie. Useita upseereja lähetettiin linjaa käymään. Maanasukkaat koettivat tätä vastustaa, Bambarran neekerit esim. kävivät luutnantti Gallienin kimppuun, jonka täytyi paeta Seguun ja olla siellä melkein vankina, kunnes rannikolta saapui enemmän sotaväkeä.

Ranskalaiset olivat nyt siksi hyvin tutustuneet Nigerin laaksoon ja sen luonnonrikkauksiin, että he päättivät sen olevan suurempienkin ponnistusten arvoisen. »Niger on mahtavan, laajan ja hedelmällisen Sudanin sielu ja samalla sen sydänkin», sanoo siitä Eugéne Dubois. »Se on mahtava joki, pituudeltaan kolmas Afrikan joista, vesimäärän puolesta Kongon jälkeen toinen. Sillä on tulvat kuin Niilillä, ja seudut, joiden läpi se virtaa, voittavat viljavuudessa Niilinkin laakson.»

Nigerin lähteet ovat Sierra Leonen ylämaassa noin 900 metriä korkealla merestä, samoissa seuduissa, joista Senegalkin alkaa. Lähteet löysivät Zweifel ja Moustier, kaksi nuorta kauppiasta, v. 1879. Pyhästä lehdosta, josta kerrotaan paljon tarinoita ja johon vain ylimmäinen pappi pääsee, alkaa pieni joki, josta Niger saa alkunsa. Siihen yhtyy kuitenkin jo aivan latvoilla niin paljon muita jokia, että se sadeajalla, jota kestää helmikuusta heinäkuuhun, tuota pikaa kasvaa suureksi virraksi. Yläjuoksun nimi on Djoliba. Aina Bammakuun saakka se saa runsaasti lisäjokia, mutta sitten ne äkkiä lakkaavat. Nigerin tulva ei tällä paikalla vielä ulotu kuin kilometrin verran sivulle päin, mutta saatuaan vielä Baninkin runsaat vedet avukseen se syyskuussa tulvii äyräittensä yli ja virtailee järviä ja putaita muodostellen Timbuktua kohti. Se jättää tulvamaalle lietettään samoin kuin Niilikin, mutta paljon runsaammin ja paljon laajemmalle alueelle. Syyskuussa tulva-alueen leveys on 140 kilometriä. Vasta tammikuussa tulva ennättää Timbuktuun, jossa joki tapaa Saharan ja polvee kaakkoa kohti. Vasen ranta on jyrkkää santatörmää, jonka päälle tulva ei voi kohota, mutta oikea ranta on yhä edelleenkin matalampaa. Polvessa päättyy Nigeriä Ahaggar vuoristosta Saharan keskeltä tuleva suuri kuiva uoma, wadi, joka tietenkin on muinaisen joen kaivama. Jo Tosayen kohdalla on koskia, mutta suurimmat kosket ovat Bussan seuduilla, vaikk'eivät nekään ole aivan mahdottomia aluksin nousta.

Nigerin laakson kylät ovat tulvan aikana laajalla alalla saarina. Tulvan peittäessä vainiot niille istutetaan riissiä. Kun vainiot ovat kuivuneet, kylvetään niihin hirssiä, tupakkaa ja muita viljoja, pumpulia, indigoa, maniokkia ja kaikenlaisia vihanneksia. Sitä paitsi kasvaa runsaasti semmoisia kasveja, jotka eivät kaipaa viljelystä, kuten voipuuta, jonka voita käytetään koko Sudanissa ja erämaassa, kautshukkipuuta, tamarindia, sesamia ja baobabia eli apinanleipäpuuta. Karjoja pidetään varsinkin Segun, Dian, Massinan ja Guimbalan seuduilla. Kun joki alkaa nousta, lähtevät fulbet karjoineen siitä kauemmaksi, palatakseen jälleen takaisin veden aletessa. Nigerin keskijuoksulta saadaan paljon vahaa ja hunajaa, suupuoli, joka kuuluu Englannin alusmaihin, on palmuöljyn luvattu maa. Keskijuoksu on soveliasta laivakulkuun korkean veden aikana, suupuolta noustaan merestä kappaleen matkaa vielä Benuen laskupaikankin ohi. Tämän luonnonrikkaan maan varjopuolet olivat kovin epäterveellinen ilmasto ja ainaiset sodat ja orjanajot.

Muuan ranskalainen retkikunta tunkeutui v. 1881 taistellen Senegalin rannoilta Nigeriä kohti suojelemaan alettuja rautatierakennustöitä, kun samaan aikaan ilmestyi eräs uusi vihollinen, joka kauan ja tehokkaasti vastusti ranskalaisten puuhia. Tämä mies oli Samori niminen rosvopäällikkö, joka oli koonnut ja eurooppalaiseen malliin varustanut suuren sotajoukon, elättäen sitä sodalla, rosvoamisella ja orjan ryöstöllä. Samori oli ranskalaisten saapuessa alistanut valtansa alaiseksi Nigerin latvapuolen koko oikeanpuolisen maan. Menestyksensä johdosta hän oli kautta Sudanin saanut voittamattomuuden maineen. Alaisiinsa hänellä oli harvinainen vaikutusvalta. Hänen armeijaansa kuului 5000 asestettua miestä, joista 1500 oli ratsumiehiä. Tämä väki asui paaluaidoilla linnoitetuissa maakylissä. Kun tämä sotajoukko lähti liikkeelle, syntyi siitä oikea kansainvaellus, sillä vaimot ja lapset otettiin mukaan. Ryöstäen, polttaen ja murhaten se kulki eteenpäin, surmaten vanhukset ja lapset, vieden orjiksi miehet ja naiset. Laajalti Samoria sen vuoksi pelättiin.

Sota Samoria vastaan.

Heti kun ranskalaiset olivat rakentaneet Bammakuun ensimmäisen Nigerin varrelle perustamansa aseman, lähetti Samori 4000 miestä tätä valloittamaan. Ranskalaisia oli vain 400 miestä, mutta kolme päivää kestäneen taistelun jälkeen Samorin joukon siitä huolimatta oli peräydyttävä. Hän uudisti seuraavana vuonna (v. 1882) yrityksensä, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Pari vuotta myöhemmin hän ryösteli Nigerin latvaseutuja, uhaten itse Senegaliakin. Ranskalaiset kuitenkin säännöllisesti voittivat hänet, vaikk'eivät saaneetkaan häntä vangiksi. Saatiin kuitenkin aikaan rauha ja Samori asettui Ranskan suojelusvallan alaiseksi ja lähetti poikansa Ranskaan kasvatettavaksi — muuratakseen hänet myöhemmin elävältä seinään ja kiduttaakseen häntä nälällä ja lopuksi omin käsin kuristaakseen hänet siitä, että poika uskalsi kehoittaa häntä luopumaan hirmuhallituksestaan. V. 1887 ranskalaisilla jo oli Nigerillä tykkivenekin.

Archinard, joka Gallienin jälkeen lähetettiin Senegalin maaherraksi, kukisti vuosina 1888—91 kolmella verisellä sotaretkellä Segun sulttaanin, joka pakeni Saharaan. Bambarran neekerit pääsivät täten vapaiksi tukulöörien sorrosta. Rautatie ei vielä ollut ennättänyt Nigerille saakka, mutta joelle oli tuotu paljon tykkiveneitä. Ranskalaiset upseerit tekivät useita tutkimusretkiä Nigerin eteläpuolisiin maihin, käyden muun muassa Samorin hovissakin. Näiden retkien tuloksena oli, että ranskalaiset päättivät anastaa Nigerin eteläpuolisetkin maat mereen saakka, ennenkuin englantilaiset ennättäisivät sen tehdä. Guinean Norsunluurannikon ja Dahomeyn kohdalla se onnistuikin.

Pian alkoi Samorista kuitenkin jälleen olla huolta, hän kun oli ruvennut englantilaisten ystäväksi ja luultavasti saanut heiltä aseita ranskalaisia vastaan. V. 1891 Archinard tosin valloitti Samorin silloisen pääkaupungin, Kankanin, mutta rosvopäällikön onnistui jälleen paeta. Tämä tapaus peloitti englantilaisia, niin että he pakottivat ranskalaiset suostumaan sopimukseen Sudanin ja Guinean jakamisesta. Määrättiin pääpiirtein, että Nigerin itäpuolinen ja Saharan eteläpuolinen osa jäisi Englannille, muu osa Ranskalle — meren rannikkoa lukuunottamatta.

Ranskan hallitus lähetti tämän jälkeen eversti P.L. Monteilin tutkimaan uusien alusmaiden välisiä rajaseutuja. Monteil lähti Senegalin suistamosta v. 1891, kulki Nigerin mutkan poikki Sokotoon ja Zinderiin ja sieltä Kukaan Tshad järven rannalle, josta hän matkusti Saharan poikki Välimeren rannalle. Seuraavat ranskalaiset retkikunnat valtasivat Nigerin eteläpuolisia maita, katkaisten englantilaisilta Sierra Leonen yhteyden Nigerin syvänteen kanssa. Nigerin varrella valloitettiin Djenne, johon Segun karkoitettu sulttaani oli ennättänyt perustaa uuden valtakunnan.

Samori asettui v. 1894 Kong maahan, perustaen sinne uuden valtakunnan. Nyt hän kuitenkin riitaantui englantilaistenkin kanssa ja sai taistella kahdella rintamalla. Muuan hänen vasalleistaan, sulttaani Babemba, oli murhauttanut ranskalaisen upseerin ja ranskalaiset lähettivät retkikunnan hänen pääkaupunkiaan Sikassoa vastaan. Se oli lujin linna, mitä he vielä olivat Sudanissa tavanneet, ympäröity kymmentä kilometriä pitkällä, viittä metriä vahvalla ja seitsemää korkealla muurilla. Tämän muurin sisällä oli toinen samanlainen. Babemba asui kaupungin keskellä vankasti varustetussa tornissa, jonka ympärillä oli kuutta metriä korkea kahdenkertainen muuri. Kaupungissa sanottiin olevan kymmenisentuhatta sotilasta. Ranskalaisilla oli vain 650 miestä ja kaksi vuoritykkiä. Tämä pieni joukko siitä huolimatta valloitti kaupungin väkirynnäköllä. Babemba kaartinsa keralla teki itsemurhan ja hänen pääkaupunkinsa joutui liekkien uhriksi.

Tällä voitolla oli kauas kantava vaikutus. Kaikki läheiset maat alistuivat ja Samori pakeni Liberian takametsiin, kooten luokseen 60.000 ihmistä. Metsä ei kuitenkaan kyennyt elättämään niin suurta ihmispaljoutta. Lopuksi tuli, että ranskalaiset pienellä joukolla voittivat Samorin armeijan ja ottivat hänet itsensä vangiksi. Kahdeksantoista vuotta ranskalaisia vastaan taisteltuaan hän päätti päivänsä heidän vankinaan Ogove joen rannalla.

Saatuaan Nigerille tykkiveneitä ranskalaiset varmasti etenivät Timbuktua kohti, joka oli vastakkaiselta puolelta lähestyvien englantilaistenkin päämäärä, ja 12 p. jouluk. 1893 ranskalainen meriupseeri Boiteux kahdeksallatoista miehellä ja kahdeksalla tykillä valloitti tämän kaupungin, joka niin kauan oli laajalla maineellaan houkutellut löytöretkeilijöitä. Heidän päävihollisiansa eivät olleet kaupungin asukkaat, vaan tuaregit, jotka pitivät sitä valtansa alla. Timbuktu antautui taistelematta, mutta tuaregien kanssa perässä tulevien pääjoukkojen täytyi taistella pari tuimaa taistelua ja ensimmäisessä niistä ranskalaiset yöllisen yllätyksen kautta perinpohjin voitettiin.

Timbuktu ei ranskalaisten tullessa enää likimainkaan vastannut muinaista mainettaan, mutta se onkin ennen ollut, kuten jo Barth ja Lenz totesivat, paljon suurempi. Nykyään se on 15 kilometrin päässä satamakaupungistaan Kabarasta Saharan äyräällä, mutta Niger on ennen virrannut aivan sen ohitse ja v. 1640 tulvat vielä nousivat Timbuktun alempiin kaupunginosiin saakka. Timbuktu oli siis ennen vielä enemmän kuin nykyisin »kameelin ja jokiveneen yhtymäpaikka», taikka »Sudanin satama Saharan rannalla». Kaupungin entisistä vaiheista on saatu pääpiirteet selville, etupäässä »Tarik es-Sudanista», seitsemännellätoista vuosisadalla kirjoitetusta Sudanin historiasta, jonka käsikirjoitus Timbuktusta löydettiin. Teos on Abderrahman Sadi nimisen timbuktulaisen oppineen kirjoittama.

Songhoi-valtakunta.

Kahdeksannella vuosisadalla asettui Nigerin mutkaan Songhoi- eli Sonrhayneekerien valloittajakansa, johon on jo vanhastaan sekaantunut niin paljon arabialaista ja tuaregilaista verta, että kasvonpiirteet usein ovat aivan kaukaasialaiset, vaikka ihoväri onkin tummanruskea tai musta. Songhoit rakensivat Timbuktun eteläpuolelle Gao nimisen kaupungin ja Nigerin syrjäjoen Banin rannalle Djennen, josta jo varhain tuli tärkeä kauppakaupunki. Yhdennellätoista vuosisadalla songhoit kääntyivät muhammedin uskoon. Tuaregit olivat samaan aikaan perustaneet kaupungin Timbuktun paikoille ja Djennen kauppiaat alkoivat lähettää sinne asiamiehiään, ja siten siitä tuli toiselta puolen Saharan ja sen pohjoispuolisten maurilaisten maitten, toiselta puolen Sudanin välinen markkinapaikka. Djennen kauppiaat lähettivät kahdennestatoista kuudenteentoista vuosisataan tavaroitaan Länsi-Afrikan merisatamiinkin, josta luullaan koko rannikon saaneen Guinean nimen. Kahdennella- ja kolmannellatoista vuosisadalla Timbuktu joutui mandingo-neekerien vallan alle ja oli silloin niin kuulu kulta- ja suolakaupastaan, että sen nimi muodossa »Timboutch» näkyy v. 1373 painetussa katalonilaisessa kartassakin. Jo pariakymmentä vuotta aikaisemmin Ibn Batuta, kuulu arabialainen matkustaja, oli siellä käynyt, (I, s. 379). Viidennellätoista vuosisadalla tuaregit valloittivat kaupungin ja heidän jälkeensä songhoit, joiden aikana Timbuktun loisto kohosi korkeimmilleen ja sen muhammedilainen yliopisto oli koko Länsi-Sudanin opinkeskusta. V. 1590 Marokon sulttaani valloitti Timbuktun, jossa hänen maaherransa kuitenkin pian rupesivat itsenäisiksi, sortaen ympäristön neekerikansoja, kunnes tuaregit v. 1800 tekivät lopun kaupungin itsenäisyydestä. Tuaregien jälkeen sen valloittivat fulbet, sitten tukulöörit ja viime vuosisadan jälkipuolella uudelleen tuaregit, joille kaupungin asukkaat maksoivat veroa, kiskoen sitten kaupanteossa vuorostaan verottajiaan milloin vain saattoivat. Timbuktun asukkaat olivat kuitenkin siihen määrään väsyneet fulbein ja tuaregien sortoon, että he mielihyvällä luovuttivat kaupunkinsa ranskalaisille.

Ranskalaisten vallan alaisena Timbuktu on melko lailla edistynyt, asukkaat ovat korjanneet talonsa, eurooppalaisia kirkkoja, kouluja ja muita laitoksia on rakennettu ja kun rautatie rakennetaan Saharan poikki, tulee siitä ehkä vielä uudenaikainen suurkaupunki.

Sahara tutkimuksen valossa.

Olemme edellisessä lyhyesti tehneet selkoa tärkeimmistä matkoista, mitä yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa Saharaan tehtiin. Seuraavassa mainittakoon pääpiirteet saavutetuista tuloksista.

Mikä on Sahara?

Rohlfsin mielestä Saharan raja parhaiten voidaan määritellä erään pienen, mutta usein sangen tuskallisen eläimen esiintymisen mukaan. Siitä missä kirppu häviää, missä se kuin ihmeen kautta hylkää matkustajan oman onnensa nojaan, siitä alkaa Sahara, toisin sanoen maa, jossa on ehdottomasti kuiva ilma. Sahara toisin sanoen on se osa Pohjois-Afrikkaa, jolla ei ole varsinaista vakinaista sadetta. Jos käsitämme alueen aivan yhtenäiseksi, on mainitusta säännöstä kuitenkin moniaita poikkeuksia, sillä Saharan kehyksissä on eräitä korkeita seutuja, joissa sataa ja jotka ovat jotenkin hedelmällisiäkin, kuten Asben eli Air ja Borku.

Sahara ei suinkaan ole kauttaaltaan hieta-aavikkoa; vaan paljon enemmän on kalliota, vuoritasankoa, joka usein kohoo melko korkealle, 200—250 metriin yli meren pinnan. Atlantin meren rannikolla hieta-aavikot ovat vallitsevina, ulottuen mereen saakka. Siellä ovat Saharan suurimmat nietos- eli dyynialueet, joissa hiekkamäkien korkeus vaihtelee 25:stä 300 metriin. Tämä kammottava, eloton seutu on arabialaisten Areg eli Erg. Sieltä vallitsevat tuulet kuljettavat kauas Atlantin merelle pölypilviä, jotka ovat kaikille merenkulkijoille tunnettu ilmiö. Erg-alueen keskellä ja eteläpuolella kohoo Ahaggarin ilmava ylätasanko, joka muodostaa sillan erämaan poikki Nigeriltä Algeriaan.

Sen korkeimmat kohdat kohoavat 1220 metriä yli merenpinnan ja talvi on siellä niin kova, että lumi pysyy vuorilla kolmekin kuukautta. Tältä ylängöltä maa tasaisesti alenee Nigerin ja Tshad järven syvännettä kohti. Tibesti, jonka hietaerämaa erottaa Ahaggarista, kohoo vielä korkeammalle, 2440 metriin, mutta se on alaltaan pienempi. Airissakin on vuoria, joiden korkeus on parituhatta metriä; tämä alue on, samoin kuin Tibestikin, tuliperäinen, kraattereineen ja laavavirtoineen.

»Saharan vuoret ovat sanomattoman kammottavat», lausuu niistä Rohlfs. »Vuorenseinien täydellinen paijaus, niillä kun ei ole pienintäkään kasvullisuutta, kiven musta väri ja kallioiden ihmeelliset muodot muistuttavat matkustajalle elävämmin kuin laajimmatkaan hietanietokset, että hän on suuressa erämaassa.»

Saharan vuoriseutuihin on vesi muinoin, arvatenkin Pohjois-Euroopan jääkaudella, uurtanut syviä kuruja, vadeja, joissa ei nykyään enää juokse jokia, paitsi milloin Saharassakin sattuu satamaan. Silloin ne paisuvat vaahtoaviksi koskiksi. Lumen sulaessa vuorilta niissä niinikään on jonkin aikaa vettä, jota ei kuitenkaan pitkällekään riitä, koska sitä pitkin matkaa vaipuu maan sisään tai haihtuu kuivaan ilmaan.

Suurin osa Saharaa on lakeata ylätasankoa, jota sanotaan hammadaksi, missä pintaa peittävät teräväsärmäiset kivet, ja seririksi, kun peitteenä on pyöreätä soraa tai kivennokareita. Pohjana näillä ylätasangoilla on savea, joka usein on kiven kovuista. Toisin paikoin niillä on hiekka-aavikoitakin tai suolakerroksia. Hammadat ovat kaikki hedelmättömiä; asutus on niillä mahdollinen vain siellä missä on kaivoja.

Saharassa on kuitenkin kaikissa osissa, jopa hieta-aavikoillakin, hajallaan keitaita eli oaaseja (muin. egyptiläisestä sanasta »ua», joka merkitsee asumista). Keitaissa on pohjavettä siksi lähellä maanpintaa ja siksi runsaasti, että sillä saadaan kasvamaan palmuja ja muutakin kasvillisuutta. Erämaan poikki olisikin mahdoton matkustaa, ellei olisi keitaita. Keitaita pitkin kulkevat suuret karavaanitiet Sudanista Välimeren rannoille.

Tripoliista kulkee kaksi karavaanitietä Mursukiin, idempi Soknan ja Sebkan, läntisempi Misdan, Ederin ja Dsjerman kautta. Edellisen tien varrella on enemmän vettä ja asutusta, jonka vuoksi sitä yleisemmin käytetään; jälkimmäinen on mielenkiintoinen siitä syystä, että se kulkee vanhan Roomanaikuisen tien reittiä.

Karavaanitie kulkee ensin yli Ghurien-vuorien, joiden kauniit laaksot palmulehtoineen, lähteineen ja vuoripuroineen, virkistävät silmää runsaalla kasvillisuudella. Vuorilla on joskus lunta.

Ihmiset osaksi asuvat maakuopissa, joita he kaivavat kalkkipitoiseen maahan, kuten Tunisin eteläpuolisissakin vuorissa. Eteläänpäin tie sitten kulkee syväin laaksojen kautta vadi Sufedjinin entiseen jokiuomaan, joka on Tripoliin hedelmällisimpiä seutuja. Siellä on Misda niminen kaupunki. Tämän takana on paljon roomalaisia raunioita, hautapatsaita, muistomerkkejä ja sortuneita linnoja. Tämän jälkeen seutu muuttuu aivan autioksi. Taboniehin lähteen luona alkaa nimittäin palava hammada, sanomattoman toivoton, mieltä järkyttävä maisema, joka on täynnään kiviä, pieniä valkoisia kvartsin paloja, keltaisia limpsiöitä tai tummaa hiekkakiveä. Hammadan eteläpuolella alkaa keltainen hietameri, jonka aallot tummain hammadakallioitten pystysuorat rinteet sulkevat. Laskeuduttuaan hammadalta alas matkustaja »erämaan laivalla» jatkaa matkaa hietameren poikki. Kuusi päivää kestää vedetöntä hammadaa, jonka jälkeen vasta tullaan kaivolle, sitten on kolme päivää kuljettava hieta-aavikkoa, ennenkuin taas tavataan vettä Ederissä, kaupungissa, jonka roomalaiset aikoinaan valloittivat, mutta joka nyt on vähäpätöinen. Neljä päivämatkaa Ederin eteläpuolella on kaupunki lähellä sitä paikkaa, missä muinoin garamanttien pääkaupunki oli. Heidän kaupungistaan kuitenkaan ei ole säilynyt muuta kuin suurien vankkojen savitornien raunioita. Läheisyydessä näkyy vielä viimeisinä muistoina roomalaisista heidän hautapatsaitaan. Kaksi päivää edelleen kuljettuaan matkustaja alkaa nähdä Mursukin palmulehtoineen ja korkeine muurineen kuvautuvan auringonpaahteiselle taivaanrannalle. Tämän kaupungin suuruus ja loisto kuuluu kuitenkin menneisyyteen. Kuivassa, suolaperäisessä erämaanalhossa ovat nyt sen riutuvat puutarhat, joita kaivosta nostetulla vedellä kastellaan. Mursukin rappeutuminen on enimmäkseen johtunut turkkilaisten pashain kehnosta hallinnosta.

Mursuk, Fessanin sulttaanien pääkaupunki, on nykyään vain rauniokasa mahtavine muurineen ja sokkeloineen. Alaltaan tämä valtakunta oli Saksan kokoinen, mutta asukkaita siinä oli vain 140.000. Mutta taatelipalmuja Fessanin keitaissa on noin 15 miljoonaa. Tripoliin valtiollinen vaikutus ulottuu etelää kohti aina Tymmon mahtaville vuorille ja kalkkikiviylängölle saakka, jossa viimeinen kaivo on. Kauempana etelässä ovat Bornun tien varressa kaivot enimmäkseen hiekoittuneet umpeen, joten ne jo ovat tuottaneet tuhon monelle karavaanille, joka niiden varaan on matkansa jättänyt.

Tämän tien itäpuolella on Tibesti, länsipuolella taas rinnakkainen karavaanitie, joka Ghadameksen, Ghatin, Tintellustin ja Agadeen kautta kulkee Länsi-Sudaniin, Katsenaan, Zinderiin y.m.

Ghadames on Pohjois-Afrikan vanhimpia paikkoja. Se on Pliniuksen »Cydamus», joka kuului Numidian maakuntaan, kuten Alexander Severuksen hallitusajalta säilynyt kirjoitus osoittaa. Moskeijoissa on vielä roomalaisten patsaitten jäännöksiä doorilaisine ja korinttilaisine kapiteeleineen, jotka todistavat klassillisen kulttuurin levinneen tänne erämaan sisäosiin saakka. Ghadameessa on 7000 asukasta. Merkityksestään sen on etupäässä kiittäminen oivallista lähdettään, joka on kautta Saharan kuulu. Tästä lähteestä ei vesi koskaan lopu. Lähde on koko keitaan yhteistä omaisuutta; veden kulutus on vesikellolla järjestetty. Ghadameskin kuului Turkin vallan alle muun Tripoliin keralla, kunnes Italia tämän maan anasti.

Aina Ghatiin saakka etelässä turkkilaiset tällä kulmalla tunkeutuivat, kuljettaen mukanaan pienen tykinkin, joka oli erittäin tehokas pitämään tuaregeja kurissa. Nykyään Ghat jo kuuluu Ranskan vaikutusalaan.

Ghatista karavaanitie kulkee edelleen Airiin eli Asbenin vuorimaahan, jossa on ryhmä keitaita 700 metrin korkuisella ylängöllä. Ylängöltä kohoo jylhiä vuoristoja, joiden laaksoissa kasvaa mimoosametsiä ja muuta kasvullisuutta. Syyskuusta lokakuuhun täällä sataa melkoisesti. Asutus on sen vuoksi verraten taaja; sen muodostavat tuaregit, joihin on sekaantunut paljon neekereitä. Paitsi suolaa ja maanviljelystuotteita myydään täältä paljon oivallisia nahkateoksia. Suurin kaupunki on Agadir, joka perustettiin vuoden 1400 vaiheilla. Se on monen karavaanireitin solmukohta. Agadirin pohjoisosissa on Tintellust keidas, jossa niinikään asuu tuaregeja. Tästä Tripoliin ja Sudanin välisestä läntisestä karavaanitiestä antoi ensimmäiset luotettavat tiedot Barth; enimmäkseen matkustajat ovat kulkeneet Mursukin ja Bilman kautta.

Saharan itäosa, jossa vain muutamat harvat matkustajat olivat käyneet, sulkeutui viime vuosisadan jälkipuoliskolla kokonaan senussien lahkon saatua siellä vallan. Matkustavain tiedemiesten täytyi nopeasti kääntyä takaisin ja kaikkialla heitä seurasivat vakoojat. Erämaan arabialainen väestö, joka ennen oli osoittanut muukalaisille jonkin verran hyväntahtoisuutta, kävi nyt niin kiihkeäksi, että se karkoitti jokaisen kristityn, joka yritti erämaahan tunkeutua, ja toisia tappoi.

Senussilaisten vaikutuksesta alkoi orjakauppakin, joka v. 1857 oli muodollisesti lakkautettu koko Osmaanisessa valtakunnassa, uudelleen rehoittaa ja Mursukista tuli sen pääpaikkoja.

Audjila on Tripoliin kaupan tärkeimpiä solmukohtia. Sieltä kulkee karavaanitie Kufran ja Borkun keitaitten kautta Vadaihin, toinen Siuahin keitaaseen, joka on Ali-Egyptin kohdalla, kolmas suoraan Bengasiin Barkan rannalle, neljäs länttä kohti Soknaan ja sieltä Mursukiin tai Tripoliihin. Audjilan eteläpuolella ovat Libyan hirmuisen hiekkameren keskellä erinomaisen hedelmälliset Kufran keitaat, joita on viisi luvultaan. Nämä keitaat ovat senussilaisten pääsijoja. Niissä asuu viidestä kuuteentuhanteen arabialaiseen ja berberiin, joilla on enemmän kuin miljoona taatelipalmua. Vaikka nämä keitaat ovat jotenkin korkealla, on niissä runsaasti vettä jo muutaman jalan päässä maanpinnasta.

Saharasta oli kauan vallalla se käsitys, että se muka on entisen meren pohjaa, joka on jäänyt kuiville veden haihduttua pois. Nyt kuitenkin tiedetään, että tämä otaksuma on kokonaan paikkansa pitämätön. Vain jotkut pienet osat tästä valtavasta alueesta ovat merenpintaa alempana. Hiekka on syntynyt kallioiden rapautumisesta, johon öitten ja päiväin lämpötilain suuri ero on syynä. Kaikesta päättäen on Saharan ilmasto vielä historiallisellakin ajalla ollut nykyistä tuoreempi, joten se lienee kuivumaan päin ja asuttavuus yhä heikkenemään päin. Toivotaan kuitenkin, että arteesiset kaivot, joita ranskalaisten toimesta porataan, voivat kuivumisen pidättää ja ehkä uudelleen tehdä ilmaston jonkin verran tuoreemmaksikin. Pääsyynä Saharan kuivuuteen on kuitenkin ilmapaineen yleinen jakautuminen maapallon pinnalla ja siitä johtuvat subtrooppiset kuivat alueet kautta maailman. Jääkaudella on Saharan ilmasto kaikesta päättäen ollut aivan tuore ja silloin siellä on juossut suuria jokia.

Kaikista vaaroista, mitä matkustajan on Saharassa kestettävä, on vedenpuute suurin. Arabialaiset kauppiaat kertovat paljon hirmuja siitä, mitä karavaanien on täytynyt kestää esim. Länsi-Saharassa. Kerran tuhoutui Timbuktun ja Tafileltin keitaan välillä karavaani, johon kuului 2000 henkeä ja 1800 kameelia, kun eräässä keitaassa kaikki kaivot olivat kuivuneet. Pitkin useimpia karavaaniteitä sen vuoksi näkyykin paljon valkenevia luita.

Keitaissa menestyvät varsinkin monenlaiset hedelmäpuut ja myös viljalajit, mutta niiden ulkopuolella kasvaa vain tamariskeja, akaasioita ja pieniä kuivan maan pensaita sekä karkeata alfaruohoa ja erämaan yrttejä. Samoin kuin kasvisto on Saharan eläimistökin ennen ollut nykyistä runsaampi. Atlasvuoriston eteläpuolelta ja Fessanista on löydetty karkeita kuvia, jotka osoittavat siellä ennen eläneen kirahveja, elefantteja, krokotiileja ja nautakarjaa. Nyt on samoilla seuduilla vain strutseja, pari gasellilajia, erämaan kettu, jäniksiä, sakaaleja ja kesyttömiä aaseja. Jalopeuroja ei koskaan tavata varsinaisessa erämaassa, jossa ne pian kuolisivat nälkään, ja lintujakin on vähän. Matelijoita ja hyönteisiä on sitä vastoin enemmän. Kaivoja porattaessa on maanalaisista vesisäiliöistä toisin paikoin kohonnut eläviä kaloja, joka niinikään viittaa siihen, että Saharassa verraten myöhäisinä aikoina on ollut suolatonta vettä.

Saharan asukkaista ovat tuaregit tärkeimmät ja samalla pahin este Välimerenmaitten ja Länsi-Sudanin väliselle yhdysliikkeelle. Ne ovat kookasta, verraten vaaleata kansaa, berberiläistä rotua.. Luullaan tuaregien alkuaan asuneen Välimeren rannalla ja arvatenkin olleen kristittyjä, mutta arabialaisten valloittaessa maan paenneen erämaahan. Monenlaiset kiviesineet ja muistomerkit osoittavat kuitenkin, että erämaa jo kivikaudella on ollut asuttu. Tuaregit ovat sangen urhoollista ja vapauttaan rakastavaa kansaa, vähään tyytyvää, kärsivällistä ja vastoinkäymisissä alistuvaa. Toiselta puolen he kuitenkin ovat parantumattomia erämaanrosvoja ja kohtelevat vihollisinaan jokaista, joka luvatta tulee heidän alueelleen. Ne karavaanit, jotka maksavat vaaditun veron, saavat kuitenkin yleensä kulkea häiritsemättä. Ankara taistelu olemisen edestä on tehnyt tuaregit tylyiksi, sotaisiksi, väkivaltaisiksi, saaliin- ja kostonhimoisiksi. Heidän leppymättömästä vihastaan kerrotaan Saharassa kaameita esimerkkejä.

Muut berberit ovat alkaneet käyttää arabialaista pukua, mutta tuaregit ovat säilyttäneet vanhan pukunsa, joka on verraten vahva, koska heidän mielestään vahva puku paremmin suojelee lämpöä ja lentohiekkaa vastaan. Alinna on paita ja tämän päällä hihallinen mekko, sitä paitsi heillä on housut, nahkasandaalit ynnä pitkä musta huntu, jonka he kietovat päänsä ympäri. Hunnussa on kaksi leveämpää liuskaa, joista he toisella suojelemat otsaa, toisella kasvojen alaosaa, miespuoliset tuaregit kun aina pitävät suunsa verhottuna. Hunnun päälle kiedotaan pitkä valkoinen vaate turbaaniksi. Päällysvaatteena on kevyt kauhtana. Välttämättömiä tarpeita ovat kukkaroissa kannetut amuletit.

Tuaregien aseita ovat hyvin pitkä keihäs, pitkä kaksiteräinen miekka, tikari, joka remmillä kiinnitetään vasempaan ranteeseen, jotta se on heti käsillä, ynnä elefantinnahkainen kilpi. Vain päälliköillä ja rikkailla on pyssyt. Miesten ainoa koristus on leveä, karkeasta kivestä tehty rengas, joka työnnetään oikeaan käsivarteen ja jota ei siitä koskaan poisteta.

Tuaregit voivat olla monta päivää ilman ruokaa ja juomaa, mutta tilaisuuden tullen he sen sijaan voivatkin syödä sitä enemmän. Vakinaisena ravintona on maito, taatelit, kameelin ja lampaanliha ja vain erikoisen juhlallisissa tilaisuuksissa syödään jauhoruokia, sillä viljaa heillä ei ole muuta kuin mitä saavat ryöstetyksi. Tuaregit eivät koskaan peseydy eivätkä salli vedenpisarankaan iholleen tulevan. Uskonnollisetkin peseytymiset he suorittavat hiekalla. Päänsä he ajelevat kuten arabialaisetkin, jättäen vain harjan, joka ulottuu otsasta niskaan. Tähän harjaan kiinnitetään huntu. Tuaregit ovat kaiken kaikkiaan köyhää kansaa. Vain Asdjerin tuaregit asuvat osaksi vakinaisissa asumuksissa ja viljelevät maata, enimmäkseen tuaregit ovat paimentolaisia, jotka muuttavat paikasta toiseen. Enimmän aikaa he oleskelevat semmoisilla paikoilla, joissa on runsaasti vettä ja hyvä laidun, ylimykset asuen nahkateltoissa, orjat ruokomajoissa. Heimon matkaa tehdessä asuvat vain rikkaat teltoissa, »yhteinen kansa» viettää yönsä taivasalla. Tuaregien kameelit ovat Pohjois-Afrikan parhaita. Hevosia heillä ei ole sanottavasti. Käsityöläisistä nauttivat heidän kesken sepät suurinta arvoa.

Naiset ovat tuaregien kesken tasa-arvoiset miesten kanssa ja tietojen puolesta he ovat tavallaan heitä etevämmätkin, sillä naiset osaavat lukea ja kirjoittaa, johon miehillä ei ole aikaa. Tuaregeilla on yleensä yksi vaimo. Nimi »tuareg» on arabialaisten antama: itse he sanovat itseään »imosjarhiksi», s.o. »jaloiksi» tai »vapaiksi».

Tuaregien varsinaiset asuinsijat ovat Keski-Saharassa Algerian eteläisimmistä keitaista Sudanin rajalle. Atlantin meren äärillä asuu keitaissa läntisiä berberiheimoja, joita äärettömät hieta-aavikot erottavat tuaregeista. Bornun ja Fessanin läheisessä erämaassa asuvat tibbut eli tedat, joihin jo olemme tutustuneet. Tibbut epäilemättä ovat Saharan alkuväestöä. He ovat jo niin varhain berbereistä eronneet, ettei kielissä enää huomaa yhtäläisyyttä. Etelässä tibbut ovat suureksi osaksi sulautuneet neekereihin. Tibbut ovat jo vanhastaan olleet rosvoja, jotka ovat ryöstäneet ja verottaneet karavaaneja, ylläpitäneet ainaisia keskenäisiä heimosotia ja taistelleet reunamaitten berberejä ja vastakkaisella puolella sudanilaisia vastaan.

Paitsi näitä kansoja asuu Saharassa arabialaisia, viettäen siellä samanlaista paimentolaiselämää kuin tuaregitkin, ynnä neekereitä ja juutalaisia. Eräässä Timbuktun ja Marokon välisessä keitaassa asuu omituinen heimo, joka kansallisuudeltaan on joko juutalaisia tai juutalaistuneita tuaregeja. Heidän yksinomaisena toimenaan on opastaa tämän keitaan kautta kulkevia karavaaneja. Juutalaisia on melkein kaikissa keitaissa. Timbuktuun asti he ovat levinneet. He viihtyvät kaikkialla hämmästyttävän hyvin, vaikka ovatkin halveksittuja.