POHJOIS-AMERIKAN TIENRAIVAAJAT.

Kaikki ne eurooppalaiset, jotka löytäjinä tulivat Pohjois-Amerikan itärannikon lauhkeisiin osiin, ihastuivat sanomattomasti näkemäänsä maahan. Melkein asumattomana, raivaamattomana luonnon häiritsemättömyydessä, valtavin aarniometsin, rehevin niityin, köynnöskasvein, rypälein, luonnonviljoin, oudoin linnuin ja jaloin riistaeläimin se oli kuin ääretön omaan valtaansa jätetty Edenin puisto. Yhtenäinen metsäalue ulottui Atlantin rannikkoa pitkin Floridasta aina Labradoriin saakka. Se peitti koko maaperän sekä vuoret että laaksot ja lakeudet. Ei ollut ihanissa Alleghany-vuorissa niin jyrkkää rinnettä, ettei joku puu olisi päässyt kallionkoloihin juurtumaan. Eikä ollut luonnostaan niin laihaa maaperää, etteivät vuosituhannet olisi saaneet siihen sankkaa metsää kasvamaan. Kamalimmat rämeet ja suotkin kasvoivat metsää, vieläpä olivat suokypressin, Amerikan laajimman puun kasvupaikkoina. Siellä missä Mexicon lahden rannoilla nykyisin on silmän siintämättömiin paljaita avohietikoita dyyneineen, siellä oli siihen aikaan mitä parhaat petäjiköt. Ja kaikkein sankimmat olivat metsät tietenkin niillä mailla, jotka nykyisin ovat vainioina, sillä nehän olivat luonnostaan lihavinta maanlaatua. Vain jokien tulvamaat olivat metsättömät, niittyinä.

Ei koskaan enää ihminen pääse samanlaisiin luonnonoloihin kuin ensimmäiset uudisasukkaat, jotka näihin lauhkean ilmaston aarniometsiin tunkeutuivat. Ei koskaan enää hän saa nähdä samanlaista majesteetillista luonnonvaltakuntaa niillä leveysasteilla, jotka ovat valkoisen rodun varsinaiset kotivyöhykkeet. Ainoastaan taivaan sytyttämät metsävalkeat toisin paikoin tekivät näihin metsiin aukkoja, jotka kuitenkin jäljestäpäin kasvoivat umpeen kahta sankemmiksi. Suurimmat puut säilyivät kulovalkeiltakin ja jatkoivat välittämättä kasvuaan, lisätäkseen uusia vuosisatoja ja vuosituhansiakin jo ennestään pitkään ikäänsä. Ihmekö se, että monet sinne tulleista unhottivat muut elinkeinot ja elämänsä asuivat näissä metsissä, elättäen itseään niitten riistalla ja nahkoilla kooten omaisuutta. Eivät intiaanit eivätkä muut vaarat, ei koti eivätkä siirtokuntain muut viehätykset saaneet heitä erämiehen elämästä luopumaan.

Löytöretkien historia säilyttää paljon piirteitä niiden tienraivaajien ihastuksesta, jotka ensin saapuivat Pohjois-Amerikan itärannalle. Heidän mielestään ei koko kristikunnassa ollut ihanampaa maata. Mutta siitä huolimatta ja vaikka maa raivattuna saattoi monta sukupolvea lannoittamatta antaa runsaita satoja, oli ensimmäisten siirtokuntien olemisen taistelu odottamattoman ankara, ja loppumattomia vaikeuksia ja kärsimyksiä oli voitettava, kammottavat saaliit tuoni korjasi, ennenkuin asutus oli voiton puolella. Moni asutuksen alku meni aivan hukkaan huonon johdon ja järjestyksen vuoksi, mutta semmoisetkin yritykset, joitten osanottajia innostutti hartain uhrautuvaisuus ja yhteishenki, saivat kokea vaikeita aikoja, ennenkuin pääsivät kunnolla juurtumaan ja tulemaan toimeen ilman kotimaan apua. Jos Viinimaan asutus olisi ollut helppoa, niin varmaan jo Thorfinn Karlsefni ja hänen karaistunut, rohkea ja tarmokas pohjan kansansa olisi saanut Uuden maailman manterella pysyväisen jalansijan ja Pohjois-Amerikasta olisi voinut tulla skandinavinen maa.

Ranskalaiset Acadiassa ja Canadassa.

Cartierin jälkeen kului monta vuosikymmentä, ennenkuin Ranskasta tehtiin uutta retkeä hänen tutkimiinsa maihin Laurentin lahden ja joen rannoille. Frans I:n monet sodat vieroittivat mielet niin etäisistä merentakaisista yrityksistä. Normandilaiset ja bretonilaiset kalastajat tosin edelleenkin säännöllisesti purjehtivat Newfoundlandin matalikoille ja Acadiassa [Acadiaksi sanottiin nykyisen Dominion of Canadan Atlantin meren rannikkoa. Nimityksen alkuperä on hämärä; toiset luulevat sen polveutuvan intiaanisanasta, toiset »Arkadiasta.»] ja Canadassa käytiin turkiksia ostamassa, mutta mitään vakinaisia siirtokuntia ei perustettu, ja turkiskauppiaittenkin matkat olivat vain tilapäisiä poikkeuksia. Eikä heillä ollut minkäänlaista virallista lupakirjaa eikä suojelusta. Maahan vakinaisesti asettumasta peloitti ilmanalan ankaruus ynnä Cartierin ja Robervalin surkeat kokemukset.

Vasta kun Henrik IV nousi Ranskan valtaistuimelle, kääntyi huomio uudelleen näihin merentakaisiin maihin. Ja vaikka ministeri Sully vastustikin asutusyrityksiä, antoi kuningas kuitenkin oikeuskirjoja. Ensimmäiset yrittäjät olivat osaksi hugenotteja, jotka jo ennenkin olivat koettaneet perustaa siirtokuntia, vaikka vihamieliset mahdit olivatkin ne niin surkeasti tuhonneet. He toivoivat nyt parempaa menestystä Acadiassa ja Canadassa, joihin maihin Ranskalla oli eittämätön löytöoikeus. Mutta kun Nantesin edikti oli melkoisesti taltuttanut uskonvihaa, oli näissä merentakaisissa yrityksissä hugenottien keralla osallisina hyviä katolilaisiakin, ja katolilaiset ne lopulta saivat Canadassakin koko uskonnollisen vaikutusvallan.

Aymar de Chastes, Dieppen kuvernööri, sai kuninkaalta Canadan turkiskauppaoikeudet ja lähetti 1603 retkikunnan Laurentin joen suistamoon. Tällä retkellä oli mukana Champlain, kuuluin Canadan tienraivaajista.

Samuel de Champlain.

Samuel de Champlain oli syntynyt v. 1567. Laivastokapteenina taisteltuaan Espanjaa vastaan hän rauhanteon jälkeen lähti Henrik IV:n asioille Espanjaan ja sieltä teki matkan Länsi-Intiaan ja Mexicoon (1599—1602). Hänen matkakertomuksensa omituisine piirroksineen on Länsi-Intian ja Mexicon silloisten olojen tuntemiseen tärkeä lähde. Panamassa hän muun muassa suunnitteli kanavaa kannaksen poikki; jo aikaisemmin (v. 1552) oli sama asia pälkähtänyt. Gomaran päähän.

Champlain, josta oli tuleva Canadan asutuksen varsinainen perustaja, purjehti Laurentin jokeen ja sitä nousten saapui Hochelagaan, jossa Cartier oli käynyt seitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Seutua ei asutuksen puolesta olisi entisekseen tuntenut. Huronit olivat kadonneet. Ainoastaan kuljeskelevia algonkin-intiaaneja tavattiin nyt paikalta, jolla Cartierin aikana oli suuri kaupunki. Yhtä autio oli Stadacona, jossa Cartier oli viettänyt pari talvea (II, 407).

Champlain yritti nousta Laurentin joen kosket, mutta raskain merivenein se ei ollut mahdollista. Hän keräsi sen vuoksi ylämaasta suusanallisia tietoja saadakseen selville, kuinka kaukana Tyyni meri oli. Intiaanit tiesivät, että joessa ylempänä oli koskia ja sitten suuri järvi (Ontario) ja sen takana korkea koski, jossa muka oli jotenkin vähän vettä (Niagara). Sitten tuli toinen järvi (Erie) ja sen takana oli salmi, joka johti niin laajalle järvelle, etteivät intiaanit uskaltaneet sen poikki kulkea. Champlain päätteli, että nuo etäiset vedet mahtoivat olla Etelämerta. Mutta keneltäkään hän ei saanut sensuuntaista tietoa, että noissa järvissä olisi ollut suolaista vettä.

Paluumatkalla Champlain tapasi erään St. Malon purjehtijan, joka hänelle kertoi paljon kummia Acadian rannikon ihmeistä, epämuodostuneesta intiaanikansasta, jolla oli niin pitkät sääret, että polvet ulottuivat pitkälle pään yli heidän kyykkysillään istuessaan, ja varsinkin Gugusta, joka asui Chaleur-lahden rannalla Miskun niemellä. Suuren laivan mastot eivät muka ulottuneet edes hirviön vyötäisiin. Se otti kiinni ja söi paljon intiaaneja, ja mitä se ei sillä kertaa jaksanut syödä, ne se pisti taskuun. Jotkut intiaanit, jotka olivat päässeet sen taskuista karkaamaan, sanoivat niitä niin suuriksi, että iso laiva olisi niihin mahtunut. Champlain näyttää aluksi uskoneen nämä jutut. Ranskalainen kapteeniko ne oli itse keksinyt, vai olivatko intiaanit ne hänelle valehdelleet, sitä ei tiedetä, mutta varmaa on, että sama kapteeni valehteli paljon muutakin. Mahdollista on, että intiaanit näitä juttuja varta vasten keksivät ranskalaisten niin kiihkeän uteliaina heiltä tiedustellessa kaikenlaisia kummituksia, epäsikiöitä ja epämuodostuksia, joita keskiajalla oli niin runsaasti vanhoista taruista karttoihin kokoontunut. Champlain luuli Gugua joksikin piruksi, joka oli pantu sinne kiduttamaan pakanallisia ihmisparkoja. Hän eli hyvä katolilainen, miksei hän siis olisi moista uskonut; uskoivathan pirujen maan päällä liikkuvan itse valistuneet uskonpuhdistajatkin. Champlain tutki näitä rantoja laajalti seuraavilla retkillään. Gugusta hän ei sen koommin mitään kerro, mutta saman bretagnelaisen kapteenin muita valheita hän oikaisi useita.

Acadian ensimmäiset siirtokunnat.

Ranskaan palattuaan Champlain kävi hovissa näyttämässä karttojaan ja tekemässä selkoa matkastaan, sillä Länsi-Intiassa käynnistään hän oli nimitetty »kuninkaan maantieteilijäksi». Henrik IV suurella mielenkiinnolla kuunteli hänen selontekoaan, mutta rahoja suureen siirtomaayritykseen ei ollut, varsinkaan kun rahaministeri Sully vastusti kaikkia merentakaisia seikkailuja. Kuninkaalle silloin huomautettiin, ettei valtiolta rahoja pyydettykään, yksinomaisen turkiskaupan oikeus riittäisi kustannuksiin. Semmoista myönnytystä ei ollut vaikea saada, vaikka se tekikin lopun St. Malon ja Dieppen kauppiaitten Canadassa harjoittamasta yksityisestä kaupasta.

De Chastes oli Champlainin poissa ollessa kuollut ja hänen oikeutensa olivat joutuneet Pietari du Guastille, De Montsin herralle, joka oli kalvinisti ja kuninkaan suosiossa. Bretagnen ja Normandian kaupungit turhaan koettivat saada De Montsin oikeudet peruutetuiksi, muun muassa sillä verukkeella, että lukemattomien intiaanien autuus mokoman vääräuskoisen takia joutuisi vaaraan. Kuningas ilmoitti, että yritys oli Ranskan edun mukainen, ja kauppiaitten täytyi toistaiseksi tyytyä siihen. Heille tarjottiin tilaisuus ruveta De Montsin yritykseen osakkaiksi.

De Monts oli uuttera ja tarmokas mies. Hän päätti perustaa Acadian rannalle siirtokunnan kauppansa tueksi. Huhtikuussa 1604 retkikunta lähti Havresta. Champlain ja eräitä toisia herrasmiehiä oli mukana sekä toista sataa käsityöläistä. Vähän jäljempänä seurasi toinen laiva, Sable-saarella oli tulla haaksirikko, mutta laiva pelastui kuitenkin ja saapui Uuden Skotlannin rannalle, jossa siihen yhtyi myöhemminkin lähtenyt. Molemmat laivat laskivat sitten siihen syvään lahteen, joka on Uuden Skotlannin ja mannermaan välillä ja joka nykyisin on varsinkin valtavan vuoksiaaltonsa vuoksi maineessa. Se sai nimekseen »Ranskan lahti», mutta tämä nimi on kartoista kadonnut, ja lahtea nykyisin nimitetään vanhemmalla portugalilaisella nimellä Fundy-lahdeksi (syväksi lahdeksi). Rannikkoa tutkittaessa löytyi nykyisen Annapoliin oiva satama Uuden Skotlannin länsirannalta. Tämän jälkeen herätti huomiota mannermaalla eräs lahti, joka on tavallaan luonnon merkillisyys, koska siihen laskevan joen suussa koski vuoroveden mukaan aina kääntyy joko mereen taikka sisämaahan päin. Kun oli juhannus tähän paikkaan tultaessa, sai joki siitä nimen, ja St. John se on vielä tänä päivänä. Joen, suussa oli kalliolla intiaanikylä, josta kulki maan puikki intiaanien polku Canadaan. Jatkettiin sitten rantaa pitkin matkaa etelämmäksi ja saavuttiin Passamaquoddy-lahteen, joka kauneine saarineen miellytti De Montsia niin, että hän siihen perusti siirtokuntansa. Se sai nimeksi Ste Croix. Champlain laati seudusta tarkan kartan, joka sitten v. 1797 pelasti tämän seudun Canadalle Yhdysvaltain aloittamassa rajariidassa.

De Montsin mukana oli myös tullut paroni Jean de Biencourt, Poutrincourtin herra. Tämä oli siihen määrään mieltynyt Annapoliin lahteen, että päätti perustaa siihen toisen siirtokunnan ja muuttaa siihen perheensä 'keralla asumaan. Hän palasi Ranskaan valmistamaan tätä uutta yritystään, johon kuningaskin suostui, vaikka Poutrincourt, joka oli kiivas katolilainen, oli häntä vastaan taistellut liigan puolella. Champlain lähetettiin etelään päin tutkimaan rannikkoa, jota aina Verrazzanon ajoista saakka oli sanottu »Norumbegaksi» ja jossa muka piti olla joku tarumaisen rikas kaupunki. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään jälkeä näistä ihmeistä eikä rikkauksista, vaikka maa itse oli kylläkin ihanaa.

Ste Croix'n siirtokunta oli perustettu huonolle paikalle. Talven kuluessa puolet siirtolaisista kuoli keripukkiin, vilu ja ruoan puute tuotti paljon kärsimyksiä, ja kevään tullen sen vuoksi kaikki halusivat lähteä pois. Champlain lähti De Montsin kanssa rantaa pitkin etelään päin etsimään parempaa paikkaa, ja tällä kertaa he tutkivat rannan aina Kap Codiin saakka. Muun muassa he kävivät siinä satamassa, jossa viisitoista vuotta myöhemmin puritanilaiset »pyhiinvaeltaja-isät» astuivat maihin. Se ja muutkin rannikon paikat saivat ranskalaiset nimet, joista kuitenkin suurin osa on myöhemmin vaihtunut toisiin. Tällä matkalla muun muassa tavattiin se heimo, jonka polvien piti ulottua pään yli, kun he kantapäillään istuivat, mutta Champlain ei heistä sen kummempaa huomannut, kuin että he olivat nopeat kulkemaan, samoin kuin intiaanit yleensäkin.

Tämän matkan johdosta De Monts muutti siirtokuntansa väliaikaisesti toiseen paikkaan ja antoi sitten Champlainin toimeksi tutkia vielä tarkemmin samaa rannikkoa, koska hän halusi perustaa siirtokuntansa lämpöisempään seutuun. Itse hän lähti Ranskaan. Poutrincourtin kanssa Champlain nyt tutki Fundy-lahden aina viimeiseen perukkaan saakka. Matkassa oli Markus Lescarbot, nuori sukkela lakimies, joka uteliaisuudesta oli tullut Poutrincourtin seurassa ja sitten kirjoitti Uuden Ranskan alkuvaiheista sekä lähdeteoksena tärkeän että tyylin puolesta vilkkaan ja ansiokkaan historiateoksen. Seuraavan talven he viettivät Port Royalissa, ja kun he ruokajärjestyksestä pitivät hyvän huolen, kului aika hyvin. Champlain, jolla oli enimmän kokemusta Uuden maailman oloista ja ilmanalasta, perusti »Hyvän ajanvieton veljeskunnan» melkein samaan tapaan kuin nykyisten napamatkustajain on tapana. Tämän veljeskunnan jäsenten tuli vuoron mukaan pitää siirtokuntaa hyvällä tuulella kunkin päivänsä ja pitää huolta ruokatavarain hankkimisesta. Päivällisajan tultua veljeskunnan jäsenet saatossa marssivat ruokasaliin, edellä sen päivän hankkija, pyyhinliina olallaan ja kaulassaan veljeskunnan nauha. Muut jäsenet hänen perässään tullen kantoivat hänen hankkimiaan ruokia, jotka suureksi osaksi olivat ympäristön metsistä ja vesistä, sillä niihin aikoihin oli Uudessa Skotlannissa vielä runsaasti riistaa sekä maalla että vedessä. Talvi kuluikin hupaisesti, mutta kevään tultua retkikunta sai huonoja uutisia. De Montsin oikeudet oli lakkautettu, eikä hänellä enää ollut varoja yrityksen jatkamiseen. Kaikki saivat käskyn palata Ranskaan. Viimeisinä lähtivät Champlain, jonka kartta vielä oli keskeneräinen, ja Poutrincourt, joka tahtoi korjata kylvämänsä viljat, voidakseen Ranskan kuninkaalle näyttää, kuinka hedelmällistä maa oli.

Poutrincourt ei sitten hylännytkään siirtokuntaansa, ennenkuin se monien vihain vuoksi oli täytymys. Ensin jesuiitat juonillaan häiritsivät sen toimeentuloa, sitten Virginian englantilaiset siirtolaiset sen hävittivät, väittäen kaikkien näitten seutujen kuuluvan Englannille John Cabotin löytöjen oikeudella.

Acadia oli seuraavina aikoina ainaisten riitain aiheena Ranskan ja Englannin välillä. Sen ranskalaiset siirtokunnat olivat toisin ajoin jotenkin lukuisat, mutta niitten sisällistä rauhaa häiritsivät ankarat riidat. Lopulta Uuden Skotlannin ranskalaisten täytyi tyytyä pohjoisosaan, Breton-saareen, jonka asukkaista melkoinen osa vielä tänä päivänä polveutuu vanhoista ranskalaisista siirtolais-suvuista.

Quebecin perustaminen.

Kun Champlain kolme vuotta poissa oltuaan palasi Ranskaan, vei hän karttansa ja muut tietonsa De Montsille ja sai tämän taivutetuksi vielä jatkamaan näitä merentakaisia yrityksiä. De Monts sai kuninkaan suomaan itselleen vielä yhdeksi vuodeksi turkiskaupan yksinoikeuden ja Champlain lähetettiin nyt hyvin varustettuna Laurentin joelle. Hän purjehti ensin Saguenayn suuhun Tadoussaciin, joka vanhastaan oli turkisten markkinapaikka, otti siellä takavarikkoon turkiksia ostelevain baskien laivan ja rakensi sitten aluksen, jolla hän lähti nousemaan Laurentin jokea. Erääseen paikkaan, jonka kohdalla kallioniemi ahdistaa joen tavallista kapeammaksi ja jota intiaanit Champlainin oman ilmoituksen mukaan sanoivat Quebeciksi, hän rakensi kahdenkertaisia hirsihuoneita ja niiden ympäri vallin ja ojan, ja niin oli Quebecin perustus laskettu. Laivat palasivat ostettuja turkiksia Ranskaan viemään, Champlain taas jäi uusiin asumuksiinsa väkensä keralla talvea viettämään. Kahdeksantoista hänen miehistään sairastui keripukkiin ja niistä kymmenen kuoli. Champlain etsi joka taholta ameda-puuta, joka oli niin ihmeellisellä tavalla pelastanut Cartierin retkikunnan (II, 408), mutta intiaanit eivät siitä voineet antaa mitään tietoa. Siitä hän päätti, että ne intiaanit, jotka Cartierin aikana paikkakunnalla asuivat, olivat olleet toista rotua kuin hänen aikaisensa. Niin asia olikin. Muutoin talvi kului suotuisasti, eivätkä Quebeciin rakennetut uudisasunnot sen jälkeen ole kylmille jääneet.

Sotaretki irokuoita vastaan.

Keväällä tehtiin retki, joka sai ratkaisevan merkityksen Canadan koko tulevaisuudelle. Algonkin-intiaanit ja ylämaahan paenneet huronit valmistelivat kostoretkeä irokuoita vastaan, jotka olivat karkottaneet huronit Laurentin jokilaaksosta, ja Champlain tarjoutui lähtemään mukaan heidän liittolaisenaan. Tämän retken kautta ranskalaiset ja irokuoit kaikiksi ajoiksi riitaantuivat, ja arvaamattoman paljon vahinkoa tuotti se heidän yrityksilleen. Mutta toiselta puolen irokuoit olivat niin pelätyt, että kaikki ne Laurentin jokilaaksossa ja isojen järvien pohjoispuolella olevat intiaaniheimot, jotka elivät heidän kanssaan vihoissa, sen sijaan lujasti liittyivät ranskalaisiin, ja nämä saattoivat aina Superior-järvelle saakka kulkea kuin ystäväin maassa — milloin irokuoit eivät sinne saakka retkiään ulottaneet.

Irokuoitten suuri liitto levitti valtaansa samain periaatteitten mukaan kuin vanhat roomalaiset. He hävittivät vastustajansa yhden erältään. Muitten kanssa sillä välin hyvissä väleissä ollen he tuhosivat tuhottavansa niin perusteellisesti, että heimo, jonka kimppuun he olivat hyökänneet, samalla lakkasi olemassa olemasta. Mitä tähteitä jäi, ne he ottivat omain heimojensa aukkojen täytteiksi. Heikontumattomina he siten saattoivat kääntyä uutta vihollista vastaan. Ottava-joen algonkinit ja Georgian lahdelta saakka tulleet huronit — huronien, s.o. harjaspäitten nimen tämä kansa vasta myöhemmin sai ranskalaisilta, Champlain käyttää heistä nimeä, joka vastaa nykyistä Wyandottea — suostuivat ilomielin Champlainin avuntarjoukseen. Ranskalaisten luku ei tosin ollut suuri, mutta intiaanit, siitä mitä olivat heistä nähneet, arvasivat, että heidän esiintymisensä siitä huolimatta olisi tehoisa.

Ainoastaan kaksitoista ranskalaista oli retkikunnan mukana. Noustiin Quebecistä Laurentin jokea Richelieu-nimisen oikealta puolelta tulevan syrjäjoen suuhun saakka; siinä pari päivää kalastettiin eväitä. Richelieu oli irokuoitten liittokunnan maahan valtatie. Vedenjakajalla asuivat mohawkit, ensimmäinen irokuoi-kansa, ja retki siis piti aivan vihollisen alueen sydämeen. Intiaanit olivat Champlainille kertoneet, että jokea saattoi nousta meriveneillä, aina siihen suureen järveen saakka, joka on löytäjästään nimensä saanut, mutta eteen tulikin koski, jonka alle vene oli jätettävä. Vaikka intiaanit siis olivat antaneet vääriä tietoja, ei Champlain kuitenkaan malttanut palata takaisin, vaan lähetti miehensä veneen keralla Quebeciin ja otti ainoastaan kaksi vapaaehtoista mukaansa. Intiaanit helposti taivalsivat kevyet kanoottinsa koskien ohi, ja niitten niskasta lähdettiin uudelleen veneillä matkaa jatkamaan. Sankat aarniometsät saartoivat kahden puolen jokea, joka kesäisen auringonpaisteen loisteessa oli kuin valokatu tuntemattomiin synkkiin saloseutuihin.

Osa intiaaneista oli oikullisesti luopunut koko sotaretkestä jo Richelieun suulla, ja kun retkikunnan voima koskien päällä laskettiin, oli jäljellä vain kuusikymmentä miestä ja neljäkolmatta kanoottia. Pysähdyttiin eräälle saarelle metsästämään ja tehtiin sitten leiri nykyisen St. Johnsin kaupungin seuduille. Päälliköt osoittivat nyt joka miehelle, mikä kunkin paikka oli tappelussa, pistäen sitä varten maahan keppejä, yhden kutakin miestä varten, ja pitemmät kepit päälliköitä varten. Intiaanit kokoontuivat sitten tätä asemakaavaa tutkimaan ja oppimaan jokainen osansa. Kanootit oli vedetty rannalle, ja koska oltiin vihollismaassa, niin rakennettiin yöksi kaadetuista puista suojus leirin ympärille. Kahdessa tunnissa tämä työ sai valmiiksi Champlainin suureksi ihmeeksi. Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa virtaa pitkin, kunnes saavuttiin suurelle Champlain-järvelle. Ranskalainen matkustaja katseli sitä ihastuneena. Hän pani muistoon kaikki tärkeimmät seikat, puut, riistaeläimet, maan kauneuden, vanhat asutuksen merkit — ennen irokuoi-sotia seutu oli ollut asuttua. Kummallakin rannalla kohosi takamaasta korkeita vuoristoita. Oltiin nyt keskellä mohawkien aluetta ja tehtiin matkaa vain yöllä. George- ja Champlain-järven välisellä kannaksella, lähellä nykyistä Ticonderogaa, vihdoin tavattiin joukko irokuoita. Tällä paikalla, jossa myöhemmin taisteltiin monta Pohjois-Amerikan historiassa muistettavaa tappelua, syntyi kahakka. Champlain laati siitä kertomuksen ja liitti kertomukseen kuvankin, josta näkyy, että intiaanit sittemmin muuttivat taistelutapaansa, tultuaan pyssyjen kanssa tekemisiin. Kuvassa he taistelevat taajoissa joukoissa, joita päälliköt johtavat. Näemme siinä niinikään puuvarustuksen, jonka irokuoit nopeaan laativat vihollisen huomattuaan. Nämä irokuoit nyt ensi kerran tutustuivat ampuma-aseihin ja pelästyivät heti niitten taikatehoa, kun kaksi heidän etevintä miestään laukausten kajahtaessa paikalla kaatui. Kaksi ranskalaista oli asetettu sivustalle ja he alkoivat ampua metsästä; Champlain itse marssii kuvassa joukon edellä, ampuen hänkin. Irokuoit säikähtivät pamauksia ja luotien tehoa niin kamalasti, että tuota pikaa lähtivät pakoon, ja retkikunta sai helpon voiton. Monta sotavankia otettiin, ja ensi kerran Champlain nyt näki heitä paalussa kidutettavan; heidän kärsimyksiään säälien hän ampui heihin armoluodin. Intiaanien julmat tavat häntä kammottivat. Paluumatkalla Champlain sotavangeilta kokosi tietoja järven eteläpuolella olevasta maasta. Ilman muita tapaturmia retkikunta sitten palasi samaa tietä, jota oli tullutkin, ja Laurentin joella tiet erkanivat. Ranskalaiset palasivat virtaa alaspäin, heidän intiaaniliittolaisensa taas lähtivät päinvastaiseen suuntaan, noustakseen jokireittejä myöten kotiseuduilleen.

Montrealin perustaminen.

Champlain palasi nyt Ranskaan, mutta ei siellä kauan viipynyt. Seuraavana kesänä hän jo purjehti takaisin Uuteen Ranskaan, jonka nimen Canada oli saanut, ja vietti siellä suurimman osan loppuikäänsä uupumattomassa toimessa siirtokunnan hyväksi. V. 1611 hän perusti Mont Royalin kauppa-aseman, nykyisen Montrealin. Vasta v. 1613 hän saattoi ryhtyä löytöretkiään jatkamaan nousten toukokuun lopulla Laurentin jokea sen suureen syrjäjokeen Ottavaan. Hän oli Vignan-nimiseltä seikkailijalta, joka oli käynyt algonkinein luona, kuullut pohjoiseen mereen muka laskevasta joesta, jonka tämä seikkailija sanoi löytäneensä. Champlain nousi suurin vaivoin vuolasta Ottavaa, jonka koskissa hän oli henkensä menettää, ja saapui vihdoin algonkinien asumuksille Coulange-järven seuduille. Mutta sieltä hän huomattuaan Vignanin kertomukset paljaiksi valheiksi palasi takaisin.

Huron-järvi ja huronit.

V. 1615 huronit uudelleen pyysivät Champlainen apua irokuoita vastaan.

Hän suostui tulemaan ja nousi tällä kertaa samaa vesireittiä aina Huron-järven rannalle. Hänen edellään kulki franciskanimunkki Josef Le Caron, joka oli tullut Ranskasta kastamaan Canadan alkuasukkaita. Champlain nousi Ottavaa ohi Coulange-järven Mattawa-nimisen syrjäjoen laskupaikalle saakka, nousi Mattawaa vedenjakajalle ja kulki Nipissing-järveä ja French Riveriä — samaa reittiä siis, jota nykyään suuri valtamerikanava on suunniteltu — Huron-järven Georgian lahteen. Huron, keskimmäinen, oli näin ensimmäinen Pohjois-Amerikan suurista sisäjärvistä, jonka eurooppalaiset näkivät. Champlain ei kuitenkaan ollut sen ensimmäinen näkijä, vaikka hän olisi sen kunnian ansainnut, sillä Le Caron seuransa keralla oli sen yhdyttänyt ennen häntä.

Huronien kansa, jonka luo Champlain nyt oli matkalla, oli irokuoitten ahdistamana hylännyt vanhat asuinpaikkansa, Quebecin, ja Montrealin seudut, ja liittolaisiltaan Ottawan algonkineilta saanut uudet asuinsijat niin kaukana lännessä, ettei luultu irokuoitten sotaretkikuntien uskaltavan sinne saakka tulla. Huronit olivat samaa rotua kuin irokuoit, viljelivät maata, asuivat kylissä ja saivat vainioistaan suuren osan elatustaan samoin kuin hekin, jota vastoin vierasrotuiset algonkinit, jotka olivat koko joukon alemmalla kehityskannalla, elivät metsästyksestä ja muuttelivat asuinpaikkojaan aina sen mukaan, kuin riistan väheneminen vaati.

French Kiveristä erottuaan Champlain laski Huron-järven rantaa seuraillen etelää kohti, kunnes tapasi etsimänsä kansan Georgian lahden ja Simcoe-järven välisellä kannaksella sangen hedelmällisessä seudussa asumassa. Näkemänsä valtavan suolattoman ulapan hän ensin nimitti huronien mahtavimman heimon, attigouantanien nimellä, koska hän ensin tuli heidän kyliinsä, mutta muutti nimen myöhemmin »Mer Douceksi» (suolattomaksi mereksi). Molemmat ovat kuitenkin kartoista hävinneet; Huron, haukuntanimi, jonka ranskalaiset antoivat wyandoteille, on lyönyt laudalta muut nimet.

Huroneilla oli täällä kolmisenkymmentä kylää, näissä pari-, kolmekymmentätuhatta asukasta. Eteläisen rintaman kylät olivat linnoitetut samalla tavalla kuin Hochelaga Cartierin käydessä (II, s. 405). Vainioilla kasvoi viljalti maissia ja kurbitsoja. Päivännoutojakin viljeltiin ja niiden siemenistä puserrettiin öljyä. Vastaanotto oli riemullinen. Eräässä kylässä tavattiin toistakymmentä edellä tullutta ranskalaista, ja franciskani Le Caron oli jo täydessä opetustoimessa. Hän vietti Champlainin saapuessa juhlallisen messun, joka oli laatuaan ensimmäinen Canadan suurien järvien rannoilla.

Champlain oli viipynyt matkalla niin kauan, että huronit, luullen hänen väliltä takaisin kääntyneen, jo olivat ennättäneet laskea sotaväkensä hajalleen. Mutta nyt ryhdyttiin paikalla toimiin sen kokoamiseksi. Sotilaita alkoi keräytyä, ja saapui tieto, että andastet, jotka asuivat Susquehannan varsilla irokuoitten takana, olivat luvanneet tulla siltä puolelta auttamaan. Andastet olivat jo joutuneet tekemisiin hollantilaisten kanssa, jotka olivat asettuneet Hudsonin rannoille ja tehneet irokuoitten kanssa liiton. Syyskuun lopulla oli vihdoin kaikki valmiina ja lähdettiin matkalle.

Ontario.

Retkikunta kulki Simcoe-järvelle ja siitä edelleen jokia, järviä ja taipaleitten poikki Ontarioon. Ontariolla ei kukaan valkoinen ollut käynyt ennen Champlainia, ellei ehkä Etienne Brulé, jonka matkoista tiedot ovat vajanaiset. Retkikunta meloi järven pohjoisrantaa itäpäähän, jossa »oli paljon suuria kauniita saaria», ja oikaisi sitten selän poikki etelärannalle. Kanootit kätkettiin metsään ja lähdettiin maisin samoamaan irokuoitten kyliä kohti. Tultiin joelle ja järvelle, jotka luultavasti olivat nykyiset Oneida-joki ja -järvi. Niin oli saavuttu lähelle Onondagain pääkaupunkia, jossa paloi irokuoitten liiton yhteinen neuvostuli.

Kuuden kansan liitto.

Irokuoitten liittokunnan maat alkoivat siihen aikaan Ontarion ja Laurentin joen eteläiseltä vedenjakajalta ja niihin kuului Hudsonin, Susquehannan ja Delawaren latvaseudut. Sotaretkillään olivat he hävittäneet autioksi sangen laajan alueen joka taholle. Liittoon kuului alkuaan viisi heimoa ja sitä sanottiin silloin »viiden kansan liitoksi». Mutta kun Pohjois-Carolinan tuscarorat pakenivat liittokunnan turviin, oli kansoja kuusi, ja liittokuntaa sitten siirtoloitten kesken alettiin nimittää »kuuden kansan liitoksi». Sen varsinainen perustaja oli Hiawatha-niminen intiaanipäällikkö, jonka nimeen liittyy paljon taruja ja josta Longfellow sai aiheen tunnettuun Kalevalaa jäljittelevään runoelmaansa. Vaikka liittokunnan valta ulottui länttä kohti aina Mississippiin ja etelässä Tennesseehen, ei sen miesluku ollut suuri; se on arvioitu vain 10,000—12,000 hengeksi, ja sotaan se saattoi nostaa vain pari tuhatta miestä ja jonkun sadan päälle. Mutta hollantilaiset ja englantilaiset hankkivat irokuoille ampuma-aseita, ennenkuin niitä saivat muut intiaaniheimot, ja siitä syystä he olivat sodissa muita etevämmät. Sataviisikymmentä vuotta he kykenivät säilyttämään itsenäisyytensä käyttäen hyväkseen englantilaisten ja ranskalaisten välisiä riitoja, vaikka enimmäkseen taistellen englantilaisten puolella. Heidän politiikkaansa on kiittäminen siitä, että englantilaiset saivat sisämaat haltuunsa ja että Pohjois-Amerikasta tuli englantilainen maa, sillä jos he olisivat menneet Ranskan puolelle, eivät englantilaiset olisi voineet edetä rannikkoa edemmäksi, siksi pienet olivat ne voimat, joilla siirtolaiset siihen aikaan tekivät raivaustyötään. Irokuoita on syytetty erikoisesta julmuudesta, mutta siinä kyllä muut intiaanit vetivät heille vertoja. Lescarbot'n mielestä eivät useimmat Euroopankaan kansat siihen aikaan olleet julmuudessa heitä huonompia. Tätä mahtavaa liittokuntaa vastaan Champlain nyt johti intiaaniliittolaisiaan, lähimpänä päämääränään eräs sen lujimpia linnoja.

Onondagain kaupungin piiritys.

Lokakuun 9 p. retkikunta tapasi ensimmäiset irokuoit, ja seuraavana päivänä se saapui kylän luo, joka lienee ollut Oneida-järven kaakkoispuolella. Paikka soveltui oivallisesti puolustamiseen ja kylä oli lujasti linnoitettu, samaan tapaan kuin Hochelaga Cartierin sinne saapuessa. Asemakaava oli kuusikulmio; sen yhtä puolta suojeli lammikko, neljää puolta lammesta johdettu joki, joka vallihaudan tavoin juoksi paaluvarustuksen ympäri. Paaluaita, joka ympäröi koko kylän, oli rakennettu kymmentä metriä pitkistä vankoista pölkyistä, jotka oli lujasti yhteen punottu. Sen sisäpuolella oli yläreunan ympäri, parvekkeet puolustajia varten ja sopivissa paikoissa oli paaluaidassa ampumareikiä, joista puolustajat saattoivat ampua hyökkääjiä.

Huronit eivät malttaneet noudattaa Champlainin hyökkäysohjeita, vaan kävivät kiivaasti ja varomattomasti liian aikaisin kylän kimppuun. Hyökkäys lyötiin takaisin ja Champlainin ranskalaisineen täytyi ilmaista väijytyksensä huronien pakoa suojellakseen. Vaikka Champlain olikin vihoissaan tästä tottelemattomuudesta, suostui hän kuitenkin koettamaan uuden kerran ja rakensi sitä varten piirityskojeen, paaluaitaa korkeamman rintavarustuksella suojatun lavan, jolta pyssymiesten piti ampua puhtaiksi paaluaidan sisäpuoliset parvekkeet. Kaksisataa intiaania kantoi tämän lavan paikalleen ja arkkipuuseilla ammuttiin sitten paaluaidan selkä puhtaaksi. Mutta huronit tästä kiihtyneinä eivät nytkään malttaneet tehdä säännöllistä hyökkäystä, vaan hyppivät ympäri kiljuen ja ampuen nuoliaan umpimähkään mihin sattui. He kantoivat sitten puita polttaakseen kylän varustukset, mutta kiihkoissaan latoivat puut tuulen alle, eikä valkea sytyttänytkään paaluaitaa, kun tuuli painoi liekit poispäin. Champlain koetti parhaan taitonsa mukaan johtaa hyökkäystä, mutta hänen huutojaan ja käskyjään ei kuunneltu. Irokuoilla oli riittävästi vettä palon sammuttamiseksi, ja masentunein mielin huronit yrityksen myttyyn mentyä palasivat takaisin leiriinsä. Champlain oli saanut polveensa haavan, intiaaneja oli haavoittanut parikymmentä. Champlain olisi tahtonut uudistaa hyökkäyksen, mutta huronit olivat käyneet niin noloiksi, etteivät he mitenkään siihen suostuneet. Heidän masennukseensa oli syynä sekin, ettei andasteja kuulunut avuksi. Neljän päivän kahakoimisen jälkeen huronit lähtivät paluumatkalle. Peräytymisen he suorittivat hyvin, sivustat ja jälkipää tehokkaasti suojeltuina ja haavoitettuja vasuissa kantaen. Muuan vankka intiaani kantoi selässään Champlainia.

Irokuoitten ahdistaessa saavuttiin vihdoin paikkaan, johon kanootit oli jätetty, ja ne olivat hyvässä korjuussa. Sitten retkikunta hajaantui, jotkut kalastamaan, toiset metsästämään, toiset majavia ansoilla pyytämään, jotkut kotiinsa palatakseen. Champlain olisi ollut halukas palaamaan Quebeciin, mutta intiaanit eivät häntä laskeneet. He tarvitsivat häntä ja hänen ranskalaisiaan suojakseen ja neuvotellakseen uudesta talviretkestä. Champlain ei saanut kanoottia, jolla olisi voinut lähteä, ja hänen täytyi palata huronien kyliin omavaltaisten liittolaistensa keralla. Kuljettiin takaisin Ontarion pohjoisrannalle ja sitten Ottawa-joelle metsästämään. Champlain siellä yksin metsässä ollessaan harvinaista lintua takaa ajaessaan oli eksyksissä kolme päivää ja kaksi yötä. Sää oli sateista ja pilvistä, ja kun hänellä ei ollut kompassia mukanaan, niin hän kulki piiriä eikä löytänyt takaisin. Pyssyllään hän hankki syötävää ja tulella paahtoi riistan, nuotiolla nukkui yöt. Sitten tuli joki vastaan, ja hän lähti sitä seuraamaan. Tuli koski, metsä aukeni, ja hän tuli pitkälle niitylle, jolla oli tavattoman runsaasti kaikenlaista metsänriistaa. Sitten hän näki pitkän uoman leveätä jokea ja tunsi vihdoin kaalamon, jonka poikki hän oli ennen kulkenut. Tästä hän sen verran käsitti seutua, että tiesi, millä suunnalla leiri oli, ja seuraavana päivänä palasi sinne takaisin. Sen perästä eivät intiaanit tahtoneet laskea häntä yksin metsään, eikä Champlain toista kertaa unohtanut kompassiaan. Talven tullessa retkikunta palasi kotiin riistasaaliineen, jota oli niin paljon, kuin suinkin kulkemaan saatiin. Jäällä käytettiin canadalaisia ahkioita, »tobogganeja». Joulun aikaan saavuttiin huronien kyliin, joista Champlain sitten teki retkiä muittenkin heimojen, kuten »tupakkain» luo. Tämä kansa oli saanut nimensä siitä, että se viljeli erästä tupakkalajia, joka intiaanien kesken oli suuressa maineessa. Champlain kuvaa matkakertomuksessaan laajalti kaikkien näitten heimojen tapoja.

Etienne Brulé.

Champlainin tulkki Etienne Brulé tuli kulkeneeksi Canadaa vielä koko joukon laajemmalti kuin hänen isäntänsä. Ennenkuin huronit lähtivät ylläkuvatulle sotaretkelle, pidettiin Simcoe-järven laskuväylän niskassa suuri neuvottelu ja päätettiin lähettää andastien luo airuita pyytämään näitä jouduttamaan apuväen lähettämistä. Kaksitoista intiaania valittiin tälle retkelle ja Brulé pyysi päästä mukaan. Champlain suostui siihen, koska tie piti tuntemattoman maan kautta, ja syyskuun 8 p. airutjoukko lähti matkaan. Se oli vaarallinen retki, sillä andastien maa oli kaukana Susquchannan varsilla ja sinne oli mentävä irokuoitten liittokunnan läntisimmän heimon, senekain, maan läpi. Täytyi ensin tehdä pitkä kierros puolueettomain alueen kautta — tämä kansa oli nimensä saanut siitä, ettei se liittynyt irokuoihin sen enempää kuin huroneihinkaan — joka ei suinkaan estänyt ensiksi-mainittuja heitäkään tuhoamasta. Ontarion länsipää luultavasti kierrettiin kanooteilla, mutta Niagarasta Brulé ei näytä mitään kuulleen. Suurinta varovaisuutta noudattaen saatiin vihollisjoukot vältetyiksi yhtä seneka-joukkoa lukuunottamatta, joka oli siksi pieni, että se osaksi tuhottiin, osaksi hajoitettiin.

Andastit ottivat Brulén saattajineen mitä parhaiten vastaan, mutta siellä juhlittiin niin kauan, että apujoukko, joka kyllä lähti liikkeelle, tulikin perille kahta päivää liian myöhään. Talven Brulé vietti andastien pääkylässä, Karantuanissa, ja sieltä käsin tutki nykyisen Pennsylvanian sisäosia. Kun oli liian vaarallisia palata takaisin samaa tietä, niin hän laski Susquehannaa Chesapeake-lahteen, jonka kapteeni Smith oli seitsemän vuotta aikaisemmin tutkinut. Mutta sieltä hän kuitenkin palasi takaisin ylämaahan ja keväällä 1616 lähti andasteilta saamainsa oppaitten keralla paluuretkelle huronien maahan. Tiellä tavattiin suurehko joukko senekoita, Brulén saattajat hajosivat kuin akanat tuuleen ja Brulé jäi yksin ja eksyi metsään. Välttääkseen nälkäkuoleman hän päätti lähteä senekain luo ja nämä ottivatkin hänet ystävällisesti vastaan. Mutta myöhemmin huomatessaan, mitä hän oli miehiään, he tuomitsivat hänet kuolemaan ja alkoivat häntä kiduttaa. Riisuessaan hänet roviolle intiaanit löysivät hänen rinnaltaan pienestä pussista »Agnus Dei» messun — vaikkei Brulé suinkaan ollut miesten hurskaimpia — ja tahtoivat tietää, mitä se oli. Brulé heitä juhlallisesti varoitti, että sitä oli pideltävä varovaisesti, koska se oli voimallinen taika, joka heidät varmasti tappaisi. Ja samalla puhkesikin raivoamaan kova rajuilma salamoineen ja ukkosineen, jota yht'äkkiä seurasi kirkas taivas. Intiaanit sitä niin säikähtivät, että päästivät hänet nuorista, vaatettivat hänet ja veivät kyliinsä. Siellä Brulé saavutti niin suuren suosion, ettei pidetty juhlaa eikä karkeloa ilman häntä, ja vihdoin hänelle annettiin oppaat, jotka saattoivat hänet takaisin huronien maahan.

Brulé eli sitten jonkun aikaa kadoksissa intiaanien keskuudessa, mutta v. 1618 hän heidän kanssaan laski jokireittiä alas siirtokuntiin kauppaa tekemään ja tapasi Champlainin, jolle hän kertoi seikkailunsa ja kuvasi näkemänsä uudet seudut. Hän sai sitten toimekseen taivuttaa huronit säännöllisesti tulemaan Quebeciin kaupoille ja oleskeli enimmän aikansa heidän keskuudessaan. Seuraavina vuosina hän retkeili yhä kauemmaksi länteen päin ja ensimmäisenä saapui Sault Ste Marieen ja tämän jälkeen Superior-järven rannalle. Samoin hän oli ensimmäinen puolueettomain kansan luona käynyt. Champlain oli ollut heidän rajallaan, mutta huronien pelotuksesta palannut takaisin. Mutta Niagarasta Brulé ei nytkään saanut tietoa.

Brulé oppi intiaaniystäviltään enemmän kuin he häneltä. Hän eli heidän keskuudessaan irstaasti eikä kammonut petosta. Hän otti englantilailta vastaan rahoja antaakseen heille tietoja Canadasta. V. 1632 huronit, luullen erästä ruttoa hänen synnyttämäkseen, murhasivat hänet, keittivät ja söivät. Kylän, jossa tämä tihutyö tehtiin, he sitten polttivat, ja heimon poppamies väitti nähneensä murhatun sisaren hengen lentävän kylän yli — vaikka suurin osa intiaaneista luuli tietävänsä, että se olikin ollut hänen setänsä.

Champlainin viimeiset vaiheet.

Champlainin aikomus oli Huron-järvestä tehdä retki pohjoiselle merelle, josta hän oli kuullut, sillä kauppatien löytäminen Kiinaan väikkyi kaiken aikaa hänen mielessään, mutta huronien ja algonkinien välinen sota, jossa vuodatettiin verta ja jonka sovittaminen annettiin hänen toimekseen, viivytti lähtöä niin kauan, että matka lopulta oli sikseen heitettävä. Keväällä 1616 hän vihdoin pääsi lähtemään paluumatkalle samaa reittiä käyttäen, jota oli noussutkin, ja saapui heinäkuussa Quebeciin sekä syyskuussa Ranskaan.

Siihen päättyivät Champlainin löytöretket. Mutta hän olikin kulkenut suuren osan Itä-Canadasta, aivan tuntemattomia maita, laatinut niistä omien tarkkain havaintojensa ja intiaanien osoitusten mukaan kartan ja koonnut paljon tietoja maan luonnosta, tuotteista ja asukkaista. Hän oli tarkalleen tutkinut Acadian merenrannan, kulkenut ristiin rastiin Quebecin maakunnan, noussut Saguenayta ja St. Maurice-jokea niin korkealle, kuin niitä meriveneillä pääsi, ja intiaaneilta koonnut tietoja pohjan puolen seuduista. Hän oli tunkeutunut Laurentin vesistösyvänteen etelärannalle kahdesta paikasta, Champlain-järven reittiä ja Oneidan reittiä, noussut Ottawa-jokea Nipissing-järveen ja sieltä kulkenut French Riveriä Huron-järvelle. Hän tunsi Huron-järven itärannan ja aavisti sen valtavan suuruuden. Hän oli saanut tietoja Superior-järvestä ja kanootissa kulkenut Ontarion poikki. Mutta Erie-järvi oli hänelle tuntematon, luultavasti siitä syystä, että se kuului irokuoitten alueeseen, jonka vuoksi huronit eivät koskaan siellä päin liikkuneet. Niagarasta hän- oli jotain kuullut, vaikkei aavistanutkaan sen putousluonnetta. Champlain oli näin saanut oikean käsityksen Laurentin joen ja suurien järvien välisestä yhteydestä, mutta silti jäi hänen aikalaistensa mieliin vireille toivo, että niistä voisi jatkua vesiväylä Tyyneen mereen, siten nimittäin, että niiden vesi juoksisi kahtia, samoin kuin vanhoissa kartoissa Niilin lähdejärvien.

Elämänsä loppuosan Champlain vietti Quebecissa vahvistaen siirtokuntaa kaikella tavalla. Hän hankki sinne enemmän katolilaisia lähetyssaarnaajia, joitten piti kääntää huronit ja algonkinit kristinuskoon, jotta niistä tulisi luotettavia alamaisia. Irokuoit hän olisi kukistanut, jos olisi saanut kotimaasta sitä varten pyytämänsä satakunnan miestä: mutta verraten espanjalaisten ja portugalilaisten merentakaisiin yrityksiin liikeni Ranskasta Canadaan sangen vähän väkeä. Sieltäpä ei saatu kultaa, joka olisi seikkailijoita houkutellut. Kun hän ei voinut irokuoita kukistaa, niin hän teki heidän kanssaan rauhan, jota kesti lähes viisi vuotta ja olisi kestänyt kauemminkin, elleivät algonkinit v. 1627 olisi tehneet typerää hyökkäystä irokuoitten maahan ja siten saaneet näitä uudelleen kaivamaan esiin sotatapparan. Vasta Champlainin kuoltua tämän hurjan työn huonot seuraukset kuitenkin kävivät vallan ilmeisiksi, sillä irokuoit sitten perin pohjin hajoittivat sekä huronien kansan että muutkin ranskalaisten ystäväkansat suurien järvien pohjoispuolelta ja samoilivat niin kauas ranskalaisen alueen sydämeen, että siirtolaiset tuskin uskalsivat lähteä Quebecia edemmäksi.

Vähäiset olivat ne varat, joilla Canada perustettiin, yritys kun oikeastaan oli vain kauppayritys ja perustui kokonaan turkiskaupan tuottamaan voittoon. Vasta Richelieu päätti antaa Canadalle entistä tehokkaampaa tukea ja rupesi itse suuren kauppakomppanian esimieheksi. V. 1629 englantilaiset valloittivat Quebecin, ennenkuin uusi järjestys vielä oli voimaan päässyt, ja Champlain lähetettiin Englantiin sotavankina. Mutta sinne saapuessaan hän ilokseen saikin tietää, että valloitus oli sattunut rauhanteon jälkeen ja Canada annettu takaisin Ranskalle. Champlain palasi siirtokuntaansa v. 1633 ja kuoli pari vuotta myöhemmin Quebecissä 68 vuoden ikäisenä. Hänelle kuuluu kunnia Pohjois-Amerikan sisäosien avaamisesta. Hänen jälkeensä tunnetun alan rajat verkalleen, mutta varmasti laajenivat.

Champlain oli lähettänyt nuoria ranskalaisia intiaaniheimojen luo kieltä oppimaan, ja heistä tuli sitten siirtokunnan ja heimojen välittäjät. Tulkit elivät vuosia intiaanien luona ja palasivat sitten takaisin siirtokuntiin perustaen perheitä, joista moni Canadan vanhimpia ranskalaisia sukuja polveutui. Toiset jäivät kokonaan intiaanien luo asumaan, taikka rupesivat ammattimetsästäjiksi ja ottivat intiaanilaiset vaimot, ja näistä polveutuivat nuo »metsän juoksijat», »coureurs de bois», jotka myöhemmin tuottivat lähetyssaarnaajain joukkoa, puoleksi kauppiaita, puoleksi löytöretkeilijöitä, aina ilonpitoon valmiita, puutteen tai vaarain masentamattomia. He elivät metsäläiselämää, niinkuin metsäläiset itsekin — ja niinkuin usein lähetyssaarnaajatkin, heidän esimeikkiään noudattaen. Intiaanista ei tullut ranskalaista, vaan ranskalaisesta intiaani.

Jean Nicollet.

Champlainin vielä eläessä saapuivat ensimmäiset jesuiitat Canadaan ja perustivat lähetysasemiaan huronien keskuuteen. Heidän mukanaan matkusti ylämaahan Jean Nicollet, joka siellä melkoisessa määrässä laajensi tunnettua aluetta, löytäen Michigan-järven ja luultavasti myös Canadan järvien ja Mississipin välisen vedenjakajan.

Champlain eli kuolemaansa saakka siinä vakuutuksessa, että Laurentin vesistöä oli mahdollinen päästä Etelämereen ja sen poikki Kiinaan ja Japaniin. Nicollet sai toimekseen lähteä entisten löytöjen rajapaaluilta eteenpäin länttä kohti tunkeutumaan.

Nicollet, joka oli Normandiassa syntynyt ja kasvanut, tuli jo nuorukaisena Quebeciin, jossa hänen kykynsä ja rohkeutensa heti herättivät huomiota. Hän ei vielä ollut kahdenkaankymmenen ikäinen, kun hänet lähetettiin algonkinien luo oppimaan heidän kieltään. Hän eli heidän luonaan pari vuotta täydellistä metsäläisen elämää, runsaudessa ja puutteessa, niinkuin näitten metsästäjäheimojen kohtalona oli. Hän oppi heidän kielensä täydelleen ja kävi v. 1622 algonkinien kanssa solmimassa rauhaa irokuoitten kanssa. Sitten hän muutti nipissingien luo ja eli heidän luonaan kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Hänet otettiin heimon jäseneksi ja kaikissa neuvotteluissa hän oli mukana. Nipissingien luota hän palasi Quebeciin tulkiksi. Koska hän osasi erinomaisesti tulla toimeen metsäläisten kanssa, uskoi Champlain hänen toimekseen yllämainitun tutkimusretken.

Heinäkuussa 1634 Nicollet lähti matkaan. Hän nousi Ottawaa ja siitä jatkuvaa vesireittiä huronien luo solmitakseen rauhan heidän ja erään lännessä asuvan tuntemattoman kansan välillä, joka kansa oli silloisille asuinpaikoilleen muuttanut länsimeren rannoilta, kuten Nicollet luuli. Seitsemän huronin kanssa hän tuohikanootissa lähti vaaralliselle matkalleen. Matka piti Huron-järven pohjoista rantaa Sault Ste Marieen ja siitä edelleen rantaa seuraten Michilimackinac-salmeen, josta Nicolletille avautui kenenkään sitä ennen näkemätön Michigan-järvi.

»Tämä salmi on suurien järvien avainkohta», lausuu siitä Dawson, »sillä siinä Superior, Huron ja Michigan koskettavat toisiaan, ja lähellä Michiganin länsirantaa Laurentin ja Mississipin suunnattomat vesistöalueet lähestyvät niin lähelle toisiaan, että paljon veden aikana on vedenjakajan poikki kanootin kuljettavat vesiväylät. Silloin saattaa meloa Laurentin joesta Mexicon lahteen ensinkään nostamatta alustaan vedestä. Intiaanilaisia heimoja virtasi tämän salmen kautta edes takaisin metsäläissotien ainaisissa onnen vaiheissa, ja jokaiseen niemeen, jokaiseen saareen liittyi romanttisia legendoja. Aivan salmen suussa näyttää Michilimackinacin metsäinen saari uivan veden päällä, kohoten mahtavin piirtein keskustaansa kohti. Se on nykyisin huvimatkustajain lempipaikkoja, mutta ennen vanhaan se oli algonkinien jumaluustaruston suurien karkeloivien henkien tyyssijoja. Nicollet ensimmäisenä valkoisena miehenä kulki tämän taruportin kautta tuntemattomalle vedelle, josta hän niin paljon toivoi. Hän toivoi löytävänsä tien kultaiseen Itään. Hän olikin varustautunut Itämailla esiintymään; veneessä oli niitten vähien matkatavaroitten joukossa, mitä hän oli mukaansa ottanut, kiinalaisesta damastista neulottu juhlapuku, joka oli lintu- ja kukkaompeluksin kauniisti kirjailtu. Mutta se kare, joka loiski hänen kanoottinsa keulassa, tulikin kuuttasataa kilometriä laajan järven poikki. Hänen oikealla kädellään oli Ignatiuksen niemi, jonka sitten hurskas Marquette läsnäolollaan pyhitti, ja vasemmalla kädellä Mackinac-niemi, jossa myöhemmin Pontiac niin petollisesti teurasti brittiläisen linnaväen. Se on paikka, jonka kauneus etsii vertojaan. Siinä missä Nicolletin kanootti liukui veden yli hiljaa, ilman muuta ääntä kuin melain säännöllinen pistely veteen, kulkee nykyisin suunnaton liike järvestä toiseen. Valtavia höyrylaivoja liukuu edes takaisin sisämerimatkallaan, jonka pituus voi olla puolentoistatuhatta kilometriä. Mutta etäisyydet ovat niin suuret, että tässä salmessa vielä nytkin levon tunnelma on vallitsevana. Ja miten suuria lienevätkin laivat, joitten savut kohoavat taivaanrannalle rajattomilta ulapoilta, niin on täällä tilaa yhtä paljon kuin valtamerellä, eikä mikään kiireen eikä ahtauden tunne vielä nytkään häiritse paikan rauhaa.»

Nicolletin matka piti ensinnä winnebago-kansan luo. Nimi merkitsi hänen luulonsa mukaan »meren kansaa», ja Nicollet oli vakuutettu siitä, että winnebagot olivat tulleet länsimereltä. Champlain oli kuullut heistä huroneilta. He olivat uutta rotua, jota ranskalaiset eivät olleet tavanneet, eivät ymmärtäneet algonkinien enempää kuin huronienkaan kieltä. He olivat dakotoja, samaa rotua kuin mahtavat siouxit ja assiniboinet. Rodun varsinaisena kotina olivat Mississipin ja Missourin ruohoaavikot, mutta winnebagot olivat sieltä ajelehtineet itää kohti suurien järvien rannoille. Ranskalaiset sanoivat kansaa, sanan intianikielestä kääntäen, »haisijain kansaksi», mutta käännös oli väärä, kuten Nicollet tiesi kertoa, sillä sana merkitsi »haisevaa vettä» ja algonkinit muka sanoivat merivettä haisevaksi. Mutta Nicolletkin erehtyi, he eivät tarkoittaneet merivettä, vaan Mississippiä.

Tämän kansan luo päästäkseen Nicollet meloi Michiganin länsirantaa ja yhä oikealle kääntyen saapui nykyiseen Green Bayhin. Kuljettuaan lahden päähän saakka hän nykyisen Fox Riverin suussa tapasi winnebagot. Nicollet oli edeltäkäsin lähettänyt rantaa pitkin lähettilään tuloaan ilmoittamaan, ja vastaanotto oli mitä paras. Neljä-, viisituhatta henkeä oli tullut rantaan häntä tervehtimään ja nuoret miehet kantoivat hänen tavaransa kylään. Winnebagot olivat jo kuulleet näistä ihmeellisistä valkoisista miehistä ja luulivat heitä hengiksi. Nicollet käveli kylään kiinalaiseen juhlapukuun pukeutuneena, kummassakin kädessä pistooli, joilla hän ammuskeli. Hänhän oli ilmetty Manitu, jolla oli salama ja ukkonen vallassaan, ja naiset ja lapset kauhistuneina pakenivat. Päälliköt ottivat hänet mitä ystävällisimmin vastaan ja panivat toimeen suuria pitoja, joissa eräissäkin syötiin sataviisikymmentä majavaa yhdellä kertaa.

Rauha saatiin pian solmituksi ja Nicolletilla oli sitten hyvää aikaa tutkia maata ja käydä lähiheimoja tervehtimässä. Hän nousi Fox Riveriä Winnebago-järveen ja siitä edelleen aina Wisconsinin taivalluspaikalle saakka. Hän kertoi myöhemmin isä Le Jeunelle, että jos hän olisi vielä kolme päivää kulkenut, niin hän olisi tullut merelle. Mutta hän olisikin tullut vain »suurelle vedelle»; algonkinilainen sana Mississippi merkitsee »suurta vettä», eikä merta eikä »vetten isääkään». Vielä v. 1640 eräs munkki kirjoitti olevansa varma, että tuo meri oli Tyyntä merta ja että sitä pitkin päästäisiin Japaniin ja Kiinaan. Nicollet ei näy kulkeneen vedenjakajaa edemmäksi, vaikkei taivallusta Wisconsin-jokeen olisi ollut kuin pari kilometriä.

Jesuiittain lähetystyö.

Nicollet palasi sitten huronien maahan, jossa jesuiitat olivat sillä välin aloittaneet käännytystoimensa ja rakentaneet keskusasemansa lähelle nykyistä Midlandin kaupunkia, Georgian lahden kaakkois-perukkaan. Asema ympäröittiin paaluaidalla ja muilla varustuksilla, siinä oli kirkko, rakennuksia kaikenlaisiin tarkoituksiin ja asunnot kuudellekymmenelle miehelle. Nicolletin kanssa oli tullut kolme jesuiittaa, mutta heidän lukunsa pian karttui kahdeksaksitöistä. Sitä paitsi oli laitoksessa neljä maallikkoveljeä ja neljä-, viisikymmentä muuta ranskalaista. Tästä keskusasemasta perustettiin eri tahoille pienempiä asemia, joihin lähetettiin viisitoista munkkia. Jumalanpalvelusta vietettiin pääasemalla suurella loistolla, jotta se alkuasukkaihin tekisi syvemmän vaikutuksen. Isät viljelivät maissia ja hankkivat riistaa metsistä, kaloja järvistä, ja siten he saattoivat harjoittaa sangen laajaa vieraanvaraisuutta. Puutteen aikana asemalle kokoontui paljon nälkää näkeviä metsäläisiä, ja aina he saivat ruokaa. Uusia löytöretkiä ei näihin aikoihin tehty montakaan, mutta jesuiittain asemilta maantuntemus kuitenkin laajeni ja syveni joka tavalla.

V. 1641 ne algonkinit, jotka asuivat Superiorista tulevan virran varrella, kutsuivat jesuiittoja luokseen, ja isät Raynibault ja Jogues lähtivät sinne syyskuussa, jolloin näissä maissa on ihana »intiaanikesä» kirkkaine tyvenine ilmoineen ja syksyisine väriloistoineen. Seitsemäntoista päivää kesti meloa Huron-järven pohjoisrantaa, ennenkuin oltiin Sault Ste Mariessa. Siellä oli koolla kaksituhatta metsäläistä, ja monta kansaa oli neuvottelussa osallisena. Isät kuulivat täällä nadouessieuxien kansasta, joitten nimi myöhemmin lyhennettiin siouxiksi.

Niiden luo oli mentävä Superior-järven poikki ja sitten heidän maansa halki juoksevaa jokea; matkaan kului kahdeksantoista päivää. Jesuiitat eivät voineet aavistaa, että se joki, josta tässä oli puhe, oli sama »suuri vesi», josta Nicollet oli huhua kuullut, sitä mereksi luullen.

Niagara.

V. 1640 kaksi jesuiittaa, Brébeuf ja Chaumont, kävi vaarallisella retkellä puolueettomain maassa Erien ja Ontarion välissä. Tämä kansa oli kaikkein ylpeintä ja vihamielisin!ä koko Laurentin vesistössä. Molempia munkkeja kirottiin, pideltiin pahoin ja rääkättiin joka kylässä, mihin he tulivat, ja hädin tuskin he hengissä pelastuivat. Mutta he saivat tällä retkellä vihdoinkin selvän käsityksen kaikkien näitten järvien ja jokien yhteenkuuluvaisuudesta, kuten eräästä seuraavana vuonna laaditusta kertomuksesta näkyy: »Niagara on puolueettomain kuulu joki. Se on se joki, jonka kautta suuri Huron-järvemme purkaa vetensä. Se laskee ensiksi Erieen eli Kissakansan järveen ja siitä puolueettomain maahan, jossa sen nimi on Onguiaaha aina siihen saakka, missä se laskee Ontarioon eli Pyhän Ludvigin järveen, josta sitten lähtee Quebecin sivu juokseva Pyhän Laurentiuksen joki.» Tästä näkyy, etteivät nämä jesuiitatkaan olleet nähneet putousta, muutoin he eivät varmaankaan olisi jättäneet sitä mainitsematta.

Vasta v. 1648 isä Ragneau antaa selviä tietoja Niagarasta: »Se (Eriestä lähtevä joki) jatkaa siitä matkaansa ja syöksyy kammottavan korkealta kynnykseltä kolmanteen järveen, jota samotaan Ontarioksi, mutta jolle me olemme antaneet Pyhän Ludvigin järven nimen.» Mutta ei hänkään näytä itse nähneen tätä »maailman suurinta vesi-ihmettä».

Irokuoi-sota.

Etelän puolessa oli jo kauan aikaa valmistellut myrskyä, jota silloin tällöin jo olivat ennustelleet yksityiset leimaukset ja joka nyt oli lähellä lopullista puhkeamistaan. Sitä alkoivat jesuiitatkin jo aavistaa, kuten näkyy hurskaan Brébeufin kirjeestä: »Sentio me vehementer impelli ad moriendum pro Christo (Tunnen itseäni väkevästi pakotettavan kuolemaan Kristuksen edestä)». Molemmat yllämainitut munkit tulivat talvella puolueettomain maasta palatessaan jesuiittain asemalle ja saivat siellä vihdoinkin ravintoa ja lepoa. Brébeuf jätti äsken saapuneet uupuneet toverinsa makaamaan ja meni läheiseen metsään rukoilemaan. Ennenkuin hän sen varjoon ennätti, hän luuli tähtien valossa näkevänsä kirkkaan ristin, joka kiiti häntä kohti kaakon ilmalta, ja hän käsitti sen merkityksen. Seuraavana päivänä molemmat matkamiehet jatkoivat matkaansa, ja kun Brébeuf heille kuvasi ilmestystään, niin toinen heistä kysyi, oliko risti suuri. »Kyllin suuri meidän kaikkien ristiin naulitsemiseksi», vastasi Brébeuf.

Ja siitä vuodesta kävi Quebecin ja ylämaan yhteys kovin vaikeaksi. Pieniä irokuoijoukkoja väijyi kaikilla teillä. Montreal perustettiin v. 1642, mutta sinne muuttaneet siirtolaiset eivät uskaltaneet lähteä linnan portteja edemmäksi kalastamaan eivätkä metsästämään. Mohawkeja kierteli alituiseen metsissä, ja heidän sotahuutonsa monta kertaa herättivät linnan asujaimet unestaan. Muutama kuukausi vain oli vuosikymmenen kuluessa rauhaa. V. 1648 alkoi irokuoitten loppuhyökkäys. V. 1649 he valloittivat väkirynnäköllä huronien kaupungit toisen toisensa jälkeen. Säälimättömällä verisellä julmuudella voittajat kiduttivat, tappoivat, hävittivät heidän maassaan. Jesuiitat Brébeuf ja Lalemant molemmat heittivät kidutuspaalussa henkensä, intiaanien heitä vastaan käytettyä pirullisimpia rääkkäyskeinojaan. Garnier, Daniel ja Chabanel saivat tomahawkista surmansa. Huronien tähteet hajautuivat yhä edemmäksi länteen ystävällisten heimojen keskuuteen ja irokuoit hävittivät autioksi koko maan Montrealista Michiganin salmeen saakka.

Virginia ja Uusi Englanti.

Kun Espanjan ylivalta merellä oli murrettu ja tie molempiin Intioihin avoinna, niin näytti siltä, kuin jäisivät Walter Raleighin sitkeät siirtomaayritykset unhotukseen ja Virginian rauniot myöhempiin aikoihin odottamaan jälleenrakentajiaan. Mutta unhotusta ei kestänyt kauan.

Seitsemännentoista vuosisadan alussa Englannissa alkoi tuntua todellinen maasta muuttamisen tarve, johon oli taloudelliset syyt. Karjanhoidon anastaessa maanviljelykseltä alaa joutui maanviljelysvoimia vapaiksi, jalojen metallien hinta alenemistaan aleni synnyttäen pulia, ja luostarien vaivaishoidon lakkautuksen vuoksi, kruunun anastettua niiden omaisuuden, kävi köyhälistön tila entistä tukalammaksi. Mutta lisäksi toivottiin siirtomaista saatavan paljon rikkautta.

Bartholomew Gosnold.

Jo vähän aikaisemmin kuin Raleighin siirtokuntaa ruvettiin uudelleen rakentamaan, tehtiin muutamia yrityksiä pysyvän jalansijan saamiseksi pohjoisempana, samalla rannikolla, jolle puritaanit sitten perustivat siirtokuntansa. Raleighin vielä eläessä purjehti valtameren poikki seikkailija Bartholomew Gosnold, vieläpä mainitun ylimyksen avulla. Gosnoldin matka on merkillinen siitä, että hän alkoi purjehtia Atlantin poikki entistä oikoisempaa tietä. Yleinen reitti Pohjois-Amerikan itärannalle oli kulkenut kiertäen ensinnä alas Canarian saarille, sieltä Länsi-Intiaan ja vasta Länsi-Intiasta pohjoista kohti. Tämä reitti oli tietysti paljoa pitempi, mutta tuulet olivat siellä suotuisammat kuin suoraan purjehdittaessa (Vert. karttaa II, s. 27). Gosnold oli ensi matkallaan purjehtinut samaa väylää, mutta toisella retkellä hän laski suoraan valtameren poikki, ja se tie sitten kävi yleiseksi Pohjois-Amerikan itärannikon pohjoisiin osiin purjehdittaessa.

Gosnoldin piti perustaa siirtokunta hänenkin. Hän saapui ensiksi nykyisen Mainen rannikolle ja purjehti siitä etelää kohti, löytäen 15 p. toukokuuta 1602 kuulun Kap Codin, joka New Yorkin pohjoispuolelta pistää kauas mereen omituiseen koukeroon päättyvän hiekkakärkensä. Hän oli, mikäli tiedetään, ensimmäinen, joka on noussut tällä niemellä maihin. Purjehtien eteenpäin hän saapui komeaan salmeen, joka on niemen eteläpuolella sen kannassa, ja maa oli hänen mielestään ylen kaunista, metsät juhlalliset, täynnään marjapensaita ja viiniköynnöksiä, kukkia ja varsinkin sassafras-pensasta, joka siihen aikaan oli suuressa maineessa rohtokasvina. Eräälle saarelle rakennettiin linna ja varasto, sillä Gosnold aikoi perustaa tähän siirtokunnan; sen jälkeen hän kuormasi pienen laivansa täyteen sassafrasta. Mutta kun lähdön aika tuli, ei kukaan suostunut jäämään linnaan, etenkin kun intiaanit osoittivat vihamielisyyttä, ja Gosnoldin täytyi sen vuoksi viedä kaikki mukanaan takaisin kotimaahan.

Maine ja New Hampshire.

Gosnoldin yritys houkutteli seuraavanakin vuonna retkikunnan samoille seuduille. Martti Pring tuli kahdella laivalla Mainen rannikolle ja seuraili sitä etelää kohti sassafrasta etsien. Vasta Kap Codin eteläpuolelta hän sitä vihdoin löysi ja kuormasi laivansa. Seuraava purjehtija oli Yrjö Waymouth, joka 1605 saapui Kap Codin hiekkaiselle rannalle. Hän purjehti sitä jonkun matkaa edelleen ja saapui saaristoon ja lahteen, joka häntä niin miellytti, että hän sen tarkkaan tutki, nousten St. George-jokea jonkun matkaa sisämaahankin. Maan asukkaat olivat ystävällisiä, mutta siitä huolimatta Waymouth ryösti heitä viisi henkeä, viedäkseen heidät Englantiin kieltä oppimaan. Plymouthin silloinen kuvernööri Sir Ferdinando Gorges mieltyi Waymouthin kertomukseen niin suuresti, että hän sitten lähetti monta retkikuntaa Mainen rannalle ja 1607 perusti sinne siirtokunnan, joka kuitenkin talven kylmyyden vuoksi pysyi voimassa vain vuoden. V. 1636 Englannin kuningas antoi hänelle laajan alueen Mainen rannikkoa Merrimac- ja Kennebec-jokien seuduilta. Hänen osamiehensä kapteeni John Mason sai toisen puolen alueesta, ja hänen puoliskostaan, vähäisistä kalastajakylistä, kehittyi New Hampshire, Gorgesin puolesta taas nykyinen Mainen valtio.

Lontoon kauppiaat ryhtyivät paremmalla menestyksellä jatkamaan Raleighin yritystä, joka oli ollut yhden voimille liian laaja. Virginian komppania sai Raleighin oikeudet, ja uudenvuodenpäivänä 1607 lähetettiin kolme laivaa ja toista sataa siirtolaista meren taa onneaan koettamaan.

Jamestown.

Vaikean matkan jälkeen laivat saapuivat Länsi-Intiaan, josta ne ohjasivat pohjoista kohti. Mutta ne eivät osuneetkaan Pamplico-salmeen, vaan ankara myrsky ajoi ne onnen kaupalla ihanaan Chesapeake-lahteen. Retkeläisten mielestä ei taivasta eikä maata muualla niin ihanaa! Heitä oli käsketty menemään maihin samalle Roanoke-saarelle, joka Raleighin yrityksistä oli niin surullisessa muistossa, mutta Chesapeake-lahden löydettyään he muuttivat mieltään, nousivat lahteen laskevaan leveään jokeen ja perustivat sen äyräälle noin 80 kilometriä suusta kaupungin. Englannin silloisen kuninkaan mukaan se nimitettiin Jamestowniksi. Mutta vaikeat olivat tämänkin siirtokunnan alkuajat. Kaupungin paikka oli epäterveellinen, suuri osa sen asukkaista kuoli tauteihin ja melkein kaikki sairastuivat, niin että toisin ajoin vain muutama mies oli pystyssä. Lisäksi siirtolaiset olivat keskenään riitaiset ja maanasukkaitten kanssa ilmisodassa, ja loppujen lopuksi heidän rakentamansa kaupungin alku paloi. Se rakennettiin uudelleen, mutta kolmen vuoden kuluessa ei saatu kuin puolensataa eekeriä maata raivatuksi ja ruokatavarat olivat vielä enimmäkseen tuotavat kotimaasta.

John Smith.

Siirtokunnan pelasti perikadosta John Smith-niminen sotilas-seikkailija, omituisimpia ja samalla kuuluisimpia miehiä, mitä Amerikka nuoruutensa ajalla näki itärannallaan vaikuttamassa. Kapteeni Smith oli taistellut monessa Euroopan maassa, ollut lukemattomissa vaaroissa, sotinut turkkilaisia vastaan ja ollut heidän orjanaan, päässyt pakenemaan ja lopulta liittynyt tähän siirtomaahankkeeseen, jossa hänen kykynsä vihdoin kävi niin välttämättömäksi, että viranomaistenkin täytyi häneen tyytyä, vaikka he merimatkalla olivat tahtoneet hänestä päästä nuoran ja raakapuun avulla sillä verukkeella, että hän muka juoni ja aikoi anastaa koko siirtokunnan omaksi valtakunnakseen. Pontevalla, ja kyvykkäällä johdollaan John Smith pelasti siirtokunnan. Hän pakotti laiskat työtä tekemään ja sai intiaanien kanssa aikaan siedettävät välit. Kaikkien muitten toimiensa ohella hän ennätti tehdä löytöretkiäkin.

James-joki, jonka rannalle joen niemeen kaupunki rakennettiin — paikka myöhemmin kokonaan hylättiin ja on vielä nytkin autiona — laskee Chesapeake-lahden suupuoleen. Smith lähti nousemaan tätä jokea kauemmaksi sisämaahan hankkiakseen ruokavaroja, joista siirtokunnassa tuon tuostakin oli surkea puute, sen jäsenet kun eivät olisi muuta kuin hakeneet kultaa ja herrastelleet. Luultavasti hän myös toivoi saavansa tietoja Tyynestä merestä, jonka intiaanit väittivät olevan aivan tämän joen latvoilla. Noustuaan pääjokea ja sen syrjäjokea niin kauas kuin meriveneellä pääsi, hän jatkoi matkaa kanooteilla. Mutta hän ei löytänyt Tyyntä merta, eikä isoja järviäkään, joita intiaanit lienevät tarkoittaneet. Sen sijaan metsäläiset ottivat hänet vangiksi venekuntineen, surmasivat muut ja olisivat hänetkin surmanneet, ellei pieni taskukompassi olisi hänen henkeään pelastanut. Vielä enemmän kuin kompassi intiaaneja myöhemmin kummastutti puhuva paperi, jonka hän lähetti Jamestowniin, saaden sieltä vastauksen.

Powhatan ja Pocahontas.

Lopulta Smith vietiin York-joelle Powhatan-nimisen suuren päällikön luo, joka otti hänet vastaan juhlallisessa heimokokouksessa, syötti ja juotti hänet kylläiseksi ja lopuksi käski laskea hänen päänsä laajalle kivelle ja parhaitten soturiensa nuijillaan murskata hänen kallonsa. Mutta Powhatanin lempitytär, kolmentoista-vuotias Pocahontas, joka jo ennen oli rukoillut vangille armoa, juoksi esiin ja laski päänsä vangin pään päälle. Tämä teko liikutti vanhan päällikön sydäntä ja hän säästi valkoisen miehen hengen. Kahden päivän perästä Powhatan päästi vankinsa palaamaan Jamestowniin sillä ehdolla, että hän sieltä lähettäisi lunnaiksi kaksi tykkiä ja jauhinkivet. Oppaille, jotka häntä sinne saattoivat, hän sitten osoitti tykit ja jauhinkivet ja käski ottamaan omansa, mutta nämä niitä mittailtuaan ja nosteltuaan tyytyivät pienempiin lahjoihin. Pocahontas tuli myöhemmin monta kertaa Jamestowniin, kunnes Smith matkusti Englantiin. Hänen lähdettyään siirtokunnan seuraava johtaja petollisesti vangitsi päälliköntyttären pelastaakseen siirtokunnan intiaanien hyökkäykseltä. Pocahontas kääntyi sitten kristinuskoon ja luullen Smithin kuolleen meni erään toisen valkoisen miehen kanssa naimisiin. Vihdoin hän matkusti Englantiin, jossa hänen hyvätyönsä Smithiä kohtaan oli herättänyt suurta myötätuntoa. Hänet otettiin hovissakin mitä suosiollisimmin vastaan, mutta hän ei päässyt tätä kaikkea kotimaahansa kertomaan, sillä paluumatkalla hän kuoli. Hänen vaiheensa ovat nuoren siirtokunnan romanttisimpia muistoja.

Chesapeake-lahti.

Kesäkuun alussa 1608 kapteeni Smith lähti varsinaiselle tutkimusretkelle, mukanaan neljätoista miestä. Avoimessa veneessä retkikunta ensin laski James-joen suuhun ja alkoi sitten kulkea Chesapeake-lahden länsirantaa pohjoiseen päin, tarkalleen kartoittaen joka niemen ja lahden ja poiketen tekemään alkuasukkaitten tuttavuutta. Toiset olivat rauhallisia, toiset sotaisia, mutta semmoisetkin, jotka retkikuntaa ampuivat, kapteeni Smith sai hyvin helposti leppymään, niin että he tulivatkin hänelle nahkojaan myymään. Monen seikkailun jälkeen retkikunta saapui komean Potomacin suuhun ja nousi sitä kauas sisämaahan, aina nykyisen Washingtonin ohi. Täällä retkeilijät joutuivat intiaaniväijytykseen, mutta Smith sai hyökkääjät rauhoittumaan, kun hän käski miestensä ampua veteen. Luotiräiske ja pyssynpamaukset herättivät villeissä suunnatonta ihmetystä, he lakkasivat nuoliaan tuiskuttamasta ja tulivat sen sijaan kauppaa tekemään. Eräästä paikasta löydettiin keltaista kivennäistä, jota luultiin kullaksi, ja sitten intiaanien osoitusten mukaan kokonainen vuori samaa metallia. Mutta näytteet, joita siitä otettiin, huomattiin myöhemmin arvottomiksi; metalli olikin antimonia. Eräässä paikassa saatiin Virrasta pistorausku, retkikunnan jäsenille tuntematon kala, joka evillään pisti Smithiä niin pahasti, että hän jo luuli kuolevansa; mutta vielä samana päivänä hän sentään tointui tuskistaan. Kaksikymmentä päivää matkalla oltuaan retkikunta palasi takaisin Jamestowniin. Mutta ei kulunut kuin kuukausi, ennenkuin Smith oli uudelleen liikkeellä.

Tällä kerralla hän kulki Potomacin suun ohi ja nousi Patapsco-jokeen, jonka rannalla asui sotainen ja mahtava massowomek-kansa. Häntä oli heistä varoitettu, ja kun suuri osa veneen miehistä oli sairaana, niin hän antoi sairaitten ruveta pitkäkseen veneen pohjalle ja nosti heidän hattunsa keppien nenään, jotta luku kuitenkin näyttäisi täydeltä. Mutta onneksi nämä intiaanit olivatkin rauhallisia, samoin kuin melkein kaikkikin, joita hän tapasi. Matka piti ohi nykyisen Baltimoren Susquehanna joen suulle saakka. Siellä asui susqusohannock-heimo, josta joki on nimensä saanut, ja Smith vakuuttaa, että kaikki olivat jättiläisiä, mittasi muutamia ja mainitsee numeroita, jotka ovat aivan mahdottomia. Tämä ihailtu sankari ja muutoin kaikin puolin oiva mies näyttää toisinaan valehdelleen kelpo lailla, vaikka hänestä ei hevin uskottaisi niin pahaa. Hän vakuutti, että muuan heimon jättiläisistä helposti olisi saattanut häpeään itse Gathin Goljatinkin. Nämä ihmiset muutoin olivat jotenkin yksinkertaisia ja pitivät valkoisia jumalallisena ilmestyksenä. He rupesivat heitä palvelemaan ja Smithin lähtiessä lahjoittivat hänelle ja hänen miehilleen mitä heillä vain parasta oli. He kertoivat, että kaukana tämän mahtavan joen latvoilla asui sangen sotainen kansa, jonka nimi oli mohawk, ja että se kävi sotaa koko maailmaa vastaan. Tämä oli ensimmäinen tieto, minkä englantilaiset saivat ylämaan mahtavista irokuoi-kansoista ja heidän liitostaan.

Paluumatka piti pitkin Chesapeake-lahden länsirannikkoa, ja samoin kuin menomatkalla tutkittiin siltäkin puolelta tarkkaan joka mutka ja niemi, paikkoja nimitettiin, ristejä pystytettiin, puitten runkoihin kairattiin reikiä ja näihin pantiin kirjoituksia, maa sanalla sanoen joka tavalla vallattiin. Rappahannock-jokeen noustaessa tavattiin intiaaneja, jotka olivat kuulleet Jamestownin valkoisista ja heidän teoistaan, eikä näillä intiaaneilla ollut vähääkään halua laskea maahansa niin vaarallisia vieraita. He kävivät kiivaasti Smithin ja hänen pienen joukkonsa kimppuun, ahdistaen heitä jousillaan ja keihäillään koko matkan heidän jokea palatessaan väljälle vedelle. Onneksi retkikunta oli massowomek-kansalta saanut kilpiä, joita Smith nyt pisti pystyyn veneen kummallekin laidalle, ja nämä pysäyttivät terävimmänkin nuolen. Loppumatkalla oli myrsky vähällä täyttää veneen. Smith laati matkastaan tarkan kartan, ja kaiken kaikkiaan tämä onnistunut, vähillä varoilla suoritettu retki oli tärkeä siirtokunnan vastaiselle kehitykselle ja englantilaisten valta-asemalle tällä rannikolla.

Kapteeni Smith valittiin sitten Jamestownin presidentiksi, kun muut eivät kyenneet siirtokuntaa pelastamaan. Hän koetti saada Powhatanilta viljaa siirtokunnalle, joka oli nälkään nääntymäisillään, mutta kun tämä ei onnistunut, niin hän kahdeksantoista miehen keralla meni erään toisen intiaanipäällikön kylään ja pakotti hänet, vaikka monen sadan sotilaan ympäröimänä, suostumaan viljaa myymään. Seuraavana vuonna saapui kotimaasta 500 uutta siirtolaista yhdeksässä laivassa, eivätkä nämä uudet tulokkaat välittäneet Smithistä, vaan alkoivat omin päin hallita ja vallita. Smith oli saanut aikaan siedettävät välit intiaanien kanssa, mutta vastatulleet alkoivat sortaa ja ryöstää heitä, ja seurauksena oli sota ja nälkä, kun intiaanit puolestaan lakkasivat tuomasta siirtokunnalle viljaa. Tapaturmaisesti — ruutisarvensa räjähdyksestä — Smith sitten joksikin aikaa menetti terveytensä ja liikuntokykynsä ja hänet lähetettiin kotia Englantiin. Seuraavana talvena Jamestownissa oli niin kova nälänhätä, että 490:stä hengestä ainoastaan 60 jäi kevääksi eloon.

Uusi Englanti.

Kapteeni Smith ei enää palannut Virginiaan. Räjähdyksestä syntyneen ruhjehaavan parannuttua hän matkusti Bermudas-saarille, kävi Länsi-Intiassa ja tutki sitten rannikkoa Virginiasta pohjoiseen päin, antaen sille nimeksi Uusi Englanti, joka sillä on näihin päiviin saakka säilynyt. Hän kalasti turskaa, osti intiaaneilta nahkoja ja kartoitti rannikkoa. Häneltä Henry Hudson sai kuulla, että Amerikka muka 40 leveysasteen kohdalta oli hyvin kapea (II, s. 459) ja että niiltä mailta ehkä löytyisi salmi merestä mereen, ja häitten ohjeitten johdolla Hudson löysi vuonomaisen Hudson-joen. Smith olisi mielellään perustanut tälle rannikolle siirtokuntia, se kun hänestä näytti Virginiaa kaikin puolin paremmalta, mutta varoja puuttui, eivätkä puritaanit sinne lähtiessään huolineet häntä retkikuntaansa johtamaan, vaikka hän tarjoutui, koska hän oli protestantti eikä puritaani. Loppuikänsä Smith vietti kotimaassaan ja kirjoitti monta teosta elämästään, Virginiasta ja Uudesta Englannista, julkaisi karttoja ja neuvoja siirtolaisille y.m. Eräs lontoolainen komppania, joka sai oikeudet hänen tutkimaansa rannikkoon, nimitti hänet »Uuden Englannin amiraaliksi». Kaiken kaikkiaan hän on Pohjois-Amerikan varhaisen raivauksen suosituimpia henkilöitä.

Virginian siirtokunta eli edelleenkin huonoja aikoja. Se sai maaherroja, jotka hallitsivat täydellisten tyrannien tavoin ja kohtelivat siirtolaisia niin huonosti, että näitä pakeni pois intiaanien turviin. Yksi maaherroista piti uudisasukkaita orjinaan ja otti itse kaikki tulot, mitä siirtokunnasta saatiin. Lisäksi nämä siirtolaiset olivat huonoja uudisraivaajia; heitä olisi paljoa enemmän huvittanut merellä rosvous ja maalla kullan etsiminen kuin kyntäminen ja kylväminen. Eräs sen ajan virginialainen sanoo heistä, että »ei muuta puhetta, ei muuta toivoa, ei muuta työtä kuin kaivaa kultaa, puhdistaa kultaa, takoa kultaa, laivata kultaa.» Siirtolaiset olivat suureksi osaksi semmoisia, jotka olivat kotimaassa joutuneet taloudellisesti rappiolle tai joita siellä pidettiin heittiöinä. Toiset oli irstas elämä siihen määrään heikontanut, etteivät he jaksaneet työtä tehdä, vaikka olisivat halunneetkin. Jamestownissa koetettiin sitten saada aikaan parempi järjestys suhdattoman ankaran lainsäädännön avulla, joka vähimmistäkin rikoksista sääti kuolemantuomion, kuten siitä, ettei käynyt sunnuntaisin kirkossa. Joka laiminlöi jokapäiväiset hartaudenharjoitukset, tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi kalereihin, j.n.e. Mutta seurauksena olikin, että kuri päin vastoin kävi vielä entistäkin huonommaksi, eikä kukaan viitsinyt tehdä työtä, kun menestymisestä ei ollut yksityiselle mitään hyötyä. Heitettiin keilaa Jamestownin kaduilla ja talot saivat lahota raunioiksi, ei kynnetty, ei kylvetty, ja ellei kotimaasta saapunut ajoissa ruokatavaroita, niin nähtiin nälkää ja sadoittain sorruttiin kuolemaan. Mutta siitä huolimatta komppania, joka oli tähän yritykseen ryhtynyt ja sitä kustansi, uupumatta pakisti maaherrojaan, että heidän piti löytää kultaa, taikka meritie Kiinaan, taikka saada aikaan jotain muuta, jotta Englannista, »tästä pienestä pohjoisesta maan kolkasta», ennen pitkää tulisi maailman rikkain maa ja sen kaupan keskusta. Mutta kauppiaat unohtivat, ettei Virginia ollut hyvin viljelty rikas sivistysmaa, kuten kaukainen Itä, taikkapa Keski-Amerikka, vaan että se oli erämaata. Kun siis nämä kauniit toiveet niin huonosti toteutuivat ja siirtokunta tuotti paljaita pettymyksiä, niin kaikki Virginian harrastus laimentui, ja loppujen lopuksi siirtokuntaa kohtasi kamala onnettomuus, punanahkat hyökkäsivät uudisasutuksien kimppuun ja ennättivät surmata 347 miestä ja naista, ennenkuin valkoiset sen verran tointuivat hämmästyksestään, että kykenivät asettumaan vastarintaan. Espanja aikoi näihin aikoihin ryhtyä Virginiaa tuhoamaan, koska se muka oli Espanjan aluetta, mutta luulot siirtokunnan tulevaisuudesta olivat Madridissa niin huonot, että päätettiin odottaa, kunnes se itsestään riutuisi ja jäisi autioksi.

Niinkään ei sentään käynyt. Virginia eli, vaikka kituuttaen, kunnes Englannin kruunu v. 1624 kumosi komppanian oikeudet ja otti siirtokunnan välittömän valtansa alaiseksi. Viisi vuotta sitä ennen oli kuitenkin Jamestownin porvaristo laatinut itselleen itsehallinnon, ja tämä itsehallinto, josta sitten tuli Englannin koko siirtomaajärjestelmän vankka perustus, jäi voimaan senkin jälkeen, kun kruunu oli ottanut siirtokunnan hoitoonsa. Ja siitä syystä, että ensimmäinen merentakainen brittiläinen parlamentti perustettiin Jamestowniin, englantilaiset ja amerikkalaiset vielä tänä päivänä kunnioittaen katselevat tämän vähäpätöisen ja kovaonnisen siirtokunnan raunioita.

Puritaanit.

Uskonpuhdistus tapahtui Englannissa jotenkin rauhallisesti, enemmän vallanpitäjäin kuin kansan toimesta, mutta siitäpä syystä se seisahtuikin puoliväliin ja synnytti anglikanisen valtiokirkon, joka ei ole katolinen, mutta ei protestanttinenkaan. Kansan keskuudesta nousi kuitenkin liike, joka vaati uskonpuhdistuksen jatkamista kalviniseen ankaraan henkeen, ja tätä liikettä ruvettiin sanomaan »puritaanisuudeksi». Elisabeth kuningatar ei puritaanisuutta suvainnut, koska hänen mielestään maa ennen kaikkea tarvitsi sisällistä rauhaa, voidakseen pitää puoliaan ulkonaisia vihollisiaan vastaan. Mutta liike kasvoi siitä huolimatta, ja kuta enemmän siveettömyys ja vallattomuus pääsivät valtaan Elisabethin seuraajain aikana, sitä enemmän puritaanisuus vahvistui. Hallitus alkoi sitä vainota ja jyrkimpäin puritaanien täytyi paeta mannermaalle, varsinkin Hollantiin, voidakseen rauhassa harjoittaa uskontoaan. Niitten kesken, jotka näin joutuivat pois vieraalle maalle, heräsi ajatus, että olisi perustettava Uuteen maailmaan puritaanisia siirtokuntia, joissa heidän uskonnollaan olisi täysi vapaus. Päätettiin valita niitten paikaksi Uusi Englanti. V. 1620 sai n.s. Plymouth-komppania Englannin hallitukselta tämän rannikon oikeudet, ja näissä oikeuksissa uskonto nimenomaan jätettiin mainitsematta.

Plymouth.

Elokuussa 1620 lähti osa Hollantiin paenneista matkaan, osa jäi Leydeniin toimittamaan Vanhasta maailmasta apua. Lähtijöitä oli kaikkiaan 120 henkeä, miestä, naista ja lasta. Plymouthissa Englannissa heitä odotti kaksi pientä laivaa, »Mayflower» ja »Speedwell», mutta jälkimmäinen oli niin huono, että se oli hylättävä, ja kaikki sullottiin »Mayfloweriin». Vasta joulukuun puolivälissä tämä pieni alus hurskaine siirtolaisineen pääsi meren poikki. Käytyään Kap Codin luona maissa se jatkoi matkaa erääseen lahteen, jota jo ennakolta nimitettiin Plymouth-lahdeksi. Paikka on Kap Codin kohdalla mannermaalla. Näistä »pyhiinvaeltaja-isistä» Pohjois-Amerikan asutus sai ensimmäisen vankan perustuksensa.

Oli jo talvi, huoneita ei ollut minkäänlaisia, ja rakennustarpeista oli puute. Ravinto oli kehnoa ja sitä oli niukasti. Metsästää ei voitu vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, kalan pyytämiseksi ei ollut pyyntineuvoja. Vilu ja taudit tekivät tuhojaan, ja puolet tulokkaista talven kuluessa kuolivat. Yhteen aikaan ei ollut kuin seitsemän tervettä koko joukossa. Mutta puritaanit olivat toisenlaisia miehiä kuin ne rappeutuneet onnenonkijat, jotka olivat lähteneet Virginiaan muka rikastumaan. Heidän luottamuksensa Jumalaan oli järkähtymätön kuin kallio, se varjeli heitä yli kovan ajan, ja keskisäätyläisen käytännöllisyys auttoi heitä saamaan pystyyn asumukset ja raivaamaan viljelykset. Mutta ei kesälläkään elämä paljoa parantunut, eikä vielä moneen aikaan. He eivät kolmen vuoden kuluttua vielä »illalla tienneet, mistä saada seuraavana aamuna suupalan».

Mutta vihdoin saapui apua ja uusia siirtolaisia. Aikomuksena oli ensin perustaa kommunistinen seurakunta, mutta pian tämä huomattiin mahdottomaksi, sillä puritaanienkin joukossa oli semmoisia, jotka olisivat mielellään eläneet toisten työstä. Puolentoista vuosikymmenen kuluttua hyväksyttiin yksityisomaisuus. Siirtolaiset oppivat punanahkoilta maissin viljelyksen. He toivat Euroopasta sarvikarjaa. Alkuasukkaitten kanssa tehtiin kauppaa, heiltä ostettiin viljaa ja turkiksia. Heidän kanssaan elettiin sovussa, samoin kuin hollantilaistenkin kanssa, jotka olivat vähän etelämmäksi, Hudsonin suuhun, perustaneet siirtokunnan. Puritaanit menivät aikaisin naimisiin ja heillä oli suuret perheet. Kuolevaisuus oli suuri lasten keskuudessa, kun puutetta oli niin paljon. Kova olemassaolon taistelu karkaisi puritaanisiirtokuntien asukkaat, karsien heikot pois; heistä tuli sitkeän, tarmokkaan jenkin esi-isät. Eivätkä he edes huolineet joukkoonsa huonoja aineksia. »Kavaljeerit» yleensä eivät heidän sekaansa pyrkineetkään, vaan lähtivät Virginiaan, jossa elämä oli iloisempaa ja toimeentulo orjain työtä tehdessä huokeampaa; ja muista siirtolaisista, joita pyrki maihin Plymouth-lahdcssa, valittiin vain parhaat, muut pakotettiin matkaa jatkamaan. Plymouthissa ylläpidettiin mitä kovinta kuria, varsinkin kirkkokuria. Alussa oli aikomuksena, että kaikki pysyisivät yhdessä kaupungissa, jotta uskon puhtautta ja sen noudattamista voitaisiin paremmin valvoa, mutta siirtokunnan kasvaessa tämä kävi mahdottomaksi, ja syntyi pari muutakin puritaanikaupunkia läheisyyteen. Toisina vuosina tuli puolentoistakin tuhatta uutta siirtolaista, ja niin sai Massachusetts vankan väestökantansa.

Boston.

V. 1630 perustettiin Boston, josta pian edullisen asemansa ja oivan satamansa vuoksi tuli kaikkein puritaanisiirtokuntien keskusta. Vaikka Bostonissakin alkuvuodet olivat kovat, ennenkuin saatiin kunnollisia asumuksia, oli se kuitenkin muutaman vuoden kuluttua koko tämän rannikon suurin paikka.

Rhode Island.

Muuan puritaani, joka opetti suvaitsevampia uskonnollisia käsityksiä ja joka siitä syystä oli karkotettu vanhemmista siirtokunnista, perusti Narragansett-lahteen Rhode Islandin siirtokunnan. Hänellä oli vain viisi miestä mukanaan, kun hän sinne lähti intiaanikanootissa, mutta siitä huolimatta siirtokunta pääsi hyvään alkuun. Ja ensimmäisestä vähäpätöisestä alusta on kasvanut nykyinen Providencen kaupunki.

Connecticut.

Puritaanit ennättivät vähää ennen hollantilaisia valtaamaan Connecticut-joen viljavat rannat ja sinne he v. 1635 perustivat siirtokunnan, josta niinikään kasvoi valtio. Se sai Bostonista ensimmäiset asukkaansa. Punanahkat olivat vihamielisiä, mutta heidät voitettiin. Kolme kaupunkia perustettiin, muun muassa pääkaupunki Hartford.

Puritaanisiirtokuntien nopeata vaurastumista parhaiten todistaa se, että niistä niin lyhyessä ajassa perustettiin uusia asutuskeskuksia. Ne olivat alussa tasavaltoja, eivätkä tunnustaneet kotimaan hallituksen esivaltaa. Voidakseen paremmin torjua ulkonaiset vaarat, ranskalaisten uhkan Canadasta, hollantilaisten Hudsonin suulta, ne etupäässä turvautuivat omiin voimiinsa. V. 1638 Massachusetts ehdotti liittokuntaa, ja kuusi vuotta myöhemmin se perustettiin »Uuden Englannin yhdistyneitten siirtokuntien» nimellä. Uuden siirtokuntaliiton perussäännöissä mainittiin tuskin mitään emämaasta, jonka hallitus varmaankin olisi ryhtynyt sen liian suurta itsenäisyyttä rajoittamaan, elleivät Englannissa samaan aikaan olisi raivonneet sisälliset vainot, jotka vihdoin päättyivät puritaanisuuden täydelliseen voittoon. Uuden Englannin siirtokunnat saivat siis alkuaikansa aivan itsenäisesti kehittää hallintoaan ja lainsäädäntöään, ja tämä vaikutti ratkaisevasti ei ainoastaan niitten, vaan koko Pohjois-Amerikan tulevaisuuteen. Uudessa Englannissa laskettiin Yhdysvaltain perustus.

Kun puritaanit pääsivät Englannissa valtaan ja Oliver Cromwell voimakkaalla kädellä ryhtyi maansa asioita ohjaamaan, niin Uuden Englannin siirtokunnat luonnollisesti saivat kotimaan hallitukselta täyden kannatuksen ja saattoivat vahvistua rauhassa niiden yhdentoista vuoden ajan, joina Cromwell hallitsi. Mutta juuri sama aika myös vahvisti eteläisempiä, n.s. kavaljeerisiirtokuntia. Kotimaasta karkoitettiin paljon ylhäistä väkeä, ja suuri osa näistä karkoitetuista muutti Virginiaan ja kiintyi pakolliseen kotiinsa, niin etteivät he vastavallankumouksen tultua enää palanneetkaan.

Virginia.

Uuden Englannin puritaanisten siirtokuntien pyrkiessä täydelliseen itsenäisyyteen Virginiassa sitä vastoin mieluummin oltiin kruunun hallinnon kuin komppaniain alaisina. V. 1644 intiaanit kävivät siirtokunnan kimppuun ja neljättä sataa valkoista sai sodassa surmansa; mutta kun ensi yllätys oli kestetty, saatiin kapina helposti kukistetuksi. Muutoin elettiin punanahkain kanssa yleensä rauhassa. Virginiassa noudatettiin sitä periaatetta, että heidän asioihinsa oli niin vähän sekaannuttava kuin suinkin, ja käännytystyötä pidettiin epäkäytännöllisenä. Virginian pääelinkeino oli tupakan viljelys, joka siihen määrään oli siirtokunnan talouden perustuksena, että yhteen aikaan tupakka kävi rahanakin. Siirtokunta kasvoi kasvamistaan James-virtaa ylöspäin, ja kuta enemmän se kasvoi, sitä enemmän siinä kehittyi luokkaerotus. Kotimaasta alettiin pian tuoda rikoksentekijöitä ja vararikkoisia, mutta puritaanien siellä valtaan päästessä alkoi myös saapua paljon kuningasmielisiä ylimyksiä, joilla oli varoja hankkia itselleen suuria tiluksia ja pitää orjia. Virginialaiset olivat niin kuningasmielisiä, että he aikoivat nousta Cromwellia vastaan. Mutta kun Oliver Cromwell viipymättä lähetti sinne sotalaivoja, niin kavaljeerisiirtokunnan täytyi alistua. Puritaanihallitusta pakoon saapuivat Virginiaan muun muassa Westmorelandin Washingtonit, joitten suvusta polveutui Yhdysvaltain vapaudentaistelun etevä johtaja.

Maryland.

Potomac-joen pohjoispuolelle perustettiin siirtokunta, joka perinpohjin erosi sekä puritaanisiirtokunnista että kavaljeerien Virginiastakin. Maryland, jonka perustamisvuosi on 1632, rakennettiin uskonnollisen suvaitsevaisuuden pohjalle. »Älköön ketään Jeesukseen Kristukseen uskovaista henkilöä tässä maakunnassa millään tavalla häirittäkö, vainottako taikka vahinkoon saatettako hänen uskontonsa vuoksi, olipa hän mies taikka nainen, älköönkä estettäkö häntä uskontoaan vapaasti harjoittamasta.» Se oli suvaitsevaisuutta, joka seitsemännellätoista vuosisadalla oli harvinainen ilmiö. Siitä siirtokunnan oli kiittäminen perustajaansa, lordi Baltimorea, joka kotimaassaan oli menettänyt valtiollisen asemansa sen vuoksi, että oli kääntynyt katolinuskoön. Hän oli ensinnä koettanut asuttaa New Foundlandia, mutta huonolla menestyksellä, ja saapui nyt ehtoisemmille rannoille.

Marylandin ensimmäinen keskusta perustettiin Potomacin pohjoiselle rannalle. Maa oli erinomaisen viljavaa, ja kun suuri osa siirtolaisista oli maalaisväkeä, menestyi raivaus niin mainiosti, että Maryland jo toisena vuotena möi viljaa Uuteen Englantiin. Punanahkain kanssa enimmäkseen oltiin hyvissä väleissä ja siirtokunta voimistui kaikin puolin. Virginian kanssa syntyneen rajariidan, jonka vuoksi jo taisteltiinkin, kruunu ratkaisi Marylandin eduksi.

Bermudat.

Virginiasta käsin asutettiin Bermuda-saaret, jotka espanjalainen Juan Bermudez oli v. 1511 löytänyt, mutta jotka olivat jääneet edelleenkin autioiksi. V. 1609 eräs englantilainen laivasto kärsi niitten luona haaksirikon, ja laivaston komentaja mieltyi saariin siihen määrään, että hän päätti muuttaa sinne. Muodostettiin sitä varten erityinen komppania, saarelle rakennettiin linna ja tupakkaa, perunoita ja muita viljelyskasveja istutettiin. Siirtolaisia saapui sadoittain, mutta ne olivat levotonta väkeä, ja siirtokunnassa elettiin sen vuoksi ainaisissa riidoissa. Maaherra ja pappi varsinkaan eivät tahtoneet sopia. Pappi moitti kirkossa seurakuntalaisiaan siitä, että he Herran huoneessa naisia katselivat, ja maaherra kesken saarnan sanoi: »Ja miksikä ei, eivätkö ne sitten ole Jumalan luomia?» Mutta kun päästiin näistä ensi vaikeuksista, alkoi siirtokunta oivallisesti menestyä. Englannissa Bermudat olivat suuressa suosiossa ja tuon tuostakin runoilijat niitä muistelivat. Saaristo on siitä pitäen kuulunut Englannille.

Uudet Alamaat.

V. 1609 Henry Hudson Hollannin palvelukseen siirryttyään tutki joen, joka on hänestä nimensä saanut (II, s. 459), nimitti maan Uudeksi Hollanniksi ja kehoitti isännistöään ryhtymään toimiin seudun asuttamiseksi, koska se oli kaikin puolin mitä parasta maata ja soveliasta kaupan käymiseen. Kenraalistaatit antoivat eräälle komppanialle neljän vuoden monopolin ja kauppiaita liittyi nopeasti yhteen tätä oikeutta käyttämään. 1614 luultavasti perustettiin ensimmäinen linna Manhattan-saarelle ja seuraavana vuonna Albanyyn kauppa-asema. Jo v. 1612 oli rakennettu muutamia yksinkertaisia hökkeleitä sille paikalle, jossa nyt kohoo New York pilvenpiirtäjineen. Paikka sai vaativaisen nimen: Uusi Amsterdam. Kun hollantilainen Länsi-Intian komppania v. 1621 perustettiin ja sai suunnattomat kauppaoikeutensa sekä Afrikan että kaikilla Amerikankin rannoilla, niin hollantilaisten toimet näilläkin kulmilla saivat uutta sysäystä ja asemia perustettiin Delawareen, New Jerseyhin, Connecticutiin ja kaikkialle New Yorkin seuduille. Mutta nämä olivat kaikki kaupan käymistä varten. Komppania ei välittänyt maanviljelyssiirtokunnista, koska ne eivät antaneet jako-osinkoja, jotka olivat sille pääasiana.

Vähitellen alettiin kuitenkin lähettää siirtolaisiakin, varsinkin semmoista väkeä, joka tavalla taikka toisella oli tullut vainon, varsinkin uskonnollisen vainon alaiseksi, ja Uusissa Alamaissa, joksi nimi muutettiin, julistettiin täydellinen uskonvapaus. Nyt oli aikomus tehdä maasta suuri maanviljelysmaa, joka tulevaisuudessa kovina aikoina olisi emämaan turvana. Mutta kuta enemmän tämä siirtokunta laajeni ja kuta enemmän kahden puolen Uuden Englannin, Virginian ja Marylandin englantilaisten raivaukset kasvoivat, sitä ahtaammaksi alkoi tällä rannikolla käydä, ja lopulta syntyi yhteentörmäys. Hollantilaiset jo olivat asevoimin kukistaneet Delawareen perustetun ruotsalais-suomalaisen siirtokunnan, ennenkuin heidän oma vuoronsa tuli.

Tyytymättöminä komppanian virkavaltaiseen hallitukseen Uuden Amsterdamin porvaristo ilman vastarintaa antautui, kun heidän maansa Uudesta Englannista käsin valloitettiin. Hollantilaiset olivat jo ensi ajoista saakka eläneet puritaanien kanssa hyvissä väleissä. Näin joutui nykyisten Yhdysvaltain koko itärannikko Floridaa myöten v. 1664 Englannille. Hollantilaisella Länsi-Intian komppanialla ei ollut halua alkaa Uusien Alamaitten vuoksi sotaa, se kun pelkäsi suuria rahatappioita moisesta yhteentörmäyksestä, koska siitä olisi seurannut sota Englantiakin vastaan.

V:n 1676 intiaanisota.

Kuningasvallan päästyä Englannissa uudelleen voimaan Uuden Englannin siirtokunnat alkoivat pelätä, että niiden itsenäisyyttä alettaisiin supistaa. Yrityksiä ei puuttunutkaan, mutta vasta myöhemmin siirtokunnat joutuivat toden teolla ahtaalle kotimaan puolelta. Suurempi vaara niitä uhkasi intiaanien puolelta, joitten kanssa oli eletty niin kauan rauhassa, että yleinen turvallisuuden tunne ja sen mukana huolettomuus oli päässyt valtaan. Lait, jotka kielsivät myymästä punanahkoille ampuma-aseita, olivat joutuneet unohdukseen. Uudisasutuksia oli syntynyt jo melko kauas metsiinkin. Jonkun verran intiaaneja oli kääntynyt kristinuskoon, kauppa oli vilkasta ja siitä hyötyivät sekä valkoiset että'punanahkat. Puritaanit saattoivat hyvällä omallatunnolla kehua, että he olivat kohdelleet intiaaneja paremmin kuin sekä virginialaiset että ranskalaiset, eivätkä he olleet usein käyneetkään heidän kanssaan sotaa. Heillä ei sen vuoksi mielestään ollut syytä pelätä hyökkäystä. Mutta punanahkoilla oli todenteolla hyvinkin hyvät syyt olla huolissaan. Vuosi vuodelta lisääntyi valkoisten luku. Vuosi vuodelta punaisen kansan luku väheni. Heitä oli jo vähemmän kuin valkoisia. Siirtokuntien levittäessä aluettaan punanahkain täytyi peräytyä. Toiset heimot olivat antaneet houkutella itsensä koko maansa myymiseen. Vähitellen heille selvisi niiden etujen mitättömyys, joita he olivat korvaukseksi saaneet, niistä kun parhaat, -uskonto ja opetus, ehkä olivat heistä suorastaan vahingolliset.

Intiaanit alkoivat käsittää, että heitä odotti säälimätön, vaikka rauhallinen sukupuuttoon hävitys, eikä ole ihme, että he sen huomatessaan päättivät koettaa, eivätkö he voisi rotuaan pelastaa. Syksyllä v. 1675 he äkkiarvaamatta hyökkäsivät Uuden Englannin kimppuun. Vaikka sotaa kesti vain vuoden, oli se kuitenkin siirtokunnille verenvuodatuksen ja hirmujensa vuoksi kamalaa ahdistuksen aikaa. Intiaanit rääkkäsivät ja kiduttivat jokaista valkoista, joka heidän käsiinsä joutui. Hetken vaara näytti musertavalta. Mutta kun valkoiset olivat tointuneet hämmästyksestään ja saaneet sodankäyntinsä järjestetyksi, oli intiaanien mahdoton heitä vastustaa. Punanahkat karkoitettiin siirtokunnista ja sitten alkoi takaa-ajo metsästä metsään, kunnes intiaanit lopulta pakenivat rämeihin ja Soihin, joille valkoisten oli vaikea joukolla heitä seurata. »Me taistelemme vaikka kaksikymmentä vuotta», lausui eräs päälliköistä. »Teillä on talot, aitat ja viljaa, meillä taas ei ole mitään menetettävää.» Mutta intiaanien taistelu oli toivoton, etenkin kun he olivat keskenään eripuraisia. Toiset taistelivat valkoisten puolella omia maanmiehiään vastaan. Kun vihdoin sota päättyi, oli se iskenyt siirtokuntiin sangen syvät haavat. Uusi Englanti ei enää ollut sama kukoistava maa kuin ennen soraa. Massachusettsissa oli kokonaisia kyliä hävitetty, Mainen ja pohjoisen rajamaan pienet kaupungit ja kylät olivat kaikki raunioina. Ei ollut koko maassa monta perhettä, joka ei olisi menettänyt isää, poikaa taikka muuta omaista sodassa, ja monessa kodissa oli äiti ja turvattomat lapset murhattu miesten poissa ollessa. Mutta kun intiaanien vastarinta vihdoin oli murrettu, niin saatettiinkin sitten olla varmoja, ettei heidän puoleltaan enää tarvinnut samanlaista yllätystä pelätä.

James II:n aikana koetti Englannin hallitus saattaa anglikanisen kirkon voimaan puritaanisiirtokunnissakin. Tosin niitten joksikin aikaa täytyi alistua, mutta heti ensi tilassa ne taas loivat yltään tämän vihatun ikeen ja palauttivat olonsa ennalleen. Mutta vielä suurempi vaara kuin Stuartien uskonnollinen sortovalta oli se taloudellinen sorto, jota Englannin parlamentti Stuartien kukistuttua alkoi harjoittaa, saadakseen siirtomaista enemmän hyötyä. Tämä tuotti niille paljon suurempaa ja pysyväisempää vahinkoa ja lopulta teki olot sietämättömiksi. Kotimaan kasvava teollisuus tarvitsi uusia markkinoita ja sitä varten emämaa kaikin tavoin rajoitti amerikkalaisten siirtokuntien kauppaa, pakottaakseen ne ostamaan kotimaasta. Tästä syntyneet rettelöt lopulta johtivat vapaussotaan ja Amerikan Yhdysvaltain muodostamiseen.

Cameronilaiset.

Vielä ei ollut uskonnollisen suvaitsemattomuuden aika Euroopassa ohi, vaikka suuret uskonsodat olivat päättyneet. Protestantteja ei tietenkään enää vainottu niissä maissa, joissa uskonpuhdistus oli voittanut, mutta lahkolaisia vainottiin protestanttisissakin maissa. Skotlannissa syntyi cameronilaisten lahko. Cameronilaiset muun muassa kieltäytyivät tekemästä kuninkaalle uskollisuuden valaa, koska hän ei tunnustanut sitä uskontoa, joka heidän mielestään oli ainoa oikea. Siitäpä syystä heitä esivalta kahta katkerammin ahdisti. Heitä kidutettiin ja teloitettiin, missä vain kiinni saatiin. Lopulta he päättivät muuttaa Amerikkaan ja New Jerseyssä he saivat kodin. Maa oli heistä kuin »Kaanaa maan päällä», ja koska he olivat vaatimatonta ja uutteraa väkeä, niin siirtokunta menesty! mitä parhaiten.

Kveekarit.

Suurempi ja voimallisempi oli »kveekarien» eli »ystävien seuran» lahkokunta, jonka oppi enemmän tarkoitti kristillistä elämää kuin varsinaisia opinkappaleita. Kveekarit joutuivat viranomaisten vihoihin varsinkin siitä syystä, että he kieltäytyivät sotapalveluksesta ja valanteosta. Yleisön vihan ja pilkan he saivat osakseen liikkeensä alkuaikoina ilmautuneiden monenlaisten liioitteluittensa takia. Mutta näistä liioitteluista huolimatta kveekarit kaikista uskonsuunnista suurimmassa määrässä elämässään toteuttivat suvaitsevaisuuden hyveen ja Kristuksen opin.

Ainaisen vainon alaisina kotimaassaan ollen he alkoivat muuttaa Amerikkaan, mutta siellä heitä kohtaan oltiin vielä suvaitsemattomampia. Massachusettsissa kveekareita syytettiin harhaopista, ruoskittiin, leikattiin korvat, poltettiin kieli, ja kun eivät nämä pakkokeinot auttaneet, vaan sinne saapui yhä enemmän kveekareita, niin neljä peloitukseksi hirtettiin. Paljoa parempi ei heidän kohtalonsa ollut muissakaan maakunnissa ja sen vuoksi he lopulta päättivät perustaa oman siirtokunnan. Aluksi saatiin maata New Jerseyn länsiosista ja sinne perustettu siirtokunta menestyikin hyvin. Mutta alue oli liian ahdas ja sen vuoksi William Penn, Jamaican valloittajan, amiraali Pennin poika, joka oli Foxin oppiin liittynyt, hovivaikutuksiaan hyväkseen käyttäen hankki lahkokuntansa tyyssijaksi sen maan, joka oli Delaware-lahden länsipuolella ja jolle Englannin hallitus hänen muistokseen antoi nimeksi »Pennsylvania».

Alueella asui ennestään joku verta ruotsalaisia, suomalaisia ja hollantilaisia, joista osa sai vaihtamalla muualta maita. Penn oli säätänyt, että punanahkain kanssa oli ylläpidettävä mitä parasta ystävyyttä, ja tämä ystävyys vahvistettiin juhlallisessa kokouksessa ison tammen juurella. Punanahkat ihastuivat niin suuresti siihen ystävyyteen, jonka Penn heille lupasi ja jota sitten kauan käytännössä toteutettiinkin, että he kokouksessa sanoivat: »Me elämme William Pennin ja hänen lastensa kanssa rakkaudessa, niin kauan kuin kuu ja aurinko kestävät.»

Penn perusti paikalle kaupungin, joka tämän veljeytymisen muistoksi sai nimen »Philadelphia», s.o. »veljesrakkaus». Se suunniteltiin alun pitäen avaraksi, levein kaduin ja puutarhoin, suorakulmaisin kortterein. Paikka oli erinomaisen edullinen, kulkureitit, kauppaedellytykset oivalliset ja takamaa Amerikan rikkaimpia kivennäistuotteista — vaikkeivät perustajat sitä tienneet — ja nuori kaupunki menestyi niin hyvin, että siitä pian tuli Amerikan rannikon kaikkein etevin. Alussa vuotta 1683 käytiin ensimmäiset kadut, ja jo parin vuoden kuluttua kaupungissa oli kuusisataa taloa, koulu ja kirjapaino. Siihen keräytyi paljon vainottuja ulkomaalaislakin Euroopan kaikista maista. Ruotsalaisia — ja arvatenkin suomalaisiakin — uudisasukkaita oli siksi paljon, että heille määrättiin erikoinen kaupunginosa, samoin kuin saksalaisillekin. Vieraita aineksia tulvasi maakuntaan niin runsaasti, että ne lopulta melkein pimittivät sen kveekariluonteen, ja William Penniä itseäänkin, hänen elämänsä lopulla käydessään perustamaansa siirtokuntaa katsomassa, kohdeltiin kiittämättömyydellä, vaikka siirtokunnan olemisestaan oli kiittäminen hänen tointaan ja rahallisia uhrauksiaan. Valta tosin oli kveekarien käsissä, mutta näiden täytyi sovittaa oppiaan olojen mukaan, esim. suostua sodankäyntiin ranskalaisten uhatessa riistää heiltä koko takamaan. Ennen kuolemaansa Penn möi siirtokuntansa Englannin kruunulle ja sai siitä 280,000 puntaa, aikaan nähden siis erinomaisen suuren summan.

Carolinat ja Georgia.

Samaan aikaan kuin Pennsylvania muodostui Virginian eteläpuolelle kaksi uutta maakuntaa, molemmat Carolinat, jotka saivat jo Kaarle I:n aikaan nimensä, vaikka rannikko silloin jäikin asuttamatta. Niitten asuttamisoikeus annettiin hovilaisille, ja niihin piti sisältyä kaiken maan Atlantin merestä mannermaan poikki Tyynen meren rannoille saakka.

Pohjois-Carolinaan asettui jotenkin kirjava väestö — joukkoon kveekareita, joita Fox itse kävi katsomassa, maitse matkustaen ja pahamaineisen »Dismal swamp»-nimisen kypressi- ja ketrisuon poikki kulkien. Vaikka maakunta oli harvaan asuttua, säilyi se jotenkin hyvin intiaaneilta. Ei ollut kaupunkeja, ei paljon kirkkojakaan, kouluista puhumattakaan. Paremmin suunniteltu oli Etelä-Carolinan asutus ja sinne syntyi useita kaupunkeja, muun muassa Charleston. Virginia oli vaurastunut tupakan viljelyksestä, molempien Carolinain päätuotteeksi tuli pumpuli. Samoin kuin Virginiassa ja Marylandissa perustui niidenkin maatalous neekeriorjiin. Kun neekerejä ei saatu, niin Etelä-Carolinassa ryöstettiin orjiksi intiaaneja, ja siitä syntyi montakin tuimaa sotaa, joissa satoja valkoisia sai surmansa. Turhaan siirtokuntien englantilaiset isännät koettivat estää tätä häpeällistä ihmisryöstöä.

Etelä-Carolinan eteläpuolelle syntyi Georgia, jonka perustamisvuosi kuitenkin on puolen vuosisataa myöhempi (1732). Georgian aikaisimmat vaiheet ovat merkilliset kahden ihmisystävällisen englantilaisen vaikutuksesta. Toinen oli James Oglethorpe, joka oli elämäntehtäväkseen ottanut vankilaolojen silloisen kurjan tilan parantamisen, toinen uskonlahkon perustaja Wesley. Heidän toimestaan siirtokuntaan tuli paljon kunnollista väkeä, mutta lopulta olot pakottivat Georgiankin siirtolaiset orjia pitämään, ja niin siitäkin tuli neekerimaa, vaikka Oglethorpe ponnisti kaikki voimansa sen estämiseksi. Orjalaivat alkoivat säännöllisesti saapua siirtokunnan pääkaupunkiin Savannahiin.

Näistä Atlantin meren rannalle perustetuista siirtokunnista tulivat vähitellen maan sisäosat tunnetuiksi, vaikkeivät likimainkaan niin nopeaan eivätkä niin laajalti, kuin Canadasta käsin. Intiaanien vihamielisyys oli enimmäkseen sangen suurena esteenä ja vielä suurempana hyvien vesiväylien puute. Kauppiaat tosin jo varhain kulkivat intiaanipolkuja Alleghanyn poikki, mutta kauan kului, ennenkuin rohkeimmat uudisasukkaat uskalsivat seurata heidän jälkiään. Ranskalaiset saattoivat siten Canadasta käsin kokonaan kiertää englantilaiset siirtokunnat ja anastaa niiden takamaat.

Uuden Ruotsin siirtokunta.

[Tämän luvun on kirjoittanut maisteri Akseli Rauanheimo.]

Siihen Amerikan jakoon, johon Espanja. Portugali, Ranska, Englanti ja Alamaat olivat kukin tahoillaan ryhtyneet ja josta oli jo suuriakin rikkauksia koottu, kävi 1600-luvun alulla osalliseksi myös Ruotsi, joka Kustaa II Adolfin aikana oli noussut suurvallan asemaan. Tähän hankkeeseen sitä houkuttelivat etupäässä hollantilaiset liikemiehet, joille ei toiminta oman kansansa keskuudessa riittänyt.

Ensimmäisen sysäyksen asialle antoi William Usselinx, joka oli perustanut tärkeän ja vaikutusvaltaisen Alamaitten Länsi-Intian Komppanian. Jouduttuaan tämän yhtiön toimista syrjään sysätyksi ja pettyneenä toiveissaan hän v. 1623 lähti isänmaastaan aikoen Danzigiin. Matkalla hän pysähtyi Köpenhaminassa, missä Tanskan kuningas pyysi häntä palvelukseensa. Ennenkuin hän antoi ratkaisevan vastauksen, matkusti hän Ruotsiin. Siellä hän sai tavata nuoren Kustaa II Adolfin, jonka sotaretket Puolassa olivat herättäneet maailman ihastusta. Usselinx esitti kuninkaalle laajasti suunnitelmansa, josta Ruotsi voisi saada suurta hyötyä. Kuningas innostui tuumaan ja antoi miehelle täyden toimivallan asiansa ajamiseksi.

Niihin aikoihin oli paljon hollantilaisia Ruotsin palveluksessa ja monet heistä olivat nousseet vaikuttavaan asemaan. Usselinx suunnitteli suurta kauppayhtiötä, joka kävisi kauppaa Aasian, Afrikan, Amerikan ja Magellanican kanssa. Perustuskirja laadittiin ja osakkeita alettiin myydä. Niihin aikoihin Ruotsi oli kuitenkin vielä verrattain köyhä. Asiakin oli outo, joten osakkeiden merkitseminen sujui hitaasti. Kuningas itse merkitsi asian auttamiseksi ja innostuksen herättämiseksi 450,000 taalerin arvosta. Usselinx kiersi asiasta puhumassa valtakunnan eri osissa, myöskin Suomen kaupungeissa, joista karttui 25,000 taaleria.

Näissä puuhissa kului useita vuosia. Yhtiö alkoi jo toimintansa, vaikkakin se alussa suunnattiin pienempiin yrityksiin (perustettiin köysitehdas ja laivaveistämö). Merkityt osakemaksut karttuivat hyvin hitaasti. Kuninkaankin osuus jäi suureksi osaksi suorittamatta. Toiset asiat kiinnittivät nuoren hallitsijan mieltä. Usselinx alkoi tulla kärsimättömäksi. Hänen pääpyrintönsä oli ohjata kaupankäynti Amerikkaan. V. 1628 ilmoitettiin vihdoin erään laivan olevan valmiina lähtemään löytö- ja kaupparetkelle. Lähtikö se laiva liikkeelle ja saapuiko se Amerikkaan, ei ole varmasti tiedossa. Nykyään ovat enimmät tutkijat sitä mieltä, että laivan lähettäminen jäi sikseen. Pian sen jälkeen matkusti Usselinx pois Ruotsista, ja ensimmäinen yritys siirtokunnan perustamiseksi raukesi.

Kauppayhtiö jatkoi hiukan uudelleen muodostettuna toimintaansa. Se ei kuitenkaan voinut suurempaa saada aikaan eikä päässyt ollenkaan Amerikan kauppaan käsiksi. Ruotsin kaikki harrastukset keskittyivät 30-vuotiseen sotaan, joka kuninkaan kaaduttua monesti kääntyi Ruotsille sangen vaikeaksi.

Hankkeet saivat kuitenkin voimakasta tukea pystyviltä hollantilaisilta liikemiehiltä. Rikas Samuel Blommert piti yllä Ruotsin siirtokunta-ajatusta. Käytännölliseksi toimeenpanijaksi tuli Peter Minuit, joka oli jo luonut itselleen pysyvän nimen Amerikan asuttamisen historiassa. Hänhän oli ollut hollantilaisten ensimmäisenä kuvernöörinä Uusissa Alamaissa ja oli intiaaneilta aivan pilkkahinnalla ostanut Hudson-joen suulla Manhattan-saaren, joka nykjään on New Yorkin kaupungin pääosana. Minnit oli joutunut isäntiensä epäsuosioon ja kutsuttu 1632 pois Uudesta Amsterdamista. Blommert, joka oli hankkinut itselleen oikeuksia Eteläjoella (Delawarella), kehoitti Minuitia ryhtymään ruotsalaisten avulla perustamaan sinne asutusta.

Minuit kävi hankkeeseen täydellä tarmolla. Axel Oxenstjerna antoi kannatusta, mutta hän toivoi samalla, että toimintaa ei ulotettaisi ainoastaan »Länsi-Intiaan», vaan myös Guineaan Afrikassa. Muodostettiin Uuden Ruotsin komppania, jonka toimeenpanevaksi voimaksi tuli Minuit. V. 1637 päästiin jo niin pitkälle, että alettiin varustaa ensimmäistä retkikuntaa. Yhtiön pääosakkaita Ruotsissa olivat Axel ja Gabriel Oxenstjerna, amiraali Klaus Fleming ja Pietari Spiring. Fleming valittiin hallituksen puheenjohtajaksi ja hän toimikin siinä innostuksella pitkät ajat.

Kaksi laivaa, »Kalmarin Avain» ja »Grip», lähti liikkeelle lokakuussa. Paljon oli niihin sijoitettu muonaa ja intiaanikaupan tekoon vaihtotavaraa. Merimiehet olivat enimmäkseen hollantilaisia, mutta sotilaat perustettavaa linnoitusta varten suurimmaksi osaksi ruotsalaisia. Maunu Klinga lähti alempana upseerina ja Pietari Rambo, jota pidetään ensimmäisenä suomalaisena uudisasukkaana Amerikassa, oli palkattu merimieheksi. Laivat saapuivat Delaware-joelle maaliskuussa 1638.

Minuit oli saanut lähtiessään tarkat ohjeet. Perille päästyään hän valitsi linnoituksen paikan erään pienen sivujoen suulta lähellä Delawarea. Tämän hiukan peitossa olevan paikan Minuit valitsi sen vuoksi, ettei ärsyttäisi heti alussa hollantilaisia, jotka katsoivat Delawarenkin alueen itselleen kuuluvaksi. Minuit teki intiaanien kanssa maakaupat, joten Ruotsin kruunulla oli alueeseen muodollisetkin oikeudet. Linnoituksen rakentamistöihin ryhdyttiin tarmokkaasti ja ennen pitkää oli Kristina-linnoitus sellaisessa kunnossa, että se jaksoi seista ei ainoastaan intiaanien, vaan myös hollantilaisten hyökkäyksiä vastaan.

Yritystä kuitenkin kohtasi heti alussa onnettomuus. Minuit oli lähtenyt St. Christofer-saarelle vaihtamaan laivoja varten paluurahdiksi tupakkaa. Siellä meni hän kyläilemään erääseen hollantilaiseen laivaan, jonka myrsky ajoi merelle ja nähtävästi upotti, koska sen jälkeen ei laivasta, miehistöstä ja Minuitistakaan mitään kuultu.

»Kalmarin Avain» lähti tupakkalastissa paluumatkalle ja saapui syksyllä 1638 Eurooppaan. Rakenteilla olevan linnoituksen väliaikaiseksi hoitajaksi jäi Maunu Klinga.

Tämä ensimmäinen retkikunta tarkoitti vain maan hankkimista ja perustuksen panemista. Sen vuoksi ei siinä ollut mukana varsinaisia siirtolaisia. Ei niitä tullut myöskään seuraavassa kaupallisessa retkikunnassa. V. 1639 lähti Maunu Klinga paluumatkalle, ja linnoituksen komentajan tehtävä siirtyi Ridderille.

Alkuun oli päästy, mutta yritys uhkasi raueta siihen. Hollantilaiset eivät Minuitin kuoltua enää olleet asiaan innostuneita. He pelkäsivät, että siirtokunta tulisi liian ruotsalaiseksi. Sen vuoksi he jo lähettivät sinne pienen retkikunnan hollantilaisia.

Maunu Klinga Ruotsiin palattuaan puhalsi asiaan uutta eloa. Yhtiön johtajat olivat tyytyväisiä tupakkakaupan antamaan tulokseen ja halusivat jatkaa ruotsalaisella pohjalla. Ryhdyttiin hankkimaan siirtolaisia, jotka uudessa maanosassa alkaisivat harjoittaa tuottavaa tupakanviljelystä. Kuitenkaan ei juuri kukaan ollut Ruotsista halukas muuttamaan tuohon tuntemattomaan maahan. Hallituksen kehoitukset kaikuivat kuuroille korville.

Silloin hallitus keksi mielestään oivan keinon. Viime vuosina olivat sille tuottaneet paljon mieliharmia suomalaiset, jotka Kaarle IX:n kutsusta olivat saapuneet Wermlantiin ja muihin takametsiin kaskiviljelystä harjoittamaan. Heitä oli suurille saloille karttunut lukuisat määrät ja heidän joukkonsa näytti lisääntyvän. Ruotsalaiset peltoviljelijät valittivat, että suomalaiset kaatavat riistan ja kaskenpoltollaan hävittävät metsät. Niiltä seuduilta oli myös, osittain suomalaisten avulla, löytynyt hyödyllisiä mineraaleja, joiden käyttämiseksi oli syntynyt kaivoksia. Näiden omistajat olivat myöskin tyytymättömiä suomalaisiin metsänhävityksen johdosta. Hallitus katsoi suomalaiset sopivimmiksi uudisasukkaiksi uuteen siirtokuntaan. Maunu Klinga pantiin heitä värväämään. Ja samalla annettiin maaherroille määräys, että suomalaiset, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi luvattomaan metsän ja riistan hävittämiseen, piti pakottaa, jopa kahleisiin panemalla, lähtemään Amerikkaan.

Näin saatiin retkikunta varustetuksi. Kaksi laivaa, »Kalmarin Avain» ja »Charitas», lähti liikkeelle toukokuussa 1641 ja ne saapuivat perille marraskuun alussa. Se oli ensimmäinen uudisasukkaita Ruotsista kuljettava retkikunta ja siinä matkusti useita suomalaisia. Se käy historiassa »neljännen retkikunnan» nimellä.

Nyt alkoi Delawaren varsilla vilkas toiminta. Viljelyksiä, etupäässä tupakan kasvatusta varten, alettiin raivata. Asuntoja tehtiin ja koteuduttiin uuteen maahan. Viides retkikunta 1642—1643 toi arvokasta apua. Ruotsissa 'oli jo kiinnitetty hankkeeseen suurempaa huomiota. Yhtiö järjestettiin puhtaasti ruotsalaiseksi. Valtio kävi siihen osakkaaksi, jopa määrääväksi. Kuvernööriksi lähetettiin tarmokas Johan Printz, 30-vuotisen sodan karski soturi. Hän rupesi melkein itsevaltiaana hallitsemaan Uutta Ruotsia ja hankki sille intiaaneilta oston kautta paljon lisää maa-aluetta, niin että siirtokunta ulottui Delaware-lahdelta aina nykyisen Trentonin kaupungin seuduille asti.

Printz huomasi tarpeelliseksi turvata siirtokuntaa uusilla linnoituksilla. Niinpä hän rakensi Delaware-joen toiselle rannalle Kristina-linnoituksesta vähän alaspäin Helsingborg-nimisen linnoituksen sekä ylemmäs joen rannalle Uuden Göteborgin, jonka vierelle hän kohotti komean hallintorakennuksen, Printzin Hovin. Näiden suurempien rakennusyritysten ohessa hän teetti useampia pienempiä puisia suojavarustuksia, jotka samalla palvelivat kauppatarkoituksia. Sellaisia olivat Vaasa ja Tornio sekä ennen kaikkia Korsholma nykyisen Philadelphian kaupungin paikalla. Korsholmaan asettui päälliköksi Maunu Klinga, joka oli ensimmäisen siirtolaisretkikunnan kanssa uudelleen tullut Uuteen Ruotsiin.

Printzin mukana tuli joukko siirtolaisia, muiden muassa suomalaisia Ruotsista sekä Suomestakin. Uusia retkikuntia saapui myöhemmin, joten asutus pääsi laajenemaan.

Jo pian asutuksen alettua siirryttiin nykyisen Delawaren valtion rajojen yli nykyiseen Pennsylvaniaan, ja ensimmäinen siirtola sai siellä asukkaittensa kansallisuuden mukaan nimen Finland. Suomalaiset olivat siis tuon nykyisen tärkeän valtion ensimmäiset viljelyksen alkajat. Kauemmas siitä joen vartta pitkin muodostui siirtola Upland (suomalaisten Ylämaa) nykyisen Chesterin kaupungin tienoille ja siitä kauemmas siirtola, joka kartoissa merkitään Takony.

Uuden Ruotsin siirtokunta on Amerikan asuttamisessa saanut kunnia-aseman siinä, että siellä ei suvaittu orjuutta ja että se eli aina sovussa intiaanien kanssa. Tämän siirtokunnan historiassa ei ole mitään intiaanisotia tai edes intiaanivainoja. Useinpa intiaanit kävivät näitä siirtolaisia puolustamaan muiden valkoisten (etupäässä hollantilaisten) hyökätessä heidän kimppuunsa. Intiaanipäällikkö Naaman viittasi naapureihinsa suomalaisiin ja sanoi, että »me olemme kuin yksi».

Kuvernööri Printz oli jäntevä hallitusmies ja hänen aikansa oli Uuden Ruotsin loistoaikaa. Joskus kyllä hänen itsevaltaisuutensa herätti tyytymättömyyttä, jopa hänestä kanneltiin kotimaahankin. Myöskin suomalaiset häntä jonkun kerran vastustivat.

Jos emämaasta olisi jatkuvasti avustettu siirtokuntaa, olisi se voinut tulla hyvinkin merkitseväksi. Mutta sekin apu, mitä alussa, annettiin, tyrehtyi vähitellen. Printz huomautti usein tästä ja pyysi lähettämään etupäässä siirtolaisia. Kuitenkin uusien retkikuntien välillä kului vuosikausia. Samoihin aikoihin lisääntyi hollantilaisten lukumäärä pohjoisessa ja englantilaisten etelässä, joten ruotsalaiset jäivät keskelle kovin vähälukuisiksi.

Hollanti oli jo heti siirtokunnan perustamisen jälkeen pannut sitä vastaan vastalauseensa. Olivathan niillä tienoilla heidän parhaat majavannahkamarkkinansa. He näkivät kauppansa kärsivän ruotsalaisten tulosta ja heidän kauppa-asemansa Fort Nassau kävi merkityksettömäksi. Jo kuvernööri Printzin loppuaikoina kävivät hollantilaiset suorastaan vihamielisiksi ja perustivat lähelle Kristina-linnoitusta Fort Casimir-nimisen linnoituksen.

Kymmenkunnan vuotta hallittuaan taidolla ja toimella siirtokuntaa päätti kuvernööri Printz 1653 jättää toimensa ja palata Ruotsiin tehdäkseen siellä selkoa siirtokunnan tarpeista. Hän koetti saada lähetetyksi siirtokuntaan apua, jota ilman Ruotsi ei voisi pitää aluetta hallussaan.

Näytti siltä, että tämä hänen toimenpiteensä tuottaisi tuloksia. Ruotsissa herättiin avun lähettämiseen. Printzin tilalle asetettiin kuvernööriksi sotaisa Johan Klaudius Rysingh. Lähetettiin uusia retkikuntia siirtolaisineen.

Tämä kuitenkin tapahtui liian myöhään. Rysingh tosin ruotsalaisella ylpeydellä ja häikäilemättömyydellä anasti ensi töikseen Fort Casimir-Hnnoituksen, mutta samalla ratkaisi Uuden Ruotsin kohtalon lopullisesti. Hollantilaisilla oli niinä aikoina tarmokas ja tuittupäinen kuvernööri Pietari Stuyvesant, joka on Uuden Amsterdamin maineikkain nimi. Hän suuttui Rysinghin teosta silmittömästi, kokosi v. 1655 seitsemän laivaa ja useita satoja miehiä sekä saapui niillä kukistamaan ruotsalaisia. Fort Casimir valloitettiin takaisin ja pian sen jälkeen Kristina ja muut linnoitukset. Uusi Ruotsi kukistui ja joutui hollantilaiseksi alusmaaksi. Rysingh sai joukkoineen lähteä pois.

Suurin osa siirtolaisia jäi kuitenkin paikoilleen. Erittäinkään suomalaiset eivät tunteneet halua palaamiseen. Päinvastoin heitä saapui vielä edelleenkin osittain Hollannin, vieläpä Englanninkin kautta. Eräs suomalainen, Jyrgen, tuli hollantilaisen käskynhaltijan lähimmäksi mieheksi.

Hollantilaisaika oli verrattain ahdasta ja suomalaisillekin vaikeata. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Englantilaiset olivat voimakkaimpia Pohjois-Amerikan asuttajia. Pian kiristyivät heidän ja hollantilaisten välit niin, että tuli kysymys toisen tai toisen kukistumisesta. Englantilaiset pääsivät verrattain helposti voitolle. Stuyvesantin täytyi luovuttaa heille Uusi Amsterdam, josta tuli New York. Ja Uuden Amsterdamin kukistuessa joutui entinen Uusi Ruotsikin englantilaisille 1664.

Tämä vallanmuutos ei häirinnyt siirtolaisia Delaware-joen siirtoloissa juuri ollenkaan. Päinvastoin englantilaiset järjestivät esim. maanomistusolot lujemmalle ja varmemmalle pohjalle. Tässä⁴ järjestelyssä tosin otettiin suomalaisiltakin pois koko joukko liikamaita jaettavaksi maahantulleille englantilaisille ja siten kyllä herätettiin sen verran tyytymättömyyttä, että eräs Königsmarckiksi itseään sanova seikkailija, n.s. Pitkä Suomalainen, sai aikaan pienen kapinayrityksen, joka kuitenkin kukistui jo ennenkuin pääsi alkuunkaan. Johtaja tuskin lienee ollut edes suomalainen eivätkä läheskään kaikki suomalaiset häntä kannattaneet. Kapinallisilta, m.m. eräältä Kolehmaiselta, otettiin maat pois, vaikka he saivatkin niitä myöhemmin takaisin.

Uuteen vaiheeseen joutui siirtokunta sen jälkeen kun William Penn saapui sinne Englannista perustamaan kveekarivaltaansa. Hän oli Englannin kuninkaalta saanut korvaukseksi isänsä amiraali Pennin palveluksista ja rahalainoista kaikki nämä alueet sekä paljon sen lisäksi (koko nykyisen Pennsylvanian valtion). William Penn tuli Uplantiin 1682 ja viivyttyään siellä vähän aikaa valitsi asutuksen pääpaikaksi Delaware- ja Schuylkill-jokien yhtymäkohdan, mihin hän alkoi perustaa Philadelphian (Veljesrakkauden) kaupunkia. Hän osti maata siellä olevilta siirtolaisilta (Svenson Skuteilta, Kokkisilta, Ramboilta y.m.) ja teki muodollisen sopimuksen maista myös intiaanien kanssa neuvottelussa erään jättiläisjalavan (Treaty Elm) juurella, joka kasvoi suomalaissyntyisen Lassi Kokkisen (Cockin) maalla.

William Pennin aikana nousivat nämä siirtokunnat kukoistukseen ja kasvoivat tavattoman nopeasti. Myöskin englantilaistuminen kävi nopeasti juuri sen vuoksi, että englantilaisaines aivan pian voitti kaikki muut. Suomalaiset, joiden kansallisista tarpeista ei alun pitäen ollut pidetty juuri mitään huolta, sulivat jo aikaisin muihin kansallisuuksiin jättäen kuitenkin jälkeensä luonteenominaisuuksia, joita lienee vieläkin niillä tienoin nähtävänä.

Suuri ei suomalaisaines alkuaankaan ollut, sillä eihän koko Uuden Ruotsin väestö noussut kuin muutamiin satoihin. Ruotsin hallitus piti siellä kyllä seurakuntain hoidossa pappeja, joiden joukossa oli sattumalta muuan suomalainenkin. Näitä lähetettiin vielä kauan senkin jälkeen, kun valtiollinen yhteys Ruotsin kanssa oli katkennut (viimeinen Ruotsista lähetetty pappi Nikolaus Collin kuoli v. 1831). He kuitenkin etupäässä valvoivat luterilaisuuden säilymistä, kansallisuuden säilyminen oli heille vähempiarvoinen seikka.

Etteivät suomalaiset noilla tienoin ole sukupuuttoon hävinneet, siitä antoi todistuksen jo William Penn, joka sanoi, että heidän perheissään oli paljon lapsia, useinkin toista kymmentä joka talossa. Mitä heistä on tullut, mitä vaikutusta suomalaisten jälkeläisillä on Amerikan historiaan, sitä ei ole vielä voitu selvittää. Tiedetään vain, että moni amerikkalainen »yankee» johtaa juurensa suomalaisista (historioitsija Bancroft sanoo, että joka 18:s yankee polveutuu Uuden Ruotsin siirtokunnasta). John Morton, Amerikan itsenäisyyden-julistuksen ratkaisija, oli suomalaista perijuurta.

Suomalaisilla ei ole yleensä ollut mainittavaa osaa löytöretkissä ja maailman valloittamisessa. Ruotsalaistenkin, joiden kanssa suomalaisten kohtalo on ollut yhdistettynä, osuus siinä on uudelta ajalta sangen pieni. Uuden Ruotsin siirtokunta on melkein ainoa yritys, sillä sellaisista vähäpätöisyyksistä kuin esim. Guinean siirtokuntahankkeesta, jota samoihin aikoihin järjestettiin, tuskin maksaa vaivaa mainitakaan. Juuri tämän vuoksi on aihetta muistaa Uuden Ruotsin perustamista ja sen asuttamista. Siinä ovat suomalaisetkin kantaneet kortensa kekoon uuden maailman, Amerikan edistyksen hyväksi.

Canadasta Louisianaan.

Löytöretkien jatkaminen ei Canadassa ollut niin vaikeata kuin suurilla mannermailla yleensä. Merenrannikolla on syviä lahtia, joista helposti pääsi kauas maan sisään. Laurentin joki johtaa syvälle mannermaan sydämeen ja tämän vesistön lukemattomat joet ja syrjäjoet ovat kesällä vesiteitä, joita kevyt tuohikanootti helposti ui synkimpiinkin aarniometsiin aina lähdesoihin saakka, ja hyvin usein ovat eri suunnille virtaavien jokien väliset vedenjakajat niin kapeat ja matalat, että venhot voi helposti taivaltaa niitten poikki. Ranskalaiset olivat Canadaan tullessaan kömpelöitä kanootilla kulkemaan ja Champlain oli vähällä henkensä menettää koskissa, kun hän ensi kerran nousi Ottawa-jokea ilman intiaanilaisia venemiehiä. Mutta pian he oppivat melan käytön ja sauvomisen salaisuudet ja voittivat sitten intiaanitkin kanootin hoidossa. Vettä oli kaikkialla ja suunnattoman laaja järvi-, joki- ja puroverkko kallistui suurimpien vesistösyvänteitten valtajokia kohti. Joet tunkeutuivat kuin avatut kadut aarniometsiin, jotka olivat niin sankat, että ne kummaltakin rannalta ulottuivat melkein yhteen. Toisin paikoin oli laajalti vesiruohokoita, joissa ei tottumaton olisi minnekään osannut, mutta joissa tottunut opas näköjään umpimutkasta muutamalla melan punalluksella johti kanootin johonkin järveen selvälle vedelle. Laurentin joki oli koko mannermaan valtatie, sillä se kulkee poikittain syvälle sen sisäosiin ja koskettaa läheltä sekä pohjois- että eteläpuolelle virtaavain jokialueitten latvoja. Varsinkin Mississippiin ovat taivallukset niin lyhyet, että vesi kevättulvan aikana Chicagon seuduilla ja parissa muussakin kohdassa juoksee kumpaankin suuntaan. Talvella taas joet ovat jäässä, lumi peittää laaksot, vuoret, ja metsämies, ahkiolla tarpeitaan perässään vetäen kulki lumikengillään minne halusi. Tämänkin taipaleen teon ranskalaiset pian oppivat. Ainoastaan keväällä jäitten lähdön aikaan oli tässä maassa mahdoton matkustaa. Canadan sisäosat tulivat helppojen vesiliikkeittensä vuoksi hyvin pian tutkituiksi, kun intiaanisodat päättyivät ja lähetyssaarnaajat ja kauppiaat saattoivat matkata pelkäämättä henkensä ja tavaransa, vieläpä päänahkansa menettämistä.

Irokuoi-sodan loppu.

Aarniometsä sulki helmaansa hävitetyn huronien maan rauniot, ja kun englantilaiset uudisasukkaat sata seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin maan raivasivat, niin he löysivät kosolti luukasoja, asumuksen pohjia, talouskapineitten rauskoja, sota-aseita, jotka todistivat maan entistä asutusta ja verinäytelmiä, joissa se oli tuhottu. Jesuiittain suuri keskusasema oli säilynyt, vaikka kaikki haara-asemat olivat joutuneet hävityksen omiksi. Siinä oli hävitysaallon lähestyessä neljäkymmentä ranskalaista, jotka varmaan olivat viimeiseen veripisaraan puolustaneet henkeään, ynnä parikymmentä huronisotilasta, viimeinen jäännös joukosta, joka oli urhokkaasti taistellut irokuoita vastaan ja tuottanut näille suuren mieshukan. Huronien jälkiä seuraten vihollinen saapui aina asemalle saakka ja hiipiviä vakoojia alkoi näkyä metsissä. Munkit rukoilivat kaiken yötä, mutta päivän valjetessa huomattiin, että salaperäinen pakokauhu olikin vallannut irokuoit, niin että he olivat sotavankineen kiiruimman kaupalla paenneet. Munkit pitivät tätä Kaitselmuksen erikoisena apuna. Mutta tietäen, että armonaika oli oleva lyhyt, ja huronien rukouksia kuullen he itse sytyttivät keskusaseman tuleen ja peräytyivät kaikkineen Georgian lahden kaakkoispäässä olevaan pieneen saareen, rakensivat siihen varustuksen ja kokosivat luokseen kolmisensataa huroniperhettä. Talven tullen ajoi nälkä metsistä vielä enemmän kodittomia punanahkoja munkkien armeliaisuuden turviin. Mutta ei kukaan uskaltanut mennä mannermaalle, sillä irokuoijoukkoja väijyi taas kaikkialla. Huronipäällikköjen pyynnöstä, että heidät vietäisiin johonkin turvalliseen paikkaan, jesuiitat lopulta päättivät hylätä kaikki nämä etäiset ylämaan asemat ja paeta heidän kerallaan Laurentin joen suupuoleen. »Kyynelin päätimme jättää maan, jota rakastimme», kirjoitti eräs jesuiitoista v. 1650, »johon kaikki toiveemme olivat kiintyneet ja joka kunniaan kohotettujen veljiemme verestä punertaen lupasi meille avata taivaan tien ja Paratiisin portin.» Pitkin matkaa nähtiin irokuoitten veritöiden jälkiä. Nipissingit oli tuhottu, Ottawa-joen algonkinit tapettu tai hajalle ajettu. Pakenevat huronit olivat niin masennuksissaan, etteivät uskaltaneet vielä Montrealiinkaan jäädä, vaan kiiruhtivat Quebecin tykkien suojaan. He asettuivat ensiksi suureen saareen, joka oli vähän alempana Quebeci' Laurentin joessa, mutta kun mohawkit sinnekin löysivät heiltä päänahkoja rosvoamaan, niin he muuttivat mannermaalle vielä lähemmäksi kaupunkia, ja siellä, heimon vanhassa kotimaassa, heitä on säilynyt hiukkanen näihin saakka.

Ylämaassa jatkui hävitystyötä. Puolueettomien voimakas kansa hajoitettiin. Erien kansa tuhottiin. Muistotiedon mukaan siellä oli palamassa tuhannen roviota, jokaisen rovion keskellä paaluun sidottu erie tuskissaan vääntelehtien, ja vaikka luku olikin ehkä liioiteltu, niin varmaa on, että tämäkin onneton kansa helvetillisellä julmuudella tuhottiin. Osa huroneista ja tupakat, heidän läheiset sukulaisensa, kiertelivät kauan etsimässä itselleen uusia asuinsijoja. Suuri joukko pakeni Manitulin saarelle, joka erottaa Georgian lahden Huronin ulapasta, ja sieltä Michilimackinacin salmeen, mutta sinnekin irokuoitten etujoukot heitä seurasivat. He muuttivat silloin Michigan-järven Green Bayn suulla oleville saarille, mutta eivät saaneet sielläkään olla rauhassa. Sieltä ajettuina he pakenivat Illinoisien alueen kautta siouxien maahan Mississipin rannalle ja sieltä nousivat kahta jokea pitkin Superior-järvelle, jonka lounaispäästä, Chaquamegon-lahden rannalta, he vihdoin löysivät tyyssijan.

V. 1653, kun Uudessa Ranskassa vielä oltiin epätoivoisella mielellä irokuoitten hyökkäysten johdosta, onondagat kaikkien ihmeeksi ehdottivat rauhaa, ja kun se oli solmittu, voitiin siirtokunnista uudelleen nousta ylämaahan turkiksia ostamaan ja löytöjä jatkamaan.

Chouart ja Radisson.

Ensimmäisiä, jotka näihin toimiin jälleen ryhtyivät, olivat Médard Chouart, Grosseillersin herra, ja hänen lankonsa Pierre Esprit Radisson. Viimeksimainittu kirjoitti elämänsä loppupuolella vaiheistaan kirjan, joka vasta viime vuosisadan lopulla löydettiin ja painettiin. Tämä kirja antaa värikkäämmän kuvan turkiskauppiaitten vaiherikkaasta elämästä kuin rohkeimmankaan romaaninkirjoittajan mielikuvitus.

Chouart oli jesuiittain palveluksessa tutustunut huroneihin ja reittiin, joka Ottawaa pitkin vei heidän maahansa. V. 1646 hän erosi jesuiitoista ja alkoi omin päin tehdä intiaanien kanssa kauppaa.

Radisson ei ollut kauaa ollut Canadassa, ennenkuin mohawkit saivat hänet vangiksi. Hän oli jo paaluun köytetty poltettavaksi, oli jo kestänyt valmistelevan kidutuksen, kynsien repimisen sormista ja nuorukaisten pilkkaan ampumisen jousilla, kun eräs mohawkinainen otti hänet pojakseen ja siten pelasti hänen henkensä. Radissonista tuli tämän naisen perheen jäsen ja ennen pitkää heimon suosikki. Hän karkasi sitten muutamien algonkinilaisvankien kanssa ja oli jo päässyt melkein kotiinsa, kun takaa ajavat mohawkit saivat hänet jälleen kiinni. Vaikka kolme mohawkia oli saanut surmansa häntä takaa ajettaessa, niin hänen ottosukulaisensa jälleen pelastivat hänet paalusta. Radisson pakeni kuitenkin uuden kerran, ja nyt pako onnistui. Hän kulki etelää kohti Albanyyn, joka silloin vielä oli hollantilaisten käsissä, ja sieltä meren poikki Hollantiin, mutta palasi pian uudelleen takaisin Canadaan, jossa hänen muukin sukunsa oli.

Chouart ja Radisson nousivat Ottawaa Huron-järvelle, jonka ympäri he melkein kokonaan meloivat, huomaten muun muassa etelärannan saarettomuuden. Tältä retkeltä he palasivat Manitulin saarelle, jossa Radisson voitti sinne muuttaneiden algonkinien mielisuosion johtamalla sotaretkeä kierteleviä irokuoijoukkoja vastaan. Näistä tuotiin kotiin kahdeksan kuolleena ja kolme elävänä. Tapetut syötiin ja elävät poltettiin hiljaisella tulella ja kaikella julmuudella, mitä vain keksiä voitiin.

Manitulin saarelta Chouart ja Radisson yhdessä muutamien pottawatomien kanssa kulkivat Michigan-järveen Green Bayliin ja tutustuivat siellä mascoutineihin. Kaiken talvea ja kevättä he sieltä samoilivat milloin millekin suunnalle, käyden Wisconsinissa ja lähialueilla ja nähden monta kylissä elävää rauhallista heimoa, jotka kaikki ottivat heidät ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. He tapasivat siellä muutamia siouxeja sekä kri-intiaaneja; viimeksimainittu heimo vaelteli hyvin kauas pohjoista kohti, aina »Pohjan merelle», s.o. Hudson-lahden rannoille saakka. Molemmat ranskalaiset lienevät käyneet Mississipillä saakka, siis neljätoista vuotta ennen kuin Joliet ja Marquette; he kertoivat eräälle jesuiitalle, että se oli kaunis joki, suuri, leveä ja syvä, Pyhän Laurentiuksen ison joen vertainen. Michigan oli heidän mielestään maailman kaunein järvi, ilmanala parempi kuin Italian, ja sitä ihanampi, kuta kauemmaksi etelää kohti he kulkivat. Radisson valitti, ettei Euroopan köyhiä voitu tuoda tähän hedelmälliseen maahan, jossa oli metsänriistaakin aivan ylenpalttisesti. Niin kului kesä ja syksyn tullen he palasivat Michiilimackinac-salmen kautta Sault Ste Marieen ja sieltä Superior-järvelle Chaquamegon-lahteen, joka osa tätä järveä on lähinnä Mississipin latvavesiä. Sinne he asettivat pääkortteerinsa ja sieltä käsin tutkivat laajan osan nykyistä Wisconsinin valtiota. He olivat, mikäli tiedetään, ensimmäiset eurooppalaiset, jotka kanootilla kulkivat Superior-järveä.

Superior-järven lounaiskulmaan oli kokoontunut paljon pakolaisia, huroneja, tupakkoja, ottawoja ja Sault Ste Marien kannaksen asujia, joitten niinikään oli täytynyt lähteä irokuoitten vainoa pakoon. Sinne saapui paljon kri-intiaanejakin, kertoen äärimmäisen pohjan perille tekemistään retkistä. Radisson kulki sieltä lumikengillä erästä syrjäjokea alas Mississipille, jonka hän luuli jakautuvan kahtia, niin että toinen haara juoksi alas Mexicon lahteen, toinen länteen päin — toisin sanoen hän luuli Missourin juoksevan sinne päin, josta se tuli. Keväällä 1660 molemmat seikkailijat lähtivät paluumatkalle siirtokuntiin ja saivat viisisataa intiaania mukaansa lähtemään. Ottawa-joella he saivat taistella, mutta ilman muita seikkailuja he elokuussa' kuitenkin pääsivät Montrealiin ja sen alapuolella olevaan Three Riversiin, joka oli turkiskaupan pääpaikka.

Varmaan näille teräville turkiskauppiaille jo oli selvinnyt, että kuta pohjoisempaa, sitä paremmat olivat turkikset. Tämä heitä voimallisesti houkutteli lähtemään sille pohjoiselle merelle, josta olivat kuulleet ja josta he luulivat väylän Kiinaan ja Japaniin aukeavan. Kun he eivät saaneet maaherran lupaa kohtuuehdoilla, lähtivät he salaa matkaan. Heitä odottivat ylempänä virralla nipissingit ja Superiorin intiaanit, lähteäkseen heidän seurassaan kotimatkalle, sillä molemmat ranskalaiset olivat intiaanien kesken tunnetut sotataidostaan. Ottawa-joella irokuoit hyökkäsivätkin joukon kimppuun, mutta heidän kävi nolosti; heitä kaatui kymmenkunta ja loput piiritettiin linnaan, jonka jälkeen molemmat ranskalaiset joukkoineen suurimmalla kiireellä salaa lähtivät matkaa jatkamaan, ottaen mukaansa neljä irokuoivankia ensi tilassa poltettaviksi. Vasta Nipissing-järvellä ruvettiin kulkemaan hitaammin ja siitä matka kävi vanhaa reittiä Huronin rannalle ja edelleen Superior-järvelle, jonka etelärantaa Radisson kuvaa, sen pitkiä hiekkadyynejä, maalattuja kallioita, kupariseutua, Keweenaw-lahtea ja sen pitkää ulapalle pistävää niemeä. He eivät meloneet tämän niemen ympäri, vaan taivalsivat kannan poikki, kuten metsäläisten oli tapana. Montreal-joella osa intiaaneista erosi kulkeakseen vedenjakajan poikki Mississipin latvavesille. Chouart ja Radisson jatkoivat pääjoukon keralla matkaa Chaquamegon-lahteen ja rakensivat sen rannalle kauppa-aseman. Kolme tai neljä vuotta myöhemmin jesuiitat samaan paikkaan perustivat lähetysaseman, se kun oli intiaanien suosituin kokouspaikka.

Talvella 1661—62 molemmat ranskalaiset vaelsivat laajalti pitkin nykyistä Minnesotaa ja rakensivat toisen aseman erään järven luo, johon kahdeksantoista heimon oli tapana tulla kauppaa tekemään. Siellä pidettiin suuri neuvottelu, jossa oli läsnä viisisataa metsäläistä. Kutsumusta noudattaen Chouart ja. Radisson sitten kävivät »härän kansan» vieraina ja tapasivat siellä 7000 miestä. Puolentoista kuukautta siellä viivyttyään he palasivat Superiorin rannalle.

Tähän saakka Radissonin kertomus, joka on kirjoitettu huonolla englanninkielellä, on selvä, mutta siitä eteenpäin hänen matkojansa on vaikea seurata. Hän meloi Chouartin kanssa Yläjärven länsipään poikki pohjoisrannalle, jossa joukko kri-intiaaneja heitä salaisen sopimuksen mukaan odotti, ja näiden keralla he laskivat suurta jokea merelle, oleskelivat sen rannalla kesän ja palasivat talven lähestyessä takaisin ylämaahan. He näyttävät Hudson-lahden rannalla nähneen jonkun vanhan huoneen, jonka Hudson taikka James olivat talveksi rakentaneet. He palasivat sitten asemalleen Superior-järvelle ja keväällä suurin vaivoin saivat intiaanit lähtemään kerallaan alas siirtokuntiin. Kun Uuden Ranskan maaherra heti otti heidät kiinni luvattomasta matkustamisesta, niin he suuttuneina tarjosivat palveluksiaan Englannille ja saivat englantilaiset v. 1667 perustamaan Hudson-lahden komppanian, joka viipymättä rakenteli linnoja lahden rannalle, vaikka ranskalaisetkin vaativat tätä rannikkoa, koska se oli Canadan luonnollista jatkoa.

Radisson ja Chouart palasivat kuitenkin takaisin Canadaan, kun englantilaiset eivät heidän vaatimuksiaan täyttäneet, ja huomauttivat nyt Ranskan hallituksen edustajille, minä vaarana Hudson-lahden komppania oli Ranskan turkiskaupalle. He perustivat sitä vastaan canadalaisen Pohjois-komppanian ja hyökkäsivät maan poikki Hudson-lahden englantilaisten asemain kimppuun. Nelsonin suuhun perustettu englantilainen asema valloitettiin ja sijaan rakennettiin ranskalainen linna. Mutta kahta vuotta myöhemmin molemmat langokset jälleen vaihtoivat lippua ja luovuttivat rakentamansa linnan englantilaiselle Hudson-lahden komppanialle. Canadalaiset uudelleen hyökkäsivät Hudson-lahden asemien kimppuun, vaikka Englanti ja Ranska virallisesti elivätkin keskenään rauhassa.

Jesuiitat ondagain luona.

Onondagain tekemästä rauhasta oli seurauksena, että jesuiitat perustivat heidänkin maahansa lähetysaseman. Siitä ei kuitenkaan tullut pitkäikäistä. V. 1657 lähetettiin kuitenkin kaksi isää sen avuksi, eikä Radisson, jota pyydettiin tulkiksi, voinut vastustaa viettelystä, vaan lähti mukaan. Mutta kevään tullen jesuiitat saivat vihiä, että onondagat aikoivat hävittää lähetysaseman ja surmata kaikki sen jäsenet. Asema oli rakennettu Onondaga-järven rannalle, syvälle irokuoitten maahan; Onondagasta lähti pieni joki Oswego-järveen ja Oswegosta edelleen Ontarioon. Ranskalaiset eivät intiaaneille näyttäneet epäilevänsä petosta, vaan kaikessa salassa rakensivat kanootteja. Kun joki keväällä loi jäänsä, niin he panivat toimeen suuret pidot ja kutsuivat niihin koko kylän. Se oli uskonnollinen juhla, johon oli sekoitettu paljon pakanallisiakin menoja, ja intiaanien keskeinen tapa vaati, että kaikki oli syötävä, mitä vieraitten eteen kannettiin. Siitä riippui nyt lähetyssaarnaajien henki, ja yhä vain kannettiin vieraitten eteen uusia ruokia, maissia, sianpaistia, trapinpaistia, sorsanpaistia, kilpikonnaa, ankeriaista, lohta ja monenlaista muuta ruokaa, ja intiaanit vakavina söivät syömistään niinkuin tapa vaati Lopulta he pyytämällä pyysivät, ettei enempää tuotaisi, mutta ranskalaiset vain muistuttelivat heille uskonnollista velvoitusta ja toivat yhä enemmän ruokaa. Aterian aikana he soittelivat soittokoneilla, joita heillä oli mukana. Lopulta intiaanit toinen toisensa jälkeen vaipuivat kellelleen ja heidän silmäluomensa painuivat umpeen. He nukkuivat syöneen miehen raskaaseen uneen ja kun viimeinen mies oli kellistynyt, ottivat hurskaat isät äkkiä esiin kanoottinsa ja meloivat matkoihinsa. Päivän valjetessa ja intiaanien tointuessa horrostilastaan he olivat jo kaukana Oswegolla. Onneksi vielä lumisadekin oli heidän jälkensä hävittänyt, niin että intiaanit päättivät heidän yön aikana lentäneen pois.

Ménard.

Jesuiitat eivät voineet unohtaa hajoitettua seurakuntaansa.

V. 1660 isä Ménard, ikämies jo, päätti palaavain ottawain keralla lähteä ylämaan suurille järvi lie. Muutamia ranskalaisia turkiskauppiaita seurasi mukana. Vaikka ottawat, roistomaisimmat kaikista intiaaneista, matkalla pitelivät Ménardia pahoin, pääsi hän kuitenkin Superior-järvelle saakka ja oleskeli siellä ottawain luona kahdeksan kuukautta. Mutta huomatessaan heidät aivan piintyneiksi hän lopulta huronien kutsumusta noudattaen lähti näiden luokse. Ennenkuin Ménard heidän kyliinsä pääsi, pettivät huronilaiset oppaat hänet ja toisen hänen seurassaan olevan ranskalaisen. Vähäksi aikaa Guérinista erottuaan Ménard eksyi ja katosi metsään. Hänen ruumistaan ei milloinkaan löydetty, mutta hänen tavaroitaan tavattiin myöhemmin säkkien ja siouxien luota, jossa niitä pyhinä rukoiltiin. Guérin löysi huronien kylät.

Allouez.

V. 1665 isä Allouez lähti nousemaan Ottawaa, jatkaakseen Ménardin työtä. Hänen matkansa oli ylen vaikea, sillä intiaanit eivät suostuneet ottamaan häntä seuraansa ensinkään, vaikka mielellään ottivat keralleen valkoisia turkiskauppiaita. Mutta isä Allouez lähti sittenkin. Hänen kanoottinsa särkyi Ottawan koskissa ja intiaanit olisivat jättäneet hänet nälkään kuolemaan, ellei eräs ottawain päällikkö olisi ottanut häntä omaan kanoottiinsa, pakottaen hänet melomaan muitten mukana. Allouez matkusti yhtä mittaa Superior-järvelle saakka ja perusti Chaquamegon-lahden rannalle lähetysasemansa. Paikka oli mitä parhaiten valittu, koska sinne saapui paljon intiaaneja. Järvi antoi runsaasti ravintoa, lyhyessä ajassa Allouezin miehet pyydystivät kaksituhatta taimenta ja siikaa. Talvella niitä otettiin ahraimella ja taimenet painoivat keskimäärin kaksikymmentä naulaa. Allouez oli taitava kielimies ja osasi saarnata kuudella kielellä. Aseman läheisyydessä oli kaksi kylää, toisessa asui paenneita tupakoita, toisessa algonkineja. Allouez rakensi kappelinsa näitten kylien keskivälille ja alkoi sitten saarnata säkeille, ketuille, Illinoiseille, kri-intiaaneille, siouxlaisille ja muille. Nipissingit olivat paenneet Nipigon järvelle ja Allouez kävi Superiorin poikki heidänkin luonaan. Aseman seutu oli ojibwain maata. Se oli tosin sotainen heimo, mutta ei niin riitainen ja julma kuin itäiset kansat. Täällä ei sotavankeja paalussa rääkätty. Vasta irokuoisodan jälkeen läntisetkin kansat alkoivat sitä harjoittaa kostoksi.