MATKOJA VUOSISADAN VAIHEESSA.

Aleksander v. Humboldt.

Aleksander v. Humboldtin vaikutus uudenaikaisen maantieteen kehitykseen on niin suuri, että häntä voidaan sanoa sen varsinaiseksi oppi-isäksi. Hän oli ensimmäinen, joka itseensä yhdisti kahdeksannentoista vuosisadan kaikkien maantieteellisten haaratieteitten tutkimustulokset ja niitä yhtenäisten näkökohtain mukaan käsitellen määritteli tieteemme keinot ja päämäärät. Hän oli monella alalla itse etevä tutkija, toisia aloja loi kokonaan uudestaan, ja ehkä kaikkein suurin merkitys oli sillä kauas kantavalla herätyksellä, joka oli hänen harrastuksiensa seuraus.

A. v. Humboldt, joka oli syntynyt Berlinissä v. 1769 preussiläisestä ylimyssuvusta, saavutti jo nuorena uutterien opinnoiden kautta aikansa tietämyksen useimmilla luonnontieteiden aloilla. Jo lapsena hän osoitti niin uutteraa halua kasvien, simpukkain ja hyönteisten keräämiseen ja nimilapuilla varustamiseen, että häntä leikillä sanottiin »pikku apteekkariksi». Sangen nuorena hän julkaisi tutkimuksia kasvitieteen ja anatomian alalta ja oli sitten Freybergin yliopistossa Wernerin, aikansa etevimmän mineralogin oppilas. Tähtitieteeseenkin hän oli jonkun verran perehtynyt. Sitä paitsi hän opiskeli finanssitiedettä ja kansantaloutta, jotka opinnot olivat omiaan estämään eksymästä liian yksipuolisiin luonnontieteellisiin näkökohtiin. Tuttavuus Cookin toisella retkellä mukana olleen Georg Forsterin kanssa herätti hänessä palavan matkustushalun, ja kun hänellä oli itsellään melkoinen omaisuus, saattoi hän tätä mielihaluansa noudattaa suuremmassa mitassa kuin ainoakaan tiedemies ennen häntä.

Tieteelliset harrastukset houkuttelivat Humboldtin jo varhain Pariisiin, joka kahdeksannellatoista vuosisadalla oli kaikkien nopeaan kehittyväin nuorten luonnontieteitten loistava keskus. Hän tutustui Ranskan etevimpiin tutkijoihin ja kotiutui Pariisiin siihen määrään, että hän sitten vaivoin enää suostui sieltä eroamaan. Siitä syystä hän Ranskasta lähti suurelle tutkimusretkelleenkin Uuteen maailmaan.

Humboldt oli tehnyt Euroopassa jo monta laajaa tutkimusretkeä, kun hän pyrki ranskalaisen kapteenin Baudinin keralla tämän matkalle maan ympäri, josta matkasta ei kuitenkaan hänen suureksi mielipahakseen tullut mitään. Tämän suunnitelman rauettua hän yritti Marseillesta päästä Egyptiin, jonne Bonaparte oli vastikään lähtenyt armeijoineen, suuren tieteellisen seurueen saattamana. Marseillesta ei kuitenkaan ollut lähtevää laivaa, eikä Humboldtilla lopulta ollut muuta neuvoa, kuin suunnitella itsenäinen matka omilla varoillaan, ja matkan määräksi hän asetti Etelä-Amerikan, joka tutkimusalueena yhä vielä oli terra incognita, vaikka jo olikin niin monta vuosisataa kulunut sen löydöstä. Espanjan ja Portugalin hallitukset olivat visusti sulkeneet siirtomaansa kaikilta ulkomaalaisilta ja varsinkin oppineilta. Humboldtin ylhäiset tuttavat ja suosijat tasoittivat kuitenkin hänelle tien, niin että Espanjan hallitus suostui hänelle ja Aimé Bonplandille, ranskalaiselle kasvitieteilijälle, joka matkusti hänen mukanaan, suomaan vapaan matkustusluvan Atlantin takaisissa siirtokunnissaan. Kesällä 1799 molemmat tutkijat lähtivät matkaan Corunasta espanjalaisella sotalaivalla.

Pico de Teyde.

Laiva poikkesi ensinnä Canarian saarille Teneriffaan, jossa Humboldt ei suinkaan laiminlyönyt tilaisuutta noustakseen mahtavan Picon kukkulalle, jossa hän saattoi kurkistaa tämän valtavan tulivuoren kraatteriin. Tämä näkö jo sai hänessä järkkymään Wernerin »neptunistiset» mielipiteet, joiden mukaan tulivuoret ovat palamaan syttyneitten maanalaisten rikkikiisukerrosten aikaansaamia mullistuksia ja basaltit vedessä muodostuneita kallioisia. Tässä hän nyt omin silmin näki basalttien muodostumisen sulasta hehkuvasta laavasta. Saaren kasvistokin herätti molempien tiedemiesten huomiota ja Orotavan ikivanha traakipuu tuli tämän käynnin kautta laajalti tunnetuksi ja kuuluksi.

Merimatkalla molemmat tiedemiehet nostivat syvyydestä eläimiä ja kasveja, tutkivat meriveden kemiallista kokoomusta ja joka yö meren loistoa, josta Humboldt ensimmäisenä lausui julki sen oikean käsityksen, että ilmiön aiheuttivat pienet fosforivaloa synnyttävät elimistöt.

Cumana Venezuelan rannikolla oli ensimmäinen Etelä-Amerikan satama, jossa laiva poikkesi maihin. Troopillisen kasvimaailman uhkeus aivan hurmasi molemmat tutkijat. »Niinkuin narrit juoksemme ympäri», kirjoitti Humboldt veljelleen Wilhelmille, »ja Bonpland vakuuttaa, että hän tulee hulluksi, elleivät ihmeet pian lopu».

Leonidit.

Marraskuun 12 p. Humboldt näki Leonidien tähtilennot harvinaisen suurenmoisina. »Ilman kannella kiiti suuria tulipalloja ikäänkuin ilotulituksessa ja näistä pirskui sädekimppuja, joiden läpimitta oli ainakin pari astetta». Eteläisen tähtitaivaan satumainen loisto, johon ilman puhtaus oli syynä, herätti muutenkin tutkijain ihastusta. Maanjäristyksiinkin heillä oli »onni» tutustua niinä neljänä kuukautena, jotka he Cumanassa viettivät. Ilmapuntarin päivittäiset, tropiikissa erinomaisen säännölliset vaihtelut niinikään herättivät Humboldtin huomiota.

Guacharo-luola.

Retkeillessään Turumiquire-vuoristossa Humboldt kävi Guacharo-luolassa, »valtavassa luolassa, jossa asustavain tuhansien yölintujen rasvasta saadaan guacharo-öljyä. Luolan suu oli todella majesteetillinen, mitä rehevimmän kasvullisuutensa kehyksissä. Melkoinen joki kumpuaa luolasta ja sen sisustassa kaikuu lintujen surumielinen laulu. Se on chayma-intiaanien Akheron, sillä tämän heimon ja Orinocon muittenkin intiaanien uskon mukaan menevät vainajain sielut tähän luolaan ja Guacharon matka heidän kielellään on samaa kuin kuolema.

»Kerran vuodessa, juhannuksen aikaan, käyvät intiaanit tässä luolassa, la cueva de Gnacharossa, aseinaan seipäät, joilla he lyövät alas suurimman osan linnunpesistä. Täten surmataan tuhansia lintuja, vanhain guacharoitten leijaillessa intiaanien päällä ikäänkuin poikasiaan suojellakseen, kamalasti kiljuen. Maahan pudonneet poikaset paikalla leikataan auki ja suolia ympäröivä rasva, joka täyttää koko mahaontelon, otetaan pois. Tämän toimen ajaksi, jota sanotaan öljyn korjuuksi, intiaanit rakentavat palmunlehdistä majat luolan suulle ja tekevät sinne tulet, sulattaakseen saviruukuissa kuolleitten linnunpoikasten rasvan. Rasvaa sanotaan guacharovoiksi eli -öljyksi. Se on puoleksi juoksevaa, läpinäkyvää, hajutonta ja säilyy kokonaisen vuoden eltaantumatta.»

Cumanassa retkeilijät tottuivat ilmastoon ja tutustuivat väestöön. Marraskuun jälkipuolella he lähtivät meritse matkaa jatkamaan. Matkalla La Guayraan laivan kuitenkin täytyi poiketa maihin meritautisten vuoksi, ja Humboldt käytti tilaisuutta tutkiakseen perusteellisesti mangrove-rämeet, joista hän julkaisi kaikkein ensimmäisiä sattuvia kuvauksia.

Mangrove-rämeet.

La Guayrasta tiedemiehemme matkustivat Caracas'iin, jonka läheisillä vuorilla he tekivät havainnoita ilmansähkömittarilla ja Saussuren kyanometrillä, ja sieltä Orinocon syrjäjoen Apuren rannoille. Matkalla he poikkesivat melkoisella Valencian järvellä, jonka pinnan säännöllinen aleneminen antoi Humboldtille paljon miettimisen aihetta. Hän luuli syyksi metsien hävitystä. Valencian järveltä he palasivat meren rannalle Puerto Cabelloon, tutustuen matkalla »lehmäpuuhun», jonka maitoa he lähettivät Pariisiin tutkittavaksi.

Palattuaan jälleen sisämaahan retkeilijät Mesa de Paja nimisen pöytämävuoren luona tulivat llaanoille, Venezuelan äärettömille ruoho-aroille, jotka tosin jo ennestäänkin tunnettiin, mutta joista vasta Humboldt julkaisi perusteellisen kuvauksen. Tämä kuvaus kuuluu maantieteellisen kirjallisuuden klassillisiin tuotteihin. Llaanojen soissa elävät sähköankeriaat, jotka erikoisesti kiinnittivät Humboldtin mieltä, hän kun oli esittänyt uuden teorian eläimellisestä sähköstä. Hän sai itsekin tuta ankeriaisten patterien voiman. Intiaanit pelkäsivät näitä eläimiä niin, etteivät itse uskaltaneet antautua kokeihin, mutta he kehoittivat ajamaan hevosia erääseen lammeen, jossa oli sähköankeriaisia.

Sähköankeriaat.

»Hevosenkavioitten outo jymy houkutteli vaaleankeltaiset ankeriaat mudasta taisteluun valmistumaan. Vedenpintaan noustuaan ne kokoontuivat rauhaansa häiritseväin hevosten mahan alle. Näin erilaisten eläinten välinen taistelu oli sangen merkillinen nähtävä. Aseinaan harppuunat ja pitkät seipäät intiaanit ympäröivät koko järven, jopa kiipesivät niihin puihinkin, joiden oksat riippuivat veden yli. Hurjasti kirkuen he ajoivat takaisin hevoset, kun nämä koettivat päästä rannalle pakoon. Metelistä säikähtyneinä ankeriaat puolustautuivat yhä uudistuvilla sähköpatteriensa purkauksilla ja näyttivät kauan olevan voitolla. Useat hevosista sortuivat niiden ankarain iskujen johdosta, joita joka puolelta sattui niiden jalompiin ruumiinosiin, niin että ne pyörtyivät ja katosivat veden alle. Toiset koettivat läähättäen, harja pystyssä ja silmät selällään, kauheinta tuskaa osoittaen, paeta niin kauas kuin suinkin taistelupaikalta, mutta säälimättä intiaanit ajoivat ne takaisin veteen. Muutamat harvat, joiden onnistui välttää villien valppaus ja päästä maalle, kaatuelivat joka askeleella, jonka astuivat, ja kävivät uupuneina hiekalle maata, joka jäsen ankeriaisten sähköiskuista turtuneena.

»En muista milloinkaan saaneeni Leydenin pullosta niin ankaraa iskua kuin tallatessani huomaamatta vedestä maalle ryömineen sähköankeriaan päälle.» Maaliskuun lopulla retkeilijät saapuivat Apuren rannalle kapusiinimunkkien lähetysasemalle, joka jo oli Espanjan vaikutusvallan ulkopuolella, ja nämä hurskaat isät sitten tehokkaasti avustivat matkan jatkamista.

Orinocon vesistössä.

Apure, jonka rannalla lähetysasema oli, oli silloin vielä melkein tuntematon joki. Rantoja reunustivat tiheät viidakot, joissa siellä täällä näkyi holviaukkoja. Niistä pekarit, jaguaarit ja muut metsäneläimet tulivat joelle juomaan. Yön verhotessa metsän vaippaansa alkoi siinä, joka päivällä tuntui asumattomalta, kuulua petojen kiljunaa ja lintujen laulua, ja kaikki näyttivät kilpailevan, mikä saisi aikaan pahimman elämän.

Uritucun ahneitten krokotiilien asemesta Apurella oli pieni kala, karabito — Amazonijoen piranha — joka semmoisella raivolla käy uivien kimppuun, että heidän ruumiistaan repii melkoisia lihakappaleita, ja vaikkei sen pituus ole kuin neljä tai viisi tuumaa, pelätään sitä enemmän kuin suurinta krokotiilia, Intiaanitkaan eivät uskaltaneet uida joissa, joissa tätä kalaa oli, vaikka sääskien ja muurahaisten alati purevan ihon virkistäminen olisikin ollut niin tarpeen.

Nämä Etelä-Venezuelan jokivesistöt olivat mutkineen ja haarautumisineen sangen mieltäkiintävät ja Humboldtin kautta ne ensiksi tulivat tunnetuiksi. Sadeaikana koko alue muuttuu suunnattomaksi järveksi, jossa hevoset ja karjat elävät puoleksi vesieläiminä matelijain ja manaattien, suurien hylkeentapaisten imettäväisten keralla. Lähetysasemalta tutkijat lähtivät laskemaan Apurea veneellä, mukanaan eräs espanjalainen ylimys, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt heidän toverikseen.

Maaliskuun 4 p. kanootti saapui Orinocoon, joka näytti enemmän järveltä kuin joelta, ja sitä lähdettiin nyt nousemaan. Tuon tuostakin tavattiin intiaaniheimoja ja toisinaan valkoisiakin, kauppiaita ja lähetyssaarnaajia, jotka eivät voineet kyllin ihmetellä molempia oppineita, kuinka he pelkästä tiedonhalusta olivat tulleet sinne sääskien syötäviksi. Ne harvat ihmiset, mitä näissä autioissa erämaissa eli, elättivät itseään kilpikonnilla, joiden luonnonhistoriaa Humboldt tarkkaan tutki. Intiaanien kanssa tutkijat tulivat monta kertaa tekemisiin, ja nämä suhteet olivat kauttaaltaan ystävällisiä. Humboldt, harras ihmisystävä, tutki myötätunnolla näiden sorrettujen ja köyhien luonnonihmisten elämänlaatua ja julkaisi heistä sitten sangen sattuvan luonnekuvauksen. Vene nostettiin melkoisin ponnistuksin Orinocon koskien, »raudaleitten», päälle ja saavuttiin Atures nimiselle lähetysasemalle, joka kuitenkin oli hylätty ja jätetty autioksi, ehkä sääskien suunnattoman paljouden vuoksi. Humboldt omisti huomionsa sääskillekin, tutkien etupäässä niiden maantieteellistä leviämistä. Sitä, että ne olivat malarian aiheuttajat, hän ei osannut aavistaa. Vielä monta muuta koskea oli voitettava, ennenkuin matkue taas pääsi tyynemmille vesille. Se tuli nyt n.s. »mustille vesille», joiden synkeän alakuloisen värin salaisuus vielä tänä päivänä on selvittämättä. Kun näiden mustien syrjäjokien virtaus on hyvin vuolas, poikkesi Humboldt lähetyssaarnaajain neuvojen mukaan syrjään, kulkien tulvan peittämien seutujen poikki ja taivalsi kanootin kaikkine tavaroineen vedenjakajan poikki, kunnes hän saapui Amazoni-jokeen laskeville vesille. Toukokuun alkuviikolla retkikunta saapui Rio Negrolle ja laski sitä lähelle Brasilian rajaa. Mutta rajan poikki Humboldt ei uskaltanut kulkea, Portugalin hallitus kun piti häntä vakoojana ja oli käskenyt vangita hänet.

Casiquiare.

Noustiin siis takaisin Rio Negron latvoille, kunnes tultiin sille kohdalle, missä tähän jokeen laskee Orinocosta haarautuva Casiquiare. Tuntematon ei tämä merkillinen kahtaanne haarautuma, bifurkaatio, tosin ollut, mutta vasta Humboldtin kautta se tuli perusteellisemmin tuikituksi ja maantieteellisesti valaistuksi. Toukokuun 21 p. retkikunta tätä omituista vesireittiä palasi takaisin Orinocolle, jonka rannoilla Esmeralda niminen lähetysasema soi sille vieraanvaraisuutta, vaikkei asemalla ollutkaan muita valkoisia kuin vanha eläkettä nauttiva sotamies, joka edusti samalla sekä maallista että hengellistäkin esivaltaa. Mutta intiaaneja oli asemalla runsaasti. Muuan punanahka opetti Humboldtin kurarea, tunnettua nuolimyrkkyä, valmistamaan.

Paluumatkalla Humboldt keräsi m.m. tietoja maata syövistä ottomaakeista. Vihdoin hän toverinsa keralla saapui Espanjan Guayanan pääkaupunkiin Angosturaan. Lähes neljänneksen vuotta kestänyt rasittava matka oli siten päättynyt.

Mutta tuskin olivat molemmat oppineet antautuneet hyvin ansaittua lepoa nauttimaan, ennenkuin he molemmat sairastuivat kuumeeseen, koko matkan terveinä oltuaan. Humboldt kiniinin avulla parani, mutta Bonpland kitui niin kauan, että oleskelu Angosturassa venyi lähes kuudeksi kuukaudeksi. Humboldt käytti tilaisuutta tutkiakseen ympäristöjä.

»Minun terveyteni», kirjoittaa Humboldt, »kesti kaikki tämän yli 1300 penikulmaa pitkän matkan rasitukset, mutta toverini, Bonpland parka, sairastui heti saavuttuamme kuumeeseen, johon liittyi ankarat oksennuskohtaukset, ja kauan viipyi, ennenkuin hän toipui. Vaaditaan harvinaisen lujaa terveyttä, jos mieli kestää kaikki ne rasitukset, puutteet ja kaiken levottomuuden, jotka matkustajia kohtaavat näissä epäterveellisissä seuduissa. Alituiseen häntä ympäröivät ahnaat tiikerit ja krokotiilit, sanomattomaksi vaivaksi ovat hänelle kauheat sääsket ja muurahaiset eikä hän saa syödäkseen muuta kuin vettä, banaaneja, kalaa ja maniookkijauhoja. Moni ei ole semmoisissa oloissa kyennyt maata syöväin atomaakkien alueen kautta tunkeutumaan alas aina päiväntasaajalle saakka, jossa ei 130 penikulman matkalla tapaa ainoatakaan ihmisolentoa, ja vielä harvempi on voitokkaana palattuaan uskaltanut uudelleen ryhtyä samaa yrittämään.»

Angostura, nykyinen Ciudad Bolivar, on jotenkin kaukana sisämaassa Orinocon rannalla. Sieltä erotessaan retkikunta ensin kulki jonkun matkaa vesitietä ja poikkesi sitten llaanoille. Piritun asemalla tavattiin ensimmäiset karibit, sen kansan jäseniä siis, joka kaikkia muita intiaaneja urhoollisemmin taisteli näissä Amerikan osissa espanjalaisia vastaan. Humboldt sai selville, että hänen tapaamansa kansan miehet todella puhuivat toista kieltä kuin naiset. 23 p. heinäkuuta retkeilijät saapuivat Uuteen Barcelonaan meren rannalle ja matkustivat sieltä Cumanaan ja edelleen Cubaan, jonne he saapuivat joulukuussa 1800. Näin oli Amerikan matkan ensi osa päättynyt.

Muutamia kuukausia San Domingossa, Jamaicassa ja Cubassa vietettyään Humboldt ja Bonpland purjehtivat Colombiaan, jossa Humboldt teki varsinkin magneettisia mittauksia. Retkeilijät asettuivat ensin asumaan rantavuoristoon Turbacon kylään, jossa he muun muassa kävivät »los Vulcanitos» nimisessä rämeessä tutustumassa siellä oleviin liejukraatereihin. Intiaanien tarinan mukaan oli koko seutu ennen palanut, mutta eräs pyhimys oli vihkivedellä sammuttanut palon. Suuren lakeuden keskeltä Humboldt tapasi parikymmentä harmaata savikeilaa. Niiden korkeus oli seitsemän tai kahdeksan metriä ja kärjessä oli vettä sisältävä kuoppa. Kun niitä lähestyy, kuuluu toisinaan kumeata ääntä ja muutaman minuutin kuluttua purkautuu runsaasti kaasua, jonka Humboldt huomasi olevan sangen puhdasta typpeä. — Täällä he olivat saada surmansa kapinallisten neekerien hyökkäyksen johdosta.

Humboldt aikoi täältä matkustaa Pohjois-Amerikkaan, jossa varsinkin Mississippi herätti hänen mielenkiintoaan, mutta saatuaan tietää, että ranskalainen Baudinin retkikunta olikin sillä välin lähtenyt matkaan, hän päätti rientää Ecuadorin rannalle, jonne Baudin oli lupaillut tulla häntä tapaamaan. Pikemmin perille päästäkseen hän päätti matkustaa sinne maitse Andien poikki. Hän luuli tekevänsä pikamatkan, mutta toden teolla tästä retkestä tulikin Amerikan matkan tärkein osa.

Andien poikki Ecuadoriin.

Matka piti ensin Magdalena jokea ylös Santa Fé de Bogotáhan, jossa Don José Celestino Mutis, matematiikan ja tähtitieteen professori, otti matkustajat mitä parhaiten vastaan. Mutis harrasti luonnontieteitäkin ja oli muun muassa antanut maalata kokoelman kasvitauluja, jossa oli 2000—3000 kasvia kuvattuna. Bogotán terveellisessä ilmastossa tutkijat viipyivät kauan, koska Bonpland jälleen oli sairastunut kuumeeseen.

Colombian pääkaupunki on laaksossa, noin 2600 jalkaa korkealla, joka puolella korkeiden vuorien ympäröimänä. Laakso näyttää ennen olleen järvenä, mutta Rio Bogota, johon kaikki seudun latvajoet laskevat, on Santa Fén lounaispuolella kaivanut vuoriston poikki ahtaan laskuväylän, josta se laskee Magdalenaan. Intiaanit kertoivat, että eräs heidän sankareistaan oli halkaissut nämä kalliot, samoin kuin Roland Pyreneet. Rio Bogota muodostaa tässä Tequendama-kosken, joka on maailmankuulu kauneudestaan. Joki, joka on sangen vetevä, kapenee rotkossa 12 metrin levyiseksi ja putoo yhdellä hyppäyksellä 146 metriä. Putouksen päällä päilyy ainiaan vahva usvapilvi.

Magdalenan laakso on kuuma, epäterveellinen, kasvullisuus troopillisen rehevä, jota vastoin Bogotan ylängöllä vallitsee eurooppalainen viileys, eurooppalaiset viljat viihtyvät ja tammi on valtapuu.

El Rio de Suma Paz nimisen pienen joen poikki oli täällä silta, joka oli suurimpia luonnonihmeitä, mitä Humboldt ja Bonpland koko matkallaan näkivät. Joki virtaa suunnattoman syvässä ja kapeassa rotkossa äkkijyrkkäin seinämäin välissä. Rotkon yli olisi mahdoton päästä, ellei luonto itse olisi rakentanut sen poikki kahta siltaa, toisen toisensa päälle. Kolme valtavaa lohkaretta on maanjäristyksen irrottamana suutiutunut rotkon seinäin väliin, ennenkuin ovat päässeet pohjaan, muodostaen luonnollisen holvikaaren, jolle kuilun reunaa pitkin johtaa kapea polku. Keskellä siltaa on leveä aukko, josta alla ammottava pohjaton syvyys näkyy. Syvyydestä kuuluu veden hirmuinen pauhu ja tuhansien lintujen kiljuna. Parikymmentä metriä tämän sillan yläpuolella on toinen, jonka pituus on 15 metriä, leveys 12, mutta vahvuus keskeltä vain 2 1/2 metriä. Intiaanit olivat sen reunoille tehneet oksista heikon rintasuojan, niin että matkustajat siltä saattoivat katsella jalkainsa alla olevaa majesteetillista taulua.

Vasta syyskuussa Humboldt ja Bonpland pääsivät jatkamaan matkaansa Quitoon. Sateen ja tien vaikeuden vuoksi tämä matka oli kovin rasittava. Matkaan kului neljä kuukautta. Molemmat oppineet ratsastivat muulilla, kuormastoa kuljetettiin härillä, pahimmilla väleillä oli vielä kantajia apuna.

Matka kulki ensin länteen Magdalenan laakson poikki ja sitten niihin reheviin metsiin, jotka verhoavat sen länsipuolella kohoavaa Quindiu-vuorta. Tämän vuorijonon poikki täytyi kulkea erinomaisen vaivalloisia teitä. Parhaimpanakin vuodenaikana kuluu solamatkaan kaksitoista päivää ja metsät ovat niin autiot, ettei koko matkalla näe ainoatakaan ihmistä, eikä ole mahdollista mistään saada ruokaa. Solan korkein kohta on 3500 metriä merestä eikä polku aina ole jalkaa leveämpi. Tällä välillä matkustajat tavallisesti istuvat tuolissa kiinniköytettyinä ja intiaani kantaa tuolia selässään.

»Me kuitenkin mieluummin kuljimme jalan», kirjoittaa Humboldt veljelleen, »ja kun sää oli erinomaisen kaunis, emme näissä erämaissa, joissa ei pieninkään merkki viittaa siihen, että niissä milloinkaan olisi asuttu, viipyneet kuin kymmenen päivää. Yöt vietetään majoissa, jotka tehdään varta vasten mukaan otetuista Heliconian lehdistä. Andien länsirinteillä on rämeitä, joihin vaeltaja uppoo polvia myöden. Alkoi sataa rankasti, saappaamme kuluivat aivan repaleiksi ja paljain säärin ja täynnään naarmuja, mutta kerallamme runsas kokoelma uusia kasveja, saavuimme Cartagoon.

»Cartagosta kuljimme Caucan kaunista laaksoa Popayaniin, Choca-vuori platinakaivoksineen kaiken aikaa rinnallamme.

»Viivyimme Popayanissa koko v:n 1801 ja kävimme Julusuiton basalttivuorella, Puraces tulivuoren kraaterilla, josta hirmuisella pauhulla puhkuu rikkivedyn sekaista vettä, ja Pischen luona olevilla porfyyrimäisillä kallioilla…

»Suurimmat vaikeudet meidän oli voitettava Popayanin ja Quiton välillä, jolla oli kuljettava los Paramos del Paston poikki, vieläpä keskellä sadeaikaa. »Paramolla» Andeilla tarkoitetaan metsärajan yläpuolella olevia seutuja, joissa kasvullisuutta ei enää ole, joissa vallitsee pureva pakkanen. Välttääksemme Patian kuuman laakson, jossa yhtenä yönä voi saada kuumeen, joka kestää monta kuukautta…, kuljimme Andien poikki eräältä kaikkein korkeimmalta kohdalta ja saavuimme hirmuisten kuilujen sivu Almageriin ja sieltä Pastoon, joka on julman tulivuoren juurella.»

Koko Paston maakunta on jääkylmää ylänköä, jolta melkein kokonaan puuttuu kasvullisuutta. Joka puolella on tulivuoria ja solfataaria, joista herkeämättä tupruaa savua. Asukkaitten ainoa ravintoaine on bataatti. Kun siitä tulee kato, turvautuvat he achapulla-nimiseen pensaaseen, joka on Andien karhujenkin pääravinto.

Oltuaan pari kuukautta läpimärkinä ja Ibarren kylän läheisyydessä vähällä hukkua veteen maanjäristyksen aikaan saaman äkkitulvan vuoksi, saapuivat Humboldt ja Bonpland tammikuun 6 p. 1802 Quitoon, jossa markiisi de Selvä Alegre otti heidät vastaan mitä vieraanvaraisimmin.

Humboldt päätti täällä jatkaa tulivuoritutkimuksiaan, ja tuskinpa olisi missään maailmassa ollut siihen soveliaampaa tilaisuutta. Maaliskuussa hän nousi Antisanalle, huhtikuussa pari kertaa Pichinchalle, kesäkuussa Chimborazzolle.

Vaarallinen oli varsinkin käynti Pichinchan kraatterin reunalla ja siellä Humboldt, suurenmoinen luonnonnäytelmä edessään, rakensi käsityksensä purkautuneista vuorilajeista juurta jaksain uudelle pohjalle ja mielessään laski uudenaikaisen vulkanologian perustukset. Humboldt ensimmäiseksi lausui julki sen teorian, että tulivuoret sijaitsevat maankuoren halkeamilla, joka käsitys on vielä tänä päivänä vallitsevana.

Vain La Condamine oli ennen Humboldtia käynyt Pichinchan kraatterin reunalla.

»Ensimmäisellä kerralla siellä käydessäni olin aivan yksin, vain yhden intiaanin saattamana. Kun La Condamine oli lähestynyt kraatteria siltä kohdalta, mistä sen reuna oli matalin ja lumen peittämä, seurasin minä hänen jälkiään, mutta tämä oli maksaa henkemme. Intiaani putosi erääseen halkeamaan rintaansa myöden ja kauhuksemme huomasimme, että olimme kulkeneet jääsillan poikki. Vain muutaman askeleen päässä kuulti päivä läpi. Olimme täten kulkeneet itse kraatterin päällä. Vaikka pelästyinkin suuresti, en kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, muutin vain suunnitelmaani. Yli kraatterin reunan kohosi kolme huippua eli kalliota niin sanoakseni suoraan hornasta. Niillä ei kuitenkaan ollut lunta tulivuoresta kohoavain lämpimäin höyryjen vuoksi, jotka heti sulattivat lumen. Nousin eräälle näistä kukkuloista ja näin sillä kiven, jonka toinen puoli vain oli tuettu, toinen puoli taas alta kovera, niin että se balkonin tavoin ulkoni kuilun päälle. Se oli vain 12 jalkaa pitkä ja 6 leveä ja oli koko ajan keinuvassa liikkeessä maanjärähdysten vuoksi, joita vajaassa puolessa tunnissa laskin kahdeksantoista. Laskeuduimme vatsallemme, ja vaikeata olisi luullakseni kuvitella surullisempaa, kamalampaa tai pelottavampaa näkyä kuin se, jonka nyt näimme. Tulivuoren kraatteri on pyöreä kuoppa, jonka ympärys on penikulman vaiheilla; reunat ovat terävät, lumenpeittämät. Sisusta on pikimusta, mutta kuilu on niin suunnaton, että näimme siellä alaalla monen vuoren kukkulat. Nämä kukkulat näyttivät olevan kolmesataa toisea allamme ja siitä voi saada syvyydestä käsityksen.»

Antisanalla Humboldt nousi 2773 toisen korkeuteen, mutta silloin alkoi veri tunkeutua esiin huulista, hammaslihasta ja silmistä, niin ettei hän voinut nousta korkeammalle. Cotopaxin kraatterille hän niinikään turhaan pyrki.

Bonplandin keralla Humboldt yritti kiivetä Chimborazzolle ja Tunguragualle. Humboldt luuli päässeensä 250 toisen päähän Chimborazzon kukkulasta, mutta myöhemmät kiipijät ovat hänen kertomustaan tosiasioihin verratessaan tulleet vakuutetuiksi siitä, että hän jo paljon alempaa kääntyi takaisin. Tunguraguan koko huipun oli maanjäristys tuhonnut, niin että se oli paljon alempi kuin La Condaminen käydessä.

Heinäkuussa, puolen vuotta vierailtuaan, Humboldt ja Bonpland lähtivät Quitosta, jossa heidän osakseen, samoin kuin kaikkiallakin Espanjan alusmaissa, oli tullut mitä herttaisin ja vieraanvaraisin vastaanotto. Matka piti nyt vanhain inkkalaisten kaupunkien raunioiden kautta ja Andien solain poikki Limaan. Matkalla Humboldt sai käsiinsä historiateoksen, joka oli kirjoitettu näissä seuduissa ennen inkkainkin aikaa vallinneella puruguay-kielellä. Käsikirjoituksen omisti eräs päällikkö, jonka veli oli kääntänyt sen espanjaksi. Riobambassa retkikunta viipyi jonkun aikaa ja vasta 23 p. lokakuuta 1802 se saapui Perun pääkaupunkiin.

Limassa Humboldt sai kuulla, että Baudin olikin lähtenyt Tyynelle merelle Hyväntoivon niemen tietä ja että ranskalaista retkikuntaa siis oli turha odottaa. Hän muutti sen vuoksi matkasuunnitelmaansa ja päätti lähteä Mexicoon, edistyneimpään Espanjan kaikista siirtomaista. Joulukuun alussa molemmat oppineet astuivat laivaan, purjehtivat ensin Guayaquiliin, jossa he matkustelivat rannikkopaikoissa, määräten tähtitieteellisesti niiden aseman. Paikanmääräyksiä Humboldt oli tehnyt koko matkallakin, missä se suinkin oli ollut mahdollista. Maaliskuun lopulla v. 1803 purjelaiva tutkijoineen saapui Mexicon Acapulcoon.

Humboldt Mexicossa.

Mexicossa avautui jälleen mitä suurin tutkimusala ja Humboldt käytti sitä hyväkseen niin runsaassa määrässä, että hän saattoi tulostensa nojalla kirjoittaa maasta laajan teoksen. Tämä sisältää paljon tärkeitä kansantaloudellisiakin tietoja, joita Humboldt saattoi vapaasti koota viranomaisten välityksellä. Tulivuorista Humboldt täällä tutki pienen mutta rajun Jorullon ja Tolucan, mutta Popocatepetlille ja Iztaccihuatlille, jotka kohoavat aivan lähellä pääkaupunkia, hän ei noussut. Hän tyytyi määräämään niiden korkeuden trigonometrisesti. Mutta Cofre-vuorelle Humboldt nousi paksusta, äsken sataneesta lumesta huolimatta, ja sen kukkulalta, joka kohoo 1300 jalkaa yli Teneriffan Picon, oli mitä laajin ja vaihtelevin näköala yli Pueblan-lakeuden ja Mexicon cordillerien itäisten rinteitten laajoine ambrapuu-metsineen ja sananjalkapuineen. Aina merelle saakka kantoi katse.

Aztekkien kielestä, lukujärjestelmästä ja kalenteristakin Humboldt sai kootuksi laajoja tietoja ja Bonpland sai suuret aarteet uusia kasveja.

Maaliskuun alussa 1804 molemmat oppineet taas jatkoivat matkaansa, purjehtien Cubaan ja viipyen Havanassa seitsemän viikkoa. Humboldt siellä kokosi ainekset samanlaiseen teokseen Cubasta kuin hän oli Mexicostakin suunnitellut. Yhdysvalloissa presidentti Jefferson otti tutkijat mitä ystävällisimmin vastaan. Mutta kuusi viikkoa he vain ennättivät viipyä unionissa. Noustuaan Delawaressa laivaan heinäk. 9 p. 1804 he 1 p. elok. saapuivat Garonnen suuhun.

Humboldtia ja Bonplandia oli Euroopassa jo luultu aikoja sitten kuolleiksi. Sitä suurempaa huomiota herätti nyt heidän paluunsa ja äärettömän runsaat kokoelmansa, jotka käsittivät 6000 enimmäkseen uutta kasvia. Humboldt oli Pariisissa suuresti suosittu ja häntä juhlittiin nyt mitä innokkaimmin. Ranskan etevimmät erikoistutkijat riensivät käsittelemään tuotuja kokoelmia ja avustamaan suurenmoisen matkakertomuksen julkaisemista. Kaikkiaan sitä ilmestyi kolmekymmentä suurikokoista hienosti kuvitettua osaa ja sitä painettiin parikymmentä vuotta. Täydellinen laitos arvosteltiin 9—10.000 frangin arvoiseksi. Kustantajat eivät sen vuoksi olisikaan voineet julkaista tätä jättiläisteosta kokonaisena, ellei Humboldt olisi uhrannut painatukseen omiakin varojaan, melkein kaikki, mitä hänellä enää oli.

Humboldtista tuli tämän matkan kautta Euroopan kuuluisimpia tiedemiehiä, ja monella tavalla hän sen jälkeenkin lisäsi mainettaan ja ansioitaan. Bonpland sai tyytyä vaatimattomampaan osaan. Napoleonin ensimmäinen puoliso otti hänet kasvihuoneidensa hoitajaksi, mutta Napoleonin kukistuttua hän menetti tämän paikan ja muutti sitten kokonaan Uuteen maailmaan, jossa häntä vielä odotti pitkä vaiherikas elämä. Ottaen mukaansa Euroopan kasveja hän v. 1816 matkusti Buenos Airesiin, jossa hän sai luonnontieteiden professorin viran. Tästä toimesta hän kuitenkin pian luopui lähteäkseen uudelleen tutkimusretkille Etelä-Amerikan sisäosiin. V. 1821 hän Boliviassa vangittiin Paraguayn diktaattorin Francian käskystä ja menetti vapautensa kymmeneksi vuodeksi. Hän palasi v. 1837 takaisin Argentiinaan, jossa hän v. 1858 kuoli lähes 85 vuoden ikäisenä.

Humboldtin myöhempi elämä johti hänet kunnian kukkuloille. Preussin kuninkaan kutsusta hän muutti Berliiniin pysyvästi asumaan, ottaen siellä monella tavalla osaa julkiseen elämään valtiomiehenä, seuramiehenä, esitelmöitsijänä, mutta ennen kaikkea omistaen voimansa mitä laajimmalle tieteelliselle työlle. Vain yhden laajan tutkimusmatkan hän enää saattoi tehdä, tällä kerralla Pohjois-Aasiaan Venäjän keisarin kutsumana ja Venäjän hallituksen kustannuksella. Toukokuussa .1830 hän kahden seuraajan keralla lähti Pietarista matkaan, käyden Jenisseillä saakka, mutta palasi jo marraskuussa takaisin kotimaahansa. Matka oli siis hyvin hätäinen, etenkin huomioon ottaen kulkuneuvojen hitauden, eivätkä tulokset olleet suuret. Tutkimustyöhön riittävä aika lyheni vielä erittäin paljon sen ylenpalttisen juhlimisen kautta, jota kuulu tiedemies seuralaisineen sai matkalla kokea.

Aasian matka.

Matka kävi Moskovan kautta Nishni-Novgorodiin ja Volgaa pitkin aluksella Kasaniin, Kasanista Permin kautta Jekaterinburgiin, josta tutkijat tekivät retkiä Uralin vuoristoon, käyden useissa vuorikaivoksissa. Siellä Humboldt muun muassa ennusti, että sikäläisistä kerroksista vielä löydettäisiin timantteja, ja kävikin niin onnellisesti, että ennustus jonkun ajan kuluttua kävi toteen, vaikk'ei timantteja olekaan löydetty Uralista asiaksi asti.

Humboldt jatkoi sitten tovereineen matkaa itää kohti Tobolskiin asti. Sieltä hän kääntyi Barabiiniarolle ja kulki Barnauhin ja kirgiisien alueelle, pistäytyen pikimmältään Kiinankin puolelle. Semipalatinskin ja Omskin kautta hän sitten palasi Uralin eteläosiin, tutki Kaspian meren pohjoisrannikkoa, muun muassa tämän suuren sisäjärven vettä, ja Elton järveä, joka on suolakerroksistaan kuulu. Moskovan ja Pietarin kautta hän vihdoin palasi kotia; Matkan tuloksista mainittakoon vielä Siperian tiikeristä ja pohjoisesta pantterista kootut tiedot ynnä tähtitieteelliset, ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot. Tällä matkalla Humboldtille vasta täydelleen selvisivät mannerilmaston ja meri-ilmaston eroavaisuudet, jonka tuloksen kautta hän erinomaisen merkitsevällä tavalla hyödytti fysikaalista maantiedettä. Omain havaintojensa ja kiinalaisista lähteistä kokoamainsa tietojen pohjalla hän koetti muodostaa yleiskuvan sisä-Aasian vuoristorakennuksesta, mutta siihen olivat käytettävät ainekset vielä liian heikot, samoin kuin geologia itsekin vielä liian kehittymättömällä kannalla. .

Humboldt eli niin vanhaksi, että itse näki tutkimuksen joka alalla rientävän hänen äärimmäisten saavutustensa ohi, mutta sehän on kaiken inhimillisen työn kohtalo: olla vain portaana perässä tulijoille eikä lopullinen matkan määrä.

Aleksander v. Humboldt kuoli v. 1859 lähes 90 vuoden vanhana.

Tanskalainen Arabian retki.

Tuskin on toista maata, joka olisi historiassa ollut kauemmin tunnettu kuin Arabia. Jo vanhimmatkin kreikkalaiset historioitsijat sen tunsivat, ja kun raamattu kristinuskon perustamisen kautta tuli yleistiedon omaisuudeksi, huomattiin tiedon siitä ulottuvan vielä kauemmaksi taapäin, aina niihin aikoihin, joista Mooseksen ensimmäinen kirja säilyttää ikivanhan perintätiedon. Arabia oli kullan, myrrhan ja mausteitten kuulu kotimaa, mutta se oli jo silloin myös salaperäinen tarumaa, jonka etäisimpiä, maineen hohteessa kangastavia luvattuja maita harvan oli sallittu nähdä.

Kreikkalaisille se kävi tunnetummaksi, kun he sen rannoitse alkoivat purjehtia Intiaan »Hippaloksen tuulella» (vert. I s. 148). Vielä Rooman vallan loistoaikoina Arabia oli rikkaudesta niin suuressa maineessa, että Aelius Gallus (vert. I. s. 145) lähetettiin sitä valloittamaan. Ja vielä entistään kuulummaksi se kävi, kun Muhammed perusti uskontonsa ja hänen jälkisäädöksensä toimeenpanijat valloittivat puolen maailmaa ja kehittivät sivistyksen, joka oli aikansa loistavin. Kun kulttuurin ahjot lopulta siirtyivät pohjoisempaan ja kauemmaksi länteen, menetti Arabia tosin merkityksensä; se ei enää kauppansa, sen enempää kuin sotaisen voimansakaan kautta kyennyt itselleen sananvaltaa hankkimaan, mutta yhä edelleenkin se pysyi mieltäkiinnittävänä maana. Kun ajateltiin Palestiinaa ja kristinuskoa, oli lähellä myös Arabian ja sen uskonnon omistaminen. Kun muistettiin Israelin lasten hämmästyttävää siveellistä voimaa, joka oli ihmiskunnan parhaaseen osaan painanut pysyvän leimansa, ei voitu unhottaa Ismaelinkaan eikä Joktanin jälkeläisiä, joiden perustama uskonto työnsi versojaan yhtä etäälle vastakkaisiin suuntiin ja valtansa alle laski kaikki kristinuskon vanhimmat kantamaat.

Uusimpina aikoina on Arabian viehätysvoimaan yhtynyt yhä uusia vaikuttimia. Mesopotamian nuolenpääkirjoitukset ovat meille paljastaneet uusia ikivanhoja yhteyksiä sen ja Kaksoisvirtain suurten valtakuntain välillä, ja ne matkustajat, jotka ovat päässeet niemimaan sisäosiin tunkeutumaan, ovat tuoneet tietoja vanhoista rauniokaupungeista ja niiden kirjoituksista, joiden selittäminen jo on luonut paljon varmaa valoa sekä tuon maan itsensä että sen yhteyksien ikivanhoihin oloihin.

Ja aina ja yhä jokainen vaeltavia beduiineja ja heidän karjojaan ajatellessaan muistaa Abrahamin ja hänen jälkeläisensä, joiden elämänlaatua he ovat jatkaneet meidän aikoihimme asti. Eivätkä tämän maan herättämää haaveellista harrastusta suinkaan vähennä ne sekä luonnon että uskonnollisen suvaitsemattomuuden rakentamat pelättävät esteet, jotka sen hämäriin sisäosiin pyrkivän länsimaalaisen on voitettava. Valmiit uskontonsa vaihtamaan, valepuvun alle salaamaan kansallisuutensa, teeskentelemään kaikenlaista puutetta, näkemään kaikki mahdolliset vaivat, uhmaamaan suurimpiakin vaaroja, ovat ne länsimaalaiset miehet olleet, jotka tämän maan sisäosiin ovat tunkeutuneet saadakseen salasta ilmi sen unhotetut rauniot ja kirjoitukset, tuodakseen maailmalle tietoja sen ikivanhoista ajoista säilyneen jalon kansan oloista.

Arabia on niitä harvoja maita, joissa suomalaisetkin miehet ovat olleet mukana uran aukaisijoina, vieläpä ensimmäisten joukossa. Jos mikään, on tämä seikka omiaan todistamaan tämän maan yleistä mielenkiintoa.

Arabiasta ei ennen kahdeksannentoista vuosisadan keskiväliä varmasti tunnettu paljon muuta kuin rannikko. Sisämaahankin oli tosin kirjoitettu paljon nimiä, mutta tieto niistä perustui suureksi osaksi suusanallisiin ilmoituksiin, joita Ptolemaios ja hänen jälkeensä keskiajan arabialaiset maantieteilijät olivat keränneet. Näiden lähteiden ja uuden ajan purjehtijain ja moniaitten matkustajain, kuten Vartheman (vert. II, s. 139) tietojen perustuksella D'Anville v. 1755 julkaisi Arabiasta kriitillisen kartan, joka käsittää melkein kakki tiedot, mitä siitä oli ennen Niebuhrin matkaa. Niemimaa on piirretty jotakuinkin oikeain leveyspiirien väliin, vaikka jonkun verran liian kauaksi länteen. Sekä Punainen meri että Persian lahti on piirretty liian pieniksi, eivätkä niiden muodotkaan ole oikeat. Sisämaassa on Djaufin keidas piirretty asteen liian kauas pohjoiseen, eikä sen eteläpuolella olevaa Nefudin erämaata ole merkitty ensinkään. Väärin ovat paikoilleen asetetut monet muutkin kohdat, eikä Nedjdissä, tuossa Sisä-Arabian laajassa asutusalueessa, ole montakaan oikeata seikkaa. Samoin ovat Etelä-Arabiassakin ja Omanissa paikat väärin sijoitetut, ja wadit, nuo Sisä-Arabian omituiset joettomat jokilaaksot, ovat enimmäkseen aivan poissa. Kuitenkin oli D'Anvillen kartta kaikkiin muihin verraten suuri edistysaskel, pysyen enemmän kuin puolen vuosisataa parhaana karttana, mitä Arabiasta oli olemassa.

Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla Arabiaan lähetettiin ensimmäinen tieteellinen retkikunta, ja jo tällä ensimmäisellä retkellä oli mukana suomalainen mies. Tämä retki tosin ajallisesti kauttaaltaan kuuluu kahdeksanteentoista vuosisataan, mutta luonteeltaan ja merkitykseltään se välittömästi liittyy yhdeksännentoista vuosisadan tutkimustyöhön. Eräs heprean tutkija, göttingeniläinen oppinut Michaelis, oli vallanpitäjille todistellut, kuinka tärkeätä Arabian parempi tunteminen oli raamatun tutkimiselle, ja Tanskan kuningas Fredrik V kallisti korvansa hänen ehdotuksilleen ja varusti aikaansa nähden erinomaisen monipuolisen ja pätevän retkikunnan, joka alussa vuotta 1761 tanskalaisella sotalaivalla lähti Egyptiin pyrkimään. Niillä viidellä tiedemiehellä, jotka kuningas oli valinnut retkikunnan jäseniksi, oli kullakin määrätty tutkimusalansa. Suomalaisen Pietari Forskålin osalle oli tullut kasvitiede ja eläintiede; Linnén oppilaana ja hänen retkelle suosittelemanaan Forskål oli tehtäväänsä hyvin valmistunut, etenkin kun hän lisäksi oli opiskellut itämaisia kieliä. Retkikunnan varsinainen kielimies oli Frederik von Havel. Christian Cramer oli lääkäri ja taiteilijana seurasi mukana Baurenfeind. Kartoitus taas oli uskottu Carsten Niebuhrin toimeksi. Niebuhr oli Lauenburgista kotoisin, köyhän maanviljelijän poika, jonka matemaattiset lahjat olivat houkutelleet maanmittausta opiskelemaan. Opettajansa suosituksen kautta hän pääsi retkelle mukaan, ja vaikka hänen opintonsa olivatkin vaillinaiset, niin ei parempaa miestä olisi voitu löytää. Ennen matkaan lähtöä hän ennätti opetella jonkun verran arabian kieltä. Entinen ruotsalainen sotilas Berggren seurasi mukana palvelijana. Varsinaista johtajaa kuningas ei määrännyt, vaan jokaisen piti vapaasti toimia omalla alallaan, samalla kuitenkin voimainsa takaa toinen toistaan auttaen. Vartheman matkakertomus oli retkikunnalle käännöksestä hyvin tunnettu.

Merimatka Egyptiin oli kahdeksannentoista vuosisadan puolivälissä vielä hidas ja vaarallinenkin matka. Myrskyt ajoivat heti alussa laivan kauas Islantia kohti, niin että se vasta lähes neljän kuukauden kuluttua, huhtikuun lopulla, saapui Gibraltariin, kulkeakseen sieltä Marseillen ja Maltan kautta Smyrnaan. Sieltä retkikunta kävi Konstantinopolissa ja vasta täältä purjehti pienemmällä laivalla Aleksandriaan. Kairoon saapuessaan se oli ollut matkalla yhdeksän kuukautta.

Egyptissä oli viivyttävä toista vuotta edessäpäin olevain kapinain vuoksi ja vasta elokuun lopulla v. 1762 voitiin jatkaa matkaa Arabiaan. Viivyttyään Suezin ja Sinain seuduilla kuukauden ajan retkikunta astui pyhiinvaeltajalaivaan ja purjehti sillä Punaista merta edelleen Mekan satamakaupunkiin Djiddaan.

Djiddasta, jossa muuan englantilainen kauppias otti retkikunnan mitä parhaiten vastaan, se purjehti maskatilaisella rannikkoaluksella Loheian satamaan Jemenin rannikolle ja siellä varsinainen työ alkoi. Retkikunnan jäsenet pukeutuivat ensin arabialaiseen pukuun ja sanoivat olevansa matkalla Intiaan, mutta kun he saivat kenenkään häiritsemättä matkustella Tihamassa, Jemenin kuumuudestaan tunnetussa rantavyöhykkeessä, eivät he sen koommin viitsineet teeskennellä, vaan jatkoivat rauhassa työtään. Arabialaiset heidän mielestään kävivät sitä kohteliaammiksi, kuta kauemmaksi he poistuivat Egyptistä, eikä Jemenissä ollut sen vaarallisempi matkustaa kuin missä muussa maassa tahansa. Vilkas kahvikauppa oli seitsemännellä- ja kahdeksannellatoista vuosisadalla houkutellut paljon eurooppalaisia Jemenin satamiin ja tämä kauppa lienee ollut yhtenä syynä siihen, ettei kristittyjä retkikunnan maahan saapuessa vihattu niin vimmatusti kuin myöhemmin ja ettei tutkijain toimia paljoakaan estelty. Sitä paitsi Arabia oli riidassa Turkin sulttaanin, muhammedilaisten hengellisen pään kanssa, ja Mekan sherifi olisi mieluummin taistellut häntä kuin kristittyjä vastaan. Itse Mekka oli kokonaan antautunut maallisen rikkauden pyyntiin ja harrasti kaikkea muuta kuin siveellistä askeettisuutta. Oireita tulevasta muutoksesta oli kuitenkin jo huomattavissa.

Retkikunta kulki nyt maisin Betel-Fakihiin, jossa eurooppalaisia hyvin suvaittiin maan parhaan vientitavaran ostajina. Siellä se hajaantui. Niebuhr palkkasi aasinkuljettajan ja lähti, Abulfeda (vert. I, s. 277) oppaanaan, Punaisen meren pahamaineista rantalakeutta, Tihamaa, tutkimaan, Forskål nousi vuoristoon kasveja kokoamaan. Näin he sitten retkeilivät, milloin yksin, milloin yhdessä, kautta Tihaman ja sen rajaseutujen Taisiin ja Sebidiin asti etelässä. Vaikka ramadan, pyhä paastoaika, oli alkanut, ei heille sattunut seikkailuja, vaan saivat he rauhassa tutkia Jemenin alamaat ja ylämaat ja havaita, kuinka alangolla huoneet rakennettiin ravasta, ylämaissa sitävastoin kivestä, perehtyä kahvin ja indigon viljelykseen ynnä uutteran maanviljelysväestön yhteiskunnallisiin oloihin. Tihama oli Niebuhrin havaintojen mukaan kauttaaltaan pölyistä,, hedelmätöntä ja vedetöntä maata, jonka poikki virtaavissa joissa ei riitä vettä mereen saakka. Ainoastaan jokilaaksoissa on viljelystä, mikäli niissä riitti vettä maiden kasteluun, sitä enemmän, kuta lähempänä ylänköjä ne olivat. Tihama on kuumalla ajalla maailman helteisimpiä seutuja, ja kun retkikunnan jäsenet kesän lähestymisestä huolimatta jatkoivat siellä työtään, alkoi kuumuus jäytää heidän terveyttään. Bet-el-Fakihissa he janoisten karujen ranta-arojen poikki kulkivat Mokkaan, jossa kuitenkin väestön vihamielisyys tuotti vastusta, eurooppalaisia kun vihattiin ranskalaisten pari vuosikymmentä aikaisemmin käyttämien pakkokeinojen vuoksi. Mokassa von Haven kuoli ja kaikki kaupungissa oleskelevat eurooppalaiset saattoivat hänet hautaan.

Vaikka retkikunta näin oli menettänyt parhaan arabian kielen taitajansa, lähti se kuitenkin, monen viivytyksen jälkeen luvan saatuaan, ylämaahan, jo ennestään tuttuun Täisiin, jonka kautta tie kulki suureen Sanaan. Taisissa ollessaan retkikunta sai käskyn palata Mokkaan, mutta sen pelasti tästä Sanan pontevan imamin kutsu saapua hänen kaupunkiinsa. Matkalla Sanaan Forskål sairastui ja kuoli Jerimissä 11 p. heinäk. 1763. Niebuhr hänessä menetti »kyvykkäimmän tovereistaan, miehen, jota jokainen kasvitieteilijä vielä tänä päivänä kunnioituksella muistelee».

Retkikunnan jälelle jääneet jäsenet jatkoivat matkaa ylängölle, saapuen 16 p. heinäkuuta Jemenin pääkaupunkiin Sanaan, ensimmäisen Mooseksen kirjan Uzaliin, jossa ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä oli abessinialaisten rakentama kuulu kristillinen kirkko. Imami otti tanskalaiset hyvin suosiollisesti vastaan ja he saivat vapaasti kulkea, missä tahtoivat; erikoisesti heidän mieltään kiinnitti kaupungin lukuisa juutalainen siirtokunta. He eivät kuitenkaan, sairaina ja toveriensa kuoleman johdosta masentuneina, viihtyneet Sanassa kuin kymmenen päivää, vaan palasivat jälleen Mokkaan. Niebuhr ennätti sentään koota koko joukon tietoja ylämaan vanhoista rauniopaikoista, joiden tutkiminen kuitenkin jäi myöhempien matkustajain tehtäväksi.

Mokasta retkikunta erään englantilaisen kauppiaan laivalla purjehti Bombayhin, mutta kuumuus oli siihen määrään heikontanut tutkijaimme voimat, että vielä Baurenfdnd ja Berggren merellä kuolivat ja Cramer Intiassa. Niebuhr yksin oli täten eloon jäänyt. Viivyttyään Bombayssa toista vuotta hän ohjeittensa mukaisesti lähti paluumatkalle Maskatin, Bushirin, Sliirazin ja Persepoliin kautta, kävi Babylonin raunioilla, Bagdadissa, Mosulissa ja Alepossa, poikkesi Kyproon ja Palestiinassa käytyään matkusti Tauro-vuoriston poikki 'Brussaan. Helmikuussa v. 1767 hän saapui Konstantinopoliin ja seuraavassa marraskuussa Köpenhaminaan.

Tanskalainen retkikunta ei Arabiassa viipynyt täyttä vuottakaan. Se ennätti tutkia vain pienen osan tästä laajasta niemimaasta, joka osa lisäksi ennestäänkin oli sen parhaiten tunnettu. Siitä huolimatta sen työtä aina mainitaan etevimpien joukossa, mitä maantieteen historia yleensä tuntee. Sen jäsenet suorittivat mallikelpoisesti kahtalaisen tehtävänsä: he tutkivat Jemenin rantalakeuden ja ylämaan reunan niin perusteellisesti, ettei myöhemmille matkustajille ole jäänyt juuri mitään lisättävää, ja lisäksi hankkivat kyselyjen kautta maan sisäosistakin sangen arvokkaita tietoja, jopa siihen määrään, että se osa Niebuhrin teoksesta, joka käsittelee ja seuloo näitä kerättyjä suusanallisia tietoja, on sen arvokkain osa. Niebuhrin julkaisema matkakertomus, jonka hän laati retkikunnan kaikkien jäsenien keräämän aineiston pohjalla, onkin sen vuoksi erinomaisen arvokas ja luetaan matkakertomusten klassillisiin. Niebuhr myös toimitti painoon Forskålin keräykset ja muistiinpanot kahtena nidoksena, jotka painettiin Köpenhaminassa vuosina 1775—1776. Niebuhrin omain matkakertomusten neljäs ja viimeinen osa julkaistiin vasta v. 1837, hänen kuolemansa jälkeen. Luotettavuutensa, tarkkuutensa ja hyvien ja huonojen ainesten harkitun erittelyn kautta Niebuhrin teos vielä tänä päivänä kuuluu ensimmäisiin, mitä Arabian tutkija käteensä ottaa.

Mungo Park Nigerillä.

Afrikan sisäosain karttakuva oli vielä yhdeksännentoista vuosisadan alussa tyhjää täynnään. Kun kriitilliset arvostelijat koettivat laatia sen todellisten tietojen pohjalle, jäi mannermaan sisäosa melkein aivan valkoiseksi. Siitä täytyi poistaa Ptolemaioksen Kuuvuoretkin ja Niilin latvajärvet, jotka vuosituhansia olivat maantieteessä niin sitkeästi puoliaan pitäneet, sillä ei vanha mestarikaan voinut ilmoittaa muuta lähdettä kun kulkupuheita; ne olivat sen vuoksi taruperäisinä poistettavat, vaikka myöhempi tutkimus onkin osoittanut, että Ptolemaioon tiedot luultavasti perustuivat tositietoihin.

Rannat tosin kauttaaltaan tunnettiin, niin lukemattomat laivat olivat jo niiden ohi tehneet vaivaloisen matkansa Intian rikkaihin maihin, mutta epäterveellinen rantavyöhyke, vihamieliset raa'at kansat ja kehittymättömät olot olivat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta estäneet sisämaahan tunkeutumasta. Niilläkin rannoilla, joilta orjat saatiin, eurooppalaiset enimmäkseen tyytyivät pitämään hallussaan varustetut ranta-asemat ja jättämään elävän tavaran hankkimisen ja merenrannalle kuljetuksen sisämaan mahtimiesten ja maurilaisten kauppiaitten asiaksi. Ainoastaan Abessiiniassa ja Etelä-Afrikassa olivat portugalilaiset ja hollantilaiset syvemmältä tutustuneet maan sisäosiin, kaikki muu oli tarumaista hämärää tai läpinäkymätöntä pimeyttä. Ei tiedetty, mistä tulivat, mitä matkoja kulkivat nuo mereen päättyvät mahtavat joet, ei tiedetty maanosan aavoista järvistä, ei tunnettu sen kansoja eikä valtakuntia, luonnontieteellisistä oloista puhumattakaan.

Tämän laajan, suljetun, vaikeasti kuljettavan, kaikilla mahdollisilla vaaroilla uhkaavan maanosan tutkiminen, avaus ja valtaus on yhdeksännentoista vuosisadan suurtyö.

Sitä myöten kuin muu maailma alkoi olla kauttaaltaan vakoiltua, alkoivat kuitenkin Afrikan sisäosat yhä enemmän mieliä kiinnittää. Englannissa perustettiin kahdeksannentoista vuosisadan lopulla »Afrikan yhdistys» nimenomaan kannattamaan yrityksiä tunkeutua Nigerin jokilaaksoon, josta rannikolle tuotiin paljon orjia, mutta jossa ei kukaan eurooppalainen ollut käynyt. Portugalilaisten saamain tietojen mukaan siellä piti olla paljon kultaa ja rikkaita kaupungeita ja näistä varsinkin Timbuktu, laajan karavaanikaupan keskus, kiihoitti mielikuvituksia ja voitonhimoa. Se mitä Nigeristä tiedettiin, perustui kokonaan kulkupuheisiin. Sen suustakaan ei ollut tietoa. Englantilaiset ja ranskalaiset olivat tosin montakin kertaa koettaneet tunkeutua sen laaksoon seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella ja myöhemminkin, edelliset Gambiaa, jälkimmäiset Senegalia nousten, mutta Nigerin syvännettä he eivät saavuttaneet. Sen verran he kuitenkin mielestään saattoivat päättää, ettei Senegal, sen enempää kuin Gambiakaan, voinut olla Nigerin alajuoksu, joksi sen ajan kamarimaantieteilijät ne halusta piirsivät.

Houghton.

Afrikan yhdistys lähetti ensimmäiset matkustajansa Egyptistä ja Tripolista käsin, mutta nämä yritykset joko heti alussa kärsivät haaksirikon tai myöhemmin onnettomasti päättyivät. V. 1791 majuri Houghton, joka oli palvellut konsulina Marokossa ja hyvin sekä osasi maurien ja neekerien kielet että oli oloihin perehtynyt, lähti nousemaan sisämaahan Gambian suistamosta, Timbuktu päämääränään. Mutta maurit houkuttelivat hänet Saharan laiteille, ryöstivät putipuhtaaksi ja jättivät kamalasti kuolemaan.

Tämä surusanoma kaikkien edellisten vastoinkäymisten lisäksi tietysti masensi mieliä, mutta ei kuitenkaan saanut Afrikan yhdistystä yrityksistään luopumaan, vaikka sopivista lähtijöistä oli puute. Joseph Banks, Cookin seuralainen hänen ensimmäisellä retkellään, yhdistyksen jäsen ja Englannin vaikuttavimpia tieteellisiä suurmiehiä, sattui kuitenkin tuntemaan miehen, joka oli halukas näitä vaarallisia retkiä jatkamaan.

Mungo Park.

Tämä mies oli nuori skotlantilainen lääkäri Mungo Park, joka ensimmäisellä Itä-Intian matkallaan, jonka hän oli laivalääkärinä tehnyt, oli innostunut troopilliseen luontoon ja löytöretkeilyyn. Kasvitieteelliset harrastukset olivat saattaneet hänet Joseph Banksin tuttavuuteen. Kuullessaan Afrikan yhdistyksen hankkeista hän tarjosi sille palveluksiaan ja seura ilolla otti ne vastaan. Mungo Park ei ollut kuin neljänkolmatta vuotias valmistautuessaan yhdistyksen kustannuksella ensi matkalleen. Toukokuussa 1795 Portsmouthista lähdettyään hän purjehti Gambiaan, joka jo oli vakautunut englantilainen siirtokunta ja sen vuoksi parhaiten sopi lähtökohdaksi sisämaan matkalle.

Englantilainen kauppapaikka oli Gambian rannalla jonkun matkaa sisämaassa. Sieltä vietiin ulos etenkin orjia ja sisämaahan taas etenkin ruutia ja väkijuomia, jotka olivat turmelleet kansan laajalti — missä tämä ei ollut muhammedin uskoon kääntynyt ja samalla oppinut väkijuomia kammoamaan. Mungo Park viipyi Gambiassa useita kuukausia oppiakseen mandingon kieltä, joka Länsi-Afrikassa oli vallitseva, ja tottuakseen ilmastoon. Joulukuussa v. 1795 hän lähti sisämaahan pyrkimään.

Pienet eivät olleet nuoren löytöretkeilijän aikeet. Nigerin saavutettuaan ja Timbuktussa käytyään hän aikoi laskea jokea sen suuhun saakka. Mutta sitä vaatimattomammat olivat varustukset, etenkin nykyaikaisen tutkimusretkeilijän kuormastoon verraten: kaksi neekeripalvelijaa, Johnson, joka oli ollut Jamaicassa orjana, mutta päässyt kotimaahansa palaamaan ja joka oli oleskellut useita vuosia Englannissa, ja Demba niminen neekeripoika; tavaroita vähän vaatteita, sateenvarjo, taskusekstantti, kompassi, lämpömittari, kaksi pyssyä, neljä pistoolia, kahden päivän eväät; vähän helmiä, meripihkaa ja tupakkaa, millä ostaa ruokatavaroita. Itse Park ratsasti pienellä hevosella, molemmat palvelijat aaseilla. Varustukset eivät siis olleet paljoakaan suuremmat kuin meikäläisten runonkerääjäin tai muinaistutkijain.

Ja näin hän nyt aikoi tunkeutua maihin, jotka eivät tosin olleet aivan vailla sivistystä ja jonkinlaista valtiojärjestystä, mutta jotka siitä huolimatta tapain turmeluksen, turvattomuuden ja mielivallan puolesta kuuluivat Afrikan huonoimpiin. Samaan matkaan liittyi yksi muhammedilainen, joka oli matkalla Bambarraan, kaksi Bonduun pyrkivää orjakauppiasta ja seppä, joka työansioineen palasi kotiansa Kassoniin. Kolme eurooppalaista saattoi Parkia pari päivämatkaa. He olivat mielestään kuin ruumista saattamassa, eivätkä enää koskaan luulleet nuorta matkustajaa näkevänsä. 3 p. joulukuuta Park heistä erosi, jatkaakseen matkaa tuntemattomia kohtaloita kohti. Miettiväiseksi hän itsekin kävi muistellessaan majuri Houghtonia, joka muutama vuosi aikaisemmin oli samaa tietä lähtenyt sisämaahan, sinne hävitäkseen.

Alkutaipaleilla ei tosin sattunut sen kummempia. Maisemat olivat miellyttäviä, vaikka yksitoikkoisia — loivia metsäisiä rinteitä kaikkialla, tuon tuostakin viljelyksiä, kyliä ja kaupungeita. Asukkaat olivat melkein alastomia mandingo-neekereitä, enimmäkseen pakanoita ja paatuneita juoppoja. Pienempi osa oli muhammedilaisia, ja nämä olivat säädyllisiä, harrastivat sivistystä ja uskontoa ja vihasivat väkijuomia. Parkin osaksi tuli ystävällinen vastaanotto, vaikkapa sekä majat että ravinto olivatkin yksinkertaiset. Wulin kuningas, ensimmäinen, jonka Park tapasi, otti hänet ystävällisesti vastaan, mutta varoitti häntä, ettei hän millään muotoa matkustaisi kauemmaksi. Kun Park pysyi lujana päätöksessään, antoi hän hänelle oppaan mukaan.

Park poikkesi nyt Gambian laaksosta koillista kohti, Senegalin rannoille kulkemaan. Muutamaan päivään ei tapahtunut mitään mainittavaa. Park tutustui vähitellen asukkaitten tapoihin, ihmetteli heidän jutustamistaitoaan ja puhelahjojaan ja painiharrastustaan. Painimaan he olivat niin taitavia, ettei Park luullut Euroopassa monenkaan pystyvän voittajien kanssa voimiaan mittelemään. Eräällä paikkakunnalla aviomiesten oli tapana omituisella tavalla rangaista riitaisia vaimoja.

Niskoittelevien vaimojen kurittaminen.

Aviomiesten näytti mandingojen maassa olevan kovin vaikeata ylläpitää tyydyttävää järjestystä lukuisien vaimojensa kesken. Kun onneton aviomies huomasi kotirauhansa auttamattomasti rikkoutuneen eikä uskaltanut tavalliseen tapaan rauhanhäiritsijää kurittaa, turvautui hän seuraavaan menoon. Joka kylässä pidettiin naamiopukua, Mumbo Jumboa, salaperäistä henkilöä varten, jonka tehtävänä oli etsiä ja rangaista niskoittelevia vaimoja. Kun aviomies ajatteli kotoisten riitaisuuksiensa liian pitkälle kehittyneen, otti hän salavihkaa tämän puvun ja katosi metsään. Illalla kuului kylän laidalta kamalia ääniä — siitä kaikki tiesivät, että Mumbo Jumbo oli liikkeellä. Siitä kauhistuivat kaikki niskoittelevat tai muutoin hairahtuneet vaimot, sillä ei kukaan saattanut tietää, ketä kuritus kohtaisi. Ei kukaan kuitenkaan uskaltanut olla kutsua noudattamatta, sillä paholainen itse oli liikkeellä, kylän koko miespuolinen voima ja väki apunaan. Miehille tämä oli ilotapaus. Kaikki riensivät kokouspaikalle menoon osaa ottamaan ja aviomiesvaltaa jälleen voimaan saattamaan. Uhrin kimppuun ei kuitenkaan käyty oikopäätä. Kaikkien syyllisyyttä tuntevien vaimojen täytyi tuntikausia kärsiä pahan omantunnon pelkoa ja tuskia tekeytyen niin iloisiksi ja viattomiksi kuin suinkin. Aikaa vietettiin laulaen ja tanssien, ikäänkuin juhlien jo ennakolta järjestyksen ja miesvallan voittoa. Puolenyön aikaan tämä lumouksellinen meno päättyi ja jäätävä hiljaisuus valtasi levottoman vaimoväen. Kuka oli uhri? Vastausta ei nyt tarvinnut kauan odottaa, yksi joukosta kopattiin kiinni, riisuttiin alasti ja sidottiin paaluun, jonka jälkeen hänelle annettiin aika selkäsauna joukon ja varsinkin kaikkien muitten naisten ilkamoidessa. Nämä olivat jokainen vähää ennen pitäneet ehkä itseään rangaistuksen esineenä, jonka vuoksi huojennus nyt oli sitä suurempi.

Bondu.

Wulin rajalta alkoi erämaa, ja ennenkuin oppaat uskalsivat siihen lähteä, ottivat he kiven, lukivat siihen loitsuja, sylkivät sen päälle ja heittivät sen matkan suuntaan, ja kun he olivat tämän kolmasti tehneet, vakuuttivat he matkaa voitavan hyvässä turvassa jatkaa. Toisen yön matkueen jo täytyikin viettää taivasalla, petojen ja rosvojen keskellä. Kolmantena päivänä he kuitenkin onnellisesti saapuivat Bonduun, erinomaiseen hedelmälliseen mäkimaahan, jossa asui fula-kansaa, siis puoleksi kaukaasialaista rotua. Nämä olivat melkein järjestään muhammedilaisia, vaikka eivät olleetkaan likimainkaan niin suvaitsemattomia kuin kauempana sisämaassa. Heidän kaupungeissaan oli kouluja, joissa sekä heidän omille että pakanain lapsille opetettiin, koraania ja elämän viisautta. Tällä rodulla oli ollut, ja seuraavina aikoina oli vielä entistäänkin suurempi vaikutus Sudanin asioihin, kuten saamme myöhemmin nähdä. Fulat eli fulbet olivat Parkin mielestä erinomaisen uutteraa kansaa, käteviä, ahkeroita maanviljelijöitä ja vanhastaan tottuneita karjanhoitoon ja Bondu oli heidän toimestaan kehittynyt sangen varakkaaksi maaksi. Varallisuuttaan kartuttaakseen he lisäksi verottivat kauppaa, joka kulki heidän maansa kautta meren rannalta sisämaahan.

Vedenjakajan poikki kuljettuaan Park oli tullut ranskalaisten vaikutusalueelle. Eron huomasi paikalla niistä tavaroista, joita maanasukkaille, varsinkin naisille, oli myyty. Naisilla oli nimittäin ohuesta ranskalaisesta harsokankaasta valmistetut vaatteet, jotka oivallisesti soveltuivat ilmanalaan ja olivat omistajilleen rakkaat varsinkin sen vuoksi, että ruumiin muoto näissä vaatteissa hyvin esiintyi. Naisten käytös oli niin vastustamatonta, että Parkin oli mahdoton kieltää, kun he häneltä pyysivät meripihkaa, helmiä ja muita koruja. Lopulta nämä kaunottaret repivät hänen päällystakkinsa, leikkelivät nappeja hänen palvelijainsa vaatteista ja olivat harjoittaa muutakin oman käden oikeutta, niin että Parkin lopulta täytyi nousta ratsun selkään ja paeta, jättäen naiset lähtöään suremaan.

Joulukuun jälkipuoliskolla Park saapui Bondun pääkaupunkiin, jossa majuri Houghton oli ryöstetty ja pahoin pidelty, niin että hän syystä pelkäsi itselleenkin pahoin käyvän. Matkustajain tavan mukaan hän seuralaisineen meni palaver-taloon eli bentangiin merkiksi siitä, että he olivat majan tarpeessa. Tuota pikaa arvossa pidetty orjakauppias kutsuikin heidät vieraakseen. Tuntia myöhemmin saapui lähettiläs kutsumaan Parkin kuninkaan luo. Tavattuaan kuninkaan ensin kaupungin ulkopuolella puun alla Park illalla kävi hänen palatsissaan, joka oli savimuurilla ympäröity laaja rakennusryhmä. Kuljettuaan monet pihat ja sokkelikot hän vihdoin pääsi kuningas Almamin eteen, joka ei kuitenkaan vähääkään tyytynyt valkoisen miehen ilmoituksiin matkansa tarkoituksista. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka järkevä ihminen lähtisi matkaan vain uteliaisuuttaan tyydyttämään, mutta oli kuitenkin sangen hyvillään valkoisen vieraansa lahjoista; varsinkin suuri sateenvarjo häntä miellytti. Hän piti pitkät puheet valkoisen miehen anteliaisuudesta, joka puhe lopulta päättyi siihen, että hän pyysi saada Parkin kauniin kirkasnappisen takinkin, luvaten panna sen päälleen suurimpina juhlina. Parkilla ei ollut muuta neuvoa kuin riisua takki, vaikka hän sen oli päälleen pukenut juuri sillä nimenomaisella tarkoituksella, että se hänen päällään säilyisi paremmin kuin majatalossa.

Seuraavana päivänä Park pyynnöstä kävi Almamin vaimojen luona. Tuota pikaa hänet piiritti toistakymmentä nuorta kaunista naista, joiden korkeata säätyä kulta- ja meripihkakoristeet ilmaisivat, ja nämä nyt kärttämään häneltä rohtoja ja helmiä ja suonen iskemistä. He laskivat leikkiä hänen ihonsa valkeudesta, väittäen sen johtuneen siitä, että hänet lapsena oli maitoon kastettu; ja hänen korkeasta nenästään, jota muka hänen äitinsä oli nipistellyt, niin että se oli käynyt sen muotoiseksi. Park oli tilanteen mies. Jokaiselle hänellä oli joku hyvä sana, kenen kiiltävää ihoa kiitti, kenen typönenää, vilkkaita silmiä, taikka valkeita helmimäisiä hampaita. Tämä hieno imartelu, suonen isku ja voimalliset rohdot saavuttivat siihen määrään kaunottarien suosion, että Parkia sitten kohdeltiin verraten hyvin. Häntä ei ryöstetty, hänen tavaroitaan ei edes tarkastettu ja lähtiessään hän Almamilta sai viisi kultadrakmaa.

Kuta kauemmaksi Park kulki itää kohti, sitä kuivemmaksi ja kevyemmäksi ilma kävi, sitä mielenkiintoisemmiksi maisemat. Kukkuloita ja laaksoja oli vaihdellen ja tämän kauniin maan läpi Senegal monta mutkaa tehden matkasi merta kohti. Asukkaat eivät enää olleet vaaleampia fuloja, vaan pikimustia neekereitä. Joagissa häneltä yritettiin palaver-talossa varastaa pyssy, mutta vaikka oli yö, oli Park valveilla ja esti varkauden. Kaksi hänen matkatovereistaan, jotka olivat olleet naapurikylässä tansseissa, tiesi lisäksi palatessaan kertoa maan kuninkaan tiedustelleen, mitä tämä matkustaja oli miehiään. Tuota pikaa saapuikin parikymmentä pyssyllä varustettua ratsumiestä, jotka sanoivat Parkin loukanneen maan lakeja, kun oli tullut sinne veroa maksamatta; siitä syystä hän oli menettänyt kaikki tavaransa. Lisäksi he nyt aikoivat viedä hänet väkisin kuninkaan luo. Matkatoverit ja talon isäntä varoittivat Parkia lähtemästä hevosmiesten keralla, ja Almamin viisi kultadrakmaa ja pitkät selitykset lepyttivätkin näitä koko joukon. He kuitenkin tahtoivat nähdä hänen tavaransa, ottivat niistä, mitä kutakin halutti ja puolet vietyään jättivät Parkin synkissä mietteissä sangen epätyydyttävää illallistaan nauttimaan. Matkatoverit ja palvelijat kehoittivat häntä palaamaan takaisin, mutta siihen Park ei mitenkään taipunut. Toivottomana hän istui valveilla koko yön kituvan valkean ääressä, harkiten tilannetta. Joku verta tavaroita hänellä vielä oli, mutta hän ei uskaltanut ottaa niitä esiin, koska pelkäsi niiden houkuttelevan rosvoja. Hän sen vuoksi päätti miestensä kera olla seuraavan päivän ruuatta, toivoen Kaitselmuksen ajan tullen heidät kaikki ruokkivan. Seuraavana päivänä nälkä alkoi miehiä ahdistaa ja he koettivat sitä lieventää pureskelemalla olkia. Illalla vanha orjatar kulki siitä ohi, vasua päänsä päällä kantaen, ja nähdessään Parkin riutuneen muodon kysyi, oliko hän saanut päivällistä. Park, luullen eukon pilkkaa tekevän, ei edes vastannut, mutta sitä kaunopuheliaammin Demba poika kertoi heidän kärsimyksensä, ja orjatar paikalla laski vasunsa maahan ja antoi heille kaikille runsaasti maapähkinöitä, jonka jälkeen hän lähti pois kiitosta odottamatta.

Kassonissa.

Kassonin kuninkaan palaavien lähettiläitten keralla Park sitten pääsi jatkamaan matkaa tähän maahan. Sainin yläpuolella oli kuljettava Senegalin poikki. Siellä saakka oli ranskalaisilla jo ollut kauppa-asema, jonka he kuitenkin olivat taas hylänneet. Senegal oli täällä kaunis, vaikkei kovin suuri joki. Kun oli tultu Kassonin alueelle, pyysivät lähettiläät paikalla lahjaa, joka Parkin täytyikin antaa, vaikka raskaalla mielellä. Samaan aikaan saapui erään läntisen kuninkaan lähetystö julistamaan Kassonin asukkaille, että elleivät he paikalla kääntyneet muhammedin uskoon, yhtyisi hän heidän viholliseensa, ja kun siitä olisi ollut seurauksena Kassonin tuho, täytyi näiden vastustelematta suostua vaatimukseen ja paikalla ruveta juhlallisesti Muhammedin nimessä rukoilemaan. Lähettilään isä oli monta päivää käyttänyt Parkin hevosta karannutta orjaa takaa-ajaakseen ja lopun lopuksi hän vielä piti puolet niistä tavaroista, mitä Parkilla enää oli jäljellä, ennenkuin päästi hänet jatkamaan matkaa Kassonin kuninkaan luo.

Ystävällinen vastaanotto.

Tammik. 9 p. 1796 Park saapui kylään, josta hänen seurassaan matkustava seppä oli kotoisin. Saapumisestaan sepän kotikylään Park kertoo seuraavasti:

»Sepän kotikylä Dumbo oli edessämme. Hän oli ollut sieltä poissa neljä vuotta. Veli oli sattumalta saanut tiedon sepän tulosta ja lähettänyt hänen vastaansa laulajan ja ratsuhevosen, jotta hän saattoi asianmukaisella juhlallisuudella saapua kotikyläänsä. Hän pyysi meitä samasta syystä laukaisemaan kiväärimme. Laulaja kulki edellä ja molemmat veljekset hänen jäljessään. Pian kokoontui ympärillemme parvi tanssivia ja laulavia ihmisiä, jotka tällä tavalla ilmaisivat iloaan sepän paluun johdosta. Kun astuimme kylään, sepitti laulaja omasta päästään runon 'hänestä, joka oli niin paljon vastuksia voittanut', kehoittaan lopuksi ystäviä tuomaan tulijalle runsaasti ruokavaroja. Sepän talolle tultuamme laukaisimme kiväärimme. Hänen kohtauksensa sukulaistensa kanssa oli sangen liikuttava… Kesken riemua tuotiin siihen sepän vanha äitikin, kepin nojalla kulkien. Kaikki tekivät hänelle tilaa ja ojensivat hänelle kätensä tervetuliaisiksi. Eukko oli aivan sokea, ja hän taputteli pojan käsiä, käsivarsia ja kasvoja silminnähtävästi iloissaan siitä, kun jälleen kuuli hänen rakkaan äänensä ja tiesi hänen jälleen olevan luonaan. Minä olin asettunut vähän syrjemmäksi erääseen majaan, ja kaikki olivat niin seppään kiintyneinä, ettei kukaan minua huomannutkaan.» Sepän täytyi nyt kertoa, mitä kaikkia hänelle oli matkalla tapahtunut, mutta sen hän teki vasta sitten, kun oli Jumalaa kiittänyt suojeluksesta matkalla. Kertomuksessaan matkasta hän kiitteli Parkin jalomielisyyttä itseään kohtaan ja sanoi lopuksi: »Kas tuossa hän istuu». — »Vasta nyt kääntyi huomio minuun, joka olin heidän edessään kuin pilvistä pudonnut.» Kun ensimmäinen pelästys oli asettunut, tutustuttiin kuitenkin valkoiseen mieheen ja ruvettiin hänen kanssaan hyviksi ystäviksi.

Seuraavana päivänä Park saapui Suluun ja nosti siellä kolmen orjan hinnan eräältä orjakauppiaalta, jolle hänellä oli Gambian englantilaiselta orjakauppiaalta viiden orjan hinnan osoitus. Tuskin oli hän asiansa ajanut, kuin saapui kuninkaan lähettiläs vaatien häntä tulemaan Kuniakariin tämän vieraaksi. Kassonin kuningas ottikin hänet sangen ystävällisesti vastaan, eikä vaatinut häneltä lahjoja, kuultuaan Parkin kertomuksen kovista kokemuksistaan. Mutta kun sitten joku hänelle kuiskasi, että Park oli saanut orjakauppiaalta kolmen orjan hinnan kultahiekkaa, täytyi Parkin melko lailla lisätä ennen antamaansa lahjaa.

Maa oli muutoin erinomaisen hedelmällistä, vaihtelevaa, taajaan asuttua ja hyvin viljeltyä. Kassonin kuningas saattoi siltä alalta, johon hänen iso sotarumpunsa kuului, millä hetkellä tahansa saada kokoon neljätuhatta aseellista miestä. Pahimpana vitsauksena olivat suuret hyena- ja susilaumat, jotka kävivät öisin karjan kimppuun. Niitä vastaan oli järjestetty erityiset vartiot, jotka öiseen aikaan tulien ja soihtujen valossa kävivät petojen kimppuun.

Kassonin kuningas varoitti Parkia lähtemästä tavallista tietä Bambarraan, suureen neekerivaltakuntaan, joka oli Nigerin kahden puolen, koska välillä oleva Kaarta paraillaan kävi Bambarran kanssa sotaa ja odotettiin Bambarran hyökkäystä Kaartaan. Matkalla Kaartaan tulikin jo sotapakolaisia vastaan suuret laumat. Romanttisen kivisen rotkolaakson kautta Park saapui Kaartan hiekkalakeille, uuden oppaansa tehtyä tehoisat taiat. Tämä, joka oli nimeksi muhammedilainen, mutta sydämessään paatunut pakana, oli Parkin kauhuksi äkkiä pysähtynyt synkässä metsässä ja viheltänyt kovaa kolme kertaa bamburuo'on pätkällä. Sitten hän oli laskeutunut hevosen selästä, pannut keihäänsä tien poikki ja jälleen kolmasti viheltänyt. Hetken aikaa odotettuaan, mitään vastausta saamatta, hän oli sanonut tien olevan auki ja matkaa voitavan vaaratta jatkaa.

Kaartassa.

Kaartan kuningas otti matkustajan ystävällisesti vastaan, vaikka hänen alamaisensa kiusasivatkin häntä kovin uteliaisuudellaan. Kuningas istui savipenkillä, jolle oli levitetty leopardin nahka, vallan merkki. Park lähestyi häntä pitkän kujan kautta, jonka toisella puolella seisoi aseellisia miehiä, toisella naisia ja lapsia. Kuningas varoitti Parkia menemästä Bambarraan tätä nykyä, mutta kun Park pysyi vahvana päätöksessään, neuvoi hän vieraalleen toisen, vaikka pitemmän ja vaarallisemman tien, joka kulki Kaartan luoteispuolella olevan Ludamarin kautta. Tämä alue oli arabialainen. Jarraan, rajakaupunkiin, saakka kuningas lupasi antaa Parkille oppaat. Ennen keskustelun päättymistä saapui ratsumiehiä ilmoittamaan, että Bambarran armeija oli lähtenyt liikkeelle Kaartaa vastaan. Park lähetti kuninkaalle seuraavana päivänä kaksi pistoolia lahjaksi ja tämä puolestaan antoi hänelle suuren miesjoukon suojaksi Ludamarin matkalla. Ei monta päivää sitten kulunut, ennenkuin Bambarran armeija hävitti Kaartan, vieden suuren sotasaaliin mukanaan. Kuningas itse kuitenkin säilyi lujassa linnassaan, jota vihollinen ei kyennyt valloittamaan.

Samaa tietä, jolle Park nyt kääntyi, oli Houghton ennen häntä matkustanut ja sillä surmansa saanut. Ja hyvin vähältä piti, ettei Parkin käynyt yhtä huonosti. Parisataa miestä hänellä oli alkumatkalla saattajinaan, mutta nämä eivät estäneet varkaita vähentämästä hänen tavaroitaan — kun eivät liene itse olleet syylliset. Hän tapasi näillä taipaleilla neekereitä, jotka kokosivat Rhamnus lotus'in hedelmiä, ja arveli tätä pensasta samaksi, jonka hedelmiä Libyan lotofagit, Pliniuksen mainitsemat, söivät.

Ludamaria lähestyttäessä alkoi matkustaminen käydä yhä turvattomammaksi. Kiertelevät maurilaisjoukot ryöstivät karjaa, miten tahtoivat. Park näki eräässäkin kylässä, kuinka viisi mauria valitsi karjasta viisitoista parasta nautaa ja vei ne pois, vaikka viisisataa neekeriä oli siinä koolla sitä katsomassa. Nuori mies, joka oli laitumella koettanut sitä estää, oli paikalla ammuttu ja teki Parkin tullessa paraillaan kuolemaa, äidin parkuessa kaikkiin ilmansuuntiin haikeita valituksiaan. Ei Parkin taitokaan enää auttanut nuorukaista, jonka muutamat muhammedin uskoiset kuitenkin saivat ennen kuolemaansa heidän uskoonsa kääntymään, niin että hän kuoli uskontunnustus huulillaan.

Ludamarissa.

Yöllä matkustaen rosvoja välttääkseen Park saapui Ludamarin rajakaupunkiin Jarraan, josta Houghton oli houkuteltu erämaahan murhattavaksi. Parkille näytettiin paikka, jossa hän oli henkensä heittänyt. Jarrassa Park sai hyvän asunnon orjakauppiaan luona, joka oli Gambian englantilaisille velkaa kuusi orjaa; Parkilla oli valtakirja saada näiden orjain hinta, mutta vain kahden hinnan kauppias jaksoi suorittaa.

Ludamarissa asui arabialais-neekeriläistä sekarotua, perinpohjin turmeltunutta, julmaa kansaa. Matka kävi nyt sanomattoman vaaralliseksi ja vaikeaksi; vainon ja häväistyksen alaiseksi Park joutui joka askeleella. Hänen molemmat palvelijansa päättivät palata takaisin, mutta Park siitä huolimatta päätti urheasti jatkaa matkaa, lähettäen Alille, maan päällikölle, luvanpyynnin, että hänen sallittaisiin kulkea Ludamarin kautta Bambarraan. Lahjaksi Park lähetti hienot pumpulivaatteet, jotka hän haulikkoaan vastaan vaihtoi orjakauppiaalta. Neljätoista päivää vastaus viipyi, ja kun se vihdoin saapui, vaadittiin Parkia seuraamaan Alin lähettilästä Gumbaan. Kolmantena päivänä hän molempain palvelijainsa keralla, jotka perältäkin lähtivät mukaan, saapui Dina nimiseen, savesta ja kivestä rakennettuun melkoiseen kaupunkiin. Siellä hänen osakseen tuli mitä katalin vastaanotto. Jokainen syyti haukkumasanoja, mitä pahimpia saattoi keksiä, syljeskeli häntä, häväisi häntä ja hyväksi lopuksi matkustajan mytyt revittiin auki — onneksi Park oli jättänyt osan tavaroistaan Jarraan — ja kukin otti niistä, mitä halutti. Park kokosi, mitä hänelle oli jätetty, ja pimeän tullen pakeni kylästä, jossa lisäksi molemmat palvelijat hänet jättivät.

Kirkkaassa kuutamossa hän lähti erämaahan, jossa villipetoja kiljui joka puolella. Hän ei kuitenkaan kauaksikaan ennättänyt, ennenkuin joku huusi häntä ja uskollinen Demba saavutti herransa, ilmoittaen seuraavansa häntä edelleenkin. Hiekkaista, pensaikkoa kasvavaa maisemaa matkaten Park saapui pieneen kylään, jossa jalopeura esti häntä kaivosta juomasta. Seuraavana iltana molemmat kulkijat saapuivat kaupunkiin, jossa asui fuloja. Useita päiviä Park nyt sai kulkea häiritsemättä ja alkoi toivoa mitä parasta. Eräässä kylässä asukkaat paraillaan viettivät iloista juhlaa, mutta jättivät sen paikalla, kuullessaan niin harvinaisen vieraan saapuneen, lähestyen häntä hyvin järjestetyssä jonossa, huilut edellä kulkien, ikäänkuin pitäen sitä kunniana, että olivat saaneet luokseen valkoisen miehen. He karkeloivat ja lauloivat Parkin majan ympärillä puoleen yöhön saakka, ja tuon tuostakin Parkin täytyi esiintyä, tyydyttääkseen heidän uteliaisuuttaan. Seuraavassakin kylässä vastaanotto oli hyvä ja päällikkö teurasti kaksi lammasta vierastaan juhliakseen.

Park oli nyt vain kahden päivämatkan päässä Gumbasta, Bambarran ensimmäisestä kaupungista, jossa hän olisi ollut maurien vainolta turvassa. Hän oli sen vuoksi mitä toivehikkaimmalla mielellä, kuvaili pian saavuttavansa matkansa määrän ja yhtyi koko sydämestään neekeri-isäntiensä hummaukseen. Mutta juuri kun ilo oli ylinnä, saapui siihen Alin lähettiläitä, jotka vaativat häntä oikopäätä saapumaan Alin leiriin Benauniin, koska Alin suosikkivaimo, Fatima tahtoi saada valkoisen miehen nähdäkseen. Hänet muka sitten saatettaisiin hyvässä turvassa Bambarraan. Parkilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella, vaikka se tuntuikin katkeralta. Demban keralla hänen nyt täytyi palata Dinaan, jossa väestö oli häntä niin huonosti kohdellut. Siellä hänet vietiin Alin pojan eteen, joka paikalla vaati häntä korjaamaan vioittuneen pyssynlukon ja värittämään piipun siniseksi. Park vastasi ei mitään ymmärtävänsä moisista tehtävistä, jonka jälkeen nuori tiranni vaati itselleen veitsen ja sakset. Kun Demba yritti selittää, ettei heillä ollut semmoisia esineitä, suuttui Alin poika niin, että olisi ampunut pojan pään mäsäksi, elleivät läsnäolijat olisi sitä estäneet.

Alin leirissä.

Seuraavana päivänä vangit polttavassa auringonpaisteessa vietiin kuuman hieta-aavikon poikki Benauniin. Koko päivänä he eivät saaneet tippaakaan juodakseen. Illalla Park Demban keralla saapui Alin väliaikaiseen leiriin, jossa oli paljon likaisia telttoja sikin sokin, seassa suuria kameeli-, nautakarja- ja vuohilaumoja.

Valkoisen miehen saapuminen synnytti suuren hälinän. Naiset lähtivät kotoaan tai kaivolta, vesiruukkunsa jättäen. Miehet nousivat hevostensa selkään — kaikki tulivat juosten ja laukaten yhdessä sekamelskassa, hurjasti huutaen ja hyppien. Kuin hyeenalauma tämä raivoisa väkijoukko hyökkäsi onnettoman matkustajan ja hänen palvelijansa kimppuun, kiskoen, repien häntä vaatteista ja uhaten häntä kaikenlaisilla rangaistuksilla, ellei hän suostunut tunnustamaan samaa, yhtä ainoata Jumalaa kuin hekin ja hänen profeettaansa. Tässä tilassa, janoon nääntymäisillään, erämaan matkasta uupuneena hänet kiskottiin ja työnnettiin päällikön telttaan.

Ali otti hänet vastaan teltassaan nahkapieluksella istuen, isoa valkoista partaansa suorien, orjattaren pitäessä peiliä hänen edessään. Ali, jolla oli arabialaisen kasvonpiirteet, oli hurjan ja synkän näköinen mies. Hänen naisensa olivat sangen uteliaita ja alkoivat tutkia Parkia, etsivät hänen kaikki taskunsa, napittivat auki hänen liivinsä nähdäkseen, kuinka valkoista hänen ihonsa oli, lukivat hänen varpaansa ja sormensa, ikäänkuin epäillen, oliko hän oikea ihminen. Ali olisi hänen kanssaan keskustellut, mutta kun Park ei osannut arabiaa, niin hän vaikeni. Orjat sitten veivät hänet pois, antoivat hänelle vähän suolavedessä keitettyä hirssiä ja pilkaten kehoittivat häntä tappamaan metsäkarjun särpimiksi. Yönsä hänen täytyi viettää ulkoilmassa, matolla maaten. Aamulla Ali miehineen tuli häntä katsomaan, kuljetti hänet neljän paalun varassa olevaan ruokomajaan ja sanoi, että siinä hän saisi vasta asua. Yhteen majan paaluista oli sidottu sika, jotta kristittyä oikein pilkattaisiin. Siitä tuli sangen ilkeä naapuri, sillä kun kylän lapset sitä kaiken päivää kiusasivat, kävi se niin vihaiseksi, että puri jokaista, joka vain tuli lähelle. Paljon uteliaita kokoontui edelleenkin majan ympärille ja tuon tuostakin Parkin täytyi riisua itsensä alasti tyydyttääkseen heidän tiedonhaluaan. Yöt häntä vartioitiin. Park teki, mitä häneltä vaadittiin, ja mukautui joka tavalla kiusaajiensa tahtoon, toivoen siten pääsevänsä vähemmällä. Mutta ei koskaan hän sanonut olleensa niin suuressa alennuksessa.

Vanhempien neuvosto piti kokouksen päättääkseen, mitä valkoiselle miehelle tehtäisiin. Puhuttiin teloituksesta, oikean käden pois leikkaamisesta ja silmäin puhkaisemisesta. Kaiken muun kurjuuden lisäksi tuli paastokuukausi ja Parkin muutoinkin niukkoja ruoka-annoksia yhä vähennettiin. Ei kumma että Park sairastui. Hänen sairaana maatessaan maurit tulivat ja repivät viitan hänen päältään. Päivällä kuumuus oli sietämätön ja erämaasta myrskyt kantoivat hiekkaa ja pölyä. Hiekka tunkeutui joka paikkaan ja vihurit kaatoivat teltat ja majat. Mauritkin peittivät kasvonsa vaatteella, jottei hiekka kurkkuun menisi. Se oli niin kuumaa, etteivät edes neekerit voineet sen päällä kulkea paljain jaloin. Tätä kesti niin kauan, että Parkista alkoi elämä tuntua taakalta. Kerran hän lähti majastaan ja käveli leirin ulkopuolelle muutamien puiden suojaan, mutta Alin poika huomasi hänet ja vaati häntä paikalla palaamaan majaansa. Kun Park pyysi saada jäädä siihen muutamaksi tunniksi, veti yksi miehistä pistoolin vyöstään, 'tähtäsi Parkia päähän ja veti liipaisimesta. Onneksi pistooli ei kuitenkaan lauennut, eikä vielä toisellakaan kerralla. Kun pistooli vielä kolmannen kerran ojennettiin, pyysi Park miestä heittämään hommansa ja palasi leiriin. Siellä Ali koetti häntä revolverillaan pelottaa, sanoen sitten, että jos hänet vielä kerran tavattaisiin leirin ulkopuolella, hänet paikalla ammuttaisiin.

Ali lähti sitten pohjoista kohti suosikkivaimoaan Fatimaa etsimään ja samaan aikaan Bambarran kuningas julisti sodan häntä vastaan, kun hän ei ollut suostunut lähtemään Kaartaa vastaan Bambarran keralla. Kun tämä sanoma saatiin, päätettiin paikalla muuttaa leiri kauemmaksi pohjoista kohti. Toukok. 3 p. saavuttiin Alin uuteen leiriin. Park nyt esitettiin Fatimalle, joka oli suunnattoman lihava, kuten maan kauneuskäsitteet niin ylhäiseltä naiselta vaativat. Fatima oli ensin kauhistuvinaan valkoisen miehen nähdessään, mutta leppyi sitten siihen määrään, että toimitti hänelle maitoa ja oli sitten hänen paras suojelijansa.

Kuumuus oli nyt sietämätön. Kaikki kasvullisuus kuivui, koko maa oli paljasta kuivaa hietikkoa, siellä täällä riutuva puu tai akaasiapensas. Vettä oli melkein mahdoton saada ja yöt ja päivät karjat ammuivat ja tappelivat kaivoilla, kaukaloille pyrkiessään. Ihmisetkin kärsivät samaa veden puutetta ja ennen muita tietenkin Park palvelijoineen — Johnstonkin oli tuotu sinne Dinasta ja Ali oli ottanut molemmat orjikseen. Demba yritti joskus hankkia Parkille vettä, mutta sai selkäsaunan palkakseen. Usein Fatima kuitenkin hankki valkoiselle miehelle, mitä hän suotta oli rukoillut Alin neekeriorjilta. Eräänä yönä Park kärsi niin ankaraa janoa, että hän itse lähti vettä hakemaan. Joka lähteellä hän tapasi taistelevia paimenia, ja kaikki he haukkuen ja häväisten ajoivat hänet pois. Vihdoin hän eräällä lähteellä tapasi vain vanhuksen ja kaksi poikaa, joilta hän juuri oli saamaisillaan vettä, kun he samalla tunsivat pyytäjän, paiskasivat veden kaukaloon ja käskivät häntä juomaan yhdessä karjan kanssa. Park ei siitä paljon välittänyt, kunhan vain sai vettä .»Pistin pääni kahden lehmän pään väliin ja join suurella nautinnolla, kunnes vesi oli melkein lopussa ja molemmat lehmät alkoivat keskenään taistella viimeisestä siemauksesta.»

Toukokuun lopulla alkoi näkyä merkkejä sadekauden lähestymisestä, tuuli kääntyeli, pilviä kohosi taivaalle ja etäisyydessä leimahteli salamoita. Ali varusteli sotaretkeä Kaartan kuningasta vastaan ja Fatiman toimesta Park sai kulkea retkikunnan keralla Jarraan, josta hän toivoi tavalla tai toisella pääsevänsä pakenemaan. Fatiman avulla hän vielä sai takaisin osan vaatteistaanko ja hevosensa, joka kuitenkin oli kovassa työssä pahoin laihtunut. Molemmat palvelijat lähtivät hänen kerallaan. Toisena matkapäivänä raivosi niin kova hietamyrsky, että retkikunnan täytyi viettää koko päivä paikoillaan. Karja juoksenteli tuiskuvasta hiekasta vimmastuneena sinne tänne, uhaten tallata vangit jalkoihinsa. Demba erotettiin sitten Parkista ja lähetettiin takaisin pääleiriin, koska hän siitä pitäen oli oleva Alin orja. Suotta Park hyökkäsi Alin luo ja soimasi häntä sanojaan säästämättä, mutta se oli suotta ja hänelle itselleen oli käydä vielä pahemmin. Demba itki runsaat kyyneleet, mutta ne eivät mitään auttaneet, hänen täytyi erota isännästään, johon hän oli vilpittömästi kiintynyt. Jarrassa Park sai asua saman orjakauppiaan luona kuin menomatkallakin ja nyt hän alkoi miettiä pakoa.

Pako Alin leiristä.

Ali oli palannut leiriinsä juhlaa viettämään, jättäen Jarran, joka oli kapinoinut Kaartan kuningasta vastaan, oman onnensa nojaan. Kuningas lähestyi kaupunkia sotajoukon keralla, ja tämä aiheutti yleisen pakokauhun. Vaimot ja lapset kokosivat mitä saattoivat mukanaan kuljettaa, ja lähtivät itkien ja valittaen mieron tielle. Park Johnsonin ja orjakauppiaan keralla yhtyi heihin. Alin ylin orja neljän pakolaisen keralla saavutti kuitenkin pakolaiset, palauttaakseen valkoisen vangin, ja nyt Park päätti, että pako oli ainoa tie, mitä hänellä enää oli avoinna..Johnson täydelleen hyväksyi hänen päätöksensä, mutta häntä ei vähääkään haluttanut lähteä mukaan. Maurit eivät sen tarkemmin Parkia vartioineet, joten tämä saattoi ottaa mukaansa pari vaatekertaa ja saapasparin. Mutta ei ainoatakaan helmeä eikä muuta kauppatavaraa hänellä ollut, millä elantonsa ostaa.

Päivän sarastaessa, maurien sikeästi nukkuessa, Park otti vaatemyttynsä, astui varovasti nukkuvien neekerien yli ja saavutti hevosensa. Sanottuaan Johnsonille hyvästi ja annettuaan hänelle viestin rannikolle toimitettavaksi, Park ratsasti kylästä pimeän suojassa ja pakeni niin nopeaan kuin hän laihtuneella hevosellaan pääsi. Kovasti hän pelkäsi takaa-ajoa, säpsähti joka risahdusta ja kerran äkkiarvaamatta joutui maurilaisten paimenten kaivolle. Nämä eivät kumminkaan ymmärtäneet ottaa häntä kiinni, vaan huutaen ja kiroillen ajoivat hänet kivillä pois, ikäänkuin hän olisi ollut metsän peto. Park alkoi toivoa pääsevänsä näin vähällä, kun hän äkkiä takaapäin kuuli huutoja ja näki kolme mauria, jotka aseitaan heiluttaen ajoivat häntä takaa ja vaativat häntä pysähtymään. Park ei kehnolla hevosellaan päässyt minnekään, mutta onneksi nämä maurit eivät olleet Alin miehiä, vaan rosvoja, jotka armotta veivät hänen vaatemyttynsä ja takkinsa ja uhkasivat ampua, kun hän riiteli vastaan. Ryöstettynä hän nyt ratsasti metsän suojaan, välttääkseen muita samanlaisia kohtauksia. Metsässä hän alkoi tuntea turvallisuutta ja jälleen vapaammin hengittää ja toivoa perältäkin näkevänsä Nigerin, nälästä, janosta ja kaiken puutteesta huolimatta. Mutta ennen kaikkea hänen oli päästävä Bambarran rajan poikki, ennenkuin saattoi lähteä ihmisiltä ravintoa anomaan.

Metsä oli täällä Saharan laidoilla kuitenkin niin karua ja kuivaa, ettei vettä ollut missään, vaikka kuinka jano vaivasi uupunutta matkamiestä ja hänen juhtaansa. Aurinko paahtoi ja kuiva hiekkainen maa heijasti takaisin sen polttavia säteitä kuin uunin suusta. Puiden latvoista ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa, ei muuta kuin sankkaa vaivaisvesakkoa ja hiekkakumpuja. Iltapäivällä Park tapasi vuohilauman ja ilokseen huomasi, että sitä paimensi vain kaksi poikaa. »Vettä! vettä!» läähätti Park, mutta poikaset näyttivät hänelle tyhjät nahkaiset vesisäkkinsä ilmoittaen samalla, ettei koko metsässä ollut tippaakaan vettä. Epätoivoisena ja uupumaisillaan Park taas lähti eteenpäin pyrkimään. Yön lähestyessä hän alkoi nääntyä ja tuon tuostakin tuntea pyörtymystä. Hän ei luullut näkevänsä huomista päivää, ellei tapaisi vettä. Suotta hän pureskeli kaikenlaisten pensaitten lehtiä, lieventääkseen suunsa ja kitansa polttoa. Illalla hän kiipesi puuhun, mutta ei ympärillään nähnyt muuta kuin autiota erämaata.

Aurinko meni mailleen, ja sen mukana pakolaisen viimeinen toivo. Hän oli niin heikkona, ettei enää voinut kävellä, eikä hevonenkaan kyennyt häntä kantamaan. Hän sen vuoksi otti suitset hevosen suusta ja laski sen omin neuvoin toimeentulemaan, miten parhaiten taisi. Samalla kamala pyörtymyksen tunne valtasi hänet ja hän vaipui hiekalle, luullen viimeisen hetkensä tulleen. Ilman jäähtyessä yöllä hän taas tointui horrostilastaan ja päätti vielä kerran ryhtyä kuolemaa vastaan taistelemaan. Mielensä karkaisten hän taas lähti pimeässä eteenpäin pyrkimään. Hetken kuluttua salama valaisi maiseman. Se näytti lupaavan sadetta ja janon tuskan sammutusta. Salama salaman jälkeen välähti pimeässä ja ukkonen lähestyi. Tuskallisen ahnaana uupunut matkamies istui odottamaan lähestyvää rajuilmaa, toivon ja pelon vaiheilla. Tunnin kuluttua myrsky hyökkäsi puihin käsiksi, taivuttaen ne maata myöten. Hänkin tunsi ensi viileät vihurit ja hämärästi näki edessään pimeän pilvenpatsaan, jonka hän toivoi tuovan kaivatun sateen. Se peitti taivaan ja maan ja hän nousi seisaalleen sitä vastaanottamaan ja avasi kuivan suunsa maistaakseen kosteuden suloisuutta, mutta hänet kietaisikin sisäänsä tukahuttava hietamyrsky. Pettymyksen nujertamana hän vaipui maahan suojaavan pensaan taa. Tunnin verran myrsky riehui hänen ympärillään. Kun se taukosi, lähti Park uudelleen eteenpäin ponnistelemaan, vaikka yhä vähenevin voimin, yhä kiduttavampaa janoa tuntien.

Jälleen salamat leimusivat taivaalla. Hän tuskin uskalsi enää toivoa, mutta käänsi kuitenkin polttavat kasvonsa, kurkoitti vapisevat kätensä lähestyviä myrskypilviä kohti, tunteakseen ensimmäiset virkistävät pisarat. Tällä kertaa toivo ei pettänyt. Vaatteet päältään riisuen hän ne levitti maahan vettä kokoamaan ja siinä ilkialastomana, keskellä myrskyä, häikäiseviä salamia, räjähtäviä ukonjyrähdyksiä ja tulvivaa rankkasadetta joka ruumiin huokosellaan hengitti taivaallista kosteutta.

Näin virkistyneenä hän lähti jälleen eteenpäin kämpimään päästäkseen ihmisiin, ennenkuin nälkään nääntyisi. Salamain valossa kompassiaan katsoen hän pyrki kaakkoa kohti, Bambarraan päästäkseen. Kahden aikaan aamulla näkyi edestä päin valkeita, mutta ne eivät olleetkaan neekerikylän, vaan maurilaisten leirin tulia. Eräs vaimo huomasi hänet, hänen vettä etsiessään ja kaksi miestä juoksi häntä hakemaan, kuitenkaan tapaamatta, vaikka kulkivat aivan sen pensaan ohi, jonka taa hän oli kyyristynyt. Metsään paeten hän kuuli sammakoiden kurnutusta ja sitä kohti haparoiden löysi vettä. Seuraavana aamuna hän parinkymmenen kilometrin päässä näki savupatsaan ja lähti sitä kohti pyrkimään. Viiden tunnin uuvuttavan ponnistuksen jälkeen hän saapui kylään, mutta se olikin vielä Alin kyliä, vaikkei siinä asunut arabialaisia, vaan fuloja eli fulbeja. Nälän ankaruus pakoitti hänet ratsastamaan kylään, vaikka se olikin vaarallista. Mutta suotta hän anoi apua päällikön majasta; tylysti hänet karkoitettiin, kuten kerjäläinen ainakin. Hän aikoi jo masentunein mielin lähteä jälleen pois, kun hän kylän laidassa huomasi muutamia halpoja majoja; majansa edessä puuvillaa kehräävältä vanhalta eukolta hän pyysi ravintoa, ja hänen uupuneen, riutuneen muotonsa nähdessään eukko paikalla avasi majansa ja antoi hänelle, mitä hänellä oli, vieläpä viljalla ruokki hänen ratsunsakin. Sillä välin majan ulkopuolelle alkoi keräytyä joukkoa, joka keskusteli, mitä tälle epäiltävän näköiselle muukalaiselle oli tehtävä, mutta Parkpa ei jäänyt heidän päätöstään odottamaan, vaan kiiruumman kaupalla ratsasti pois. Kylästä päästyään Park, joka ei ollut kahteen vuorokauteen nukkunut, kävi puun alle nukkumaan ja nukkui, kunnes kaksi fula-miestä iltapäivällä hänet herättivät. Rupeamatta heidän kanssaan keskustelemaan hän jatkoi matkaansa Bambarraa ja Nigeriä kohti, kunnes yösydännä tapasi vesilätäkön ja sen ääressä levähti. Unesta ei kuitenkaan tullut mitään sääskien ja petoeläinten vuoksi.

Surkean yön vietettyään löytöretkeilijämme tuli fulain kaivolle, jonka luona paimen antoi hänelle keitettyä vehnää ja taateleja ja hänen hevoselleen viljaa. Matkaa jatkaessaan paremmalla luottamuksella hän iltamyöhällä kuuli matkustavain ääniä ja oli pakotettu kädellään pitämään kiinni hevosensa turvasta, ettei se hirnunnalla häntä ilmaisisi. Puolenyön aikaan sammakkojen rohkaiseva kurnutus taas ilmaisi hänelle, missä vettä oli. Janonsa sammutettuaan hän kävi avoimelle paikalle maata ja nukkui aamuun asti, kunnes kiertelevät petoeläimet hänet herättivät. Vasta nyt hän kulki Bambarran rajan poikki ja saattoi tuntea olevansa turvassa ainakin Alin ja hänen vimmattujen mauriensa vainolta. Wawrassa kylän päällikkö otti hänet vieraanvaraisesti vastaan ja hän saattoi vihdoinkin vaipua rauhalliseen raittiiseen uneen.

Bambarrassa.

Park oli nyt, erämaasta ja maurien kynsistä päästyään taas reippaalla mielellä, vaikkapa olikin vain kerjäläinen Afrikan sydämessä. Maa oli hedelmällistä, kyliä taajassa ja väestö tuntui olevan ystävällistä. Ja tosiaan hänet otettiinkin kaikkialla ystävällisesti vastaan, annettiin ruokaa ja yösija. Ja ne ihmiset, mitä hän matkalla tapasi, pitivät hänelle seuraa, auttoivat, neuvoivat ja suojelivat häntä. Enimmäkseen häntä ei kuitenkaan huomattu valkoiseksi, vaan luultiin Mekasta palaavaksi pyhiinvaeltajaksi, jota uskovaisten velvollisuus oli auttaa taipaleen poikki. Ja näin hän päivä päivältä lähestyi matkansa määrää, sitä suurta jokea, jota ei vielä ainoankaan valkoisen silmä ollut nähnyt, vaikka sen olemassa olo oli tunnettu yli kaksituhatta vuotta. Yöllä heinäk. 20 p. vastaan Park saapui pieneen kylään, jossa vakuutettiin hänen seuraavana päivänä näkevän Nigerin eli Djoliban (suuren veden), joksi asukkaat jokea sanoivat.

Park näkee Nigerin.

»Auringonlaskussa yövyimme pieneen kylään, jossa halvalla hinnalla, yhdellä napilla, sain ravintoa itselleni ja hevoselleni. Ja samalla sain kuulla, että seuraavana päivänä saisin nähdä Nigerin, jota asukkaat sanoivat Djolibaksi, s.o. isoksi joeksi. Leijonia oli täällä hyvin paljon ja ne olivat sangen rohkeita, jonka vuoksi kylän portit yöksi suljettiin, eikä auringonlaskun jälkeen kukaan päässyt ulos eikä sisälle. Sääskien ilkeä kiminä ja se ajatus, että seuraavana päivänä saisin nähdä Nigerin, pitivät minua kaiken yötä valveilla. Jo päivän koitossa oli hevoseni valmiiksi satuloituna ja minä itse matkakunnossa, mutta väestö vielä nukkui, enkä päässyt lähtemään, ennenkuin portit oli avattu. Vihdoin sitten pääsimme lähtemään Seguun, Bambarran pääkaupunkiin, joka on Nigerin rannalla. Tiet olivat täynnään ihmisiä, jotka tavaroineen olivat matkalla torille. Kuljimme neljän suuren maalaiskylän kautta ja kello kahdeksan aikaan näkyi etäisyydessä savua. Siellä oli Segu. Samalla minulla oli onni saavuttaa eräitä alkuasukkaita, jotka olivat minulle osoittaneet paljon hyvyyttä, ja he lupasivat esitellä minut kuninkaalle. Ratsastimme juuri lakeutta pitkin ja minä katselin joka puolelle, missä joki olisi, kun äkkiä joku huusi: Kas tuolla on vesi! Sanomattomalla riemulla katselin nyt mahtavaa Nigeriä, jota löytämään minut oli lähetetty. Se oli sen levyinen kuin Thames Westminsterin kohdalla. Verkalleen ja auringon valaisemana se virtasi itää kohti. Nopeaan olin alhaalla joen rannassa. Juotuani sen vettä kiitin hartaasti Kaitselmusta, joka oli yritykseni johtanut onnelliseen tulokseen.» Segu oli melkoinen kaupunki, neliosainen, korkeilla maavalleilla ympäröity. Talot olivat savesta, laakakattoiset, toiset kahdenkertaiset. Jokaisessa kortteerissa oli moskeija. Park arvosteli väkiluvun kolmeksikymmeneksituhanneksi. Ihmisten paljous, veneitten suuri luku virralla, uutteruus ja ripeys, mikä joka puolella vallitsi, osoittivat paljon korkeampaa kulttuuria, kuin Park oli osannut odottaakaan. Mutta kuningas ei suostunutkaan ottamaan häntä paikalla vastaan, vaan käski hänen odottaa eräässä läheisessä maalaiskylässä. Siellä ei kukaan suonut oudolle kulkijalle yösijaa ja hänen täytyi lähteä taivas'alla yötään viettämään.

Neekerivaimon armeliaisuus.

Park istahti puun alle, joka ainakin suojeli häntä auringon paahtavalta kuumuudelta. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta ei kukaan tarjonnut hänelle ruokaa eikä majaa. Päivä lähestyi loppuaan. Alkoi tuulla ja taivaalle kokoontua uhkaavia pilviä. Kaikki ennusti myrskyistä yötä. Päivä meni mailleen, mutta yhä hän istui kenenkään auttamatta. Pimeys alkoi saeta nopeasti, kuten se kuumassa vyöhykkeessä sakenee, eikä näyttänyt enää olevan toivoa siitä, että kukaan maanasukkaista heltyisi valkoisen miehen puutetta ja kurjuutta auttamaan. Hän jo varustautui kiipeämään puuhun, ettei joutuisi leijonain ja hyenain saaliiksi. Ennen sitä hän kuitenkin alkoi riisua hevosen suitsia ja satulaa, että se saattaisi vapaammin liikkua ja etsiä ruokaansa. Hänen tätä tehdessään siitä kulki ohi nainen, joka palasi vainiolta työstä. Sanoittakin tämä ymmärsi muukalaisen hädänalaisen tilan. Sekä puku että kasvot puhuivat peittämätöntä kieltä väsymyksestä, puutteesta, nälästä ja mielenmasennuksesta. Neekerivaimo pysähtyi ja kysyi, mikä hän oli miehiään. Muutamat sanat riittivät vakuuttamaan tämän naisen sydämen ja sen enempää kysymättä hän otti satulan ja ohjakset ja käski häntä tulemaan majaansa. Siellä hän sytytti lampun ja levitti permannolle maton vierastaan varten. Tuota pikaa kärisi hiilloksessa oiva kala ja perheen muut jäsenet töllistelivät suu auki muukalaista. Muutaman minuutin kuluttua Park söi itsensä kylläiseksi ja kävi nukkumaan. Naiset jatkoivat työtään, kehräsivät villoja ja surumielisellä äänellä lauloivat vieraastaan, omistaen hänelle aina seuraavat kertosäkeet:

»Tuulet ulvoi ja sade roiski, valkoinen mies parka istui puumme alla; ei emoa hällä maitoa kantamaan, ei vaimoa viljaansa jauhamaan.»

Johon kööri aina lisäsi:

»Säälikää valkoista miestä, ei emoa hällä, ei vaimoa.»

Nämä sanat herättivät Parkissa syvän kiitollisuuden tunteen, hänen vuoteellaan itseään käännellessään. Myöhään yöhön naiset kehräsivät ja yhä toistivat kertosäkeitään:

»Säälikää valkoista miestä, ei emoa hällä, ei vaimoa»,

hirmumyrskyn ulkona myllertäessä, salamain leiskuessa ja ukkosen räjähdellessä, sateen virtanaan valuessa.

Aamulla Park kiitollisuuden osoitukseksi antoi ystävälliselle emännälleen kaksi niistä neljästä messinkinapista, mitä hänellä oli liivissään; ne olivat ainoat esineet, mitä hänellä vielä oli maanasukkaille kelpaavaa.

Segussa.

Park sai kuulla huhuja, kuinka maurit häntä vastaan juonivat Mansong kuninkaan hovissa, eikä Mansong sitten suostunutkaan häntä puheilleen päästämään, vaikka salli hänen kulkea maansa läpi kumpaan suuntaan vain halusi. Kuningas lähetti köyhälle valkoiselle miehelle viisituhatta kauri-raakkua lahjaksi — ne olivat maassa käypä raha — että hän saattoi ostaa ruokatavaroita. Yhtenä syynä kuninkaan vastahakoisuuteen laskea Parkia puheilleen oli epäluulo; hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan viitsisi matkustaa niin pitkän matkan ja kokea niin paljon vaaroja ja vastuksia vain tuntematonta jokea katsellakseen.

Park ei kuitenkaan nytkään palannut takaisin; hän tahtoi nähdä Nigeriä pitemmältä, ehkäpä käydä vielä Timbuktussakin. Hän siis kulki eteenpäin kauniitten viljeltyjen seutujen kautta, jotka muistuttivat englantilaista puistomaisemaa. Asukkaat kaikkialla parhaillaan kokosivat shi-puun hedelmiä, tehdäkseen niistä kasvivoita.

Illalla heinäk. 24 p. Park saapui Sansandingiin, joka oli suurempi paikka. Häntä pidettiin yleensä maurina, joita oli näissä seuduin paljon kauppiaina, mutta muuan oikea mauri huomasi pian erehdyksen. Kaikki nämä kylät olivat suuressa määrin maurien vaikutusvallan alaisia, vaikkapa olivatkin neekerihallitsijan valtakuntaa, ja Sansandingin maurit jälleen kiusasivat Parkia minkä voivat, vaatien häntä lukemaan ulkoa muhammedilaisia rukouksia samaan tapaan kuin juutalaiset, joita myös oli maassa ja joita halveksittiin vielä enemmän kuin kristittyjä. Kylän hallintomies kuitenkin suojeli häntä ja antoi hänelle ruokaa, vaikka Parkin maurien kiukkua lauhduttaakseen täytyikin lähteä moskeijan eteen julkisesti nähtäväksi ja pilkattavaksi. Isäntänsä hän kuittasi kirjoittamalla hänelle »amuletin» suojaksi kaikkea pahaa vastaan, kuten tämä oli pyytänyt; Park kirjoitti hänelle »Isä meidän».

Park kulki sitten yhä kauemmaksi koillista kohti, samoten toisinaan oikoteitä metsäin halki, joissa oli paljon jalopeuroja. Yhden hän oppaansa kera vain kuitenkin näki, ja sekin salli hänen häiritsemättä kulkea sivuitseen. Heinäkuun lopulla hän saapui Madibuun, kylään, josta oli lumoava näköala pitkin Nigeriä sekä ylös- että alaspäin. Joessa, joka tällä kohdalla oli sangen leveä, oli vihantia saaria, joilla asukkaitten karjat olivat turvassa petoeläimiltä. Joesta saatiin paljon kaloja pumpulilangasta kudotuilla verkoilla. Sääskiä oli suunnattomasti ja ne olivat alkuasukkaille suurena rasituksena ja vielä enemmän kiduttivat Parkia, jonka vaatteet alkoivat hajota repaleiksi. Hän sairastui täällä kuumeeseen, vaikk'ei hän silloin, niin lääkäri kuin olikin, saattanut arvata, että juuri sääsket, joiden vuoksi hän sai viettää niin monta unetonta yötä, olivat kuumeen aiheuttajat. Madibun tuolla puolella Parkin hevonen sortui ja hänen täytyi jättää se oman onnensa nojaan. Mutta vielä hän jatkoi matkaansa jonkun aikaa, kunnes tuli vakuutetuksi siitä, että joen seuraaminen mereen saakka oli nykyoloissa mahdotonta. Hänen täytyi, vaikka raskaalla mielellä, kääntyä takaisin. Hän oli tullut seutuun, jossa puhuttiin toista kieltä kuin Bambarrassa, eikä kohtelu siellä ollut parempi. Sitä paitsi alkoi joki paisua, eikä tulvan aikana olisi ollut mahdollista jatkaa matkaa muuten kuin vesitse. Venettä hän taas ei voinut hankkia. Lisäksi hän sai Timbuktusta ja sen uskonvimmaisista asukkaista kuulla niin huonoja uutisia, että hän arvasi henkensä menettävänsä, jos uskaltaisi matkaa sinne saakka jatkaa. Ja siten olisivat hänen matkansa kaikki tulokset menneet myttyyn.

Se paikka, josta Park kääntyi paluumatkalle, oli noin 120 kilometrin päässä Segusta itään. Kauppiailta hän sai jotenkin oikeat tiedot Nigerin juoksusta siitä eteenpäinkin aina Timbuktun satamaan Kabaraan saakka. Mutta siitä edelleen ei tästä suuresta joesta tietty muuta kuin huhuja.

Park lähtee paluumatkalle.

Kun Park 29 p. heinäk. 1796 päätti lähteä paluumatkalle, ei hänen tilansa suinkaan ollut kehuttava. Paluumatka näytti melkein yhtä toivottomalta kuin menomatkakin. Hänen oli matkueineen jalan kuljettava 2500 kilometriä puoliraakalaisen maan kautta, jossa jokainen piti oikeutenaan nylkeä matkustajaa, minkä saattoi, eivätkä lait suoneet hänelle mitään suojaa väkivaltaa vastaan. Repaleiset vaatteet eivät suojelleet häntä säätä eivätkä sääskiä vastaan, ruoan ostamiseen hänellä ei ollut rahoja ja lisäksi häntä odotti tropiikin talvi kaikkine kauhuineen, hirmumyrskyt, ukonilmat, rankkasateet, alavat maat rämeinä ja soina, kaikki joet tulvillaan.

Sadeaika ja matkan vaikeudet.

Käytyään Sillan kohdalla joen etelärannalla Park palasi pohjoisrannalle ja nukkui ensi yönsä Keassa, kylän päällikön orjien kanssa, jotka sääliväisesti peittivät hänet vaatteella. Seuraavana päivänä hän oppaansa keralla keksi tiellä verekset leijonan jäljet. Lähestyttäessä tiheikköä, jossa vaarallinen peto näytti piilevän, opas vaati Parkia kulkemaan edellä, mutta siihen tämä ei suostunut, hänellä kun ei ollut asetta, eikä hän tietäkään tuntenut. Syntyi tuima tora, joka päättyi siihen, että neekeri jätti hänet oman onnensa nojaan. Pelokkaalla mielellä Park jatkoi matkaa joen ja metsikön väliä ja sai kulkea leijonalta rauhassa. Saapuessaan illalla Madibuun hän siellä kohtasi karanneen oppaan. Kun hän paraillaan torui tätä, alkoi viereisestä majasta hevonen hirnua. Hymyillen kylän päällikkö kysyi Parkilta, tiesikö hän, kuka hänelle puhui, näyttäen hänelle sitten hevosen, joka oli hänen omansa. Se oli levättyään melkoisesti voimistunut.

Seuraavana päivänä alkoi sataa niin rankasti, ettei Park pääsyt Njämin kylästä kolmeen päivään mihinkään. Ja kun hän vihdoin lähti liikkeelle, oli vainioilla kilometrittäin vettä polvia myöten ja polut olivat kaikki veden peitossa. Ja vedettömilläkin paikoilla oli maa niin vetelää, että hevosen oli melkein mahdoton kulkea eteenpäin. Satamista yhä jatkui ja vain muutamia kilometrejä Park pääsi eteenpäin kulkemaan, rintaa myöten vedessä kahlaten, kunnes saapui pieneen fulakylään. Sieltä hän koetti saada uuden oppaan, mutta kun ei ollut ketään halukasta, liittyi hän erääseen mauriin, joka oli matkalla Seguun suolaa viemään. Mauri vaimonsa kanssa ratsasti härillä, mutta ei heidän matkan tekonsa ollut paljon parempaa kuin Parkinkaan. Eräässä paikassa toinen häristä suistui suon silmään ja eukko suoloineen päivineen putosi veteen. Siinä kylässä, johon Park sitten yöpyi, täytyi hänen asustaa kosteassa vanhassa hökkelissä. Joka hetki hän pelkäsi vanhan ränstyneen savikaton luhistuvan, joka sadeaikana tapahtui paremmillekin majoille, mutta vaikka joka puolelta kuului samanlaisten tapaturmain rytinää ja aamulla neljätoista majaa oli murtunut, oli Parkin vanha maja säilynyt. Seuraavana päivänä satoi niin rankasti, että Parkin täytyi odottaa sään asettumista ja hän olisi odottanut vielä kauemminkin, ellei kylän päällikkö olisi ajanut häntä matkaan. Kaiken lisäksi oli väestön kesken nyt levinnyt semmoinen huhu, että hän muka oli vakooja ja että kuningas oli hänelle epäsuosiollinen. Tämän jälkeen kyläin päälliköt kävivät hänelle vielä ynseämmiksi eikä kukaan muukaan tahtonut hänelle majaansa avata. Sansandingissa päällikkö, joka menomatkalla oli häntä suojellut maureja vastaan, ei nyt tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, vaan vaati häntä aamulla varhain poistumaan. Yöllä hän kuitenkin tuli yksityisesti Parkin luo varoittamaan häntä, kehoittaen häntä varsinkin Segua karttamaan. Seuraavan kaupungin ulkopuolella neekerit tulivat ja tarttuivat hänen hevosensa suitsista kiinni, taluttivat hänet kaupungin muurien ympäri ja sen tehtyään kehoittivat jatkamaan matkaa edelleen. Sitä seuraavassa kylässä häntä uhattiin selkäsaunalla, mutta sitä seuraavassa muutamat naiset, hänen surkeata ulkonäköään säälien, hankkivat hänelle yösijan.

Leijonan vaanimana.

Lähellä Segua Park sai kuulla, että oli aikomus vangita hänet, ja lähti nyt korkean heinän ja rämeitten läpi samoamaan edelleen, välttääkseen vangitsijat. Hän ei palannut takaisin samaa tietä, jota oli tullut, vaan lähti jokivartta nousemaan, nähdäkseen kappaleen matkaa sen yläjuoksuakin, varsinkin sen, kauaksiko sitä saattoi aluksilla nousta. Kolmisen päivää hän sitten jatkoi matkaa muitta seikkailuitta, mutta Song nimisessä pienessä kylässä häneltä jälleen kiellettiin yösija. Pitkin päivää hän oli nähnyt leijonan jälkiä, mutta siitä huolimatta hänen täytyi tyytyä käymään kaupungin portin edustalle puun alle lepäämään; nukkua hänen tietenkin oli mahdoton. Joka hetki hän odotti näkevänsä väijyvän pedon yön synkeydestä hyökkäävän päälleen. Vähän ennen puolta yötä kuului läheltä metsästä pedon karjuna, mutta oli niin pimeä, että oli mahdoton mitään nähdä. Tilanne kävi niin tuskastuttavaksi, että Park hyökkäsi portille ja kaikin voimin vimmatusti tempoili sitä, sisään päästäkseen; mutta turhaan. Leijona sillä välin näkymättömänä hiipi kylän ympäri, yhä kehäänsä pienentäen ja uhriaan lähestyen. Vihdoin ruohosta kuului kahinaa, joka Parkille ilmaisi sen olevan lähellä. Hän hyökkäsi lähellä olevaa puuta kohti, kiipesi siihen ja siten viime tingassa pelastui. Hän varustautui sitten puussa yötään viettämään, mutta pian sen jälkeen päällikkö tuli ja avasi portin, kehoittaen Parkia sisään tulemaan, hän sanoi nyt olevansa vakuutettu siitä, ettei tämä tulija ollut mauri, sillä mikään mauri ei olisi hetkeäkään odottanut kaupungin ulkopuolella kiroamatta sitä ja kaikkia sen asukkaita.

Songista alkaen maa alkoi käydä mäkiseksi ja edestä päin näkyi korkea vuoristo. Notkot, joiden kautta tie kulki, olivat sadeajan vuoksi vetisinä rämeinä. Eräässä paikassa Park hevosineen suistui näkymättömään hautaan ja oli hukkua, mutta molemmat kuitenkin lopulta pääsivät ylös nousemaan, vaikka ylt'yleensä liejun ryvettäminä. Enimmän Park pelkäsi sitä, että hän tämmöisissä tapaturmissa menettäisi kallisarvoiset muistiinpanonsa. Hän nousi sitten Nigerin laaksosta korkeammalle mäkimaahan, josta nähden koko laakso oli yhtenä järvenä. Kohdatessaan syvän, vuolaan syrjäjoen, jonka poikki oli päästävä, hän riisui päältään ryysynsä ja alkoi hevosineen uida sen poikki, mutta paikalle sattunut maanasukas varoitti häntä siitä, koska hän hevosineen muutoin joutuisi krokotiilien saaliiksi. Kun Park äkkiä nousi pois vedestä ja neekeri näki hänen paljaan valkoisen ruumiinsa, hämmästyi hän sanomattomasti ja nosti käden suunsa eteen, kuten neekerien on hämmästyessään tapana, päästäen kauhistuksen huudahduksen. Hän auttoi Parkia kuitenkin löytämään lautan ja siten pääsemään toiselle rannalle.

Seuraavassa kylässä Parkin täytyi viettää yönsä palaver-puun alla, hirmumyrskyn kauhuille alttiina. Puolenyön aikaan eräs neekeri, joka itsekin oli kaupungissa vieras, tuli ja jakoi hänen kanssaan eväänsä. Seuraavana päivänä hän söi vehnän akanoita nälkäänsä tyydyttääkseen. Kauempana hän kuitenkin huomasi voivansa parantaa toimeentuloaan kirjoittamalla yksinkertaisille alkuasukkaille lumoja eli safioita. Lumo kirjoitettiin laudalle, jonka jälkeen muste pestiin pois ja asianomainen nieli veden. Neekerit olivat saaneet tavan arabialaisilta. Lumojen kirjoittamisen kautta Park saattoi ensi kerran monesta ajasta syödä kunnon aterian ja nukkua yönsä rauhassa.

Bammaku.

Hän joutui sitten väärälle tielle, jolla oli pakko uida syvän syrjäjoen poikki krokotiileistä huolimatta, muistoonpanot hattunsa lakeen kiinnitettyinä. Niger virtasi täällä kallioisten rantain välitse ja entistä nopeammin. 23 p. elok. matkamiehemme saapui Bammakuun, melkoiseen kauppakaupunkiin, jossa arabialaisten suolakauppiaitten oli tapa levätä. Täällä maurit, paljon matkustaneina miehinä, olivat odottamattoman kohteliaita ja lähettivät Parkille riissiä ja maitoa.

Bammakussa Park erosi Nigeristä, kulkeakseen suorinta tietä Gambiaan. Matkatoveriksi ja oppaaksi hän nyt sai vaeltavan soittoniekan, joka oli menossa samaan suuntaan. Opas pian kuitenkin eksyi ja jätti sitten Parkin selviytymään, miten parhaiten taisi. Tämä löysi hevospolun ja tuli sitä kulkien korkealle mäelle, josta oli laaja näköala yli Nigerin ja tulvan peittämän laakson, kaakossa aina autereisille etäisille Kong-vuorille saakka. Auringon laskiessa hän saapui romanttiseen laaksoon, Kuma nimiseen kylään, jossa vastaanotto vaihteeksi oli hyvin ystävällistä. Hänelle tuotiin viljalta vehnää ja maitoa ja hevoselle heiniä, vieläpä hänen majaansa tehtiin valkeakin ja ulkopuolelle kokoontui uteliaita ihmisiä tiedustelemaan, mikä hän oli miehiään.

Rosvojen käsissä.

Kahden paimenen seuraan liittyen hän sitten jatkoi matkaa vuoriston poikki, jossa tie toisin paikoin oli hyvinkin jyrkkä ja vaivalloinen. Paimenet matkasivat nopeammin ja Park kulki jäljessä, mutta pian hän kuuli huutoja ja rientäessään niitä kohti tapasi toisen paimenista tien vieressä haavoitettuna; toisen olivat rosvot vieneet mennessään. Samalla hän huomasi kuusi tai seitsemän aseellista miestä, jotka väjyivät häntäkin, ja kun pako oli mahdotonta, ratsasti hän oikopäätä heitä kohti. Teeskennellen huolettomuutta hän kysyi, olivatko he elefantin pyydystäjiä ja olivatko mitään saaneet. Nämä eivät siihen vastanneet paljon mitään, kehoittivat häntä vain jatkamaan matkaansa. Ilomielin, kun niin vähällä pääsi, Park noudatti kehoitusta. Hänen ilonsa oli kuitenkin lyhyt. Kovan huudon takaapäin kuullessaan hän pysähtyi ja katsoi taakseen ja huomasi silloin rosvojen juoksevan häntä kohti. Saavutettuaan he sanoivat olevansa kuningas Fulahdun miehiä, jotka olivat tulleet häntä pääkaupunkiin hakemaan. Pahoinpitelyä välttääkseen Park empimättä suostui heitä seuraamaan ja vaieten joukko sitten jonkun matkaa kulki toiseen suuntaan, kunnes saapui synkkään metsään. »Tämä paikka on hyvä», sanoi yksi rosvoista ja samalla käytiin onnettoman matkustajan kimppuun ja hattu reväistiin hänen päästään. Park: ei ollut tietävinäänkään, vaikka hattu oli hänelle kaikkea muuta kalliimpi, sen pohjassa kun olivat hänen muistiinpanonsa. Hän ei kuitenkaan suostunut lähtemään paikaltaankaan, ellei saanut hattuaan takaisin. Vastaukseksi yksi rosvoista paljasti puukkonsa ja leikkasi viimeisenkin messinkinapin Parkin liivistä. Muut etsivät hänen taskunsa. Kun ei mitään löytänyt, riisuivat he hänet alasti ja hänen saapasrauskansakin, jotka enää tuskin jalassa pysyivät, tutkittiin tarkkaan. Rosvojen pettymys oli niin suuri, että he jo uhkasivat ampua hänet, malttoivat sitten kuitenkin mielensä ja antoivat hänelle takaisin paidan ja housut. Poistuessaan se, joka oli hatun ottanut, ilkkuen heitti sen hänelle takaisin. Ja sanomattomalla ilolla Park otti ja painoi päähänsä hatturäysän, jonka pohja kätki hänen muistiinpanonsa.

»Olin nyt puolialasti», kirjoittaa kovia kokenut löytöretkeilijä matkakertomuksessaan, »villien eläinten ja vielä villimpien ihmisten keskellä. Oli pahin sadeaika ja olin viidensadan mailin päässä lähimmästä eurooppalaisesta siirtokunnasta. Mieleni alkoi lannistua. Mutta uskonnosta sain lohdutuksen.» Ja hänen huomionsa kiintyi johonkin pieneen siroon sammaleen, ja hän ajatteli, että kun Kaitselmus tässä etäisessä seudussa on luonut niin vähäpätöisiä esineitä niin täydellisiksi, ei Hän voi välinpitämättömänä nähdä sitä, että Hänen kuvansa kärsii. Niinpä hän jälleen nousi ylös ja lähti vaivalloista matkaansa jatkamaan. Hän saapui jälleen pieneen kylään ja sen läheisyydessä tapasi molemmat paimenet ja heidän kanssaan jatkoi matkaa Sibiduluun, saapuen sinne auringonlaskun aikaan.

Ystävällisempää kohtelua.

Park oli nyt tullut Mandingo-maahan. Sibidulu oli säilynyt sodan hävityksiltä, se kun sijaitsi pienessä laaksossa korkeitten vuorien ympäröimänä, joiden poikki ratsumiesten oli vaikea kulkea. Väestö ehkä siitä syystä oli tavallista suopeampaa; se sääli vilpittömästi riutunutta matkamiestä ja vei hänet kylän esimiehen luo, joka vakavana piippuaan poltellen kuunteli Parkin kertomusta seikkailuistaan. Lopulta hän suuttuneen näköisenä veti ylös takkinsa hihan, kehoitti valkoista miestä istumaan ja sanoi: »Sinä saat kaikki omasi takaisin. Olen sen vannonut!» Sitten hän käski palvelijaa tuomaan matkamiehelle juotavaa ja lähetti hänet seuraavana aamuna varhain Bammakuun sanomaan sikäläiselle päällikölle, että Fulahdu kuninkaan miehet olivat ryöstäneet Bambarran kuninkaan vieraan. Parkille hän toimitti sekä majan että ruokaa ja tämä olisi viihtynyt aika hyvin, ellei väen uteliaisuus olisi ollut jotenkin tunkeilevaa. Sibidululaisten hyväntahtoisuus oli sitäkin kiitettävämpää, kun heidän omat ruokavaransa olivat siihen aikaan kovin vähissä. Odotettuaan turhaan pari päivää hevosensa paluuta hän sen vuoksi, jottei kävisi rasitukseksi, kulki jonkun kylän välin etemmäksi, luvaten siellä odottaa hevostaan, jos se saataisiin takaisin.

Wondassa, pienessä kaupungissa, jolla oli jo moskeijansa, hänet niinikään otettiin sangen vieraanvaraisesti vastaan. Park sairastui nyt ankaraan kuumeeseen, mutta koetti mikäli mahdollista salata tilaansa, ettei kävisi kestitsijöilleen rasitukseksi. Usein hän kaiken päivää makasi viljavainioissa ollakseen poissa näkyvistä, vaikka tämä epäilemättä pahensi tautia. Paikkakunnalla vallitsi niin kova nälänhätä, että vaimot toivat päällikölle lapsiaan, myydäkseen ne orjiksi, jotta saattoivat ostaa muulle perheelle ruokavaroja.

Vihdoin tuotiin Sibidulusta Parkin hevonen ja vaatteet ynnä kompassi, joka kuitenkin Parkin suruksi oli rikottu, niin ettei hän enää voinut määrätä matkareittiään. Hevonen oli niin riutunut, ettei sillä enää voinut ratsastaa, jonka vuoksi hän lahjoitti sen ystävälliselle kestitsijälleen, lähtien jalan paluumatkaansa jatkamaan. Pari päivää nälkää nähtyään hän kolmantena tapasi neekerikauppiaan, joka antoi hänelle ruokaa. Nyrjäytettyään pahasti jalkansa ja sitä kolme päivää podettuaan hän neljäntenä saattoi sauvan varassa lähteä eteenpäin nilkuttamaan. Ja hän kulki näin kylästä kylään, ravintoaan ja yösijaansa kerjäten, kunnes saapui Kamalia nimiseen pieneen kaupunkiin, jossa Karfa Taura niminen ystävällinen kauppias otti hänet vieraanvaraisesti vastaan. Kamalia on sillä kapealla vedenjakajalla, joka näillä seuduin erottaa Senegalin ja Nigerin vedet, ei paljon enempää kuin satakunta kilometriä Bammakusta. Hitaasti oli siis Parkin matka edistynyt ja ylen synkältä näytti, näkisikö hän enää koskaan meren rannikkoa. Hänen kasvonsa olivat sairaudesta käyneet niin keltaisiksi ja riutuneiksi, ettei kauppias tahtonut tuntea häntä englantilaiseksi, ennenkuin Park näytti osaavansa lukea valkoisten miesten kirjaa, joka kauppiaalla sattui olemaan hallussaan. Kirja oli Englannin kirkon yleinen rukouskirja ja Park suuresti hämmästyi ja ilostui näin äkkiarvaamatta sen tavatessaan.

Täällä Park nyt kuuli, että hänen edessään oleva maa, Jallonkadun erämaa, jonka läpi Senegalin latvat virtaavat pohjoista kohti, oli kuukausia kerrassaan mahdoton kulkea vuolaitten, yli äyräittensä paisuneitten jokiensa vuoksi. Parkin oli mahdoton yksinään lähteä tälle taipaleelle, etenkin kun hän tunsi hengenvoimiensakin vähitellen kokonaan masentuvan. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä; tämä toteutui nytkin. Karfa Taura lupasi elättää häntää kunnes tiet jälleen olisivat kuljettavat, ja sitten soveliaan ajan tullen viedä hänet Gambiaan, jonne hän aikoi mennä orjakaravaania viemään. »Siten tämän hyväntahtoisen neekerin ystävällinen huolenpito vapautti minut todella surkuteltavasta asemasta. Puute ja nälkä ahdistivat minua ankarasti. Edessäni oli Jallonkadun synkkä erämaa, jossa matkustaja ei viiteen päivään näe ainoatakaan ihmisasuntoa. Olin jo melkein arvannut paikan, missä kohtaloni minut yllättäisi ja menehtyisin, kun tämä ystävällinen neekeri ojensi vieraanvaraisen kätensä minua auttaakseen.»

Kuolemansairaana.

Mutta ei ravinto eikä asunto voinut pidättää kuumetta. Park heikkenemistään heikkeni ja alkoi houria, eikä lopulta enää kyennyt majastaan lähtemään. Kuusi raskasta viikkoa hänen henkensä häälyi elämän ja kuoleman välillä, mutta kun sadeaika vihdoin taukosi, maa alkoi kuivaa ja ilma raitistua, saattoi hänkin ryömiä ulos ummehtuneesta majastaan ja uudestaan tointua elämään. Tamarindin varjossa istuen ja asukkaitten kanssa keskustellen hän sitten odotti aikaa, jolloin taas saattaisi lähteä matkaansa jatkamaan. Karfa Taura pysyi kaiken aikaa hänen uskollisena ystävänhän, vaikka ei puuttunut niitä, jotka koettivat yllyttää häntä valkoista vierasta vastaan..

Silloin tällöin Kamalian läpi kulki orjalähetyksiä. Kerran muuan näistä onnettomista pyysi Parkilta ruokaa. Tämä vastasi olevansa paikkakunnalla vieras, eikä mitään omistavansa. »Minä annoin sinulle ruokaa, kun sinun oli nälkä», vastasi orja. »Oletko unohtanut miehen, joka Karankallassa toi sinulle maitoa? Mutta», hän huoahtaen lisäsi, »silloin minulla ei ollut rautoja jaloissani.» Tämä puhe koski Parkiin, hän muisti tapauksen ja lähti paikalla pyytämään Karfalta pähkinöitä.

Orjakauppa.

Parkilla oli täällä hyvä tilaisuus tutustua orjakauppaan, kuinka orjia hankittiin varastamalla naapurikylistä tai viereisistä pikku valtakunnista asukkaita, kuinka vanhemmat möivät lapsiaan nälänhädän sattuessa, kuinka kuninkaat möivät alamaisiaan ja semmoisia, jotka olivat tehneet jonkun rikoksen, ja kuinka velalliset, jotka eivät kyenneet velkaansa maksamaan, rupesivat velkojan orjaksi. Hän oli omin silmin nähnyt ja vielä enemmän kuullut, kuinka tämä kamala ammatti hävitti maata — monet valtakunnat ylläpitivät keskenään ainaista sotaa, voidakseen hankkia orjia — mutta siitä huolimatta Park kuului orjakaupan kannattajiin, vaikkapa liike tätä kauppaa vastaan jo oli saanut Englannissa paljon vauhtia. Orja parat pelkäsivät tulevaa kotimaataan Atlantin takana varsinkin sen vuoksi, että he luulivat siellä joutuvansa valkoisten ihmissyöjien lihapatoihin ja maan olevan lumottua. Sen vuoksi he tuon tuostakin kysyivät Parkilta: »Onko teillä todella samanlaista maata kuin tämä, niin että sen päällä voi jaloillaan kävellä?» Orjat oli rautakahleilla kahlehdittu jaloista yhteen aina kaksittain ja sitä paitsi aina neljä miestä yhteisellä kaulanuoralla. Toisilla oli molempien säärien välissä puukapula, joka oli rautapannoilla kiinnitetty. Yöksi vielä kädetkin kahlehdittiin, jopa vielä kaulaankin pantiin kahleet. Kaulassa, käsissä ja jaloissa raudat he sitten saivat tulla yönsä toimeen, miten parhaiten taisivat, Karfa Tauran kotiorjain vartoimina.

Vilpitöntä iloa tuotti Parkille sitä vastoin Kamalian muhammedilainen koulumestari, joka seitsemälletoista pakanapojalle ja tytölle opetti uskonnon ja vähän muunkin tiedon alkeita. Kouluoppi oli paikkakunnalla niin suuressa arvossa, että oppijakso arvosteltiin yhden ensiluokkaisen orjan arvoiseksi. Alkupuolella vuotta 1797 alkoi kaikki olla valmiina matkaa varten, mutta vasta ramadan paaston jälkeen Karfa Taura todella lähti taipaleelle.

Orjakaravaani.

Karfan karavaaniin kuului 35 orjaa ja 38 vapaata ja kotiorjaa, kouluopettaja kahdeksan oppilaansa keralla, kuusi laulajaa, joiden tuli pitää matkuetta hyvällä tuulella ja suostutella siihen niiden seutujen asukkaita, joiden läpi matka piti. Mäellä, vähän matkan päässä kylästä, karavaani pysähtyi ja kaikki istuivat, lähtijät kasvot länttä, saattavat kaupunkilaiset kasvot itää kohti. Keskivälille istui koulunopettaja ja kaksi päällikköä rukoillen pitkän, juhlallisen rukouksen, että heidän matkansa Allahin suojeluksessa hyvin menestyisi, tämän jälkeen karavaani kolmeen kertaan kierrettiin varaksi pahoja voimia vastaan, ja vasta tämän menon päätyttyä kaikki hyppäsivät jalkeille, lähtien lännen merta kohti pyrkimään, taipaleen teko oli alussa kovin hidasta orjat kun olivat niin kauan olleet raskaissa kahleissaan. Ennenkuin lähdettiin Jallonkadun erämaahan, oli jokaiselle varustettava viikkoiset eväät.

Tuota pikaa oli kuljettu Nigerin vedenjakajan poikki ja tultu Senegalin latvajoille. Koko päivä kuljettiin. Kun heikommat naiset alkoivat jäädä jälelle, hoputettiin heitä, ensin voimasanalla ja kirouksilla, sitten ruoskalla, tämän jälkeen vetäen ja ruoskien,kunnes onnettomat vaipuivat maahan, eikä heitä enää millään keinoin voitu saada eteenpäin kulkemaan. Lopulta nämä heikoimmat täytyi palauttaa takaisin. Illalla saavuttiin pieneen kaupunkiin, johon monella menolla marssittiin. Edellä kulkivat laulajat, ylistäen asukkaitten jaloutta, vieraanvaraisuutta ja ystävyyttä mandingoja kohtaan. Heidän jäljessään kulki vapaita miehiä, sitten orjia, neljä aina samassa kaulanuorassa, asestettu mies joka ryhmän välillä. Kauppa-orjain jälkeen tulivat kotiorjat ja viimeiseksi vapaat naiset, päällikköjen vaimot, koululapset y.m. Tässä järjestyksessä matkue kulki palaveri-huoneelle, johon väestö kokoontui heitä puhuttelemaan, hankkien sitten kaikille ruokaa ja asumukset.

Erämaassa.

Huhtik. 23 p. anivarhain alkoi varsinainen erämaamatka. Oppaat ja nuoret miehet kulkivat edellä, naiset ja orjat keskellä, jälkijoukkona kulki vapaita miehiä. Maisemat olivat autiudestaan huolimatta erinomaisen viehättävät, mäkiä ja laaksoja, metsiä ja lehtoja, kierteleviä jokia, kaikenlaisia metsälintuja ja hirvieläimiä runsaasti. Parkin käsivarret ja kaula paloivat polttavassa päivänpaisteessa rakoille. Illalla matkue saapui romanttisen kauniille joelle, jonka rannalle rakennettiin suuret tulet sekä ruuan keittämiseksi että petojen torjumiseksi. Illallisen jälkeen orjat pantiin rautoihin, etteivät päässeet karkaamaan, jonka jälkeen kaikki rupesivat nukkumaan, mikäli se muurahaisilta ja pedoilta kävi päinsä.

Aamun sarastaessa rukoiltiin, vapaat miehet söivät vähän velliä, jonka jälkeen raudat taas otettiin orjien jaloista ja lähdettiin uudelleen matkalle.

Matka kävi nyt synkän vuorimaan poikki, jossa Parkin jalat pahoin haavoittuivat, hänellä kun ei ollut muuta kuin sandaalit jalassa. Hän jo alkoi pelätä, ettei jaksaisi kulkea karavaanin keralla, vaan jäisi jälkeen erämaahan kuolemaan. Vähän häntä kuitenkin lohdutti se, että muut näyttivät olevan vielä uupuneempia. Muuan Karfan naisorjista varsinkin alkoi valittaa jalkakipujaan, jonka vuoksi hänen taakkansa oli annettava toiselle. Puolenpäivän aikaan matkueen kimppuun hyökkäsi suunnaton parvi mehiläisiä, jotka edellä kulkevat olivat saaneet liikkeelle, ja ne hajoittivat sen kuin akanat tuuleen. Kun siis taas päästiin kokoontumaan, huomattiin orjattaren jääneen jälkeen. Ennenkuin voitiin palata häntä hakemaan, oli ruoho sytytettävä palamaan mehiläispesän itäpuolella, jotta savu karkoitti sen asukkaat. Tämä auttoi, ja palatessaan joelle, jonka poikki matkue oli äsken kulkenut, etsijät tapasivat orjattaren vedessä puolikuolleena, mehiläisten pahoin pistämänä. Hän oli nyt niin lopen riutunut, ettei mikään enää saanut häntä liikkeelle lähtemään. Pyynnöt ja uhkaukset olivat turhia. Ensimmäinen ruoskansivallus sai hänen koko ruumiinsa kiemurtelemaan tuskasta, mutta neitonen ei valittanut eikä yrittänyt nousta. Vasta kolmas isku sai hänet ylivoimaisin ponnistuksin kulkemaan vielä muutaman tunnin eteenpäin, mutta sitten hän tuskista mielettömänä koetti karata pakoon, vaipuen kuitenkin tuota pikaa tajuttomana maahan. Siitä seurasi uusi tyly ruoskiminen, mutta se oli turhaa, ruoskalla ei tätä ihmisparkaa enää saatu eteenpäin kulkemaan. Tämän jälkeen hänet nostettiin aasin selkään, mutta sitä aasi ei suvainnut, sillä kun jo ennestään oli riittävä kantamus, ja kun orjatar ei kyennyt selässä pysymään, niin päällysmiehet tekivät bamburuo'oista paarit, ja niillä orjatar kannettiin leiripaikkaan; hän oli liian arvokas taipaleellekaan jätettäväksi. Tämä orjatar — Neali nimeltään — ei kuitenkaan ollut ainoa, jolle matka kävi liian raskaaksi. Nopea astuminen polttavassa helteessä, raskain kantamuksin, ilman ruokaa, ruoska ja haukkumiset ainoina yllykkeinä, kahleet illalla tiedossa ja matkan määränä kamala kohtalo meren takana valkoisen miehen palveluksessa — kaikki nämä seikat vaikuttivat, että kuolema orjien mielestä oli toivottava vapautus. Päällysmiehet huomasivat nämä merkit ja — yöksi lisäsivät heidän kahleitaan.

Aamulla Nealin jäsenet olivat niin kankeat ja turvonneet, ettei hän enää voinut edes seistä, saatikka kävellä. Hänet sidottiin nyt aasiin kiinni, kädet kaulan ympäri, jalat mahan alle. Mutta aasi sittenkin sai hänet pudotettua ja tallattua puolikuolleeksi, ennenkuin hänet ennätettiin irti päästää. Kun näin hukattiin kallista aikaa eikä ollut mahdollista kantaa orjatarta pitkää matkaa, loppui pian kaikkien kärsivällisyys. »Leikatkaa siltä kurkut!» huutivat nyt orjakauppiaat ja Park kulki muista edelle, ettei hänen olisi pakko sitä nähdä. Vähän ajan kuluttua eräs Karfan miehistä saavutti hänet, kantaen orjattaren vähiä pumpulivaatteita, joista Park käsitti, että hänen kohtalonsa oli ratkaistu. Hän ei voinut sitä kysyä, mutta sai myöhemmin tietää, ettei Nealin loppu ollut näin sääliväinen, vaan että hänet oli jätetty ilkialastomana erämaahan nääntymään ja petojen revittäväksi. Orjatytön kurja loppu kiihoitti nyt sitä enemmän kaikkia muita ponnistamaan viimeisetkin voimansa, etteivät jälkeen jäisi. Koulumestari, epäillen tämän tapauksen ei olevan Allahille otollisen, paastosi koko päivän. Park itse pelkäsi, että sama kohtalo kuin Nealin tulisi hänenkin osakseen, ja heitti kaikki, jopa lopulta keihäänsäkin, taipaleelle, voidakseen mukana kulkea. »Kesken omia, suunnattoman paljon suurempia kärsimyksiään orja raukat säälivät minua ja usein pyytämättäni toivat vettä juodakseni ja illalla keräsivät oksia ja lehviä laatiakseen erämaassa vuoteeni.» 26 p. aamulla kaksi koulumestarin oppilaista sai jalkakipuja ja yksi orjista rampautui, hänen jalkapohjansa kun olivat rakkoja täynnään ja tulehtuneet. Mutta niin vähäisten syitten vuoksi ei ruvettu pysähtelemään, vaan matkue entistä enemmän kiirehti kulkuaan päästäkseen vaarallisesta erämaasta niin pian kuin suinkin. Illalla nähtiin rosvojoukon jäljet, ja näitä välttääkseen matkue vähäksi ajaksi hajaantui. Huhtik. 27 p. erämaa vihdoin päättyi ja matkue tuli asutummille maille, kulkien seuraavana päivänä Senegalin päälatvahaaran, Bafingin, poikki omituista bambusiltaa pitkin. Sillan keskusta ui veden päällä, molemmat päät olivat rannassa kiinni, ja pääksytysten yhteen sidotut puut kannattivat tätä siltaa. Tulva aina vei sillan mukanaan ja se oli joka vuosi uudelleen rakennettava.

Kylä toisensa perästä sulki karavaanilta porttinsa, jota paitsi kulki huhu, että parisataa rosvoa aikoi sen ryöstää. Tämä pakotti muuttamaan suuntaa ja kulkemaan läpi yön. Puolenyön aikaan matkue saapui kaupunkiin, jossa se sai levätä, sekä toukok. 3 p. koulumestarin kotikaupunkiin Malakottaan, jossa vastaanotto oli sangen ystävällinen ja matkue sen vuoksi viipyi kolme päivää itseään virkistääkseen. Park oli nyt saapunut Gambian kaupan piiriin, tie kulki helpompia maita ja hän saattoi olla melkein varma siitä, ettei enää sattuisi mitään, joka hänen matkansa katkaisisi. Toukok. 12 p. matkue oli yötä erään mandingokauppiaan luona, jolle ruoka, eurooppalaiseen malliin, kannettiin hopeoiduissa vaskiastioissa.

Monta sydäntäsärkevää tapausta Park täälläkin sai nähdä. Eräässä paikassa muuan paikkakuntalainen, jolla oli läheisyydestä ryöstetty orja, jonka hän pelkäsi karkaavan, halusi vaihtaa sen Karfan kanssa johonkin toiseen, joka oli etäämpää kotoisin. Tämä orja silloin tekosyyllä kutsuttiin taloon, jonka portti paikalla suljettiin, kun hän oli sisään tullut. Mies kuitenkin viime tingassa arvasi, mitä oli tekeillä, mikä kohtalo häntä odotti, kuinka pako olisi aivan toivoton, jos hänet meren taa vietäisiin, ja yhdellä hypyllä loikkasi aitauksen poikki, juosten metsään. Kauas hän ei kuitenkaan päässyt, ennenkuin takaa-ajajat, jotka ulvoivat kuin susilauma, saivat hänet kiinni ja toivat Karfalle kallioisiin pantavaksi. Eräässä toisessa paikassa Karfa päätti vaihtaa toisen miesorjan, joka oli niin uupunut, ettei hän enää jaksanut matkaa jatkaa. Muuan kylänmies tarjosi hänen hinnakseen nuorta tyttöä, joka vasta viime hetkessä sai tietää, mitä hänelle oli tehty. Tyttö oli tullut ystävättäriensä keralla katsomaan karavaanin lähtöä, kun hänen isäntänsä äkkiä tarttui hänen kädestään kiinni ja antoi hänet orjakauppiaalle. »Eivät milloinkaan huolettomat kasvot äkimpää ole kuvastaneet syvintä mielihaikeaa. Hänen kauhistuksensa, kun kuorma pantiin hänen päänsä päälle, hänen murheensa, kun hän hyvästeli toverinsa, olivat todella sydämelle käyvät», kirjoittaa Park.

Toukok. 20 p. matkue saapui metsiin, jotka viettivät Gambiaa kohti. Sään kuumuuden vuoksi kuljettiin nyt yöllä. Toukok. 30 p. se kulki Nerikon, Gambian syrjähaaran poikki, ja nyt laulajat alkoivat laulun, vihdoinkin päästyään »laskevan auringon maahan». Seuraavana päivänä tultiin itse Gambian rannalle ja kolme päivää myöhemmin Medinaan, jossa Park seitsemäntoista kuukautta takaperin oli otettu niin ystävällisesti vastaan. Muistaen Wulin kuninkaan hyvät matkatoivotukset Park lähetti hänelle sanan palaamisestaan. Karfa jätti sitten näille seuduille orjansa, kunnes saattaisi heidät myydä, ja lähti itse edelleen saattamaan Parkia Pisaniaan, englantilaiseen siirtokuntaan. Surulla ja paremman onnen toivotuksilla Park erosi onnettomista, joiden kanssa hän oli jakanut matkan kärsimykset; muuta hän ei voinut heidän hyväkseen tehdä, ja orja raukat sanoivat sen käsittävänsä.

Park tapaa maanmiehen.

Kesäk. 12 p. löytöretkeilijämme vihdoin tapasi t:ri Laideyn, joka oli häntä menomatkalla saattanut ja nyt tervehti häntä kuin kuolleista noussutta. Hänen todella luultiin joutuneen Ludamarissa tuhon omaksi. Sunilla hän kuuli, ettei Johnstonista sen enempää kuin Dembastakaan ollut tullut minkäänlaista tietoa. Park hylkäsi nyt repaleisen maurilaisen pukunsa ja ajoi pois muhkean partansa, joka oli matkalla kasvanut ja ollut sekä maurien että neekerien ihailun ja kateuden aiheena. Karfa sai kaksin kerroin sovitun hinnan ja t:ri Laidey lupasi pitää huolta hänen orjiensa myynnistä. Karfa ei voinut kyllin ihmetellä kaikkea, mitä näki, mutta enimmän kaikesta Parkin mielettömyyttä, hän kun oli lähtenyt moiselle matkalle turhan takia.

Orjalaivassa.

Amerikkalaisella orjalaivalla Park 17 p. kesäk. pääsi lähtemään kiertoteitä kotimaahansa. »Charlestown» viipyi kuitenkin niin kauan matkalla alas Gambiaa, että sekä merimiehistä että orjista useita kuoli kuumeeseen. Goreessa, Viheriän niemen kainalossa, laivan täytyi odottaa neljä kuukautta ruokatavaroita, niin että se vasta lokakuun lopulla pääsi Atlantin poikki purjehtimaan. Kuormana oli 130 orjaa, joista 25 oli ollut vapaata muhammedilaista, arabian taitavaa. Monet heistä olivat nähneet Parkin matkalla ja vielä useampi oli kuullut hänestä kotikylässään puhuttavan. Park lohdutti ja lääkärinä hoiti näitä raukkoja minkä voi, ja lohdutuksen ja avun tarpeessa he laivan ahtaissa suojissa, ankaran pakon alaisina, todella olivatkin. Kolmattakymmentä orjaa kuoli merimatkalla ja toisista suuri osa riutui kovin heikoiksi. Kaiken pahan lisäksi laiva alkoi keskellä valtamerta vuotaa ja saatiin hädin tuskin pelastetuksi. »Charlestownin» täytyi poiketa Antiguaan, Vähille Antilleille, jossa Park nousi maihin, jatkaakseen sitten postilaivalla matkaa Englantiin, jonne hän saapui joulukuun lopulla, kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta kotoa poissa oltuaan.

Kotona.

Kotimaassa urheata löytöretkeilijää oli pidetty jo ammoin kuolleena ja sitä iloisempi oli nyt yllätys, kun hän äkkiä palasi takaisin suurtyönsä toimitettuaan, ja varsinkin Afrikan yhdistyksen keskuudessa ilo oli suuri. Hänen matkastaan laadittiin yleisöä varten ensin lyhyet otteet, jonka jälkeen hän ryhtyi matkakertomusta kirjoittamaan kotimaassaan, Skotlannissa, jossa hän asui Walter Scott'in naapurina, tutunomaisesti seurustellen kuulun romaaninkirjoittajan kanssa, joka oli suuresti huvitettu Parkin seikkailuista. Keväällä 1799 matkakertomus ilmestyi painosta ja saavutti suurenmoisen menestyksen, se kun oli ensimmäisiä matkakertomuksia, mitä Afrikasta yleensä oli julkaistu, ja lisäksi sisällykseltään harvinaisen viehättävä. Tuskin on myöhemminkään esiintynyt Afrikan matkustajaa, joka olisi niin omituisissa oloissa Mustain maanosaan tutustunut ja niin läheltä ja perinpohjin tullut tuntemaan sen asukkaitten luonnonlaadun, tavat ja taipumukset. Park tosin julkisesti tunnusti olevansa orjakaupan puoltajia, mutta epäilemättä hänen kirjansa vaikutti aivan päinvastoin, paljastamalla tämän kaupan kauhean julmuuden ja julkaisemalla neekerien hyväntahtoisuudesta kosolta semmoisia luonteenpiirteitä, jotka osoittivat heidän oikeutensa arvollisempaan kohtaloon.