SAMBESI JA KONGON LÄHTEET.

Livingstone lähetyssaarnaajana.

Se mies, joka on suurimman työn suorittanut Mustain maanosan tutkimisessa, saapui sinne aivan toista tarkoitusta varten, lähetyssaarnaajana. Halu laajentaa tämän työn aluetta sai hänet lähtemään tuntemattomiin seutuihin ja matkasauvaan kerran tartuttuaan hän sai siitä elinaikaisen toverin, mutta kaikki retkensä hän teki alkuperäinen tarkoituksensa yhä silmämääränään.

David Livingstone, Sambesin tutkija, Kongon lähteitten löytäjä, oli syntynyt pienessä Skotlannin kylässä v. 1813. Hän peri isältään, joka ammatiltaan oli matkustava teekauppias ja maallikkosaarnaaja, hartaan uskonnollisuuden. Mutta nuorempana hän siitä huolimatta mieluummin luki klassillisia auktoreita — omin päin latinaa opittuaan — ja matkakertomuksia kuin hartauskirjoja. Vaikka hänen täytyi tehdä tehdastyötä elatuksensa ansaitakseen, ennätti hän kuitenkin joutohetkinään hankkia sangen huomattavat tiedot ja ansionsa hän käytti niin hyvin, että saattoi talveksi lähteä Glasgowiin opiskelemaan kreikkaa, lääketiedettä ja teologiaa, hänen aikomuksensa kun oli ruveta lähetyssaarnaajaksi. Saatuaan apua perusteellisemmin opinnoitaan täydentääkseen ensin Glasgowissa ja sitten Lontoossa hän valmiina lääkärinä ja lähetyssaarnaajana valmistautui lähtemään Kiinaan. Kun Kiina kuitenkin oli oopiumisodan vuoksi suljettu, valitsi hän toimialakseen Etelä-Afrikan, jossa evankeelinen lähetystyö joku vuosikymmen aikaisemmin oli alkanut.

Matka Etelä-Afrikkaan.

Lopulla vuotta 1840 hän astui Kapmaahan menevään laivaan. Epäilemättä nuori lähetyssaarnaaja jo silloin myös ajatteli niiden tyhjäin alojen täyttämistä, joita Etelä-Afrikan kartta oli täynnään, koska hän laivamatkalla kapteenin johdolla opetteli tähtitieteellistä paikanmääräystä, perehtyen tähän tehtävään sangen tyydyttävästi. Kapkaupungissa kuukauden päivät oleskeltuaan hän lähti Alagoa lahden Port Elisabetiin, josta oli vilkas liike sisämaahan, hankki härkävaunut, joilla niihin aikoihin, samoinkuin vielä tänä päivänäkin, matkustettiin Etelä-Afrikassa, ja lähti taipaleelle, Betshuaanimaan Kuruman matkan määränä. Hänen aikomuksensa oli perustaa sisämaahan pysyvä lähetysasema, jolla hän sitten voisi rauhassa antautua tehtäväänsä, eikä hän silloin osannut aavistaa, että tämä vaikea ja vaivalloinen matka oli vain pitkän löytöretkeilijäelämän alkuvaihe ja se työ, johon hän nyt enemmäksi kuin vuosikymmeneksi antautui koko hartaudellaan, siihen valmistelua.

Robert Moffat.

Robert Moffat oli ollut ensimmäisiä lähetyssaarnaajia, jotka ryhtyivät Etelä-Afrikan alkuasukkaita kristinuskoon kääntämään ja sivistämään. V. 1818 hän Oranjajoen yli kulkien oli perustanut lähetysaseman Kurumaniin betshuaanien keskuuteen, joihin valkoisten vaikutusvalta siihen saakka tuskin oli ensinkään ulottunut.

Kuruman oli sangen viehättävä paikka rannattomain ruohoaavikoiden keskellä. Maasta kumpusi siellä erinomaisen runsas lähde, josta jommoinenkin puro sai alkunsa, ja tämän lähteen vedellä Moffat saattoi kastella laajoja puutarhoja, joille seudun niukka sademäärä ei riittänyt, ja kasvattaa niissä viljoja, vihanneksia, viinirypäleitä, omenoita, persikoita, viikunoita, sitruunia ja muita etelänhedelmiä. Betshuaanit suostuivat häneen mielellään ja auttoivat häntä saamaan kuntoon kauniin aseman kirkkoineen ja kouluineen, joihin lopulta tuli vielä kirjapainokin, sillä kunnolla kieltä opittuaan Moffat käänsi koko raamatun betshuaanien kielelle ja painoi sen omassa kirjapainossaan. Vain pitkällisten ja tuhoisien poutien sattuessa lähetyssaarnaaja joskus joutui suureenkin vaaraan sateen tekijäin vuoksi, jotka syyttivät häntä ja hänen valkoista ihoväriään siitä, ett'eivät pilvet tuoneet sadetta. Niin kuivassa ilmastossa sateen tekijöillä oli suuri vaikutusvalta ja ammattiaan he puolustivat sitkeästi lähetyssaarnaajaa vastaan, joka sen kansalle paljasti syntisenä taikauskona. Moffatin asemalla piti Livingstonen nyt alkaa lähetystyönsä.

Ensimmäisessä matkakertomuksessaan Livingstone on seikkaperäisesti kuvannut niitä outoja oloja ja sitä uutta luontoa, joiden tuttavuutta hän nyt teki.

Matka Kurumaniin.

Kapealta rantakaistaleelta matka nousi korkealle »veldtille», aromaisille ylätasangoille, jotka käsittävät sisämaan. Se on kuivaluontoista laidunmaata, jonka vihannuus kesällä kuihtuu melkein olemattomaksi. Pohjoista kohti veldt muuttuu yhä karummaksi, kunnes Oranja-joen pohjoispuolelta alkaa Kalaharin erämaa. Missä maa on avointa, siellä se tavallisesti on vedetöntä ja laajalta hiekan ja kivien peitossa, ja helle on näännyttävä. Missä vettä on runsaammin, siellä on okapensaikko vallalla, sillä Etelä-Afrikka on niiden luvattu maa, ja semmoisen pensaikon läpi tunkeutuminen on sekä ihmisille että juhdille hirmuinen koettelemus, josta ne suoriutuvat vain revityin vaattein ja verta vuotavin nahkoin. »Odotahan hiukkasen» nimisen pensaan oat kantavat monen kilogramman painon ja kun niitä samalla haavaa käy parikin tusinaa kiinni tietä raivaavan matkustajan vaatteihin, on hänellä vaikea ja kylläkin aikaa kysyvä tehtävä itseään irti päästellessään. Ruohoaroilla väjyivät jalopeurat, ja juhdat sen aavistaen olivat aina korkeassa ruohossa vaikeat hillitä. Niillä oli sama vainu kuin antiloopeillakin, jotka mieluummin oleskelivat laihemmilla aroilla. Edullisinta oli tien laatuun nähden kulkea kuivia jokiuomia pitkin, joilla pyörät kohtasivat vähimmän esteitä ja joissa lisäksi oli paras toivo veden löytämisestä, mutta niissä varsinkin väjyivät petoeläimet, ja tarjolla oli sekin vaara, että ylempänä satanut rankkasade äkkiarvaamatta muutti uoman kuohuvaksi koskeksi, josta olisi ollut vaikea päästä pois, milloin siihen oli leiriydytty, etenkin missä rannoilla oli taajaa pensaikkoa. Lisäksi olivat yöt näillä seuduin sangen viileät. Muutoin aroilla silloin vielä eleli suunnaton riistarikkaus ja matkustajan oli sen vuoksi helppo pysyä tuoreessa lihassa.

Livingstonen mielenkiintoa herätti suuresti outo hyönteismaailma, johon hän matkalla tutustui, monenlaiset muurahaiset, joista joitakuita yleiseen syötiin, heinäsirkat, joita alkuasukkaat pitivät herkkuna ja joita karjakin yleiseen söi, milloin niitä runsaasti satoi, pillerinkiertäjä-kuoriaiset, hämähäkit ja muut, mutta vielä tärkeämpää hänelle oli oppia tuntemaan ne monet omituiset kasvit, jotka näissä kuivissa seuduissa kokoavat juurimukuloihinsa vettä ja joiden ominaisuuksista alkuasukkaat ovat tarkoin selvillä. Muutamat okapensaat hikoilevat imelää kumia, jota yleisesti syödään. Toisilla seuduin kasvaa mitä hedelmättömimmällä hiekkamaalla osasta vuotta kurkkua, joka on erinomaisen mehukas ja hyvänmakuinen, minkä vuoksi se jonkun kuukauden onkin sekä ihmisten että eläinten pääravinto. Se hyödyttää vielä senkin kautta, että se laajalla juuriverkollaan pitää maata koossa, jottei siitä tule lentohiekka-aavikkoa.

Vesimelooni.

Paljon yleisempi on vesimeloni, jota kasvaa Kalaharin erämaassa etenkin runsaina sadevuosina. Se tuottaa silloin suuren osan vuotta mitä runsaimman hedelmäsadon, ja koko luomakunta, elefantit, sarvikuonot, antiloopit, hyenat, jalopeurat, hiiret y.m. ahmivat silloin ihmisen kanssa kilvan näitä karuimman luonnon runsauden antimia. Niinkauan kuin vesimeloonia on, eivät ihmiset eivätkä juhdat tarvitse vettä, ja meloonivuosina on sen vuoksi mahdollista kulkea seutujen kautta, joissa ilman niitä olisi vedenpuutteen takia mahdotonta matkustaa.

Semmoisia kasveja, jotka maanalaisiin juurimukuloihinsa varaavat kosteutta kuivan ajaksi, on tässä sateesta köyhässä maassa monta. Sekä ihmisille että eläimille nämä syvälle maahan kätketyt vesivarat ovat korvaamaton siunaus ja monen ne ovat pelastaneet janoon kuolemasta. Mutta pitää olla tottunut silmä, jos mieli löytää näitä aarteita. Muutaman senttimetrin pituinen vaatimaton varsi tai matala suikerteleva lonkerokasvi ilmaisee, että tiilenkovaksi palaneen maankuoren alla kolmanneksen tai puolen metrin syvyydessä on mehukas ja virkistävä mukula, lapsen tai miehenkin pään kokoinen. Jotkut lajit leviävät yhdestä kohdasta joka puolelle ja silloin yhden mukulan löytämisestä johtuu koko siirtokunnan löytäminen. Erämaan asukkaat kaivavat mukulat esiin terävällä sauvalla, jonka kärki on polttamalla karkaistu. Maanpäällisten merkkien puutteessa he koputtavat maata kivellä ja päättelevät äänestä, onko sen sisässä mukuloita kätkeytyneinä. Riistaeläimetkin, etenkin antiloopit, älyävät kaivaa maasta näitä kasvilähteitä. Mukulain mehu on sitä virkistävämpää, kun se syvällä maan povessa pysyy verraten raikkaana.

Toistatuhatta kilometriä kuljettuaan Livingstone heinäkuun viimeisenä päivänä 1841 saapui Kurumaniin, oleskellen siellä jonkun aikaa, vastaisen vaikutusalansa oloihin perehtyäkseen. Betshuaanien kieltä oppiakseen hän sitten kuudeksi kuukaudeksi kokonaan erottautui muista valkoisista, matkustaen sitä varten kauemmaksi maahan erään päällikön luo. Kun asemaa ei kuitenkaan käynyt heimovainojen vuoksi sinne perustaminen, etsi hän vielä kauempaa, kunnes Mabotan laakso, josta eräs Limpopojoen latvahaara alkaa, hänestä tarjosi uudelle asemalle otolliset edellytykset, vaikka se olikin 320 kilometrin päässä Kurumanista ja lähellä Transvaalin rajaa. Omin käsin hän ryhtyi asemaansa rakentamaan, kuten Moffatkin aikanaan, ollen itse muurari, nikkari, seppä, puutarhuri y.m., ja hankki itselleen samalla alkuasukkaitten kesken tuttavia ja oppilaita. Täällä hän tuota pikaa joutui seikkailuun, joka oli lyhyeen lopettaa hänen ratansa — jalopeura oli saada hänet saaliikseen. Tapauksen hän kuvaa seuraavasti:

Jalopeuran kidassa.

»Huomasimme jalopeuran pienellä, puuta kasvavalla, 400 metrin pituisella mäellä ja alkuasukkaat asettuivat tämän ympärille piiriin. Sitten he alkoivat kaikki lähestyä mäkeä, niin että piiri kävi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Äkkiä huomasimme, minä ja Mebalve, joka oli alkuasukaskoulunopettaja ja mitä kunnollisin mies, alhaalla lakeudella seistessämme jalopeuran, joka istui kalliolla piirin sisällä. Mebalve ampui, ennenkuin minä ennätin tähdätä, ja luoti sattui kiveen, jolla eläin istui. Jalopeura puraisi sitä paikkaa, johon luoti sattui, aivan samalla tavalla kuin koira puraisee sille heitettyyn keppiin tai kiveen. Sitten se yhdellä loikkauksella hyppäsi pois kiertäjien piiristä ja pääsi ehjin nahkoin pakenemaan. Pian sen jälkeen huomasimme piirissä kaksi muuta jalopeuraa, mutta emme nyt uskaltaneet ampua, kun pelkäsimme sattuvan alkuasukkaihin. Nämäkin molemmat pääsivät karkuun. Maan yleisen tavan mukaan olisi alkuasukkaitten pitänyt käydä keihäillään petojen kimppuun, niiden murtautuessa ulos kierroksesta. Arvelimme, ettei nyt enää ollut mitään tehtävää, ja käännyimme kotia päin; mutta mäen toiseen päähän tullessani näin äkkiä jalopeuran, joka istui kivellä noin 30 metrin päässä, edessä olevan pensaan puoleksi peittämänä. Tähtäsin petoa tarkkaan läpi pensaan ja laukaisin yhtaikaa molemmat piiput. Alkuasukkaat huusivat nyt täyttä kurkkua: »Siihen sattui! siihen sattui!» Toiset sitten huusivat: »Joku toinenkin ampui jalopeuraa, mennään katsomaan.» Näin kuitenkin, kuinka peto raivoissaan suomi hännällään kylkiään, ja käännyin sen vuoksi alkuasukkaitten puoleen, sanoen: »Odottakaa vähän, kunnes olen ladannut.» Juuri kun minun piti painaa luodit alas, kuulin huutoa, ja kun käännyin katsomaan, huomasin jalopeuran juuri olevan hyökkäämäisillään kimppuuni. Ja samassa se jo hyökkäsikin ja iski minua olkaan, niin että molemmat mukelsimme nurin. Peto karjui hirmuisesti ja menetteli samalla tavalla kuin rottakoira rottaa pyydystäessään. Tämä kauhun tunne turrutti minut, niin että minusta taisi tuntua samalta kuin hiirestä kissan hypätessä sen kimppuun. Huomasin vaipuvani jonkinlaiseen horrostilaan,jossa en tuntenut kipua enkä tuskaa, vaikka olin täysin tietoinen siitä, mitä tapahtui… Tämä merkillinen mielentila luultavasti valtaa kaikki, joiden kimppuun petoeläimet hyökkäävät…

»Jalopeura piti toista käpäläänsä päälaellani, ja kun tästä painosta vapautuakseni käänsin itseäni, näin pedon tuijottavan Mebalveen, joka kymmenen tai viidentoista metrin päästä sitä tähtäsi. Hänen piilukkopyssynsä kumpikin iskuri kuitenkin petti. Samassa peto hellitti irti minusta ja hyökkäsi Mebalven päälle, purren häntä reiteen. Eräs toinen alkuasukas, jonka hengen olin puhvelinjahdilla pelastanut, hätyytti nyt jalopeuraa keihäällään, ja peto kääntyi paikalla hänen kimppuunsa, iskien hampaansa hänen olkapäähänsä. Mutta siihen sen voima tyrehtyi — samassa se sortui maahan ja heitti henkensä. Koko tämä kahakka kesti vain muutaman sekunnin. Molemmat luotini olivat olleet kuolettavia ja sen viimeiset urotyöt olivat vain kuolonkamppauksen raivonpurkauksia.» Onneksi Livingstonella oli yllään vahvat vaatteet, niin ett'eivät pedon hampaat myrkyttäneet haavoja, kuten usein tapahtui. Mutta hänen käsivartensa oli katkennut, jonka vuoksi se jäi huonompivoimaiseksi koko loppuiäksi.

Pyyntitapoja.

Nuori lähetyssaarnaaja oli ahkera metsämies ja tutki niissä harrastuksissa alkuasukkaidenkin pyyntitapoja. He pyydystivät kaikenlaista suurta riistaa, kuten sebroja, kirahveja, antilooppeja, joita näillä aroilla eli monta lajia, ja puhveleita V:n muotoisilla tarhoilla, joiden kulmauksessa oli suuri kuoppa. V:n molemmat haarat olivat puoltatoistakin kilometriä pitkät. Aron eläimet ahdistettiin ovelasti viritetyillä tulilla aitaukseen, jonka avoimesta perukasta ulos purkautuessaan ne sortuivat suin päin kuoppaan. Tämä pyydysti niitä niin paljon kuin siihen mahtui, jonka jälkeen loput pääsivät juoksemaan yli. Muitakin samanlaisia julmia, vaikka tehokkaita pyyntitapoja neekerit olivat keksineet. Mashonamaassa rakennettiin pitkät rivit kuoppia, jättäen aina muutaman metrin kuoppain väliä. Kuoppain pohjaan pistettiin vielä teräviä seipäitäkin, jotka lävistivät putoavan eläimen.

Lopulla vuotta 1844 Livingstone vietti häitä t:ri Moffatin vanhimman tyttären, Maryn, kanssa ja perusti itselleen sitten uuden lähetysaseman kauemmaksi pohjoiseen bakuena heimon Setsjele-nimisen päällikön kylään. Setsjele, joka oli iso ja voimakas ja harvinaisen musta mies, oppi lukemaan ja tutkisteli uutteraan raamattua ja antoi kastaa itsensä, mutta hänen alamaisiinsa uusi oppi ei tahtonut tehota yhtä helposti.

»Luuletko sinä», sanoi lopulta päällikkö, »koskaan paljailla puheilla saavasi näitä ihmisiä uskomaan? Minä en saa heitä mihinkään ruoskimatta. Jos tahdot, niin kutsun kokoon päällikköni, ja sarvikuononnahkaisilla ruoskillamme saamme heidät kaikki tuota pikaa uskomaan.» Livingstone ei kuitenkaan tätä käännytyskeinoa hyväksynyt.

Setsjelenkin kylässä sattui kova kuivuus pian sen jälkeen, kuin Livingstone oli sinne asettunut, ja bakuenat kärsivät ankaraa puutetta. Livingstone silloin kehoitti heimoa muuttamaan toiseen paikkaan joen luo, jossa aina olisi vettä, paisuttamaan sen padolla ja johtamaan pelloilleen padotun veden.

Kolobeng.

Ehdotus hyväksyttiin ja koko heimo muutti kauemmaksi etelään Kolobeng joen rannalle, jonne Livingstone omin käsin rakensi kolmannen asemansa. Jälleen hänen täytyi tehdä kaikki työ itse, kaataa ja sahata laudoiksi puut, joista tiilimuotit valmisti, ja samoin kasvavasta puusta itse tehdä ovet ja ikkunatkin. Rakennus täytyi vielä tehdä melkoisen suurikin, jotta se herätti maanasukkaitten kunnioitusta. Muuraaminenkin lähetyssaarnaajan täytyi suorittaa itse, koska betshuaanien, jotka ikivanhoista ajoista olivat tottuneet tekemään vain pyöreitä majoja, oli melkein mahdoton tehdä mitään neliskulmaista. Täälläkin ahdisti siirtokuntaa kuitenkin niin ankara kuivuus, että Kolobeng jokikin kuivi, mutta päästiin kuitenkin miten kuten yli pahan ajan.

Livingstone oli jo lähetystoimensa ensi vuonna muodostanut tehtävästään sen käsityksen, että valkoisten lähetyssaarnaajain varsinainen tehtävä oli uran aukaiseminen, asemain perustaminen ja kansanopettajain kouluuttaminen, ja että varsinainen lähetystoimi oli jätettävä näiden, kansan riveistä nousseitten katekeettain tehtäväksi.

Ensimmäiselle löytöretkelle.

Seitsemän tai kahdeksan vuotta betshuaanien kesken vaikutettuaan hän sen vuoksi päätti etsiä itselleen uuden vaikutusalueen. Kun itäpuolella asuvat buurit olivat lähetyssaarnaajaan työlle vihamielisiä, päätti hän pyrkiä pohjoista kohti, jossa kuulopuheiden mukaan oli suuri Ngami järvi hedelmällisessä ja taajaan asutussa maassa. Tällä järvellä ei vielä ollut käynyt ainoakaan eurooppalainen. Välillä oli tosin Kalaharin vedetön erämaa, jonka poikki ei luultu mahdolliseksi matkustaa, vaikka maanasukkaat ennen olivat paljonkin matkustelleet siinä, mutta tarkkaan kyseltyään kaikki seikat Livingstone luuli mahdolliseksi päästä järvelle erämaan reunoja kiertämällä. Setsjele itse olisi mielellään tullut mukaan, järven seutuja kun mainittiin sangen rikkaiksi, mutta hän pelkäsi buurien hyökkäystä ja piti velvollisuutenaan jäädä kotiin. Hän antoi kuitenkin mukaan oppaita. Kaikkiaan kuului retkikuntaan, kun se kesäkuun 1:sena 1849 lähti matkaan, kaksitoista henkeä, mukaan luettuna kaksi englantilaista urheilijaakin, William Oswald ja Mungo Murray, jotka olivat varta vasten saapuneet lähetyssaarnaajan seuraksi tälle matkalle. Juhtia oli retkikunnalla 80 härkää ja 20 hevosta.

Kalahari.

Kalaharin erämaassa ei nykyjään ole jokia, vaikka vanhat uomat osoittavat niitäkin olleen ennen, mutta lähteitä on harvakseltaan, koska koko alue on, kuten Livingstonekin huomasi, matala syvänne, jonka reunat ovat korkeammalla. Maaperä on hiekkaa, mutta siitä huolimatta se ei ole vailla kasvullisuutta. Maanpinnan alla on kova kerros nuorta hietakiveä, joka pidättää vettä syvälle painumasta. Jos tämän kerroksen rikkoo, katoaa vesi auttamattomasti maan sisään. Livingstonen matkue saapui kerran kolme päivää vedettä oltuaan lähteelle, jonka kaikkien kauhistukseksi huomattiin kuivuneen. Paikalla ei ollut muuta kuin vähän pensaikkoa ja kaiveltuja kuoppia, vettä ei nimeksikään. Oppaat kuitenkin vakuuttivat, että vettä saataisiin, ja kaivoivat lapioillaan ja käsillään paria metriä syvän kuopan, kunnes läpäisemätön hiekkakerros tuli vastaan. Kuoppaan alkoikin joka puolelta tihkua vettä, vaikka niin hitaasti, että matkueen täytyi jäädä paikalle pariksi päiväksi, ennenkuin ihmiset ja eläimet saivat sitä riittävästi.

Erämaa on enimmäkseen ruohoaroa ja ruoho kasvaa hyvin korkeaksi. Ruohoalueiden välissä on, missä maa ei ole paljasta, lonkerokasveja, mukulakasveja, vesimelooneja ja kurkkuja, joista jo puhuimme. Toisin paikoin on laajoja pensaikoita ja metsiköitäkin. Päivät ovat kuumat, mutta yöt viileät, ja aamut ja illat erinomaisen virkistävät. Ilmasto on kuivuutensa vuoksi hyvin terveellistä. Kun ei vettä ole, ei ole sääskiäkään eikä siis malariaakaan, joka kauempana pohjoisessa on ainainen vitsaus.

Kalaharissa asui kahta kansaa, bakalahareja, jotka olivat pääväestönä, ja bushmanneja.

Bakalaharit.

Bakalaharit ovat vanhaa betshuaani-heimoa, jolta voimakkaammat sotilasheimot ennen vanhaan ovat anastaneet maat ja karjat, tunkien heidät asumattomaan erämaahan. He olivat kuitenkin säilyttäneet vanhan rakkautensa maanviljelykseen ja karjanhoitoon, vaikk'eivät voineetkaan viljellä muuta kuin hieman melooneja ja kurpitsoja eivätkä pitää muuta karjaa kuin vuohia, joille heidän täytyi usein lusikalla koota vettä. Huonon ravinnon vuoksi he olivat näivettynyttä kansaa, jonka pullistuneet vatsat todistivat ruoan kehnoutta, mutta he olivat sangen rauhallisia ja hyväntahtoisia. Kun he olivat hajallaan laajalla alueella, ei heillä ollut päälliköitä. Sen sijaan oli heidän tapansa lähimpäin betshuaanien keskuudesta valita itselleen vaikutusvaltaisia suojelijoita, joilta he turkiksilla vaihtoivat keihäitä, puukkoja, tupakkaa ja koiria. He pyydystivät sakaaleja, kettuja, oselotteja, villikissoja ynnä suuria petoeläimiäkin, parkitsivat nahkat ja neuloivat pienet yhteen turkisviitoiksi, joilla oli erinomainen menekki, erämaan turkikset kun olivat erikoisen kauniit. Betshuaanien kesken oli kuitenkin tapana käydä ryöstämässä toistensa suojatteja, ja silloin bakalaharit menettivät turkisviittansa ilmaiseksi, he kun eivät uskaltaneet asettua vastarintaan.

Mutta kerrassaan matelevaa imartelevaisuutta bakalaharit osoittivat bushmanneja kohtaan, näiden tullessa heiltä tupakkaa saamaan, he nimittäin tiesivät bushmannin helposti kostavan myrkkynuolilla, ellei hän saanut, mitä vaati.

Pelko sai bakalaharit usein asettumaan kauas vedestä, saadakseen olla rauhassa. Vettä kaivamalla löydettyään he usein loivat kuopan jälleen umpeen, vesipaikan salatakseen. Naiset tämmöisestä maanalaisesta vesipaikasta vettä ottaessaan kaivoivat siihen kourallaan niin syvän kuopan kuin käsivarsi ulottui, pistivät siihen ruovon, jonka alapäähän oli sidottu heinätukko, tukkivat sitten jälleen kuopan ja alkoivat ruovon suusta imeä. Heinätukkoon kokoontunut vesi kohosi ruokoon, josta nainen sitä imi suuntäyden toisensa jälkeen, tyhjentäen aina suunsa tyhjään strutsin munaan, joita hän oli verkkopussilla tuonut suuren kimpun mukanaan. Täytettyään täten pari-kolmekymmentä strutsinmunaa hän tukki niiden suun ruohotukolla, kantoi vesivarastonsa kotia ja kätki sen huolellisesti maahan.

Bushmannit.

Bushmanni on erämaan varsinainen asukas. Hän on paljon pienempi kuin hottentotti, jonka heimolaisesta hän muutoin saattaisi käydä, ja vielä rumempi. Bushmanneilla ei ollut asuntoa eikä karjaa, vaan elättivät he itseään metsänriistalla, jota myrkkynuoleillaan ampuivat, sekä mukuloilla, heinäsirkoilla ja toukilla.

Bushmannin 'mitta on noin 130 sm., ihoväri kokomusta, hiukset villaiset, kähärät, nahka ryppyinen. Varsinaista asuntoa hänellä ei ole ensinkään, vaan asettuu hän pensaan, muurahaispesän tai kallion suojaan, tai majoittuu kallionkoloon, piikkisian tai muurahaisleijonan luolaan tai ontoksi kaivamaansa muurahaispesään. Ellei muuta neuvoa ole, rakentaa hän kepeistä ja heinistä hataran kodan suojaksi yökylmiä vastaan. Bushmannilla on vuoroin yllin kyllin syötävää, vuoroin hän näkee nälkää, ja ainainen huoli ravinnosta ja omasta turvallisuudestaankin vaikuttaa, että hän jo 40-vuotiaana on vanhus. Enimmäkseen sai hän kuitenkin ennen aikaan luodista surmansa, sillä missä hänet vain nähtiin vakinaisten asutusten läheisyydessä, kaikkialla karjan katoamisesta syytettiin häntä, ja siirtolaiset ja kafferit, samoinkuin muutkin heimot, ampuivat hänet kuin petoeläimen, missä vain tapasivat. Katkerimmin vihasivat bushmanneja kafferit, jotka moisen pikkumiehen nähdessään raivostuivat suunniltaan. Bushmannit pelkäsivätkin kaffereita enemmän kuin mitään muita vihamiehiään, sillä kafferien isoa kilpeä vastaan heidän myrkkynuolensa olivat tehottomat. Siirtolaisten oli tapana lähteä joukolla ratsain bushmanneja takaa ajamaan. Päiväkausia he saattoivat seurata heidän jälkiään ja joukon tavattuaan armotta ampua joka sielun. Vain lapsia joskus säästettiin palvelijoiksi, ja hyvän kohtelun saatuaan he kasvoivat kunnon ihmisiksi. Bushmannit puolestaan kostivat täten kokemansa vainon ja hyökkäsivät öisin yksinäisten talojen kimppuun, sytyttivät ne palamaan ja murhasivat asukkaat. Heidän oli tapana ryöstää kokonaisia karjoja. Jos rosvojen jäljille päästiin ja he alkoivat olla ahtaalla, ampuivat he elukat kuoliaiksi myrkkynuolillaan tai leikkasivat niiltä kinttusuonet tai kurkut poikki, jättäen ne sitten kuolemaan. Kafferit, jotka niinikään olivat pahoja karjanrosvoja, rosvosivat vain omain karjainsa jatkoksi. Jos heitä ajettiin takaa eivätkä he saaneet kuljetetuksi ryöstämiään eläimiä turvaan jättivät he ne eloon. Jos bushmanni ryöstösaaliineen pääsi erämaahan, oli häntä melkein turha ajaa enää takaa, sillä bushmannit tunsivat erämaan niin tarkkaan, että he yöllä kulkivat yhtä vapaasti kuin päivälläkin, ja oli heillä siellä maahan kaivetut vesivarastonsa pitkäin välimatkain päässä, joten he tulivat toimeen seuduissa, missä valkoiset tuota pikaa olisivat menehtyneet janoon. Ryöstämänsä karjan he ensi tilassa teurastivat ja lihasivat sekä kaivoivat lihat maahan, syöden sitten näitä herkeämättä, niin kauan kuin niitä riitti, välittämättä suuriakaan siitä, vaikka loppuosa jo olisi ennättänyt hyvinkin pahentua. Hyvin ahtaalle joutuessaan he asettuivat vastarintaan ja olivat myrkkynuolineen vaarallisia vihollisia. 100—150 askeleen matkalla he ampuivat pienillä jousillaan sangen tarkkaan. Myrkkynuolillaan he kaatoivat isoa riistaa, leikaten sitten haavan ympäriltä lihan pois, pienempää sitä vastoin pyydystivät keihäällään ja kivillä, joita he linkosivat mestarillisesti.

Bushmannit olivat kostonhimonsa ja pahuutensa vuoksi yhtä pelättyjä kuin vihattujakin. Turhaan koettivat myöhemmin lähetyssaarnaajat heitä sivistää, heidän oli mahdoton luopua kiertelevästä elintavastaan, mutta joku joukko suostui kuitenkin rupeamaan maanviljelijöiksi ja parin kolmen sukupolven kuluttua heistä tuli tyydyttäviä talonpoikia.

Livingstonen ja hänen seuralaistensa matka erämaan kautta oli vaikea ja rasittava. Vaunut olivat pehmeässä hiekassa ylen raskaat. Päivällä oli helteen vuoksi oltava leirissä, vaikka olikin talvi, vain aamuin ja illoin kävi taipaleen teko laatuun. Poluton maisema oli niin yksitoikkoista ja samanlaista, pensaistot ja lehdot niin toistensa näköisiä, että metsästäjäin oli vaikea lyhyenkään matkan päästä löytää takaisin vaunujen luo. Onneksi oli kuitenkin opas tarkka. Hän aina löysi ne harvat paikat, missä oli vedestä toivoa. Kuivuudesta huolimatta näissä seuduissa eli komeita antilooppeja, sillä nämä ovat vähitellen tottuneet tulemaan toimeen vedettä hyvinkin kauan, niille kun riittää se kosteus, minkä ne kasveista saavat. Antilooppien esiintyminen ei sen vuoksi ole merkkinä siitä, että läheisyydessä on vettä, jota taas virtahepojen, puhvelien, gnuittan, sebrain, kirahvien ja eräitten määrättyjen antilooppilajienkin esiintyminen aina osoittaa. Kuukauden lopulla kulku parani jonkun verran, retkikunta kun tapasi vanhan jokiuoman, jota se saattoi matkustaa, ja tuli seutuun, jossa vettä ja laidunta oli runsaammin.

Harhanäky.

Kerran matkustajat jo luulivat näkevänsä toivotun Ngamin. He näkivät auringonlaskun aikana edessään laajan, mitä sinisimmän järven, jonka rantoja reunusti leveä metsävyöhyke. »Mielikuvituksen ei tarvinnut vähääkään lisätä», lausuu Livingstone, »se oli semmoisenaan suuren veden sattuva kuva. Aallot vyöryivät, puut kuvastuivat niin kirkkaasti ja syvästi veden kalvoon, että härät, hevoset ja koirat, vieläpä alkuasukkaatkin juoksivat harhakuvaa kohti»… Se olikin ollut joskus maailmassa suuri järvi, mutta vesi oli kuivunut pois ja jäljelle oli jäänyt vain suolaräme, jonka valkoiset suolakiteet auringonlaskun valossa hohtivat niin kauniin sinisinä. Ngamille oli vielä matkaa 300 kilometriä.

Heinäkuun alkupäivinä retkikunta vihdoin saapui Sugalle, kauniille vetevälle joelle, joka juoksi kaakkoa kohti. Ystävällisiltä asukkailta kuultiin, että tämä joki tuli Ngamista ja että joen rantoja kulkien järveen oli neljän viikon matka. Yrityksen onnistumista voitiin nyt pitää varmana, sillä laidunta oli runsaasti joen rannoilla, joiden kasvullisuus erämaamatkan jälkeen tuntui satumaisen rehevältä. Mahtavia baobab-puita kasvoi toisin paikoin aivan veden partaalla, kun taas toisaalla vettä ja maata erottivat toisistaan taajat, korkeat ruovostot. Jokivarressa oli paljon kyliä, joiden asukkaat, järvellä asuvalta päälliköltä saamansa käskyn mukaan, ottivat matkueen ystävällisesti vastaan. Livingstone jätti lopulta tänne härkävankkurinsa ja lähti asukkailta saamillaan veneillä nousemaan jokea, jonka virtavuus oli hyvin heikko. Tällä matkalla hän ensi kerran sai varman tiedon siitä, että Ngamin takana oli maa, jossa oli niin paljon jokia, ettei niiden määrääkään tietty, ja siitä pitäen hänessä heräsi niin kiihkeä halu päästä näitä tuntemattomia seutuja tutkimaan, että Ngami hänestä alkoikin tuntua sivuasialta. Siellä sanottiin olevan paljon ihmisiä ja suuria puita, ja lähetyssaarnaaja toivoi joista löytävänsä jonkun kulkureitiksi soveliaan, niin että laivoilla ja veneillä voitaisiin nousta aivan maan sydämeen saakka.

Ngami.

Elokuun 1:sena 1849 Livingstone seuralaisineen saapui Ngamille, joka oli niin laaja, ettei päitä näkynyt. Asukkaitten kertomuksen mukaan sen kuitenkin olisi voinut kolmessa päivässä kiertää. Rannat olivat niin laidot ja matalat, että niitä oli mahdoton lähestyä muuta kuin sauvomalla, ja vesi oli suolaisen sekaista. Sadeajalla sen kuitenkin sanottiin olevan suolatonta ja järven silloin paisuvan paljon suuremmaksi. Ympäristössä oli runsaasti metsiä ja pensastoita ja näissä suunnaton riistan paljous.

Järveen laski vain yksi joki, Tioge eli Okavango, johon Livingstone ei kuitenkaan tutustunut. Järven laskuväylä Suga, joka nykyisillä kartoilla tavallisesti on Botletle nimisenä, vie vetensä Makarikari nimiseen suureen suolarämeeseen. Koko tämä maa on kuitenkin niin alavaa ja sen vesistöt niin epämääräisiä ja uomaansamuuttelevia, että kului kauan aikaa, ennenkuin sen hydrografiasta päästiin selville. Ngami järvi on suunnattoman laajan aro- ja erämaa-alueen alin kohta, jolta alueelta ei ole ainoatakaan laskuväylää mereen. Runsaina sadevuosina kokoontuu vesi mataliksi järviksi, jotka sitten sateesta niukempina vuosina täydelleen kuivavat. Livingstone määräsi Ngamin korkeuden merenpinnasta kiehumapisteen mukaan.

Järven rannalla asuva päällikkö, Letshulatebe, ei kateudesta laskenut Livingstonea matkustamaan kauemmaksi pohjoiseen, jossa asui hänen ystävänsä Setsjelen hyvä ystävä Sebituane, makololojen mahtava päällikkö. Letshulatebe pelkäsi valkoisten vievän Sebituanelle ampuma-aseita, joten tästä olisi tullut hänelle vielä vaarallisempi naapuri. Hänen alamaisensakaan eivät siis vieneet matkuetta virran yli, ja kun ei lauttakaan, jonka Livingstone koetti rakentaa, tullut kunnollinen, täytyi hänen kääntyä takaisin. Väkivaltaa eivät Sugan jokivartelaiset sentään vieraita vastaan käyttäneet. He näyttivät olevan hyvänluontoista ja iloista kansaa, vaikka tosin varastelemaan ja valehtelemaan kärkkäitä, kuten heidän päällikkönsäkin. Letshulatebe heimoineen kuului betshuaaneihin, mutta he olivat joku miespolvi takaperin tulleet tänne valloittajina, ja suurin osa asukkaista oli» toista, mustempaa rotua, joka valloittajista oli saanut ylimystön. Vihollisen uhatessa tämä ylimystö kuitenkin tavallisesti taisteluun ryhtymättä pakeni veneihinsä, lymyillen Sugan ruovostossa, kunnes vaara oli ohi.

Huhtikuussa 1850 Livingstone uudelleen lähti Kolobengistä pyrkiäkseen Sebituanen luo. Toivoen löytävänsä paikan, johon voisi perustaa lähetysaseman, hän otti mukaansa vaimonsa ja lapsensa ja Setsjele päällikön. Tällä kertaa hän matkusti itäisempää reittiä Sugalle, jonka rantaa hän sitten kulki edelleen, monessa kohden raivaten tietä metsän läpi, jossa oli usein puita kaadettava, jos mieli päästä eteenpäin. Livingstone aikoi vaunuineen kulkea Sugan poikki ja jatkaa niillä matkaa Sebituanen pääkaupunkiin saakka, mutta kuultuaan edessäpäin olevan tsetsekärpäsiä, jotka olisivat hänen juhtansa tappaneet, hänen täytyi luopua tästä tuumasta. Kun hänen vaimonsa ja lapsensa samalla sairastuivat kuumeeseen, ei ollut muuta neuvoa kuin taas palata takaisin Kolobengiin.

Sebituane tosin jo tiesi odottaa Livingstonea ja oli hänen matkaansa helpottaakseen lähettänyt välillä oleville päälliköille lahjoja, mutta velvollisuus perhettään kohtaan pakotti Livingstonen jättämään matkan sikseen.

Andersson Ngami järvellä.

Ennenkuin jatkamme kertomusta Livingstonen seuraavista matkoista, tahdomme tässä yhteydessä muistella erästä ruotsalaista löytöretkeilijää, suurmetsästäjä C. Anderssonia, joka matkusteli Etelä-Afrikassa moneen suuntaan, seuduissa, joissa ei siihen saakka kukaan valkoinen ollut käynyt, ja lopulta saapui Ngami järvelle vuotta myöhemmin kuin Livingstone.

Andersson oli Etelä-Afrikan länsirannoilla kuullut huhuja suuresta järvestä, joka muka oli Damara-maassa. Järvi kuitenkin oli vain kuralampi, mutta englantilaisen toverinsa Galtonin kanssa Andersson sieltä jatkoi matkaa ja löysi Ovambomaan — saman, jossa suomalaiset lähetyssaarnaajat ovat useita vuosikymmeniä vaikuttaneet — ja mielistyi erikoisesti sen kunnolliseen ja hyväntahtoiseen maanviljelysväestöön, mutt sitä kauemmaksi ovambot eivät laskeneet häntä. Hän palasi siis takaisi rannikolle.

Seuraavan matkan Andersson toverinsa kanssa teki itää kohti, aikoen sen maan kautta tunkeutua Ngami järvelle. Viisi kuukautta kuljettuaan ja paljon rasituksia kestettyään retkeilijät uupuneina tulivat seutuun, jossa vesi kokonaan loppui, eikä heillä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. Seuraavan kerran Andersson yritti yksin, mutta silloin oli riistaa niin vähän, että hän saattajineen näki nälkää. Erämaan asukkaat neuvoivat hänelle nyt siitä kohdasta, josta hän edellisellä kerralla oli palannut takaisin, itäisemmän reitin, jolla ei ollut niin paljon okapensaita j jolla tieksi oli kuivunut joenuoma vesipaikkoineen. Kaikki lätäköt tosin olivat elefanttien ja virtahepojen tallaamat ja sotkemat, mutta vettä kuitenkin oli, ja monista ihmistöistä päättäen sitä oli ennen ollut paljon enemmän. Lopputaipaleilla tuli retkikuntaa vastaan Leshulateben lähettämiä miehiä, ja parin päivän kuluttua Andersson saapui kauan toivotun päämääränsä — Ngam avautui hänen eteensä. Se näytti hänestä ihanalta kuin Luvatun maan maisema, mutta lähemmäksi tultua hän huomasi, että se puuttuikin paljon ihanteesta. Järvi oli tavattoman matala, sen vesi katkeraa ja pahanmakuista ja liejun ja ruovostojen vuoksi ei järven rantaa voinut lähestyä kuin harvoissa kohdin. Järveltä Andersson kulki Suga joelle, jonka niskapuolessa Letshulatebe silloin asui. Päällikkö ei alussa tahtonut antaa Anderssonille tietoja maasta; eikä lupaa sen läpikään matkustaa, mutta muutaman päivän kuluttua hän odottamatta oli niin halukas antamaan veneitä matkaa varten pohjoiseen päin, että Andersson epäili hänellä olevan jotain kavaluutta mielessään. Päällikön antamat venemiehet käyttivät erittäin taitavasti airoja ja sauvointa, mutta kun he eivät uskaltaneet hatarilla aluksillaan etääntyä kauas rannoista, vaati matka Tiogen eli Okavangon suuhun kaksi päivää.

Andersson ihmetteli järven ja joen rantain erinomaisen rikasta eläinkuntaa. Siellä oli kosolta kaikenlaista suurta riistaa, elefantteja, sarvikuonoja, virtahepoja, puhveleita, kirahveja ja Anderssonin ennen näkemäin antilooppien lisäksi kaksi uuttakin, jotka olivat kuin luodut näitä rämeseutuja varten. Riistaa oli melkein aina näkyvissä ja Andersson saattoi ampua sitä riittämään saakka ahnaille, aina nälkäisille saattajilleen, joiden luku vapaaehtoisten kautta oli lisääntynyt 50—60 päähän. Vedessä vilisi krokotiileja, joitten joukossa oli oikeita jättiläisiä.

Andersson nousi Okavangoa muutaman päivän. Monessa kohden vesi oli tulvinut rannoille, niin että molemmin puolin oli laajoja kaislarämeitä, joiden lomassa vain siellä täällä kohosi soma palmuryhmä. Neljäntenä päivänä maisema muuttui kauniimmaksi, rannat kohosivat ja niille ilmestyi reheviä lehtoja palmuineen, mimoosoineen, sykomoorineen ja matkustajalle aivan outoinekin puineen, joista muutamissa oli hyvänmakuiset hedelmät. Andersson ei mielestään voinut kuvitellakaan kauniimpaa maata. Päiväkausia olisi matkustaja mielestään voinut viipyä näiden uljaitten puitten varjossa, kuulla lintujen laulua ja katsella mitä kauneimpia antilooppilaumoja, joita kulki kentillä laitumella. Hän kuitenkin pelkäsi seudun käyvän kovin epäterveelliseksi tulvan alennuttua ja kuumeajan alkaessa.

Koko seutu oli putaitten, jokien, ojien, allikoitten ja rämeitten labyrintti, joka lopulta oli niin monisokkeloinen, etteivät oppaatkaan enää tahtoneet väylää löytää. Veneet sitä paitsi olivat niin täynnään heidän tavaroitaan, että Andersson melkein alati oli vedessä, milloin uiden, milloin kahlaten, ja sai olla iloinen, kunhan saattoi yöllä tulen ääressä kuivata vaatteensa.

Kahdentoista päivän matkan jälkeen hän vihdoin saapui suureen kylään, jossa bajeijein päällikkö asui; heimo kuului sekin betshuaaneihin. Paikka oli sangen soma. Kauniitten viuhkapalmujen ja valtavien metsäpuitten keskellä oli eräällä joen saarella toista sataa majaa ja joka puolella oli joki leveä kuin järvi, täynnään pieniä reheviä saaria.

Täällä vihdoin Letshulateben puijaus paljastui. Alkuasukkaat jättivät äkkiä matkustajan oman onnensa nojaan ja hänelle sanottiin päällikön kieltäneen antamasta hänelle veneitä tai oppaita matkan jatkamiseksi. Mutta kun Andersson lupasikin palata takaisin, suostuivat he jälleen häntä kuljettamaan. Oikeastaan hän oli aikonut käydä Libebe nimisessä paikassa, joka oli vielä jonkun verran ylempänä jokivarressa ja jossa kuului käyvän paljon kauppamiehiä monesta heimosta.

Suuttuneena petoksesta Andersson piti uutena loukkauksena sitä, että häntä takaisin vietiin vain ruokolautalla. Mutta sitten hän huomasikin, että tämä alkuperäinen alus olikin mukavampi kuin hän oli luullutkaan. Lautta rakennetaan siten, että ruokoja tai palmunoksia ladotaan ristiin päällekkäin, ensinkään niitä yhteen sitomatta. Sitä myöden kuin alimmat kerrokset vettyvät, ladotaan päälle uusia. Tämmöistä alusta käytettiin niillä seuduin aina myötävirtaan kuljettaessa. Kolme tai neljä miestä rakensi tunnissa niin suuren lautan, että se hyvin kannatti heidät ja kaikki heidän tavaransa. Alkuasukkaat käyttivät näitä lauttoja, joilla aina oli hinausvene mukanaan, virtahepojakin ajaessaan, virtahevot kun eivät voineet kaataa niitä kumoon.

Yhdeksän päivää kesti Tiogen laskua ja neliviikkoisen matkan jälkeen Andersson taas saapui takaisin leiriinsä, jossa hänen oli ollut aikomus perinpohjin läksyttää Letshulatebe. Mutta kun päällikkö makeasti hymyillen ja mitä viattomimmalla ilmeellä kysyi, oliko hän ollut Libebessä ja miten matka oli häntä miellyttänyt, täytyi Anderssonin purskahtaa äänekkääseen nauruun ja hänen suuttumuksensa katosi kuin tuuleen. Olikinhan hän todenteolla saanut tehdä paljon tärkeämmän löytöretken kuin Letshulatebe osasi aavistaakaan. Andersson oli samalla kauppiaskin, joka osteli norsunluuta, ja se arvatenkin oli syy, miksi päällikkö ei häntä Libebeen päästänyt.

Anderssonille kertyi niin suuret norsunluuvarastot ja kokoelmat, että hänen täytyi lähteä länsirannikolta vaunuja hakemaan, millä matkalla hän viipyi neljä kuukautta, kulkien osaksi yksin, osaksi yhden ainoan seuralaisen keralla. Usein hän kulki seutujen poikki, jotka karuuteen nähden vetivät Saharalle vertoja. Jalopeurat ja muut pedot väijyivät häntä, mutta vielä suuremman vaaran tuottivat nälkä ja jano. Toisinaan ei matkustaja kahteen päivään saanut ruokaa ja vain kerran päivässä hän saattoi kostuttaa vedellä kuivia huuliaan. Joskus hän uupuneena tajuttomana vaipui hiekka-arolle. Mutta asiansa hän kuitenkin ajoi. Parikymmentä vuotta myöhemmin kuoli samaan erämaahan 300:sta buurista 250 ja 9000 eläintä heidän koettaessaan siirtyä sen poikki Angolaan Englannin ylivaltaa pakoon. Heimojen keskinäisiin taisteluihin osaa ottaen Andersson sitten sai länsirannikolla surmansa.

Ngami oli Livingstonen sillä käydessä ympärimitaten 112 kilometriä laaja ja siinä oli paljon kaloja. Nykyään järvi on vain ruokoa kasvava petollinen liejulakea ja Botletle, joka siitä ennen vei veden edelleen, on lakannut virtaamasta. Asukkaat kertoivat myöhemmille matkustajille, että lukemattomat lautat 1890:n vaiheilla olivat tukkineet Okavangon laskuväylän, niin että joki oli rämeiden kautta Ngamin ohi etsinyt itselleen uuden suoremman laskuväylän Botletlen keskijuoksulle. Lautoilla olivat Okavangon varressa asuvat heimot tuoneet vuotuista viljaveroaan Ngamin seuduilla asuvalle ylipäällikölle. Okavangon lakattua tuomasta järveen vettä se kuivui.

Sadekautena Okavangosta haarautuu laskuväylä Sambesin syrjäjokeen Linjantiin, jonka rannoilla siihen aikaan oli makololo-kansan perustama valtakunta.

Keväällä 1851 Livingstone uudelleen lähti Kolobengistä matkaan, ottaen jälleen vaimonsa ja lapsensa matkaan, hänen aikomuksensa kun oli perustaa Sebituanen maahan lähetysasema. Sugan yli mentyään hän onnenkaupalla päätti jatkaa matkaa suoraan pohjoiseen. Maa oli aivan tasaista heinäaroa, jolla harvakselleen kasvoi mopare- ja baobab-puita. Suuria suola-alhoja oli siellä täällä, toiset hyvinkin laajoja. Siellä, missä maa oli kalkkituffia, oli erinomaisia lähteitä, joiden luo oli asettunut bushmanniperheitä. Nämä bushmannit olivat kuitenkin kookkaita ja mustia, eivätkä sellaisia likaisen keltaisia kääpiöitä kuin Kalahari erämaassa. Kesäkuun alussa retkikunta tuli kolkon, vedettömän erämaan reunalle, jonka poikki eräs bushmanni suostui opastamaan.

Vedettä erämaassa,

Neljäntenä päivänä hän kuitenkin karkasi, jättäen matkueen vedettömään hiekkaerämaahan, jonka ainoa kasvi oli matala pensas. Livingstonella ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea siihen suuntaan, missä hän viimeksi oli nähnyt oppaan, ja puolenpäivän aikaan päästää härät valjaista vettä hakemaan. Vaistomaisesti ne hyökkäsivät länteen päin. Ajajat lähtivät niiden mukana, mutta vasta seuraavana iltapäivänä he palasivat takaisin tuoden vettä pienestä joesta, jonka eläimet olivat löytäneet. Livingstonen lapset olivat vähällä kuolla janoon, ennenkuin vesi saapui. Karanneen oppaan miehet olivat löytäneet joella asuvain bajejein luota.

Seuraavana päivänä Livingstone saapui banajoa heimon asunnoille, jotka olivat paaluille rakennetut, niin että niiden alla voitiin pitää valkeata sääskien karkoittamiseksi, sillä sääskiä kiehui ilma mustanaan. Uuden oppaan johdolla hän sieltä kulki Tshobelle, Sebituanen valtakunnan rajajoelle, jonka pohjoiselle rannalle hän kulki kaalamon poikki niin pian kuin suinkin, koska pohjoisranta oli vapaa tsetsekärpäsistä. Siitä huolimatta nämä ennättivät purra juhtia, niin että niitä kuoli viidettäkymmentä, ennenkuin Livingstone pääsi matkansa päähän.

Tsetsekärpänen.

Tsetsekärpänen oli ja on yhä vieläkin sekä näiden seutujen että monen muunkin Afrikan seudun pahin vitsaus. Se ei ole paljoa suurempi huonekärpästä, väritykseltään ampiaista muistuttava. Hevosille, sarvikarjalle, lampaille ja koirille sen purema tuottaa varman kuoleman, milloin jo muutaman päivän, milloin pidemmän ajan kuluttua, sen mukaan, kuinka monta kärpästä eläimen kimpussa on ollut. Ihmiseen ei tämän tsetsen pureman sanottu vaikuttavan, eikä muuleihin, aaseihin eikä vuohiinkaan. Sen purema ei tuntunut kipeämmältä kuin sääsken, jonka vuoksi eläimet eivät olleet siitä milläänkään. Mutta vähitellen purrut eläimet alkoivat riutua ja kuolivat viimeistään 2—3 kuukauden kuluttua. Kärpänen asusti hyvin tarkkaan rajoitetuilla alueilla, joista se ei koskaan muuttanut muualle. — Vasta viime aikoina on tsetsekärpästen salaisuuden perille päästy. Tämä laji istuttaa erästä trypanosoma-loista eläimiin ja tämä pienoisloinen se saa aikaan eläinten sairastumisen ja kuoleman. Eräs toinen laji istuttaa ihmiseen trypanosoman, joka niinikään tuottaa kuolettavan unitaudin. Ei kumpaakaan vastaan ole vielä parannuskeinoa keksitty.

Sebituane tuli Livingstonea vastaan, sanoman hänen tulostaan kuultuaan, ja otti hänet juhlallisesti ja mitä ystävällisimmin vastaan eräällä Tshoben saarella. Hän oli solakka, voimakas mies, neljänkymmenen vaiheilla, ja hengenlahjoiltaan etevin päällikkö, mitä Livingstone oli milloinkaan tavannut. Jo varhain seuraavana aamuna hän Livingstonelle kertoi elämäkertansa.

Sebituane.

Kaukana kaakossa, bassutojen maassa, oli hänen varsinainen kotinsa. Vihollisten karkoitettua osan hänen heimostaan asuinpaikoiltaan oli hän paennut Kolobengiin ja sieltä edelleen pohjoista kohti, voittaen matkalla kaikki betshuaaniheimot, jotka asettuivat häntä vastaan. Matabelet hänet tosin voittivat ja ryöstivät montakin kertaa, mutta hän sai kuitenkin pidetyksi koossa joukkonsa, jota hän itse taisteluissa johti, totuttaen miehensä ankaralla kurilla kuolemaa pelkäämättömiksi. Kalaharin yli kuljettuaan ja matkalla kaiken karjansa menetettyään Sebituane sitten valloitti Ngami järven seudut ja päätyi lopulta useiden seikkailujen jälkeen Tshoben ja Sambesin välisiin alaviin kosteisiin maihin, jotka tarjosivat verraten hyvän suojan matabeleja vastaan. Useimmat hänen alkuperäisistä eri betshuaaniheimoihin kuuluvista seuralaisistaan olivat uudessa kotimaassaan kuolleet kuumeeseen, mutta voitetut kansat, barotset y.m., olivat valinneet Sebituanen ylipäällikökseen, hän kun oli niitä ja niiden päälliköitä kohdellut lempeästi, ja siten hänestä oli tullut vieraan kansan mahtava ja rikas päällikkö. Eloon jääneet betshuaanit muodostivat hänen valtakuntansa aatelin, joka kutsui itseään makololoiksi ja asui hajallaan pitkin valtakuntaa.

Sebituane vei vieraansa sitten pääkaupunkiinsa Linjantiin, joka oli alempana Linjantin eli Tshoben etelärannalla, luvaten näyttää hänelle maansa, että hän saisi valita mieleisensä paikan asemalleen. Mutta jo muutaman päivän kuluttua Sebituane äkkiä sairastui johonkin keuhkotautiin ja kuoli. Hänet haudattiin karjatarhaansa, kuten kaikki betshuaaniruhtinaat, jonka jälkeen karjaa ajettiin kummun yli tunti tai pari, kunnes se oli aivan maan tasalla. Onneksi ei tätä äkkikuolemaa luettu Livingstonen syyksi.

Sambesi.

Sebituanen tahdon mukaan joutui päällikön arvo sitten eräälle hänen tyttärelleen, jonka luvalla Livingstone ja Oswell tekivät luodetta kohti parinkymmenen penikulman retken etsiäkseen asemalle soveliasta paikkaa, ja tällä retkellä he kesäkuun lopulla 1851 tulivat uhkealle, 300—700 metriin leveälle joelle, joka oli Sambesi. Sambesin luultiin siilien aikaan alkavan paljon kauempaa etelästä ja juoksevan toisella tavalla, sillä vain sen suupuoli tunnettiin. Löytö oli sen vuoksi suurimerkityksellinen maantieteellinen tapaus. Lukuisia termiittipesiä lukuunottamatta oli Tshoben ja Sambesin välinen seutu aivan lakeata, kasvaen enimmäkseen villitaatelipalmuja, muita palmuja, mimoosoja y.m. Rannoilla oli paljon rämeitä, joihin tulva — Sambesi nousee näillä seuduin 7 metriä — jätti niin paljon seisovaa vettä, ettei asemaa kuumetautien vuoksi ollut mahdollista sinne perustaa. Livingstone päätti sen vuoksi lähettää perheensä Englantiin ja palata uudelleen vielä perusteellisemmin etsimään sopivaa asemapaikkaa. Erittäinkin hän tahtoi saada selville, voisiko makololojen maasta löytää lyhyemmän tien merelle.

Buurien mielivaltaisuutta.

Huhtikuussa 1852 Livingstone oli Kapkaupungissa, hankkien siellä varustuksia vielä suurempiin yrityksiin, jotka lähetystoimen johtajat kaikin puolin hyväksyivät. Parin kuukauden kuluttua hän jälleen lähti hitaalle paluumatkalle, etäinen Linjanti matkan määränään. Kun hän saapui Kolobengiin, olivat buurit, jotka jo kauan olivat karsain silmin katselleet hänen lähetystyötään, hänen poissaollessa ryöstäneet hänen kotinsa, hävittäneet Setsjelen kraalin, tappaneet hänen väestään 60 henkeä ja ryöstäneet kaiken karjan sekä vieneet 200 kouluoppilasta ja useita täysikasvuisia orjuuteen — buurit nimittäin yleiseen vielä pitivät orjia ja kohtelivat orjiaan jokseenkin huonostikin. Setsjele matkusti Kapkaupunkiin valittamaan kärsimäänsä vääryyttä, vaikk'eivät hänen valituksensa silloin vielä johtaneet tuloksiin. Hänen ympärilleen kuitenkin sitten kokoontui niin paljon pakolaisia, muun muassa semmoisia, jotka buurit olivat orjuuteen vieneet, että hän jonkun ajan kuluttua oli vielä entistäänkin mahtavampi päällikkö.

Tammikuun 15:ntenä 1853 Livingstone lähti onnettomain bakuenain luota, matkustaakseen uudelleen erämaan poikki. Edellinen vuosi oli ollut erikoisen sateinen ja erämaa oli sen kautta muuttunut suunnattomaksi meloonimaaksi. Juhdat eivät näitä mehukkaita hedelmiä syödessään vähääkään kaivanneet vettä, jonka vuoksi erämaan poikki nyt oli helppo matkustaa mihin suuntaan tahansa. Livingstone kulki nyt '700 metrin korkuisen Bamanguato vuoriston ohi, jonka mustat basalttiseinämät jyrkästi kohoavat erämaan lakeasta pinnasta. Vuoriston rotkoissa asui siihen aikaan eräs matabelein vainoama bamanguato heimo, joka piti suuria vuohi- ja lammaslaumoja, laitumet kun olivat ylen karut. Vuoristossa oli siellä täällä kauniita metsiä. Sen pohjoispuolella alkoi taas rannaton lakeus, jolla aluksi oli poikkipuolin Ntwetwe niminen suunnaton lakea suola-alho. Siellä syötiin paljon maakilpikonnia.

Baobab.

Suola-alhoa, joka oli tasainen kuin meri, seurasi alue, joka kasvoi baobab- eli apinanleipäpuita. Alkuasukkaat ottivat tämän jättiläisen kuoresta niintä, ja vaikka kuoren olisi kolonut pois kuinka moneen kertaan tahansa, kasvoi se aina uudelleen, eikä puu ollut kolomisesta milläänkään. Sitä ei syö tuli, eikä tapa varren onteloksi kovertaminenkaan ja maahan kaadettunakin se kasvaa edelleen. Baobabin puuaine on niin pehmyttä, ettei kirvestä tahdo saada irti lähtemään, jos sen voimalla puuhun iskee. Sen seurassa kasvoi rautapuu, jonka lehdillä eräs hyönteisentoukka valmistaa syötäväksi kelpaavaa imelää ainetta. Alkuasukkaat söivät kosolta tätä luonnonkonvehtia ja särpimenä erästä lihavaa toukkaa, joka eleli samassa puussa.

Lakeudella asui aina Tshobeen saakka ennen mainittua kookasta bushmanniheimoa, joka kohteli matkustajia ystävällisesti. Matkan jatkuessa tultiin yhä rehevämpiin seutuihin, joissa kasvoi metsiä, viidakoita ja avoimilla mailla valtavan pitkää heinää. Suurta riistaa, kuduja, gnuita, sebroja, puhveleita y.m. alkoi olla yhä runsaammin, eivätkä ne juuri ensinkään pelänneet kulkijoita. Mutta nyt alkoi kuume ahdistaa matkustajia, niin että retkikunnan maaliskuun alussa täytyi melkoiseksi ajaksi aivan seisahtua, ja tavallista hitaammin sujui matka, kun se uudelleen lähti liikkeelle. Onneksi ei seudussa ollut tsetse-kärpästä, muutoin olisi helposti voinut käydä niin, että seurue olisi menettänyt kaikki juhtansa ja jäänyt tavaroineen vaunuineen erämaahan. Metsiköissä täytyi tietä avata kirveellä. Äkkiä alkoi matkan varressa olla kosolta viiniköynnöksiä, jotka rypäleitä täynnään kiipeilivät puihin. Rypäleet olivat kuitenkin sangen kirpeän makuisia. Alkoi myös ilmestyä viikunapuita, palmuja, taatelipalmuja ja useita aivan outoja puita. Heinä oli usein vaunujakin korkeampaa. Lopulta retkikunta saapui eräälle Tshoben putaalle, joka oli täynnään virtahepoja; rannat taas kasvoivat laajalti niin valtavaa kaislikkoa, ettei Livingstone tahtonut saada mukanaan tuomaansa ponttoota viedyksi jokeen. Muutaman päivän etsittyään hän kuitenkin löysi soveliaan ylimenopaikan ja ilmestyi erääseen joen saareen rakennettuun makololokylään niin odottamatta, että asukkaat luulivat hänen joko pilvistä pudonneen tai tulleen virtahevon selässä.

Linjantissa.

Muutaman päivän kuluttua saapui sitten Linjantista paljon väkeä auttamaan koko retkikunnan juhtineen vaunuineen joen poikki. Vaunut hajoitettiin ja kuljetettiin yli veneillä, juhdat uitettiin. 23:ntena tammikuuta 1853 retkikunta saapui Linjantiin, josta 6—8000 henkeen oli lähtenyt vastaan etenkin vaunuja näkemään, niitä kun pidettiin suurena ihmeenä.

Makololot olivat sillä välin saaneet uuden päällikön, 18-vuotiaan Sekeletun, Sebituanen pojan, koska hänen vanhemman sisarensa päällikkyys ei tahtonut menestyä. Sekeletu ja hänen kansansa ottivat Livingstonen mitä parhaiten vastaan, lähetyssaarnaajat kun olivat lyhyellä vaikutusajallaan Etelä-Afrikan alkuasukkaitten kesken saaneet erittäin hyvän maineen. Makololot toivoivat rauhan miehen läsnäolosta itselleen suuria etuja, muun muassa luullen hänen voivan suojella heitä matabeleja vastaan, joiden suuri päällikkö Mosilikatse erikoisesti kunnioitti Moffatia, Livingstonen appea. Orjakauppiaat, jotka olivat alkaneet makololoittenkin luona katalaa ammattiaan harjoittaa, pakenivat kiiruumman kautta Livingstonen tulosta tiedon saatuaan.

Livingstonelle oli valmiiksi kylvetty maissipelto, jottei häneltä puuttuisi ruokaa. Päällikkö antoi hänelle härkiä, lypsylehmiä ja muita ravintoaineita ja kyseli alati hänen tarpeitaan. Mutta kristinuskoon hän ei ollut kovinkaan suostuvainen, peläten sen muuttavan hänen sydämensä samalla tavalla kuin Setsjelenkin, jonka nyt täytyi tulla toimeen yhdellä vaimolla, vaikka vähintään viisi oli tarpeen. Livingstone ei tyrkyttänyt hänelle oppiaan, mutta piti kuitenkin säännöllisesti hartaushetkiä, joihin saapui paljon väkeä. Lääkärintointakin Livingstone harjoitti, varoen kuitenkin, ettei joutunut riitaan alkuasukkaitten omain tohtorien kanssa. Jonkun ajan kuluttua alkoi ilmestyä semmoisia, jotka halusivat oppia lukemaan, ja aakkoset he oppivatkin sukkelaan ja opettivat ne sitten toisillekin.

Oleskeltuaan Linjantissa muutamia viikkoja Livingstone lähti pohjoista kohti jatkamaan soveliaan asemapaikan etsiskelyä. Sekeletu saattoi häntä 160 seuralaisen keralla bawtsien maahan, joka on Sambesin kahden puolen. Maa oli erinomaisen lihavaa lietemaata, jolla väestö piti suuria karjoja, jota paitsi lakeuksilla oli suunnattomia antilooppilaumoja huolimatta siitä, että niitä vuosittain tuhottiin suuret määrät.

Sambesin yläjuoksulle.

Sambesia sanottiin näillä seuduin Liambaiksi. Sen pohjoisella rannalla oli vielä runsaammin kaikenlaista riistaa kuin eteläisellä. 33 veneellä retkikunta alkoi nousta majesteettistä jokea, joka toisin paikoin oli kolmisen kilometriä leveä. Metsäisiä saaria oli paljon. Pohjoisempana maisemat kävivät yhä kauniimmiksi, maa mäkiseksi ja sekä rannoilla että saarilla oli kauniita metsiä. Asukkaat olivat makololojen hallitsemaa banjeti-heimoa, joka ei tsetsekärpästen vuoksi voinut pitää karjoja, mutta viljeli maata sitä uutterammin ja valmisti puusta, raudasta ja savesta somia esineitä. Ylempänä oli useita koskia, joista eräs oli 10 metrin korkuinen. Koskien yläpuolella oli 150 kilometrin pituinen niittylaakso, jonka joki joka vuosi peitti tulvallaan, niin että kummuille rakennetut kylät olivat suuren järven saarina. Kyläkummuista jotkut olivat keinotekoisiakin. Kylät olivat pieniä, mutta niitä oli sitä taajemmassa. Ne elivät sekä maanviljelyksellä että karjanhoidolla. Maa tuotti kaksi satoa vuodessa ja karja menestyi lietemaalla erinomaisesti. Etelämpänä viljeltyjen kasvien lisäksi täällä kasvatettiin bataatteja, jamsia, maniookkia ja sokeriruokoa, jota pureskeltiin semmoisenaan, kun sokerin valmistusta ei tunnettu. Eräässä kylässä Livingstone näki intialaisen banaanin, jota asukkaat sanoivat »jalalliseksi puuksi», koska sen oksista kasvoi maahan ilmajuuria ja näistä sitten uusia runkoja. Livingstone sattui näkemään asukkaiden omituisen suolanvalmistuksenkin. Eräs mies poltti parhaillaan kahden vaimonsa ja lastensa kanssa kaisloja ja tsitlan varsia puunoksista tehdyn suppilon alla, kooten sitten tuhkan vedellä täytettyyn kalebassiin. Tästä juoksutettiin vesi pienen reiän kautta auringonpaisteessa haihtumaan, kunnes saatiin sen verran suolaa, kuin yhteen ateriaan tarvittiin. Joki ja allikot olivat erinomaisen kalaiset ja niissä asusti kovin paljon vesilintuja.

Barotse-laakso.

Barotse-laakson asukkaat kehuivatkin, että nälkä oli heille tuntematon asia. Mutta sitä paremmin tunnettiin kuume, jonka vuoksi ei tämäkään laakso sopinut lähetysaseman paikaksi.

Livingstone jätti sen vuoksi Sekeletun barotsien pääkaupunkiin Nalieleen ja lähti nousemaan jokea vielä kauemmaksi, löytääkseen paremman paikan. Sekeletu antoi hänelle soutajia ja muita saattajia, muun muassa airueen, joka aina lähetyssaarnaajan johonkin kylään tullessa kulki edellä ja voimainsa takaa mylvi: »Herra tulee, se suuri jalopeura!» Livingstonen osaksi tuli mitä paras vastaanotto. Mutta soveliasta paikkaa asemalleen hän ei löytänyt, vaikka kulki Liba nimisen syrjäjoen suulle, makololojen alueen ulkopuolelle. Tällöin hänessä heräsi ajatus matkustaa Libaa pitkin sen latvoille saakka, käydäkseen Portugalin alueella Loandassa.

Sekeletua juhlittiin Barotse-laaksossa kaikkialla, koska hän nyt kävi siellä ensi kerran hallitsijana. Kyläin esimiehet toivat härkiä, maitoa ja hirssiolutta enemmän kuin ruhtinaan lukuisa seurue saattoi syödä ja juoda, vaikkapa se söikin ja joikin hämmästyttäviä määriä. Rahvas karkeloi ja lauloi, tai oikeammin hyppi ja kiljui. Miehet seisoivat piirissä puolialastomina, polkivat maata jaloillaan vuorotellen, heittelivät päätään ja käsiään joka suuntaan ja kiljuivat koko ajan kauheasti. Hiki virtasi tanssijain koko ruumiista ja sakeita pölypilviä kohosi tanteresta. Mutta tanssijoita karkelo huvitti ja Sekeletu antoi heille joka kerta härän vaivan palkaksi.

Rajua kyytiä laski matkue sitten jokea takaisin Seshekeen, josta kuljettiin maitse Linjantiin. Retki oli kestänyt yhdeksän viikkoa. Vaikka sekä päälliköt että ruhtinas olivat Livingstonea kohdelleet mitä suurimmalla huomaavaisuudella, alkoi näiden raakain luonnonlasten seura tuntua hänestä kovin rasittavalta ja nyt vasta verratessaan eteläisten betshuaaniheimojen silloista tilaa makololoihin, jotka edustivat kansan entisyyttä, hän täydelleen alkoi käsittää lähetystyön suuren kasvattavan vaikutuksen. »Kaiken kaikkiaan», lausuu Livingstone eräässä kirjeessään, »he osoittautuivat ensi luokan villeiksi. Heidän tanssinsa, melunsa, laulunsa, kaskujen kertomisensa, napinansa, riitelynsä, murhaamisensa ja ilkeyksiensä ja lisäksi ainaisen kerskumisensa kuuleminen ja näkeminen olivat minulle kylläkin ankara rangaistus.»

Makololoja miellytti suuresti se ajatus, että heille avattaisiin suora tie meren rannalle, niin että he pääsisivät mambari-kauppiaitten kiskomisista ja saisivat norsunluustaan paremman hinnan. Sekeletu antoi matkalle 27 saattajaa, joista 8 oli oikeita makololoja, loput kuuluivat voitettuihin heimoihin, mutta Livingstone odotti marraskuuhun, kunnes ilmat jäähtyivät, ennenkuin lähti liikkeelle.

Marraskuun 11:ntenä 1853 retkikunta lähti Linjantista, kulkien ensin mutkittelevaa Tshobea Liambaihin eli Sambesiin, jota pitkin noustiin Seshekeen. Siellä päällikkönä oli Sebituanen vävy, joka pienen makololojoukon keralla hallitsi maan varsinaisia asukkaita. Livingstone viipyi Seshekessä jonkun aikaa, julistaen rahvaalle evankeliumia. Matkaa jatkettaessa toivat rantakyläin asukkaat Sekeletun antaman käskyn mukaisesti retkikunnalle ruokavaroja.

Matka Loandaan.

Livingstone joukkoineen nousi tavallisesti ylös heti päivän koitossa. Kun hän oli kahvin juonut, tehtiin joku tunti veneillä taivalta, mentiin sitten maihin päivällistä syömään ja tunnin päivällislevon jälkeen lähdettiin jälleen joelle. Iltapäivällä helle kuitenkin oli kovin painostava, jonka vuoksi matka sujui hitaammin, ja hyvissä ajoin noustiin maalle, kun löydettiin sopiva paikka yöksi. Illallisen jälkeen Livingstonen teltta pystytettiin, koottiin ruohoja vuoteeksi ja kanootit pinottiin kahden puolen seiniksi. Makololot rakensivat käden käänteessä itselleen oksista majat, peittäen ne lehdillä. Majain oviaukot olivat kaikki kohti suurta tulta, joka viritettiin Livingstonen teltan eteen ja oli leirin keskus. Livingstone opetti väkensä ruokaa laittamaan ja pesemään hänen paitansa. Itse hän pyssyllään hankki ravinnon apua, ja kun joella vilisi vesilintuja ja rannoilla nelijalkaista riistaa, niin olikin lihan saanti helppo, vaikka Livingstonen täytyikin vikaantuneen käsivartensa vuoksi ampua vasemmalta poskeltaan ja luoti usein lensi sivu.

Joulukuun 9:ntenä retkikunta saapui barotsien pääkaupunkiin, jossa Livingstone ensi työkseen taivutti rauhaan sikäläiset makololot, jotka olivat tehneet sotaretken barotsein karkoitettuja päälliköitä ja heidän luokseen paenneita vapaita barotseja vastaan sekä ottaneet joukon vankeja. Nämä vangit annettiin nyt Livingstonelle vietäviksi kotiaan.

Erään syrjäjoen suulle oli retkikunnalle Sekeletun käskystä hankittu 8 ratsu- ja 7 teurashärkää. Osa retkikunnasta jatkoi matkaa veneillä, osa ajoi tätä karjaa rantaa pitkin edelleen, kahlaten Sambesin lukuisien syrjäjokien poikki. Rasvaa ja voita oli sälytetty mukaan suunnattomat määrät, koska se kaikkialla oli mitä parhaita lahjoja. Ihon voiteleminen voilla ehkäisi hikoamista ja toimi johonkin määrään verhoavasti sekä auringonpaisteessa että varjossa. Makololot lausuivat aina lahjan tuodessaan jonkun vaatimattoman kohteliaisuuden, esim. härän tuodessaan: »Tässä on sinulle pieni palanen leipää». Betshuaanit taas olivat vaikka kuinka viheliäisen vuohen tuodessaan kerskuen sanoneet: »Katsos tätä härkää.»

Barotse-laakson yläpuolella olivat rannat melkoisen matkan asumattomia, mutta riistaa ja vesilintuja oli suunnattomasti, niin että retkikunnalla oli yllin kyllin ruokaa. Metsiköissä helkytteli kaunis tulipunarintainen trogon lyyryään ja alkuasukkaat olivat siitä mielissään, sillä sen he sanoivat merkitsevän hyvää metsästysonnea. Muita vielä merkillisempiäkin lintuja Livingstone näki, voimatta kuitenkaan ryhtyä niitä kokoamaan, kantamukset kun olisivat siitä liiaksi karttuneet. Liban suulla hän laski mukanaan tuomansa sotavangit maihin, lähettäen heidän kerallaan tervehdyksensä vapaitten barotsien päällikölle.

Liban vesi oli mustaa pääjoen veteen verraten. Rannat olivat avoimia puistomaisemia, ja Livingstonea ihastutti varsinkin kukkain kauneus ja tuoksu, kun taas kauempana etelässä kukat hänestä eivät tuoksuneet, elleivät kerrassaan haisseet pahalta. Uudelta vuodelta alkoivat rankat, melkein yhtämittaiset sateet ja matkan teko kävi siitä entistä tukalammaksi. Maan tavan mukaan oli matkan varressa olevien kylien päälliköille lähetettävä edeltäpäin sanansaattajat, antamaan tietoja matkustajista ja heidän tarkoituksistaan. Tämä koko joukon hidastutti kulkua.

Lunda.

Liban varressa alkoikin pian uusi maa, Lundan kuulu valtakunta, jonka hallitsija, Muata Jamvo, asui kaukana pohjoisessa, jossain keskellä kartan valkoista. Lundalaiset, balundat, olivat rauhallisia maanviljelijöitä, joiden viljelyskasvit olivat maniokki eli kassava ja maissi. He käyttivät myös ravinnokseen monenlaisia luonnon varassa kasvavia hedelmiä, jotka olivat Livingstonelle tuntemattomia, muun muassa erästä palkokasvia, jonka liha maistui leivokselta. Maniokkia viljeltiin metrin levyisissä lavoissa, joihin ne istutettiin 1 l/2 metrin päähän toisistaan; väliin kylvettiin papuja ja maapähkinöitä. 10—18 kuukauden kuluttua maniokin juuret olivat syötävät. Erään lajin juuret ovat myrkylliset, mutta liottamalla maanasukkaat uuttivat niistä myrkyn pois.

Balundat olivat ensimmäiset todelliset epäjumalanpalvelijat, mitä Livingstone tapasi. He tekivät puusta ja savesta monenlaisia ihmisen ja eläimen kuvia, rukoillen näitä apua tarvitessaan. Valkoista ihmistä he eivät olleet milloinkaan nähneet, mutta olivat kuitenkin kuulleet niitä olevan ja heidän olevan merestä kotoisin. Ja merivesi se tietysti olikin liottanut Livingstonen hiukset niin suoriksi, niin he päättelivät.

Amatsoneja.

Livingstone tapasi täällä kaksi naispäällikköäkin, äidin ja tyttären, jotka vaativat häntä käymään vävynsä Shintin, niiden seutujen suurimman lundalaispäällikön luona, ja nuorempi, Manenko nimeltään, lähti itse häntä saattamaan. Samalla hän vaati retkikuntaa kokonaan jättämään joen, koska ylempänä oli pahoja koskia ja siellä asuvat balobalet olivat makololoitten verivihollisia. Manenko, itsepäisen ja riidanhaluisen neekerikaunottaren perikuva, kulki itse matkueen etunenässä aivan alastomana ja niin nopeaan, etteivät muut tahtoneet perässä päästä, ei varsinkaan härällä ratsastava lähetyssaarnaaja. Tämän kysyessä, miksei hän ainaisesta rankasta sateesta huolimatta ottanut vaatetta päälleen, vastasi reipas amatsooni, ettei hänen, päällikön, sopinut olla arka.

Seutu oli metsää ja niittyä, siellä täällä kyliä ja peltoja. Asukkaat rakensivat majansa paaluista, oviaukotta, kuten hölmöläiset. Oven asemesta heillä oli kaksi irtainta paalua, jotka nostettiin pois majaan mentäessä. Livingstone sairastui jälleen kuumeeseen, joten matka rasitti häntä moninkerroin. Riista alkoi täällä käydä yhä harvinaisemmaksi ja aremmaksi, jonka vuoksi ei ollut juuri muuta syötävää kuin maniokki, joka taas ei tahtonut tyydyttää nälkää. Metsät kävivät yhä sankemmiksi pohjoista kohti, ja valtavien puitten välillä oli köynnöskasveja, joita täytyi kirveellä katkoa, jotta päästiin kulkemaan. Asukkailla oli puissa kaarnasta rakentamiaan mehiläispesiä, joista he saivat niin paljon vahaa, että sitä liikeni viedä maasta merenrannikolle suuria määriä. Hunajasta he tekivät väkevää simaa. Metsänaukeamissa oli aina kyliä, joista asukkaat tavallisesti pakenivat pois, vaikka Manenkon rumpalit suurella päristyksellä ilmoittivat ylhäisiä vieraita olevan tulossa. Toisissa kylissä oltiin luottavampia; ja asukkaat nostivat illalla majainsa keilamaiset katot paikoiltaan ja lainasivat ne vieraille yöksi teltoiksi.

Shintissä.

Shintistä tuli jonkun matkan päähän lähettiläitä lausumaan vieraat tervetulleiksi. Kaupunki oli pienellä mäellä romanttisessa laaksossa, varjoisain puitten ympäröimänä. Majat olivat täällä nelikulmaiset, suorain katujen varrelle rakennetut, ja olivat erittäin siististi palmikoiduilla aidoilla ympäröidyt. Kaupungin ulkopuolelle oli leiriytynyt joukko matkustavia orjakauppiaita, ja heidän leirissään makololot harmikseen näkivät joukon nuoria kahlehdittuja tyttöjä.

Seuraavana päivänä oli Shintissä suuri vastaanotto. Päällikkö istui kotlalla oli audienssipaikalla leopardin nahkalla verhotulla tuolilla, suuren puun alla. Muun tilan täyttivät sotamiehet ja yleisö. Kun kaikki olivat järjestyneet, astui Manenkon mies yhden seuralaisensa kanssa esiin ja kertoi kaikuvalla äänellä kaikki, mitä he matkalla olivat tohtorista kuulleet, hänen entisen toimintansa, tulonsa makololojen luo, kuinka hän oli solminut rauhan ja mikä nyt oli hänen matkansa tarkoitus. »Ehkä hän on tyhjän lörpöttelijä, ehkä ei — edellinen tuntuu todenmukaisemmalta — mutta balundoilla on hyvä sydän, eikä Shinti ole ennenkään kenellekään pahaa tehnyt. On parasta ottaa valkoinen mies hyvin vastaan ja laskea hänet edelleen kulkemaan.» Hänen jälkeensä esiintyi vielä monta muuta puhujaa, vuoron mukaan, kertoen muun muassa »taivaan sanasta», jonka matkustaja oli mukanaan tuonut, ja kauppatiestä, jonka hän aikoi avata, ja puheiden väliajoilla naiset lauloivat jotain surullista säveltä; mutta kun joku puhui heidän mielensä mukaan, nauroivat he ja paukuttivat käsiään. Kolme rumpalia ja neljä marimban soittajaa kulki tuon tuostakin kotlan ympäri soittaen, kunnes lopulta Shinti, joka koko ajan oli istunut arvokkaana ja vaieten, nousi tuoliltaan ja siten osoitti vastaanoton päättyneen.

Seuraavana päivänä hän seurusteli Livingstonen kanssa vapaammin, ottaen ilolla vastaan suuren kalebassin täyden voita ja rasvaa ja härän, jotka Livingstone hänelle antoi Sekeletun lahjoina. Shinti antoi Livingstonelle vastalahjaksi kymmenvuotiaan orjatytön olemaan »Livingstonen lapsi ja kantamaan hänelle vettä.» Kun lähetyssaarnaaja ei suostunut orjatyttöä vastaanottamaan, vaan selitti, että hänellä itsellään oli neljä lasta, joita hän ei suinkaan aikonut omalle päällikölleen pois lahjoitettaviksi luovuttaa, ymmärsi Shinti tämän niin, että tyttö oli liian pieni, ja lähetti suuremman. Livingstone koetti selitellä, kuinka häpeällistä orjuus oli, mutta Shintin oli häntä mahdoton ymmärtää. Livingstone näytti hoville taikalyhtykuvia, jotka suuresti sekä huvittivat että hirvittivätkin kaikkia. Maan tapoihin kuului, ettei vieras saanut lähteä aivan äkkiä pois, ja siitä syystä, ynnä kuumeen ja jokapäiväisten sateittenkin vuoksi, Livingstonen matka viivästyi tammikuun 20:nteen saakka. Shinti oli häntä kohtaan kaiken aikaa sangen suosiollinen ja hyväntahtoinen ja antoi hänelle oppaan ja kahdeksan kantajaa, joiden ei pitänyt häntä jättää, ennenkuin hän oli päässyt meren rannalle. Lopuksi hän antoi vielä paikkakunnalla sangen suuriarvoisen kaulakoristuksenkin, joka oli simpukankuorista tehty. Pitkin matkaa käskettiin väestöä tuomaan retkikunnalle ruokavaroja, jotteivät Shintin ystävät näkisi nälkää. Ja ruokaa tuotiinkin, mutta vain maniokkia, jota kansa itsekin söi, mutta joka ei tahtonut ravita näitä lihapatain äärestä tulleita matkamiehiä.

Sadeaika.

Matka kävi luodetta kohti, kunnes kuljettiin Liban yli ja samalla jätettiin Shintin aluekin. Liban takana oli rannattomia niittyjä, joilla oli nilkkaan saakka vettä. Yöt, illat ja aamut satoi, vain päiväsydännä ilma jonkun verran seestyi. Teltat, vaatteet ja makuutamineet hajosivat riekaleiksi, metalliesineet söi ruoste. Kronometriaan tohtorin täytyi pitää kainalokuopassaan, säilyttääkseen sen kuivana.

Maan jälleen kohotessa tultiin Katema nimisen päällikön maahan, jossa oli kahlattava monen Libaan laskevan pienen joen poikki. Maa oli niin kaunista ja hedelmällistä, että asukkaat kylvivät ja korjasivat satoja pitkin vuotta ja että vainioilla näki maissia, hirssiä y.m. toukoja kaikilla kasvuasteilla. Asukkaat olivat edelleenkin sangen hyväntahtoisia ja antoivat ilmaiseksi ruokatavaroita, muutoin 27 henkeä käsittävä retkikunta olisikin joutunut ahtaalle. Katema otti retkikunnan juhlallisesti vastaan, kuten Shintikin, antoi sille sitten runsaasti ruokavaroja ja sanoi: »Menkää nyt leiriinne ja keittäkää ja syökää itsenne kylläisiksi, jotta huomenna voitte paremmin jutella minun kanssani.» Livingstonen pienet lahjat hän otti vastaan suurella ilolla ja tohtorin kysyessä, mitä hän saisi tuoda hänelle Loandasta lahjaksi, sanoi päällikkö haluavansa saada uuden takin, nykyinen kun alkoi olla vanha ja kulunut. Katema kehui, ettei hän vielä milloinkaan ollut vierasta tappanut, ja kohteli tohtoria, jota hän piti jonkinlaisena taikain tekijänä, sangen hyvin, neuvoen hänelle uuden tienkin, koska yleiseen käytetyllä tiellä nyt oli vyötäisiin saakka vettä.

Dilolo järvi.

Laajalla, veden vallassa olevalla ruoholakeudella kuljettiin Dilolo järven päitse; lakeus oli samalla vedenjakaja. Järven synnystä opas kertoi seuraavan tarinan. Kerran oli eräs naispäällikkö matkalla ollessaan pyytänyt ruokaa kylästä, joka silloin oli tämän järven paikalla. Ruokaa ei kuitenkaan annettu ja kun päällikkö siitä moitti ja uhkaili kyläläisiä, kysyivät nämä pilkalla, mitä hän luuli voivansa heille tehdä. Naispäällikkö oli silloin alkanut laulaa ja kun hän lopuksi oli laulanut nimensä ja hitaasti, korostaen lausunut sen viimeisen tavun, oli koko kylä asukkaineen, siipikarjoineen, koirineen vaipunut maan sisään. Kun kylän päällikkö palasi metsästysretkellä, syöksyi hän kylän paikalla olevaan järveen ja kuuluu olevan siellä vieläkin.

Etäämpänä lännessä tultiin seutuun, jossa oli kuljettava syvien metsäisten laaksojen poikki. Jokaisen laakson pohjalla oli joki, ja kun jokien poikki ei voitu kahlata, täytyi maanasukkailta aina pyytää apua ylipääsyyn.

Veronkiskojia.

Nämä ihmiset, joiden maan kautta orjakauppiaitten tie kulki, eivät kuitenkaan olleet yhtä hyväntahtoisia kuin Sambesin varren asukkaat, vaan koettivat kiskoa kaikesta, jopa tien käyttämisestäkin. Ensi sijassa kysyttiin ruutia, jota tohtorilla ei kuitenkaan ollut, sen enempää kuin muutakaan arvotavaraa, ja puute alkoi nyt täydellä todella kouristella matkuetta. Riistaa oli täällä niin niukasti, että asukkaat kaivoivat myyrätkin maasta, saadakseen joskus lihaakin maistaa. Heti ensimmäinen päällikkö vaati maansa läpikulusta orjan, norsunhampaan, pyssyn, tai härän, mutta tyytyi lopulta vanhaan paitaan. Samanlaisia vaatimuksia esitti moni muukin ja kerran muuan neekeri vaati maksua portaan käyttämisestä, jonka hän oli rakentanut pienen puron poikki! Tohtori aivan hämmästyi tätä sivistyksen esimakua, siltarahoja, Afrikan sydämessä.

Nämä seudut olivat muutoin verraten taajaan asutut, mutta kaikkialla oli suuret alat mitä parasta maata joutilaana ja betshuaanit huudahtelivat lakkaamatta: »Mainiota karjanlaidunta! Vahinko, kun näin oivallinen viljelysmaa on mahona!» Asukkailla ei ollut karjoja, ne oli heiltä ryöstetty, ja suuri riista oli täällä, jossa ampuma-aseita yleiseen käytettiin, jo lopen hävitetty. Tsetse-kärpästä ei ollut, mutta sangen runsaasti hämähäkkejä, joita Livingstone tutki.

Tshibookkien alueella päällikkö esitti kerrassaan häpeämättömiä vaatimuksia ja Livingstonen täytyi jo lopulta panna kiväärinsä ampumakuntoon, ennenkuin kiskuri taipui. Makololot, jotka olisivat mielellään taistelleet vähälukuisuudestaan huolimatta ja vaikka heillä oli vain viisi kivääriä, piirittivät huomaamatta kiristelevän päällikön neuvoksineen, eikä näillä ollut silloin muuta neuvoa kuin taipua. Härkä heille kuitenkin täytyi antaa, eivätkä he vastalahjaksi antaneet muuta kuin hieman jauhoja ja kappaleen saman härän liilaa. Ei muka ollut muuta.

Orjakauppiaat olivat opettaneet päälliköt näille tavoille — he luulivat Livingstonen saattajia hänen orjikseen ja vaativat kauttakulkuluvasta miehen kuten muiltakin orjain kuljettajilta — ja Livingstone poikkesi sen vuoksi toiselle reitille, toivoen pääsevänsä helpommalla. Mutta samaa kiskomista kohtasi kaikkialla. Aina vaadittiin joko mies, elefantinhammas, härkä tai muuta, muutoin uhattiin sulkea tie. Ruokatavaroista kiskottiin häpeämättömiä hintoja. Yöksi täytyi leiri ympäröidä paaluaidalla äkkihyökkäyksen varalta ja metsissä varottiin alati väjytyksiä. Livingstonen miehet masentuivat siihen määrään, että he jo halusivat palata rannikolle.

»Sain käyttää koko puhetaitoni heitä taivuttaakseni. Sanoin heille jatkavani matkaa yksin, jos he takaisin palaisivat. Menin sitten telttaan ja käännyin Hänen puoleensa, joka kuulee sielun huokauksen. Vähän päästä pisti yksi väestä päänsä sisään ja sanoi: 'Emme sinua koskaan hylkää, älä lannistu, seuraamme sinua, minne vienetkin; puhuimme siten vain siitä syystä, että nämä tämän puolen ihmiset ovat niin pahoja.' Ja sitten tuli luokseni yhä useampia ja useampia sanomaan, että he kaikki olivat lapsiani; he tunsivat vain Sekeletun ja minut ja tahtoivat kuolla puolestani.» Viimeiset härkänsä retkikunta pelasti itselleen siten, että leikkasi niiden hännänpäät poikki; eräs härkä oli nimittäin hylätty sillä verukkeella, että sen hännässä oli vikaa, ja makololot paikalla arvasivat, että se oli taikauskoa. Eikä sen jälkeen todellakaan kukaan enää vaatinut teuraita.

Kuango-joella.

Maaliskuun 30:ntenä retkikunta saapui sen ylängön toiselle reunalle, jonka poikki se oli kulkenut, ja Kuango-joen suuri 'ja mahtavan leveä laakso oli sen edessä. Livingstone tiesi, että sen toisella puolella alkoi Portugalin alue, ja piti retkikuntaa pelastettuna. Mutta laaksossa asuvat basindshit olivat miltei vielä pahempia nylkyreitä kuin kaikki edelliset ja ampuivat joukon jälkeen luotejakin, kun se meni veroa maksamatta. Huhtikuun 4:ntenä retkikunta vihdoin pääsi Kuangon länsirannalle, saatuaan apua toisella rannalla asuvalta portugalilaiselta puoliverikersantilta, ja oli nyt Portugalin alueella. Kuango oli ylimenopaikalla sadanviidenkymmenen metrin levyinen.

Pienellä portugalilaisella sotilasasemaila — sekä päällikkö että sotamiehet olivat puoliverta — retkikunta sai mitä parhaan vastaanoton ja lepäsi viikon päivät, ennenkuin lähti matkaa jatkamaan Kassandjeen, joka siihen aikaan oli portugalilaisten etäisin kauppa-asema. Sikäläiset kauppiaat ottivat Livingstonen niinikään mitä parhaiten vastaan, vaikka epäilivätkin häntä ennemmin englantilaiseksi sotilasvakoojaksi kuin lähetyssaarnaajaksi. Hän sai kunnolliset vaatteet ja hänen väkensä runsaan ravinnon, jota paitsi he täällä saivat edullisesti myydä mukanaan tuomansa elefantinhampaat. Makololot hämmästyivät täällä saamaansa hyvää hintaa. Kotonaan heidän täytyi kivääristä antaa kaksi hammasta, täällä he sitä vastoin saivat yhdellä hampaalla kaksi kivääriä, kolme pönttöä ruutia, suuret kimput lasihelmiä ja niin paljon karttuunaa ja villakangasta, että koko retkikunta saattoi ostaa uudet vaatteet. Toiselta puolelta paikkakunnan mustat heille uskottelivat, että tohtori aikoi rannikolla myydä heidät ja että heidät sitten vietäisiin laivoihin lihoitettaviksi ja syötäviksi, valkoiset kun muka olivat ihmissyöjiä, mutta Livingstonen kuitenkin onnistui tyynnyttää heidän pelkonsa. Kassandjestä annettiin Livingstonelle saattajaksi musta aliupseeri, jonka arvo vaati, että hän antoi orjain kantaa itseään riippumatossa aina kylään tultaessa ja kylästä lähdettäessä. Sitä paitsi hänellä oli erikoinen orja kirjoitusneuvojaan kantamassa, sillä hän teki kaikki retkikunnan ostokset, kirjoittaen aina siron tilauslipun ja pitäen samalla huolen siitä, että hän itse sai kunnollisen vaivanpalkan.

Angolan ylämaa.

Kassandjestä oli rannikolle vielä viisisataa kilometriä, ja vaikka väestö olikin kauttaaltaan ystävällistä ja maa erinomaisen kaunista, puutetta ei missään, oli matka sairaalle Livingstonelle kuitenkin ylenmäärin rasittava. Tien varressa oli yksinkertaisia majataloja, joissa iltaisin oli vilkasta elämää, kantajaliike sisämaahan kun oli suuri. Se seura, joka ensiksi saapui, anasti majan, ja myöhemmin tulleet saivat pitkästä runsaasta ruohosta laittaa itselleen suojat. Heti kun matkustajat olivat tulleet, alkoi läheisistä kylistä keräytyä naisia, jotka toivat kaupan maniookkia, jamsia, maapähkinöitä, oransseja y.m. Kaupanteko tapahtui nauraen ja jutellen; maksuvälineenä käytettiin karttuunaa. Ruokatavarat olivat tavattoman halvat, maa kun oli ylenmäärin hedelmällistä. Kyläläisillä oli puutarhojakin, joissa he viljelivät eurooppalaisia viljelyskasveja, muun muassa vehnää. Kahvipuu, jonka jesuiitat aikanaan olivat tuoneet maahan, oli puutarhoista levinnyt metsiin, ja vaaroilla ja vuorenrinteillä kasvoi jo suuria kahvimetsiä. Korkeat vuoret, kukkulat, laaksot ja metsät tekivät Angolan maalauksellisen kauniiksi maaksi, mutta merenrannalla, Loandankin ympärillä, on hedelmätön vyöhyke.

Angolassa vallitsi orjuus, ja vaikka englantilaiset sotalaivoillaan vartioivatkin rannikkoa ja orjien vienti siten oli käynyt mahdottomaksi, eivät portugalilaiset siltä osoittaneet englantilaista matkailijaa kohtaan minkäänlaista vihamielisyyttä, vaan Livingstonen osaksi tuli Loandassa, jonne hän saapui toukok. 31:senä, mitä herttaisin vastaanotto. Kaupungissa asui vain yksi englantilainen, hallituksen asiamies Gabriel, joka heti luovutti sairaalle, puoleksi tajuttomalle lähetyssaarnaajalle oman vuoteensa ja hänen saattajilleenkin hankki hyvät majat. Valtameri teki makololoihin syvän vaikutuksen.

Maailman loppu.

Kotonaan he siitä sitten kertoivat: »Me olemme luulleet, kuten isämmekin, ettei maailmalla ole loppua, mutta äkkiä maailma sanoi: Kas tässä minä lopun.» Huolimatta hyvästä hoidosta makasi Livingstone viikkoja sairaana. Hänelle tarjottiin englantilaisella sotalaivalla matkaa kotimaahan, mutta Livingstone oli luvannut saattaa makololot kotiakin ja tahtoi lupauksensa pitää; sitten hän aikoi Linjantista laskea Sambesia mereen nähdäkseen, olisiko sille suunnalle parempi pääsy. Makololot hänen parantumistaan odottaessaan katselivat ympäristöä ja olivat luonnollisesti näkemästään kovin ihmeissään. Taloja ja kirkkoja he vertasivat ontoiksi koverrettuihin kallioihin, sotalaivoja kaupunkeihin. Heidän kunnioituksensa Livingstonea kohtaan kasvoi suurenmoisesti, kun he näkivät, kuinka suuressa arvossa heidän johtajaansa täällä pidettiin. Yhdessä he kävivät englantilaisessa sotalaivassa, jossa merimiehet heitä kohtelivat sangen hyvin ja jossa heidän annettiin laukaista tykki. »Tämmöisillä aseilla me estämme kauppiaita myymästä mustia ihmisiä», sanoi Livingstone. Jotain ansaitakseen makololot sitten alkoivat kantaa kaupunkiin polttopuita ja tämän jälkeen he kuukauden päivät hikipäissä purkivat kivihiiliä eräästä laivasta. Siinä oli »palavia kiviä» niin paljon, että se heistä tuntui käsittämättömältä, ja enempi puoli vielä oli purkamatta, kun he työstä luopuivat. Ansaitsemillaan rahoilla he ostivat kankaita ja muita tavaroita, osoittaen etenkin kankaitten valinnassa paljon älyä.

Loandan viranomaiset ja kauppiaat olivat hyvin suosiolliset uuden kauppatien avaamiselle ja yhteisillä varoilla ostettiin Sekeletulle monenlaisia näytetavaroita, koruvaatteita y.m. lahjaksi, vieläpä kaksi aasiakin, ja Livingstone osti kaikille makololoille uudet vaatteet ja kiväärin. Tavaroita karttui niin paljon, että retkikunnan täytyi palkata kaksikymmentä kantajaa. Angolan piispa, joka samalla oli siirtokunnan maaherra, antoi kaikille viranomaisille käskyn olla retkikunnalle avullisia. Syyskuun 20:ntenä v. 1854 Livingstone jälleen lähti Loandasta paluumatkalle.

Paluumatkalla Linjantiin.

Paluumatkalla hän kulki Angolan kautta osaksi toisia teitä, nähdäkseen sitä laajemmaltikin, ja saattajainsa sairastelun vuoksi hän viipyi portugalilaisella alueella niin kauan, että saattoi melko lailla korjata sen karttaa, koota paljon tietoja asutuksesta, väestöstä, sen tavoista ja luonnontieteellisiäkin havaintoja. Kaiken kaikkiaan tämä maa häneen teki erittäin edullisen vaikutuksen. »Usein», hän kirjoittaa, »näin vaelluksillani maisematauluja, jotka olisivat enkeliäkin riemastuttaneet. Usein näin aamun hiljaisina hetkinä ihastuttavan kauniita näköaloja. Kaikki suloisen lämpimän ilman hivelemänä, joka vienoilla henkäyksillään toi viileyttä kuin viuhkan hiljainen leyhyttely. Rehevillä vihannilla niityillä kulki karjoja laitumella, hyppeli vuohia iloa pitäen, paimenpoikaparvet leikkivät pienillä keihäillään, jousillaan ja nuolillaan, naisia kulki joelle keinuvia vesiruukkuja päälaellaan kantaen, miehet siemensivät maitaan banaanien varjossa, harmaapäitä vanhuksia istui maassa ja kuunteli huomenjutteluita, toiset korjailivat aitojaan ja majojaan. Ja yli kaiken valoi Afrikan aurinko loistoaan ja linnut lauloivat puissa, kunnes keskipäivän helle sai ne ääntään alentamaan. Kaikesta tästä kutoutui kuvia, joita ei voi milloinkaan unohtaa.» Vahinko vain, että tämä kaunis maa oli oikea kuumeen koti, kuumetta oli sekä alavilla mailla että vuoristoissakin, ja Livingstone ja hänen väkensä sairastuivat siihen pian.

Kuangon yli kuljettuaan retkikunta jälleen oli kuin vihollismaassa. Nyt Livingstone kuitenkin esiintyi jyrkempänä pikkupäälliköitä kohtaan, jotka yrittivät häneltä veroa kiskoa. Hän maksoi, mitä piti kohtuullisena, eikä välittänyt uhkauksista. Hänen joukkonsa oli nyt hyvin asestettu, jonka vuoksi kiristäjätkin enimmäkseen tyytyivät pelkkiin uhkauksiin. Sateet alkoivat jälleen ylängöllä käydä niin rankoiksi, että sekä matkanteko että varsinkin yön viettäminen kävi tavattoman rasittavaksi.

Hyökkäys ja tappelu.

Erään kylän luo Livingstonen täytyi leiriytyä kolmeksi viikoksi ja kylän päällikkö kerjäsi kaiken aikaa niin itsepintaisesti, että tohtori lopulta löi häntä vasten suuta. Siitä syntyi suuri tora ja retkikunnan kimppuun hyökättiin metsässä, sen matkaan lähdettyä, vaikka hyökkääjäin luodit onneksi osuivat puihin. Livingstone pääsi niin lähelle päällikköä, että saattoi asettaa kuusipiippuisen revolverinsa hänen rintaansa vastaan ja pakottaa hänet peräytymään.

Retkikunta poikkesi lopulta kauppiaitten yleiseltä tieltä eteläisemmälle reitille, tavatakseen vaatimattomampaa kansaa, jolta se voisi ostaa ruokaa halvemmalla. Matka kulki laaksojen poikki, joiden pohjalla virtasi Kongon syrjäjoen Kassain isompia ja pienempiä syrjäjokia. Sekä halpaa ruokaa että ystävällisempiä ihmisiä löytyikin, kunnes taas Kassain ylimenopaikalla oli syntyä erään petollisen päällikön kanssa ilmisota. Hän käski kuljettaa kaikki veneet pois, mutta eräs Livingstonen miehistä huomasi, mihin veneet oli kätketty, ja yöllä retkikunta anasti veneet ja kulki niillä omin luvin joen yli.

Kassain eteläpuolella oltiin ystäväin maassa, joka oli sitä ilahduttavampaa, kun Loandasta otetut vaihtotavarat alkoivat olla lopussa ja tohtorin saattajatkin olivat myyneet melkein kaikki tavarat, mitä he olivat ostaneet ja toivoneet voivansa kotiaan tuoda. Makololot alkoivat jälleen elää maasta, kuten matkustavat kisällit: »Me olemme köyhiä matkustavaisia», he sanoivat. »Me olemme kulkeneet kovin pitkän matkan, antakaa meille syötävää.» Emäntien suosion saavuttaakseen he karkeloivat omia kansallistanssejaan, miesten kanssa solmivat vastaisen varalle veriveljeyksiä, he kun aikoivat toistekin kulkea saman tien ja tuoda mukanaan enemmän tavaraa. Menoon kuului myös hyvä annos olutta, jonka hankkiminen ei tietenkään voinut olla matkamiesten asia.

Ruoholakeuksilla.

Niiltä veteviltä lakeuksilta, jotka ovat vedenjakajana Kassain ja Liban välillä ja joilta pieni Dilolo järvi purkautuu kummallekin suunnalle, oli tulvavesi enimmäkseen juossut pois ja monenlainen eläimistö ja kasvisto elähytti niitä nyt, vaikka ne menomatkalla olivat olleet melkein autiot. Oli sekä riistaa että petoeläimiä ja ilmassa lenteli suuria korppikotkaparvia. Suunnaton kukkapaljous ilahutti silmiä, mutta samalla lakeudella Livingstone myös sai seitsemännenkolmatta kuumekohtauksensa tällä matkalla. Kesäkuun 14:ntenä retkikunta saapui Kateman luo, leväten hänen vieraanvaraisessa pääkaupungissaan muutaman päivän ja antaen päällikölle tuomansa lahjat. Yhtä herttaisesti otti vanha Shinti heidät vastaan ja sieltä he enemmittä seikkailuitta saapuivat veneilleen ja lähtivät Sambesin vuolaan virran kantamina matkansa lopputaipaleelle. Barotse-laaksossa palaajat otettiin vastaan suurella riemulla.

Palaavia juhlitaan.

»Kun saavuimme Libontaan», Livingstone kirjoittaa, »joka on pohjoisimpia kyliä, mitä Sekeletu Barotse-laaksossa hallitsi, otettiin meidät vastaan semmoisilla riemunosoituksilla, etten ole koskaan nähnyt niiden vertaa. Naiset tulivat tanssien meitä vastaan huutaen »lulliluta», toiset kantoivat keppiä ja mattoa, jotka esittivät keihästä ja kilpeä, ja toiset juoksivat suutelemaan käsille ja poskille, keitä meistä sattuivat tuntemaan. Meitä juhlittiin kuin kuolleista ylös nousseita, sillä etevimmät tietäjät olivat jo aikoja sitten vakuuttaneet meidän joutuneen tuhon omiksi. Tämän kylän miehet antoivat meille kaksi teurashärkää ja naiset runsaasti maitoa, munia ja voita, kaikki ilmaiseksi, ja olin aivan häpeissäni, kun en voinut antaa heille mitään vastalahjaksi. Kun väkeni selitti, kuinka olimme kaiken omaisuutemme kuluttaneet, sanoivat libontalaiset: 'Se ei tee mitään, te olette avanneet meille tien ja me saamme rauhan.' Lähiseudulta kokoontui ihmisiä joukoittain ja useimmilla oli jotain tuotavaakin. Sama uudistui sitten Barotse-laaksossa pitkin matkaa. Joka kylässä meille lahjoitettiin mullikka tai pari, ja ihmiset olivat meille merkillisen hyväntahtoisia. Olin heille sangen kiitollinen, samoinkuin olen vielä tänäpäivänäkin, ja koetin hyödyttää heitä ainoalla tavalla, jolla taisin, antamalla heille tietoa siitä Vapahtajasta, joka voi heitä hätäpäivänä lohduttaa ja auttaa. Se, että palasimme yhtä köyhinä kuin olimme lähteneetkin, ei arvoani heikontanut. He käsittivät, että olin nähnyt vaivani heidän tähtensä, ja väkeni sanoi: 'Vaikka palaammekin yhtä köyhinä, kuin olimme mennessämme, emme siltä ole turhaan matkustaneet'.»

Jotakuta palaavista odotti kuitenkin pettymyskin. Kotia tullessaan he tapasivat vaimonsa imettämässä äsken syntyneitä lapsia. Siitä he eivät tosin suuria välittäneet, mutta sitä enemmän kiukustuivat siitä, että nuo uudet miehet olivat eläneet heidän viljallaan. Livingstone härnäili heitä sillä, ettei yhden vaimon menetys suuria merkinnyt siihen nähden, että heillä oli niitä niin monta.

Linjantissa oli ilo retkikunnan palaamisesta suuri ja Sekeletu ihastui varsinkin vanhaan portugalilaiseen paraatiunivormuun, jonka Angolan kauppiaat hänelle lahjoittivat. Molemmat aasit ja niiden kiljuna oli taas rahvaan mielestä suurin kumma. Sekeletu oli uskollisesti vartioinut Livingstonen vaunua ja tavaroita ja nyt tämä sai vuosi takaperin saapuneet kirjeet ja tavarat, jotka hänen appensa Moffat oli hänelle toimittanut matabelein, makololoitten verivihollisten välityksellä. — Matka oli kestänyt lähes kaksi vuotta.

Pian sen jälkeen kuin retkikunta oli palannut, 'pidettiin Linjantissa kokous, jossa pohdittiin, eikö koko heimon olisi parempi muuttaa Barotse-laaksoon asumaan, jossa oltaisiin lähempänä rannikkoa. Sekeletu päätti neuvottelun sillä tiedolla, että minne vain Livingstone asemansa rakentaisi, sinne hänkin asettuisi asumaan. Livingstonella ei ehdolla olevia paikkoja vastaan ollut muuta muistuttamista, kuin että niissä vallitsi kuumetauti, mutta tämän haitan hän arveli ehkä menettävän jonkun verran merkitystään, kun saataisiin rakennetuksi kiinteä asema.

Livingstone kulkee Sambesin vartta merelle.

Ennenkuin Livingstone teki päätöksensä aseman rakentamisesta, tahtoi hän kuitenkin nähdä, olisiko Linjantista helpompi tie Intian merelle pitkin Sambesia. Sekeletu antoi hänelle matkaa varten niin paljon norsunluuta, että sitä kantamaan tarvittiin 114 miestä, kaksitoista härkää eväiksi ynnä muita elintarpeita ja kauppatavaroita. Marraskuun 3:ntena lähti Linjantista sitten lukuisa retkikunta liikkeelle, Sekeletun itsensä ja useiden etevien makololojen saattamana. Seshekessä, jossa Sambesi yhdytettiin, osa meni veneisiin, osa ajoi härkiä rantaa pitkin. Venematkaa ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä lähellä edessäpäin kuului olevan iso putous, jota ei ollut mahdollinen veneellä laskea. Sekeletu erosi retkikunnasta sillä kohdalla, jossa sen piti poiketa joesta koillista kohti sisämaahan, välttääkseen putouksen ja karttaakseen virran rantojakin, koska niillä seuduin oli tsetsekärpäsiä. Sambesi polveaa itsekin putouksen alla koillista kohti, saaden pohjoisesta useita lisäjokia, joista retkikunta sitten erästä laski takaisin pääjokeen.

Viktoria-putous.

Ennenkuin lähdettiin matkaa jatkamaan, poikkesi Livingstone putoukselle, jota jo Sebituane oli hänelle maininnut kovin merkilliseksi. »Musi-oa-tuniaksi» (savu tässä puhuu) olivat maanasukkaat nimittäneet putouksen, ja jo kahdeksan kilometrin päästä Livingstone alkoi nähdä virran suunnassa samanlaisia valtavia savupatsaita kuin aroilla kulovalkean riehuessa. Niitä oli kaikkiaan viisi, juuresta vaaleampaa, yläosastaan tummempaa, ja tuuli tuuditteli niitä, hämmentäen pilviin yläosan, niinkuin tavallisen savunkin. Putouksen yläpuolella oleva maisema, jota eurooppalaisen silmä nyt ensi kerran katseli, oli erinomaisen kaunis. Rannoilla ja joen lukuisilla saarilla kasvoi mitä moninaisimpia, suurimmaksi osaksi kukkivia puita: valtavia baobabeja, siroja palmuja ja muita vanhastaan tunnettuja aivan outojen seurassa, joista toiset muistuttivat ketriä, toiset tammea tai pähkinäpuuta.

Kun vesi vielä oli hyvin matalalla, saattoi Livingstone veneellä laskea halki vuolaan virran pienelle, joen keskellä olevalle saarelle, joka oli aivan putouskynnyksen partaalla. »Ei kukaan ihminen voi tällä paikalla käsittää», Livingstone sanoo, »mihin maailmaan tuo suunnaton vesimäärä yht'äkkiä katoo. On kuin itse horna joen nielisi, sillä putouksen alla näyttää poikittain kulkeva muuri liittävän yhteen molemmat äyräät umpinaiseksi seinäksi, eikä täten syntynyt kuilu ole kuin kolmekymmentä metriä leveä.» Livingstone meni niin lähelle kuilun parrasta kuin pääsi ja sai täten käsityksen maiseman rakenteesta. »Koko tämä hämmästyttävä maisema on syntynyt siten, että maa joskus on kohonnut ja sen johdosta on basalttikallioon revennyt syvä halkeama, joka kulkee uoman poikki ja vasempaan päin jatkuu kymmeniä kilometrejä mäkisen maan kautta. Tähän kuiluun syöksyy tuo vähintäin 1000 metriä leveä ja yli 30 metriä syvä joki. Kuilussa se äkkiä pusertuu vain 15—20 metrin levyiseksi ja sitten äkkikäännöksen tehden hirmuisella pauhulla syöksyy uuteen suuntaan kapeassa syvässä kalliouomassaan, jossa se pitkän matkaa näkyy valkoisena nauhana. Vesi hajaantuu valtavan korkealta kynnykseltä pudotessaan lopulta pölyksi ja tätä puhaltaa syvyydestä takaisin 80—100 metriä korkealle ilmaan, jonka jälkeen se sataa ympäristöön ainaisena vihmana.»

Livingstonen käydessä oli kirkas päivänpaiste ja suurenmoinen kahdenkertainen sateenkaari vielä kohensi maiseman kauneutta. Tulvan aikana kuiluun ahtautuu niin paljon vesipölyä, ettei siitä erota mitään, mutta savupatsaiden sanotaan silloin näkyvän 24 kilometrin päähän.

Vaikka portugalilaiset olivat vuosisatoja pitäneet hallussaan. Sambesin suistamoa ja sisämaassakin laajalti matkustaneet, ei kukaan ennen Livingstonea ollut käynyt Sambesin suurella putouksella. Hän siis hyvällä oikeudella saattoi sille antaa nimen kuningattarensa Viktorian muistoksi, joka sillä maantieteessä onkin, vaikka maanasukkaitten kuvaava nimi kieltämättä ansaitsisi tulla säilytetyksi. Livingstonen selitys putouksen synnystä on saanut väistyä uudemman, tarkempiin tutkimuksiin perustuvan käsityksen tieltä. Musi-oa-tunia epäilemättä on syntynyt, samoin kuin Niagarakin, siten, että putous on vähitellen syönyt taapäin kynnystään.

Bakobain maassa.

Sambesilta oli matkan suunta koillinen, kautta bakobain kauniin ja viljavan maan. Alussa täytyi tsetsekärpästen vuoksi matkustaa yöllä. Outoja hyvänmakuisia hedelmiä kannettiin Livingstonelle. Maa nousi nousemistaan ja kasvullisuus muuttui toisenluontoiseksi, sillä retkikunta tuli nyt sille ylätasangolle, joka itäpuolella rajoittaa Sisä-Afrikan syvännettä. Metsikköineen ja laajoine kauniine nurmikenttineen maa muistutti Angolan ylätasankoa ja samoja puitakin tavattiin kuin siellä. Asukkaitten ihonvärikin vaaleni maitokahvimaiseksi, jotavastoin ihmiset jokilaaksossa olivat mustia. Lopulta metsät kokonaan hävisivät ja tultiin aaltoileville ylämaille, joita makololot oivain laitumiensa vuoksi pitivät oikeana paratiisina. Tänne olikin Sebituane aikonut ensin asettua, mutta kun puuttui luonnollisia varustuksia matabeleja vastaan, täytyi hänen luopua tuumasta. Suurta riistaa oli viljalta, mutta asukkaat oli matabelien ja makololoitten sota karkoittanut kauas kukkuloille ja kylät olivat autioina. Livingstonea tämä seutu suuresti miellytti; hän otaksui lähetysaseman ja eurooppalaisten kauppiaitten menestyvän täällä erinomaisesti.

Matkan teko oli näillä terveellisillä ylämailla, joissa sentään oli yksinäisiä puitakin, erinomaisen miellyttävää, heinäsirkat vain tahtoivat laulaa liiaksi. Eräs harmaa sirkka lauloi melkein samanlaisella äänellä kuin skotlantilainen säkkipilli eikä tohtorimme voinut käsittää, kuinka niin pieni eläin saattoi saada aikaan niin lujan äänen, että melkein maa tärisi.

Täällä asuvat bakobat, jotka eivät tunnustaneet makololoitten ylivaltaa, alkoivat osoittaa niin uhkaavia eleitä, että retkikunnan tila tuota pikaa muuttui kerrassaan vaaralliseksi. Mutta sitten levisi tieto, että valkoinen mies oli saanut makololot suostumaan ainaiseen rauhaan, ja mielet muuttuivat kuin ihmeen kautta. »Anna meille rauha, olemme ainaiseen pakenemiseen väsyneet.» Ihmisiä virtasi kylistä näkemään ensimmäistä valkoista miestä ja maissia ja hedelmiä tuotiin runsaasti retkikunnan ravinnoksi.

Bakobain tapa tervehtiä oli omituisin, mitä Livingstone oli vielä nähnyt. Tervehtivä paiskautui selälleen maahan, piehtaroi puoleen ja toiseen ja löi koko ajan käsillään reisiinsä voimainsa takaa ja mylvi »kina bomba, kina bomba!» Tohtorin oli oikein vaikea olla tätä hommaa katsellessaan, mutta kuta enemmän hän kielteli, sitä innokkaammin tervehtijät vaivasivat itseään.

Paratiisimaisia maisemia.

Retkikunta tuli sitten pitkät matkat kuljettuaan jälleen alavampiin seutuihin, joissa oli kuljettava romanttisten laaksojen ja jokien poikki, kunnes oli mentävä 250 askeleen levyisen Kafuen poikki, jonka rannoilla asui uuttera maanviljelijäväestö. Kafuen toisella puolella olevia vuoria kiipeiltäessä Livingstone löysi kivettymämetsän, joka oli aivan maanpinnalla, niin että joitakuita rungontynkiä vielä seisoi pystyssäkin, toisia makasi maassa. Ne olivat araukarioita, jotka Vanhasta maailmasta ovat jo ammoin hävinneet. Sambesille ei nyt ollut pitkä matka; Kafuen ja pääjoen välisellä alavalla maalla oli niin suunnattomasti suurta riistaa, ettei Livingstone mielestään ollut koskaan nähnyt sen vertaa. Se ei pelännyt vähääkään. Hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt maailman semmoisenaan, kuin se oli luomisen päivinä, ennenkuin vielä ihmistä oli olemassa. Elefantteja täytyi kovilla huudoilla peloitella tieltä väistymään ja puhvelit tulivat uteliaina tekemään kesyjen nautain tuttavuutta, niin että ne täytyi pyssynlaukauksilla karkoittaa. Erään yön retkikunta majaili valtavan baobabin alla, jonka ontto runko soi 20 hengelle oikein mukavan suojan.

Matka kävi nyt edelleen pitkin Sambesin vasenta rantaa, alavia maita, kukkulat kun olivat väistyneet melko kauas kummallekin puolelle. Sambesi oli täällä saamistaan lisäjoista paljon vetevämpi ja vuolaampi kuin Viktoria-putouksella, jonka luona Livingstone oli sen viimeksi nähnyt. Virran laaksossa väestö harjoitti maanviljelystä ja oli kauttaaltaan ystävällistä ja vieraanvaraista, kukkulaseuduissa pyydystettiin elefantteja. Kahtakin pyyntitapaa käytettiin, putoavaa pölkkyä, johon kiinnitettiin myrkytetty terä, taikka puihin rakennettuja metsästysmajoja, joista elefanttien päälle viskeltiin leveäteräisiä keihäitä.

Kylästä kylään palkattiin oppaita ja kuljettiin metsänriistan tallaamia teitä. Täkäläisillä naisilla oli tapana tehdä ylähuuleensa haava ja pistää siihen simpukan kuori, niin että siitä tuli ankan nokkaa muistuttava laite.

Tammikuun alkupäivinä retkikunta tuli kyliin, joissa väestö oli vihamielistä. Naiset ja lapset pakenivat, miehet lähestyivät suurissa aseellisissa joukoissa. Täällä oli jo joskus tultu tekemisiin portugalilaisten kanssa. Loangwen ja Sambesin yhtymäkohdalla oli hylätyn portugalilaisen siirtokunnankin raunioita. Sortuneessa kirkossa oli vielä haljennut kellokin, jossa näkyi jesuiittain veljeskunnan merkki. Paikka, jonka nimi oli Zumbo, oli romanttisen kaunis, kahden puolen leveät joet, rehevät rannat, niiden takana kukkulat ja taustassa vuorijono.

Edessäpäin oli sitten Mpende nimisen päällikön maa. Sen Livingstone mieluimmin olisi kiertänyt, jos olisi päässyt joen yli, tätä päällikköä kun sanottiin kovin vihamieliseksi valkoisille, niin ettei hän varmaankaan päästäisi retkikuntaa kulkemaan. Kun ei kuitenkaan ollut mahdollista saada veneitäkään, millä kulkea joen poikki, ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin lähteä jalopeuran kitaan.

Sodan uhka.

Mpende ei antanut mitään vastausta Livingstonen tuloilmoitukseen, mutta kylän ulkopuolelle kokoontui paljon ihmisiä, jotka sytyttivät suuren tulen ja hirmuisesti kiljuen pitivät monenlaista menoa, ikäänkuin tehdäkseen vieraat täten voimattomiksi. Metsässä ja pensastoissa vilisi aseellisia miehiä ja niissä oli liikettä pitkin yötäkin, joten päällikkö epäilemättä kokosi koko heimonsa sotaväen. Kaikesta päättäen oli taistelu tulossa, mutta makololot olivat siitä vain mielissään. »Sinä olet nähnyt», he sanoivat Livingstonelle, »mitä me mahdamme elefantteja vastaan. Huomaa nyt, miten miesten kanssa tappelemme.» He toivoivat sekä ryöstävänsä itselleen kangasta uusiin vaatteihin, että vankeja kantamaan norsunluutaan, ja Mpenden vaimojakin he jo hiljaisessa mielessään pitivät omaisuutenaan.

Hyvä sydän mustia kohtaan.

Asia kuitenkin saikin aivan toisen käänteen. Päällikkö lähetti kaksi airutta, jotka tuota pikaa tulivat vakuutetuiksi siitä, ettei vieras ollut portugalilainen. Englantilaisten nimeä, »lekoaa», he eivät tunteneet, mutta kysyivät: »Oletko sinä ehkä siitä valkoisesta heimosta, jolla on hyvä sydän mustia kohtaan?» ja kun Livingstone heti vastasi myöntävästi, selvisivät kaikki vaikeudet. He tiesivät hyvin, että eräs valkoinen kansa oli ryhtynyt orjakauppaa hävittämään. Mpende auttoi nyt retkikuntaa kaikin tavoin, kuljettaen sen veneillä joen etelärannallekin, koska sitä puolta oli lyhempi ja parempi tie Teteen, portugalilaisten ylimpään kaupunkiin. Mahtavan päällikön suosio vaikutti, että alempanakin kaikki kohtelivat retkikuntaa ystävällisesti.

Sambesin eteläpuolella olevat seudut kuuluivat mashonain maahan. Livingstone etsi täältä matkan varresta hopeaa, kuitenkaan löytämättä, mutta sen sijaan hän löysi kivihiiltä. Pitkistä ajoista retkikunta sai täällä suolaa, joka oli maassa niin haluttua, että lapset mieluummin nuoleskelivat suolaa kuin sokeripalaa. Hyena oli täällä niin rohkea, että majat oli rakennettu korkeille lavoille suojaksi sekä sitä, että leijonia vastaan, joita niinikään oli ylen runsaasti. Vaikka hyena onkin pelkuri, kävi se täällä kuitenkin makaavien kimppuun, purren hyvin rumia haavoja, ja lapsia se ryösti, milloin sai. Ankaran helteen vuoksi edistyi matka hitaasti, jotapaitsi kantajat tuon tuostakin lähtivät hunajalintujen johdolla mehiläispesää hakemaan tai etsivät sarvilinnun pesiä, joissa naaras juuri oli lihavimmillaan. Naaraan löydettyä soveliaan puukolon ja ruvettua siihen munimaan, muuraa koiras pesän suun savella kiinni, jättäen vain siksi suuren reiän, että naaras saattaa pistää siitä päänsä ulos ja vastaanottaa koiraan tuoman ravinnon. Vankeutensa aikana, jota kestää pari kolme kuukautta, naaras lihoo tavattomasti ja alkuasukkaat pitävät sitä erinomaisena herkkuna.

Matkansa lopulla Livingstone koetti kiertää kaikki kylät, päästäkseen veroa maksamasta, ja enimmäkseen tämä onnistuikin, vaikka oppaita olikin vaikea saada, sillä tässä maassa vallitsi akkavalta. Sulhanen ei ottanut morsianta kotiinsa, vaan lähti itse morsiamen kylään asumaan, ja jos hän halusi palata takaisin oman joukkonsa luo, täytyi hänen jättää lapsensa, sillä ne olivat vaimon. Naisillakin oli kuitenkin ristinsä, heitä voitiin syyttää noituudesta, jolloin heidän täytyi käydä »jumalantuomion» läpi. Kun syytetty ensin oli paastonnut, antoi poppamies hänelle valmistamansa juoman. Jos se vaikutti ylenannattavasti, oli uhri syytön, jos taas ulostavasti, oli hänen syyllisyytensä varma.

Livingstone säästyi tällä matkalla kuumeesta kokonaan, hän kun oli Moffatilta saanut kiniiniä, jonka vaikutus jo silloin tunnettiin. Parin tunnin matkan päähän Tetestä hän kuitenkin uupui matkan rasituksista ja lähetti Loandasta saamansa suosituskirjeet edeltäpäin kaupunkiin ilmoittamaan, mikä mies hän oli. Kaupungista tuli silloin häntä vastaan joukko portugalilaisia upseereja, mukanaan semmoinen kantotuoli, joita vallanpitäjät täällä yleensä käyttivät, ja tarpeet kunnon aamiaisen rakentamiseen. Maaliskuun 3:ntena 1856 retkikunta vihdoin saapui kaupunkiin, jossa portugalilainen komentaja otti sen mitä ystävällisimmin vastaan. Sitä oli jo jonkun aikaa odotettu, vaikk'ei oltukaan osattu aavistaa, minkälaatuinen mies tulija oikeastaan oli. Retkikunnan edellä kulkeva huhu oli nimittäin kertonut, että »Jumalan poika oli tullut ja että hän saattoi ottaa auringon alas taivaalta ja pistää sen kainaloonsa» — johtuen sekstantista ja keinotekoisesta horisontista, joita Livingstone käytti paikkain maantieteellistä leveyttä määrätessään. Matka Linjantista Teteen oli kestänyt neljä kuukautta.

Tete oli tärkein kaupunki, mitä portugalilaisilla oli Sambesin varrella, hallinnollinen keskusta, vaikka muutoin sangen vaatimaton yhteiskunta.

Candido kertoo Njanjesta.

Livingstone viipyi siellä jonkun aikaa, koska Sambesin suistamossa, jossa hän aikoi astua laivaan, kuumekausi oli paraillaan. Telessäkin hän kuitenkin sairastui kuumeeseen, joka ei sentään estänyt häntä hankkimasta tietoja seudun maantieteellisistä oloista. Candido niminen portugalilainen kertoi hänelle käyneensä 45 päivämatkan päässä, pohjoiskoillisessa suunnassa olevalla järvellä, jota asukkaat sanoivat Njanjeksi eli suureksi järveksi. Sen keskellä oli ollut korkea vuori, jolla oli ollut kylä ja paljon karjaa. Järven eteläpäästä oli lähtenyt kaksi jokea, Njanje ja Shire eli Shirwa, mutta tämä oli muka ollut niin täynnään vesikasveja, ettei sitä voinut kulkea. — Nimet ovat oikeat, mutta niiden maantieteellisestä yhteydestä senhor Candido ei ollut aivan selvillä.

Livingstone löysi Teten ympäristöstä monesta kohdasta kivihiiltä, sai tietoja seudun kullanhuuhtomoista ja kuuli Manican kultaseudusta, jota luultiin kuningas Salomon Ofiriksi. Mashonamaankin kultaseuduista portugalilaisilla oli tieto. Suuremman nokareen löytäessään alkuasukkaat kaivoivat sen maahan siinä luulossa, että se oli tarpeen, jotta uusi sato voisi kasvaa. Alkuasukkaat sulattivat louhimastaan magneettisesta rautamalmista erinomaista taottavaa rautaa, josta he valmistivat aseensa. Teten ympäristössä oli kuitenkin kaikenlainen teollisuus rappeutunut, koska orjain vienti Brasiliaan oli riistänyt maalta asukkaat. Portugalilaiset itse alkoivat taas muuttaa maasta pois. Oli syntynyt kapina, Tete oli melkein kokonaan hävitetty ja portugalilaisten oli täytynyt pari vuotta pysytellä linnansa muurien takana. Sitten Tete kuitenkin oli alkanut jälleen toipua ja Livingstonen käydessä vallitsi seudulla rauha tai ainakin aselepo.

Matka Afrikan poikki päättynyt.

Livingstone jätti suurimman osan makololoista Teteen, jossa he saivat maata viljelläkseen ja rakensivat itselleen oman kylän sekä puunhakkaajina, venemiehinä ja elefantin metsästäjinä hankkivat itselleen ansiota. Joitakuita hän otti mukanaan Kilimaneen, jonne hän maaliskuun lopulla lähti. Kulkien Sambesin väkevän virtauksen kantamana deltaan saakka hän sen alkaessa oikaisi maataipaleen poikki, saapuen Kilimaneen meren rannalle toukokuun 20:ntenä v. 1856. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka näin oli kulkenut Afrikan poikki merestä mereen. Kaksi portugalilaista »pombeiroa» (puoliverikauppiasta, jotka välittivät rannikon ja sisämaan välistä kauppaa), Pedro João Baptista ja Omaro José, oli kuitenkin jo ennen tehnyt likimain saman matkan, kulkien Angolasta Teteen. Matkaa kesti lähes kymmenen vuotta (1802—1811), sillä he viipyivät kauan siellä, missä hyvänä pidettiin, eivätkä pitäneet kiirettä semmoisiin seutuihin, joissa paraillaan sota raivosi. He palasivat takaisinkin samaa tietä, mutta tiedot heidän matkoistaan ovat niukat, eivätkä ne missään tapauksessa hyödyttäneet maantiedettä. Pombeirojen jälkeen oli eräs arabialainen kauppias ja erään portugalilaisen kauppiaan orja tehnyt toisia reittejä saman matkan, mutta heidänkään retkistään ei tiedetä sen enempää.

Heinäkuun 12:ntena Livingstone lähti Kilimanesta kulkeakseen ensin englantilaisella sotalaivalla Mauritiukseen, josta oli paremmat laivatilaisuudet kotimaahan. Sekvebun, parhaan makololoista, hän tämän hartaista pyynnöistä suostui ottamaan mukaansa Englantiin. »Sinä kuolet, jos tulet minun maahani, siellä on niin vilu», oli Livingstone varoittanut. »Yhtä kaikki», vastasi Sekvebu, »anna minun sitten kuolla jatkaisi juureen.» Sekvebu ei päässyt Mauritiusta kauemmaksi. Kaikki se uusi, mitä hän näki, sekoitti hänen järkensä, ja äkillisen mielenhäiriön puuskauksessa hän hyppäsi mereen ja meni ankkurikettinkiä myöten pohjaan.

Livingstonen matkat olivat kotimaassa herättäneet mitä suurinta huomiota — hän oli Loandasta lähettänyt kertomuksen suuren löytöretkensä alkupuolesta ja siitä saanut Englannin maantieteellisen seuran mitalin — ja vastaanotto oli sen mukaan erinomaisen innostunut. Hänen matkakertomuksensa sai niin suuren lukijakunnan, että hän jo yksin sen tulojen perustuksella saattoi pitää itseään varakkaana miehenä. Tieteelliset seurat valitsivat hänet jäsenekseen, suuret kaupungit kunniaporvarikseen, yliopistot antoivat hänelle oppiarvoja. Kuningatar kutsui hänet puheilleen ja osoitti harrastustaan hänen työtään kohtaan.

Kun matkakertomus ilmestyi, osoitti se hänen olevan sekä suuren matkustajan että suuren tutkijankin, vaikkapa hänen tieteellinen pohjauksensa olikin siksi niukka. Hän oli käyttänyt jokaista tilaisuutta kirjoittaakseen muistiin niiden maiden maantieteelliset, fyysilliset ja ilmastolliset seikat, joiden läpi hän matkusti. Tähtitieteilijät kiittivät hänen erinomaisen tarkkoja latitudi- ja longitudihavaintojaan. Hänen kasvi- ja eläintieteellisetkin havaintonsa olivat erittäin arvokkaat. Kauppaetuja silmälläpitäen hän oli tuonut mukanaan monenlaisia luonnontuotteita, joista teollisuudenharjoittajat saattoivat luoda käsityksen näiden uusien alueitten mahdollisuuksista. Erikoisen ilmeinen oli hänen kykynsä kohdella alkuasukkaita ja saavuttaa heidän luottamuksensa, kuten olemme edellä nähneet. On siis luonnollista, että näiden lahjain edelleen käyttämistä samaan tarkoitukseen pidettiin suotavana.

Livingstonen retki Sambesille vv. 1858—1864.

Livingstone oli päättänyt palata Afrikkaan jatkamaan tutkimuksiaan, mutta sitä varten hän tarvitsi enemmän varoja kuin Lontoon lähetysseura saattoi hänelle antaa. Hän sen vuoksi erosi lähetysseuran palveluksesta ja otti vastaan Englannin konsulin toimen Kilimanessa, jotapaitsi hänen oli johdettava retkikuntaa, joka lähetettiin jatkamaan Itä- ja Keski-Afrikan tutkimista. Lähetystointa makololojen maassa jatkamaan toimitettiin Natalista uusi retkikunta hänen lankonsa John Moffatin johdolla. Vaikutusvaltaiset miehet, etenkin tunnettu geologi Roderick Murchison, Englannin maantieteellisen seuran esimies, edistivät kaikella tarmollaan Livingstonen matkavalmistuksia.

Sangen runsaat rahavarat hän sai käytettäväkseen. Lontoossa hänelle koottiin kunnialahja ja Glasgowin kaupunki sitoutui pitämään huolta hänen lapsistaan sen ajan, kuin hän uudella matkallaan viipyisi, tai vielä kauemminkin, jos kuolema hänet tapaisi. Hallitus antoi 10,000 puntaa, rakennutti rautaisen jokihöyryn ja antoi retkikunnalle vapaan matkan Sambesiin. Portugalin hallitus lupasi myötävaikutustaan ja kuusi valkoista lähti Livingstonen apulaisiksi, näiden joukossa hänen veljensä Charles ja luonnontutkija, t:ri Kirk, josta sitten tuli Englannin hallituksen edustaja Sansibariin. Paitsi maantieteellisiä ja mineralogisia tutkimuksia piti retkikunnan tutustua asukkaihin ja edistää heidän toimeliaisuuttaan, niin että he voisivat hankkia raaka-aineita Englannin tehtaille. Ja vihdoin oli etsittävä keinoja orjakaupan hävittämiseksi. Höyrylaiva annettiin retkikunnan käytettäväksi, jota paitsi Itä-Afrikan rannikolla vartiopalvelusta suorittavat brittiläiset sotalaivat antoivat apuaan. Suuria toiveita liittyi tähän hyvin varustettuun yritykseen. Ei kuitenkaan otettu eikä edes tiedetty ottaa lukuun sitä, että voitettavat vaikeudet olivat vielä suunnattoman paljon suuremmat kuin käytettävissä olevat voimat. Sambesin retkikunta tuottikin sen vuoksi suuria pettymyksiä. Trooppisten tautien silloiseen tuntemiseen nähden olikin melkein varmaa, että pettymykset tämän kaltaisissa yrityksissä olisivat sitä suuremmat, kuta suuremmilla voimilla niihin ryhdyttäisiin.

Sambesin suistamo.

Retkikunta lähti Englannista maaliskuussa 1858.

Kap-kaupungissa poikettuaan se seuraavassa toukokuussa saapui Itä-Afrikan rannikolle, jossa se ensi työkseen ryhtyi tutkimaan Sambesin soveliaisuutta kauppatieksi ja samalla siksi tieksi, jota kristinusko vietäisiin Afrikan sisäosiin. Livingstone toivoi tästä vesiväylästä suuria, mutta tarkempi tutkimus osoitti, että hän oli arvannut voitettavat vaikeudet aivan liian pieniksi. Ne alkoivat heti joen suistamossa, joka purkautuvan veden paljoudesta huolimatta ei tarjoa ainoatakaan kunnollista väylää. Suurimmat suuhaarat ovat Milambe, Kongone, Luabo ja Timbwe eli Muselo. Tulvavedellä on koko suistamo rämeenä ja pudassokkelona, joka herkeämättä muuttaa muotoaan sitämukaa kuin virran kuljettama hiekka ja liete rakentavat maata ja vesi jälleen sitä hävittää. Intian meren suolaisen veden kohdatessaan liete vaipuu pohjaan muodostaen suistamouomain poikki vaarallisia hietasärkkiä, »baareja», joiden yli suuret laivat eivät ensinkään pääse jokeen.

Kun Livingstone oli saanut Englannista tuomansa pienen höyryn, »Ma Robertin», kootuksi, lähti hän sillä Kongoneen, suurimpaan ja helpoimmin kuljettavaan suuhaaraan. Retkeilijöitä ihastutti näiden matalain rantain uhkuva mangrove- ja palmukasvullisuus, joka Kirkille tarjosi oivallisen tutkimusalueen. Toisin paikoin oli laajoja niittyjä ja miehenkorkuista heinää. Mutta asukkaita tässä suistamossa oli vähän, koska sotaiset sulut viime aikoina olivat tunkeutuneet Sambesin suistamoon ja sen ylikin, pitäen maan herroja, portugalilaisiakin niin ahtaalla, että heidän täytyi maksaa suluille veroa. Määräaikoina nämä aina saapuivat portugalilaisiin siirtokuntiin kiskomaan veroa portugalilaisilta kauppiailta ja peloittamaan kaikkia hurjilla sotilaskarkeloillaan. Heidän mellastuksensa oli suurena syynä siirtokuntain rappiotilaan. »Ma Robert» oli hirmuinen puunkuluttaja ja koneenkäyttäjä huokaili, kun ei ollut lieteen työntää muuta kuin kallisarvoista ebenpuuta ja elämänpuuta, joista Lontoossa olisi maksettu valtavat hinnat.

Varsinaiselle Sambesille tultuaan Livingstone mielipahakseen näki, ettei hänen laivansa pitänyt puoliaan edes asukkaitten veneille ja että se muutoinkin oli kaikin puolin epätyydyttävä. Se oli rakennettu uudenaikaisesta ohuesta teräslevystä, joka oli niin heikkoa, että vuotoja ilmestyi yhtä mittaa. Syyskuun 8:ntena »Ma Robert» saapui Teteen, jossa makololot suurella ilolla ottivat suojelijansa vastaan ja heidän runoilijansa oikopäätä laati tämän ilotapauksen johdosta laulun. Makololot olivat kotiutuneet Teteen, toiset menneet naimisiinkin, mutta muutamia kymmeniä oli kuollut isoonrokkoon.

Tete, josta nyt tuli kuudeksi vuodeksi Livingstonen toimikeskus, oli sekä pieni että vielä rappeutunutkin kaupunki, asukkaitten luku nousi 4500 henkeen. Portugalilaiset sotamiehet olivat suureksi osaksi entisiä rikoksentekijöitä, jotka täällä olivat menneet neekerityttöjen kanssa naimisiin. Upseerit ja kauppiaat viettivät aikansa juomingeissa, joista orjat säännöllisesti kantoivat heidät kotiin. Musta väestö oli kaikista Afrikan ääristä kokoonhaalittuja orjia, kaikenlainen taikausko oli vallalla ja katolilainen pappi kilpaili sateentekijänä neekerinoidan kanssa. Livingstone pääsi kaupungin portugalilaisten kanssa sangen hyviin väleihin, vaikka he toiselta puolen koettivatkin estellä hänen toimintaansa, ja neekerisoittajat kokoontuivat usein hänen talonsa eteen ilahduttamaan häntä sansan, marimban ja panhuilun sävelillä ikäviin asti.

Kebrabasan koskella.

Ensi työkseen Livingstone päätti nousta Sambesia Kebrabasa-koskelle, tutkiakseen veden matalimmillaan ollessa, voisiko tätä koskea laivalla nousta — kosken yläpuolella oli, kuten hän tiesi, pitkältä kosketonta jokimatkaa. Marraskuun 9:ntenä alkoi Kebrabasan korkea, monikeilainen vuorijono näkyä edessäpäin. Sambesi on murtanut sen läpi ahtaan, jylhän rotkouoman, jossa valtavat paadet matalalla vedellä synnyttävät pyörteitä ja kuohuja. Matalalla vedellä koskea oli mahdoton nousta laivalla, mutta korkealla vedellä kosken sanottiin tasaantuvan sileäksi alamäeksi ja Livingstone luuli, että sitä silloin voisi laivalla nousta. Nykyään tiedetään, ettei tätä koskijaksoa kanavoimatta ole mahdollista voittaa. »Ma Robert» varsinkin oli aivan voimaton, minkä vuoksi Livingstone palasi Teteen.

Sinne päästyään hän viipymättä tilasi Englannin hallitukselta uuden voimallisemman höyryaluksen ja sitä odottaessaan päätti lähteä Shireä, Sambesin viimeistä vasemmanpuolista syrjäjokea tutkimaan noustakseen järveen, josta sen sanottiin alkavan. Portugalilaisille Shire oli tuntematon, sitä kun ei muka päässyt vesikasvien vuoksi veneillä nousemaan. Rantain väestö oli sitä paitsi vihamielistä.

Livingstone Shirellä.

Tammikuussa 1859 »Ma Robert» saapui Shiren suuhun, joka todella olikin täynnään Pistia stratiotesta, Niilin ja monen muun 'Afrikan joen kiusaa. Höyry kuitenkin voitti vastuksen ja ylempänä kasvi kokonaan katosi. Kun retkikunta tuli ensimmäisen kylän kohdalle, osoittivat asukkaat mitä selvimmin sotaisia aikeitaan, uhaten keihäillä ja myrkkynuolillaan, mutta Livingstonen onnistui puheellaan täydelleen muuttaa suuren vihollisjoukon mieli ja hänen sallittiin häiritsemättä nousta jokea edelleen.

Maisemat ovat Shiren alijuoksulla mäkiset, kallioiset ja sangen kauniit. Huomattava oli varsinkin vasemmalla rannalla Moramballa, s.o. vartiotorni, niminen vuori, joka jyrkin rintein kohosi 1300 metrin korkeuteen ja laelleen saakka oli sankkain metsäin verhoama. Puolitiessä näkyi rinteellä pieni kylä, korkealla jokilaakson taudinpesien ja sääskipilvien yläpuolella. Livingstone kävi tällä vuorella ja väestö otti hänet ystävällisesti vastaan. Vuoren yläosassa oli aivan toinen kasvullisuus kuin juurella, muun muassa saniaispuita, villiappelsiineja ja sitruunapuita y.m. Pohjoisrinteellä pulppusi maasta kuuma lähde.

Moramballan yläpuolella Shire juoksi laajan rämeseudun halki, jossa joen uoma oli niin matalaa, että höyryn täytyi odotella päiviä ja viikkojakin, ennenkuin pääsi eteenpäin. Suurimmalla rämeellä matkustajat näkivät valtavia elefanttilaumoja, joissa saattoi olla 800:kin eläintä yhdessä parvessa. Elefantit oleskelivat näissä rämeissä sen vuoksi, että metsästäjäin oli mahdoton seurata niitä sinne. Pientä puskuttelevaa höyryä ne eivät kuitenkaan ymmärtäneet pelätä, ennenkuin tästä oli ammuttu muutamia. Siitä ne paikalla ottivat oppia, eikä savuava hirviö sitten enää päässyt niitä ampumamatkan päähän. Nykyään koko tämä alue on Englannin hallituksen toimesta rauhoitettu luonnonpuistoksi, jossa elefantin metsästys on kokonaan kielletty.

Murchisonin putous.

Kun »Ma Robert» oli noussut jokea linnuntietä mitaten 100 km, oli vastassa kaunis putous, jonka Livingstone suosijansa kunniaksi nimitti Murchisonin putoukseksi, ja yläpuolella oli useita muita koskia, Shire kun yläjuoksullaan putoaa 400 metriä. Keskimatka on yhtä riehunaa ja pauhua kuin myllynruuhessa. Tätä kauemmaksi ei ollut mahdollista nousta millään laivalla. Livingstone sen vuoksi, lähikyläin päälliköitten tuttavuutta tehtyään ja heille lahjoja annettuaan, palasi takaisin Teteen, aikoen vielä samana kevännä tulla uudelleen, jatkaakseen maisin tutkimuksiaan.

Shirwa.

Niin hän tekikin ja tällä kertaa maanasukkaat ottivat hänet sangen ystävällisesti vastaan, tuoden runsaasti ruokatavaroita kaupan. Koskien alapuolella asuvan Shibisa päällikön kanssa syntyi ystävällinen suhde ja hänen kylästään Livingstone ja Kirk makololojoukon keralla kulkivat jalan Shirwa järvelle. Sillä puolella väestö tosin oli vihamielistä, mutta ilmitappelua ei kuitenkaan syntynyt ja 18 p. huhtik. 1859 retkeilijät tulivat Shirwalle, jonka vesi on hieman suolaista, siitä kun ei ole laskuväylää. Järven länsirannalla kohoaa vuoristo, jonka korkein kukkula täyttää 2300 m., ja eteläpuolella on vielä 700 metriä korkeampi vuoristo. Shirwa-järven ulottuvaisuudesta pohjoista kohti eivät asukkaat tienneet muuta, kuin että sillä puolella kannas erotti sen vielä paljon suuremmasta järvestä. Järven korkeus merenpinnasta määrättiin 600 metriksi. Järvessä oli runsaasti krokotiilejä, virtahepoja ja juotikkaita.

Pari päivää järvellä oltuaan Livingstone palasi laivalleen ja kulki sillä Teteen ja sitten alas Sambesin suistamoon, ottaakseen vastaan englantilaisen sotalaivan tuomia varastoja. Elokuussa hän vuotavalla laivallaan jälleen palasi Shireen, tutkien aluksi erästä sen syrjäjokea, josta kasviruuhka purkautui päävirtaan. Täällä oli varsinkin sääskistä ainaista vastusta. Joskus uhkasivat virtahevotkin, joita vastaan jokivartelaiset kävivät uupumatta sotaa, ruveta vaarallisiksi. Rannoilla kasvoi ylempänä Shiren varressa erästä kaunista viuhkapalmua, jonka siemenen kuorta sekä ihmiset että eläimet mielellään syövät. Sen hedelmistä valmistettiin palmuviiniä, joka oli portugalilaistenkin kesken suosittua. Siellä täällä oli palmujen alla suolan uuttajia, jotka viruttivat suolaa sikäläisestä hyvin suolaisesta maasta. Monessa kohden olivat kirkasvetisen Shiren rannat niin taajan ruovoston paartamat, että niille olisi ollut mahdoton päästä, jos joella olisi tullut haaksirikko ja ihmiset olisivat joutuneet veteen.

Shibisa ja hänen vaimonsa kertoivat tohtorille, mitä hellintä vanhempain surua osoittaen, että heiltä muutama vuosi takaperin oli ryöstetty pieni tytär, joka sitten oli myyty Teten paterille orjaksi. Livingstone lupasi hankkia hänet takaisin ja saikin paterin suostumaan luovuttamaan tyttären, mutta tätä ei enää löydettykään — pikku orja oli myyty edelleen basisuluille ja oli ainaiseksi menetetty.

Shiren ylämaa.

Elokuun 28:ntena 1859 Livingstone valkoisten seuralaistensa ja 36:n kivääreillä aseistetun makololon keralla taas lähti laivasta tutkiakseen Shiren ja Shirwan välisen ylänkömaan ja tutustuakseen sen asukkaihin, mangandshoihin. Tuhannen metrin korkeudessa oli ensimmäinen ylätasanko, josta oli kaunis näköala yli Shiren laakson Sambesin itäisille vuorille saakka. Ylätasangoilla kohosi joka puolella saarimaisia basalttikeiloja ja sekä pohjoisessa että etelässä oli vielä paljon korkeampia vuoria. Valkoisia matkustajia tämä viileä ylätasanko erikoisesti miellytti ja he arvasivat, että siitä vielä tulisi sivistyksen ja valistuksen etuvarustus näissä maanäärissä, niinkuin todella on tullutkin.

Asukkaat, mangandshat, olivat verraten hyvännäköistä kansaa, mutta naiset käyttivät peleleä, ylähuuleen pistettyä rengasta, joka rumensi heidän kasvojansa tavattomasti. Heidän nauraessaan kääntyi rengas ylöspäin, niin että nenänpää pisti siitä ulos ja heidän suuri suunsa teräviksi viilattuine hampaineen oli kuin krokotiilin kita. Muuta ruumistaan he rumensivat rumilla arvilla. Miesten toalettierikoisuutena taas olivat monenlaiset hiussommitelmat, jotka ovatkin Afrikan lasten intohimo. Mangandshat olivat uutteria maanviljelijöitä ja täällä miehetkin ottivat osaa peltotöihin, ylämaassa kun ei ollut riistaa. Kylänsä he ympäröivät myrkyllisellä, okaisella euforbia-aidalla, joka niitä suojeli hyökkäyksiltä.. Kylän päässä oli aina tori, jonka ympärillä kasvoi isoja varjoisia puita. Kauniina kuutamoöinä asukkaitten oli tapana laulaa, juoda olutta ja karkeloida torilla myöhään yöhön. Mangandshat osasivat monenlaisia käsitöitä, mutta olivat suurjuoppoja. Pian englantilaiset saivat perusteellisemminkin tutustua tähän kansaan, jonka keskuuteen ensimmäinen protestanttinen lähetysasema perustettiin.

Pamalombo.

Retkikunta laskeutui jälleen Shiren laaksoon ja lähti sitä nousemaan, pohjoisessa huhutun suuren järven löytääkseen. Ensin tuli vastaan vain 13 kilometriä pitkä järvi, Pamalombo, jossa aivan kiehui hyviä kaloja.

Njassa.

Shire juoksi tämän järven läpi, eikä sen vartta enää tarvinnut kauan nousta, ennenkuin matkan rasitukset tulivat runsaasti palkituiksi ja Njassa 16 p. syyskuuta 1859 aukeni matkustajain katseltavaksi. Palavien niittyjen savu esti heitä kuitenkaan kauaksi näkemästä. Livingstone ei tällä kerralla ryhtynyt järveä tutkimaan, vaan palasi takaisin laivaansa niin nopeaan kuin suinkin. Useita orjakaravaaneja hän tapasi ja olisi voinut orjat vapauttaa, mutta ei pitänyt sitä nykyiseen toimintaansa kuuluvana.

40 päivää kestäneen jalkamatkan jälkeen retkeilijät saapuivat laivalleen sangen huonossa tilassa, he kun luultavasti olivat syöneet myrkyllistä maniokkia. Kirk erään toisen englantilaisen keralla kulki Shibisan kylästä suoraan maan poikki Teteen. Heidän jalkamatkansa oli erinomaisen vaivalloinen vedenpuutteen ja ankaran kuumuuden vuoksi. Helmikuun alussa 1860 Livingstone saapui Teteen, varustautuakseen siellä viipymättä uudelle pitkälle retkelle.

Retki makololojen maahan.

Livingstonen seuraava huoli oli saattaa kotia makololot ja ne heidän alistamiinsa heimoihin kuuluvat miehet, jotka olivat häntä Teteen saattaneet. Kaikki eivät kuitenkaan suostuneet palaamaan, he kun olivat Tetessä menneet naimisiin orjattarien kanssa, eivätkä tahtoneet näitä ja heidän kanssaan saamiaan lapsia jättää, vaikka molemmatkin olivat vierasta omaisuutta. Vielä alkutaipaleiltakin heitä karkasi ja palasi takaisin. Livingstone ja Kirk eivät nimittäin nousseet laivallaan edes Kebrabasan koskille, laiva kun vuoti niin pahoin, vaan kulkivat koko matkan maata seuraten Sambesin pohjoisrantaa heti alusta alkaen. Maa oli hyvin asuttua kukkulamaata. Kafuen suusta Livingstone nyt seurasi jokivartta, nähdäkseen senkin osan Sambesia, jonka hän oli edellisellä matkallaan sivuuttanut suoraan sisämaan poikki kulkien. Batoka-ylängölle hän ei kuitenkaan malttanut olla nytkään poikkeamatta, katsellakseen ylämaan viileästä raikkaasta ilmasta Sambesin laajaan lakeaan laaksoon, jossa oli enimmäkseen metsiä ja niittyjä, vähän sitä vastoin viljeltyjä aloja. Heinäk. 28:ntena, eteläisen pallonpuoliskon talvella siis, oli ylämaassa niin kylmä, että maa aamulla oli härmässä ja vesilätäköt olivat jäätyneet.

Elokuun 9 p. 1860 Livingstone toverinsa keralla saapui Mosi-oa-tunjan putoukselle ja sieltä matkusti Seshekeen ja makololoitten päällikön Sekeletun luo. Mutta ne uutiset, jotka häntä täällä odottivat, olivat kaikin puolin huonoja.

Lähetysaseman surullinen kohtalo.

Livingstone oli Englannissa sopinut lähetysseuran kanssa, jonka palveluksessa hän oli ollut, että Natalista lähetettäisiin maan poikki lähetyssaarnaajia perustamaan asema makololoitten maahan. Jo matkalla tämä retkikunta, johon kuului kolmattakymmentä henkeä, lähetyssaarnaajat kun olivat ottaneet mukaansa vaimonsa ja lapsensa, oli nääntyä erämaassa nälkään, mutta onneksi tapasi heidät Baldwin niminen kuulu metsästäjä ja pelasti heidät. Linjantissa koko joukko sairastui kuumeeseen, johon kolmen kuukauden kuluessa kuoli viisi valkoista ja neljä Natalista tuotua palvelijaa. Ainoa eloon jäänyt lähetyssaarnaaja oli ollut Afrikassa vasta niin vähän aikaa ja osasi kieltä, tunsi tapoja niin vaillinaisesti, että hän kiiruumman kautta pakeni maasta. Livingstonelle tämä surusanoma oli ankara isku.

Mokololoitten maassa vallitsi retkikunnan perille saapuessa ankara ruuan vähyys ja päällikkö, Sekeletu, oli sairastunut spitalitautiin ja oli kokonaan erottautunut maailmasta. Livingstone ja Kirk saattoivat vain vähän lieventää hänen tilaansa. Luullen tautia noitain työksi Sekeletu oli surmauttanut useita henkilöitä, joita hän epäili onnettomuutensa aiheuttajiksi. Kansa oli alkanut vieraantua hänestä ja paljon kummia juttuja oli levinnyt hänestä.

Sekeletu vaati Livingstonea perustamaan aseman batokain ylämaahan ja jättämään t:ri Kirkin sen päälliköksi, mutta Livingstonen tehtävä ei tällä matkalla ensinkään ollut lähetysasemain perustaminen, hän kun oli saanut tehtävänsä Englannin hallitukselta. Syyskuun puolivälissä 1860 hän siis lähti makololomaasta, jossa häntä jälleen oli kohdeltu kylläkin huomaavasti, vaikka kansan huonotkin puolet hädän aikana pistivät esiin varsin selvästi — jotkut toiset matkustajat, kuten Andersson, antoivat heistä hyvinkin huonon arvolauseen.

Mainittakoon tässä yhteydessä lyhyesti makololoitten myöhemmät vaiheet.

Makololo-valtakunnan tuho.

Jo v. 1864 Sekeletu kuoli. Hänen suuri valtakuntansa oli ruvennut jo sitä ennen arveluttavassa määrässä rappeutumaan. Barotseista ja batokoista oli heimo toisensa jälkeen vapautunut. Sekeletun kuoltua syntyi yleinen kapina, jonka kautta barotset kokonaan vapautuivat ja palauttivat oman kansallisen valtakuntansa. Suurin osa makololoista sai näissä melskeissä surmansa. Mutta vaikka makololoitten valta olikin näin lyhyt, niin olivat he kuitenkin pakottaneet barotset luopumaan kielestään ja omaksumaan makololoitten kielen. Sekeletu oli kuitenkin lähettänyt Livingstonen keralla takaisin itärannikolle pienen joukon makololoja tuomaan rohtoja spitalitautinsa parantamiseksi ja nämä makololot paluumatkallaan barotsien kapinasta kuullessaan jäivät Shiren suistamoon ja perustivat sinne, nimensä laajaan arvovaltaan luottaen, useita pieniä makololo-valtoja, jotka aika ajoin sitten tuottivat Brittiläisen Keski-Afrikan hallitusmiehille paljon harmia. Näitten pikkuvaltioittenkin perustajista vain pari oli täysverisiä makololoja, muut barotseja ja batongoja. Täten makololojen kieli yhä elää Viktoriaputouksen yläpuolella ja heidän nimensä sen alapuolella, vaikka historiasta tiedämme, että koko kansa v:n 1870 vaiheilla Sambesin laaksosta hävitettiin sukupuuttoon.

Syyskuun keskivaiheilla 1860 Livingstone seuralaisineen lähti Seshekestä paluumatkalle. Jälleen antoi Sekeletu hänelle saattajia ja härkiä, joita ajettiin rantaa pitkin. Matkustajat itse kulkivat kanooteilla Viktoria-putoukselle saakka.

Vastatuulet, jotka tähän vuodenaikaan säännöllisesti puhalsivat koko päivän vastavirtaan, hidastuttivat paljon venematkaa. Kanootit olivat kylläkin hatarat, mutta soutajat sitä taitavammat. Päivällä he virtahepojen pelosta seurasivat rantaa niin läheltä kuin suinkin, yöllä sitä vastoin laskivat keskivirtaa, virtahevot kun silloin olivat rannalla laitumillaan. Mosi-oa-tunjan putoukselta retkikunta aluksi kulki maisin, seuraten kuitenkin nyt paljon tarkemmin Sambesia kuin molemmilla edellisillä matkoilla. Tarkastettuaan pari vähäpätöistä koskea Livingstone eräältä päälliköltä sekä osti että lainasi kanootteja ja saattoi jälleen lähteä jokea laskemaan.

»Pirun rotko» niminen synkkä rotko, jossa Sambesi 14 kilometriä virtaa korkeain äkkijyrkkäin basalttikallioiden välissä, retkeilijöiltä jäi näkemättä.

Venematka Sambesiila.

Rannoilla oli nyt runsaasti lintuja, hilkkakurkia, kannussiipihanhia, egyptin hanhia ja tuhansittain mehiläissieppaajia, joilla oli törmissä pesänsä. Kun parvi punarintaista lajia istahti puuhun, näytti siltä, kuin olisi puulla ollut punaiset lehdet. Merimetsoja ja haikaroita näkyi, sorsia, pelikaaneja ja skopuksia, monia muita mainitsematta. Riippuvien pesiensä ympärillä lepatteli pieniä punakeltaisia kankurilintuja, jotka muistuttivat lepakoita. Illalla pienet jalohaukat alkoivat ajaa takaa heinäsirkkoja ja muita samanlaisia hyönteisiä, kun taas saksinokka, Rhynchops, ihmeellisellä noukallaan tunnusteli vedestä ravintoaan.

Kariban virtasola jyrkkine kalliorantoineen oli vaarallinen niin hatarille aluksille ja rannalta muuan paikkakuntalainen kysyikin, pitikö hänen joen haltijalta rukoilla heille onnellista matkaa, muutoin he varmaan hukkuisivat. Retkeilijät kuitenkin lähtivät taipaleelle omalla onnellaan. Kapeimmalla kohdalla oli solassa 30 virtahepoa, muutamat niistä keskellä väylää. Venemiehiä pelotti kovasti laskea lähelle niitä, koska muka jokaisessa laumassa oli yksi hyvin häijy yksilö, joka huvikseen kaatoi veneitä. Livingstone ampui yhden otuksista, saadakseen muut pakoon lähtemään. Ammuttuun virtahepoon kiinnitettiin köysi, jolla se aiottiin hinata rantaan soveliaaseen satamapaikkaan, mutta krokotiilit kiskoivat otusta niin ankarasti, että se taas täytyi laskea valloilleen.

Kariban solan ja Kafuen suun välillä vilisi rannoilla suurta riistaa, kova kuivuus kun oli ajanut kaikki eläimet joelle, elefantit, jalopeurat, monenlaiset antiloopit, puhvelit, villisiat, seebrat ja apinat. Kafuen ohitse tultua olivat Kariban kosket laskettavat ja sangen rohkeasti venemiehet ohjasivat aluksensa aallokossa. Livingstonen kanootin aalto täytti, mutta kaksi miestä paikalla hyppäsi virtaan alusta keventääkseen, »jotta valkoinen mies pelastetaan», ja he pakottivat vielä uimataidottoman batokankin esimerkkiä seuraamaan. Täten saatiin vene kevennetyksi, mutta matkatavarat kastuivat.

Marraskuun 1 p. retkikunta saapui Sumboon, jossa Sambesi oli niin matala, että sen poikki saattoi kahlata. Kebrabasan koskissa vesi oli matalimmillaan, jonka vuoksi Livingstone päätti laskea nekin. Yksi kanooteista kuitenkin ajoi kallioihin ja kärsi haaksirikon. Ihmishenkiä ei tosin menetetty, mutta kronometri, ilmapuntari ja t:ri Kitkin päiväkirja ja kasvitieteelliset piirrokset joutuivat aaltojen saaliiksi.

Tapaturman jälkeen eivät miehet enää tahtoneet uskaltaa jatkaa venematkaa, mutta yhden päivän jalkamatka kuumilla kallioilla ja polttavassa hiekassa muutti heidän mielensä ja loppumatkakin kuljettiin sitten veneillä. Teteen saavuttuaan marraskuun 23:ntena oli Livingstone siis jotenkin perusteellisesti tutustunut Sambesiin aina Seshekeä, makololojen kaupunkia myöden. Tetestä hän »Ma Robertilla» lähti Sambesin suuhun pyrkimään, mutta laiva oli jo niin kurjassa kunnossa, että se täytyi ajaa hietasärkälle ja loppumatka kulkea kanooteilla. Kongonen suussa odotettuaan retkikunta ilokseen tammikuun viimeisenä päivänä 1861 sai uuden höyrylaivansa »Pioneerin», joka oli edellistä suurempi ja kaikin puolin parempi, vaikka valitettavasti kulki vähän liian syvässä. Parilla englantilaisella sotalaivalla saapuivat lähetyssaarnaajat, jotka Oxfordin ja Cambridgen yliopistot olivat varustaneet Shiren ylämaahan lähetysasemaa perustamaan. Livingstone oli Englannissa käydessään kehoittanut yliopistoja lähettämään lähetyssaarnaajia ja luuli tämän ylämaan tarjoavan heille parhaat edellytykset terveellisen ilmastonsa vuoksi, siellä kun muka ei kuumekaan ollut sen vaarallisempi kuin kotimaassa tavallinen vilustus. Sitä paitsi hän luuli keksineensä varman parannuskeinon kuumetta vastaan, joka luulo kuitenkin osoittautui aivan pettäväksi.

Yliopistolähetys.

Yliopistolähetyksen johtaja oli piispa Mackenzie, Natalin entinen arkkidiakoni, jolla oli apunaan neljä muuta pappismiestä ja pari maallikkoa. Muutamia taiteilijoitakin seurasi mukana ja Kap-kaupungissa siihen yhtyi useita kastettuja neekereitä. Heti Sambesin suulle tullessaan ja nähdessään, kuinka meren aallokko murtautui sen suistamosärkkää vastaan, selvisi lähetystön jäsenille, ettei joesta koskaan tulisi semmoista liikeväylää Afrikan sisustaan kuin Livingstone oli kuvitellut, ja Livingstone itsekin oli tullut asiasta vakuutetuksi, etenkin kun portugalilaiset seurusteluystävällisyydestään huolimatta monella tavalla estelivät englantilaisten yrityksiä näillä heille kuuluvilla alueilla. Hän sen vuoksi ehdotti, että lähetystö nousisi tuleville vaikutusmailleen Rovumaa pitkin, joka laskee Intian mereen 11:nnen leveyspiirin vaiheilla, se kun oli Portugalin valta-alueen ulkopuolella. Ja sinne lähetystö lähti, vaikka piispa Mackenzie alussa vastustelikin, hän kun olisi tahtonut niin pian kuin suinkin päästä vastaisen toimintansa seuduille.