SAMBESI JA KONGON LÄHTEET. (continued 2)

Rovuma.

Helmik. 25 p. 1861 »Pioneer» saapui Rovuman suuhun, joka oli sekä oivallinen satama, että vailla suistamosärkkää, eroten siinä suhteessa edullisesti Afrikan enimmistä joista. Maisema oli sangen kaunista, mangrovemetsät pian katosivat ja oikealla ja vasemmalla kädellä oli kauniita, ebenpuumetsiä kasvavia vuorijonoja. Asukkaita tavattiin vähän, enimmäkseen arabialaisia, joiden orjatie kulki tästä sisämaahan. Kymmenen päivää »Pioneer» hitaasti nousi tätä jokea, mutta lopulta oli hiekkasärkkäin vuoksi mahdoton päästä kauemmaksi, eikä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. »Ja niin päättyi», lausuu Rowley, eräs mukana olleista lähetyssaarnaajista; »ensimmäinen yritys Rovumalla. Mutta pettymyksestämme huolimatta oli oleskelumme täällä sangen mieluisaa kaiken uutuuden, oivan ilmaston, maisemain kauneuden, näkemäimme outojen eläinten ja tapaamaimme ystävällisten ihmisten vuoksi. Sairaudesta ei merkkiäkään; Afrikan jokien mainittu epäterveellisyys näytti meistä sadulta. En koskaan ole tuntenut itseäni terveemmäksi, ei koskaan minulle ruoka maittanut paremmin.» Retkeilijät eivät tienneet, että taudin loiset luultavasti jo olivat heidän veressään, vaikka kuume puhkesikin esiin vasta suistamossa, jossa he ankkuroivat mangroverämeen ääreen. Ei kukaan voinut aavistaa, että pieni sääsken purema oli siihen syynä, kaikki syyttivät myrkyllisiä »miasmeja», joita muka räme huokui, ja huonoa juomavettä. Kaikki laivassa olijat sairastuivat nyt kuumeeseen, niin ettei ollut mahdollista jatkaa, ennenkuin joitakuita jälleen parani konetta ja merenkulkua hoitamaan. Livingstone poikkesi, heti kun liikkeelle pääsi, Komorien Johanna saareen, josta lyhyen levon jälkeen jatkettiin Sambesin suistamoon ja noustiin vanhaa reittiä Shiren ylämaahan. Laivan syväkulkuisuus tuotti paljon haittaa, kerrankin täytyi Sambesilla viettää särkällä pari viikkoa, ennenkuin laiva saatiin irti. Usein sitä täytyi keventää, ennenkuin päästiin matalain paikkain yli.

Orjain vapauttaminen.

Heinäkuun alussa retkikunta pääsi Shiren koskien alle Shibisan kylän luo, mutta täällä saatiin kuulla, että sotaiset ajavat olivat hyökänneet mangandshain kimppuun, joiden keskuuteen lähetysasema aiottiin perustaa, ja että koko maa oli sodan jaloissa, kyliä poltettiin, asukkaita ryöstettiin orjuuteen. Siitä huolimatta lähetyssaarnaajat Livingstonen väen saattamina lähtivät ylämaahan, jossa jo toisena päivänä tuli vastaan orjakaravaani, miehiä, naisia ja lapsia, kaikki sidottuina, jonon etupäässä, keskustassa ja takapäässä pyssyillä asestettuja vartijoita, joista toiset puhalsivat sinkkisillä torvilla, ikäänkuin ylvästellen suorittamistaan urotöistä. Heti englantilaiset nähtyään vartijat kuitenkin livistivät metsään ja englantilainen retkikunta paljoa arvelematta leikkasi vaimojen ja lasten siteet poikki ja päästeli miehet irti kahden metrin mittaisesta orjahaarukasta, johon he olivat kaulastaan kiinnitetyt. Lasten joukossa oli joku viisivuotiaskin. Muuan pieni poika tuli valkoisten luo ja sanoi: »Toiset sitoivat meidät ja antoivat meidän nähdä nälkää; te leikkaatte siteet poikki ja annatte meille ruokaa! Mitä miehiä te olette? Mistä te tulette?» Useita tästä äsken kotoaan raastetusta joukosta olivat kuljettajat murhanneet, kun he syystä tai toisesta hidastuttivat karavaanin kulkua. Kaikkiaan oli täten vapautettu 84 orjaa ja piispa päätti heistä muodostaa tulevan asemansa kantajoukon. Seuraavina päivinä retkikunta vapautti vielä lisää 64 orjaa, joten sen nyt paitsi omaa väkeään oli elätettävä ja vaatetettava 148 henkeä orjuudesta vapautettuja.

Shiren ylämaan lähetysasema.

Piispa Mackenzie päätti perustaa ensimmäisen asemansa Magomeroon, jossa sikäläisten mangandshain päällikkö mielihyvällä otti lähetyssaarnaajat vastaan. Tuskin oli retkikunta sinne päässyt, ennenkuin se kuuli ajavain läheisyydessä paraillaan ryöstävän ja hävittävän. Valkoiset riensivät kiiruumman kautta apuun ja oli vähällä syntyä kahakka. Livingstonen kuitenkin onnistui saada tämä estetyksi, mutta ryöstäjiä hän ei voinut pakottaa saalistaan takaisin luovuttamaan. Piispa ryhtyi sitten viipymättä seuralaisineen asemaansa rakentamaan ja kieltä oppimaan.

Livingstone veljensä ja t:ri Kirkin keralla palasi Shirelle ja lähti 6 p. elokuuta 1861 veneellä nousemaan Njassa järvelle, jota varten vene kuitenkin oli kannettava 64 kilometriä maata pitkin koskien ohi. Shire oli niiden yläpuolella leveää suvantoa, jossa virtahevot valtavista kidoistaan puhalsivat veneeseen vettä, rannoilla oli suuria puhveli- ja antilooppilaumoja, jotka kävivät virralla juomassa. Rosvoilevain ajavajoukkojen vuoksi oli vasenta rantaa kartettava. Pamalombo järven rannoilla kasvoi niin taaja neljän metrin korkuinen papyro-ruovosto, ettei näkynyt ainoatakaan aukkoa. Suunnattomat sääskipilvet häälyivät veden päällä. Retkeilijät olivat päässeet selville siitä, että sääsket yleensä olivat kuumeseudun merkki, ja jatkoivat kiiruimman kautta matkaa Njassalle, jonka viileä, miellyttävä ilma syysk. 2 p. huokui heitä vastaan.

Venematka Njassalla.

Ensi työkseen retkeläiset alkoivat mitata järven syvyyttä. Rannoilla oli ensin ympäriinsä puolen mailin levyinen vaalean vihreä paarre, jonka ulkopuolella vesi muuttui indigosiniseksi kuten Intian meressä. Mailin päässä rannasta oli syvyys 30 metriä, kauempana pohjoisessa ei 70 metrilläkään enää tavattu pohjaa. Länsirannalla, jota retkeilijät nousivat, oli hietaisia lahdelmia toinen toisensa jälkeen. Eräässä vuorilahdelmassa oli 200 metriä syvää ja ulompana ei 240 metrillä tavattu pohjaa.

Vuodenaika oli matkustamiselle sangen epäedullinen. Syystasausmyrskyjen vuoksi ei käynyt kulkeminen järven poikki itärannalle ja sumu ja auer haittasivat näkemistä, verhoten etäisyydet vaippaansa.

Njassa näytti olevan joka puolelta vuorien piirittämä, mutta länsirannan vuoret näyttivät olevan vain kaunismetsäisen ylänkömaan reunaa. Samoin kuin kaikki ylänköjen ympäröimät järvet on Njassakin kovin myrskyinen ja varsinkin nyt, syys- ja lokakuussa, sattui äkkimyrskyjä tiheään. Usein veneen, vienon tuulen vetämänä, purjehtiessa sen sinistä pintaa, syntyi äkkiarvaamatta raivoisa myrsky, joka kohotti veden vaarallisiin aaltoihin. Kerran täytyi ankkuroida ulos järvelle 13 metrin vedelle, kun rantahyökyjen vuoksi oli mahdoton laskea maihin. Kuusi tuntia retkeläiset täten viettivät väistellen tyrskyviä korkeita aaltoja, jotka ilman mukana olevan merimiehen valppautta varmaan olisivat veneen täyttäneet. Kaiken aikaa häälyi heidän päällään vuorilta tullut sankka pilvi ja ympärillä lenteli yökorppeja, joita tavallisesti ei koskaan päivällä näkynyt. Mustat soutajat olivat merikipeinä ja kantajat, jotka kulkivat rantaa pitkin retkikunnan kuormastoa kuljettaen, seisoivat äyräillä ja valittivat, huutaen: »He ovat tuhon omat kaikki! He ovat jo kuin kuolleet!» Sitä suurempi oli heidän ilonsa, kun myrsky vihdoin taukosi ja vene saapui maihin. Livingstone jätti sitten veneen hoidon irlantilaisen merimiehensä asiaksi ja tämä kulki varovaisesti, odotellen maalla usein päiväkausia myrskyn asettumista, ennenkuin antoi matkaa jatkaa.

Järven rannat olivat hedelmälliset ja järven ja korkean takamaan välillä oli monessa kohden lakeuksia. Pohjoista kohti vuoret kävivät korkeammiksi ja toinen toisensa takaa yhä korkeammalle kummuten muodostivat sangen kauniita maisemia. Ei vielä missään ollut Livingstone Afrikassa tavannut niin taajaa asutusta kuin Njassan rannoilla. Etelärannalla oli melkein katkeamaton rivi kyliä. Ihmisiä kokoontui laumoittain katsomaan näitä outoja kulkijoita, joita he sanoivat »villieläimiksi», ja varsinkaan he eivät voineet kylläkseen kummastella heidän syöntiään. Veroa ei kiristetty kuin poikkeustapauksissa. Monenlaisia viljoja kasvatettiin, mutta pohjoisessa oli maniokki eli kassava ja pahentunut kala väestön pääasiallisena ravintona. Pohjoisen puolessa asukkaitten oli tapana erikoisina vuodenaikoina korjata eräs sangen omituinen sato. Retkeilijät näkivät niihin seutuihin saapuessaan järven päällä sankan pilven, ikäänkuin hyvin laajasta metsänpalosta. Mutta kun seuraavana päivänä purjehdittiin tämmöisen pilven läpi, niin huomattiinkin, ettei se ollut savua eikä sumuakaan, vaan muodostunut hyvin pienistä sääskistä, joita oli niin suunnattoman paljon, että ne täyttivät ilman valtavaan korkeuteen saakka ja häälyivät aivan veden pinnallakin, veteen kuitenkaan putoamatta. Tämän elävän pilven läpi kuljettaissa täytyi sulkea suu ja silmät, sillä pilvenhiukkasia satoi kasvoille kuin lumihiutaleita. Vene oli lukemattomien sääskien verhoama, kun se pääsi pilvestä. Alkuasukkaitten tapana oli yöllä kerätä näitä hyönteisiä ja keittää niistä paksuja limppuja, joihin meni monta miljoonaa hyönteistä. Sääskilimppu oli tuumaa vahva ja lautasen kokoinen. Sisältä se oli musta eikä maku ollut hullumpi — se muistutti kaviaaria tai suolattuja heinäsirkkoja.

Erinomaisia kalojakin Njassassa oli, enimmäkseen siihen saakka tuntemattomia lajeja. Mpanga, joka kuuluu karppeihin, nousi jokia lähteille saakka mätiään laskemaan kuten meillä lohi. Sen pituus oli 75 sm ja se oli retkeilijäin mielestä paremman makuinen kuin ainoakaan toinen afrikkalalainen kala. Asukkaat pyydystivät sitä koppaloukuilla ja verkoilla ja onkimallakin. Poikasia pyydystettiin hyvin pienisilmäisillä verkoilla. Alkuasukkaat kalastivat järvessä ahkeraan, lähtien selälle kanooteilla, joita oli kokonaisia laivastoja yhdessä parvessa, ja he rohkenivat lähteä melkoiseen aallokkoonkin. Miehet aina meloivat seisoaltaan. Rantaväestö näytti hyvin laiskalta, miehiä makaili varjoisain puitten alla joukoittain pitkin päivää. Syytä kysyttäessä saatiin kuitenkin kuulla, että makaajat olivat suurimman osan yötä olleet ankarassa työssä. Iltapäivällä he jälleen alkoivat virota ja parsia verkkojaan, jotka he sitten kuljettivat kanootteihinsa, lähteäkseen heti yön tultua pyyntipaikoilleen. Vaikka Njassassa on paljon suuria krokotiileja, eivät kalastajat sanoneet niiden usein tekevän heille pahaa. Jos krokotiileilla on riittävästi kaloja syödäkseen, eivät ne käy ihmisten kimppuun. Mutta jos vesi on sameaa, käyvät ne hyvin vaarallisiksi, koska ne silloin eivät näe varsinaista saalistaan.

Njassan rantueen asukkaat eivät olleet kaunista kansaa. Naiset varsinkin olivat hyvin rumia ja rumuuttaan he vielä lisäsivät suurella pelelerenkaalla, joka heillä oli ylähuulessaan ja toisilla vielä alahuulessaankin. Pelelet oli tehty tinasta, valkoisesta kvartsista tai veripunaisesta piippusavesta, joka varsinkin oli muodissa. Kaikki asukkaat olivat tatuoidut kiireestä kantapäähän, kukin heimo omilla tunnuskuvillaan. Hampaansa he viilasivat teräviksi. Vaatteita ei käytetty kuin nimeksi. Vieraita kohtaan he enimmäkseen osoittivat suurta anteliaisuutta. Jossain kohden yritettiin kuitenkin varastaa, niin että valkoiset eräänä yönä menettivät suuren osan vaatteistaan ja joutuivat siitä pahaan pulaan.

Pohjan puolessa oli kuitenkin rauhatonta. Siellä asui ylängöllä masitu niminen rosvokansa, joka alkuaan oli tullut Sambesin eteläpuolelta ja kuului zuluihin. Hiljakkoin nämä olivat rosvoilleet ja ryöstelleet järven rantakylissäkin aina kahdenteentoista leveysasteeseen saakka, ja vain pari kylää oli menestyksellä puolustanut itseään heitä vastaan euforbia-aitain avulla, joilla heidän kylänsä olivat ympäröidyt. Euforbia-aitoja käytetään vaarallisten okainsa vuoksi varustuksina suuressa osassa Afrikkaa. Livingstonen kantajat pelästyivät ruumiita ja palaneita kyliä tavatessaan niin pahasti, että he, taipaleella vielä seitsemän masiturosvoa tavattuaan, pyysivät päästä takaisin palaamaan, johon Livingstone suostuikin. Itse hän vielä parin rohkeimman miehen kanssa kulki neljä päivämatkaa kauemmaksi pohjoiseen tavatakseen sovitulla yhtymäpaikalla veneen, jonka hän oli jättänyt, kun miehet ilman häntä eivät enää olisi ensinkään uskaltaneet edetä. Pohjoisempana oli ranta täynnään syviä rotkolaaksoja, joiden pohjalla aina juoksi puro, ja matkan teko oli sen vuoksi ylen vaikeaa. Pohjoisimmasta kohdasta, johon retkeilijät saapuivat, noin 11 asteelta eteläistä leveyttä, ei Njassan päätä vielä näkynyt — järven koko pituus on noin 560 kilometriä, sataa kilometriä vähemmän kuin Pohjanlahden — mutta retkeilijät saattoivat arvata, että pohjoispää oli vuorien sulkema.

Kankaan ja muitten kauppatavarain lähetessä loppuaan he kääntyivät takaisin.

Pakolaisia.

Pamalombo järven ruovoston turvissa he paluumatkalla tapasivat mangandshaperheitä, jotka olivat sinne paenneet ajavain edellä. Niin sankkaa oli papyroruovosto, että se kuin veteen lyödyt paalut taivutettujen latvainsa päällä kannatti mangandshain majoja ja että nämä pitkin hyllyvää ruovostoa saattoivat vaaratta kulkea majasta toiseen. Ruovosto nousi ja laski jalkain alla kuin ohut syysjää. Majain ja rannan väliin oli jätetty leveä taaja papyrovyöhyke, eikä maalta kukaan olisi voinut aavistaa, että tiheän vihannan ruokometsän takana asui eläviä olennoita. Mangandshat kulkivat näihin majoihinsa veneillä ja pyydystivät ravinnokseen järven oivallisia kaloja. Loppumatkalla retkeläiset tapasivat 1000 miehen suuruisen ajavajoukon, jonka sanottiin olevan matkalla hävittämään Magomeron lähetysasemaa. Sangen uupuneina retkeilijät marraskuun 18:ntena 1861 saapuivat laivalleen, lähes kolme kuukautta retkellä viivyttyään.

Kuusi päivää myöhemmin saapui piispa Mackenzie laivalle muutamain merimiesten kanssa, jotka olivat olleet ylämaassa parannuksella, ja oli mitä parhaissa voimissa ja täynnään valoisia tulevaisuuden toiveita. »Ajavat oli», kirjoittaa Livingstone, »voitettu ja karkoitettu meidän Njassalla ollessamme, jonka jälkeen he olivat lähettäneet sanan, että he halusivat elää englantilaisten kanssa rauhassa. Magomeroon oli asettunut lähetysaseman turviin paljon mangandshoja ja toivottiin orjakaupan pian lakkaavan ylämaassa ja väestön sitten hyvässä turvassa voivan antautua rauhan töihin. Lähetysaseman luultiin pian voivan tulla omillaan toimeen, se kun ryhtyi maata viljelemään samoin kuin portugalilaisetkin Sennassa ja Kilimanessa. Burrup, tarmokas nuori mies, oli saapunut Shibisan kylään kanootilla päivää ennenkuin piispa. Haavalääkäri ja eräs maallikkoveli seurasivat häntä toisessa kanootissa.

»Pioneer» oli liian syväkulkuinen Shiren latvapuolelle, näytti käytännöllisemmältä seuraavalla kerralla nousta sillä vain Ruon, Shiren syrjäjoen suulle saakka. Piispa sen vuoksi päätti rutkia Magomeron maan tämän joen suulle saakka ja seuraavassa tammikuussa tavata siellä laivan ja sillä tulevat sisarensa ja rouva Burrupin. Näin sovittiin, ennenkuin erosimme ja hyvä piispa ja Burrup, joita meidän ei suotu sen koommin nähdä, erosivat meistä. He huutivat kolme sydämellistä »cheeriä» (eläköön) rannalle lähtiessään ja saivat kolme vastaukseksi, jonka jälkeen lähdimme laivoinemme pois.»

Rowley vain jäi eloon kertomaan näitten urheitten lähetyssaarnaajain surullisesta kohtalosta.

Yliopistolähetyksen tuhoutuminen.

Joku aika sen jälkeen kuin lähetyssaarnaajat olivat Magomeroon asettuneet, pitivät mangandshain päälliköt suuren kokouksen, jossa he pyysivät lähetyssaarnaajain apua ajavoja vastaan, ja asiaa mietittyään valkoiset tähän suostuivat, kun ei näyttänyt olevan toiveita siitä, että rauha muutoin saataisiin palautetuksi.

Elokuun 14:ntenä lähetyssaarnaajat luokseen muuttaneitten makololoitten ja tuhatkunnan mangadshan kanssa lähtivät liikkeelle. Ajavain hyvin varustettu armeija tavattiin ja kun vihollinen ei suostunut minkäänlaisiin keskusteluihin, ei auttanut muuta kuin tapella. Piispa lähetti pienen joukon hyökkäämään vihollisen sivustaan, itse hän johti pääjoukkoa. Laukaustenvaihdon jälkeen ajavat perääntyivät kantomatkan ulkopuolelle, mutta piispan toverit ampuivat silloin heidän päänsä yli puolen kilometrin päästä kauas kantavalla kiväärillä, ja näiden luotien pitkä lentomatka säikäytti ajavoja siihen määrään, että koko armeija pötki pakoon. Piispa palasi voittoisana Magomeroon sotaretkeltä, jolla ei vuotanut verta ensinkään. Edelleenkin hän piti kurissa ryösteleviä ajavajoukkoja, vapauttaen heidän käsistään satoja kurjia vaimoja ja lapsia. Lähetystön jäsenien ja pakolaisten ruokkiminen alkoi kuitenkin tuottaa paljon huolta. Magomeron ympäristössä kun ei ensinkään pidetty karjaa ja viljelykset olivat heikot eivätkä lähetystön omat vainiot vielä paljon tuottaneet. Toiselta puolen alkoivat lähetyssaarnaajat mangandshoissa huomata melko lailla huonojakin puolia ja ajavoissa taas hyviä, oloihin perehdyttyään he alkoivat leppeämmin arvostella ajavoja, jotka olivat kotiseudultaan karkoitettu kansa ja elivät täällä pakolaisina, suurin osa rauhallisesti.

Piispa Mackenzie lähetti sitten pari lähetyssaarnaajista Ruo joelle tietä tutkimaan, mutta joella lähetyssaarnaajat ryöstettiin ja muutamia heidän kantajistaan otettiin vangiksi. Piispan täytyi tehdä kylään uusi sotaretki, jok muutoin menestyi kaikin puolin hyvin paitsi että mukana olevat valkoiset luultavasti silloin saivat kuumetartunnan vereensä.

Retkeltä palattuaan piispa Mackenzie Burrupin kanssa lähti Shirelle, jonne Livingstonen piti tulla heitä hakemaan ollen tammikuun 1:nä 1862 Ruon suussa. Piispa pääsi kuitenkin vastoinkäymistensä vuoksi lähtemään vasta tammik. 2:na ja vasta 8:ntena hän Shibisan kylästä sai veneen Shireä laskeakseen. Matkalla vene kaatui ja lähetyssaarnaajat menettivät lääkkeensä ja kahvi- ja tee-eväänsä. 10:ntenä saapuessaan Ruon suuhun he saivat kokea sen suuren pettymyksen, että Livingstone jo oli lähtenyt paluumatkalle. Molemmat lähetyssaarnaajat sairastuivat kuumeeseen, joka kiniinin puutteessa pian kävi ylivoimaiseksi, ja kuukauden viimeisenä päivänä piispa kuoli. Burrup hautasi hänet Ruon suuhun ja kannatti sitten itsensä takaisin Magomeroon, jossa hänkin helmikuun lopulla kuoli. Pian sen jälkeen tuli tieto, että Shirelle oli Shibisan kylän luo tullut englantilaisen sotalaivan vene, jossa paitsi kuumeeseen sairastunutta kapteenia saapui Mackenzien sisar ja Burrupin puoliso. Surusanomat saatuaan ei näille jäänyt muuta neuvoa kuin palata murtunein mielin kotimaahansa.

Ylämaahan jääneet lähetyssaarnaajat muuttivat nyt asemansa Shiren rannalle ollakseen kauempana mangandshain ja ajavain taisteluista, mutta siellä tuota pikaa vielä kaksi heistä kuoli ja eloon jääneet pyysivät päästä lauhkeampaan ilmastoon henkensä säilyttääkseen. Täten oli yliopistoiähetys saanut surullisen lopun.

Livingstoneen nämä kohtalon iskut koskivat syvästi, mutta vielä välittömämpi suru häntä kohtasi, kun hänen puolisonsakin, joka niinikään oli Englannista palannut, huhtikuun 27:ntenä 1862 Shupangassa, Sambesin suistamassa, sortui kuumeen uhriksi.

Livingstone oli Englannista saanut omalla kustannuksellaan tilaamansa uuden höyrylaivan, »Lady Njassan», jonka hän aikoi kappaleittain kuljettaa Shiren koskien ohi Njassalle, mutta kun tästä ei tullut mitään, kokosi hän laivan Shupangassa ja tämän työn kestäessä hänen vaimonsa kuoli.

Kotimaassa Englannissa herätti yliopistolähetyksen surullinen kohtalo suurta surua ja ynseyttä koko Sambesiyritysrä kohtaan. Sitä varsinkaan ei hyväksytty, että lähetyssaarnaajat olivat ottaneet osaa alkuasukkaitten sotiin, mutta näyttää siltä, ettei heidän vaikeata asemaansa osattu asianmukaisesti arvostella. Rauhallinen ympäristö oli tietysti välttämätön ehto lähetystyön onnistumiselle, mutta sitä paitsi heidän saamissaan ohjeissa nimenomaan sanottiin, että perustettavain asemain tärkeimpiä päämääriä oli orjakaupan hävittäminen. Moitittiin myös Livingstonea siitä, ettei hän kyennyt niin suurta yritystä johtamaan, ja nämä moitteet näyttävät olleen ansaittuja. Lisäksi Livingstonen luonteessa oli ilmaantunut epätasaisuuksia, jotka vaikuttivat, ettei sopu hänen ja hänen apulaistensa kanssa ollut niin hyvä, kuin olisi ollut suotavaa.

Kesäkuussa 1862 »Lady Njassa» laskettiin Shupangassa vesille. Tilaisuuteen oli saapunut paljon alkuasukkaita katsomaan, pysyisikö todella rautainen laiva veden päällä. »Kun me», sanoivat alkuasukkaat, »heitämme veteen kuokan taikka kuinka pienen palan rautaa tahansa, niin uppoaa se paikalla. Kuinka siis näin suunnaton kasa rautaa pysyisi veden päällä? Sen täytyy upota.» Vähemmistö kuitenkin oli sitä mieltä, että valkoisilla oli siihenkin rohtonsa, vaikkapa rauta ei olekaan afrikkalaisia.

Orjastajain kamalat jäljet.

Vuoden 1863 alussa hän molemmilla laivoillaan taas lähti Shupaugasta. Hänen viime kerran Shirellä käydessään oli rannoilla asunut lukuisa väestö, mutta nyt oli kaikki hävitetty, kylät poltettu ja kuolon hiljaisuus vallitsi siellä, missä ennen iloinen laulu oli kaikunut. Teillä vaaleni luurankoja, ruumiiden haju täytti ilman ja joessa uiskenteli ruumiita krokotiilien saaliina.

Sydäntä särkeviä kauhun kuvia kohtasi kaikkialla. Majainsa edessä makasi melkein luurangoiksi laihtuneita ihmisiä odottamassa kuolemaa. Joka päivä takertui laivan siipiin kuolleita. Laivan perässä nousi kerrankin pinnalle pojan ruumis ja samalla suunnaton krokotiili ajokoiran nopeudella hyökkäsi sen kimppuun, kävi ruumiiseen kiinni ja ravisti sitä kuin koira rottaa. Paljon toisia iljettäviä petoja kiiruhti saaliin jakoon ja pitkillä pyrstöillään ne piiskasivat veden kuohuihin ja katosivat vasta, kun saaliista ei ollut mitään jäljellä. Kaikkialla vilisi krokotiileja, puoleensataa niitä lojui pienillä särkillä.

Tämän hävityksen toimeenpanija oli Mariano niminen mulatti, jonka entiset rosvoretket olivat olleet niin julkeita, että portugalilaisten viranomaisten lopulta oli täytynyt vangita hänet ja tuomita hänet maksamaan sakkoa. Näitä sakkorahoja kootakseen hän oli sitten päässyt vankeudesta, mutta sen sijaan että hän olisi lupauksensa mukaan koonnut sisämaasta norsunluusaataviaan, hän olikin varustanut uuden orjastusretken ja riehui nyt kamalammin kuin koskaan ennen.

Livingstone päätti rohkeasti tehdä, mitä saattoi, tämän kamalan kaupan lopettamiseksi. Samotessaan Shireltä ylämaahan hän omin luvin vapautti kaikki vastaan tulevat orjalähetykset, vaikkapa osa orjista oli portugalilaisen kuvernöörin laskuun ostettu. Orjakauppiaat pakenivat suin päin.

Orjakauppiaat Njassalla.

Njassa järvelläkin orjakauppa kukoisti. Arabialaiset olivat rakentaneet järven keskivaiheille lautan, joka taukoamatta kuljetti orjalähetyksiä järven poikki. Toinen orjatie kulki järven eteläpäitse Mosambikiin, kolmas Kiloaan. Livingstonen tietojen mukaan lähetettiin Sahsibarista vuosittain maailmanmarkkinoille 19,000 Njassan ylämaasta anastettua orjaa. Näiden lisäksi tulivat vielä portugalilaisten orjamarkkinoille tuodut. Mutta nämä myydyt orjat olivat vain murto-osa kaikista niistä onnettomista, jotka tämän häpeällisen ammatin kautta tuhoutuivat. »Mutta kun aivan alussaan näimme tämän mellastuksen», kirjoittaa Livingstone, »saimme käsityksen sen kauhuista, Saatana totisesti oli tänne asettunut. Paitsi niitä, jotka vangiksi otetaan, murhataan toisia tuhansittain, taikka sortuvat he nälkään ja haavoihinsa orjanajajain karkoitettua heidät kylistään. Ne lukuisat luurangot, joita tapasimme vuorilla ja metsissä, pienien vesipaikkain ääressä ja erämaan poluilla, todistavat tämän helvetillisen urheilun kauheita tuhotöitä. Varma vakuutukseni on, ettei viidesosakaan, eipä Shiren laaksossa edes kymmenesosakaan näistä onnettomista jää henkiin.»

Livingstone paljasti maailmalle kaikki nämä hirmut ja kuinka portugalilaiset viranomaiset tätä orjakauppaa salaa kannattivat, ollen maaherrasta alkaen siinä osakkaina, ja hänen kertomuksensa teki niin syvän vaikutuksen Englannissa ja koko Euroopassakin, että sitä on pidettävä ratkaisevana vaikuttimena orjakaupan lopettamiseen. Portugalin hallitus tosin oli laatinut alkuasukkaitten parasta tarkoittavia lakeja, mutta kun se samalla Sambesi-maahan lähetti kaikkein huonoimpia aineksia virkamiehiksi ja varusväeksi, jäivät nämä lait kuolleeksi kirjaimeksi ja rivo mielivalta turmeli siihen määrään kaikki olot, että maa portugalilaisille itselleenkin oli ilmetty helvetti maan päällä.

Livingstoneen yhtyi Shirellä Thomson niminen matkustaja, joka oli saksalaisen v. Deckenin keralla käynyt Kilimandjarolla ja nyt tuli Livingstonen keralla geologisia töitä suorittamaan. Parin kuukauden kuluttua hänet kaivettiin Murchison-putouksen alla maan poveen, seudun vaarallisten kuumeitten uutena uhrina.

Uusi retki Njassalle.

Livingstone lähti jälleen Shiren koskien alta maisin Njassalle, mutta nyt tuotti kantajain ja ruoan puute suurta haittaa, väestöstä kun suuri osa oli tapettu, ryöstetty pois tai tauteihin kuollut. T:ri Kirk ja Livingstonen veli sairastuivat niin pahoin, että heidän täytyi palata Englantiin. Kuusi viikkoa myöhemmin, heinäkuun 2:na 1863, Livingstonen saavutti tieto, että Englannin hallitus oli päättänyt lopettaa koko yrityksen, retkikunnan toimet kun eivät näyttäneet johtavan toivottuun tulokseen. Livingstone kuitenkin päätti vielä käydä Njassan länsipuolella olevassa ylämaassa, ennenkuin hän hallituksen käskyä totellen lähti paluumatkalle.

Hän kulki nyt Shiren koskilta koko matkan jalan, oikaisten entistä suorempaa suuntaa muutamain pienien jokien laaksoja Njassan länsirannalle. Väestö hänen näkemissään maissa viljeli uutteraan maata, pääviljana maissia, joka uuden maailman vilja siis oli näille seuduille ennättänyt paljon ennen valkoista tutkimusretkeilijää. Vainioita kasteltiin keinotekoisesti, rikkaruohot perattiin pois ja poltettiin ja tuhka levitettiin vainioille lannaksi. Ainoa maanmuokkausase oli kuokka. Mutta kaikkialla pelättiin masituja ja arabialaisia, joilla eräässä rantakylässä oli veneenveistämönsä niiden aluksien rakentamista varten, joilla he kuljettivat orjansa Njassan itärannalle. Syyskuun puolivälissä Livingstone jätti Njassan noustakseen sen länsipuolella olevalle ylängölle. 1100 metrin korkuiselta kukkulalta hän näki laajalti yli vehmaan ylätasangon, jolla oli paljon jokia. Kauas hän ei kuitenkaan voinut tälle ylängölle kulkea, hänen väkensä kun ei kestänyt sen läpitunkevia viileitä tuulia. Sitä paitsi oli puute kunnollisista ravintoaineista, ja pohjoisempana riehuivat orjastajat. Kaikesta huolimatta hän nyt olisi kulkenut Njassan ympäri, ellei nimenomainen käsky olisi velvoittanut häntä palaamaan ja kuljettamaan »Pioneeria» takaisin merelle.

Tammikuun 19 p. 186 »Pioneer» lähti koskien alta Shireä laskemaan, joki oli sateitten johdosta paisunut ja kulku oli verraten helppoa. Ennen Sambesin saavuttamista Livingstone sai sen lohdullisen tiedon, että mulatti Mariano, joka oli niin kauheasti maassa murhannut ja polttanut, irstailunsa johdosta oli kuollut. Sambesin suulta Livingstone matkusti Bombayhin myydäkseen »Lady Njassan», jonka hän oli omilla varoillaan teettänyt, ja vasta sieltä hän lähti kotia, kuusi vuotta Sambesin ja Shiren tutkimukseen käytettyään.

Livingstone oli laivansa vuoksi velkaantunut, ja kun hallitus ei ottanut laivaa omaan laskuunsa, täytyi hänen koettaa myydä se niin edullisesti kuin suinkin. Sitä varten hän päätti tehdä koko tuon pitkän merimatkan tällä pienellä laivallaan, koska rahti olisi tullut kalliiksi. Miehistönä hänellä oli vain 16 orjuudesta vapautettua neekerinuorukaista, joista ei kukaan ollut ennen edes nähnyt merta. Ja hän oli ainoa koko joukosta, joka ymmärsi merenkulkua ja osasi hoitaa höyrykonetta. Jumalaan ja hyvään onneensa luottaen hän lähti kuukauden kestävälle matkalleen saapuen onnellisesti Bombayhin, jonka väljässä satamassa hänen pikkualuksensa oli kokonaisen päivän, ennenkuin viranomaiset huomasivat sen. Vain kolmannen osan hän sai siitä, mitä laiva oli hänelle maksanut, ja tämänkin summan hän menetti, kun se pankki, johon hän oli rahat tallettanut, teki vararikon.

Livingstone jätti mukanaan tuomansa neekerinuorukaiset Bombayn luona olevalle Nassikin lähetysasemalle, jossa jo ennestään oli paljon englantilaisten risteilijäin vapauttamia neekerinuorukaisia saamassa kristillisen koulukasvatuksen ja oppimassa monenlaista ammattitaitoa. Näistä nuorukaisista Livingstone sitten sai viimeiselle retkelleen uskollisimmat seuralaisensa.

Kotimaassa vanhat ystävät ottivat Livingstonen mitä lämpimimmin vastaan, mutta kieltämättä hallitus ja suuri yleisö olivat Sambesin retken suhteen pettyneet. Hän oli edellisillä matkoillaan saanut aikaan niin paljon niin vähillä varoilla, että oli luultu hänen nyt saavuttavan suurenmoisia tuloksia. Nämä moitteet olivat kuitenkin sangen ansaitsemattomat ja perustuivat olojen tuntemattomuuteen. Yleisön kylmenemiseen vaikutti sekin seikka, ettei Livingstone enää ollut ainoa kuulu Afrikan matkustaja, Speke kun sillä välin oli tutkinut suuremman Niilin lähdejärvistä ja Baker samaan aikaan oli matkalla pienemmälle. Myöhempi aika on kuitenkin osoittanut, että juuri Sambesi-retki oli mitä tärkein Englannin vastaiselle valta-asemalle Afrikassa. Ei kauaakaan kulunut, ennenkuin englantilaiset lähetyssaarnaajat kuumetaudeista, orjasodista ja hengenvaaroista huolimatta alkoivat perustaa lähetysasemia kaikkiin niihin uusiin maihin, jotka Livingstone oli avannut. Lähetyssaarnaajat estivät portugalilaisia levittämästä sisämaahan valtaansa. Lähetyssaarnaajain avuksi tulivat kauppakomppaniat, joista kehittyivät suuret valtiolliset yritykset ja Livingstonen löytöjen ja niiden seurauksien perustuksella Englannin hallitus vihdoin saattoi vaatia itselleen nykyiset Rhodesiat ja Njassan ja Shiren ylämaan, jotka sen afrikkalaisissa alusmaissa muodostavat erittäin tärkeän renkaan.

Livingstonen viimeinen matka.

Julkaistuaan kertomuksensa Sambesin retkikunnan vaiheista Livingstone oli kahden vaiheilla, minkä hän nyt valitsisi toimialakseen. Ystävät kehottivat häntä jäämään kotimaahan ja jättämään Afrikan tutkimusten jatkamisen nuoremmille. Niin hän jo näyttää päättäneenkin tehdä ja elää loppuikänsä perheensä keralla — hän oli jo 53 vuoden vanha — ja kun siis Sir Roderick Murchison ystävineen kehoitti häntä lähtemään Afrikkaan jatkamaan töitään, ehdotti hän nuorempaa miestä sijalleen. Mutta kun hänen ehdottamansa nuorempi henkilö ei suostunut lähtemään, ellei hänelle taattu runsasta rahallista korvausta, päätti Livingstone lopultakin lähteä itse. Hallitus nimitti hänet palkattomaksi konsuliksi, avustaen retkeä rahallisesti vain 500 punnalla ja maantieteellinen seura antoi saman verran. Pääosan kustannuksista suorittivat yksityiset henkilöt. Retken päätarkoitus oli Njassan ja Tanganjikan välisen vedenjakajan tutkiminen, joka Livingstonelta oli edellisellä matkalla jäänyt kesken. Hän oli tosin taipuvainen uskomaan, että Speke, Baker ja Burton jo olivat ratkaisseet Niilin kysymyksen, mutta kuta kauemmin hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän tuli vakuutetuksi siitä, että Niilin lähteet olivatkin kauempana etelässä, ja nämä luulotellut eteläiset latvahaarat hän nyt toivoi selville saavansa.

Lähtiessään kolmannelle retkelleen Livingstone poikkesi Bombayhin ja otti sinne jättämistään neekerinuorukaisista, nassikpojista, osan palvelukseensa. Näistä tuli sitten Susi, hänen lähin miehensä, kuuluksi. Sitä paitsi hän palkkasi siipoisotilaita retkikuntansa turvaksi ja Komoreilta Johanna saaresta kymmenkunnan miestä. Englantilainen sotalaiva vei retkikunnan maihin Mikindanin lahteen, joka on jonkun verran pohjoiseen Rovuman suusta. Sieltä alkoi maamatka.

Kun Livingstone huhtikuun 5:ntenä 1866 lähti Mikindanista sisämaahan tunkeutumaan, oli hänellä melkoinen matkue johdossaan, 12 intialaista sotamiestä, kymmenen johannalaista, seitsemän nassikpoikaa ja kaksi miestä Sambesin laaksosta, ynnä 6 kameelia, puhveleita, muuleja ja aaseja kuormajuhdiksi. Hän toivoi nimittäin juhtien avulla voivansa kuljettaa mukanaan verraten paljon tavaraa ja tulla toimeen vähillä kantajilla, joista varsinkin hävitetyillä ja autioilla alueilla oli paljon vastusta, ravinnon hankkimisen käydessä vaikeaksi.

Onneton alkumatka.

Matka oli kuitenkin heti alun pitäen sangen hankalaa ja vastuksellista väen nurkumisen ja Rovuman taajain rantametsien vuoksi. Polku oli kirveellä auki raivattava, eivätkä kameelit kuormineen sittenkään tahtoneet voida sitä kulkea. Intialaiset ja komorilaiset sangen pian suuttuivat siihen määrään, että tahtoivat pakottaa Livingstonen palaamaan takaisin. Sitä varten he rääkkäsivät kuormajuhtia, niin että ne taipaleelle sortuivat — osa tsetse-kärpäsienkin puremana — ja sitten yllyttelivät alkuasukkaita Livingstonea vastaan. Hänen täytyi jotenkin pian lähettää sotilaat takaisin rannikolle, heistä kun ei ollut muuta kuin harmia. Heinäkuun 18:ntena 1866 Livingstone pienen joukkonsa kera saapui erääseen Jao-maan kylään, josta oli laaja näköala Njassa järvelle. Monta miestä oli erämaassa karannut ja matkaa jatkettaessa karkasi jälleen kaksi vapautettua orjaa, sitten useita komorilaisia johtajineen.

Livingstonen havaintojen mukaan oli suuri osa Jao-maasta ennen harjoittanut suurenmoista raudan sulatusta ja viljan viljelystä. Kaikkialla näkyi särkyneitä sulatuspatoja ja harjuja, joilla oli viljaa kasvatettu. Keskinäiset sodat ja nälänhädät olivat hävittäneet suuren osan kansasta sukupuuttoon, mutta siitä huolimatta olivat eloon jääneet jao-heimot yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheilla arabialaisten uutterimpia orjastajia ja hävittivät Njassan kaakkoispuoliset maat melkein tyhjiksi ihmisistä.

Livingstone oli aikonut kulkea Njassan yli sen keskivaiheilla arabialaisten orjastajien suurella aluksella, jolla nämä lauttasivat järven yli orjakaravaanejaan. Tieto hänen tulostaan oli kuitenkin kulkenut edellä ja seuraus siitä oli, että kaikki orjakaravaaneja kuljettavat arabialaiset väistyivät tieltä ja tekivät tiettömäin metsien kautta pitkiä kiertoretkiä, jotteivät hänen tielleen sattuisi. Tosin he täten menettivät enemmän elävästä tavarastaan matkan rasitusten vuoksi, mutta he pelkäsivät, että Livingstone olisi kaikki vapauttanut. Njassan rannalla he kätkivät häneltä aluksensa, he kun eivät käsittäneet, että hän olisi sillä muuta tehnyt kuin polttanut sen.

Valheellinen huhu Livingstonen kuolemasta.

Livingstonella sen vuoksi ei ollut muuta neuvoa kuin kiertää Njassan eteläpään kautta, jossa hän kulki Shiren poikki järven lounaiskolkkaan. Siellä eräs arabialainen säikäytti hänen komorilaisiaan, niin että ne karkasivat, jättäen kuitenkin kantamuksensa. He pääsivät takaisin rannikolle ja valehtelivat siellä, että masitut olivat Livingstonen murhanneet, ja saivat liikkeelle apuretkikuntia, joiden piti pelastaa edes suuren löytöretkeilijän paperit.

Kulkiessaan Njassa-järveltä edelleen Loangvalle, Sambesin suurelle pohjoisesta tulevalle syrjäjoelle, retkikunnan täytyi matkailla niin paljon, että kuljettu matka oli etäisyyttä pari kolme kertaa suurempi. Syynä näihin polviin oli se, että täytyi kulkea kyliä myöden ruokatavarain ja kantajain saannin vuoksi ja myös välttää niitä seutuja, joissa masitut rosvoilivat. Kaikkialla näiden rosvojen hävitykset olivat järven länsipuolella ilmeiset. Laajoja alueita oli autioina, asumattomina, mutta kyläin jäännökset ja hylätyt raudan sulattimot ja pajat, joita oli joka puolella, todistivat asutuksen entistä tiheyttä. Jäljelle jääneet asukkaat asuivat paaluaidoilla varustetuissa kylissä, valmiina heti pakenemaan vuoristoihin, kun masitut lähestyivät. Oli aivan käsittämätöntä, kuinka nuo rosvojoukot saattoivat pitää niin laajoja alueita hirmuvaltansa alaisina. Kylissä Livingstonea usein pyydettiin ampumaan muutamia pyssynlaukauksia pelottaakseen rosvoja, jotta nämä pysyivät loitommalla. Kirk-vuoristossa, jonka Livingstone oli edellisellä matkalla apulaisensa mukaan nimittänyt ja jonka poikki hän nyt nousi ylämaahan, oli kuitenkin hyvinkin säilyneitä ja niin taajaan viljeltyjä maisemia, että ne muistuttivat englantilaista maaseutua.

Njassan ja Sambesin syrjäjokien välinen vedenjakaja oli lakeata ylänköä, jossa kuitenkin kohosi erillisiä vuorenkukkuloita. Marraskuun jälkipuoliskolla alkoi täällä sadekausi ja tuskin jäi ainoakaan päivä ilman ukonilmaansa ja rankkasadettaan. Alkuasukkaat kuuluivat vielä mangandahain laajaan kansaan. Täälläkin oli sepän ammatti ylinnä ja joka puolelta kuului pajoista vasarain pauketta. Samat miehet sekä sulattivat raudan rautamullasta että takoivat sen, että vielä hoitivat maanviljelyksen ja metsästyksenkin. Vasarana oli hihnoihin kiinnitetty kivi, palkeina pari vuohennahkaa. Yksi mies teki päivässä monta kirvestä, joita kiitettiin sangen hyviksi.

Livingstone menettää rohtonsa.

Joulukuun puolivälissä Livingstone kulki Loangvan, Sambesin suuren syrjäjoen, poikki. Näihin aikoihin hänelle sattui korvaamaton vahinko.

Kaksi Jao-maasta palkattua kantajaa karkasi. He olivat olleet kaiken aikaa sangen uskollisia, pitäen Livingstonen puolta kaikissa rettelöissä alkuasukkaitten kanssa ja kielitaidollaan estäen monta riitaa. Mutta nämä uskolliset miehet nyt sekä karkasivat että veivät mukanaan kantamuksen, jossa paitsi kankaita oli matkustajan lääkelipas, kaikki ruoka-astiat, paljon ruutia, vehnäjauhoja, työaseita ja kaksi pyssyä. Verisempää vahinkoa ei mikään rosvo olisi voinut hänelle tuottaa. »Tuntuu, ikäänkuin olisin nyt saanut kuolemantuomioni, kuten piispa Mackenzie parka», hän kirjoitti päiväkirjaansa. Kaikki muut tavaransa Livingstone oli jakanut siten, ettei aivan vaille jäisi, vaikka jonkun kantamuksen menettäisikin, mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt,- että korvaamaton kiniini ja muut rohdot voitaisiin varastaa. »Vaikeata on sydämestään sanoa: 'tapahtukoon Sinun tahtosi', mutta tahdon koettaa.» Tästä eteenpäin hänen päiväkirjassaan tuon tuostakin tapaa tämänkaltaisia lauseita: »Olen ylen heikko — en voi horjumatta kävellä ja korvissani soi taukoamatta, mutta Korkein on johtava minua edelleen.»

Vedenjakajalla.

Livingstonen matka kulki nyt pohjoiseen Tanganjikaa kohti. Loangvan laaksosta maa alkoi verkalleen kohota sitä parintuhannen metrin korkuista vedenjakajaa kohti, joka erottaa Sambesin alueen Kongon vesistöalueesta. Maa, babisain asuma, oli niin köyhää, että Livingstone miehineen viisi viikkoa kärsi kovaa nälkää. Joet juoksivat toiset länttä, toiset itää kohti. Laaksot olivat niin vetiset, että ne olivat kuin pesusieniä. Herkeämättä tuli pohjoisesta ja lännestä uusia riehuvia rankkasateita.

Tshambesi.

Tammikuun 28:ntena 1867 matkustaja vihdoin saapui suurelle Tshambesi nimiselle joelle, jonka hän, portugalilaisten tietoihin luottaen, luuli laskevan Sambesiin. Joen takana alkoi Lobemba niminen maa, jota oli kiitetty rikkaammaksi, ja Tshitapangwa nimisen päällikön kylässä uupunut retkikunta vihdoin sai levätä ja nauttia aulista vieraanvaraisuutta.

Päällikkö, joka oli hyvänluontoinen ja hyvännäköinen mies, otti Livingstonen vastaan hovissaan, rumpaliensa ja muitten soittoniekkainsa ympäröimänä. Livingstonelle tuotiin istuimeksi valtava elefantin hammas, jonka hän sitten sai viedä lahjana mukanaan. Säädyllisen määrän vastalahjojakin hän kuitenkin tahtoi, mutta piti sitten hyvää huolta vieraastaan ja hänen väestään.

Kolme viikkoa Livingstone viipyi täällä kooten tietoja ympärillä olevista seuduista. Hän tapasi täällä myös erään suahelilaisen, s.o. Sansibarin rannikkolaisen, johtaman karavaanin, joka otti viedäkseen ja todella veikin merenrannalle hänen kirjeensä ja pyynnön, että hänelle Udjidjiin lähetettäisiin varastoja, kauppatavaroita ja rohtoja. Näistä kirjeistä saatiin Euroopassa tietää, että Livingstone vielä olikin elossa.

Tshitapangwan kylästä tie Tanganjikalle eli Liemballe, joksi järveä siellä sanottiin, ensin nousi korkealle länsi-itä-suunnassa olevalle ylängölle, joka oli vedenjakajana Tanganjikaa vastaan. Sankka metsä peitti koko seutua ja savinen, hiekkainen maa oli melkein kaikkialla pohjatonta suota. Sitten maa kuitenkin alkoi tuntuvasti aleta Tanganjikaa kohti ja käydä mäkisemmäksi ja kaikin puolin vaihtelevammaksi ja kauniimmaksi, lämpö lisääntyi ja sääsket niinikään. Vuorien välissä virtasi kirkkaita vuolaita virtoja. Maaliskuun 28:ntena Livingstone saapui Momban kylään, jonka takana olevilta kukkuloilta näköala Tanganjikalle aukeni. Väki ilohuudoin tervehti sen sinistä vettä, kun se alkoi puitten välistä hohtaa. Livingstone oli ensimmäinen valkoinen, joka näki Tanganjikan eteläpään, ja tämä seikka yhdessä maiseman kauneuden kanssa tuotti hänelle vilpitöntä iloa.

Tanganjikan rannalla.

»Lähes 1800 metrin korkeuksista matkustaja laskeutuu 600 metriä järven rannoille, ja veden pinta on vielä noin 750 metriä merenpintaa korkeammalla. Järvisyvänteen rinteet ovat sangen jyrkät, toisin paikoin veteen suistuu äkkijyrkkiä 600 metriä korkeita kallioita. Ei missään ole kallioiden juuren ja rannan välissä viidenkään kilometrin levyistä tasaista kaistaletta. Tämän pöytämämaan päällystä, sivut ja pohja ovat muodokkaitten metsien ja mehevien ruohokenttien peittämät, paitsi missä paljas kallio pistää esiin. Maisema on erinomaisen kaunis.

»Rinnan pystyyn laskevan polkumme kanssa syöksyi Aisi, 15 metriä leveä, yhtä syvä joki, joka muodosti yhdellä hyppäyksellä satakin metriä korkeita könkäitä. Liuskeitten kirkas punainen väri sai jöröimmänkin palvelijoistani seisahtumaan ja ihmetellen katselemaan. Jyrkillä rinteillä on runsaasti antilooppeja, puhveleita ja elefantteja, ja vedessä vilisee virtahepoja, krokotiileja ja kaloja. Eräs elefantti väistyi tieltämme verraten tasaiselle paikalle, sitten seisahtui ja karjui meille… Ensimmäinen kylä, johon järven rannalla tulimme, oli öljypalmujen ja muitten puitten ympäröimä, eikä tämän palmun hedelmä ollut Njassan seutujen kääpiömäisiä, vaan aivan yhtä suuri kuin länsirannikon. Pari viikkoa vietettyäni tämän järven rannalla en vieläkään väsy ihailemaan sen erinomaista ihanuutta. Se oli merkillisen tyyni, vaikka sanotaankin myrskyjen toisinaan sen pintaa piiskaavan. Se on syvän kaukalon pohjalla, rannat melkein äkkijyrkät, mutta siitä huolimatta rehevien metsien peittämät. Kalliot ovat paljaissa kohdissa kirkkaan punaista saviliusketta. Puut olivat tätä nykyä kaikki vihantina. Siellä täällä laskee kallioilta kauniita könkäitä ja tasaisemmilla paikoilla käy laitumella puhveleita, elefantteja ja antilooppeja. Ja joka yö kuuluu jalopeurain kiljunaa. Rantalakeus ei ole kahtakaan mailia leveä. Pambeten kylässä, jonka kohdalla ensimmäiseksi järven yhdytimme, öljypalmut antoivat niin runsaita satoja, että piti olla kaksi miestä yhtä rypälettä kantamassa. Aamuin illoin näkee valtavia krokotiileja matkalla laidunpaikoilleen. Virtahevot korskuvat pitkin öitä ja aikaiseen aamulla.»

Rannikko oli Ulungun maata. Asukkaat olivat Livingstonea kohtaan sangen kohteliaita, mutta samalla hyvin epäluuloisia ja epäluotettavia. Mitä hän vain pyysi, kaikkeen he mitä auliimmin suostuivat, mutta eivät koskaan tehneet mitään. Masitujen hyökkäykset ja orjastukset olivat heidän lukuaan paljon vähentäneet, mutta siitä huolimatta he ihailivat masituja ja nuorukaiset matkivat heitä. Livingstone aikoi ensin tehdä venematkan mitatakseen järven syvyyden, mutta alkuasukkaat estivät sen. Sitten hän aikoi länsirantaa kulkea pohjoista kohti nähdäkseen, oliko tämä järvi, jonka rannasta vielä oli Udjidjiin, Tanganjikan ainoaan tarkkaan määrättyyn paikkaan, niin pitkä matka, osa Tanganjikaa vai eri järvikö. Mutta siitäkin häntä varoitettiin, koska siellä paraillaan liikkui ryöstelevä masitujoukko.

Arabialaisten matkassa.

Livingstone palasi nyt etelää kohti sisämaahan Tshitimban kylään, johon suuri joukko arabialaisia oli asettunut, he kun paraikaa sotivat Itavan Nsamaa, mahtavaa päällikköä vastaan. Arabialaisten johtaja Hamis Wodim Tagh osoitti tohtorille monella tavalla ystävyyttään. Puolen neljättä kuukautta Livingstone viipyi Tshitimban kylässä, kunnes Nsama vihdoin suostui tekemään rauhan ja sen pantiksi lupasi tyttärensä Hamiin puolisoksi.

Elokuun 30:ntena Livingstone vihdoin arabialaisten keralla lähti liikkeelle länttä kohden, jatkaakseen tutkimuksiaan. Itawan maan rajalla arabialainen karavaaninjohtaja odotti morsiamensa, Nsaman tyttären tuloa. Prinsessa tulikin, toistakymmentä palvelijatarta mukanaan, punaisella ihomaalilla maalattuna ja vankan miehen olkapäillä ratsastaen. Arabialaiset ja heidän orjansa ottivat hänet vastaan suurilla sotilaallisilla kunnianosoituksilla. Rauha oli täten vahvistettu.

Arabialaiset olivat vasta lyhyen aikaa olleet näillä seuduilla, ja vaikk'ei heillä ollut kuin parikymmentä pyssyä, pelättiin näitä niin suuresti, että Nsamankin kaltaiset mahtavat päälliköt katsoivat viisaammaksi tehdä rauhan heidän kanssaan. He ostelivat orjia ja norsunluuta ja kulkivat nyt länteen päin Lundaa kohti, jonne Livingstonekin halusi. Hän oli jo Angolan matkallaan kuullut paljon tästä muinoin mahtavasta valtakunnasta, jonka portugalilaiset olivat tunteneet jo vuosisatoja. Arabialaisten keralla oli myös Hamed ben Muhammed ben Juma, joka sitten Tippu Tipin nimellä tuli niin kuuluksi. Tippu Tipiksi alkuasukkaat alkoivat kutsua häntä siitä syystä, että hänen tullessaan aina pyssyt alkoivat paukkua.

»Matkustimme», kertoo Livingstone karavaanin matkasta, »kauniita laaksoja matalien graniittivuorien liepeitse, kuljimme vihantia nurmikoita ja monenlaisten vaihtelevien puuryhmien lomitse. Maisema oli moista avointa puistomaisemaa, joka on trooppiselle Afrikalle niin luonteenomaista. Arabialaisten hankkimain orjain ja kantajain pitkä jono vilkastutti maisemaa. Suuri karavaani oli jaettu kolmeen osastoon, kaikkiaan siinä oli neljäsataaviisikymmentä henkeä kullakin osastolla oma oppaansa ja lippunsa, ja kun lippu oli maahan pystytetty, pysähtyi koko se osasto, kunnes se taas nostettiin ylös, rumpua päristettiin ja kudun sarvella puhallettiin lähtömerkki. Kullakin osastolla oli toistakymmentä johtajaa, jotka tunsi heidän ihmeellisistä, helmistä ja höyhenistä sommitelluista päähineistään, punaisista vaatteistaan ja nahkahetaleistaan. Nämä asettuivat riviin paikoilleen, rumpua päristettiin, torvi törähti räikeästi ja kaikki alkoivat astua. Naisorjat, päänsä päällä kantamukset, astuivat urheasti, mutta arabialaisten vaimoilla oli tavallisesti yllään hieno valkoinen saali, päässä kulta- ja hopeakoristeet ja monta naulaa hienoja kuparirenkaita säärissään. Paikalla kun vaimot ja orjat saapuivat leiripaikalle, alkoivat he keittää, ja he keittivät varsin taitavasti, valmistaen herroilleen metsän hedelmistä ja kaikenlaisista vähänarvoisista aineksista maukkaita ruokia.»

Uusi suuri järvi.

Marraskuun 8:ntena Livingstonella oli ilo löytää uusi suuri järvi, josta ei Euroopassa silloin mitään tiedetty, vaikka joku portugalilainen puoliveri olikin sillä käynyt jo ennen Livingstonea. Mainittuna päivänä hän saapui Moero järven rannalle, jonka länsipuolella Rua maan vuoristot siintivät etäisyydessä. Järven hiekkaisia rantoja reunusti troopillinen kasvullisuus, jonka varjoon kalastajaväestö oli majansa pystyttänyt. Moeron leveys on 40, pituus 120 kilometriä, mutta todellisuudessa se näytti vielä paljon suuremmalta, koska kehävuorien ja rantain välillä on leveä matala lietemaa. Alkuasukkaat pitivät järveä Tanganjikaa suurempana eivätkä koskaan kulkeneet sen poikki kanootilla.

Livingstone oli nyt riippuvainen arabialaisista sekä pienien varustustensa että huonon terveytensä vuoksi, eikä voinut ryhtyä Moeroa tarkemmin tutkimaan. Sen sijaan hän erään arabialaisen osaston kanssa kävi Kasembessa, joka oli Moeron eteläpuolella pienen Mofue järven rannalla.

Kasembe.

Kasembe kuului vanhaan Lundaan ja oli maineeltaan jo kauan ollut tunnettu. Portugalilainen löytöretkeilijä Lacerda, Teten maaherra, oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla jo käynyt siellä ja sinne kuollut, ja hänen muistoonpanoistaan saatiin tästä maasta tietoja Seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella oli Kongo-maan eteläosissa syntynyt Lundan suuri valtakunta, osaksi arvatenkin portugalilaisilta saatujen aseitten ja kauppatavarain, osaksi kuitenkin myös pohjoisesta päin tulleiden sivistysainesten vaikutuksesta. Lundaan kuului Kongo-maan koko eteläosa ja pieni osa Sambesin syvänteen pohjoispuolta. Kahdeksannentoista vuosisadan alussa oli eräs Lundan hallitsijan sukulainen muuttanut Moeron etelärannalle ja sinne perustanut vasallivaltakunnan, jonka sijaishallitsija, »kasembe», hän oli. Kasembet olivat sitten vähitellen vapautuneet yliherransa Muata Janvon vallasta ja hallitsivat nyt maata itsenäisesti. Se kasembe, jonka luona Livingstone nyt kävi, oli vallananastaja.

Livingstone lähestyi Kasemben pääkaupunkia tietä pitkin, joka oli paria kilometriä pitkä ja niin leveä, että sitä olisi saattanut ajaa vaunuilla. Päällikön asuntoa ympäröi korkea ruokoaitaus, jonka sisimmän portin edustalla oli kirjavilla väreillä koristettu, omaan vajaansa asetettu tykki, ja aidan päällä kuusikymmentä ihmisen kalloa koristuksena. Tykki epäilemättä oli portugalilaisilta saatu. Kasembe itse oli jäykkä, hieman kiinalaisen näköinen mies ulkonevine poskipäineen. Koko päivän kuluessa hän hymyili vain yhden kerran. Hänen mukanaan kulki kaikkialla pyöveli, leveä miekka kainalossaan ja kaulassaan saksien kaltainen ase, jolla hän leikkeli korvia. Tämä rangaistus tuli kaikkien kärsiä, joihin ruhtinas suuttui. Rikoksentekijöiltä leikattiin muita jäseniä, milloin ei kaulaa katkaistu.

Kasembe istui majansa edustalla nelikulmaisella tuolilla, leijonan ja leopardin nahkoja allaan. Hän oli puettuna valkoiseen Manchesterin palttinaan ja punaiseen hameeseen, joka oli kuin takaperin päälle puettu krinoliini. Käsivarret, sääret ja pää olivat kirjaillut, lakki helmikirjoin koristettu. Lakin päällä oli keltaisista sulista tehty kruunu. Tämä afrikkalainen hirmuhallitsija — jonka jälkeläiset Englannin hallitus lopulta erotti heidän julmuutensa vuoksi, — oli tosin huonossa maineessa, mutta Livingstonea hän kohteli ystävällisesti, eikä millään tavalla estellyt hänen aikeitaan. Samalla hän kuitenkin kohteliaasti ilmoitti matkustajalle, että järvet ja joet olivat paljasta vettä, eikä sen tosiasian toteamiseksi kannattanut nähdä vaivaa eikä varoja kuluttaa.

Vähän sen jälkeen kuin Livingstone oli viety Kasemben luo, tuli kuningatar saliin, keihäällisten amatsoonien ympäröimänä. Hän oli kaunis, solakka nuori nainen ja tahtoi ilmeisestikin tehdä valkoiseen mieheen syvän vaikutuksen, koska oli pukeutunut niin upeihin koruihin ja ottanut mahtavan keihäänkin kouraansa. Mutta hänen esiintymisensä oli niin odottamatonta ja toisenlaista kuin Livingstone oli osannut odottaa, että tältä pääsi nauru, joka aivan turmeli vaikutuksen, ja Livingstonen nauru oli niin tarttuva, että kuningatar itse ensimmäisenä siihen yhtyi ja kaikki amatsoonit hänen kanssaan. Kovin hämillään tästä kuningatar pakeni tiehensä saattajineen ja koko hänen esiintymisensä päättyi sangen nolosti juhlalliseen alkuun verraten.

Aina maaliskuuhun v. 1869, jolloin hän saapui Udjidjiin, Livingstone nyt matkusteli ristiin rastiin Tanganjikan eteläpuolisessa maassa saadakseen selvän tämän laajan vedenjakajaylängön sotkuisista vesistöyhteyksistä.

Retkiä Kongon lähteillä,

Jo edellisillä retkillään hän oli kuullut Bemba nimisestä suuresta järvestä, jota hän luuli samaksi kuin Liemba. Kasembessa arabialaiset kuitenkin niin varmasti vakuuttivat, että kymmenen päivämatkan päässä etelän ilmalla oli semmoinen järvi, että Livingstone alkoi uskoa. Kun paraillaan oli sadeaika, joka näillä seuduin kesti marraskuusta toukokuuhun, ja mainitun järven rantamia vakuutettiin erikoisen soisiksi ja epäterveellisiksi, päätti hän jättää matkan sinne toistaiseksi ja tutkia Moeroa, kunnes arabialaiset lähtisivät Tanganjikalle ja hän pääsisi niiden mukana. Hän kävikin monessa kohden Moeron itärannoilla, joilla asui sangen taaja, maata viljelevä väestö.

Livingstonen seurana oli tällä retkellä Mohammed ben Saleh niminen arabialainen, joka kymmenisen vuotta takaperin oli Kasemben maassa menettänyt kaiken ©maisuutensa ja sen jälkeen ollut siellä vankina. Livingstonen siellä ollessa ja hänen luulonsa mukaan Sansibarin sulttaanin suosituskirjeen vaikutuksesta Kasembe päästi vangin vapaaksi. Suurella riemulla muut arabialaiset jälleen tervehtivät häntä joukkoonsa. Tämä sama mies pian sitten houkutteli kaikki Livingstonen miehet palvelukseensa, niin ettei tohtorille jäänyt kuin neljä nassikpoikaa.

Livingstone olisi mielellään käynyt sillä paikalla, missä Luvua lähtee Moerosta, sen laaksoa kun sanottiin erikoisen syväksi vuoristorotkoksi, mutta eräs vihamielinen päällikkö esti tämän hänen aikomuksensa.

Kun arabialaiset eivät vielä kiirehtineet paluumatkalle, vaikka kuiva vuodenaika oli alkanut, lähti Livingstone sittenkin Bemba eli Bangveolo järvellä käymään. Kesäkuun alussa hän lähti matkaan ja heinäkuun 18:ntena 1868 hän sai kulkeneeksi sen suunnattoman vetisen tasangon poikki, jonka keskellä järvi on, ja seisoi Bangveolon rannalla.

Bangveolon rannalla.

Eräältä ystävälliseltä ja vieraanvaraiselta päälliköltä veneen ja soutajat saatuaan Livingstone teki veneretken järven pohjoisosassa oleville saarille, mutta järven yli eivät miehet mitenkään suostuneet häntä viemään, ulapat olivat siksi liian suuret. Bangveolo näytti hänestä Tanganjikan suuruiselta, mutta järven rannat ovat kuitenkin niin alavat ja epämääräisetkin, yhtyen vähitellen ympäristön laajoihin soihin, ettei siitä ollut mahdollista ilman tarkempia tutkimuksia saada edes likimäärin oikeata käsitystä. Mutta siihen Livingstone oli liian heikko ja sairas. »Joka askel», hän kirjoittaa, »minkä astun, repii rintaani, enkä nykyisessä heikkoudessani tahdo pysyä muiden joukossa, vaikka ennen aina olin ensimmäisenä, vieläpä sain muita odotellakin… Korvissani soi, niin että tuskin kuulen kronometrieni naksutusta. Oleskeltuani muutaman päivän täällä, Bangveolon läheisyydessä, sain pyörtymiskohtauksen, joka osoittaa kuumeen voimaa, kun ei ole lääkkeitä. Satuin olemaan majani ulkopuolella, enkä mitenkään päässyt sisään. Koetin nousta pystyyn selällä makaamasta siten, että tartuin kiinni kahteen ovella olevaan paaluun, mutta kun olin melkein pystyssä, pääsivät ne käsistäni ja kaaduin raskaasti, lyöden pääni erästä laatikkoa vastaan. Pojat olivat nähneet kurjan tilani ja ripustivat peitteen majani oven eteen, etteivät vieraat näkisi avuttomuuttani. Vasta muutaman tunnin kuluttua tulin sen verran tajuihini, että älysin, missä olin.»

Kongon latvat.

Koettaessaan saada selville, mitkä joet Bangveoloon laskevat, hän päätti Tshambesin olevan suurimman. Kun vesi Luapula nimisenä jokena virtaa Bangveolosta pohjoista kohti, ei Tshambesi siis saattanut olla Sambesin latvaosa, kuten Lacerda oli luullut, vaan Luapulan lähdejoki. Livingstone ei kuitenkaan voinut tarkemmin selvittää Luapulan lähtökohtaa, muutoin hän ei olisi piirtänyt tämän joen lähtevän järven pohjoisosasta suoraan pohjoista kohti. Vähän ennen kuolemaansa hän kuitenkin pääsi oikean asianlaidan perille. Vasta ranskalainen Giraud kartoitti järven, viisitoista vuotta myöhemmin, ja totesi silloin, että Luapula lähti järven eteläpäästä, sivuten ensin melkoista Kampolombo järveä, josta vain matala lietasärkkä sen erottaa, ja tehden sitten lännen kautta väljän kaaren, ennenkuin kääntyy pohjoista kohti. Bangveolon vesi on Livingstonen käynnistä melko paljon alennut, samoin kuin Njassankin, ja Giraudin käydessä olivat monet Livingstonen piirtämät saaret muuttuneet niemiksi. Tämän krokotiilien, virtahepojen ja elefanttien luvatun järven vesi ei ole mistään kohdasta yli viittä metriä syvää.

Livingstone oli Tshambesin laskun perille päästyään saanut osapuilleen selville vesistöyhteyden, joka kauan oli häntä tuskastuttanut ja saanut hänet niin paljon kyselemään ja kyselemään, että hänen lopulta täytyi luopua tiedusteluista, jottei luultaisi hänen saaneen »vettä aivoihinsa.» Hän palasi taas Lundaan, jossa kuitenkin nyt riehui sota, jonka takia matkustaminen oli hankalaa ja vaarallista. Maahan oli hyökännyt joukko masituja, jotka arabialaiset ja Uniamvesistä näille seuduille muuttaneet entiset kantajat olivat voittaneet. Näillä uniamvesiläisillä, joilla oli omat kylät Kasemben alueella, oli kiväärit, joita he olivat arabialaisten palveluksessa oppineet käyttämään, ja nähdessään nyt heidän voimansa Kasembe säikähti ja alkoi sodan heitä ja arabialaisia vastaan, ennenkuin he ennättäisivät käydä liian vaarallisiksi. Muita päälliköitä yhtyi Kasembeen, mutta siitä huolimatta ainakin arabialaiset pitivät puoliaan. Livingstone oli useankin kerran vaarassa joutua maanasukkaitten vihan uhriksi, he kun eivät tahtoneet nähdä mitään eroa hänen ja arabialaisten välillä.

Matkalla Udjidjiin.

Syyskuun lopulla arabialaiset lähtivät matkalle Tanganjikaa kohti ja Livingstone yhtyi heihin, koska hänen olisi ollut vaikea omilla apuneuvoillaan tehdä niin pitkää matkaa kautta rauhattoman maan. Tällä matkalla häneen jälleen yhtyivät karanneet palvelijat, jotka olivat arabialaisiin herroihinsa pian kyllästyneet. Livingstone olisi mielellään poikennut katsomaan Ruan maanalaisia asumuksia, joista hän oli paljon kuullut, mutta alueen päällikkö ei laskenut häntä sinne. Niitä sanottiin olevan erään vuoren liepeellä 8 kilometrin matkalla niin paljon, että 10.000 henkeä mahtui niihin asumaan, ja koko siirtokunnan läpi juoksi päästä päähän puro.

Kasemben maasta päästyään eivät arabialaiset silti saaneet rauhassa kulkea, heidän tapanaan kun oli syyttää lähintä kylää orjainsa karkailuista ja ottaa väkisin korvausta. Sekä edestä että takaapäin karavaanin kimppuun hyökättiin, mutta hyökkääjäin urhoollisuudesta huolimatta arabialaiset pitivät varustetuissa leireissään puoliaan. Pari kuukautta kestäneen sotimisen jälkeen saatiin taas aikaan rauha ja joulukuun 11 p. karavaani jälleen lähti Moeron itäpuolelta pyrkimään Tanganjikaa kohti. Livingstone oli koko matkan huonona sairaana. Hän oli sadeaikana kastunut lukemattomia kertoja ja kärsi ankaria rintakipuja. Usein hän oli niin heikkona ja kuumeen vallassa, että houraili ja näki harhanäkyjä, kuten puiden kuorissa ihmisten muotoja ja kasvoja. Usein hän muisteli lapsiaan ja ystäviään ja näyttää melkein nähneen ne edessään. Ensi kerran eläissään hänen täytyi antaa kantaa itseään, hän ei edes voinut kohota istuvaan asentoon. Aurinko, joka paistoi aivan pään päältä, rasitti häntä kovasti ja poltti hänen ihonsa rakoille, missä vain paljaan paikan tapasi. Lihastaan hän kiskoi ulos parikymmentä matoa, erään pistokärpäsen munista syntyneitä toukkia. Kasvaessaan ne muodostivat sääriin kipeitä äkämiä.

Helmikuun puolivälissä 1869 Livingstone pääsi Tanganjikan länsirannalle Lufuko joen suulle, jossa arabialaiset hankkivat hänelle kanootin. Sillä hän ensin nousi länsirantaa Kasangan saarille, joiden kohdalla Tanganjikan yli tavallisesti kuljettiin, nauttien erään siellä asuvan arabialaisen aulista vieraanvaraisuutta. Näiltä saarilta oli kymmenen tunnin matka järven poikki, jolla matkalla Kabogon valtavaa vuorta pidettiin maamerkkinä. Nousten sitten itärantaa Malagarasin suitse Livingstone maaliskuun 14:ntenä pääsi Udjidjiin, kolme vuotta siitä kuin hän oli Rovuman suulta lähtenyt matkaan.

Udjidjissa.

Udjidji oli arabialaisten pääkortteeri, josta he retkeilivät Tanganjikaa ympäröiviin maihin orjastamaan ja norsunluuta hankkimaan. Katalasta ammatistaan huolimatta he olivat ympäröineet asumuksensa jonkinlaisella sivistyksen ulkokuorella, jonka johdosta heidän siirtokuntansa raakalaisten luota ja aarniometsistä tulevalle aina tuntuivat viihdykkäiltä. Samoin kuin matkalla, samoin sai Livingstone Udjidjissakin kokea arabialaisten puolelta mitä ystävällisintä kohtelua ja vieraanvaraisuutta. Mutta katkera pettymys odotti häntä. Hänen tilaamiaan tavaroita oli kyllä lähetetty Sansibariin ja sieltä edelleen runsaat määrät, mutta suuri osa oli jätetty Unjanjembeen, josta matka Udjidjiin välillä raivoavan sodan vuoksi oli vaarallinen, ja näiden tavarain joukossa olivat viini ja etenkin rohdot, joita hän nyt olisi niin välttämättä tarvinnut. Udjidjiin tuoduista tavaroista taas oli suurin osa varastettu — Livingstonen luulon mukaan arabialaisten toimesta, vaikkei tämä epäluulo näytäkään olleen perusteltu — niin että 80:sta kangaspakasta vain 18 oli jäänyt, helmistä ei mitään. Pieni varasto teetä, kahvia ja sokeria oli kuitenkin jäänyt ja villaflanellia, josta uupunut matkustaja saattoi teettää uuden puvun.

Udjidjiin kokoutuivat toinen toisensa jälkeen norsunluunkauppiaat ja orjastajat, joihin Livingstone oli Kasemben maassa tutustunut ja joiden tuttavuutta hän edelleenkin viljeli, toivoen siitä apua tuleville töilleen. Hänen kirjeitään eivät arabialaiset, vieraanvaraisuudestaan huolimatta, kuitenkaan suostuneet kuljettamaan rannikolle, peläten niiden sisällyksen olevan omiaan vahingoittamaan heitä. Livingstone toipui Udjidjissa nopeaan, niin että hän muutaman kuukauden kuluttua jälleen oli retkeilykunnossa, mutta hän oli kahden vaiheilla, mille suunnalle lähteä. Hän mietti jo semmoistakin matkaa, että kulkisi Udjidjista Viktoria Njansalle ja sieltä edelleen joko Niiliä pitkin Egyptiin tai Masai-maan kautta Sansibariin. Lopulta hän kuitenkin päätti jatkaa alkamiaan töitä ja etsiä Lualaban, jota hän luuli Niilin latvaksi, Manjema-maasta, jossa ei siihen saakka kukaan eurooppalainen ollut käynyt.

Sisimpään Afrikkaan.

Saatuaan aluksen järven poikki tapasi hän toisella rannalla Mohammed Bogharib nimisen tutun arabialaisen, joka juuri oli menossa manjemain maahan, ja liittyi hänen karavaaniinsa. Matka kävi pitkin Lualabaan laskevan Luaman laaksoa, joten Lukuga, Tanganjikan laskuväylä, joka on jonkun verran etelämpänä, jäi häneltä näkemättä. Asutus oli lähempänä Tanganjikaa erinomaisen tiheä ja vainiot virstain mittaiset. Niillä kasvoi mainion suurta maniokkia. Vuoristoissa oli sankka aarniometsä vallalla. Täällä tuli jälleen vastaan öljypalmukin, joka länttä kohti kävi yhä yleisemmäksi. Uusi tuttavuus oli hänelle harmaa punapyrstöinen papukaija, joka manjemain kesken oli suuressa suosiossa. Bambarren seutu oli hänen mielestään hämmästyttävän kaunista. Palmuja häälyi korkeimmillakin vuorilla ja valtavat metsäpuut olivat köynnöskasveja täynnään. Ihmeellisiä lintuja ja apinoita näkyi joka puolella.

Naiset kulkivat aivan alasti, eikä tämän Edenin Aatameillakaan ollut sen enempää vaatetta kuin pieni kappale puunkuoresta kudottua kangasta. Alastomuuttaan kumpikin sukupuoli peitti siten, että oli maalannut ruumiinsa täyteen kuita, tähtiä ja krokotiileja ynnä merkkejä, jotka Livingstonen mielestä muistuttivat egyptiläisiä hieroglyyfejä. Mutta joka kolmas tai neljäs vuosi tuhosi isorokko täällä paljon kansaa.

Soko.

Livingstone tapasi täällä suuren simpanssin (Troglodyles schweinfurthi), »sokon», joka ihmisen kanssa tapellessaan aina koetti purra poikki vastustajansa sormet ja varpaat, muuta vahinkoa hänelle tekemättä. Manjemat pitivät sokon lihaa erikoisen herkullisena ja Livingstone luuli heidän siitä ehkä oppineen ihmissyöjiksi. Hän tutustui Kongo-maan pieneen elefanttiinkin, joka ei ollut kuin syltä korkea, vaikka sillä oli syltä pitemmät hampaat, Kului sitten vuosikymmeniä, ennenkuin se uudelleen löydettiin.

Bambarren kaupungissa oli suorat kadut, joiden molemmissa päissä oli julkiset kokoushuoneet. Majat olivat neliskulmaiset ja hyvin rakennetut, sisältä sangen siistit. Asukkaita Livingstone piti rehellisinä ja monessa suhteessa etevinä, mutta heistä arabialaiset sittemmin saivat kaikkein julmimmat orjastajansa.

Lualaba.

Livingstone oli Lunda-maassa ja tuttaviltaan arabialaisilta kerännyt niin paljon tietoja kuin suinkin suuresta Lualabasta, jonka hän oli kuullut virtaavan edelleen manjemain maan kautta, ja näiden tietojensa mukaan hän nyt suuntasi retkiään. Stanleylle hän myöhemmin kertoi pääpiirteet siitä, mitä ennen ja tällä retkellään oli selville saanut, ja sen nojalla Stanley saattoi laatia jonkunlaisen kartan hänen löydöistään. Livingstonen itsensä ei ollut suotu järjestää ja täydentää muistiinpanojaan, jotka hänen sairautensa vuoksi jäivät usein hyvin vaillinaisiksi. »Kun Livingstone minulle kuvasi», kertoo Stanley, »Moero järven ihastuttavaa maisemaa, niin viehätyin täydelleen hänen kuvauksestaan. Rannoillaan korkeat, kukkuloilleen saakka tropiikin runsaan kasvullisuuden peittämät vuoret, Moero purkaa liikavetensä syvän, kallioon revenneen rotkon kautta. Pauhaava iso joki tunkeutuu putouksen jyrinällä tämän aukon kautta, mutta heti ahdistuksesta ulos päästyään se leviää ja hiljentää kulkuaan. Juostuaan mutkan länttä ja lounatta kohti sekä jälleen pohjoiseen käännyttyään se laskee Kamolondo järveen.» Alkuasukkaat sanoivat tätä jokea Lualabaksi. Livingstone aikoi nimittää sen erään hyvän ystävänsä muistoksi »Webbin joeksi». Nykyisillä kartoillamme se on nimellä Luvua. Kamolondo järven lounaispuolella, niin oli Livingstone tietoonsa saanut, oli toinen suuri järvi, josta Lomami tuo veden Luaiabaan. Tämän järven, joka ehkä tarkoitti jotakuta karttaimme Lualaban yläjuoksulla olevista pienistä järvistä, Livingstone aikoi nimittää Lincolnin järveksi Amerikan murhatun presidentin, orjuuden hävittäjän, muistoksi. Vähän Kamolondon pohjoispuolella laskee Luaiabaan (Luvuaan) suuri Lufira niminen joki, mutta Lualabaan laskevain jokien luku on niin suuri, ettei Stanley saanut niitä karttaan mahtumaan, jonka vuoksi Livingstone mainitsi vain tärkeimmät. Hänen mainitsemansa Kamolondo ei nykyisillä kartoillamme ole järvi, vaan Lualaban varsinainen latvahaara. Lomami, Lualaban suuri syrjäjoki, juoksee pääjoen kanssa yhdensuuntaisesti kauas Njangven ohikin, laskien pääjokeen vasta päiväntasaajan pohjoispuolella, ja se joki, joka Livingstonen kartassa on merkitty Lomamiksi, on varsinainen Lualaba. Suurimman osan tiedoistaan Livingstone siis ilmeisesti sai kyselyjen kautta; oman näkemänsä mukaan hänen olisikin ollut mahdoton niin tukalissa oloissa saada selväksi tätä monimutkaista vesistöä. Stanley kertoo Livingstonen seuranneen Lualabaa kaikkine mutkineen aina neljännelle eteläiselle leveysasteelle, mutta kauemmaksi hän ei väkensä niskoittelun vuoksi päässyt, vaikka hän kuuli kauempana pohjoisessakin olevan suuren järven, johon Lualaban sanottiin laskevan.

Livingstone Manjemassa.

Livingstone oli ensimmäinen Manjemassa nähty valkoinen, ja vaikka hän tekikin rahvaaseen hyvän vaikutuksen, vainottiin häntä sentään toisin paikoin, etupäässä kai siitä syystä, että hänen luultiin olevan samaa rotua kuin arabialaiset. Manjemassa ja sen itäpuolella olevassa Ruassa ei ollut suurempia valtakuntia, vaan kullakin kylällä oli oma pikku sulttaaninsa, eikä kansa yleensä tiennyt mitään pienen kotipiirinsä ulkopuolella olevasta maailmasta. Harva tiesi edes sitä, että muutaman penikulman päässä juoksi Lualaban suuruinen joki. Tämä metsäläiskansa oli ihmissyönnistään ja muista alkuperäisistä tavoistaan huolimatta kuitenkin sangen perehtynyttä käsitöihin ja valmisti heinistä mitä hienoimpia kankaita, joitten arvon Livingstonen väkikin ymmärsi niin hyvin, että pyrki niihin vaihtamaan omia pumpulikankaitaan. Norsunluuta Manjemassa siihen aikaan oli suunnattoman runsaasti, se oli ensiksi tulleille arabialaisille todellinen Eldorado. He toivat sitä kerallaan niin suuret määrät, että Karaguen, Ugandan ja Ufipan kauppatiet tuota pikaa hylättiin ja kaikki arabialaiset todellisen norsunluukuumeen valtaamina tunkeilivat Manjemaan, ostaen hampaita kaikenlaisella rihkamalla pilkkahinnasta. Majain tukipaaluiksikin Manjemassa käytettiin norsunhampaita. Pian manjemalaiset tosin oppivat käsittämään luun arvon, mutta yhä vieläkin sitä myytiin suunnattoman halvalla (2—7 penniin naulalta). Arabialaiset kuitenkin ahneudellaan ja julmuudellaan pilasivat markkinat. Pienikin arabialaisjoukko piti puoliaan suuria manjemalaisheimoja vastaan. Nämä kun eivät olleet vielä koskaan kuulleet pyssyllä ammuttavan, säikähtyivät sen paukkeesta niin sanomattomasti, että paikalla juoksivat pakoon, kunhan heihin vain pyssyllä tähdättiinkin. He luulivat, että arabialaiset olivat varastaneet taivaasta salaman ja etteivät jouset eivätkä nuolet heitä vastaan mitään tehonneet. Ellei pyssyjä olisi, niin he Livingstonelle vakuuttivat, ei ainoatakaan arabialaista päästettäisi maasta hengissä. Sansibarin ja suurien järvien välisillä kauppateillä arabialaiset eivät enää uskaltaneet tehdä ilkitöitään, he kun olivat myyneet maanasukkaille pyssyjä, joitten vaikutuksen he sitten olisivat saaneet itse tuntea, vaan heidän täytyi siellä kiltisti tyytyä maksamaan veroa kaikille niille pikkuruhtinaille, joiden maitten kautta heidän tiensä kulki, mutta Manjemassa heidän ei tarvinnut mitään pelätä, eikä heidän ahneudellaan ja mielivallallaan sen vuoksi ollut mitään rajoja.

Bambarresta Livingstone pyrki suorinta tietä Lualaballe, lähtien ensimmäiselle retkelle 1 p. marraskuuta 1869 Mohammed Bogharibin kanssa. Maa oli vuorista ja kylien välillä, joita oli sangen taajassa, oli viiden kuuden kilometrin levyiset alueet koskematonta aarniometsää, jonne tuskin ainoakaan auringonsäde pääsi tunkeutumaan. Puusta puuhun kierteli vankkoja köynnöskasveja, joista riippui lapsenpään kokoisia hedelmiä, outoja lintuja ja apinoita hyppeli oksilla ja köynnösverkon sokkeloissa. Missä oli vähänkin aukeata, siinä kasvoi ruohoa, jonka korret olivat yli tuuman vahvuiset. Kylien läheisyydessä viljelivät manjemat uutterasti maata ja heidän pääviljansa oli maissi, joka siis oli jo näin kauas tunkeutunut.

Vähän ennen Livingstonen tuloa oli Dugumbe niminen arabialainen liikkunut näillä seuduin orjia ryöstämässä ja väestö oli niin vihamielistä muukalaisille, että Livingstonen joulukuussa täytyi palata Bambarreen- Lualabaa saavuttamatta.

Jo kuukauden lopulla hän teki uuden yrityksen, suunnaten tällä kerralla kulkunsa pohjoista kohti, tavaten sillä puolella monta Lualabaan laskevaa jokea ja samanlaista maata. Taudit ja uupumus pakottivat hänet kuitenkin palaamaan lähelle Bambarrea Mahomela nimiseen kylään, etsimäänsä jokea saavuttamatta. Mahomelassa hän vuoden 1870 helmikuun alusta viipyi kesäkuun loppuun saakka, osaksi sairauden vuoksi, osaksi siitä syystä, ettei ollut tilaisuutta kulkea edelleen. Katomba niminen arabialainen hoiti häntä niin hyvin kuin taisi. Mahomelan läpi kulki tuon tuostakin arabialaisia retkikuntia, jotka palasivat lännestä, norsunluuta ja orjia mukanaan kuljettaen.

Kolmannen kerran Livingstone kulki Mahomelasta luodetta kohti, kunnes jälleen tapasi Mohammed Bogharibin, joka vakuutti, ettei hän siltä suunnalta milloinkaan löytäisi Lualabaa. Livingstone palasi sen vuoksi takaisin Mahomelaan ja Bambarreen. Tällä retkellä hänellä oli kerallaan vain kolme uskollisinta palvelijaansa, Susi, Tshuma ja Gardner, muut olivat kaikki ruvenneet arabialaisten palvelukseen.

Jalkatauti.

Näillä retkeilyillään Livingstone sai ilkeän jalkataudin, joka nyt hyväksi aikaa sitoi hänet paikoilleen. Jalkoihin nousi ilkeitä paiseita, samoin kuin arabialaisten ja heidän kuljettamainsa orjainkin jalkoihin. Nämä paiseet olivat sangen vaarallisia, ne kun saattoivat syöpyä lihan läpi luihin saakka ja tehdä jalan rammaksi, jopa tuottaa kuolemankin. Vasta lokakuussa Livingstone saattoi uudelleen liikkua, mutta vielä hänen täytyi odottaa kauan, ennenkuin tarjoutui suotuisa tilaisuus löytöretkien jatkamiseen.

Livingstone oli Udjidjista lähettänyt Sansibariin suusanallisen pyynnön, että hänelle lähetettäisiin uusia varastoja. Sansibarissa oli konsulina sama Kirk, joka oli ollut hänen seuralaisensa Sambesilla, eikä tämä henkilö ollut entisen esimiehensä toiminnalle niin suosiollinen, kuin olisi odottanut. Bambarreen tosin nyt saapui kymmenen Kirkin lähettämää orjaa kantamuksineen, mutta nämä miehet väittivät Kirkin käskeneen, että he viipymättä toisivat vanhan tohtorin takaisin rannikolle. Korkeampaa palkkaa vastaan he kuitenkin suostuivat lähtemään Lualaballe, jolle Livingstone helmikuun 16:ntena 1871 lähti neljännen kerran yrittämään.

Tie kulki kautta heinälakeuksien ja aarniometsäin ja pitkäveteisten metsäisten selänteitten poikki. Monilukuisten jokien poikki oli kahlattava, mutta useiden poikki oli siltakin. Kaikkialla seutu oli taajaan asuttua, vuorien rinteillä ja laaksoissa vilisi kyliä. Kylät oli enimmäkseen niin rakennettu, että pääkatu kulki suoraan idästä länteen, koska aurinko siten sopi paistamaan niille pitkin päivää ja nopeaan kuivaamaan kosteuden. Monen majan oven edustalla oli pieni veranda, jossa huomeneksella näki koko perheen tulen ympärillä koolla. Perheen jäsenet siinä hengittivät aamun suloista viileyttä ja juttelivat hauskasti kotoisista asioistaan. Huolelliset emännät paahtoivat heinätulella saviastioitaan koviksi, kooten sitten tuhkan, josta he uuttivat suolaa. Kaikkialta kuului kukonkiekunaa, vuohia hyppeli iloisesti majain keskellä tai lepäili päiväliekkosessa. Majain lehväkatoilta ja kaikista pensaista kimalteli miljoonittain kastehelmiä, sillä yökaste oli hyvin runsas. Kaikki oli lepoa, rauhaa ja kotoista onnea.

Siitä huolimatta ilmeni tässä rahvaassa paljon verenhimoa ja julmuutta, kun Livingstone oikein pääsi sen olemuksen perille, ja mitäpä muuta ihmissyöjiltä olisi voinut odottaakaan. Hyvin yleinen tapa oli, että joku seurassa heitti maahan punaisen papukaijansulan: joka sen poimi, sitoutui samalla murhaamaan jonkun. Ei pidetty täytenä miehenä, ken ei ollut ainakin yhtä ihmistä hengiltä ottanut. Keskenään kylät olivat ainaisella sotakannalla, eikä kukaan uskaltanut kulkea kylästä toiseen, koska hänet olisi voitu vieraalla alueella paikalla tappaa ja syödä. Mutta omassa kylässä ylläpidettiin järjestystä ja jonkinlaista laillisuutta.

Livingstone saavuttaa Lualaban.

Maaliskuun lopulla Livingstone vihdoin saapui Lualaballe, jota hän oli niin kauan etsinyt. Se oli 1000 metrin levyinen, ja kuului ylempää olevan vielä leveämpikin, ja sen ruskea vesi oli kauttaaltaan syvää. Paljon saaria siinä oli ja sen savitörmät olivat kauttaaltaan korkeat ja jyrkät. Joki juoksi sillä kohdalla, jossa Livingstone sen yhdytti, suoraan pohjoista kohti. Paljon suuria syrjäjokia nimitettiin, mutta Njangvesta eteenkäsin jokea ei tunnettu kuin satakunta kilometriä eräälle koskelle saakka, jolla arabialaiset olivat käyneet.

Njangve.

Njangve, johon nyt ei ollut pitkä matka, oli erittäin tärkeä ja vilkas kauppapaikka. Alkuasukkaitten tapana oli sopia siellä kaikki asiansa markkinapäivinä, joita oli kerran viikossa. Silloin saattoi Njangveen saapua kolmekintuhatta alkuasukasta, tuoden kaupan etenkin kaikenlaisia ruokatavaroita, varsinkin kalaa. Muista markkinoilla olevista ruokatavaroista mainittakoon suuret maakotilot, paahdetut muurahaiset, siipikarja, naudat, maniokki, palmuöljy, suola ja pippuri. Sieltä saattoi myös ostaa muabepalmun kuiduista kudotuita kankaita, joitten hinnaksi annettiin rautamöhkäleitä. Näitten möhkäleitten päät oli venytetty hienoksi puikoksi osoitukseksi siitä, että metalli oli hyvää laadultaan. Elämä markkinoilla oli niin vilkasta, tavaroita tutkisteltiin ja kiiteltiin niin hartaasti, että vanhat tuttavat tuskin joutuivat toisiaan tervehtimään. Sattuneet riidat sovintotuomari ratkaisi sukkelaan. Yleensä osoitti rahvas kiitettävää oikeudentuntoa. Seutu oli avointa, nurmikentillä kun kasvoi vain semmoisia puuryhmiä, jotka kestivät vuotuiset ruohonpoltot.

Livingstone viipyi Njangvessa monta kuukautta, koettaen saada kanootin, jolla jatkaa jokea pitkin matkaa. Arabialaiset kuitenkin anastivat kaikki jokiveneet, eivätkä Sansibarista tulleet kantajat suostuneet lähtemään maata myöten muuta kuin korkeintaan Lomamille. Mutta ei edes sinne Livingstone lähtenyt, väliin kun sattui tapaus, joka teki olon Njangvessa niin tukalaksi, että hän lähti paluumatkalle.

Vaikka arabialaiset etupäässä ostivat norsunluuta, olivat he kuitenkin jo alkaneet orjanajonsakin, sillä kansa oli huomattavan kaunista, naiset haaremeihin haluttuja. Livingstonen päiväkirjassa on tuontuostakin muistiinpanoja heidän julmuuksistaan. Erään päivän kohdalle hän kirjoitti: »Kahdeksan kylää palaa; Said ben Habibin orjain työtä…» Erään toisen taas: »Koko aamun ovat pyssyt paukkuneet joen toisella rannalla, ilmaisten arabialaisen Dugumben väen murhaavan.» Vielä kamalampia Livingstone sai heinäkuun 15:ntenä 1871 nähdä itse Njangvessa. Kerromme tapauksen hänen omilla sanoillaan:

»Oli kuuma painostava päivä. Kun lähdin Njangven torille, näin kolme Dugumben kanssa hiljakkoin saapunutta miestä. Minua ihmetytti, että heillä oli pyssyt mukanaan, ja minua suuresti halutti heitä moittia, samoin kuin palvelijani oli tehnyt, siitä että he toivat aseita kerallaan torille. Mutta sitten ajattelin, ettei heillä ehkä ollut tietoa voimassa olevasta määräyksestä, ja aioin jo mennä matkoihini, kun näin erään roistoista ottavan käteensä kanan, jonka hintaa hän alkoi tinkiä. Ennenkuin olin ennättänyt astua parikymmentä askelta pois päin, kuului takaapäin ihmisjoukosta kaksi pyssynlaukausta, ja se oli verilöylyn merkki. Taajoissa joukoissa ihmiset lähtivät torilta pois juoksemaan, nakaten hädissään tavarat luotaan. Samalla kuin nuo kolme torilla olivat ampuneet, alkoi toinen osasto lahdelman luona ampua säikähtyneitä naisia, jotka pakenivat joelle kanootteihinsa. Mutta lahdelma oli niin pieni, etteivät kaikki rannalle vedetyt kanootit päässeet pois, etenkin kun miehet kiireissään olivat melat unhottaneet; miehet ja naiset joukottain hyppäsivät jokeen ja alkoivat uida erästä saarta kohti. Miten he olisivat voineet kuoleman välttää! Rannalta ammuttiin laukaus toisensa jälkeen näitten pakenevien onnettomien perään, toiset uivista päistä katosivat hiljaisesti, toiset ennen uppoamistaan kohottivat käsiään korkealle taivasta kohti, ikäänkuin pyytäen taivaan Herralta armoa. Vähitellen katosivat päät. Arabialaisten arvion mukaan sai surmansa 3—400 henkeä. Ensimmäinen mielijohteeni oli ampua roistot pistooleillani, mutta Dugumbe varoitti minua semmoiseen hommaan ryhtymästä. Ja myöhemmin olin kiitollinen siitä, etten niin tehnyt, sillä sain sitten kuulla syytettävän englantilaisen väkeä ensimmäisten laukausten ampumisesta. Tämän hirmutapauksen jälkeen arabialaisen orjakauppiaan Tagamojon väki — Tagamojo oli hyökkäyksen varsinainen alkuunpanija — jatkoi maanasukkaitten ampumista ja sytytti heidän kylänsä palamaan ja tätä kirjoittaessani kuulen kovia valitushuutoja toiselta rannalta, jossa murhaamista jatketaan. Ei kukaan saane koskaan tietää, kuinka moni ihminen on saanut tänä lämpöisenä kirkkaana kesäaamuna henkensä heittää. Minusta tuntui, kuin olisin ollut helvetissä.» — Arabialaiset tahtoivat tämän verilöylyn kautta saada alkuasukkaat mahtiaan pelkäämään.

Livingstonen kuvaus synnytti Englannissa sitten niin suuren suuttumuksen, että Englannin hallitus päättävästi vaati Sansibarin sulttaania lakkauttamaan orjakaupan, ja suureksi osaksi tämä jo silloin onnistuikin. Arabialaiset, joitten hallussa sisämaan kauppa ja orjastus olivat, olivat Sansibarin sulttaanin alamaisia, Sansibar oli tärkein orjamarkkinapaikka, siitä syystä sulttaani helposti saattoi heihin vaikuttaa ja vielä helpommin suuri merivalta sotalaivoineen pienen saarivaltakunnan hallitsijaan.

Niili vaiko Kongo?

Livingstone oli kuullut, että Lualaba pohjoisempana muka laski suureen tuntemattomaan järveen, jonne ei Njangvesta pitänyt olla pitkä matka, ja tämäkin tieto vahvisti häntä siinä käsityksessä, että Lualaba oli Niilin varsinainen latvaosa. Huhu tuosta järvestä oli tietysti kokonaan perätön. Varmana voimme Stanleyn kokemusten jälkeen pitää, että Livingstone pienen heikon joukkonsa kanssa olisi sangen pian tuhoutunut, jos hän olisi päässyt Kongoa laskemaan.

Heinäkuun puolivälissä Livingstone lähti Njangvesta paluumatkalle Udjidjiin. Seutujen rauhattomuuden vuoksi hänen jälleen täytyi liittyä arabialaiseen orjakaravaaniin, ja sittenkin moni väjytyksestä heitetty keihäs oli matkalla tuottaa hänelle kuoleman. Sangen heikkona ja riutuneena hän lokakuun 23:ntena saapui Udjidjiin, jossa uusi pettymys odotti häntä. Tavarat, jotka hänen poissa ollessaan olivat saapuneet sinne Unjanjembestä, oli kaikki kavallettu ja myyty pilkkahinnasta kaupungin arabialaisen sheriffin toimesta. 3000 metristä kalikoota ei ollut jäänyt ainoatakaan kappaletta, 700 naulasta helmiä ei ainoatakaan nauhaa. Livingstonella ei sen vuoksi näyttänyt olevan muuta neuvoa, kuin kuluttaa loppuun ne vähät varat, mitä hän oli matkaltaan mukanaan tuonut, ja sitten lähteä arabialaisilta apua kerjäämään. Apu oli kuitenkin lähempänä, kuin hän saattoi aavistaakaan. Viisi päivää sen jälkeen, kuin hän oli Udjidjiin palannut, saapui sinne amerikkalaisen »New York Heraldin» kirjeenvaihtaja H.M. Stanley, joka nimenomaan oli lähtenyt häntä etsimään ja auttamaan.

Siihen nähden, että Stanleysta itsestään tuli niin kuuluisa löytöretkeilijä, teemme vähän seikkaperäisemmin selkoa tästä hänen ensimmäisestä itsenäisestä tutkimusretkestään — kirjeenvaihtajana hän oli ollut Afrikassa jo parikin kertaa — etenkin kun hänen matkansa niin elävästi kuvaa niitä vaikeuksia, mitä retkeilijäin yhä vieläkin oli voitettava pyrkiessään Sansibarista suurten järvien rannoille.

Kuinka Stanley löysi Livingstonen.

Stanley oli paraillaan Espanjassa lähettämässä lehdelleen tietoja siellä raivoavasta sisällisestä sodasta, kun hän sai käskyn tulla oikopäätä Pariisiin. Siellä lehden nuori isäntä Gordon Bennett häneltä kysyi, eikö häntä haluttanut lähteä etsimään Livingstonea, josta ei oltu saatu moniin aikoihin tietoja, mutta jonka hän luuli elävän, ja muitta mutkitta retki oikopäätä päätettiin. Se kuitenkin pidettiin tarkimmin salassa ja Stanley oli ensin kirjeenvaihtajana Suezin kanavan avajaisissa ja matkusti sitten Turkin, Etelä-Venäjän, Kaukasian ja Persian kautta Intiaan reportterina, ennenkuin hän Bombaysta purjelaivalla saapui Sansibariin. Ei edes siellä hän sanonut, mikä retken varsinainen tarkoitus oli, vaikka hänen lähtöänsä Afrikan sisäosiin suurien matkavalmistuksien vuoksi olikin mahdoton salata.

Lähtiessään Tanganjikalle pyrkimään Stanley oli aivan kokematon troopillisen Afrikan matkustustapoihin. Hän sai kuitenkin Sansibarissa kokoon melkoisen karavaanin, osti kankaita, helmiä, kuparilankaa y.m. esineitä, jotka maan sisäosissa kävivät rahasta, ja lähetti joukkonsa matkaan useaan osastoon jaettuna. Sansibarista kuljettiin laivalla Bagamojoon mannerrannalle, josta Stanley viidennen, viimeisen osastonsa keralla maaliskuun 21:ntenä 1871 lähti sisämaahan.

Afrikassakin on matkustaminen siitä pitäen paljon muuttunut, sekä englantilaiset että saksalaiset ovat tälläkin rannikolla rakentaneet maanteitä ja rautateitä sisämaahan ja junalla kuljetaan nykyään nopeasti sekä Viktoria-järven että Tanganjikan rannoille. Mutta Stanleyn lähtiessä matkalleen ei sulttaani Bargashin alusmaissa ollut kuin kehnoja jalkapolkuja, siltoja ei muuta kuin joku puunrunko jokien poikki. Retkikuntain täytyi taistella lukemattomia vaaroja, tauteja, nälänhätää, rosvoja vastaan, ja taivalta tehtiin sen vuoksi hitaasti ja moni mies sortui tien varrelle korppikotkain ja hyeenain saaliiksi, lukematta niitä, jotka kantamuksineen karkasivat. Mutta siitä huolimatta oli tällä suurella kauppatiellä jonkun verran järjestystäkin. Ne pikkukuninkaat, jotka hallitsivat karavaanitien kyliä, sallivat retkikuntain yleensä häiritsemättä kulkea alueensa läpi ja möivät niille ruokatavaroita, kunhan nämä maksoivat vaaditun veron.

Tie kulki aluksi tasaisten rantamaitten poikki, jotka olivat vuorotellen viljelyksiä, ruohokenttiä, tiheikköjä ja soita. Jo Kinganissa, ensimmäisessä joessa, oli virtahepoja, jotka makasivat rantaliejussa, toinen puoli ruumista vedessä; oudoista äänistä pelästyen ne äkkiä sukelsivat syvyyteen, piesten joen kellertäväksi vaahdoksi, hajaantuen sitten veden alla ja toinen toisensa jälkeen taas kohottaen sieraimiaan veden pinnalle, vettä ilmaan suihkuttaen ja raikasta ilmaa keuhkoihinsa hengittäen. Maa alkoi vähitellen kohota ja sitä myöten käydä kuivemmaksikin. »Kun olimme kulkeneet lakeuden poikki, kävi tiemme nuoren ebenpuulehdon läpi, jossa näimme helmikanoja ja kamoja. Sitten se oikullisesti mutkaillen luikerteli maanaaltojen poikki ylös ja alas, maanaalloilla reunoillaan mangon tummat lehvä seinät tai mahtavan kurbitsipuun kapeammat ja vaaleammat lehvät, laaksoissa tiheiköt, näiden sisässä siellä täällä avopaikkojakin varjoisine korkeine puuryhmineen. Meidän lähestyessämme pyrähti lentoon kyyhkysparvia, närhiä, ibislintuja, tunturikyyhkysiä, kultafasaaneja, viiriäisiä ja liejukanoja, variksia ja jalohaukkoja, ja silloin tällöin purjehti korkealla ilmassa ylitsemme pelikaani kohti etäistä matkan määrää. Eikä puuttunut tästä vilkkaasta kuvasta antilooppeja eikä apinoitakaan, jotka hyppivät tiehensä kuin australialaiset kengurut.»

Yhä kauempana alkoi olla kuiviakin alueita, ja suunnattoman paljon erilaisia verenhimoisia kärpäsiä, joista Stanley etsi pelättyä tsetseä, karjan ja hevosten surmaa, tietääkseen, olivatko hänen aasinsa ja hevosensa vaarassa. Hän antoi miestensä ottaa talteen eri lajeja ja antoi kiinni otettujen hyönteisten imeä verta käsivarrestaan. Pahoja olivat molemmat ensimmäiset, paarmoja suuremmat, mutta niitä monta vertaa pahempi tavallista kärpästä jonkun verran suurempi kärpänen, joka oli niin vikkelä, että miehet tuntikauden saivat sitä teltassa takaa ajaa, ennenkuin se oli kiinni saatu ja hyönteisneulaan pujotettu. Kun tämä kärpänen puri hevosia ja aaseja, juoksi haavoista veri virtanaan ja purrut eläimet hyppivät pystyyn ja potkivat tuskissaan. Lieneekö sitten tämä kärpänen todella ollut tsetse? Ihmisille sen pureminen ei ollut kuolettava, eikä se Itä-Afrikassa levittänyt heidän keskuuteensa kamalaa unitautiakaan, ennenkuin kymmeniä vuosia myöhemmin, Stanleyn tutkittua ja avattua Kongon ja unitaudin sitä pitkin noustua suurien järvien seuduille. Niissä seuduissa, joissa retkikunta nyt oli, teki tsetse kärpänen niin paljon tuhoa, etteivät asukkaat voineet pitää muuta karjaa kuin vuohia.

Afrikkalaisessa tiheikössä.

Odotellessaan perään jäänyttä osastoa Stanley lähti ensi kerran metsästysonneaan koettamaan. Tutkittuaan tarkkaan pensaikot ja tiheiköt hän tapasi antilooppipolun, mutta ei saanut mitään, vaikka seurasi sitä tuntikauden tiheikön läpi. Lopulta hän taskukompassinsa johdolla palasi lakeudella olevaan leiriin. »Mutta kamala oli tosiaan tämä vaellus afrikkalaisen tiheikön läpi… Niinkuin voi arvata, en ennättänyt astua paria askeltakaan, ennenkuin Acacia horridan oksa — ja se oli vain yksi sadasta samanlaisesta harmista — tarttui kiinni oikeanpuoliseen housun lahkeeseeni ja repäisi sen melkein poikki. Paria syltä kauempana okainen aloe repäisi hajalle toisen lahkeen ja melkein heti sen jälkeen kompastuin köyden vahvuiseen Convolvulus köynnökseen ja makasin nyt pitkälläni oikealla orjantappuravuoteella. Kuin'vainukoiran täytyi minun lähteä nelinkontin matkaa jatkamaan, ja joka minuutti hattuni sai uuden risan, ihoni haavoittui ja vaatteeni joka askelella repeytyivät yhä pahemmin ja pahemmin. Sitä paitsi muuan piikkinen väkevälle lemuava kasvi löi minua kasvoihin, ja lyönnin jälkeen paikkaa kirveli, ikäänkuin siihen olisi hierottu pippuria.» Tämä ja lisäksi vielä tukahuttava kuumuus olivat niin tuskastuttavat, että Stanley itsekseen vannoi ei koskaan enää lähtevänsä afrikkalaiseen tiheikköön rämpimään ilman välttämätöntä pakkoa. »Siitä huolimatta en voinut muuta kuin antaa ansaitun tunnustuksen mahtaviin aaltoihin jäykistyneelle lakeudelle vihantine peitteineen ja juhlallisine reunametsineen, jotka olivat tulvillaan kevään uhkuvaa vihannuutta, ja aavalle pinnalleen siroitettuine metsäsaarekkeineen.»

Ylängöllä oli yleisestä kuivuudestaan huolimatta kuitenkin paljon suotakin ja kun sadeaika lisäksi teki tuloaan, sai retkikunta pian kärsiä paljon kurjuutta. Molemmat hevoset kuolivat, mies toisensa jälkeen sairastui kuumeeseen, toisia karkasi. »Täällä kasvavain kasvien haju ja mädänneistä aineista nousevat löyhkät olivat niin kamalat, että joka hetki odotin kaatuvani tai miesteni kaatuvan kuumeen sortamina.» Stanleykin luuli kuumeen tulevan löyhkänä ihmisruumiiseen. — Ensimmäiset orjamatkueet tulivat vastaan, ihmiset rautakahleilla yhteen sidottuina.

Simbavenni.

Toista sataa kilometriä meren rannasta oli Simbavenni, Useguhhan pääkaupunki. »Semmoista näköä kuin tämä kaupunki Uruguru vuorten juurella, ihana, kahden joen ja monen kirkkaan puron kastelema laakso ja ympärillä kohoavat, runsaan kasvullisuuden peittämät, kuvan ihanat vuoret muodostivat, emme olisi Itä-Afrikassa odottaneet.» Kaupungissa, joka oli nelikulmainen, lienee ollut tuhatkunta taajaan yhteen sullottua afrikkalaiseen tyyliin rakennettua majaa. Ympärysmuuri taas oli arabialais-persialaista mallia ja sangen sirosti rakettu. Joka nurkassa oli hyvin rakennettu kivitorni, jokaisen sivustan keskellä portti. Kaupungin oli perustanut muuan neekeri, joka oli luokseen koonnut paljon karanneita orjia, mutta siitä huolimatta itse oli intohimoinen orjakauppias. Nyt kaupunkia hallitsi hänen tyttärensä, jolle oli maksettava suuri vero. Täällä Stanley ensi kerran sairastui kuumeeseen ja paransi sen kokemuksen opettamalla keinolla — suurilla kiniiniannoksilla. Matkustuksen hitautta osoittaa, että rannikolta Simbavenniin oli kulutettu päivää vaille kuukausi. ‘ Simbavenni oli jo noin 300 metriä korkealla merenpinnasta. Laakso oli Stanleyn mielestä aivan ihmeteltävän hedelmällinen.

Makata suossa.

Simbavennin takana oli kuljettava aavan Makata suon poikki, jossa oli vettä polviin ja vyötäisiin asti ja enemmänkin, ja eteenpäin päästiin kovin hitaasti ja suurin vaivoin. Aaseista kuoli pari kolme joka päivä. Oppaat, sotamiehet ja kantajat saivat lukemattomia tauteja, Stanley itsekin sairastui, hänen miehensä karkasivat, ja molempien valkoisten keralla, jotka hän oli apulaisikseen palkannut, hän oli ilmiriidassa. Stanley, joka oli Pohjois-Amerikan etelävalloissa kasvanut, viljeli ahkerasti ruoskaa, joka hänen vakuutuksensa mukaan oli ensimmäinen keino neekerien kesken. Suon takana tultiin raikkaampaan vuorimaahan ja retkikunta sai virkistää uupuneita voimiaan. »Pian olimme lähimmillä kukkuloilla, joilta oli ihana näköala yli leveän Makata laakson tuhansine palmuineen ja kuohuvine puroineen, jotka kimalsivat kuin hopeanauhat auringonpaisteessa, laajan näköalan taustoina Urugurun ja Usvapangan majesteetilliset vuoret. Lännessä näkyi oikea tunturimaailma, pengermä pengermän takaa, huippu huipun takaa, kukkula kukkulan vieressä. Pohjoisessa, etelässä ja lännessä näkyi vuorenharjanteita kuin jähmettyneitä aaltoja, mutta ei ainoatakaan palanutta eikä kuivunutta paikkaa… Joka kukkula, keila, vaara oli vihanaan metsän peittämä.

Mpvapvan kylään Stanley jätti toisen valkoisista seuralaisistaan, joka oli pahasti sairastunut ruumiin pöhötykseen ja sinne kuoli, toinen, joka jo teki häntä vastaan murhayrityksen, oli sitten juoniensa vuoksi jätettävä Unjanjembeen, ja sinne hänkin kuoli, kuumeen sortamana.

Ugogossa väki oli ylen röyhkeätä, jopa toisinaan siihen määrään, että Stanleyn henki oli vaarassa. Hän matkusti nyt yhdessä kahden arabialaisen kauppiaan keralla, jotka niinikään olivat karavaaneineen tavaroineen matkalla sisämaahan. Yhdessä he tinkivät veroja Ugogon kylissä, lähettäen älykkäimmät ja liukaskielisimmät miehensä kangasmyttyineen puolestaan puhumaan, mutta kaikesta viekkaudestaan huolimatta heidän toisissa kylissä täytyi maksaa hyvin suuret lunnaat ja lisäksi olla alkuasukkaitten kovin tunkeilevan ja nenäkkään huomion alaisina.

Vahumat. Eräässä kylässä Stanley tapasi siirtokunnan vahumoja, joiden kauneus erikoisesti kiinnitti hänen mieltään. Kasvojen jalojen piirteiden ja ruumiin kauneuden vuoksi heitä Stanleyn mielestä olisi voinut sanoa Afrikan kreikkalaisiksi. Paksuja huulia, litteätä nenää ei nähnyt hakemallakaan. Vahumat karttoivat avioliittoja muitten neekerien kanssa ja säilyttivät siten rotunsa puhtaana, mutta iho oli heilläkin musta kuin ebenpuu.

Ruokatavaroita oli karavaanitien varressa yleensä riittävästi saatavana. Kun karavaani leiriytyi ja pyssyllä ammuttiin pari laukausta, alkoi samalla alkuasukkaita saapua tuotteineen; mikä toi viljaa, mikä pombe olutta, mikä lampaan, kanan, hedelmiä tai muuta.

Unjanjembe.

Stanley saapui Unjanjemben pääkaupunkiin Kvikuruun pyssyjen paukkuessa, väkensä iloitessa, ja sai hyvän vastaanoton sekä siellä että varsinkin läheisessä Taborassa asuvien arabialaisten puolelta. Arabialaiset jo ennakolta tietäen hänen tulostaan olivat Kviharan kylässä, lähellä Taboraa, tyhjentäneet hänelle suuren talon, josta hän sai tavaroilleen säilytyspaikan ja itselleen verraten mukavan asunnon. Sinne tuota pikaa kannettiin arabialaisten lähettämiä ruokia, kokonaisia kaukalollisia riissiä, maustettua kananpaistia, valtavia vehnäleipiä, silavapannukakkuja, granaattiomenia ja sitruunia. Sitten tuotiin viisi lihavaa härkää, kahdeksan lammasta ja kymmenen vuohta ynnä toistakymmentä kananpoikasta ja tiu vereksiä kananmunia. Tämä arabialaisten suurenmoinen vieraanvaraisuus voitti kokonaan Stanleyn ystävyyden ja samoin loistivat hänen väkensä silmät ilosta. Seuraavana päivänä saapuivat Taboran arabialaiset ylimykset vierailulle, komeita, kauniisti puettuja miehiä Arabian Omanista, toiset Sansibarin rannikolta. He olivat tänne Afrikan sisään rakentaneet itselleen kauniin kaupungin, ympärillä olevilla kentillä heillä oli suuret karjat ja viljelykset ja kaupan kautta he olivat hankkineet itselleen suuret rikkaudet. Kolmen päivän kuluttua Stanley puolestaan kävi vastavierailulla suurissa pidoissa, jotka he häntä varten laittoivat. Näissä pidoissa he pohtivat sotaretkeä Mirambo nimistä entistä kantajaa vastaan, joka rosvopäälliköksi ruvettuaan oli anastanut Ujoveh maan valtansa alle ja sitten alkanut rosvota naapurimaita ja lopulta julistanut sodan arabialaisiakin vastaan. Hän oli heiltä sulkenut tien Udjidjiin, jonka takana siihen aikaan olivat arabialaisten parhaat markkinapaikat. Kun tie Tanganjikalle siis oli Stanleyltäkin suljettu, hän päätti ruveta arabialaisten liittolaiseksi ja lähteä sotaan Miramboa vastaan. Mutta tuskin oli Stanley päässyt asuntoonsa, ennenkuin hän sairastui niin ankaraan kuumeeseen, että hän viikkokauden makasi tajuttomana. 29 p. heinäkuuta hän kuitenkin saattoi väkineen lähteä sotaretkelle. Tavaransa hän toi puolitiehen, voidakseen paikalla, kun Mirambo oli voitettu, jatkaa matkaa Tanganjikalle.

Sota Miramboa vastaan.

Sotaretki menestyikin alussa hyvin, valloitettiin Mirambon pääkaupunkikin, Viljankuru, mutta kun voittajat Mirambon karkoitettuaan ja kaupungin ryöstettyään kääntyivät paluumatkalle saaliineen, hyökkäsi Mirambo väjytyksestä heidän kimppuunsa, osan surmasi, osan ajoi pakoon. Siitä seurasi yleinen pako ja Stanley, joka par'aikaa sairasti kuumetta ja oli jäänyt vähän jäljelle, oli vähällä jäädä Mirambon käsiin. Arabialaiset olivat kokonaan unohtaneet hänet omaa pelastustaan etsiessään.

Stanleyn täytyikin palata takaisin Unjanjemben Kviharaan. Tavallinen karavaanitie Udjidjiin oli häneltä suljettu. Hän alkoi sen vuoksi miettiä eteläisempää, jota kuitenkin yleiseen pelättiin, koska se kulki autioiden seutujen kautta, joista oli vaikea saada ruokavaroja. Kesken näitä tuumia saapui Mirambo Taboran edustalle ja voitti urhoollisimmat arabialaisista, ryöstäen ja polttaen sitten osan kaupungista. Stanley odotti häntä kylässään 150 aseistetun miehen keralla, mutta Kvihara sai jäädä rauhaan. Arabialaiset lahjoittivat Stanleylle pienen orjapojan, Ndugu M'halin (veljeni rikkaus), jolle karavaani antoi nimeksi Kalulu, koska hän oli sukkela kuin pieni antilooppi.

Suurella vaivalla Stanley sai pelokkaan väkensä lähtemään taipaleelle Tanganjikaa kohti. Suurimman osan tavaroistaan, samoin kuin erään Livingstonellekin tulleen apulähetyksen, hän jätti Unjanjembeen, kun ei ollut mahdollista saada riittävästi kantajia. Enemmän kuin kolme kuukautta siellä vietettyään hän syyskuun 20:ntena 54 valiomiehen keralla lähti matkaansa jatkamaan. Alkutaipaleella miehiä karkasi joukoittain, mutta säälimättä Stanley haetti kaikki takaisin, eikä säästänyt ruoskaa karkureita kurittaessaan. Rankkipa hän heitä varten orjakahleetkin, joihin voitiin kiinnittää kymmenen miestä.

Tie kulki nyt metsäisempien seutujen kautta, mutta tuon tuostakin oli kuitenkin heinäisiä avomaitakin ja kyläkuntia viljelyksineen. Maa oli oikea metsästäjän paratiisi. Noustuaan eräälle kukkulalle Stanley näki jos kuinka monta laumaa sebroja, puhveleita, kirahveja ja antilooppeja, jotka rehevien puuryhmien alla söivät vehmasta mehevää ruohoa. Näistä paratiisin karjoista ei ollut vaikea hankkia leirille illallista, ja milloin valkoisen miehen pyssy paukahteli, silloin oli leirissä illalla iloa ja huolettomuutta. Mutta milloin satuttiin semmoisille taipaleille, joilla ei ollut asutuksia eikä otuksia, vaan nälkä tuli vieraaksi, silloin oli kapina lähellä.

Kapina leirissä.

»Lauantaina lokakuun 7:ntenä lähdimme taas matkaan lihanhimoisten miesteni suureksi suruksi. Aikaisin aamulla he lähettivät luokseni Bombayn (karavaanin »kapteenin») pyytämään, että viipyisin täällä vielä yhden päivän. Semmoisia he aina olivat; heidät valtasi voittamaton inho työtä vastaan, kunhan vain oli ruokaa saatavana. Annoin Bombaylle kelpo nuhteet siitä, että hän oli suostunut moista pyyntöä esittämään, vaikka olimme levänneet kaksi päivää ja he olivat tällä ajalla saaneet ahtaa itseensä lihaa niin paljon kuin jaksoivat. Bombay ei ollut kaikkein parhaalla päällä, sillä täydet lihapadat olivat enemmän hänen mieleensä kuin ainaiset marssit rasituksineen. Hänen kasvonsa saivat yrmeän ilmeen ja hänen iso alahuulensa vaipui alas, joka tiesi: »No pane heidät sitten itse liikkeelle, kovasydäminen ihminen! Minä en sinua auta.»

»Kun käskin opasta soittamaan lähtömerkin, niin seurasikin pahaa ennustava hiljaisuus, eikä kuulunut tavanmukaisen laulun hiiskaustakaan. Miehet menivät nyrpeissään taakkainsa luo, ja Osmanin, jättiläismäisen oppaan, kuulin napisevan sitä, että hän ensinkään oli lähtenyt viemään minua Tanganjikalle. Kaikki lähtivät kuitenkin, vaikka vastahakoisesti, liikkeelle. Seurasin perässä pyssynkantajieni keralla hoputtaakseni vitkastelevia. Puolen tunnin kuluttua näin karavaanin äkkiä pysähtyvän, miesten heittävän taakkansa maahan sekä vihaisin elein keskustelevan.

»Ottaen Selimiltä kaksipiippuisen pyssyni pudotin piippuihin kaksi luotia ja revolverini selviksi tehtyäni menin niskoittelijain luo, jotka nyt tarttuivat pyssyihinsä. Kun olin tullut noin kolmenkymmenen sylen päähän heistä, näin vasemmalla puolella muurahaiskeon takaa kaksi päätä ja kaksi minua kohti ojennettua pyssynpiippua. Kohotin kaksipiippuisen pyssyni poskelleni, tähtäsin tarkkaan ja uhkasin ampua luodin läpi heidän kallonsa, elleivät he paikalla astuisi esiin, jotta saisin heidän kanssaan puhua. Toinen oli valtava Osmani, toinen hänen ystävänsä Mabruki. Oli vaarallista olla tottelematta semmoista käskyä, ja paikalla he tulivatkin esiin, mutta näin Osmanin yhä pitävän sormeaan liipaisimella. Vielä kerran kohotin pyssyni ja uhkasin silmänräpäyksessä ampua hänet kuoliaaksi, ellei hän paikalla heittäisi pyssyä kädestään. Osmani lähestyi minua kylki edellä liehakoivasti hymyillen, mutta hänen silmissään paloi murhanhimon kamala tuli. Mabruki hiipi kimppuuni takaa päin ja koetti huomaamatta kaataa sankkiin ruutia, mutta silmänräpäyksessä ympäri kääntyen pistin pyssynpiipun kyynärän päähän hänen konnahnaamastaan ja käskin hänen paikalla heittää pyssyn luotaan. Hän pudottikin sen paikalla, jonka jälkeen iskin häntä pyssynperällä rintaan niin tuimasti, että hän hoiperteli minusta muutaman askeleen taapäin. Käännyin sitten taas Osmanin puoleen ja pannen sormeni liipaisimelle käskin häntä heittämään pois pyssyn. Ei koskaan ole ihminen ohut lähempänä kuolemaa kuin Osinani sillä hetkellä. Minulle oli vastenmielistä vuodattaa hänen vertaan ja koetin tätä välttää, mutta ellen voinut tätä konnaa nujertaa, oli samalla valtani mennyt. Asian laita oli se, että mieheni pelkäsivät matkan jatkamista ja ainoa keino saada heidät kulkemaan eteenpäin oli pakko, vaikkapa Osmanin olisikin täytynyt hengellään sovittaa rikoksensa. Kun hän siitä huolimatta kohotti pyssynsä ja itsessäni tunsin, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut, niin toinen Mabruki, Speken entinen palvelija, kiskaisi pyssyn hänen kädestään ja huuti kauhusta vapisevalla äänellä: »'Ihminen, kuinka uskallat sinä tähdätä isäntäämme?'

»Mabruki lankesi sitten jalkaini juureen, koetti suudella jalkojani ja rukoili minua hartaasti, etten Osmania rankaisisi. — Kaikki on taas hyvin', sanoi hän, 'ei riitaa enää, kaikki he tulevat Tanganjikalle vähääkään vastaan sanomatta! Inshallah, me löydämme Udjidjista sen vanhan musungun (valkoisen)! Sanokaa, vapaat miehet, eikö niin, emmekö menekin Tanganjikalle tenää tekemättä? Sanokaa isännälle yhdestä suusta!'

»'Menemme, Jumalan avulla, menemme, Jumalan avulla, bana! Me emme sano mitään muuta!' vastasivat kaikki yhteen ääneen.

»'Rukoile banalta anteeksi, ihminen, ja mene tiehesi', sanoi Mabruki sitten Osmanille käskevällä äänellä, ja tämä kaikkien mieliksi noudatti hänen käskyään.»

Mutta Bombayta ja Ambaria, jotka olivat kapinajuonen virittäneet, Stanley rankaisi, piesten heidät ensin keihään varrella, kytkettäen heidät sitten kahleihin ja lopuksi määräten raskaimmat taakat heidän kannettavikseen, kunnes he olivat anteeksi pyytäneet. Tämän tapauksen jälkeen retkikunta lähti kahta halukkaammin jatkamaan matkaa Tanganjikaa kohti.

Hunajalintu.

Metsissä oli runsaasti hunajalintuja, jotka oli helppo tuntea iloisesta viserryksestään. Maanasukkaiden oli tapana hunajalinnun opastuksella etsiä metsämehiläisten hunajavarastoja. Kaksi karavaaniin liittynyttä hunajan pyydystäjää toi Stanleylle joka päivä mitä makeinta valkoista ja punaista hunajaa. Punaisessa hunajassa tavallisesti oli paljon kuolleita mehiläisiä, mutta Stanleyn hätkit seuralaiset arvelematta hotkivat suuhunsa kaikki, vieläpä osan vahastakin. Kun hunajalintu näkee ihmisen, päästää se paikalla hurjia kiukkuisia ääniä, hyppii oksalta oksalle, puusta puuhun, alinomaa toistaen kutsuvaa sirkutustaan. Alkuasukkaat, jotka tuntevat sen tavat, seuraavat sitä empimättä. Kärsimättömän kutsujan mielestä ihminen joskus näyttää kulkevan liian hitaasti, jonka vuoksi se lentää takaisin ja kehoittaa häntä vielä äänekkäämmillä ja kärsimättömämmillä huudoilla, jonka jälkeen se räpyttää siipiään yhä sukkelammin, ikäänkuin osoittaakseen, kuinka sukkelaan hän pääsisi hunajavarastolle, ja näin se opastaa, kunnes aarre lopulta löytyy, alkuasukas sytyttää mehiläisten pesän palamaan ja anastaa hunajan, pikku linnun suoriessa sulkiaan ja voiton riemuisesti visertäessä, ikäänkuin huomauttaen kaksijalkaiselle seuralaiselleen, ettei tämä ilman hänen apuaan olisi koskaan löytänyt hunajaa. — Itse se saa osan saaliista palkinnokseen.

Seudut kävivät nyt erämaan luontoisemmiksi ja kuivemmiksi, niin että alkoi olla puutetta vedestä. Toisin paikoin maa kauttaaltaan oli Mirambon hävittämää. Kuljettuaan kaksi viikkoa lounatta kohti Stanley polvesi luoteeseen, toivoen nyt kyllin etäätse kiertäneensä sodan. Tietä ei tosin ollut uudella suunnalla, mutta päätettiin kulkea metsän läpi pitkin elefantin polkuja. Alussa oli runsaasti metsäpersikoita, jotka maistuivat sangen hyviltä. Missä niitä on, siellä ei matkamiehen tarvitse pelätä nälkään kuolevansa. Silloin tällöin saatiin kuitenkin metsänriistaakin, ja oli metsässä kyliäkin, joiden asukkaat yleensä olivat ystävällisiä. Eräällä soistuneella lakeudella Stanley näki ensi kerran elefantteja. »En koskaan unhota, minkä vaikutuksen nämä eläimet tekivät minuun, kun täten näin ne ensi kerran luonnon tilassa. Elefantti se oikeastaan ansaitsisikin eläinten kuninkaan nimen. Sen valtava ruumis, hallitsijakatse, jonka se luo jokaiseen alueensa rauhan häiritsijään, koko sen itsetietoisesta voimasta puhuva ulkomuoto hyvällä syyllä oikeuttaa sille tuon nimen. Kuljimme lauman ohi aivan läheltä, se pysähtyi meitä katselemaan. Uteliaisuutensa tyydytettyään elefantit menivät rämeen eteläpuolella olevaan metsään, ikäänkuin olisivat karavaanit niiden elämässä jokapäiväisiä tapauksia… Elefanttilauma hävittää metsää aivan hämmästyttävän paljon. Nuoria puita ne kiskovat maasta juurineen rivikaupalla.»

Mrerasta, josta vesi jo juoksi Tanganjikaan, niin että miehet mielestään »tunsivat Tanganjikan kalan hajun», alkoi kymmenen päivän erämaa, jonka poikki piti olla runsaat eväät. Metsä aukeni ja korkealta harjulta avautui laajat näköalat Tanganjikaa kohti kallistuvien jokivesistöjen, kenttien ja lehtojen yli. Tie kulki vuoroin kuivia maita, vuoroin rämeitten poikki, joiden salahautoihin miehet ja retkikunnan johtaja itsekin upposivat leukaansa myöten. Eräästä joesta muuan miehistä muutamassa minuutissa paljain käsin pyydysti kuusikymmentä monnia. Paljon lintuja lenteli virran päällä, kuten valkopääkotkia ja kuningaskalastajia, suuria lumivalkoisia lusikkahanhia, ibislintuja, pääskysiä y.m. Kylien asukkaat olivat erittäin käteviä valmistamaan saviastioita.

Leopardeja ja jalopeuroja oli näillä seuduin runsaasti ja pitkin yötä jalopeurat kiljuivat leirien ympärillä. Mutta maisemat muuttuivat yhä karummiksi, rotkoisemmiksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin ruokavarat loppuivat ja nälänhätä oli edessä. Lopulta kuitenkin päästiin ihmisasunnoille ja vihdoin Malagarasi joellekin, jonka pohjoisrantaa Unjamvesin suuri karavaanitie kulki. Täällä oli ruokavaroja yllin kyllin, mutta sen sijaan päälliköt alkoivat kiskoa niin kamalia veroja, että Stanley pelkäsi ei pääsevänsä perille ensinkään,, jos sillä tavoin jatkuisi. Arabialaisten orjat neuvoivat hänelle oikotien, ja sille hän eräänä yönä johti retkikuntansa ja pääsikin livahtamaan odottavien päällikköjen ohi. Erään joen rannalla levättäessä Stanley kuuli lännestä ikäänkuin etäistä ukkosen jyrinää, ja kun hän kysyi, mitä se oli, vastattiin hänelle, että se oli Kabogo, Tanganjikan rannalla kohoava korkea vuori, jonka juuri on täynnään onteloita. Kun tuuli Tanganjikalla puhaltaa, syntyy onteloissa ukkosen kaltainen jyrinä. Paljon veneitä on sen juurella kärsinyt haaksirikon ja arabialaisten ja maanasukkaitten tapana oli heittää sillä kohdalla järveen sinisiä ja valkoisia kankaan kappaleita ja varsinkin lasihelmiä järven jumalaa lepyttääkseen. »Niille, jotka heittävät järveen helmiä, ei yleensä satu onnettomuuksia, mutta ne, jotka eivät sitä tee, kaatuvat ja hukkuvat. Ah, se on hirveä paikka!»

Kun päästiin Uhhan veronkiskojain maasta, kohotti retkikunta raikuvat ilohuudot. Tie oli nyt tasaista ja iloisesti riennettiin eteenpäin joustavin askelin, sillä matkan määrä oli nyt lähellä. Seuraavana päivänä piti oltaman perillä ja tämän vuoksi kaikki riemuitsivat. Stanleylle osoitettiin jo kukkuloita, joille Tanganjika näkyi. Tuskin ennätettiin levätä, niin kiireellä riennettiin. Asukkaat olivat niin ystävällisiä täällä Ukarangassa, että tulivat kylistään ulos tervehtimään matkuetta. Jostakin kylästä kaikki kuitenkin suin päin pakenivatkin, mutta huomatessaan, etteivät tulijat olleetkaan Mirambon rosvoja, he sitä iloisempina palasivat takaisin.

Tanganjika.

»Marraskuun 10:ntenä. On kulunut 235 päivää siitä kuin lähdimme Bagamojosta ja 50 Unjanjembestä lähdöstämme… Aamu oli ihana, ilma raikasta ja viileää. Taivas hymyili rakkaasti maalle ja sen lapsille. Sankat metsät rehoittivat eloisimmassa vihantavärissään. Mkutin vesi, joka kuohui eteenpäin rantain smaragdivarjossa, tuntui ainaisella kohinallaan vaativan meitä kuin kilpajuoksuun Udjidjia kohti.

»Seisoimme kylän bambuaitain edessä, joka mies yhtä siististi puettuna ja yhtä luottavaisena, kuin Sansibarissa aluksiin astuessamme, joka tuntui tapahtuneen ihmisikä takaperin — niin paljon olimme siitä saakka kärsineet!

»Eteenpäin! ja iloisella mielellä lähtivät miehemme matkaan sitä kyytiä, että varmaan tuota pikaa saapuisimme Udjidjiin. Kuljimme bamburuokoa kasvavan kukkulan poikki, laskeuduimme rotkoa, jonka pohjalla kuohui raju pieni puro, nousimme vielä erään kukkulan poikki ja astuimme pitkin harjun selkää kulkevaa tasaista tietä.

»Kun olimme kulkeneet kaksi tuntia, ilmoitti minulle oppaani, että jyrkältä vuorelta saatoin nähdä Tanganjikan. Olin vähällä huutaa sydämeni kyllyydestä. Mutta odotahan, minun täytyy saada ensin nähdä se. Riensimme eteenpäin ja kapusimme henkeä pidätellen jyrkän rinteen päälle, ikäänkuin peläten kaivatun näyn pakenevan. Vihdoin olemme mäen päällä. Ah, eikö sitä vielä näykään? Vähän kauempaa! Tuolla etäisyydessä, niin niin, siellä se kimaltelee kuin hopea. Näen sen vain puitten lomitse ja — mutta siellä se vihdoinkin on! Se on totta — se oli Tanganjika. Tuolla ovat Ugoman ja Ukaramban tummansiniset vuoret. Tanganjika — hurraa! Karavaani vastaa jyrisevällä huudolla, suuret metsät ja vuoret näyttävät ottavan osaa riemuumme.

»Laskeusimme alas vuoren läntistä rinnettä, Liutshe laakso edessämme. Puolenpäivän aikaan olimme päässeet jokivarren taajoihin sananjalkatiheikköihin. Kaalasimme sen kirkkaan veden poikki, ja kun olimme kulkeneet toisen rannan sananjalkatiheikköjen läpi, olimme keskellä udjidjiläisten puutarhoja, jotka olivat oikeita rehevimmän kasvullisuuden ihmeitä. Yksityisseikkoihin ei kuitenkaan kiintynyt huomioni, omat tunteeni olivat minut voittaa.»

Tulo Udjidjiin.

»Riensimme nopeammin, jottei tieto tulostamme ennättäisi ennen meitä. Pysähdyimme pienen puron luo, kiipesimme muutamille loiville paljaille harjuille ja viimeisen kukkulalle päästyämme näimme allamme vain 250 sylen päässä Udjidjin sataman palmujensa kehyksissä. Tämän nähdessämme emme enää muistaneet matkamme pituutta, emme niitä satoja selänteitä, joitten poikki olimme kulkeneet, metsiä, joiden halki olimme samonneet, tiheiköitä ja pensaikolta, jotka olivat meille tuottaneet niin paljon harmia, emme suolakenttiä joilla jalkamme olivat rakkoihin hautuneet, polttavaa aurinkoa, vaaroja vastuksia, jotka nyt olimme voittaneet Unelmamme, toiveemme olivat toteutuneet. Teroitin katsettani erottaakseni palmujen keskeltä, missä majassa huhuttu valkoinen harmaapartainen mies mahtoi olla.

»'Liput pystyyn, ladatkaa pyssyt. — yks' kaks', kolme — ampukaa!

»Viisikymmentä kivääriä räjäytti nyt tervehdyslaukaukset. Pian näimme sen vastukset kylän rauhallisiin asukkaihin.

»'Opas, kohota korkealle valkoisen miehen lippu! Sansibarin lippu jälkijoukon etupäähän! Toverit, sulkekaa rivinne ja ampukaa, kunnes pysähdymme keskelle kylän toria ja valkoisen miehen talon eteen. Usein olette minulle sanoneet tuntevanne Tanganjikan kalan hajun — Minä tunnen sen nyt. Täällä on kalaa ja olutta ja pitkä lepo odottaa teitä. Mars!

»Emme ennättäneet kulkea kuin pari sataa jalkaa, ennenkuin yhteislaukauksemme alkoivat vaikuttaa. Olimme Udjidjille ilmoittaneet, että oli tulossa karavaani, ja sadoittain kylän asukkaita tulvi meitä vastaan. Lipuista he kohta tiesivät, että olimme karavaani, mutta alussa he hieman ällistyivät Pohjois-Amerikan lippua, jota Osmani, kasvot loistaen kuin päivänpaiste, kantoi korkealla ilmassa. Mutta niiden joukossa, jotka vastaamme riensivät, oli toki monta semmoistakin, jotka tunsivat tähtilipun. He olivat Sansibarin satamassa monestikin nähneet laivoja, joiden mastosta se liehui, ja pian kuulimme heidän tervehtivän kaunista lippuamme huutaen: Bindera kisungi! (valkoisen miehen lippu) Bindera merikani! (Amerikan lippu).

»Sitten he kaikin ympäröivät meidät — vadjidjit, vanjamvesit, vangvanat, varundit, vaguhhat, manjemat ja arabialaiset ja olimme aivan tulla kuuroiksi heidän tervehdyshuudoistaan: Jambo, bana! He tervehtivät jokaista miestäni.

»Olimme nyt ehkä kahdeksan sadan jalan päässä Udjidjista, ja ympärilläni tungos kävi yhä pahemmaksi. Äkkiä kuulin oikealta puoleltani äänen:

»'Good morning, sir!'

»Hämmästyen tätä tervehdystä keskellä mustaa kansaa käännyin äkkiä sivulle päin ja näin mitä mustimmat kasvot, jotka kuitenkin loistivat elämästä ja ilosta — näin miehen, joka oli puettu pitkään valkoiseen paitaan villaisen pään verhona amerikkalaisesta palttinasta kääritty turbaani.

»'Kuka te olette?' kysyin.

"'Olen Susi, Livingstonen palvelija'", hän vastasi ja hymyili, niin että valkoiset hampaat loistivat.

»'Mitä! Onko t:ri Livingstone täällä?'

»'On, sir.'

»'Tässä kylässäkö?'

»'Niin, sir'.

»'Oletteko siitä varma?'

»'Varma, varma, sir. Tulen juuri hänen luotaan.'

»'Good morning, sir!' sanoi samassa toinenkin ääni.

»Se oli Tshumah, Livingstonen toinen palvelija, joka vahvisti Susin sanat. Susi lähti sitten kuin riivattu juoksemaan Livingstonen asunnolle, hänelle ilosanomaa viemään.

»Väkijoukko yhä sakeni meidän kylää lähestyessämme, niin että lopulta tie oli melkein tukossa. Lippuja ja viirejä liehui, arabialaisia ja Sansibarin neekereitä tunkeutui joukon läpi meitä tervehtimään, sillä he käsityksensä mukaan olivat samaa verta kuin mekin. Kaikki ihmetellen kysyivät: 'Kuinka olette tulleet Unjanjembestä?' yleinen karavaanitie kun suuren sodan vuoksi oli tukossa.

»Pian Susi palasi takaisin samaa kyytiä ja pyysi saada kuulla nimeni. Hän oli Livingstonelle kertonut tulostani, mutta Livingstone oli niin ihmeissään, ettei ottanut uskoakseen, ja kun hän oli Susilta kysynyt tulijan nimeä, ei tämä tiennyt siihen mitään vastata.

»Susin poissa ollessa oli Livingstonelle kuitenkin jo toista tietä ennättänyt saapua tieto valkoisen miehen tulosta. Udjidjin mahtavat arabialaiset ylimykset — Muhammed ben Sali, Said ben Majid, Abid ben Suliman, Muhammed ben Gharib y.m. — olivat keräytyneet talonsa edustalle ja Livingstone oli itsekin lähtenyt verannaltaan näkemään ja odottamaan minua.

»Karavaani oli kuitenkin pysähtynyt, opas oli kulkenut edelle muita kohottaen lippuaan ilmaan ja Selim sanoi minulle: 'Näen tohtorin, herra. Ohhoh, kuinka vanha. Hänellä on harmaa parta.'

Livingstonen ja Stanleyn kohtaus.

»Mitähän olisinkaan maksanut, jos olisin nyt hetkisen saanut olla kaukana erämaassa, jotta olisin kenenkään näkemättä saanut vapaasti osoittaa iloani jollain hullunkurisella tempulla — mielipuolen tavoin purra kättäni, taikka heittää kuperkeikkaa salatakseni tunteitani, joita tuskin saatoin hillitä. Sydämeni sykki rajusti, mutta en saanut kasvojeni eleillä osoittaa mielenliikutustani, jotten saattaisi vaaraan valkoisen miehen arvon mukaista esiintymistä näin erinomaisissa oloissa.

»Menettelin siis kuten mielestäni asiat parhaiten vaativat. Työnsin rahvasta tieltäni ja kuljin sen keskitse, kunnes tulin arabialaisten puolikaaren keskipisteeseen, jossa seisoi harmaapartainen mies. Lähestyessäni häntä verkalleen huomasin, kuinka kalpea ja kärsivän näköinen hän oli, päässään sinervä lakki haalistuneine kultanauhoineen, yllään punahihainen jakku, jalassa harmaat puolivillaiset housut. Olisin tahtonut juosta hänen luokseen, mutta olin pelkurimainen raukka niin suuren väkijoukon katsellessa: olisin tahtonut syleillä häntä, jos olisin tiennyt, ettei hän olisi pahastunut semmoista menettelyä… Astuin siis vain varmoin askelin häntä kohti, nostin hattuani ja sanoin:

»'Tohtori Livingstone, eikö niin?'

»'Niin olen', hän vastasi ystävällisesti hymyillen ja kohotti hieman lakkiaan.

»Sitten panin jälleen hatun päälläni ja hän lakin, jonka jälkeen tartuimme toistemme käsiin ja minä ääneen sanoin:

»'Kiitän Jumalaa, tohtori, että minun oli suotu tavata teidät.'

»'Kiitän häntä niinikään siitä, että olen täällä teitä tervetulleeksi sanomassa.'

»Käännyin sitten arabialaisten puoleen, kohotin hattuani, heidän joka puolelta tervehtiessä minua 'jambollaan', ja sitten tohtori esitti minut heille. Unhottaen ympärillämme olevan joukon ja ne miehetkin, jotka olivat kanssani vaarat jakaneet, käännyimme — Livingstone ja minä — hänen tembeensä. Hän näytti minulle verandansa, osoitti lepopaikkansa, olkimaton, jolla oli vuohen nahka ja toinen seinällä, niin ettei hänen selkänsä koskettanut kylmään saveen. Vastaväitteistäni huolimatta minun täytyi istua tohtorin paikalle.

»Istuimme molemmat selkä seinää vasten. Arabialaiset istuivat vasemmalle puolellemme. Edessämme seisoi enemmän kuin tuhannen alkuasukasta taajaan sullottuina, koko torin täyttäen, uteliaisuuttaan tyydyttäen ja pohtien sitä merkillistä tapausta, että Udjidjissa oli toisensa tavannut kaksi valkoista, toinen vast'ikään Manjemasta palattuaan, toinen idästä Unjanjembestä tullen.»

Paljon oli Livingstonella kertomista matkoistaan ja löydöistään, mutta eivät olleet vähiä nekään uutiset, joita kirjeenvaihtaja tiesi kertoa kuusi vuotta ihmisistä erossa olleelle löytöretkeilijälle. Ensimmäinen Pacific-rata oli valmistunut, Grant valittu Yhdysvaltain presidentiksi, Kretan kapina kukistettu, Isabella kukistettu Espanjan valtaistuimelta, Preussi voittanut Tanskan ja Stanleyn matkalle lähtiessä piirittänyt Pariisin, Napoleon kukistettu, Pariisissa kommuuni riehunut.

Livingstone virkistyi melkoisesti sekä henkisesti että ruumiillisesti seurustelusta Stanleyn kanssa ja paremmasta hoidosta, joka nyt tuli hänen osakseen, eikä kauaa kulunut, ennenkuin hän kirjeenvaihtajan ehdotuksesta hänen kerallaan saattoi tehdä veneretken Tanganjikan pohjoispäähän. Burtonin ja Speken matkan jälkeen tieteellisessä maailmassa paljon pohdittiin sitä, juoksiko Tanganjikasta vesi Bakerin löytämään Albert Njansaan, vai laskiko Rusisi joki päin vastoin järveen. Livingstone puolestaan oli vahvasti vakuutettu siitä, että Tanganjika oli Niilin lähdejärviä ja että siis joki juoksi järvestä pois.

Rusisi.

Suuressa arabialaisilta lainatussa veneessä tehtiin tämä matka, joka oli enemmän huviretki kuin vaivalloinen löytöretki, ja Rusisin todettiin laskevan järveen. Livingstone oli siitä huolimatta vakuutettu siitä, että Tanganjikalla oli laskuväylä, koska sen vesi oli melkein suolatonta.

Kivu järvi.

Eräältä järven pohjoispään päälliköltä saatiin kuulla Rusisin alkavan Kivu nimisestä järvestä, josta jo Speke oli kuullut, mutta jonka vasta saksalainen kreivi v. Götzen v. 1894 löysi korkealta tulivuoriensa keskeltä.

Tanganjikan ihanuus.

Stanleyta maisemat viehättivät ylenmäärin. »Oli aivan tyyni ja Tanganjikan tummanvihreä vesi kuvasti helmaansa sinitaivaan. Virtahepoja nousi sukelluksista raitista ilmaa hengittämään niin lähellä venettämme, että se pelotti meitä, kadoten jälleen veden alle, ikäänkuin meidän kerallamme piilosilla oloa leikkiäkseen… Pysyimme kaiken päivää jotenkin lähellä rantaa, jolla runsaan metsän ja kasvullisuuden verhoama vuorijono melkein äkkijyrkästi suistui kirkkaaseen veteen, ja sitä mukaa kuin kuljimme niemien ohi, avautui eteemme yhä uusia, mitä vaihtelevimpia ja ihastuttavimpia näköaloja, jotka saivat meidät tuon tuostakin ihastuksesta huudahtamaan. Kauniit puut, joista suuri osa paraillaan kukki ja levitti sanomattoman suloisia tuoksuja, kohottivat taivasta kohti monimuotoisia latvuksiaan, mikä muistuttaen pyramidia, mikä typistettyä kartiota, pöytää tai huoneen kattoa… En ollut koko matkallani vielä nähnyt mitään niin kaunista kuin nämä maisemat — kalastajakylät palmujensa, pisankiensa, banianiensa ja mimoosojensa suojassa, maniokkipuutarhat palmulehtojen kahden puolen, kentät vehmaine nurmineen, jotka ulottuvat alas tyveniin lahdelmiin saakka, ja lahdelmat itse, joiden kirkkaaseen kalvoon varhaisena aamuhetkenä kuvastuivat kauniit vuoret, suojellen niitä täällä usein raivoavia ankaria myrskyjä vastaan. Kalastajat näyttivät olevan sangen tyytyväisiä. Järvestä he saavat niin paljon kalaa kuin tarvitsevat, vieläpä enemmänkin, niin että suuri osa saaliista voidaan myydä. Jyrkät rinteet, joita naiset viljelevät, antavat yllin kyllin viljaa, kuten durraa, maissia, maniokkia, maapähkinöitä ja bataatteja. Palmupuista saadaan öljyä ja pisangeista yllin kyllin maukkaita hedelmiä. Rotkoissa kasvaa suuria puita, joista kalastajat kovertavat venheensä. Luonto on siis runsaasti antanut näille ihmisille, mitä he tarvitsevat.» Ei ole ihmeellistä, arveli Stanley, että he orjiksi ryöstettyinä kaukana vieraalla maalla huokailevat takaisin ihanaan kotimaahansa.

Stanley tarjoutui saattamaan Livingstonea, jos hän palaisi kotiin joko Ugandan tietä, Gondokorossa Bakeriin yhtyäkseen, tai tavallista karavaanitietä Sansibariin. Mutta Livingstone oli päättänyt jatkaa työtään siitä, mihin oli sen lopettanut, arvellen puolessatoista vuodessa saavansa Niilin lähdekysymyksen ratkaistuksi. Stanleyn mukana hän suostui tulemaan vain Unjanjembeen saakka, noutamaan Stanleyn sinne jättämät tavarat ja hänelle kotimaastakin lähetetyt varastot.

Uutta tietä Unjanjembeen.

Välttääkseen Uhhan veroja kiskovat päälliköt Stanley nyt päätti viedä Livingstonen Unjanjembeen aivan uutta tietä, ensin veneillä pitkin Tanganjikaa etelää kohti ja sitten suoraan maan poikki halki tiettömäin ja harvaan asuttujen seutujen, kunnes saapuisi entiselle reitilleen. Kahdella arabialaisilta lainatulla veneellä molemmat matkustajat soutivat järven itärantaa eteläänpäin, poiketen aina jokien suistamoihin kuljettaessaan niiden yli pääosan karavaanista, joka kulki maata pitkin. Vihdoin venematka päättyi ja koko karavaani lähti länttä kohti samoamaan läpi metsien, poikki vuoristojen ja laaksojen. Maa oli melkein asumatonta, mutta riistaa oli runsaasti, puhveleita, sebroja, kirahveja, antilooppeja ja olisi ollut elefanttejakin, mutta niihin eivät pystyneet retkikunnan pyssyt. Metsät olivat täynnään jalopeuroja, jotka öisin kamalasti karjuivat leirin ympärillä. Livingstone heikkoudestaan ja risaisista kengistään huolimatta kulki koko matkan jalan, vaikka häntä varten oli aasi matkassa. Maisemain lumoava kauneus ja rehevyys kiehtoi Stanleyn mielen siihen määrään, että hänen oli vaikea niistä erota. Kompassin ohjausten mukaan hän löysi vanhan reittinsä ja asutut seudut ja tapasi taas ensimmäiset arabialaiset karavaanit, jotka alkoivat seurata hänen latujaan, kuultuaan hänen uutta tietään onnellisesti kiertäneen Mirambon väijytykset ja saapuneen Udjidjiin. Helmikuun 18:ntena retkikunta seitsemän viikkoa matkalla oltuaan saapui Unjanjembeen.

Siellä arabialaiset yhä kävivät sotaa Miramboa vastaan, jonka pääkaupunki taas piiritettiin. Nyt rosvopäällikkö kuitenkin oli ahtaalla, mutta lopulta hän kuitenkin suoriutui siitäkin pinnistyksestä, kuten Stanley seuraavalla matkallaan sai kokea.

Stanleyn piti hankkia Livingstonelle Sansibarista lisää tavaroita ja kantajia. Jotta viimemainitun odotus tulisi niin lyhyeksi kuin suinkin, lähti hän sadeajasta huolimatta maaliskuun 14:ntenä rannikolle matkustamaan, Livingstonen päiväkirjat ja kirjeet mukanaan. Joet olivat kaikki tulvillaan, mutta ei mikään voinut pidättää kotia kohti rientävää retkikuntaa. Simbavennista oli äkkitulva reväissyt mukanaan kokonaisen sivustamuurin ja hävittänyt viisikymmentä taloa. Muualla oli tulva ja hirmumyrsky pyyhkäissyt maan pinnalta toukokuun 6:ntena pois satoja kyliä, hukuttanut suuret määrät ihmisiä, sortanut metsiä. Saapuessaan Bagamojoon Stanley siellä tapasi retkikunnan, jonka juuri piti lähteä sisämaahan Livingstonelle apua viemään ja jossa oli hänen poikansa mukana. Stanleyn saavuttua ja tuotua sen sanoman, että Livingstone jo oli autettu, tämän retkikunnan valkoiset jäsenet palasivat Eurooppaan — Osvald Livingstone heikontuneen terveytensä vuoksi — ja ainoastaan tavaroista osa lähetettiin perille Stanleyn apuretkikunnan keralla.

Se vastaanotto, jonka Stanley sai osakseen Englannissa, ei alussa ollut ystävällisimpiä, joka seikka yhtä paljon hämmästytti kuin harmittikin häntä, hän kun oli pannut alttiiksi terveytensä ja henkensä pelastaakseen miehen, jonka kohtaloita koko sivistynyt maailma seurasi mielenkiinnolla. Englannissa ei tahdottu edes uskoa hänen sanojaan — amerikkalaiset sanomalehtimiehet olivat siellä huonossa huudossa — mutta kun hänellä oli mukanaan Livingstonen päiväkirja ja hänen kirjoittamiaan kirjeitä, ei tietoja enää käynyt epäileminen. Myöhemmin Englannin maantieteellinen seurakin kutsui hänet vieraakseen ja antoi hänelle sen tunnustuksen, jonka hän tarmokkaan tekonsa kautta oli niin täysin määrin ansainnut.

Livingstonen viimeiset suunnitelmat.

Livingstone Stanleystä erotessaan antoi hänelle seuraavat tiedot vastaisista retkistään: »Kun olen saanut lähettämänne kantajat, niin lähden oikopäätä Ufipaan. Kuljettuani Rungva joen poikki kierrän Tanganjikan eteläpään ja jatkan matkaa Kikumbin Luapulan rannalle. Tämän joen poikki kuljettuani suuntaan kulkuni suoraan länttä kohti Katangan kuparikaivoksille. Sikäläiset ihmiset väittävät Niilin lähteitten olevan kahdeksan päivämatkaa Katangasta etelää kohti. Ne löydettyäni palaan Katangan kautta Ruan suola-asumuksille. Sieltä pitäisi olla kymmenen päivämatkaa luodetta kohti Kamolondo järvelle. Sieltä kuljen veneellä Lufira jokea Lincoln järvelle, josta sitten voin laskea Lualabaa pitkin neljännelle järvelle, jonka luulen ratkaisevan probleeman. Luultavasti tämä järvi joko on Kovambe (Bakerin järvi) tai Piaggian järvi.»

Niilin otaksutut lähteet.

Livingstone oli maanasukkailta kuullut, että Lundan eteläosissa oli neljä lähdettä, joista kaksi juoksi pohjoista kohti, Lualaban latvahaarat muodostaen, kaksi etelää kohti Sambesiin. Lähteet ovat kivettömän harjanteen kahden puolen ja yksi niistä on niin suuri, ettei ihminen toisella rannalla seistessään voi nähdä toisella rannalla seisovaa ihmistä. »Näihin neljään lähteeseen», sanoi Livingstone »Heraldin» omistajalle kirjoittamassaan kirjeessä, »jotka ovat niin lähellä toisiaan ja joista neljä suurta jokea saa alkunsa, soveltuu jossain määrin kaikkien matkustajien isän — Herodotoon — kuvaus, jonka hän Egyptin Saissa kuuli Minervan temppelin rahavartijalta Niilin pohjattomista lähteistä.» (Maant. ja löytör. I, s. 76). Livingstone oli usein matkustanut näiden lähteiden sivu, mutta ei koskaan voinut niillä käydä.

Livingstonelle alkoi nyt Unjanjemben Taborassa pitkä odotus. Maaliskuun puolivälissä 1872 Stanley oli lähtenyt ja elokuun lopulla vasta Livingstone saattoi lähteä viimeiselle retkelleen, suunnaten lounaaseen Tanganjikan länsirantaa kohti. Lokakuun 8:ntena hän saapui järven rannalle ja retkeili sitä pitkin verkalleen etelää kohti, itse sairaana ja väkensä jalat maan kuumuudesta pöhöttyneinä. Marraskuun puolivälissä, sadekauden alkaessa, hän saapui järven eteläpäähän. Vaikka satoi kaatamalla ja ruokavaroista oli suuri puute, käyttäytyi Livingstonen väki kuitenkin sangen hyvin, »ikäänkuin he olisivat olleet makololoja, suurempaa kiitosta en voi heille antaa».

Orjuuden hävittäminen ylin päämäärä.

Veljelleen näihin aikoihin kirjoittamassaan kirjeessä hän sanoi: »Jos Jumala suo minun tehdä lopun orjuuden kauheista onnettomuuksista, niin ei nälkä eivätkä rasitukset minulle mitään merkitse, vaan ylistän Hänen nimeänsä kaikesta sydämestäni. Niilin lähteitten löytäminen on minulle vain keino, sen kautta voin sitten puhua suuremmalla ponnella, ja tämän ponnen aion käyttää parantaakseni yhden maailman löyhkäävistä haavoista. Tahdon käyttää niukat, huonot voimani saadakseni aikaan sen suunnattoman mullistuksen, jota Jumala kaikkitietävässä viisaudessaan on vuosisatoja valmistanut ja jota hän nyt ilmeisesti kiiruhtaa. Uskokoot ihmiset vain, jos tahtovat, että olen kunnianhimoinen.»

Tanganjikan itärantaa kulkien Livingstone saapui samoille maille, joilla hän jo ennen oli ristiin rastiin matkustellut. Sadekauden vaikutuksesta maa verhoutui raikkaaseen vihantaan vaippaan ja joet alkoivat olla tulvillaan. Kasemben maahan hän ei nyt poikennut, se kun oli täydelleen sodan jaloissa. Arabialaiset olivat voittaneet ja surmanneet hänen tuntemansa hallitsijan ja arabialainen hallitsi maata. Vainajan pään ja kuninkaalliset arvomerkit vallananastaja oli kohottanut seipään nenään kaikkien nähtäviksi.

Bangveolon soissa.

Vuoden 1873 ensi päivinä Livingstone jo oli lähellä Bangveoloa, mutta kuta lähemmä hän saapui, sitä vaikeammaksi kävi kulkeminen. Maan asukkaat estelivät. Rankkain sateitten vuoksi oli mahdotonta tehdä tähtitieteellisiä havainnoita, joten Livingstone ei tiennyt, missä oli. Koko lakea maa oli tulvan vallassa. »En ole koskaan tämän moista nähnyt, mutta olemmekin täällä Niilin soissa lähellä Bangveoloa.» Ruovoston ja iilimatojen vuoksi oli kovin tukalaa kahlata soitten poikki. »Sadetta, sadetta, ainaista sadetta, ikäänkuin ei siitä koskaan tulisi loppua.» Toisinaan oli vettä kaulaan saakka ja lisäksi salahautoja, elefanttien jalanjälkiä, joihin mies saattoi pulahtaa näkymättömiin. Jokien poikki oli sairasta matkustajaa kannettava. Vesi oli kylmää, samoin kuin tuulikin. Livingstonen väki kokosi sieniä ja ruohoja ravinnokseen, eikä napissut, vaikka olikin soissa ja jokien poikki kahlatessaan väsyä. Oppaita oli mahdoton saada. Eräänä yönä punamuurahaiset hyökkäsivät retkikunnan kimppuun, purren niin että veri vuoti.

Neljä kuukautta kestäneen jalkamatkansa pitkin Bangveolo-järven pesusienirantoja ja rämeitä Livingstone jatkoi Lofu nimiseltä joelta itää kohti kulkien. Maa oli ennen ollut asuttua, mutta nyt se oli enimmäkseen autiona, entiset kylät raunioina ja joilta oli sillat hävitetty. Ruokatavaroita oli vaikea saada; riistaa tosin oli, mutta se oli kovin arkaa ja päästi harvoin ampumatkan päähän. Jokia, putaita ja puroja oli niin taajassa, ettei niistä ollut mahdollista enää lukuakaan pitää. Helmikuussa retkikunta viipyi jonkun aikaa järven koilliskolkassa saadakseen oppaita edelleen Matipa nimisen päällikön luo, jolta Livingstone toivoi saavansa veneitä. Loppumatonta suota pieni retkikunta kulki edelleen kaakkoa ja etelää kohti; vain siellä täällä kohosi joku saarento palmuineen ja muine puineen yleisestä tulvasta. Matipa kauan esteltyään suostui kuljettamaan Livingstonen pieneen kalastajain asumaan saareen, josta hänen piti saada veneitä, mutta kun ne eivät olleet siksi suuria, että niillä olisi uskaltanut kulkea järven poikki etelärannalle, täytyi Livingstonen edelleenkin kulkea rantaa pitkin.

Maaliskuun 20:ntenä hän saapui Tshambesille, jonka hän siis nyt omin silmin näki laskevan Bangveoloon, eikä Sambesiin. Tämän 400 askelta leveän joen vuolas virtaus kuljetti mukanaan paljon vesikasveja, jotka kietoutuivat yhteen suuriksi kimpuiksi. Tshambesin eteläpuolella jatkui samaa rannatonta rämettä, josta vain puita kasvavat muurahaiskeot kohosivat ympäristöään korkeammalle. Suunnattomia ruoko- ja lootostiheikköjä rehoittaa näissä rämeissä ja niiden kahina muistutti etäisen meren rantahyökyjä. Niitä kasvoi kymmeniä kilometrejä leveänä paarteena ulkona järvestäkin tehden yhä vaikeammaksi saada oikeata käsitystä sen ääriviivoista. Kaikkiaan on rämepaarre puolensataa kilometriä leveä ja leveämpikin, liittyen maan puolella tasaisiin rannattomiin niittyihin, järveen taas lähettäen ruoko- ja lootosniemiä.

Etelärannalla täytyi kulkea lukuisain jokien ja putaitten poikki, mutta niiden joukossa ei ollut sillä puolella suuria jokia, yhtä lukuun ottamatta, kuten asukkaat olivat Livingstonelle kertoneetkin.

Bangveolo-järven rannalta Livingstone kirjoitti Stanleylle kirjeen, joka oli hänen viimeisensä. »Tshambesin poikki», hän tässä kirjeessä sanoo, »kulkivat portugalilaiset jo kauan sitten, ja heille kuuluu kunnia sen löytämisestä. Nimen yhtäläisyydestä johtui, että se karttoihin merkittiin Sambesin itäiseksi haaraksi, ja minä typeryydessäni luulin, että se johtui jostakin tositiedosta. Sen vuoksi jäi ensimmäinen kulkuni sen poikki yhtä tuloksettomaksi kuin portugalilaistenkin. Kokonaista kaksikolmatta kuukautta tarvitsin tämän erehdyksen korjaamiseksi. Kasembe oli ensimmäinen, joka minulle antoi vihjausta siitä, että Tshambesi kuuluu siihen jokien ja järvien jaksoon, joka todennäköisesti muodostaa Niilin. Hän kuitenkin sanoi sen niin leikillään, että minun täytyi lähteä itse lähteitä etsimään tullakseni vakuutetuksi siitä, ettei tämä mahtimies puhunut vain pilojaan. Eräällä saarella keskellä Bangveolo järveä, jossa joka puolella vesi ja taivas yhtyivät, alkuasukkaat sanoivat, kättään verkalleen ympäri kuljettaen: 'Tuo on Tshambesi, joka juoksee tämän paikan ympäri ja muodostaa Bangweolon, ennenkuin se kiertää tuon niemen taa ja saa Luapulan nimen'. Tämä oli löydön hetki, eikä vain kulku vähäpätöisen joen poikki…» Silmäys karttaan osoittaa, kuinka oikein alkuasukkaat kuvasivat molempien jokien ja Bangveolo järven maantieteelliset suhteet, vaikk'ei Livingstone liene vielä täydelleen käsittänyt heidän tietojensa sisällystä. Tshambesi todella juoksee vain järven päitse, jatkaen paikalla Luapulana edelleen.

Kuukauden kestänyt rämpiminen soissa ja yhä ankarammaksi käyvä punatauti mursivat lopulta Livingstonen vankat voimat. Huhtikuun puolivälistä alkaen hänen ruumiin- ja hengenvoimansa nopeaan riutuivat. Siitä huolimatta hän kirjoitti päiväkirjaansa: »Kuinka hartaasti kuitenkin haluan, että Kaikkivaltias soisi minun näkevän työni päättyvän.» Huhtikuun 30:ntena, joka oli sunnuntai, hän heikkoudestaan huolimatta toimitti jumalanpalveluksen. Seuraavana päivänä hän vielä yritti ratsastaa aasilla, mutta vaipui lyhyen ajan kuluttua uupuneena maahan. Palvelijat kantoivat häntä jonkinmoisessa riippumatossa kylästä kylään. Huhtik. 27:ntenä hän viimeisen kerran kirjoitti päiväkirjaansa: »Lopen uupunut; jään tänne voimistuakseni. Olen lähettänyt väkeä ostamaan lypsyvuohia. Eteenpäin Molilamon rantoja kohti.» Vuohia ei kuitenkaan voitu saada. Kun matkaa oli jatkettava, ei Livingstone enää voinut nousta vuoteeltaan, vaan majan seinät oli revittävä auki, jotta paari voitiin sisään saada. Hänen ruumiinsa Oli niin arka, että paarilla matkaaminenkin tuotti hänelle suuria tuskia. Huhtikuun 29:ntenä retkikunta saapui Tshitambon kylään, Bangveolo-järven etelä rannalle.