NIILIN LÄHTEET. (continued 2)

Rudolf järven ja Valkoisen Niilin välillä on paljon vuoria, mutta kauempana pohjoisessa, Sobatin puolessa, maa muuttuu yhä kuumemmaksi, kuivemmaksi ja hietaisemmaksi, missä se ei ole rämettä.

Niilin maassa on Runsoron ikuisen lumen peittämä alppimaisema, jonka korkeimmat kukkulat kohoavat enemmän kuin 5500 metriä yli merenpinnan. Runsorosta etelään kuuluu Mfumbiro tulivuorialue neljän tuhannen metrin korkuisille keiloineen niinikään osaksi Niilin syvänteeseen. Viktoria Njansan luoteispuolella kohoo Elgonin valtava sammunut tulivuori yli 4000 metriä merestä ja Abessiniassa taas, josta Sobat, Sininen Niili ja Atbara alkavat, on vuoria, joiden korkeus on 5000 metriä ja jotka laellaan kantavat ainaista lunta. Niilinmaa on siis maanmuodostukseltaan, ilmastoltaan ja kasvullisuudeltaan erinomaisen vaihtelevaista.

Sen eläimistö käsittää Afrikan mielenkiintoisimmat, suurimmat ja kauneimmat eläimet. Ja sen ihmisrodut käsittävät melkein kaikki neekeri- ja neekerimäiset tyypit. Siellä tapaamme Kongon kääpiöitä, jättiläismäisiä turkanoja, masaita, joiden ruumis on kuin kreikkalaisen atleetin, ja apinamaisia balegoja, pitkäkoipisia dinkoja ja shilukkeja, lyhytsäärisiä lenduja, pörröisiä ugandalaisia, kauniita vahumoja, rumia bertoja ja shangaloita, partaisia niam-niameja ja naisellisia madeja, kiharapäitä galloja, jotka verhoavat itsensä vaatteilla, ja Niilin neekereitä, jotka käyvät aivan ilkialastomina. Egyptissä väestö puhtaita kaukaasialaisia, Nubiassa, Abessiniassa, njansain välisessä maassa, taas tapaamme saman ylemmän rodun edustajia sekaantuneina vaihtelevin suhtein neekereihin.

Niili oli se valtatie, jota myöten muinoin kaukaasialainen rotu vaelsi neekerien Afrikkaan. Tätä tietä niinikään valkoisen rodun viljelyskasvit ja kotieläimet vaelsivat niihin helteisiin ja tiheisiin metsiin, joissa neekerit elivät puoleksi kuin eläimet, ennenkuin joutuivat kaukaasialaisen rodun kanssa kosketuksiin. Niili oli kaukaasialaisen rodun ensimmäinen ja helpoin tie erämaan poikki varsinaiseen Afrikkaan, ennenkuin se saattoi kulkea sinne valtamerta. Ja Niilin vesistösyvanne oli ainoa osa varsinaista Afrikkaa, sen eteläisintä osaa lukuun ottamatta, joka valkoiselle rodulle tarjosi ilmastonsa puolesta asuttavia maita.

Itä-Afrikan pintamuodot näyttävät pääasiallisesti johtuvan poimumuodostuksista, joiden jäännöksiä Abessinia, Viktoria Njansan idänpuoliset ylämaat ja Njassa järven pohjois- ja länsipuolella kohoavat korkeat maat ovat. Samoja poimumuodostuksia on Runsoro, joka on Afrikan ehkä suurenmoisin vuoristomaisema, vaikka Kilimandsharo ja Kenia ovatkin korkeammat. Afrikan saatua varsinaisen selkärankansa, itäpuoltaan kulkevan korkean maanselän, alkoivat tuliperäiset mullistukset, maankohoamiset ja vajoamiset ja halkeilemiset uurtaa itäpuoliskoa, muodostaen pohjoiskoilliseen suuntaan kulkevia pitkiä laaksoja, joista merkillisin on Njassasta alkava. Tämä järvi itse on tässä syvässä ja kapeassa laaksossa, joka on maanvajoamisesta syntynyt, ja Viktoria Njansan itäpuolella siinä on lukemattomia pienempiä järviä, sekä suolaisia että suolattomia. Tämä laakso ulottuu Punaiseen mereen saakka. Melkein yhdensuuntainen sen kanssa on Tanganjikan laakso, joka on samoin syntynyt. Se ulottuu kauas etelään Kongon latvajoille ja pohjoisessa se jatkuu Albert Njansaan ja Niilin laaksoon, vaikk'ei se olekaan yhtä yhtenäinen kuin edellinen. Kivu-järven pohjoispuoliselta vedenjakajalta saakka tämän laakson vedet laskevat Niiliin.

Kagera jokea, joka Urundin vuorimaasta alkaen laskee Viktoria Njansaan sen itärannalle, on pidettävä Niilin ylimpänä latvana. Sen lähteet ovat neljännellä eteläisellä asteella, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Tanganjikan vuorisesta pohjoispäästä. Eräästä näistä lähdejoista, joita Urundin vuorilta alkaa useita, ei ole kahtakaankymmentä kilometriä Tanganjikan rantaan.

Kageran juoksu on hyvin mutkitteleva ja monta pienempää järveä on sen varressa, kunnes se ensimmäisellä eteläisellä leveysasteella kääntyy jyrkkään itää kohti ja juoksee Njansaan. Paitsi Kageraa ei Viktoria Njansaan laskekaan muita suuria jokia. Itärannalle ja Kavirondo-lahteen tosin laskee muutamia jokia, mutta ne ovat verraten lyhyitä. Niili järvestä lähtiessään muodostaa heti suuren Riponin putouksen, jonka kynnystään niskaansa kohti syödessä Njansa alenemistaan alenee — ellei teollisuus sitä ennen ota palvelukseensa tätä oivallista putousta. Putouksen alla Niili loi toisenkin ison järven, joka kuitenkin oli niin matala, että se nykyisin on enimmäkseen rämeenä. Monihaarainen Kioga-Kwania järvi on sen jäännös. Viktoria Njansan ja Albert Njansan välillä on useita putouksia, joista varsinkin Murchisonin putous on mainittava. Koko vesimäärä siinä pusertuu viiden ja puolen metrin levyiseen halkeamaan ja putoo yhdellä hyppäyksellä 40 metriä, syöksyen hirmuiseen kuohuvaan kattilaan. Tämän jälkeen Niili jalona, kauniina kymenä hiljalleen vierii edelleen jyrkkien metsäisten kukkulain välitse, kunnes se muutaman kymmentä kilometriä kuljettuaan laskee Albert Njansan koilliskulmaan. Matkallaan Viktoria Njansasta Albert Njansaan Niili kaikkiaan putoaa 500 metriä (järvien korkeus merenpinnasta on 1180 ja 680 m.).

Valkoisen Niilin läntinen latvahaara alkaa Rutshuru nimisenä Mfumbiron valtavan tulivuoriston pohjoisrinteiltä. Tämä vuoristo on verraten myöhäisenä geologisena aikana syntynyt, tukkien ennen mainitun suuren vajontalaakson. Rutshuru laskee Albert Edward Njansaan, jonka kanssa pienempi Dweni järvi on yhteydessä. Näistä järvistä alkaa Semliki — nimi on Stanleyn antama, perustuen kansankielen väärinkäsitykseen — kaartaen Runsoron itäpuolitse ja laskien Albert Njansan lounaispäähän. Valkoisen Niilin vesimäärää ei tämä läntinen lähdehaara suuresti lisää.

Lähtien Albert Njansasta kohdasta, joka on noin 8 kilom. luoteeseen laskupaikasta, joki Vuori-Niili nimisenä virtaa edelleen leveänä ja järvimäisenä, kunnes Dufilen pohjoispuolella Kuku ja Arju vuoret sulkevat sen väliinsä ahtaaseen, mutkittelevaan solaan, jonka maisemat ovat Afrikan kauneimpia. Sadanviidenkymmenen kilometrin matkalla on yhtenään koskia ja joki tällä matkalla laskee 150 metriä. Folan koskissa joki syöksyy kuin valtavaan myllynruuheen, joka ei miltään kohdalta ole viittätoista metriä leveämpi, ja satakunnan metriä siinä karattuaan hyppää syvään onteloon, jonka leveys on vain 12 metriä. Tätä hornankirnua seuraa jälleen pitkä matka pauhaavia koskia. Folan koskien jälkeen Niili 120 kilometrin matkalla on vuoriston tulvapuroa muistuttavaa pauhaavaa ryöppyä. Ladossa, jossa virta hidastuu ja laajenee, on Vuori-Niilin korkeus merenpinnasta vielä 450 metriä. Koskimatkansa alussa Niili saa oikealta Asua nimisen syrjäjoen, joka tuo vettä Elgonin vuoren pohjoispuolelta ja Rudolf-järven vuorisilta seuduilta. Speke luuli Asuaa yhdeksi Niilin niskahaaraksi, otaksuen sen alkavan Njansan koilliskulmasta, Kavirondo-lahdesta.

Ladon pohjoispuolella alkavat laajat rämeet, joiden pituus on lähes 500 ja leveys 300 kilometriä. Tämä alue epäilemättä on ennen ollut järvenä, joka alaltaan on ollut Viktoria Njansan laajuinen, ehkä laajempikin. Lännestä tähän järveen laski seitsemän tai kahdeksan suurta virtaa, jotka nykyään monine syrjäjokineen järven tilalla muodostavat Bahr-el-Ghazalin, Niilin leveän läntisen latvahaaran. Bahr-el-Ghazalin latvat ovat osaksi vain muutaman päivämatkan päässä Kongon syrjäjokien lähteistä. Niili rämealueella haarautuu kahteen rinnakkaiseen uomaan, joista itäinen, Kirahvijoki, uudelleen yhtyy pääjokeen vasta 80 kilometriä Bahr-el-Ghazalin laskupaikan alapuolella. Bahr-el-Abiadin suulta alkaen Niiliä sanotaan Valkoiseksi Niiliksi. Tämän nimen se oikeastaan saa syrjäjoestaan Sobatista, joka tulvillaan ollessaan tuo siihen valtavat määrät maidonvalkoista vettä. Sobatin latvat ovat Abessinian vuorimaan etelärinteillä ja Rudolfin järven läheisyydessä. Sobatin saatuaan Niili juoksee 560 kilometriä suoraan pohjoiseen maan kautta, joka troopillisesta rehevyydestä vähitellen vaihtuu arojen akaasioiksi ja laihaksi heinäksi. Saharan erämaan läheisyys alkaa vähitellen tuntua, sillä pohjoisempana se ulottuu Niilin poikki Punaisen meren rantaan saakka.

Khartumin luona Niili saa suurimman ja tärkeimmän syrjäjokensa, Sinisen Niilin eli Bahr-el-Azrakin, jota maanasukkaat sanovat Abjaiksi. Tämä joki alkaa Abessinian Gojamin maakunnasta, juoksee Tsana-järven eteläpään läpi ja tuo Niiliin joka kesä niin valtavan tulvan, että Niili silloin saattaa vedellään peittää koko Ala-Egyptin. Sininen Niili on alkumatkallaan niin koskinen, että se putoaa 1300 metriä, ennenkuin jättää taakseen Abessinian rajan. Latvaosalla siihen yhtyy paljon jyrkkään putoavia syrjäjokia, jonka vuoksi se lumen sulaessa ja sadekauden alkaessa Abessiniassa tulvii hyvin nopeaan ja Valkoiseen Niiliin tuo 10.000 kuutiometriä vettä sekunnissa, kaksitoista kertaa enemmän kuin pääjoessa itsessään on vettä. Tavallisissa oloissa Sinisen Niilin vesimäärä on vain 200 kuutiometriä sekunnissa.

Kolmisensataa kilometriä Khartumin alapuolella Niili saa viimeisen lisäjokensa, Atbaran eli Bahr-el-Ashwadin (»Mustan joen»), joka alkaa Tsana-järven pohjoispuoliselta ylängöltä. Latvaosaa sanotaan Abessiniassa Takazzeksi, s.o. »hirmuiseksi», siitä rajusta voimasta, jonka se saa laskiessaan enemmän kuin 1300 metriä mutkittelevassa kurussaan. Kuivan aikaan Atbaran uomassa ei ole vettä ensinkään, mutta tulvan aikana se on niin vetevä ja kuljettaa kanssaan niin paljon lietettä, että. Baker piti sitä ensi sijassa Egyptin hedelmöittäjänä. Pää-Niilin, Atbaran ja Sinisen Niilin välinen maa on luultavasti se Meroen saari, josta vanhan ajan historioitsijat kertovat.

Atbaran laskukohdalta Niilin vielä pitää kulkea 2500 kilometriä kuivaa erämaata, ennenkuin se mereen ennättää, ja tämä matka panee sen vesivarat kovalle koetukselle. Nubian erämaassa se muodostaa suuren S:n muotoisen mutkan ja tällä välillä ovat ne kosket eli kataraktit, joita niin usein mainitaan Egyptin ja Sudanin historiassa. Joen laakso on täällä sangen kapea ja erämaa ulottuu aivan rantaan saakka. Muualla sulkevat laakson korkeat karut kalliot. Ilman tavattoman kuivuuden vuoksi on haihtuminen suuri ja Niilin vesimäärä Atbaran suulta saakka vähenemistään vähenee, kuta kauemmaksi se kulkee pohjoista kohti. Kuudes koski on 80 km. Khartumin alapuolella Shabhikan luona. Joki on sillä kohdalla kapea ja luonnonkaunis. Niili siinä putoo 18 kilometrin matkalla 6 metriä. Berberin alapuolella on viides koski, jonka pituus on 160 km. ja korkeus 60 m. Neljäs koski on puolta lyhempi, sen korkeus 50 m. Neljännen ja kolmannen kosken välillä on 320 km. suvantoa, jolla joki laskee sangen vähän. Länsirannalla on tavallista enemmän viljeltävää maata, joten tällä osalla on melkoinen kiinteä väestö, muodostaen Dongolan maakunnan. Kolmannen kosken pituus on 70 km., putouskorkeus 10 metriä. Toinen koski päättyy Wadi Haifan kohdalla, Sudanin rajalla; sen pituus on 200 km. ja putouskorkeus 65 metriä. Toisen ja ensimmäisen, Assuanin, kosken välillä on taas 340 kilometriä tyyntä suvantoa, joka Assuanin padolla on paisutettu suureksi säiliöjärveksi Egyptin tehokkaampaa kastelua varten. Ensimmäisen kosken putouskorkeus on vain viisi metriä.

Voisimme siis nykyään Herodotokselle ja vanhain helleenein muille oppineille, joille Niilin säännöllinen suonen sykkinä antoi niin paljon ajatuksen aihetta, sangen seikkaperäisesti kertoa tämän ikivanhan kulttuurinluojan synnyn ja kehityksen, ja vielä enemmänkin, voisimme heille tarkkaan selostaa senkin, mitä luonnonsuhteita sen on kiittäminen tulvastaan ja hedelmöittävästä lietteestään.

Sekä säännöllisen vesimääränsä että tulvansa Niili saa niistä runsaista sateista, joita sen latvoilla sataa. Säännöllisen vetensä se saa Valkoisen Niilin vesistöalueesta, jossa sataa keskimäärin 125 senttim. vuodessa. Valkoinen Niili se pitää huolta siitä, ettei Egyptistä lopu vesi kuivanakaan vuodenaikana. Rankimmat sateet satavat tammikuusta huhtikuuhun ja syksyllä loka- ja marraskuussa. Sadevesi kokoontuu Viktoria ja Albert Njansaan ja niihin laajoihin soihin, joita on sekä Kioga-järven että Bahr-el-Ghazalin suistamon seuduilla, ja ne toimivat säiliöinä, jotka pidättävät tulvavettä ja säännöstelevät veden annostelun, niin että sitä riittää pitkin vuotta. Viktoria Njansan vesi alkaa nousta tammikuussa, on korkeimmillaan heinäkuussa ja matalimmillaan marraskuun lopulla. Vuori-Niilin vesi on matalimmillaan maaliskuussa ja huhtikuussa, korkeimmillaan syyskuussa. Bahr-el-Ghazalin vedenkorkeus ei suuresti vaihtele, se on korkeimmillaan myöhään syksyllä, mutta yleensä tämän suuren jökiverkon vesimäärä on verraten niukka. Sobat on tulvillaan kesäkuusta lokakuuhun.

Tulvavetensä taas Niili saa Abessinian vuorimaasta, jossa ei sada runsaasti pitkin vuotta, kuten Valkoisen Niilin latvoilla, mutta sitä rankemmin kesäkuukausina kesäkuusta syyskuuhun. Latvajokien jyrkän putoamisen vuoksi tämä vesi erinomaisen nopeaan kokoontuu yhteen ja saavuttaa Niilin. Jo kesäkuussa alkaa Sininen Niili Khartumin kohdalla paisua ja tulvaa kestää heinäkuusta lokakuuhun. Atbara tulvii samoina aikoina.

Khartumin kohdalla Niilin vesi on matalimmillaan huhti- ja toukokuussa, korkeimmillaan elo- ja syyskuussa. Assuanin kohdalla Niilin vesi on matalimmillaan toukokuun lopulla, jonka jälkeen se hitaasti nousee heinäkuun keskivaiheille, koko elokuun sitten nopeammin, kunnes se syyskuun alussa on korkeimmillaan. Loka- ja marraskuun kestää hidasta laskua. Kairon kohdalla joen vesi on matalimmillaan kesäkuun puolivälissä, korkeimmillaan taas lokakuun alussa. Assuanin padon avulla voidaan Niilin uomaan nykyään laskea vettä sen ollessa matalimmillaan sen mukaan, kuinka maanviljelys tarvitsee.

Niilin ollessa matalimmillaan muuttuu sen vesi rämeistä alkaen viheriäiseksi lukemattomista mikroskooppisista levistä ja saa mädänneen hajun ja maun. Nämä levät, jotka sikiävät rämeissä, uivat virran mukana siihen aikaan vuodesta, jolloin vesi on vapaata lietteestä. Kesäkuun lopulla ja heinäkuun alulla tämä »viheriä vesi» saapuu Kairoon, mutta katoo heti, kun joki alkaa heinäkuun lopulla nousta, koska levät eivät elä sekaisessa vedessä. Elokuussa jokivesi Ala-Egyptissä on täynnä tummaa punaisenruskeaa lietettä, jota Sininen Niili ja Atbara tuovat Abessinian ylängöltä. Arvion mukaan sitä silloin kulkee kymmenkunta kuutiometriä sekunnissa. Parissa viikossa se kulkee Khartumista suistamoon, mutta toukokuussa Niilin vesi samalla matkalla viipyy 42 päivää.

Niilin tulvat ovat yleensä sangen säännöllisiä, mutta poikkeusvuosiakin sattuu, eikä poikkeuksen tarvitsekaan olla puoleen tai toiseen aivan suuri, ennenkuin sillä voi Egyptin väestölle olla tuhoisat seuraukset. Niistä on sen vuoksi jo ikivanhoista ajoista, ainakin jo jälkeen vuoden 3600 e.Kr., pidetty mitä tarkin luku ja Assuanissa on Elefantinen saarella vielä tänä päivänä kuulu Niilin mittari, joka rakennettiin jo Egyptin vanhain kuninkaitten aikana ja jota Rooman vallan aikana laajennettiin. Se on hakatusta kivestä vankasti rakennettu ja asteikko osoittaa, korkeallako vesi kulloinkin on. Ismail kediivin toimesta se v. 1870 korjattiin. Kolmen muunkin vanhan Niilin mittarin raunioita on säilynyt ja Karnakin temppelin rantasillassa on kirjoituksia, jotka sisältävät tietoja neljästäkymmenestä korkeasta tulvasta XXV:n dynastian aikana. Assuanin kohdalla Niilin tulvan korkeus on keskimäärin 26 jalkaa, Kairon kohdalla 23 jalkaa. Jos joki Assuanin kohdalla nousee vain 21 jalkaa, tietää se kuivuuskatoa Egyptille, jos taas 30 jalkaa, tuotti tulva hävityksiä, ennenkuin Assuanin pato rakennettiin.

Vanhoista merkeistä päättäen on Niilin uoma Egyptissä historiallisella ajalla kohonnut lietteestä noin 13 senttimetriä vuosisadassa, mutta toisen ja kolmannen kosken välillä se jälkeen vuoden 2500 e.Kr. on syventynyt 24 jalkaa, veden syövyttäessä Semnan kovaa graniittikynnystä pari millimetriä vuodessa.

Vielä suurempiakin ihmeitä voisimme nykyajan tiedoilla kertoa Kreikan kaikkia uteleville viisaille, jotka koettivat ymmärtää Egyptin maan varhaisimman synnynkin, otaksuen, kuten Herodotos, sitä Niilin rakentamaksi entisen merenlahden paikalle. Egypti todella on ollut merenpohjana, vieläpä montakin kertaa, vaikk'ei se siltä ole kokonaisuudessaan Niilin luoma.

Mesotsoisella ajalla Niilin laakso 80 kilometriä suustaan oli Välimeren pohjana mittaamattomia aikoja ja paikalle kerrostui vahvalta kalkkikivimuodostuksia. Punaisesta merestä sen on aina erottanut korkea vuoristo. Eoseenikaudella mainittu kalkkikivikerrostuma vähitellen kohosi, kunnes siitä tuli korkea pöytämaa. On mahdollista, ett'eivät Sisä-Afrikan laskuväylät Egyptin nousun johdosta enää päässeetkään Välimereen virtaamaan ja että Niilin vesi sen johdosta katosi nykyisen Libyan erämaan seuduille, muodostaen vähitellen järviä, jotka vihdoin paisuivat pöytämän tasalle ja alkoivat siihen uurtaa uutta uomaa. Mioseenikaudella näyttää tapahtuneen maankuoren repeämisiä ja siirtymisiä, joiden kautta Niili sai uuden uoman, täyttäen laaksot kuitenkin osaksi kuljettamallaan soralla ja lietteellä. Lopulta Niili oli kalkkikiveen uurtanut sangen syvän uoman, mutta sitten tapahtui uusia vajoamisia ja Niilin laakso painui mereen, jonka pohjalla joen uoma uudelleen tukkeutui umpeen. Ennen sitä oli luultavasti tapahtunut suuria tulivuorenpurkauksia sen kautta, että Niilin vesi halkeamista valui syviin ja kuumiin kerroksiin. Siten syntyi basalttikerroksia, joiden poikki Niili jälleen uursi itselleen uoman. Tertiäärikauden lopulla Egyptissä satoi runsaasti, vaikka se tätä nykyä on yhtä kuivaa kuin erämaa. Rankat sateet kaivelivat ja muodostivat maan pintaa ja kasvattivat reheviä metsiä. Egyptin länsipuolelle ulottui sitä vastoin arvion mukaan suuri Välimeren lahti niille seuduille, joilla nykyään Libyan erämaan hieta-aallot ovat.

Plioseeniajalla, jolloin ihminen ilmestyi maanpinnalle, Egypti jälleen sukelsi Välimeren aaltoihin, jotka luultavasti vyöryivät aina Assiutiin saakka. Välimeri oli siihen aikaan melkein varmasti yhteydessä Punaisen meren kanssa Suetsin kannaksen paikalla olevan salmen kautta. Niilin juoksu oli luultavasti nykyistään jyrkempi, jonka vuoksi se nopeaan syvensi uomaansa. Sitten maa uudelleen kohosi, Suezin kannas erotti Punaisen meren Välimerestä ja Välimeri sai likimain nykyisen laajuutensa. Niili alkoi kasata alijuoksullaan lietettä, jota se toi latvoiltaan, ja siten kohottaa uomaansa yhä korkeammalle. Suistomaatansakin se on liejullaan laajentanut, vaikka tämä rakennustyö onkin siksi huonoa, että nykyään taas on järviä semmoisilla paikoilla, mistä jo ennen on korjattu runsaita satoja.

Jonkun ajan kuluttua saapui sitten ihminen Egyptiin, luultavasti idästä, ja Egyptin länsipuolella olevat seudut alkoivat kohota merestä. Maan kohoamisesta ja eräistä muista seikoista, joista meillä ei ole selvää tietoa vielä, oli seurauksena, että Afrikan ilmasto viidennentoista leveysasteen pohjoispuolella alkoi yhä enemmän kuivua Saharan ja Arabian erämaitten vaikutuksesta. Monet seudut, jotka ensimmäisen ihmisen niihin tullessa vielä olivat rehevän kasvullisuuden peitossa ja joissa apinat, elefantit ja antiloopit viihtyivät, alkoivat kuivamistaan kuivaa ja tätä kuivamista kaikesta päättäen kestää vielä tänä päivänä. Vain Egypti pysyi kasvullisena siunauksellisen jokensa ansiosta, Niilin, joka troopillisen Afrikan lumivuorien ja rankkasateitten ravitsemana voitokkaasti katkaisi tuhannenviidensadan kilometrin pituudelta paahtavaa erämaata, kastellakseen Egyptissä kapeat rantakaistaleet ja deltamaansa vedellään ja lihavoittaakseen maan mukanaan tuomalla hienolla lietteellä.

Niilin pituus pitkin uomaansa kaikkine mutkineen on 6400 kilometriä, joten se luultavasti on maailman pisin virta. Kongon vesistösyvänne on puolta suurempi kuin Niilin, mutta se veden paljous, jonka Kongo purkaa mereen, on monta vertaa suurempi kuin Niilin, joka matkalla menettää suunnattomia määriä haihtumisen kautta. Mikä toinen joki maailmassa on vedellään saanut aikaan niin suurenmoisia asioita kuin ikivanha Niili!

Abessinia.

Abessinia oli aina niistä ajoista saakka, jolloin portugalilaiset tekivät sinne retkiään auttaakseen »Pappi-Johannestä» maureja vastaan (vert. II, s. 159), ollut ainaisten sisällisten rettelöitten raatelema. Se oli vain löyhä kokoelma maakuntia, joitten ruhtinaat olivat keskenään ainaisissa sodissa. Tärkeimmät näistä maakunnista olivat Tigre pohjoisessa, Amhara maan keskiosassa ja Shoa etelässä. Maan hallitsija, joka kutsui itseään »negus negustiksi», s.o. kuninkaitten kuninkaaksi, tavallisesti hallitsi välittömästi vain Amharaa. Muilta maakunnilta hän kantoi veroa, milloin kykeni sen itse ulos ottamaan.

Toisinaan hallitsi monta negusta samaan aikaan. Koko maan historia onkin paljasta synkkää sisällistä sotaa, raakalaistekoja, horjuvaa hallintoa, valtaistuimen tavoittelua, rosvoretkiä, petosta ja ryöstöä. Silloin tällöin tähän sekamelskaan lankeaa joku valoisampi säde, kun joku valistunut ruhtinas on saanut järjestyksen palautetuksi ja rauhan ja edistyksen siunaukset joksikin aikaa turvatuiksi.

Kun Euroopan vallat yhdeksännellätoista vuosisadalla alkoivat entistä enemmän kiinnittää huomiotaan ja halujaan Afrikkaan, tuli Abessiniakin jälleen suuremman huomion alaiseksi. V. 1805 Englannin hallitus lähetti sinne lähetyskunnan pyytämään Punaisen meren rannalta maa-aluetta siltä varalta, että Ranska anastaisi Egyptin, kuten sen aikomus oli. Myöhemmin maassa alkoi yhä useammin käydä matkustajia. V. 1830 protestantit alkoivat siellä lähetystoimensa, lähtien samasta maanasukkaita loukkaavasta edellytyksestä kuin latinalaisetkin lähetyssaarnaajat heitä ennen, ettei nimittäin Abessinian kirkko kelvannut uskon perustukseksi soveliain korjauksin. Nämä lähetyssaarnaajat kulkivat maassa moneen suuntaan ja julkaisivat matkoistaan kertomuksia. Kahdeksan vuoden kuluttua heidän kuitenkin täytyi lähteä tiehensä kotimaisen papiston vastarinnan vuoksi. Ainoastaan Shoassa he saivat vielä edelleenkin jonkin vuoden vaikuttaa.

Samoihin aikoihin Abessiniassa kävi useita luonnontutkijoitakin ja muita matkustajoita, jotka samoilivat siellä ristiin rastiin ja kävivät semmoisissakin seuduissa, joita ei portugalilaisten ajoista saakka kukaan ollut nähnyt.

Kuuluimmat näistä tutkijoista ovat veljekset Antoine ja Arnaud d'Abbadie, jotka oleskelivat Abessiniassa kymmenen vuotta (1838—1848), suorittaen tärkeitä tieteellisiä töitä ja samalla ottaen osaa maan valtiollisiinkin rettelöihin, sillä englantilaiset ja ranskalaiset kilpailivat vaikutusvallasta ja kummallakin maalla oli puolueensa. Veljekset Abbadie kokosivat tietoja maan pintamuodoista ja muista kartoitusseikoista, sen luonnontieteellisistä oloista ja muinaismuistoista ja keräsivät monta sataa vanhaa käsikirjoitusta, jotka valaisevat aitiooppialaisen kulttuurin menneisyyttä. Mutta maassa, joka on niin täynnään vuoria ja laaksoja ja syrjäisiä soppia, on vielä tänäpäivänäkin paljon tehtävää.

Massovasta, Punaisen meren rannalta, ei ole pitkä matka Abessinian ylängölle. Ahtaat vuorisolat sille johtavat, kohoten pengermältä pengermälle, kunnes ilmasto on korkeuden vuoksi viileätä, vaikka maa kuuluukin kuumaan vyöhykkeeseen ja läheiset Punaisen meren rannat ovat maailman kuumimpia seutuja. Korkeimmilla kukkuloilla on ikuista lunta. Niiltä juoksee jokia eri puolille merta kohti, muodostaen koskia ja nopeaan uurtaen uomansa syviksi kanjoneiksi ja kuljettaen alamaihin paljon lietettä.

Kaikki matkustajat ovat ylistäneet maan luonnonkauneutta ja ilmaston terveellisyyttä. Päivässä matkustaja voi nousta troopillisista seuduista viileään vyöhykkeeseen. Ylämaat ovat jotenkin paljaat, mutta laaksoissa ja rotkoissa on sitä taajempi ja rehevämpi kasvullisuus. Kaffa-maa on kahvin varsinainen koti, ainakin se on siitä nimensä saanut. Alamaissa asustavat kaikki kuuman Afrikan suuret nisäkkäät ja matelijat, ylämaissa useimmat näistä lajeista katoavat ja toisia, kylmemmän ilmanalan eläimiä tulee sijaan. Väestö epäilemättä on alkuaan hamilaista, mutta siihen on sekaantunut paljon seemiläisiäkin aineksia, ja vallitseva kieli on seemiläistä, joka juurtuu Arabian himjariitin kielestä, vanhimmasta seemiläisestä kielestä, mitä tunnetaan. Paitsi varsinaisia abessinialaisia maassa asuu paljon galloja ja somalilaisia, jotka ovat puhtaampaa hamilaista juurta, vaikka heihinkin on sekaantunut paljon arabialaista verta. Abessinian, niinkuin yleensä Pohjois-Afrikan kansojen, suonissa virtaa sitä paitsi paljon neekeriverta, neekerittäret kun ovat haremeissa suositut. Siitä ihovärin tummuus, vaikka kasvonpiirteet usein ovat mitä puhtaimmin kaukaasialaiset.

Lordi Napierin sotaretki.

1850-luvulla eräs verraten alhaissukuinen mies tarmonsa ja etevyytensä kautta vähitellen sai Abessiniassa niin paljon vaikutusvaltaa, että hän saattoi ruveta etevimpien ruhtinaitten kanssa kilpailemaan ja lopulta julistaa itsensä koko maan negus negustiksi, ottaen hallitsijanimekseen Teodor. Monen hyvän ominaisuuden ohella hänellä kuitenkin oli huonojakin, ja näistä suunnaton ylpeys ja kiivaus tuottivat hänelle tuhon. Englannin hallitus oli jättänyt erään hänen kirjeistään vastaamatta, ja vaikka negus suosikin englantilaisia, vihastui hän tästä niin hirmuisesti, että vangitsi kaikki maassaan olevat englantilaiset, pahoinpiteli heitä eikä suostunut heitä vapauttamaan, jonka vuoksi Englannin hallituksen täytyi lähettää sotajoukko valloittamaan neguksen pääkaupungin Magdalan. Tällä retkellä, jota lordi Napier johti, oli muun muassa Henry Stanley mukana kirjeenvaihtajana, lähettäen Magdalan valloituksesta lehdelleen tiedon, ennenkuin englantilaiset saivat virallistakaan viestiä.

Retkikunta, johon kuului 16,000 miestä ynnä 12,000 miestä kuormastoa, nousi v. 1868 maihin lähellä vanhaa Adulista, jossa tavattiin joitakuita jälkiä Ptolemaioon muinoisista varustuksista, ja lähti sieltä marssimaan ylämaahan. Negus oli koonnut sotajoukon, jossa toisin ajoin oli 100,000 miestä, mutta tämä oli huonoa ja epäluotettavaa väkeä ja sotajoukko nopeaan hupeni karkausten kautta. Negus pakeni Magdala nimiseen linnaansa armeijansa tähteitten keralla ja puolusti itseään siellä taidolla. Napierin retkikunnan lähestyessä Magdalaa hän kuitenkin luovutti pois vangitut englantilaiset ja pyysi rauhaa, mutta ei suostunut tunnustamaan Englannin yliherruutta, ja siitä oli seurauksena Magdalan valloitus. Teodor tavattiin itsensä murhanneena huoneissaan ja Abessinia sai Tigren ruhtinaasta uuden hallitsijan, joka otti nimeksi Johannes.

Negus Johannes joutui sotaan Egyptin kanssa, joka yritti moneen kertaan laajentaa alueitaan Abessinian kustannuksella, mutta perinpohjin voitettiin. Erästä Ismail kediivin lähettämää retkikuntaa johti tanskalainen eversti Arendrup, joka ratkaisevassa taistelussa sai surmansa. Paljon vaarallisemman vihollisen Abessinia sai uskonraivoisista mahdilaisista, joita vastaan taistellessaan negus Johannes Metemmehin tappelussa kaatui. Mutta Abessinian vuorimaa pysyi mahdilaisilta valloittamatta.

Ranska, Italia ja Englanti olivat anastaneet Abessinian kohdalta merenrannat, saadakseen siten tämän maan vaikutusvaltansa alaiseksi. Mutta kun mainitut vallat keskenään kilpailivat, oli Menelikin, joka Johanneksen kuoltua Shoasta käsin valloitti maan, helppo aina saada jokin toinen eurooppalainen valta puolelleen, jos häntä yksi ahdisti. Italia pyrki Erytreasta käsin valloittamaan koko Abessinian ylängön, se kun olisi italialaiselle siirtolaisuudelle tarjonnut parempia edellytyksiä kuin tulikuuma rannikko, mutta Menelik Ranskan salaisella avulla taisteli Italiaa vastaan hyvällä menestyksellä ja tuotti Italian armeijalle niin tuntuvan tappion, että sen oli kokonaan luovuttava yrityksestä ja tyydyttävä Erythrean jotenkin suppeihin rajoihin. Sen jälkeen on Abessinia saanut elää rauhassa ja melkoisesti vahvistua pontevan hallitsijan vallan alaisena, mutta mahdollista on, että sen lopultakin täytyy suostua jonkun eurooppalaisen vallan suojelukseen. Parhaimmalla menestyksellä sen omistamisesta kilpailee Englanti, jonka alueet kolmella taholla Abessiniaa kiertävät.