SAMBESI JA KONGON LÄHTEET. (continued 3)

Kuolema.

Livingstone oli puhunut paljon ja surullisesti omaisistaan ja rukoillut paljon, luvannut vaihtaa tavaransa norsunluuhun ja antaa tämän miehilleen ja lähteä kotia. Nyt hän sanoi: »Rakentakaa minulle maja, että saan kuolla.» Miehet rakensivat majan ja laskivat sairaan vuoteelle. Hän kärsi ankaria tuskia ja voihki yöt päivät. Hän ei voinut syödä ensinkään ja hänen näkönsä heikontui siihen määrään, että hän tuskin huomasi, kun kynttilä sytytettiin. Kolmantena päivänä hän sanoi: »Minua viluttaa kovin, pankaa majan päälle enemmän heiniä». Hänen seuralaisensa eivät puhuneet mitään, eivätkä lähestyneet häntä. Maan päällikkö hänelle lähetti jauhoja ja papuja ja osoitti retkikunnalle monella tavalla ystävyyttä.

Huhtikuun viimeisenä päivänä Susi vielä k:lo 11 aikaan yöllä kävi isäntänsä luona, joka silloin kysyi häneltä, pitkäkö matka vielä mahtoi olla Luapulalle. Susi arveli kolme päivämatkaa. Vielä myöhemmin hän kävi sairaalle hänen pyytämäänsä rohtoa antamassa. Varhain aamulla eräs retkikunnan nuorimmista, joka oli varalla sairaan käskyjä kuulemassa, herätti Susin ja sanoi: »Tule herran luo, minä niin pelkään; en tiedä, elääkö hän enää.» Kun Susi, Tshuma ja pari muuta miestä sitten menivät majaan, niin paloi siellä kynttilä ja Livingstone oli vuoteensa edessä polvillaan, kädet ristissä pieluksella, pää niitä kohti vaipuneena. Kun he kädellään koettivat hänen poskeaan, oli se kylmä.

Viimeinen matka.

Vainaja ei ollut antanut minkäänlaisia määräyksiä siitä, mitä hänelle oli kuoleman jälkeen tehtävä, mutta Susi ja Tshuma päättelivät, ettei häntä voitu jättää sinne tuntemattomaan pakanamaahan, vaan auringonpaisteessa kuivasivat ruumiin viedäkseen sen merenmaalle. Sydän kaivettiin puun juurelle ja eräs kolmas palvelija, Jakob nimeltään, joka osasi kirjoittaa, piirsi suureen mjulapuuhun kuulun löytöretkeilijän nimen ja kuolinpäivän. Lähelle tehtiin tangoista jonkinlainen portti muistomerkiksi, ja tämä tervattiin, jotta se kauemmin kestäisi. Seudun päällikkö lupasi pitää paikan ruohosta puhtaana, jotteivät vuotuiset kulovalkeat muistomerkkiä polttaisi.

Vainajan tavaroista laadittiin luettelo ja kaikki kirjoitukset, kirjat ja koneet vietiin Sansibariin, samalla kuin ruumiskin. Palvelijat matkasivat nyt takaisin Tanganjikan eteläpäähän samaa tietä, kuin olivat tulleetkin, ja sieltä uutta tietä Unjanjemben Taboraan, jonne he saapuivat lokakuussa, leväten siellä jonkun aikaa. Helmikuun 18:ntena 1874 he saapuivat Sansibariin, yhdeksän kuukautta matkalla oltuaan. Sansibarista ruumis vietiin Englantiin, jossa se haudattiin Westminster Abbeyhin. Se tunnettiin David Livingstonen maallisiksi jäännöksiksi leijonan puremasta, jonka hän oli saanut nuorena lähetyssaarnaajana Mabotsassa.

Susin, Tshuman ja Jakobin uskollinen ja rohkea teko, he kun olivat suorittaneet niin vaikean ja vaivalloisen retken osoittaakseen rakkaalle isännälleen viimeisen palveluksen, herätti Euroopassa mitä suurinta myötätuntoa ja vaikutti epäilemättä edullisesti koko neekerirodun tulevaisuuteen. Jakob pääsi Englannin kuningattaren puheille ja rupesi sitten erään Sansibarin kauppiaan palvelukseen. Tshumasta tuli karavaanipäällikkö ja hän matkusti sitten sekä Keith Johnstonin että Joseph Thomsonin keralla uusilla löytöretkillä. Susi oli Stanleyn seuralainen hänen suurella Kongo-retkellään. Mutta näyttää siltä, etteivät uudet herrat enää voineet pitää näissä neekereissä vireillä niitä hyviä ominaisuuksia, jotka Livingstonen seura oli heissä herättänyt.

Livingstonella oli eläessään arvostelijansa ja — kadehtijansa — mutta kuta enemmän hänen työnsä suuruus alkoi selvitä, sitä yksimielisemmäksi kävi maailman tunnustus. Ja hänen traagillinen kuolemansa, juuri kun hän luuli saavuttaneensa toiveittensa päämäärän, oli omiaan saamaan viimeisetkin nurkujat vaikenemaan. Yksimielisesti hänet nykyään tunnustetaan suurimmaksi kaikista Afrikan matkustajista.

Sir H.H. Johnston, Livingstonen elämäkerran kirjoittaja, etevä Afrikan tutkija itsekin, arvostelee seuraavasti hänen ansioitaan löytöretkeilijänä: Livingstone ennen muita teki koko Etelä-Afrikan tunnetuksi Betshuaanimaan kuivien ylänköjen ja Kalaharin erämaan poikki aina Sambesin laaksoon saakka.

Hän löysi Ngami järven. Vuosina 1852—1856 hän tutki Sambesin pää suunnan Tshoben suusta pohjoista kohti aina Liban lähteitten läheisyyteen ja siitä länttä kohti ensimmäisenä varmasti määräsi Kassain ja Kuangon lähteet. Livingstonea voitanee pitää Kassain, Kongon vetevimmän syrjäjoen löytäjänä. Pombeirot näyttävät kiertäneen Kassain lähteet eteläpuolitse. Ladislaus Magyar, unkarilainen kauppias ja löytöretkeilijä, joka matkusteli Angolassa vv. 1849—1864, biheläisen neekerinaisen kanssa naimisiin mentyään, tunkeutui v:n 1851 vaiheilla Kuangon yläjuoksulle ja Sambesin syvänteen luoteisille rajoille ja saattoi ehkä nähdä Kassain latvat v. 1855, muutamia kuukausia ennenkuin Livingstone, mutta vasta Livingstonen kirjan ilmestyttyä hänkin kertoi maailmalle matkastaan. Kun hän oli vailla tieteellistä sivistystä, ei hän sitä paitsi voinut liittää kertomukseensa minkäänlaisia tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä.

On tosiaan merkillisempää, lausuu Johnston, se mitä Livingstonen edeltäjät sivuuttivat, kuin se mitä he löysivät. Portugalilainen t:ri Lacerda saapui pienelle Mofue järvelle, joka on kolmisenkymmentä kilometriä Moefosta etelään, lyhyen matkaa Luapulasta itään, mutta ei hän, sen enempää kuin kukaan muukaan hänen retkikuntansa jäsenistä, viitsinyt käydä päivämatkaa pohjoisempana Moeron rannalla eikä Luapulankaan äyräillä. Bisa maassa he kuulivat »Shuia» järvestä, jonka piti olla vähän matkaa lännempänä, ja tiesivät Tshambesin siihen laskevan. Mutta vasta Livingstone kävi tällä järvellä ja nimitti sen erään saaren mukaan Bangveoloksi. Njassa järvestä portugalilaiset kuulivat kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa ja yhdeksännentoista alussa. Gaspar de Bocarro oli jo v. 1616 kulkenut aivan sen ohitse jotenkin läheltä, Kilwaan ja Mombasaan matkustaessaan, mutta hän ei näytä sitä nähneen, vaikka kulki ylä-Shiren poikki. V. 1846 sen todella näki portugalilainen Candido de Costa Cardoso, mikäli tiedämme. Portugalilaisten matkoista kuitenkin hyvin vähän tiedettiin.

Angolasta palatessaan Livingstone löysi Viktoria-putouksen ja kulki Sambesin jokivartta missä lähempänä, missä etäämpänä joesta suistamoon saakka. Toisella Sambesin matkallaan hän maailmalle paljasti Njassan seudut ja sen eteläpuolella olevan pienen Shinvan, tutki Shiren seudun korkean vuoriston ja Shire joen juoksun, Njassan länsipuolella olevan Luangwa joen, useimmat Sambesin pohjoispuoliset syrjäjoet ja Butangan ylämaan. Tällä toisella matkalla saatiin myös entistä perusteellisempi tieto Sambesin moniputaisesta deltasta.

Kolmannella suurella matkallaan Livingstone jatkoi Rovuman seutujen tutkimista, kartoittaen tästä joesta suuren osan. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tutki Njassan länsipuolisen maan ja Bemba maan. Hän löysi Tanganjikan eteläpään ja arvasi tämän järven purkavan vetensä länttä kohti Lualabaan. Hän oli ensimmäinen, joka lähetti tiedon Moeron suuresta suosta. Livingstonen kautta tulivat tunnetuiksi Moero ja Bangveolo järvet ja niitä yhdistävä Luapula joki, ynnä Kongon yläjuoksu Njangwen seuduilla. Lualaban eli Kamolondon yläjuoksustakin hän toi tiedon. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tunkeutui kolmen ja puolen asteen päähän päiväntasaajasta ja tutustui Manjeman metsään ja sen suuriin simpansseihin ja kääpiöelefantteihin. Hän ensi kerran mainitsee Lomami joen ja kuuli ensimmäiset sanomat Katanga maasta, sen metallirikkaudesta ja luola-asumuksista: »Kuukauden matka Kasemben maasta länttä kohti on Katanga, jossa väestö sulattaa kuparimalmia (malakiittia) suuriksi, ison I:n muotoisiksi, 50—100 naulan painoisiksi harkoiksi. Asukkaat takovat tästä metallista renkaita käsivarsien ja säärien koristukseksi. Kultaakin Katangassa on.» Kivu järvestäkin Livingstone toi varmemman tiedon, samoinkuin Viktoria-järven koillisesta Kavirondo-lahdesta.

Livingstone omisti kaikkialla, missä kulki, huomiota Afrikan muinaisuudellekin, sekä geologiselle että esihistorialliselle. Muun muassa hän kokosi tietoja Mashonamaan kivilinnoista. Niilin lähteitten etsimiseen häntä viehätti sekin luulo, että muka Mooses Egyptissä oleskellessaan oli koettanut saada niitä selville. Hän toivoi sen vuoksi tapaavansa Niilin lähdeseuduilla merkkejä Egyptin muinaisesta vaikutuksesta. Lundan ja muitten seutujen asukkaitten ulkomuodossa hän luuli huomaavansa piirteitä, jotka viittasivat egyptiläiseen verensekoitukseen. Jos hän olisi tuntenut Viktoria järven länsipuolisissa valtioissa hallitsevat vahumat, olisi hän saanut vielä paljon enemmän tukea luulolleen. On kuitenkin hyvin epäiltävää, onko tämä sekoitus egyptiläistä, vaikkapa kyllä hamilaista ja ehkä semiläistäkin. Tanganjikasta Moerolle kulkiessaan v. 1869 hän Itawan päälliköstä ja rahvaasta sanoo: »Nsama, heidän päällikkönsä, oli vanha mies, jonka pää ja kasvot olivat samanlaiset kuin Assyrian muinaisrakennusten veistokuvissa. Rahvas oli harvinaisen kaunista, Itawan miehistä usealla oli yhtä kaunis pää kuin suinkin on mahdollista tavata eurooppalaisjoukossa. Ruumiit olivat hyvin muodostuneet, kädet ja jalat pienet. Koillisessa Njassa-maassa Livingstone tapasi hallitsijahuoneen, jonka kansan tarinan mukaan eräs vaaleaihoinen seikkailija kuuden toverinsa keralla oli perustanut. »Näiden jälkeläisillä oli monet ajat suora nenä, vaalea iho ja pitkä tukka.»

Ystävänsä, sir R. Murchisonin innostamana Livingstone suuresti harrasti geologiaa ja hankki sen alalla sangen perusteelliset tiedot, vaikka häneltä puuttuivatkin varsinaiset opinnot. Keski-Sambesin laaksoa laskiessaan v. 1856 hän löysi fossilisia araukarioita ja päätti tästä, että Etelä-Afrika ennen lienee ollut maayhteydessä sekä Intian että Etelä-Amerikan kanssa. Njassa-järvestä hän ensimmäisenä lausui sen mielipiteen, että se oli maanrepeämän — oikeammin maan vajoamisen — kautta syntynyt.

Livingstone ei matkustaessaan pitänyt kiirettä. Hän teki taivalta sen mukaan kuin sopi, lausuu hänestä Scott Keltie, tehden huolellisia havaintoja ja kirjoittaen muistoon kaikki, mikä oli sen arvoista, harvinaisen tarkkaa maantieteellistä älyä ja tottunutta tieteellistä ymmärrystä osoittaen, tutkien kansan elämäntapoja, syöden heidän ruokaansa, asuen heidän majoissaan, ottaen myötätuntoisena osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa. Kaikissa maissa, joitten läpi hän matkusti, alkuasukkaat sen vuoksi rakkaudella häntä muistelivat, pitäen häntä melkein poikkeuksetta korkeampana olentona. Hän kohteli heitä aina hellästi, lempeästi, jalosti. Arabialaiset orjakauppiaatkin, joitten vastustaja hän oli, ihailivat häntä suuresti ja sanoivat häntä »sangen suureksi tohtoriksi». Hänen esimerkkinsä ja kuolemansa vaikuttivat innostavasti, houkuttelivat Afrikkaan kosolta löytöretkeilijöitä ja lähetyssaarnaajia ja synnyttivät Euroopassa niin ankaran vihan orjakauppaa vastaan, että voimme sanoa sen hänen vaikutuksestaan saaneen kuoliniskun. Ihmisenä Livingstone oli puhdas ja helläsydäminen, täynnään inhimillistä myötätuntoisuutta, mieleltään mutkaton kuin lapsi.

* * * * *

Alussa vuotta 1873 Englannin hallitus lähetti Sir Bartle Freren keskustelemaan Sansibarin sulttaanin kanssa orjakaupan lakkauttamisesta. Kun sulttaanilla oli siitä hyvät tulot, ei hän tahtonut ottaa moisia vaatimuksia kuuleviin korviin, jonka vuoksi Sansibariin lähetettiin englantilaisia sotalaivoja, ja silloin sulttaanin täytyi taipua. Sulttaani Bargash kielsi orjain viennin, orjakaupan ja lupasi suojella vapautettuja orjia. Orjakaravaaneja kiellettiin tulemasta sulttaanin manneralueelle ja Sansibarista orjastus-retkikuntia sisämaahan lähettämästä. Sansibarin vanhalle orjatorille rakennettiin suuri englantilainen kirkko.

Cameronin matka Afrikan poikki.

Samaan aikaan kuin Livingstonen palvelijat kantoivat isäntänsä ruumista Sansibariin, varusti Englannin maantieteellinen seura retkikunnan, joka sai tehtäväkseen kuulun matkustajan avustamisen, jonka jälkeen sen hänen neuvojensa johdolla piti suorittaa joku itsenäinen tutkimustyö. Meriluutnantti V. Lovett Cameron otettiin retkikunnan johtajaksi ja hänen apulaisikseen lähtivät lääkäri Dillon ja luutnantti Murphy. Maaliskuussa 1873 retkikunta lähti Sansibarista. Neljäntenä miehenä lähti mukaan kahdeksantoistavuotias Robert Moffat Livingstonen langon poika, joka kuitenkin pian sortui matkalla tautiin. Retkikunnan muutkin jäsenet sairastuivat malariaan ja silmätautiin niin pahoin, että lokakuussa koko yritys uhkasi tuhoutua. Osalta oli siihen syynä sekin että palkattujen kantajain joukossa oli hyvin paljon huonoja aineksia. Varustukset eivät suinkaan olleet paremmat kuin Livingstonenkaan hänen lähtiessään viimeiselle matkalleen.

Taborassa, Unjanjemben arabialaisten pääkaupungissa, retkikunta kohtasi Livingstonen ruumissaaton ja sai siten epäämättömän tiedon siitä, että löytöretkeilijä oli kuollut. Cameron kirjoittaa: »Maatessani eräänä päivänä teltassani sairaana, huolissani ja tuskissani surkean tilamme johdosta, tuli luokseni Tshuma, palvelija, joka kertoi minulle isäntänsä kuolemasta ja että hänen ruumiinsa parin päivän kuluttua saapuisi Taboraan.» Paikkakunnan kaikki etevimmät arabialaiset osoittivat vainajalle kunnioitustaan saaton saapuessa. Murphy päätti nyt palata takaisin ja muutaman päivän kuluttua Dillon teki samoin. Edellinen seurasi ruumissaaton mukana Sansibariin, jälkimmäinen kuumehoureissa ampui itsensä matkalla.

Lukuga.

Camerom lähti yksin Udjidjiin, saadakseen talteen Livingstonen sinne jättämät paperit. Sitten hän aikoi jatkaa matkaa edelleen, laskeakseen, jos suinkin mahdollista, Lualabaa alas mereen. Helmikuussa 1874 hän saapui Udjidjiin, jossa hän Muhamed ibn Salek nimiseltä arabialaiselta saikin Livingstonen hänelle uskomat muistiinpanot. Udjidjista Cameron veneellä kiersi Tanganjikan eteläpään, kartoittaen sen tarkkaan. Toista rantaa noustessaan hän löysi Lukugan, joka vie Tanganjikan vedet Kongoon. Stanley sittemmin lausui epäilyksiä, tokko Cameron oli Lukugaan nähden tullut oikeihin johtopäätöksiin, jonka vuoksi kesti vielä hyvän aikaa, ennenkuin asia sai lopullisen ratkaisunsa.

Cameron totesi, samoin kuin myöhemmin Stanleykin, ettei Lukugaa voinut veneellä pitkällekään kulkea, kasvit, kaatuneet puut ja lieju kun tukkivat sen uoman. Seudun asukkaat kuitenkin vakuuttivat kuukausimääriä kulkeneensa Lukugan vartta, kunnes olivat nähneet sen laskevan Lualabaan. Cameronin mittauksen mukaan juoksi joki puolen solmun nopeudella järvestä poispäin. Venematkansa johdosta Cameron nyt saattoi entistä oikeammin piirtää Tanganjikan kartan ja korjata järven suunnan kaakkois-luoteiseksi; edelliset matkustajat eivät olleet oikealla tavalla lukuun ottaneet kompassin poikkeumaa niillä seuduin, vaan olivat piirtäneet suunnan melkein suoraan pohjois-eteläiseksi. Veneretkellä Cameron sekä sairasti kuumetta että ruokatavarain puutetta, jota paitsi hänen säärissään ja jaloissaan oli vihoittavia haavoja.

Cameron otaksuu Lualaban Kongoksi.

Udjidjiin palattuaan hän lähetti Sansibariin kaikki Livingstonen paperit, mitä siellä säilytettiin, ynnä omat päiväkirjansa, kasvitieteelliset kokoelmansa, karttaluonnoksensa y.m. Sitten hän uudelleen kulki järven poikki, mukanaan 60 miestä, joista 20:llä oli pyssyt. Matkan päämäärä oli Njangwe, etäisin kohta, jonka Livingstone oli Lualaballa saavuttanut. Suuremmitta seikkailuitta Cameron saapuikin Njangween ja mittasi siellä Lualaban leveyden ja syvyyden ja virtauksen nopeuden, joten hän sai käsityksen sen suunnattomasta suuruudesta. Hän tuli puolestaan täydelleen vakuutetuksi siitä, ettei tämä mahtava joki voinut olla Niili, vaan Kongo. Cameron halusi hartaasti päästä ratkaisemaan tämän tärkeän kysymyksen, »mutta», kirjoittaa hän, »en olisi saanut jokimatkaani tarvitsemiani kanootteja millään muulla tavalla kuin rupeamalla ihmiskauppaa tekemään — toisin sanoen ostamaan ja myymään orjia, eikä siitä tietysti voinut olla millään muotoa kysymystäkään. Koettaessani hankkia kanootteja kunniallisilla keinoilla, saapui Njangween Hamed-ben-Muhamed ben Juma, paremmin tunnettu Tippu Tipin nimellä, jonkun verran etelämpänä Lomamin varrella olevasta leiristään. Tämä laajalti tunnettu arabialaispäällikkö oli tullut Njangween sovittamaan riitoja, joita oli syntynyt eräitten arabialaisten väen ja hänen suojeluksessaan olevain alkuasukkaitten välillä. Tippu Tip sanoi, että jos lähtisin hänen kerallaan, voisin kulkea Lomamin poikki ja sen takana palata takaisin Lualaballe. Suostuin ehdotukseen ja lähdin arabialaispäällikön matkaan hänen jälleen palatessaan kotiaan. Njangwen eteläpuolella oli erittäin hedelmällisiä seutuja, joissa ei vielä kukaan eurooppalainen ollut käynyt. Mutta Tippu Tipin asemalle saavuttuani sainkin kokea, etteivät Lomamin takaiset neekeriheimot suostuneetkaan laskemaan minua maansa kautta. Ja uskollisena periaatteelleni, ettei epäoikeutetun eikä aiheettoman verenvuodatuksen koskaan pitäisi tahrata loistavintakaan maantieteellistä löytöä, luovuin yrityksestä ja matkustin eteläisempää reittiä seutujen kautta, joissa ei vielä milloinkaan ollut käynyt eurooppalaisia eikä arabialaistakaan.»

Yhden kerran retkikunnan kimppuun kuitenkin hyökättiin, joten sen täytyi puolustaa itseään, ja taistelussa kaatui yksi alkuasukas. Cameron julisti kaikkialla kulkiessaan, ettei hänellä ollut vihamielisiä tarkoituksia. »Kun alkuasukkaat kuulivat, kuinka orjuutta inhosin, ihastuivat he siitä suunnattomasti.»

Cameron saapui sitten Usua maahan, josta hän aikoi lähteä etsimään »Skankorra» nimistä suurta järveä. Livingstone oli kuullut puhuttavan tästä järvestä, Cameron niinikään — nimi tietysti tarkoitti Sankurua, Kongon suurta syrjäjokea — ja kun hän ei Tippu Tipin leiriltä päässyt sinnekään päin matkustamaan, aikoi hän pyrkiä sinne etelästä, Uruasta käsin. Uruan ylipäällikkö Kasongo oli kuitenkin orjastusretkellä Cameronin saapuessa hänen pääkaupunkiinsa, ja matkustajan täytyi odottaa tämän mahtimiehen palaamista. Kasongon pääkaupungissa Cameron tapasi Jumah Merikani nimisen arabialaisen, joka osoitti hänelle paljon hyväntahtoisuutta ja avuliaisuutta, — »ikäänkuin olisin ollut hänen veljensä.» Hän tapasi siellä myös Alvez nimisen portugalilaisen, joka oli Bihestä kokoisin. Alvez oli orjakauppias kehnointa lajia, kunniaton konna, ja hän oli luokseen koonnut sotajoukon, joka oli samaa laatua. Muun muassa hänen seurassaan oli portugalilaisen majurin Coimbran poika. Cameronin varat olivat siksi ehtyneet, että hänen täytyi liittyä tämän orjakauppiaan karavaaniin päästäkseen maasta pois.

Odotellessaan Cameron teki retken muutaman kilometrin mittaiselle Mohria-järvelle, jossa hän näki samanlaisia paaluasumuksia kuin esihistoriallisella ajalla Sveitsin sisäjärvissä on ollut. Niitä saattoi toisin paikoin olla yhdessä ryhmässä kokonainen kylä. Majat oli rakennettu pyöreille tai nelitahoisille lavoille, joiden alla veneitä säilytettiin ja verkot ripustettiin kuivamaan. Kassalin järvellä hän näki uivia saaria, jotka asukkaat itse olivat rakentaneet, pystyttäen näille omatekoisille saarille sitten majansa ja kylväen niille ruohoa ja istuttaen banaaneja. Mutta ei saarilla sen enempää kuin paalurakennuksissakaan Cameron päässyt käymään. Ne olivat pakopaikkoja, jotka naapuriheimojen ja heidän päälliköittensä rosvoretket olivat- pakottaneet rakentamaan.

Kasongo orjastusretkiltään palattuaan otti Cameronin kylläkin suosiollisesti vastaan, mutta ei sitten laskenut häntä maastaan lähtemään. Ilman Jumah Merikanin apua ja varoituksia Cameron olisi ruhtinaan toimesta ryöstetty ja arvatenkin tapettukin. Lopulta hän kuitenkin pääsi Alvezin karavaanin kera taipaleelle, mutta tämä matka orjakaravaanin keralla, johon kuului puolentoistatuhatta henkeä, oli hänelle sanomaton kidutus, sitä suurempi, kun hän ei voinut mitään tehdä orja parkain kärsimysten lieventämiseksi. Portugalilaiset kohtelivat orjiaan vielä paljon huonommin kuin kehnoinkaan arabialainen. Halvemmalla päästäkseen AIvezin miehet säälimättä ryöstivät kaikki viljat, hedelmäpuut ja varastot, mitä tiellä oli, antamatta mitään korvausta. Cameronilla ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa väelleen tätä ryöstettyä viljaa, kun muuta ei ollut saatavana. Enimmäkseen olivat kylät itse orjatien varrella aidoilla ja haudoilla linnoitetut. Koko matkan Cameron oli sairaudesta heikkona. Siitä huolimatta hän toimitti tarkat maantieteelliset paikanmääräykset ja löysi Sambesin, ynnä Kassain ja useitten muittenkin Kongoon laskevain jokien lähteet.

Portugalin alueella Cameron vihdoin tapasi vieraanvaraisia valkoisia, mutta aivan viime hetkessä uhkasi keripukki tuhota suurimman osan retkikunnasta. Cameronin täytyi kolmen vankimman miehensä kanssa kulkea 256 kilometriä neljässä päivässä nälissään ja moninaisia vaaroja kokien saadakseen apua nopeaan riutuvalle karavaanilleen. Se hänelle onnistui, mutta niin viime hetkessä, että yksi mies jo ennätti kuolla ja seuraavina päivinä monta muuta olisi seurannut häntä hautaan. Tämä mies olikin vasta toinen, jonka Cameron pitkällä retkellään menetti. Huolenpitoa miehistään hän kaiken aikaa oli pitänyt ensimmäisenä velvollisuutenaan. Matkansa päätettyään hän itsekin sairastui keripukkiin ja vain lääkärin taito pelasti hänet kuolemasta.

Cameron oli ensimmäinen valkoinen, joka kulki Afrikan poikki idästä länteen. Hänen matkansa tulokset olivat suuriarvoiset, vaikkei hän voinutkaan Lualaban kohtaloita ilmi saada. Seuraava suuri edistys Afrikan sisäosien tutkimisessa oli tämän salaisuuden selvittäminen.