MATKOJA VUOSISADAN VAIHEESSA. (continued 2)

Mungo Parkin merkillisen matkan suoranaiset maantieteelliset tulokset olivat melkoiset. Hän oli tutkinut Gambian ja Senegalin yläjuoksun ja löytänyt Nigerin latvaosan sekä osoittanut, että tämä joki juoksee itää kohti. Hän oli koonnut paljon arvokkaita tietoja niistä kansoista, jotka sisämaassa asuivat, ja niiden kaupasta. Suurta kummastusta herätti se uutinen, että maurit olivat tunkeutuneet aina Nigerin varsille saakka. Kauppaa koskevat tiedot sitten saivat käytännöllistäkin merkitystä. Sisämaasta sanoi hän saatavan orjia, kultaa, norsunluuta, vahaa, hunajaa, vuotia, kumia ja väripuita, mutta tärkeämpää hänen mielestään oli, että maa erinomaisen viljavuutensa vuoksi voitaisiin kehittää tuottamaan kaikkia sekä Idän että Lännen arvokkaimpia tuotteita.

Mungo Parkin toinen matka.

Park meni sitten naimisiin ja alkoi elättää itseään lääkärinammatilla. Mutta se tuotti huonosti niihin aikoihin, ja pienessä maalaiskylässä, jossa hän asui, hänen sitä paitsi tuli ikävä. Hänessä kyti halu päästä takaisin Afrikkaan, eikä hän epäillyt jättää vaimoaan ja kolmea lastaan, kun tuli otollinen tilaisuus.

Kahdeksan vuotta kului, ennenkuin tämä tilaisuus tuli, ja nyt hänet lähetti Englannin hallitus kaikin puolin niin hyvin varustettuna, kuin kokemuksen puute ja troopillisten tautien tuntemattomuus sallivat. Hänelle annettiin soveliaat apulaiset, sotamiehiä suojaksi, rahaa ja tarpeita riittävästi. Jos hän yrityksessä henkensä menettäisi, niin leskelle luvattiin eläke. Park harjoitteli itseään määräämään paikkoja sekstantilla ja opiskeli arabiaa. Monet ystävät, Walter Scott muun muassa, tosin kehoittivat häntä pysymään kotimaassa, mutta matkahalu paloi jo niin voimallisena Parkin rinnassa, ettei hän ottanut minkäänlaisia varoituksia kuuleviin korviin. Matkan varsinainen tarkoitus oli selon saanti siitä, kannattaisiko kauppa Sisä-Afrikkaan, mutta itsestään selvänä pidettiin, että hän samalla jatkaisi maantieteellisiä löytöjä, kävisi Timbuktussa ja laskisi Nigerin mereen saakka. Moni luuli, että Niger juoksi koko Guinean lahden ympäri ja oli Kongon latvaosa. Rannikko tunnettiin, mutta Nigerin delta on niin laaja ja suuhaarain luku niin suuri, ettei kenenkään mieleen juolahtanut, että ne verraten pienet joet, jotka laskivat Guinean lahden pohjukkaan, olivat saman suuren joen suuhaaroja. Toiset luulivat Nigerin päättyvän Saharaan suohon, kuten monet erämaan rantoja juoksevat joet tekevätkin. Park aikoi Bambarrassa rakentaa veneen ja sillä laskea jokea niin pitkältä kuin mahdollista.

Tammikuun lopulla 1805 Park lankonsa, t:ri A. Andersonin, ja maanmiehensä G. Scottin, ynnä neljän tai viiden käsityöläisen keralla lähti Portsmouthista purjehtimaan Gambian suistamoon. Viheriän niemen saarilta hän osti viidettäkymmentä aasia ja Goreesta otti sikäläisestä varusväestä yhden upseerin, luutnantti Martynin, 35 sotamiestä ja kaksi merimiestä. 27 p. huhtik. hän saattoi alkaa maamatkansa Kayista, joka on Gambian rannalla, vähän alempana hänen ensimmäistä lähtökohtaansa Pisaniaa. Oppaaksi hän oli saanut Isaaco nimisen mandingolaispapin, jolla oli muutamia maanmiehiään apunaan.

Maamatkalla.

Retkikunnan suurin vahvuus oli samalla sen suurin heikkous: valkoisten suuri luku. Tämä näkyi jo alkutaipaleella. Ensimmäinen päivä oli tavattoman kuuma. Aasit raskaine kuormineen panivat tiellä maata eivätkä tahtoneet lähteä liikkeelle millään ilveellä. Toiset niistä koettivat kaikin tavoin potkia kuorman selästään. Miehet, toimettomuudessa ja irstailussa veltostunutta väkeä, alkoivat tuota pikaa lannistua niinkuin aasitkin ja retkikunta hajaantui moneen erilliseen joukkoon. Pisaniasta täytyi ostaa lisää aaseja, mutta taipaleen teko ei tahtonut edistyä sittenkään. Johtajilla oli itseään varten ratsuhevoset, mutta pian heidän täytyi tyytyä jalan kulkemaan ja sälyttää ratsujen selkään uupuneitten aasien kantamukset. Muutaman päivän kuluttua ei sekään riittänyt, vaan täytyi vuokrata vielä enemmän aaseja ja ajajia. Neljäntenä päivänä sen jälkeen, kuin oli Pisaniasta lähdetty, kaksi sotamiestä sairastui punatautiin ja heitä varten täytyi ostaa aasit. Viikon kuluttua retkikunta saapui Wulin pääkaupunkiin Medinaan sangen rasittuneena, vaikka oltiin vasta ensimmäisessä alussa.

Huhu suuren rikkaan eurooppalaisen karavaanin lähestymisestä levisi sisämaahan kuin kulovalkea, kasvaen sitä myöten kuin eteni ja saaden kaikki rosvojoukot ja pikkukuninkaat liikkeelle. Täytyi sen vuoksi olla varuillaan ja valmiina millä hetkellä tahansa torjumaan hyökkäyksiä. Simbanin pahamaineiseen metsään lähdettäissä Isaaco vei tielle poikittain mustan oinaan ja pitkän rukouksen rukoiltuaan teurasti sen uhriksi. Metsässä vilisi antilooppeja, Gambian rannoilla krokotiileja, suvannoissa virtahepoja. Täällä yksi sotilaista sai kaatuvataudin kohtauksen ja tunnin kuluttua heitti henkensä. Yöllä leirin ympärille asetettiin kahdenkertaiset vartijat ja jokainen nukkui pyssy vieressään.

Badyn kylässä päällikkö vaati hyvin suuren veron ja uhkasi alkaa sodan, ellei sitä maksettaisi. Isaacon hevosineen hän otti vangiksi ja ruoskitutti. Vihastuneena Park valtasi kylän iltamyöhällä ja seuraavana aamuna päällikkö sekä päästi oppaan vapaaksi että tyytyi pienempään veroon.

24 p. toukokuuta näkyi paljon salamoita. Se oli paha enne, koska se ennusti sadeajan alkamista. Parkin suurin onnettomuus tosiaan oli, että hän oli lähtenyt liian myöhään matkaan.

Mehiläishyökkäys.

Tendan erämaassa retkikunnalle sattui omituinen tapaturma, joka helposti olisi voinut päättyä paljon hullumminkin. Muuan miehistä sattui keskellä erämaata, kun leiri jo oli saatu pystyyn, rikkomaan suuren mehiläispesän. Suunnaton joukko mehiläisiä hyökkäsi kiukustuneena rauhanhäiritsijäin kimppuun. Ne pistivät miehiä ja juhtia eroa tekemättä ja käden käänteessä ajoivat pakoon jokaisen kaksi- ja nelijalkaisen, mitä leirissä oli. Miehet heittivät maahan aseensa — kaikkensa — ja kauhistuneina karkasivat pakoon vimmastuneitten kiljuvien aasien keralla. Hevosetkin ryöstäytyivät irti ja hurjistuneina nelistivät metsään. Äsken sytytetyistä nuotioista valkea nopeaan alkoi levitä kuivaan heinään ja bambutiheikköihin. Kun Park tovereineen ennätti taakseen katsoa, huomasi hän kauhukseen, että koko leiri oli ilmiliekissä ja koko hänen varustuksensa tuhoutumisen vaarassa. Nyt ei auttanut välittää mehiläisistäkään, vaan Park muutamien muitten keralla, jotka olivat mehiläishyökkäyksestä vähemmällä päässeet, syöksyi takaisin valkeata sammuttamaan ja saikin leirin pelastetuksi. Tämän jälkeen lähdettiin hevosia ja aaseja takaisin tuomaan, mutta kolme aasia ja yksi hevonen katosi kokonaan. Kaksi aasia kuoli pistoksien johdosta ja kolmas sairastui niin pahasti, että se oli hylättävä. Metsästä suoriuduttuaan retkikunta samalla oli selviytynyt Gambian syvänteestä ja lähti nyt Senegalin latvahaaran poikki edelleen tunkeutumaan.

Vastoinkäymisiä.

Pian tämän jälkeen kuoli retkikunnan kirvesmies. Ankaria pyörremyrskyjä kauheine rankkasateineen alkoi tuon tuostakin kulkea niitten seutujen poikki, joiden kautta retkikunnan tie kulki. Miehiä yhä enemmän vilustui ja sairastui, mutta siitä huolimatta kaikkien täytyi pyrkiä eteenpäin, tielle jääminen kun ei käynyt päinsä.

Jallonkadun erämaan välttääkseen Park nyt kulki pohjoisempaa reittiä, kuin Nigeriltä palatessaan, kallioisen, vuorisen maan kautta, jolla aasien oli kovin vaikea kulkea eteenpäin. Park antoi sairaille hevosensa ja rupesi itse aasin ajajaksi, mutta siitä huolimatta täytyi jättää monta aasia erämaahan kuolemaan. Sotamiehet saivat omituisia unitaudin puuskauksia ja olivat kuin humaltuneet. He vaipuivat märälle maalle kuin kastuneet vaatemytyt. Konkadu-vuoristossa oli alkuasukkaiden kultakaivoksia. Vaarat olivat laelle saakka viljeltyjä, siellä oli kyliä mitä ihanimmissa, romanttisissa laaksoissa, joissa oli vettä ja laidunta vuoden umpeensa. Tambaura-vuoristossa taas tie oli niin jyrkkä, ettei retkikunta tahtonut vuoriston poikki päästä aasien raskaitten taakkain vuoksi. Puolet miehistä oli sairastunut, toiset siihen määrään, etteivät luvanneet kulkea askeltakaan eteenpäin. Huomatessaan retkikunnan kurjan tilan maanasukkaat alkoivat hiipiä sen perässä varastellen, mitä ikinä sattuivat käsiinsä saamaan. Päästyään vihdoin vuoristosta selviämään Park eräässä kylässä suureksi ilokseen tapasi saman muhammedilaisen koulunopettajan, joka oli ollut hänelle niin avulias Kamaliassa ja hänen sieltä meren rannalle palatessaan. Park saattoi nyt runsaasti palkita hänen apunsa ja ystävyytensä.

Kesäk. 17 p. kaksi miestä kuoli ja kaksi täytyi jättää jälkeen kuolemansairaina. Eräässä kylässä asukkaat yrittivät ottaa vangiksi koko retkikunnan, mutta tämä antoi riutuneille sotamiehille uutta tarmoa, ja kun he ruuvasivat painetit kivääriensä nenään ja järjestyivät taistelurintamaan, peräytyivät maanasukkaat kiireen kaupalla turvallisen välimatkan päähän. Park paikalle saavuttuaan kutsui alkuasukkaat neuvotteluun, palaveriin, ja tuota pikaa sai heidät rauhaan taipumaan. Sovelias lahja vahvisti ystävyyden.

Maisemat kävivät nyt erinomaisen kuvankauneiksi. Vuoret muistuttivat kaikenlaisia rakennuksia, raunioiksi sortuneita linnoja, torneja, pyramiideja. Muuan kallionpatsas oli siihen määrään goottilaisen kirkon raunioiden näköinen, etteivät retkikunnan jäsenet tahtoneet silmiään uskoa, kun he lähelle tullessaan huomasivatkin sen olevan paljasta kalliota. Näiden oikullisten kalliomuotojen keskellä oli vankkoja kalliokeiloja, joilla ei ollut vähääkään kasvullisuutta. Siellä täällä oli valtavien jyrkänteiden koloissa kyliä, jotka olivat suojassa sekä luonnon että ihmisten hyökkäyksiltä. Tämän jylhän, suurenmoisen vuoristoluonnon keskellä oli kauniita hedelmällisiä laaksoja ja hopeisia jokia, jotka kiemurtelivat vihantien kenttien ja tummempien metsäseutujen läpi.

Tämänlaisia maisemia matkaten karavaani saapui Bafingin rannoille; joen poikki mentäessä yksi sotamiehistä hukkui. Henkiin jääneet riutuivat ja veltostuivat siihen määrään, että heidän ainoa halunsa oli laskeutua tien viereen nukkumaan, uhkasipa mikä vaara tahansa. Toiset menivät metsään, ettei heitä löydettäisi, ja loppumatonta huolta Parkille tuotti näiden jälkeen jääneiden löytäminen ja leiriin kuljettaminen. Joitakuita miehiä siitä huolimatta kerrassaan katosi, niin että Park kesäk. 29 p. oli kaikkiaan menettänyt yhdeksän miestä. Lopulta Anderson ja Scott'kin sairastuivat; luutnantti Martynista ei näytä koko matkalla olleen mitään apua. Parkin työ siis karttumistaan karttui ja suunnattomia ponnistuksia kysyi retkikunnan koossa pitäminen ja matkan jatkaminen. Hän oli kuitenkin lujasti päättänyt, ettei kesken palaisi, vaikka joka mies matkalle sortuisi. Usein hänen täytyi itse vartioida leiriä koko yö, estääkseen petoja ryöstämästä kuormajuhtia. Kuta myrskyisempi yö oli, sitä tärkeämpää oli, että hän itse oli liikkeellä vartioimassa.

Bakhoyn yli kuljettaissa krokotiili sai kiinni Isaacon vasemmasta reidestä, vetäen hänet veden alle; mutta opas silmänräpäyksessä pisti sormensa pedon silmään ja siten pakotti sen heittämään irti. Ennenkuin hän kuitenkaan pääsi rantaan uimaan, tuli toinen ja tarttui hänen toiseen reiteensä. Taas hän tuikkusi sormensa pedon silmään yhtä hyvällä teholla, ja ennenkuin haavoittunut krokotiili saattoi palata uuteen hyökkäykseen, pääsi Isaaco rantaan. Sinä iltana kaikki olivat niin uuvuksissaan, etteivät tahtoneet saada telttoja pystyyn eivätkä tavaroita sateen suojaan; Park itse hädin tuskin pysyi pystyssä. Isaacon haavat olivat siksi pahat, että retkikunnan täytyi kolme päivää odottaa hänen parantumistaan, sillä hänen avuttaan olisi matkan jatkaminen ollut vielä paljon vaikeampaa.

Rosvokaupunki.

Retkikunta saapui sitten pieneen lujasti linnoitettuun kaupunkiin, jonka päällikkö kolmenkymmenen poikansa keralla harjoitti rosvousta, retkeillen laajalti joka suunnalle. Kaupunkia suojeli oja ja kolme toinen toistaan korkeampaa kehämuuria. Muurien ulkopuolella oli isot kasat ihmisen luita, siellä kun mestattiin kaikki semmoiset vangit, jotka eivät kelvanneet orjiksi. Yön kuluessa alkuasukkaat tekivät jos kuinka monta yritystä varastaakseen leiristä tavaroita, ja Parkin sotamiehet tosiaan olivat niin avuttomassa tilassa, että he melkein vastustelematta sallivat viedä päällysviittojaan, pyssyjään ja pistoolejaan. Päivällä rosvot yrittivät viedä kaikki aasit. Lopulta Parkin täytyi käyttää aseita, saadakseen rohkeimmat varkaat torjutuksi. Mutta rosvot seurasivat retkikuntaa vielä matkallekin, ja joka mies, joka jätätti itseään, joka aasi, joka poikkesi polulta, joutui heidän saaliikseen. Vasta pimeän tullen saavuttiin seuraavalle leiripaikalle ja kaikki kävivät oikopäätä nukkumaan märälle maalle. Samaan tapaan matkaa sitten jatkui, niin kauan kuin oltiin Wuladu maassa. Kuin hyeenat verijäljillä varkaat seurasivat retkikuntaa, antamatta sille rauhaa yöllä tai päivällä. Joka aamu ja ilta toi uuden sanoman menetyksistä. Park ei kuitenkaan millään muotoa tahtonut sallia verenvuodatusta ja tämä se teki rosvot niin rohkeiksi. Ainoastaan jossain poikkeustilassa hän käytti ampuma-aseita, joka paikalla hankki retkikunnalle vähäksi ajaksi rauhaa. Heikoimpia miehiä täytyi pitkin matkaa jättää kuolemaan.

Heinäkuun lopulla retkikunta vielä oli parinsadan kilometrin päässä Bammakusta, Nigerin lähimmästä kaupungista. Aaseista, jotka Park oli mukaansa ottanut, oli nyt jokainen joko tielle sortunut tai varastettu, ja uusien juhtien ostaminen ja vuokraaminen oli paljon vähentänyt retkikunnan varoja. Kaksikymmentä miestä oli kuollut tai murhattu ja melkein kaikki eloon jääneet potivat jotain tautia, joka teki heidät saamattomiksi. Siitä huolimatta Park yhä toivoi, että hänen matkansa menestyisi, jos hän vain saavuttaisi Nigerin ja saattaisi lähteä sitä laskemaan.

Retkikunnan viheliäinen tila.

Sadeaika oli kuitenkin pahimmillaan, vettä tuli tulvimalla yöt päivät.

Jokainen joki oli paisunut suureksi virraksi, joka kenttä, lakeus oli muuttunut järveksi tai suoksi, polku itsekin oli kuohuvana koskena. Taudit eivät sen vuoksi suinkaan helpottaneet, vaan päin vastoin veivät retkikunnalta viimeisetkin voimat. Miehet eivät lopulta jaksaneet nostaa kuormia juhtain selkään. Park itse sai toimittaa useimmat työt ja toisinaan päivän kuluessa nostaa jalkeille kolmekintoista aasia ja kuormata ne uudelleen. Elok. 7 p. asiat olivat niin toivottomalla kannalla, että Parkin täytyi levätä kaksi päivää, vaikka lepääminen oli yhtä vaarallista kuin matkan jatkaminenkin. Eräässä paikassa Park tapasi lankonsa Andersonin puun alla näköjään kuolemaisillaan ja hänen täytyi kantaa hänet leiriin selässään. Erään joen poikki hänen täytyi kulkea edes takaisin kuuteentoista kertaan, saadakseen tavarat toiselle rannalle. Kahtena seuraavana päivänä Park vielä menetti neljä miestä; kuolivatko nämä verkalleen kuumeeseen, murhasivatko alkuasukkaat heidät tikareillaan, vai sudetko ja muut pedot repivät, sitä ei kukaan sen paremmin tiennyt. Elok. 8 p. Park oli ainoa valkoinen, joka kykeni työtä tekemään, ja ilman Isaacon ja hänen miestensä apua retkikunnan olisi ollut mahdoton lähteä liikkeelle. Anderson oli kuolemaisillaan ja hädin tuskin Park jaksoi pitää häntä hevosen selässä. Eräässä paikassa nämä kaksi yhtäkkiä kohtasivat kolme suurta leijonaa, jotka nopeaan lähestyivät heitä. Andersonin pelastaakseen Park yksin hyökkäsi niitä vastaan, kohotti piilukkoisen kiväärinsä poskelleen ja tähtäsi keskimmäistä. Laukaus ajoi leijonat pakoon. Yksi tosin kääntyi takaisin, mutta muutti taas mieltään ja lähti muitten keralla pakoon. Park oli lankonsa keralla jäänyt muista jälkeen, niin että heidän täytyi viettää kahden yönsä erämaassa nuotiotulen ääressä, joka torjui leijonia ja susia. Aamulla leirin saavutettuaan hän sai kuulla, että puolet retkikunnasta oli viettänyt yönsä samoin, mikä siellä mikä täällä.

Dumbilassa Park tapasi vanhan hyväntekijänsä Karfa Tauran. Anderson oli nyt niin sairaana, ettei häntä enää voitu liikuttaa, Scott oli kadonnut ja vain yksi mies oli enää siinä kunnossa, että kykeni aasia ohjaamaan. Yöllä satoi kaatamalla ja miehet pakenivat kylään, jättäen johtajansa yksin aaseja paimentamaan, etteivät ne päässeet kyläläisten viljavainioihin, sekä puolustamaan niitä petoja ja saalista etsiviä alkuasukkaita vastaan.

Elok. 19 p. Park retkikuntansa kurjien jäännösten keralla nousi vuorenharjanteelle, joka erotti Senegalin ja Nigerin vedet toisistaan. Ja ylimmältä kukkulalta hän vihdoin näki »valtavan Nigerin vierittävän aaltojaan lakeuksilla.» Park toivoi pahimpien vastuksien nyt olevan voitettuina ja lohdutteli itseään sillä, että vaikka hän olikin menettänyt kolmeneljännestä väestään, oli hän kuitenkin koko ajan voinut pitää yllä mitä parhaita suhteita alkuasukkaitten kanssa. Huolimatta kamalista kokemuksistaan Park kuitenkin arveli matkansa osoittavan, että Gambiasta hyvin voitiin käydä kauppaa Nigerin laaksoon, tarvitsematta pelätä välillä olevain kansain kauppamatkueita ryöstävän. Ja jos matka tehtäisiin kuivalla ajalla, niin ei Park luullut kauppamatkueen koko matkalla menettävän kuin kolme tai neljä miestä viidestäkymmenestä. Park ei, kumma kyllä, käsittänyt asian ydinkohtaa, että nimittäin tämmöisille matkoille olisi pitänyt ottaa valkoisia niin vähän kuin suinkin, he kun eivät mitenkään kestäneet ilmanalaa. Isaaco mustine apulaisineen oli koko matkan reipas ja työkykyinen.

Nigerillä.

Kolme päivää Bammakussa vietettyään retkikunta jatkoi matkaa; Park lankonsa ja tavarain keralla laski jokea, jonka virtaus oli nopea ja joka toisin paikoin oli puoltatoista kilometriä leveä. Alempana se leveni vielä paljon leveämmäksi ja paikoin oli aallokoita, jotka uhkasivat täyttää hatarat alukset. Jollain kohdalla näkyi rannalla elefantteja ja virrassa oli virtahepoja, jotka monta kertaa uhkasivat kumota kanootit. Toisena päivänä Park lähetti Isaacon Bambarran kuninkaan Mansongin luo pyytämään häneltä lupaa saada matkustaa hänen maansa läpi.

Parin viikon kuluttua toi sanansaattaja Segusta suosiollisen vastauksen. Park jatkoi sen vuoksi joen laskua, luutnantti Martynin kuljettaessa aaseja ja sotamiehiään rantaa pitkin. Lähempänä Segua Isaaco taas yhtyi Parkiin ilmoittaen nyt, ettei kuningas Mansong tahtonut häntä puheilleen laskea, vaikka sallikin hänen matkustaa maansa läpi. Seuraavana päivänä saapui uusi lähettiläs noutamaan Mansongille annettavia lahjoja ja tarkemmin kuulemaan, mikä matkan tarkoitus oli. Park ilmoitti nyt olevansa sama mies, joka jo ennen oli Bambarrassa käynyt, vaikka silloin yksinään ja köyhänä; nyt hän oli saapunut aikaan saamaan suoranaista kauppayhteyttä Bambarran ja oman maansa välillä, jotta maurien välitys kokonaan vältettäisiin. Valkoisten tavaroita voitaisiin siten myydä Bambarrassa paljon halvemmalla kuin ennen. Mansongin lähettiläs tähän vastasi, että valkoisen miehen matka oli hyvä, ja rukoili Jumalaa, että se menestyisi. Lahjat paljon vahvistivat niitä ystävällisiä tunteita, joita Parkin matka herätti. Samaan aikaan kuoli taas kaksi sotamiestä, niin ettei Parkilla enää paitsi Andersonia ja Martynia ollut kuin neljä miestä. Muutaman päivän kuluttua Segusta saapui uusi lähettiläs, joka lupasi valkoisille miehille kuninkaan suojeluksen aina Timbuktuun saakka? Vene heillä oli lupa rakentaa missä kaupungissa ikinä tahtoivat. Park päätti aloittaa varsinaisen jokimatkan Segun tuolta puolen Sansandingista, jossa hän oli käynyt ensi matkallaan. Matkalla sinne hän vihdoin itsekin sairastui ankaraan kuumeeseen, josta hän kuitenkin parani. Sansandingissa vielä kaksi miestä kuoli ja eloonjääneet olivat niin heikkoja, että hyenat saattoivat majasta raastaa vainajan ja syödä hänet.

Sansanding.

Sansanding oli melkoinen kaupunki, siinä oli Parkin arvion mukaan 11,000 asukasta. Kaupungin markkinapaikalla vallitsi vilkas liike aamusta iltaan matoilla peitettyjen pienien myymälöitten ympärillä, joissa kussakin myytiin jotain erikoistuotettakin, upeita helmiä naisten koruiksi, antimonia heidän silmäluomiensa mustaamiseksi ja kaunistamiseksi, sormuksia ja rannerenkaita sormien, säärien ja käsivarsien koruiksi. Paraimmissa puodeissa myytiin tulipunaisia kankaita, silkkiä, ambraa ja muita kalleuksia, jotka oli tuotu Saharan poikki Marokosta ja Tripoliista. Vihanneksia, lihaa, suolaa y.m. myytiin kutakin lajia omassa puodissaan, samoinkuin nahkateoksia ja oluttakin. Tiistaisin varsinkin markkinat olivat tavallista vilkkaammat. Silloin kerääntyi ympäristöstä suunnattoman paljon rahvasta ostamaan ja myymään ja muukalaisilla oli mitä paras tilaisuus tutustua kansanelämään.

Park päätti ostaa täältä kanootteja ja koota niistä suuremman aluksen jokimatkaa varten. Hän avasi puodin ja vaihtoi siinä tavaroitaan kaurisimpukoiksi, saaden niitä yhtenä ainoana päivänä kokoon 25,000. Maurit koettivat yllyttää kuningasta, että hän tappaisi valkoisen miehen, mutta Mansong ei ottanut heidän neuvoaan kuuleviin korviinsa, vaikka hän luulikin valkoista miestä taikuriksi — taikka ehkä juuri sentähden. Park osti sitten kaksi 40 jalan mittaista kanoottia ja yhdessä ainoan terveeksi jääneen miehensä kanssa liitti ne yhteen, nimittäen aluksen siten »Hänen Majesteettinsa kuunari Jolibaksi.» Luutnantti Martyn vietti aikaansa juopottelemalla maurien kanssa. Anderson kuoli lokak. 28 päivänä ja siten Park menetti uskollisen ystävän ja luotettavan apulaisen ja tunsi jälleen olevansa »yksin ja ilman ystävää Afrikan villien keskellä.»

Marraskuun keskivaiheilla kaikki varustukset Nigerin matkaa varten olivat suoritetut. Isaaco miehineen sai palkkansa ja palasi rannikolle, Parkin päiväkirja mukanaan. Hänen sijaansa Park otti oppaaksi Amadi Fatuma nimisen, paljon matkustaneen neekerin. Marrask. 19 p. hän kirjoitti viimeisen kirjeen vaimolleen, lausuen siinä julki luottamuksen matkansa onnistumiseen. Sitten hän lähti hataralla aluksellaan tuntemattomiin kohtaloihin, kerallaan luutnantti Martyn ja kolme sotamiestä, joista yksi oli mielipuoli, opas ja kolme orjaa, kaikkiaan yhdeksän miestä. Näin varustettuna hänen piti laskea valtava joki vaarallisine karineen ja vielä vaarallisempine virtahepoineen, joki, jonka rannoilla pitkällä matkalla asui kiihkoilevia maureja ja tuaregeja ja näitten takana tuntemattomia ihmissyöjiä ja verenhimoisia opastajia. Mutta toivoton ei yritys siltä ollut eikä ollut perusteeton Parkin julkilausuma luottamus. Monesti hän oli vakuuttanut, että hän uhraisi vaikka joka miehen, mitä hänellä oli kanssaan, ja lopulta itsensäkin, ennenkuin yrityksestä kesken luopuisi. Lähdettyään Sansandingista liikkeelle hänellä ei enää ollutkaan valitsemisen varaa.

Parkin katoaminen.

Isaaco toi uskollisesti Parkin päiväkirjat rannikolle, josta ne lähetettiin Eurooppaan, ja niistä aikalaiset tutustuivat retkikunnan uhrautuvaan, surkeaan taisteluun päämääränsä saavuttamiseksi. Suurella jännityksellä nyt odotettiin, koska ja missä retkikunta taas ilmestyisi ihmisten ilmoille, mutta turha oli se odotus. Kului kuukausi toisensa jälkeen ja päättyi vuosi 1806, mutta turhaan odotettiin tietoja Mungo Parkin ja hänen viimeisten tovereittensa kohtaloista. Sitten alkoi Länsi-Afrikan rannoille saapua sisämaasta neekerikauppiaitten keralla huhuja retkikunnan tuhosta. Lopulta viranomaiset, tammikuussa 1810, lähettivät Isaacon sisämaahan saamaan selville, mitä perää näissä huhuissa oli. Isaaco saapui lokakuussa Sansandingiin ja tapasi siellä Amadi Fatuman, joka hengissä oli palannut takaisin matkaltaan. Isaacon nähdessään Amadi puhkesi itkemään ja valittamaan, huudahtaen, »he ovat kaikki kuolleet, tuhon omaksi joutuneet!» Sitten hän kertoi, mitä tiesi.

Retkikunnan tuhosta saadaan tieto.

Park laski Sansandingista lähdettyään keskivirtaa, karttaakseen maanasukkaita niin paljon kuin mahdollista. Sillassa hän osti vielä yhden orjan ja Djennessä lähetti päällikölle lahjan, vaikkei kummassakaan paikassa mennyt maihin. Siinä kohdassa, missä Niger haaraantuu, Djinbalan saaren muodostaen, hyökkäsi retkikunnan kimppuun kolme keihäin ja nuolin aseistettua venekuntaa, mutta nämä ampuma-aseilla karkoitettiin. Vähän alempana tapahtui toinen samanlainen hyökkäys ja Timbuktun kohdalla kolmas. Joka kerta hyökkäykset torjuttiin ja hyökkääjät menettivät monta miestä.

Timbuktun ohi kuljettuaan retkikunta tuli tuaregien maahan. Siellä seitsemän venekuntaa yritti pysäyttää sen, mutta kun hyökkääjillä ei ollut pyssyjä, niin torjuttiin hyökkäykset helposti. Retkikunta oli menettänyt vasta yhden miehen. Sillä oli runsaasti pyssyjä ja näitä pidettiin alati valmiina taisteluun. Muuan sotamies taas kuoli, mutta siitä huolimatta tuonnempana torjuttiin kuudenkymmenen kanootin hyökkäys. Oppaan kertomuksen mukaan oli Martyn taistellut niin urhoollisesti, ettei häntä tahtonut saada herkeämäänkään; hän oli ollut vähällä oppaankin tappaa, kun tämä kerran oli yrittänyt saada hänet taistelusta luopumaan.

Tämän tappelun jälkeen retkikunnan vene tarttui kiviin ja kun se oli irti saatu, pelastui se töin tuskin vimmatun virtahevon hyökkäyksestä. Muutama luoti kuitenkin sai paksunahkan muuttamaan mieltään, ennenkuin vahinkoa tapahtui.

Retkikunta oli nyt saapunut Sonrhayn vanhan valtakunnan keskiosiin ja matka menestyi niin hyvin, kuin suinkin saattoi toivoa. Retkikunnalla oli vielä siksi runsaasti ruokavaroja, ettei tarvinnut poiketa maihin.

Kaffon kohdalla oli taas torjuttava kolmen kanootin hyökkäys, ja kun opas vähän tuonnempana meni maihin maitoa noutamaan, ottivat asukkaat hänet kiinni. Park pidätti silloin kaksi kanoottia, jotka olivat laskeneet »Joliban» rinnalle, ja uhkasi tappaa kaikki niissä olevat, ellei opasta paikalla vapautettaisi. Tämä uhkaus tehosi, opas päästettiin irti ja ystävälliset suhteet saatiin aikaan.

Kun oli tästä pulasta päästy, haarautui joki kolmeen haaraan ja kulkua haittasivat saaret ja luodot. Ensimmäistä pudasta vartioivat asestetut miehet, »jotka», sanoi opas, »huolestuttivat meitä, ja varsinkin minua, kovasti, ja minä vakavasti lupasin, etten enää koskaan kulkisi siitä ohi antamatta köyhille melkoisia lahjoja.» Toinen haara Sitävastoin oli avoin.

Muutaman päivän kuluttua retkikunta sitten saapui haussa-neekerien maahan, jota kauemmaksi Amadin ei pitänyt seurata. Ennen eroa Park sanelun mukaan kirjoitti muistiin tärkeimpien esineitten ja tavarain nimityksiä, ynnä hyödyllisiä puheenparsia, johon kului kaksi päivää. »Joliba» pysyi tämän ajan ankkurissa, poikkeamatta kuitenkaan maihin.

Park oli nyt kulkenut Nigeriä puolentoistatuhatta kilometriä ja nähnyt sen kääntyvän etelään, Atlantin merta kohti, ja kun hän siihen saakka oli kyennyt kaikki hyökkäykset torjumaan, oli hänellä nyt täysi syy otaksua matkansa onnistuvan. Toinen olisi asia ollut, jos joki olisikin virrannut johonkin sisämaan suohon, kuten se usein sen ajan karttoihin kuvattiin.

Pitkä viivytys tulkin eroamisen vuoksi teki kuitenkin nopean lopun näistä toiveista. Maanasukkaat saivat vihiä siitä, että hänellä vielä oli lautallaan koko joukon arvokkaita tavaroita, ja heillä oli nyt hyvä aika ryhtyä sitä varten valmistuksiinsa. Nigerin matala leveä laakso ahdistuu Jaurin alapuolella rotkolaaksoksi, jossa monet kivikot, luodot ja saaret pikkukylineen jakavat joen kolmeksi haaraksi. Näistä on yhtä helppo kulkea, kahta tulvallakin vaikea ja tavallisella vedellä aivan mahdoton. Bussan kohdalla maanasukkaat nyt päättivät pysäyttää ja ryöstää retkikunnan.

Vaaraa aavistamatta Park lähti Jaurista, mutta kun hänellä ei ollut mukanaan ketään, joka olisi matkan tuntenut, laski hän pahimpaan jokihaaroista ja kulki siten oikopäätä surman suuhun. Jouduttuaan kerran virran valtoihin hän ei muuta voinut kuin laskea sen mukana, molemmat rannat kun olivat täynnään aseellista kansaa, joka jo nakkeli keihäitään venettä kohti. Kaksi orjista sai tuota pikaa surmansa. Park muine tovereineen jatkoi matkaa, ampuen minkä ennätti. Melkein hän jo pääsi selvemmille vesille, kun »Joliba» äkkiä tarttui kallionkoloon, josta sitä oli mahdoton irti saada. Park koetti sitä keventää nakkaamalla kaikki tavarat jokeen, mutta ei sekään auttanut.

Amadin kertomuksen mukaan Park sitten tarttui toiseen valkoiseen mieheen ja Martyn toiseen, jonka jälkeen he yhdessä hyppäsivät koskeen, arvatenkin maalle kahlatakseen ja antautuakseen vihollistensa armoille, mutta kaikki he sinne hukkuivat. Yksi veneeseen jäänyt orja vain pelastui ja vietiin kuninkaan luo. Häneltä vangittu opas sai kuulla kertomuksen tapauksesta.

Parkin kohtalo näytti näin ollen varmalta, mutta hänen vaimonsa ei ottanut sitä uskoakseen, vaan kuolemaansa saakka luuli miehensä yhä elävän jossain Afrikan pimeissä sisäosissa. Parkin toinen poika, Tuomas, päätti mieheksi vartuttuaan lähteä häntä etsimään. Ilman minkäänlaisia varustuksia hän v. 1827 matkusti Guinean Kultarannalle lähteäkseen sieltä sisämaahan, mutta sille tielle hän katosi.

Vuosisadan keskivaiheilla vasta saatiin toisaaltakin tietoja Mungo Parkin kuolemasta. Hän oli muka joutunut oppaansa kanssa kiistaan siitä, paljonko tämän piti saada palkkaa, ja Jaurin päällikkö oli ratkaissut asian oppaan hyväksi. Park ei kuitenkaan hyväksynyt tätä päätöstä, vaan aikoi matkustaa edelleen. Eräs päällikön miehistä oli pidätellyt venettä ja kiukuissaan oli Park vetänyt sapelin tupesta ja hakannut miehen käden poikki. Siitä syntyi tappelu, joka päättyi koko retkikunnan tuhoon. Parkin tavarat oli jaettu ja kirjat ja paperit annettu papeille amuleteiksi.

Kauan muisteltiin joella Parkia ja hänestä kerrottiin myöhemmille ranskalaisille matkustajille, näytettiin esineitä, joita hän oli lahjoitellut, ja hänen toveriensa hautoja. Rahvaan kesken häntä muisteltiin anteliaisuutensa vuoksi. Hänen papereitansa säilytti kauan Jaurin päällikkö, ei kuitenkaan niin kauaa, että ne olisi voitu pelastaa. Ainoastaan logaritmitaulut säilyivät; ne ovat nykyisin Englannin maantieteellisen seuran kokoelmissa.