OKEAANIAN TUTKIMINEN. (continued 2)

Monta päivää kestäneitten juhlain jälkeen Cook kävi saaren sisäosissa ja näki siellä muun muassa naisten valmistavan kankaita paperimulperipuun kuoresta. Valmistustapa oli hyvin vaivalloista, ja siitäpä syystä näitä kankaita saattoivatkin pitää vain rikkaat. Sitten Mariwagi-niminen päällikkö piti valkoisille vieraille suuret pidot, joissa heille lahjoitettiin kaksi suurta kasaa jamsijuuria. Esitettiin useita karkelolta, joita sanottiin »maiksi». Ensimmäisen suoritti neljä riviä miehiä, kussakin rivissä 24 karkeloijaa, ja säestystä hoiti 70 miestä maassa kyykkysillään laulaen. Kullakin karkeloivalla oli kummassakin kädessään melan näköinen, metriä pitkä ohut sauva. Sauvoilla tehtiin monenlaisia liikkeitä, joita ruumista kääntelemällä ja vääntelemällä säestettiin. Ruumiinliikkeet vähitellen kävivät yhä nopeammiksi ja nopeammiksi, mutta pysyivät kuitenkin säännöllisinä ja kauniina. Laulu oli sointuvaa ja miellyttävää. Tätä karkeloa seurasivat toiset, eivätkä valkoiset muuta voineet kuin ihailla tanssijäin tottumusta ja useita siroja liikkeitä.

Ennen lähtöään Cook jätti saarelle suuren osan tuomistaan kotieläimistä, jaellen niitä lahjoiksi etevimmille päälliköille. Kuningas Poulaho sai nuoren sonnin ja lehmän, eräs toinen päällikkö pässin ja kaksi lammasta, Finau oriin ja tamman. Omai sitten selitti, kuinka niitä oli hoidettava, ja kielsi niitä tappamasta, ennenkuin ne olivat lisääntyneet suureksi laumaksi. Samalla asukkaille huomautettiin, kuinka arvokkaita nämä eläimet olivat, niitä kun ei ollut missään muualla monen kuukauden merimatkaa lähempänä.

Varkaudet kuitenkin edelleenkin häiritsivät näiden aikain hauskuutta, suureksi osaksi valkoisten huolimattomuuden vuoksi. Pari meriupseeria esim. kävi saaren sisäosissa ja palasi sieltä aivan tyhjinä miehinä. Cook otti takavarikkoon muutamia veneitä ja siten sai osan tavaroista pois. Ennen lähtöä Poulaho vielä kävi laivassa vierailulla ja aterioitsi Cookin kanssa. Hän sai nyt lahjaksi tinalautasen, joka oli hänen huomiotaan herättänyt, ja lupasi aina saarelta pois lähtiessään jättää lautasen sijaisekseen, jota oli palveltava hänen poissa ollessaan samoin kuin häntä itseään. Siihen saakka oli samaa virkaa toimittanut se puukuppi, jossa hänen oli tapana käsiään pestä. Mainitulla kupilla muuten oli sekin ominaisuus, että se ilmiantoi varkaita. Oli nimittäin vallalla semmoinen taikausko, että jos varas siihen koski, niin hän siitä kuoli. Kun siis jotain oli kadonnut, niin koottiin kansa suureen piiriin, ja jokaisen tuli kuppia koskettaa, kun sitä kuljetettiin rintaman ohi. Jos joku, kuolemaa peläten, ei koskenut, niin tiedettiin paikalla, että hän oli varas.

Tongatabusta lähdettyään Cook poikkesi Euaan, istutti sinne viljelyskasveja ja söi jo jonkun aterian niitä kasveja, joita hän edellisellä matkallaan oli istuttanut. Kolmisen kuukautta Tonga-saaristossa vietettyään hän vihdoin purjehti pois. Lukuunottamatta varkauksia olivat suhteet maanasukkaihin olleet mitä parhaat, ja Cookilla oli mielestään täysi syy antaa näille saarille Ystävyyden saarien nimen. Hän olisi ehkä mieltään muuttanut, jos olisi saanut tietää, että Finaun ja päälliköitten oli ollut aikomus surmata vieraat Hapaissa vietetyn juhlan aikana ja vallata laivat. Onneksi salaliitto syystä tai toisesta jäi toteuttamatta. Myöhemmillä purjehtijoilla oli näillä saarilla kylläkin ikäviä seikkailuja, mutta mahdollista on, etteivät he ylläpitäneet väessään yhtä ankaraa kuria kuin Cook eivätkä alkuasukkaita kohdelleet yhtä oikeudenmukaisesti. Vaikka Tonga-saarien asukkaat näyttivätkin rauhallisilta ja hyväntahtoisilta, niin eivät he kuitenkaan olleet sotaista kuntoa vailla. Heihin oli sekaantunut joku määrä fidshiläistä verta, ja siitä heidän suurempi tarmonsa. Aluksillaan he retkeilivät merta sangen kauas joka puolelle ja kuningas Poulaho väitti, että Samoa-saaretkin kuuluivat hänen valtansa alle. Samoin hän hallitsi osaa Fidshi-saaristosta. — Saaristonsa synnystä tongalaisilla oli seuraava taru: Kun Tongaloa jumala kerran oli onkimassa meren rannalla, niin hänen onkensa tarttui pohjaan kiinni. Jumala vetämään ja vetämään, ja kun hän kovasti veti, niin kohosi kallio vedenpintaan, ja siitä syntyivät Tonga-saaret. Pahaksi onneksi ongensiima katkesi, muutoin saaret olisivat tulleet paljoa suuremmiksi. Cook kokosi paljon tietoja heidän tavoistaan ja uskonnollisista käsityksistään, julkaisten ne matkakertomuksessaan.

Tahitissa.

Heinäkuun puolivälissä Ystävyyssaarilta lähdettyään Cook elokuun puolivälissä saapui Tahitiin. Paljon kansaa kokoontui paikalla laivain luo ja Omai näki tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka kuitenkin olivat jälleennäkemisestä hyvin välinpitämättömiä. Mutta kun hän vei vävynsä kajuuttaansa ja näytti muutamia punaisia sulkia, jotka siihen saakka olivat olleet kaikista tavaroista suurimmassa arvossa Tahitissa, niin muuttui paikalla suhde. Omai kohosi saarelaisten silmissä suunnattomasti, ja kun kuultiin, että laivassa oli enemmänkin punaisia sulkia, niin alkoi saapua paljon veneitä ja kosolti kaikenlaisia maan tuotteita kaupan. Päällikötkin alentautuivat nyt niin paljon, että vaihtoivat Omain kanssa nimeä, ja tämä siitä joutui semmoiseen ilohumalaan, että alkoi täysin käsin jaella omaisuuttaan. Alussa saattoi parilla punaisella höyhenellä ostaa kokonaisen sian, mutta kun niitä laskettiin liikkeeseen hyvin kosolti, niin niitten arvo illalla oli alentunut viidennekseksi entisestään. Seuraavana päivänä saapui Omain sisar laivaan, ja veljen ja sisaren kohtaus oli sanomattoman hellä.

Cook oli tänne saakka kuljettanut melkoisen määrän kotieläimiä, ja ne nyt vietiin maihin ja suurin osa lahjoitettiin Otu kuninkaalle. Hän sai hevosia, nautakarjaa, lampaita, vuohia, hanhia, sorsia ja kalkkunoita ja antoi vastalahjaksi valtavan kasan saaren tuotteita, niin paljon, että molempien laivain miehistöllä oli niissä viikoksi syömistä. Sitäpaitsi hänelle annettiin puku hienointa palttinaa, kultakirja-hattu, työaseita ja paljon punaisia sulkia. Cook niinikään aitautti kappaleen maata, muokkautti sen ja istutti siihen kaikenlaisia kasveja. Siihen pelastettiin muun muassa viiniköynnös, jonka kaksi espanjalaista laivaa oli saarelle istuttanut siellä pari vuotta aikaisemmin käytyään, mutta jonka asukkaat olivat melkein kokonaan hävittäneet, he kun olivat syöneet rypäleitä, ennenkuin ne vielä olivat kypsyneet, ja huomanneet ne happamiksi ja muka myrkyllisiksi. Omai löysi ja pelasti tämän köynnöksen ja oli kovin mielissään ajatellessaan, että hän nyt saattaisi valmistaa viiniä.

Eräänä päivänä Tahitiin saatiin tieto, että Eimeo-saari, jota vastaan Cookin edellisellä matkalla näkemä suuri sotalaivasto oli lähtenyt, taas oli tehnyt kapinan, ja Otun täytyi lähteä sitä vastaan uudelle sotaretkelle. Oikeastaan ei edellisestäkään sotaretkestä ollut mitään tuloksia, koska Eimeon asukkaat - olivat tehneet urhoollista vastarintaa, mutta nyt aiottiin kuitenkin koettaa uusi kerta. Sitä varten uhrattiin Eatua jumalalle ihminen, joka pappien valinnan mukaan nuijalla takaa tapettiin ja sitten vietiin uhripaikalle. Cookia pyydettiin tulemaan sotaretkelle asevoimansa kanssa, mutta hän ei nytkään lähtenyt. Sensijaan hän, Otun luvan saatuaan, lähti uhripaikalle uhrimenoja katsomaan.

Tahitilainen morai.

Moraissa olivat papit koolla, ja menot alkoivat paikalla Otun ja hänen vieraittensa saavuttua. Papit rukoilivat moraissa pitkät ajat, menivät sitten meren rannalle, rukoilivat siellä uudelleen, asettivat uhrin ruumiin rannalle, repivät hänen päästään hiuksia, kaivoivat kuopastaan toisen silmän, joka tuotiin Otulle suureen lehteen kiedottuna. Otu lähetti sen papeille takaisin. Kun tämän menon aikana jäälintu istahti läheiseen puuhun, niin Otu kuiskasi Cookille, että se oli Eatua. Hän näytti pitävän sitä hyvänä enteenä. Uhri sitten kannettiin lähemmäksi moraita ja taas rukoiltiin ja manailtiin sekä revittiin sen päästä hiuksia. Sitten uhri kannettiin morain näkyvimpään paikkaan ja sen viereen laskettiin punaisia sulkia, kankaita ja rumpuja. Papit rukoilivat uudelleen, jonka jälkeen kaivettiin kuoppa, pantiin uhri siihen ja peitettiin mullalla ja kivillä. Sytytettiin tuli, kuristettiin koira ja valmistettiin uhriateria, papit rukoilivat ja kaksi miestä pitkin väliajoin paukutti rumpuja. Kun papit olivat rukouksensa päättäneet, niin koiran ruumis nakattiin paria metriä korkealle telineelle, jolla oli muitakin koirain ja sikain mätäneviä haaskoja. Lopuksi papit apulaisineen päästivät suuren huudon, ja siihen meno päättyi. Cook käski Omain lausua julki hänen inhonsa uhreja kohtaan, sillä murhattu mies oli aivan viaton eikä tiennyt mitään pahaa tehneensä, kun hänen kallonsa nuijalla murskattiin.

Näytelläkseen tuomainsa kotieläinten arvoa ja merkitystä molemmat kapteenit, Cook ja Clerke, joka päivä kävivät molemmilla hevosillaan ratsastamassa, ja sitä saarelaiset suuresti ihmettelivät ja pitivät sen jälkeen hevosta arvokkaimpana kaikista tuoduista uusista eläimistä.

Cook aikoi nyt matkustaa Huahineen ja matkan piti käydä Eimeon ohi. Otu kuningas pyysi päästä hänen kanssansa Eimeoon saakka, jonne hänen sotalaivastonsa oli edeltäpäin lähtenyt, mutta ennenkuin ennätettiin ankkuria nostaa, saatiinkin sanoma, että eimeolaiset olivat tehneet hänen päällikkönsä kanssa rauhan ja alistuneet, ja tämä sanoma otettiin suurella ilolla vastaan. Syyskuun viimeisinä päivinä Tahitin ylimykset tulivat Cookin luo jäähyväisille ja lahjoittivat hänelle niin paljon sikoja, ettei kaikkia edes voitu mukaan ottaa, koska ei ollut suoloja, jotta olisi voitu liha säilyttää. Sydämellisten jäähyväisten jälkeen »Resolution» ja »Diseovery» nostivat ankkurin ja lähtivät matkaan. Matkalla poikettiin Eimeossa, jonka päällikkö oli keksinyt jonkunlaisen turbaanin muotoisen päähineen, koska hän oli kaljupää ja kaljupäisyyttä pidettiin varkaan merkkinä sen jälkeen, kun Cook oli antanut Tahitissa ajella varkailta hiukset. Samasta syystä Eimeossa luultiin varkaiksi niitä arvoisia retkikunnan jäseniäkin, joilla oli päälaella hiukseton paikka.

Omai.

Huahineen jätettiin Omai, koska hän oli ilmoittanut mieluimmin sille saarelle asettuvansa. Hänelle ostettiin saaren päälliköltä melkoinen maakappale, laivan puusepät rakensivat hänelle siihen talon, muokattiin puutarha ja siihen kylvettiin kaikenlaisia eurooppalaisia kasveja. Sitäpaitsi Omai sai kaksi hevosta, vuohia, kanoja, panssaripaidan, täydellisen asekokoelman, ruutia ja luoteja, posetiivin, sähkökoneen, ilotulitusneuvoja, maanviljelyskoneita ja talouskapineita, sanalla sanoen melkoisen varaston kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä, joitten olisi luullut hänelle hankkivan melkoisen vaikutusvallan. Cook sitäpaitsi juhlallisesti vakuutti, että Omai oli hänen ystävänsä, ja lupasi takaisin palatessaan ankarasti kurittaa kaikkia, jotka olivat hänelle vääryyttä tehneet. Molemmat maorit, jotka Uudesta Seelannista olivat Omain mukaan lähteneet, menivät nyt niinikään maihin ja liittyivät hänen huonekuntaansa. Nuorempi oli kuitenkin niin kiintynyt valkoisiin, että hänet oli väkipakolla maihin vietävä. Omai erosi itkien Cookista. Mutta hänen luonteensa oli oikullinen ja pintapuolinen, ja itsekseen jouduttuaan hän alkoi piankin väärinkäyttää suurta omaisuuttaan. Vaikka hän oli aivan alhaista sukua, niin antoi saaren päällikkö hänelle tyttärensä avioksi, ja siitä Omain ylpeys paisui. Hän kävi tirannimaiseksi, kulki aina asestettuna ja käytti maanmiehiänsä maalina ampumataitoaan harjoitellessaan. Huahinessa häntä senvuoksi piankin alettiin vihata.

Ulieteaankin Cook poikkesi ja siellä karkasi eräs ylhäissukuinen kadetti merimiehen kanssa ja asukkaat kätkivät heidät niin, ettei Cook mitenkään tahtonut heitä takaisin saada. Lopulta hän vangitsi päällikön perheineen, ja tämä pakotuskeino vihdoinkin tehosi ja karkulaiset tuotiin takaisin.

Viivyttyään kuukauden päivät Ulieteassa ja lyhyehkön ajan Boraborassa Cook marrask. 2 p. 1777 lähti saaristosta tutkimaan Tyynen meren pohjoispuoliskoa ja Jäämeren reittiä. Joulukuun 22 p. kuljettiin päiväntasaajan poikki (156° 45' länt. pit.) ja kaksi päivää myöhemmin nähtiin keskellä valtamerta matala atolli, jossa kasvoi kookospalmuja moniaita ryhmiä. Siellä havaittiin eräs auringonpimennys ja tammik. 2 p. jatkettiin matkaa. Atolli sai Joulusaaren (Christmas Island) nimen, koska retkikunta oli viettänyt siellä joulua.

Hawaiji-saaristo.

Tammikuun keskivaiheilla v. 1778 kohosi taivaanrannalle useita saaria, ja pian oltiin selvillä siitä, että oli tavattu tuntematon, vieläpä suurikin saaristo, kuten piankin ilmeni. Maalta souti taivain luo veneitä, ja ilokseen retkeläiset huomasivat, että nämä ihmiset puhuivat samaa kieltä kuin tahitilaiset ja muutoin kaikin puolin olivat heidän kaltaisiaan, yhtä ystävällisiä ja kauniita kasvultaan. Toisilla oli kerrassaan eurooppalaiset kasvonpiirteet. Heillä ei veneissään ollut minkäänlaisia aseita, paitsi pieniä kiviä, mutta nekin he heittivät mereen huomatessaan, ettei niitä tarvittu. Saarelaiset osoittivat niin peittelemätöntä kummastusta kaikesta, mitä he näkivät, että hyvin huomattiin heidän ensi kerran näkevän valkoisten laivoja. Lasihelmet, peilit ja muu semmoinen rihkama heille ei kelvannut, mutta kaikenlaisia rautatavaroita, varsinkin kirveitä, he himoitsivat sitä enemmän ja koettivat varastaa milloin vain vähänkin sopi. Kun Cook soudatti itsensä maihin, niin oli rannalle kokoontunut sadoittain ihmisiä, ja hänen maalle astuessaan kaikki lankesivat kasvoilleen kunnioitustaan osoittaakseen. Siinä he olivat, kunnes hän kädenliikkeellä kehoitti heitä nousemaan ylös. Cookille kannettiin lahjaksi pieniä sikoja ja banaaneja, jotka annettiin samoilla menoilla kuin muillakin Tyynen meren saarilla, ja hänen vastalahjansa otettiin vastaan suurella ilolla. Hänelle osoitettiin hyvä vesipaikka, josta astiat voitiin täyttää, ja merimiehiä mitä auliimmin autettiin veden otossa. Kylissä tavattiin aivan samanlaisia moraita kuin Tahitissa ja Tonga-saarilla, ja niitten eri osillakin oli samat nimet. Nämä ihmiset olivat keskuläntiä, tanakoita, ihoväri vaaleanruskea. Naiset olivat melkein yhtä kookkaita kuin miehet, eivätkä erikoisen kauniita. Kaikki olivat erinomaisia uimareita, ja heidän mielihuvejaan oli soutaa pienillä veneillään valtaviin hyökylaineihin, jotka ne täyttivät, ja antaa aallon kantaa itsensä kumotun veneen kera lähelle rantaa, jossa he käänsivät veneensä oikein päin ja tyhjensivät sen vedestä, aloittaakseen jälleen saman leikin. Kun soudettiin hyökyjen läpi maihin, niin usein äidit, joilla oli mukanaan sylilapset, hyppäsivät hyökylaineihin ja uivat niitten läpi maihin lapsineen päivineen. Kansa oli iloista, hyväntahtoista ja rauhallista ja eli keskenään hyvässä sovussa. Perhe-elämä varsinkin oli tunteellista, miehet ottivat niin sydämellisesti osaa vaimonsa ja lapsiensa iloihin ja suruihin, että semmoista harvoin tapaa luonnonkannalla elävien kansojen kesken. He osasivat valmistaa ja toivat kaupan sangen kauniita sulkavaippoja ja sulkalakkeja, jotka suuresti muistuttivat helleenien kypäreitä. Kankaansa he valmistivat paperimulperipuun kuoresta ja osasivat mestarillisesti värjätä niitä. Yleensä he olivat erinomaisen käteviä kaikenlaisten tarve-esineitten valmistamisessa. Mutta lempeydestään huolimatta he kyllä toisinaan söivät ihmislihaakin, etupäässä tappelussa kaatuneita vihollisiaan. Kotieläimiä heillä oli paljon, sikoja ja koiria, ja koiriakin syötiin. Kalastamaan he olivat sangen taitavia.

Saari, jonka Cook ensiksi näki, oli Atui nimeltään, nykyinen Kauai. Sieltä hän purjehti Nihau-saarelle, jossa tavattiin samanlaista väestöä ja vastaavat olot, mutta Cook ei sitten joutanut tätä saaristoa sen tarkemmin tutkimaan, vaan kääntyi koillista kohti ja näki vain etäältä Oahun, jossa saariston pääkaupunki nykyisin on. Hän antoi löytämälleen saaristolle lordi Sandwichin nimen, mutta myöhemmin on alkuasukasten nimitys Hawaiji tullut yleisemmin käytäntöön. Cookilla vielä oli antaa Nihaun asukkaille kaksi vuohta ja pukki sekä sikaparikunta, joita hän kehoitti hyvin hoitamaan, kunnes ne lisääntyisivät suureksi karjaksi. Ostettuaan laivaan sangen runsaat varastot hän sitten käänsi keulan kohti kylmempiä vesiä.

Espanjalaiset Californian rannalla.

Maaliskuun 7 p. retkikunta saapui Pohjois-Amerikan länsirannalle, joka Californiasta pohjoista kohti oli hyvin vähän tunnettu. Enemmän kuin puolentoistasataa vuotta oli saanut kuluneeksi v:sta 1603, jolloin Vizcaino-niminen espanjalainen purjehtija oli väittänyt löytäneensä 27:nneltä leveyspiiriltä oivan sataman ja nimittäneensä sen Montereyksi. Vasta v. 1768 espanjalaiset olivat lähteneet löytöjään jatkamaan ja lähinnä seuraavina vuosina Don Gaspar de Portola oli maitse kulkenut aina Kultaiselle portille, San Franciscon kuululle satamalahdelle saakka. V. 1775 oli nykyisen San Franciscon paikalle perustettu lähetysasema ja hallintokeskusta, vieläpä oli Juan Perez tutkinut rannikkoa pohjoista kohti aina 55:nnelle leveysasteelle saakka ja paluumatkalla löytänyt Nootka-salmen ja nimittänyt erään korkean lumipeitteisen vuorenkukkulan Santa Rosaliaksi — se on nykyinen Mount Olympus. Joku toinenkin espanjalainen purjehtija oli käynyt vähän myöhemmin samalla rannikolla, mutta hänkään ei ollut laatinut siitä tarkkaa karttaa. James Cookilla oli siis suuri työ tehtävänään jatkaessaan espanjalaisten kartoitusta siihen, josta venäläisten kartoitus alkoi.

Cook Pohjois-Amerikan länsirannalla.

Hän tapasi Pohjois-Amerikan rannan nykyisessä Oregonissa, Columbian suistamon eteläpuolella. Maa oli kukkulaista, vaihtelevaa luonnoltaan ja metsäistä.

Purjehdittuaan tämän korkean rannikon sivua pohjoista kohti hän saapui Nootka-salmeen Vancouver-saaren ulkorannalle. Paikalla tuli laivan luo alkuasukkaita, sangen tummaihoista kansaa, ja alkoi vilkas vaihtokauppa. He toivat etupäässä kaikenlaisia nahkoja ja alussa ihmisenkallojakin ja tulella kuivattuja ihmisenkäsiä, aseitaan, pyyntineuvojaan, puisia naamareita, villaryijyjä ynnä kupari- ja rautakoristeita. Metalliesineistä päätettiin, että nämä intiaanit joko tekivät kauppaa mannermaan kanssa, jonne oli alkanut saapua valkoisia purjehtijoita, taikka että eurooppalaisia jo oli käynyt heidän salmessaan. He eivät paljoa vierastelleet, vaan saapuivat laivaan vapaasti, mutta pian huomattiin, että he olivat vielä pahempia varkaita kuin polynesialaiset ja terävillä veitsillään leikkasivat irti mihin suinkin käsiksi pääsivät. Ja hyvin he koettivat kaupoissakin puoliaan pitää, vaatien lopulta maksua puustakin ja ruohosta, mitä rannalta laivaan otettiin. Laivain korjausta varten ja huonon sään takia Cook viipyi jotenkin kauan tässä salmessa. Hän kävi intiaanien kylässäkin, jossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan, ja kulki sitten niin kauas sisäosiin, että huomasi maan saareksi. Rinteillä kasvoi vankkaa, vanhaa havumetsää. Nämä ihmiset olivat jotenkin käteviä, valmistivat siroja vaatteita ja olisivat tehneet kylläkin hyvän vaikutuksen, elleivät he olisi olleet niin likaisia. Naamarien käyttö oli suuressa suosiossa ja nenässä ja korvissa pidettiin kaikenlaisia helyjä.

Kun mastot oli korjattu rannikon erinomaisilla puuaineilla, niin Cook jälleen lähti merelle, mutta ei rajun sään vuoksi alussa yrittänytkään seurata rantaa, vaan pysytteli kauempana ulapalla. Seuraava maa, joka nähtiin, oli Sitka-saari, sen jälkeen lähellä Cross-salmea oleva Mount Fairweather ja viikkoa myöhemmin Mount St. Elias. Nimitellen saaria ja lahtia Cook sitten purjehti rannikkoa seuraillen länttä kohti, kunnes saapui Kenain niemimaan itäpuolelle Prinssi Wilhelmin salmeen, jonka hän tutki, etsien siitä väylää Jäämereen.

Tämän rannikon asukkaat olivat jotenkin samanlaisia kuin Nootka-salmen, mutta kävivät vielä vahvemmissa turkispuvuissa, jotka olivat enimmäkseen valmistetut kaikkein arvokkaimman turkiseläimen, merisaukon nahkasta. Heidän tapansa oli leikata ylähuuleen suun suuntaisesti niin suuri halkeama, että siitä saattoi pistää kielensä ulos, ja näytti siltä, kuin olisi heillä ollut kaksi suuta. Seudun pohjoisuutta muutoin todisti sekin seikka, että täällä jo oli jääkarhuja. Mutta huolimatta rannan syrjäisyydestä oli näillä ihmisillä sekä rautaa että kuparia, jotka metallit he varmaan olivat saaneet välikäsien kautta, sillä ei ole luultavaa, että ennen Cookia kukaan purjehtija oli tällä rannalla käynyt. On mahdollista, että tavarat olivat tulleet maan poikki Hudson-lahden rannoilta.

Kun lahti päättyikin umpimutkaan, niin Cook purjehti edelleen ja löysi niemimaan länsipuolelta vielä paljon syvemmän vuonon, joka on hänestä saanut nimensä, ja tutki tarkoin senkin, löytämättä kuitenkaan siitäkään toivottuun suuntaan vievää väylää. Merelle palaten hän sitten seuraili rannikkoa ja purjehti Alaskan niemimaan ympäri, nähden usein korkeita, jylhiä kukkuloita, joista toiset olivat tulivuoria, ja alkoi samalla tavalla seurata Beringin meren itärantaa.

Alaskan rannoilla.

Täältä tavattiin alkuasukkaita, jotka kajakkeineen ja vaatteineen olivat eskimoitten näköisiä. Sumujen ja sateitten vuoksi purjehdus oli hyvin vaikeaa ja vaarallista. Ja kun oli jokaiseen vähänkin suurempaan lahteen poikettava etsimään, aukenisiko siitä salmea itää kohti, niin oli matka hyvin hidastakin. Pitkin matkaa huomattiin merkkejä siitä, että venäläiset olivat jo ennen käyneet tällä rannikolla. Täällä oli vielä runsaammin merisaukkoja (Latax), jonka kallisarvoinen nahka myöhemmin houkutteli näille ilottomille rannoille pyydystäjiä. Cook saapui vihdoin Beringin salmeen ja nimitti Amerikan läntisimmän nokan Walesin prinssin nokaksi. Vaikka venäläiset' retkeilijät olivat löytäneet salmen jo monta vuotta aikaisemmin, niin olivat heidän työnsä tulokset niin vähän tunnetut Länsi-Euroopassa, että seutu oli karttoihin aivan väärin piirretty. Pohjois-Amerikan läntisin niemi tavallisesti kuvattiin paljoa idemmäksi kuin se todenteolla onkaan.

Jäämeri.

Beringin salmen poikki purjehtien Aasian puolelle Cook siellä tutustui tshuktsheihin ja palasi sitten taas Amerikan puolelle pohjoista kohti tunkeutuessaan. Pian alkoivat kaikki merkit osoittaa, että Jäämeri oli lähellä. Pohjoisella taivaanrannalla nähtiin »jäävaloa», jonka Cook Etelä-Jäämerellä saamistaan kokemuksista tiesi ilmaisevan suuria jääkenttiä, ja pian tultiinkin jäitten keskelle, joita lopulta oli niin paljon, ettei voitu kauemmaksi kulkea. Cook lähestyi Amerikan rantaa ja nimitti näkemänsä pohjoisimman niemen Jäänokaksi. Ranta olisi siitä kääntynyt itää kohti, se siis selvästi näytti olevan mannermaan pohjoisreuna, mutta jäitä oli niin paljon edessäpäin, ettei ollut ajattelemistakaan jatkaa matkaa siihen suuntaan, etenkään kun molemmat laivat olivat varustautumattomat talven viettoon napamaissa. Kun alkoi olla lihasta puute, niin ammuttiin mursuja, joitten liha tuoreena maistui jokseenkin hyvältä. Niitä makaili päällekkäin kuin sikoja jäällä sadoittain yksissä parvissa ja karjuen aivan kamalasti ikäänkuin toisiaan huvittaakseen. Yöllä ja myrskyssä voitiin tästä karjumisesta huomata jään läheisyys. Mutta ei koskaan tavattu parvea, jolla ei olisi ollut vartijaa toisten nukkuessa, ja tämä paikalla antoi tiedon lähestyvästä vaarasta. Suurissa parvissa ne seurailivat veneitä, mutta sukelsivat niin sukkelaan, että niitä oli hyvin vaikea saada ammutuksi.

Venäläiset Aleuteilla.

Merimiehet pyydystivät kaloja, varsinkin erinomaisia lohia, ja kampeloita. Unalashkan alkuasukkaat toivat laivaan mahtavan pippuroidun lohipasteijin, ja siitä voitiin päättää, että lähellä mahtoi olla sivistyneitä ihmisiä. Cook lähetti vastalahjaksi juomatavaroita ja pari merisotilasta hänen kiitoksiaan ja ystävällisiä tervehdyksiään viemään, ja pian saapui maalta kolme venäläistä turkiskauppiasta vieraihin. Heillä oli lähiseudussa melkoinen kauppa-asema, mutta valitettavasti ei heidän kanssaan voitu puhua, kun tulkkia ei ollut. Muutaman päivän kuluttua saapui paikalle Ismailow-niminen venäläinen, joka seurueen suuruudesta päättäen oli mahtavin kaikista. Hän pystytti telttansa rannalle ja kutsui Cookin vieraakseen, tarjoten hänelle lohta ja kuivattuja marjoja, kun ei muita herkkuja ollut. Ismailowilla oli hyvin tarkat tiedot venäläisten löydöistä ja hän saattoi monessa kohdassa oikaista Cookin laatimia karttoja. Hänen viittauksistaan päättäen venäläiset olivat koettaneet saada jalansijaa Alaskan niemellä, Unalashkan kohdalla, mutta asukkaitten vihamielisyys oli pakottanut näistä aikeista luopumaan. Cook sai häneltä lahjaksi eräänlaisia juurimukuloita, jotka olivat ainoat syötävät kasvit, mitä tällä rannikolla yleiseen kasvoi. Hän antoi sitten Ismailowille Englannin amiraliteetille toimitettavaksi kirjeen, joka sisälsi lyhyen selonteon retken tuloksista ynnä karttoja, ja nämä lähetykset tulivatkin perille kuljettuaan maatietä Tyynestä merestä Atlantinmeren rannoille saakka. Cook upseereineen kävi monet kerrat Unimak-saarella, joka oli lähempänä mannermaata. Siellä oli suurehko venäläinen asema, ja joka kerta hänet otettiin mitä parhaiten vastaan. Samanlaisia asemia heillä kuului olevan monta Unalashkan ja Kamtshatkan välillä, ja kaikilla näillä asemilla kerättiin turkiksia. Niitten kustannukset olivat halvat, kun venäläisetkin sekä elivät maan ja meren riistalla että pyydystettyjen eläinten nahkoista valmistivat vaatteensa. Cook määräsi tähtitieteellisesti useiden Aleuti-saarien aseman.

Cookin mielestä Unalashkan asukkaat olivat rauhallisinta ja hyväntahtoisinta kansaa, mitä hän oli koskaan tavannut, ja rehellisyyden puolesta he kunnialla puolustivat sijaansa sivistyneittenkin kansain rinnalla. Nämä avut eivät kuitenkaan, niin hänelle vakuutettiin, olleet alkuperäisiä, vaan sen ankaran kurin seurausta, jota venäläiset ylläpitivät. Naisten puvut olivat hylkeennahkasta, miesten vesilintujen mahanahkasta. Ruokansa he söivät raakana, kunnes venäläisiltä oppivat keittämään. He asuivat suurissa maakuopissa, monta perhettä samassa kuopassa, joka katettiin ajopuilla ja mullalla. Kaikki he elivät intohimoisia tupakoitsijoita, ja kun tupakka oli ylen kallista, niin täytyi heidän tehdä kovasti työtä voidakseen sitä hankkia. He olivat erinomaisia pyyntimiehiä, kalastivat sekä harppuunoilla että verkoilla ja rysillä, ja pyyntineuvonsa he valmistivat samaan tapaan kuin eskimotkin. Kajakit niinikään olivat samanlaiset. Cookin käydessä oli niillä seuduin vielä paljon mursuja. Hyvin yleiset olivat vielä merisaukotkin, joilla samoin kuin hylkeilläkin oli taaskäänteiset uimajalat. Maaeläimiä saarella oli vähän, asukkailla ei ollut edes koiraakaan. Arvokkain ravintokasvi oli sarannalilja sipulimaisine juurimukuloineen. Sitäpaitsi syötiin paljon marjoja ja joitakuita muita juurikasvejakin. Asukkaitten kielestä, vaateparresta ja tavoista Cook päätti, että he kuuluivat eskimoihin, ja niin onkin asianlaita, vaikka molemmatkin eroavat koko joukon pohjoisten eskimoitten kielestä ja tavoista.

Jälleen Hawaiji-saaristossa.

Lokakuun lopulla säät kävivät niin myrskyisiksi ja kolkoiksi, että Cook päätti lähteä Sandwichin saarille talvea viettämään. Hänen aikomuksenaan oli palata seuraavana keväänä takaisin Kamtshatkan rannikolle ja jatkaa siellä kartoitusta ja mittauksia. Marraskuun lopulla kohosi näkyviin Maui, joka on saariston itäpäässä, lähinnä suurta Hawaiji-saarta. Mauista saatiin vereksiä ruokatavaroita ja Hawaijissa niiden ostoa jatkettiin menestyksellä. Hawaiji oli niin suuri, että kului seitsemän viikkoa sen ympäri purjehtimiseen ja rannikon tarkkaan tutkimiseen. Joulukuussa satoi saaren korkeille tulivuorille lunta. Kun satamat olivat huonot ja rannikolla hyökyi valtava aallokko, niin ei voitu sitä aina kovin likelle lähestyä, mutta asukkaat veneineen tulivat merelle kauppaa tekemään, ja niin saatiin tasaisesti vereksiä ruokatavaroita. Tammikuun puolivälissä keksittiin rannassa mutka ja purjehdittiin siihen satamaa etsimään. Tavattiinkin hyvä ankkuripaikka ja vesipaikka, ja laivain miehistö oli ylen hyvillään, kun näin oli toivoa saada viettää talvi näin erinomaisen hedelmällisessä seudussa. Veneitä kiehui ympärillä tuhansittain, kansilla vilisi vieraita, ruokatavaroita tuotiin niin paljon kuin suinkin ostaa voitiin. Sikoja ostettiin, teurastettiin ja suolattiin niin runsaasti, että lihoja riitti seuraavaan jouluun saakka. Samalla sattui kuitenkin alinomaa pieniä varkauksiakin. Cook koetti säikäyttää alkuasukkaita sekä kiväärin että tykin laukauksilla, mutta he eivät siitä ensinkään tapojaan parantaneet, vaikka hämmästyivätkin. Näytti siltä, kuin olisivat päälliköt näitä varkauksia suosineet. Cook kävi sitten maissa saaren kuninkaan luona, lahjoja ja nimiä vaihdettiin ja asukkaat kaiken aikaa kohtelivat kapteenia mitä kunnioittavimmin, heittäytyen kasvoilleen hänen ohi kulkiessaan. Cookille onnistui taivuttaa papit puolelleen, niin että he hänelle erään morain vierestä luovuttivat maata aseman rakentamiseksi ja samalla julistivat koko tämän alueen tabuksi, s.o pyhäksi, jota lähestymästä kaikkia saarelaisia kiellettiin. Sitäpaitsi he kaiken aikaa toimittivat laivoihin sikoja ja ruokatavaroita. Helmikuun alussa lähdettiin jälleen merelle, mutta kun »Resolution» kovassa myrskyssä, menetti osan etumastostaan, niin oli palattava satamaan takaisin. Rakennuspaikankin, jossa mastoa korjattiin, papit tällä kertaa merkitsivät tabuksi.

Cook kuitenkin huomasi, että väestö nyt esiintyi toisella tavalla kuin vähää ennen. Koko lahti oli melkein autiona. Syyksi ilmoitettiin kuningas Terriobuksen poissaolo, jonka vuoksi koko lahti oli julistettu tabuksi, mutta Cook epäili, että olikin tekeillä jokin salajuoni. On mahdollista, että laivain äkillinen palaaminen oli alkuasukkaita säikäyttänyt.

Seuraavana päivänä Terriobus »palasi» matkaltaan, ja seurustelu asukkaitten kanssa alkoi entiseen tapaan. Mutta siitä huolimatta olivat suhteet jollain tavalla jännittyneet, niin että tiheään sattui hankauksia ja väärinkäsityksiä ja lopulta puhkesi melske, jossa Cook sai surmansa.

Cookin kuolema.

Cook tarvitsi puutavaraa laivansa korjaamiseksi, ja hänen mielestään moraita ympäröivä aita oli hänen tarkoituksiinsa erinomaisen sovelias. Vaikka papit sen kielsivät, niin hän kuitenkin revitytti aidan tämän pyhän paikan ympäriltä, unohtaen kokonaan tavallisen varovaisuutensa ja kunnioituksensa alkuasukkaitten tapoja kohtaan. Saarelaisten kesken tämä teko sai aikaan paljon pahennusta. He olivat pitäneet häntä puolijumalana, mutta saivatkin nyt nähdä, että hän häväisi heidän pyhimpiä paikkojaan, ja ainoastaan heidän suuri kammonsa esti suuttumusta heti julki puhkeamasta. Lisäksi englantilaiset merimiehetkin olivat ruvenneet entistä tylymmin kohtelemaan saarelaisia, ja pieniäkin varkauksia alettiin rangaista hyvin ankarasti. Eräänä yönä varastettiin »Diseoverystä» vene. Cook päätti silloin anastaa haltuunsa Terriobuksen, kunnes vene tuotaisiin takaisin, ja meni maihin hänen luokseen. Matkalla alkuasukkaat osoittivat hänelle tavanmukaista kunnioitustaan, ja Terriobus kahden poikansa keralla lupasi lähteä »Resolutioniin» siksi päiväksi, jotta vene saataisiin takaisin. Mutta muuan kuninkaan vaimoista tuli juosten rantaan ja itkien pyysi, ettei hän lähtisi laivaan, ja kaksi päällikköä yhtyi hänen pyyntöihinsä. Rannalle kokoontui paljon kansaa, ja kun kuningas tahtoi seurata Cookia veneille, niin molemmat päälliköt sen estivät. Cook, huomatessaan tuumansa menneen myttyyn, jatkoi rauhallisesti matkaansa rantaan. Mutta samalla levisi kansan kesken huhu, että muuan etevimmistä päälliköistä oli murhattu. Naiset ja lapset paikalla lähetettiin pois ja koko joukko hyökkäsi englantilaisten kimppuun. Muuan saarelainen asettui uhmaten Cookin eteen, sulkien häneltä tien, Cook laukaisi häneen toisen pistoolinsa, jossa oli haulipanos, mutta kun haulit eivät tunkeutuneet saarelaisen vahvan suojapatjan läpi, niin mies siitä kävi vain rohkeammaksi, ja samalla hyökkäsi toisia joka puolelta. Cook ampui kiväärillään kuoliaaksi sen, joka oli häntä lähinnä, mutta samalla alkoi yleinen hyökkäys. Cook käänsi päätään ehkä kehoittaakseen veneitä nopeaan tulemaan avuksi, ja tätä tilaisuutta käytti muuan saarelainen iskeäkseen häntä puukolla selkään, niin että hän kaatui suulleen vesiallikkoon, jossa oli polviin saakka vettä. Suuri parvi saarelaisia hyökkäsi nyt hänen päällensä, hukuttaakseen hänet veteen, mutta kapteeni sai vielä kohotetuksi päänsä veden yli. Hän katsoi ikäänkuin apua pyytääkseen venettään kohti, joka oli vain viiden kuuden askelen päässä, mutta vene oli jo irti rannasta ja senkin ympärillä oli niin suuri lauma hyökkääjiä, että merimiehet töin tuskin saivat heidät päältään torjutuiksi. Sitäpaitsi olivat kaikki ylläköstä niin säikähdyksissään, etteivät kyenneet toimimaan niin kylmäverisesti, kuin asema olisi vaatinut. Huomatessaan, ettei Cook saanut veneistä apua, saarelaiset kävivät häneen uudelleen kiinni ja raahasivat hänet syvempään paikkaan, upottaakseen hänet veden alle, mutta huolimatta pahoista haavoistaan Cook vielä toisen kerran nousi pystyyn ja takertui kallioon kiinni. Mutta samassa hän sai päähänsä niin kovan nuijan iskun, että kaatui. Vasta nyt saarelaiset saivat hänen ruumiinsa maalle raahatuksi ja raivoissaan toinen toisensa jälkeen lävistivät sen puukollaan. Ruumis jäi sitten joksikin aikaa kalliolle, ehkä ammunnan vuoksi, jonka merimiehet veneistään aloittivat, ja se olisi ehkä voitu laivaan pelastaa, ellei hätäännys olisi ollut niin suuri, etteivät merimiehet uskaltaneet sitä yrittää. Yhdessä kaatuneitten merisotamiesten ruumiitten kanssa se hakattiin palasiksi ja palaset jaettiin päälliköitten kesken. Osa niistä sotamiehistä, jotka olivat olleet kapteenin keralla, pelastui uimalla veneihin.

Myöhemmin englantilaiset lähtivät laivoista maihin suuremmalla voimalla ja polttivat kostoksi Kakuan kylän. Tämä ehkä vaikutti sen, että saarelaiset sitten mielellään suostuivat rauhaan ja toivat Cookin ruumiista takaisin ne tähteet, mitä siitä vielä oli jäljellä. Laivavenettä, jonka vuoksi tämä melske oli syntynyt, ei sitävastoin enää saatu takaisin. Varkaat olivat sen pirstanneet ottaakseen irti naulat, joista he tekivät ongenkoukkuja.

Helmikuun 22 p. James Cookin maalliset jäännökset suurin juhlallisuuksin haudattiin.

Siten sai surullisen lopun mies, jota Albionin merenkulkijakansa pitää etevimpänä purjehtijanaan. Retkikunnan joka miehelle se oli syvä surun aihe, sillä James Cook nautti kaikkien kunnioitusta hyväntahtoisen huolenpitonsa vuoksi halvimmankin merimiehen terveydestä ja menestyksestä.

Kapteeni Clerke purjehti nyt Kamtshatkaan, valmistellakseen siellä seuraavana kesänä tehtävää uutta Jäämeren-matkaa. Heinäkuun alussa saavuttiin uudelleen Beringin salmeen, mutta heti sen pohjoispuolella tavattiin jälleen jäitä, joiden läpi oli mahdoton tunkeutua kauaksikaan pohjoista kohti. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä paluumatkalle, mutta kapteeni Clerke ei ennättänyt Petropavlovskia kauemmaksi, ennenkuin hän keuhkotautiin kuoli. Kapteeni Gore kuljetti retkikunnan Hyväntoivonniemen ympäri kotimaahan. Tosin oli syttynyt sota toiselta puolen Englannin, toiselta puolen Ranskan, Espanjan ja kapinaan nousseitten amerikkalaisten siirtokuntain välillä, mutta kunnioituksesta James Cookia kohtaan olivat asianomaisten valtain hallitukset kieltäneet häiritsemästä retkikuntaa sen paluumatkalla, ja niin saapuivat »Resolution» ja »Diseovery» lokakuussa 1780, neljä vuotta poissa oltuaan, häiritsemättä kotimaahansa.

Muita retkiä Tyynelle merelle.

James Cookin löytöretkien suurenmoiset tulokset kiinnittivät kaikkien huomion Tyyneen mereen ja jo muutaman vuoden kuluttua kuulun englantilaisen purjehtijan kuolemasta varustettiin sinne ranskalainen retkikunta jatkamaan työtä. Retkikunnan johto uskottiin François Galaup de la Pérouselle, etevälle upseerille, joka oli kunnostautunut monessa tappelussa. Hän oli v. 1782 johtanut rohkeata retkeä Hudson-lahteen, tunkeutunut läpi sumujen ja jäiden lahden etelärannalle ja hävittänyt siellä olevat brittiläiset kauppa-asemat, mutta voittonsa jälkeen kohdellut voitettuja inhimillisyydellä, joka herätti yleistä myötätuntoa. Hänelle annettiin nyt kaksi fregattia, »Boussole» ja »Astrolabe»— alusten nimetkin osoittivat retkikunnan tieteellistä tarkoitusta — ja mukaan useita tiedemiehiä. Matkan määränä oli Tyynen meren pohjoisosa, jossa Cookin retkestä huolimatta vielä oli paljon tehtävää.

La Pérouse. »Boussole» (kompassi) ja »Astrolabe» lähtivät Brestistä elokuun 1 p. 1785 ja purjehtivat seuraavan vuoden alussa Kap Hoornin ympäri, poikkesivat Chilessä ja Pääsiäissaarella ja suuntasivat sitten Sandwichin saaria kohti. Toukokuussa 1786 nähtiin Hawaiji, mutta tässä saaristossa ei kauan viivytty, vaan kun oli saatu vereksiä ruokavaroja, purjehdittiin edelleen Amerikan rantaa kohti, joka tavattiin Elias- vuoren kohdalta. La Pérouse seurasi rantaa kaakkoa kohti satamaa etsien ja löysikin joka puolelta maan sulkeman lahdelman, joka sai nimeksi Port des Français. Maanasukkaat, joiden kanssa tehtiin vähän kauppaa, olivat köyhiä, eikä heidän maansa ollut paljoa parempi, joku verta ruokavaroja kuitenkin saatiin. Matkaan hankittaessa sattui ensimmäinen tapaturma; kolmesta veneestä, jotka oli lähetetty väylää merkitsemään, kaksi joutui kiivaaseen virtaukseen ja hyökyaalloissa täyttyi ja kaikki niissä olevat saivat aalloissa hautansa.

La Pérouse seurasi rantaa etelää kohti ja sai selville, että se ei ollutkaan mannerrantaa, vaan saaristoa, jonka takana vasta oli mannerranta. Jonkun maan sisään poikkeavan salmen hän osaksi tutkikin, mutta ei kuitenkaan joutanut perusteellista kartoitusta suorittamaan, vaan jatkoi matkaa etelää kohti aina Californian Monterey-lahteen saakka.

Viivyttyään jonkun aikaa Montereyssa La Pérouse purjehti Kiinaan Sandwich-saariston pohjoispuolitse, töin tuskin välttäen haaksirikon eräällä särkällä. Käytyään Macaossa tammikuussa 1787 hän purjehti Filippiineille ja Manilassa korjautti aluksensa. Sen tehtyään hän suuntasi Japanin ja Kamtshatkan väliselle rannikolle, ohjeittensa mukaan sitä tutkimaan. Siellä oli varsinkin selvittämättä Jesson ja Sahalinin suhde ja saatava varmuus siitä, oliko Sahalin saari vaiko mannerta. La Pérouse purjehti ristiin rastiin Japanin meren ja seurasi sitten Mandshurian rantaa pohjoista kohti, kunnes saapui Sahalinin ja manteren väliseen salmeen, jonka läpi vedenalainen särkkä esti pääsemästä. Kääntyen uudelleen etelää kohti hän sitten löysi salmen, joka erottaa Sahalinin Jessosta ja joka on hänestä saanut nimensä; tämä löytö epäämättömästi todisti, että Sahalin ja Jesso olivat eri saaria. Salmesta hän purjehti Kurileille ja edelleen Kamtshatkaan, jossa vihdoin saatiin kauan kaivatut tiedot kotimaasta ja viesti, että La Pérouse oli ylennetty amiraaliksi. Hän lähetti Petropavlovskista Lessepsin viemään viestejään Siperian kautta kotimaahan Ranskaan, ja Lesseps onnellisesti suorittikin tämän siihen aikaan sangen vastuksellisen matkan.

La Pérousen n katoaminen.

Syyskuun 30 p. La Pérouse sitten purjehti etelää kohti ohjeittensa mukaan tutkimaan etelämerien valaita ja Purjehtijain saarille (Samoa-saarille) saapuen kävi Manuan edustalle ankkuriin. Vastaanotto oli ensin ystävällinen, mutta sitten sopu rikkoutui ja kapteeni De Langle luonnontutkija Lamanonin ja monen muun miehen keralla maissa käydessään murhattiin. La Pérouse petosta kostamatta purjehti Ystävyyssaarille (Tonga-saarille) ja sieltä Australiaan Uuden Etelä-Walesin rannikolle, jossa englantilaiset paraillaan perustivat siirtokuntaa Sidneyn paikalle. Helmikuussa 1788 hän lähti jälleen matkaan, mutta sille tielle hän laivoineen kaikkineen katosi. D'Entrecasteaux, jonka Ranskan hallitus lähetti häntä etsimään, ei löytänyt hänestä merkkiäkään. Vasta 30 vuotta myöhemmin La Pérousen kohtalosta saatiin vähän aavistuksia englantilaisen Dillonin matkan kautta. Kapteeni Dillon löysi Tucopiasta, eräältä Uusien Hebridien saarelta ranskalaisia esineitä ja sai asukkailta kuulla, että kaksi eurooppalaista laivaa oli monta vuotta takaperin kärsinyt haaksirikon pohjoisempana, Vanicoro-saaren rannalla, joka kuului Santa Cruz- ryhmään, ja että esineet oli näistä laivoista saatu. Intian hallitus lähetti Dillonin Vanicoroon etsimään, olisiko siellä vielä säilynyt elossa haaksirikkoisia. Hän saikin monen vastuksen jälkeen varmat tiedot siitä, että haaksirikkoutuneet laivat olivat olleet »Boussole» ja »Astrolabe». Löydettiin kaikenlaisia esineitä, jotka epäilemättä olivat niihin kuuluneet, ja tarkkain kyselyjen avulla kapteeni Dillon sai selville, että laivat olivat tarttuneet saaren länsirannalla oleville särkille ja toinen paikalla hajonnut. Miehistö oli päässyt laivasta maalle, mutta alkuasukkaat olivat tappaneet joka miehen. Toisen laivan väki taas oli ennättänyt rakentaa rauskansa puuaineista pienen aluksen, ennenkuin se kokonaan hajosi, ja tässä pienessä aluksessa loput haaksirikkoisista oli purjehtinut pois. Mutta sen koommin ei heistä kuulunut.

La Pérousen onnettoman retken jälkeen Tyynen meren pohjoisien rantain tutkimista jatkoivat pyynti- ja kaupparetkikunnat, joita varustivat varsinkin Intiaan ja Itä-Aasiaan asettuneet englantilaiset liikemiehet. Montakin tämmöistä retkikuntaa voisimme mainita, mutta riittäköön niistä se yhteinen tunnustus, että niiden toimesta Amerikan luoteisrannikko tuli yhä paremmin tunnetuksi. Monen paikankin nimenä on säilynyt näiden retkikuntain antama tai niiden muistoksi annettu nimi. Englantilaisten ohella espanjalaisetkin uudelleen kiinnittivät huomionsa näihin seutuihin, aikoen ottaa koko luoteisrannikon Alaskaa myöten omakseen. 1789 Espanjan hallitus lähetti sinne Don Esteban Josef Martinezin, joka otti takavarikkoon siellä tapaamiaan englantilaisia laivoja tavaroineen. Seurauksena oli, että Englanti lähetti Amerikan luoteisrannikolle melkoisen laivaston ja Espanjan täytyi peräytyä. Vaikutusalueiden tarkempaa määräämistä varten kumpikin maa sitoutui lähettämään sinne retkikunnan, ja Vancouverin toimesta tämä rannikko lukemattomine vuonoineen ja saarineen sitten tuli tarkoin tutkituksi.

Alessandro Malaspina.

Ennen näitä tutkimustöitä on meidän kuitenkin mainittava eräs espanjalainen retkikunta, jonka tieteelliset ansiot olivat suuremmat kuin ainoankaan edellisen espanjalaisen retkikunnan. Sitä johti italialainen ylimys Alessandro Malaspina, joka oli siirtynyt Espanjan palvelukseen ja kunnostanut itseään Englantia vastaan taistellen (1779—83). Rauhanteon jälkeen hän harrasti Espanjan siirtomaitten kehitystä ja teki sitä varten kaksi matkaa Filippiineille, korjasi paljon saariston karttaa ja toisella matkallaan purjehti maan ympäri. V. 1789 hän sai johdettavakseen suuren retkikunnan, jolla oli paitsi käytännöllistä myös suuri tieteellinen ohjelma. Paitsi kartoitusta retkikunnan piti edistää useita muitakin tieteitä, jota varten sen mukaan lähti joukko päteviä oppineita. Malaspinan piti muun muassa vielä etsiä salmea Tyynestä merestä Hudson-lahteen. Toivottiin sen löytyvän Alaskan eteläpuolelta 58:nnen ja 60:nnen leveyspiirin vaiheilta. Lisäksi oli laadittava entistä tarkempia karttoja jo ennen löydetyistä rannoista.

Karttain korjaaminen ja havaintojen tekeminen alkoivat La Plata-maissa, jonka jälkeen retkikunta tutki Patagonian rantoja ja Falklandin saaret. Guayaquilista kuljettiin Galapagos-saarille ja sieltä Panamaan ja Mexicon Acapulcoon. Sieltä Malaspinan molemmat laivat purjehtivat Alaskaan mainittua salmea etsimään. Tutkittiin Yakutat-lahti ja Mount St. Eliaksen seutu, jonka suunnattomista jäävirroista Malaspina toi ensimmäisen seikkaperäisen kuvauksen. Suurin sen glaciereista on nykyisin hänen nimisenään tunnettu. Kun salmea ei löydetty, niin Malaspina purjehti rannikkoa alaspäin ja saapui syksyllä 1791 takaisin Acapulcoon.

Acapulcosta hän v. 1792 purjehti Tyynen meren poikki Filippiineille, jatkaakseen niiden tutkimista. Seuraavana vuonna hän kävi Australiassa Port Jacksonissa, johon englantilaiset olivat vähäistä ennen perustaneet siirtokunnan, ja tutki sitten Tyynen meren eteläosia. Syksyllä 1794 hän palasi takaisin Espanjaan, neljä vuotta retkellä oltuaan. Hän toi mukanaan suunnattoman tieteellisen aineskokoelman, mutta sitä ei valitettavasti ole koskaan täysin hyväksi käytetty. Malaspina joutui valtiollisten juonien uhriksi ja vietiin vankeuteen, ennenkuin hän vielä ennätti ruveta kokoelmiaan julkaisemaan. Vasta v. 1885 suuri osa niistä julkaistiin. Elämänsä loppuosan hän eli kotimaassaan Italiassa.

Samaan aikaan kuin Malaspina oli Yhdysvaltain luoteisrannikolla pari muutakin espanjalaista ja ranskalaista retkikuntaa, joiden tulokset eivät kuitenkaan olleet suuren arvoiset. Ranskalainen kapteeni Marchand tutki tarkemmin Marquesas-saariston, edelliset purjehtijat kun olivat tutustuneet vain sen eteläosaan. Matkalla oli mukana ranskalainen meritutkija Fleurien, joka kirjoitti siitä kertomuksen.

Sekä Englannissa että Espanjassa yhä vielä luultiin, että Tyynestä merestä löydettäisiin salmi Hudson-lahteen: toiset päättivät sen alkavan Juan de Fuca-salmesta, jonka perukoihin ei vielä kukaan ollut tunkeutunut. Kapteeni Yrjö Vancouver sai tämän kysymyksen ratkaistavakseen.

Yrjö Vancouver ja Amerikan luoteisrannikon kartoitus.

Vancouver oli, samoin kuin useat muutkin hänen aikansa parhaista purjehtijoista, Cookin oppilas ja oli perinyt monta suuren edeltäjänsä etevää ominaisuutta. Hän lähti matkaan kahdella laivalla huhtikuussa 1791, purjehti Hyväntoivonniemen ympäri Intian mereen ja saapui syyskuussa myrskyisen matkan jälkeen Australian rannikolle, jota hän tutki pitkän matkan. Tasmanian ohi purjehdittiin Uuteen Seelantiin ja korjattiin sen rannikon karttaa, jonka jälkeen purjehdittiin Tahitiin ja sieltä Sandwich-saarille, joiden olot olivat Cookin käynnin jälkeen paljon muuttuneet, muun muassa sen johdosta, että turkiskauppiaat olivat tuoneet saaristoon ampuma-aseita. Huhtikuun puolivälissä 1792 saavuttiin »Uuden Albionin» rannalle ja retkikunta saattoi aloittaa varsinaisen työnsä. Koko rannikko tarkoin tutkittiin ja kartoitettiin pohjoista kohti edeten. Se oli yleensä suora ja suojaisia lahtia oli vähän, vaikka takamaa olikin kaunis, metsäinen ja vuorinen. Kap Mendocinon ohi yhä kauemmaksi pohjoista kohti edettäessä tavattiin siellä täällä alkuasukkaita, jotka olivat ystävällisiä ja avuliaita. Eräässä kohdassa merivesi oli sameata kuin jokivesi, mutta Vancouver ei keksinyt syytä, suurta Columbia-jokea, joka sillä kohdalla purki vetensä mereen. Joen oli vähäistä ennemmin löytänyt amerikkalainen purjehtija Robert Gray, joka sille oli antanut laivansa nimen. Vancouver tapasi matkalla tämän purjehtijan ja kuuli hänen löydöstään, joka sitten vaikutti, että Oregonin rannikko joutui Yhdysvalloille eikä Englannille. Joen varsinaiset löytäjät lienevät kuitenkin olleet espanjalaiset, jotka paria vuosikymmentä aikaisemmin samalla olivat julistaneet rannikon omakseen.

Huhtikuun 29:ntenä Vancouver saapui Juan de Fuca-salmeen, joka oli purjehtijain kesken kuulu, vaikk'ei kukaan ollut sitä tutkinut eikä edes nähnytkään se mies, josta se on nimen saanut (II, s. 419). Vancouver ryhtyi nyt kartoittamaan- näitä erinomaisen monimutkaisia rantavesiä ja suoritti työn, jonka vertoja perusteellisuuden ja tarkkuuden puolesta löytöretkien historia tuskin toista tuntee. Hän oli päättänyt tutkia joka sopen, josta ehkä saattaisi lähteä Atlantinmereen tuo kauan kaivattu salmi, ja silmäys karttaan riittää osoittamaan, kuinka suunnaton määrä lahtia ja kapeita vuonoja sitä varten oli perukkaan saakka etsittävä ja kartoitettava. Vancouver aina jätti molemmat laivansa varmaan ankkuripaikkaan ja upseereineen veneillä suoritti rantavesien tutkimisen ja kartoituksen. Monet paikat, jotka näillä retkillä nimitettiin, muistuttavat meille hänen upseereitaan, muun muassa Puget Sound-vuono, joka Juan de Fuca-salmesta pistää kauas Washingtonin sisäosiin. Veneretkillä koottiin runsaasti havaintoja maan luonnosta ja asukkaista ja Vancouver laati niiden perustuksella kertomuksen maan tulevaisuuden mahdollisuuksista. Puget Sound metsineen ja niittyineen varsinkin herätti luonnonkauneudellaan ihastusta; mutta se oli silloin vielä melkein asumatonta seutua. Sisämaasta näkyi korkeita lumihuippuja, ja korkein sai nimekseen Mount Rainier erään meriupseerin mukaan, joka myöhemmin yleni amiraaliksi, samoin kuin Pugetkin.

Kun salmea ei löytynyt näiltä vesiltä, niin retkikunta vähitellen alkoi kulkea rannikkoa seuraillen pohjoista kohti, tutkien tarkkaan Vancouverin saaren ja mannermaan välisen rannan Nootka-salmeen saakka ja hankkien varman tiedon siitä, ettei ainakaan näiltä latitudeilta ollut väylää Hudson-lahteen. Osan salmesta olivat jo espanjalaiset ennättäneet tutkia. Pohjoisempana maisemat muuttuivat yhä jylhemmiksi ja karummiksi, vuoret paljaammiksi, mutta asukkaitten kanssa oltiin kaikkialla mitä parhaissa väleissä.

Elokuun lopulla retkikunta palasi Nootka-salmeen, Vancouver-saaren länsirannalle, johon oli saapunut kotimaasta varastolaiva ynnä espanjalainen komissaari Quadra, jonka kanssa piti sovittaman rannikon omistuksesta. Mutta kun sopimusta ei saatu aikaan, niin Vancouver lähetti yhden upseereistaan kotimaahan ohjeita saamaan ja purjehti itse etelää kohti. Yksi hänen laivoistaan — hänellä oli varastolaivan saavuttua kolme — purjehti Columbian suistamolahteen hyökylaineitten läpi, jotka melkein kokonaan salasivat salmen suun, ja retkeläiset nousivat jokea pitkän matkaa sisämaahan, tutkien sen väyliä ja seurustellen asukkaitten kanssa, jotka pitkin matkaa olivat ystävällisiä. Lähellä etäisintä saavutettua kohtaa nähtiin komea, lumipeittoinen vuori, joka sai nimensä etevästä purjehtijasta lordi Koodista. Retkikunta sitten viipyi jonkun aikaa Californian Montereyssa, jonka jälkeen se purjehti Sandwich-saarille. Välillä huomattiin olemattomaksi eräs saaristo, jonka espanjalaiset olivat karttaan merkinneet, paranneltiin Sandwich-saariston karttaa ja palattiin maaliskuussa 1793 Amerikan rannalle edellisenä syksynä kesken jäänyttä työtä jatkamaan. Syksyn tullessa oli rannikko 56°44':n leveydelle saakka huolellisesti kartoitettu. Etäisin niemi sai nimeksi Kap Decision (Ratkaisun nokka), sillä siihen saakka oli kaikiksi ajoiksi osoitettu toivotun salmen olemattomuus. Vancouver nimitteli vedet ja maat, mutta säilytti myös semmoisia nimiä, joita eräs varhaisemmin käynyt espanjalainen retkikunta oli antanut. Tämän jälkeen hän palasi Nootkaan ja Montereyhin, mutta kun vastaanotto siellä oli epäystävällinen — Monterey silloin vielä kuului Espanjalle — niin hän purjehti Sandwich-saarille talvea viettämään, käyttäen tilaisuutta saariston kartan parantamiseksi.

Maaliskuussa 1794 Vancouver vielä kerran palasi Amerikan luoteisrannikolle työtään jatkamaan. Hän purjehti nyt Alaskan etelärannikolle, tutki suuren Cook-vuonon ja vuonot siitä itään päin, kunnes sai tämän kartoituksen edellisen kesän työhön liitetyksi. Pitkin matkaa saatiin ihailla rannikkoa seurailevaa mahtavaa alppijonoa ja Vancouver sen yhtenäisestä rintamasta päätti, ettei sen poikki saattanut olla mitään aukkoa mantereen sisäosiin. Kun Chatham- ja Lynn-vuonon seudut vielä oli perinpohjin etsitty, niin oli suuri työ loppuun suoritettu, ja Vancouver upseereineen ja miehineen vietti suuren juhlan. Retkikunta purjehti Nootkaan ja sieltä Chilen ja Kap Hoornin kautta kotimaahan. Tuskin ennätti Vancouver kirjoittaa retkestään kertomusta, kun hänet kuolema tapasi v. 1798, ja hänen veljensä yhdessä kapteeni Pugetin kanssa julkaisi matkakertomuksen.

Kapteeni Broughton, jonka Vancouver oli lähettänyt kotimaahan ohjeita hakemaan, takaisin palattuaan purjehti Hawaijin kautta Japaniin, korjaten ja täydentäen paljon sen karttaa. Toisella matkallaan hän korjaili ja täydensi La Pérousen laatimaa Sahalinin sekä Amurin suistamon ja Korean välisen mannerrannikon karttaa. Tällä matkalla hän menetti toisen laivansa Japanin rannikolla. Hän palasi Englantiin v. 1799.

Australian valtaus.

Englannin hallitus päätti v. 1786 perustaa Australiaan vankilasiirtokunnan ja valitsi sen paikaksi Botany Bayn, jossa Cook oli noussut maihin ja tavannut niin paljon kasveja, että hän oli siitä lahdelle nimen antanut. Kapteeni Arthur Phillip lähetettiin seuraavan vuoden alkupuolella pienen laivaston keralla yritystä alkuun panemaan. Ensimmäisen siirtokunnan paikaksi valittiin kuitenkin viereinen Port Jackson, koska sillä Botany Bayhin verraten oli paljon etuja. Satama oli erinomainen, ja pienestä vankilasiirtokunnasta, joka sen etelärannalle perustettiin, kasvoi aikaa myöten Sydneyn kaupunki. Tyhjinä palaavat laivat kulkivat eri teitä ja täydensivät monella tavalla entisiä löytöjä. Eräs purjehti Tyynen meren keskitse Kermandec-saarien kautta Tahitiin, jossa Cookin vanhat tuttavat Otu ja Oedidi vielä elivät, mutta Omai oli kuollut. Laiva sai mitä parhaan vastaanoton, ja miehistö, jonka kesken keripukki oli tehnyt pahoja tuhoja, nopeaan parani. Tahitista kapteeni Lever purjehti Macaoon. Luutnantti Shortland tutki Uuden Guinean koillispuolisia saaristoita, luullen Salomon saarien olevan samaa suurta saarta. Keripukki alkoi kuitenkin tehdä niin kamalia tuhoja, että toinen laivoista oli upotettava, ja toinen töin tuskin pääsi Bataviaan, josta kotomatka kulki tuttuja teitä. Samoin toisetkin palaavista laivoista mikä milläkin kulmalla täydensivät karttaa. Luutnantti Ball, joka niinikään tutki Salomon saaria, palasi kotimaahan Kap Hoornin tietä ja toi mukanaan Eurooppaan ensimmäisen kengurun. Kapteenit Marshall ja Gilbert purjehtivat Mikronesian kautta, joka oli Tyynen meren vähimmin tunnettuja osia, löytäen saaristot, jotka ovat heistä nimensä saaneet.

William Bligh ja »Bountyn» seikkailut.

Samaan aikaan kun Australia sai ensimmäisen siirtokuntansa, Englannin hallitus lähetti retkikuntia, joiden piti tuoda leipäpuu Tyynen meren saarilta Länsi-Intiaan. Josef Banks, Cookin mukana ollut luonnontutkija, hartaasti kannatti näitä yrityksiä. Ensimmäisen retken teki luutnantti William Bligh »Bounty» laivalla. Bligh, joka oli etevä ja tarmokas, vaikka kiivas ja mielivaltainen kapteeni, purjehti Hyväntoivonniemen ympäri, Uuden Seelannin ja Bounty-luotojen kautta Tahitiin ja otti sieltä suuren joukon leipäpuita. Mutta Ystävyyssaarilla laivaväki Fletcher Christianin johdolla teki kapinan, se kun oli kapteeniinsa suuttunut ja ihastunut Polynesian asukkaihin ja luontoon. Bligh ja hänen kanssaan 18 miestä pantiin pieneen laivaveneeseen, mukaan vähän ruokavaroja mutta aseita ei ensinkään. Vaikka tämä täpötäysi vene vähine varustuksineen täten hylättiin avuttomaksi valtamerelle, niin pelastui se kuitenkin, ja harvoin on vähemmillä apuneuvoilla suoritettu uljaampaa merimatkaa. Bligh veneineen jonkun aikaa kuljettuaan näki maata ja saapui Tofoa-saareen, jossa kuitenkin koko joukko oli vähällä saada surmansa asukkaitten kavalassa äkkihyökkäyksessä. Ei ollut muuta pelastuksen keinoa kuin ruveta pyrkimään veneellä Itä-Intiaan. Vaikk'ei Blighillä ollut karttaa, niin purjehti hän kuitenkin pasaadituulen tasaisesti työnnellessä ensin Fidshi-saarille, kulki tämän saariston läpi, tuli Uusille Hebrideille ja sieltä vihdoin aavan meren poikki pääsi Australian rannikolle. Vene onneksi tapasi barrierisärkän — Australian rannikon ulkopuolella kulkevan korallisärkän — 13 leveysasteen vaiheilla, jolla kohdalla siinä on aukko. Australian rannalla tavattiin pieni saari, joka nimitettiin »Pelastuksen saareksi». Matka rannikkoa pitkin Torresin salmeen suoritettiin kuudessa päivässä. Ruoan avuksi koottiin rannalta äyriäisiä ja mitä muuta syötävää löydettiin. Tosin alkoivat miesten voimat yhä enemmän loppua, mutta siitä huolimatta päästiin onnellisesti Torresin salmen läpi ja saavuttiin Timoriin 12 p. kesäk., 41 päivää siitä kun oli Tofoasta lähdetty. 41 vuorokaudessa oli kuljettu kaikkiaan 6000 kilometriä, s.o. 146 kilometriä vuorokaudessa. Säät ja tuulet olivat olleet mitä suotuisimmat. Muutoin ei niin nopea matka pienellä veneellä olisi ollut mahdollinen. Kupangissa hollantilaiset uudisasukkaat ottivat mitä ystävällisimmin vastaan Blighin ja hänen toverinsa. Heille myötiin pieni kuunari ja sillä he sitten purjehtivat ensinnä Bataviaan ja sitten edelleen Eurooppaan. Bligh ennätti vielä ennen kuolemaansa nähdä monet vaarat ja seikkailut ja yleni amiraaliksi. Toisella retkellä hän kuljetti Tahitista leipäpuunkin Länsi-Intiaan.

»Bountyyn» jääneet kapinoitsijat, kaikkiaan 25 miestä, palasivat Tahitiin, jossa he olivat ennättäneet tehdä saaren impien kanssa lemmenliittoja, — juuri nämä liitot olivatkin suurimpana syynä siihen, että he kapteeniaan vastaan kapinoivat — osa heistä jäi Tahitiin, toinen osa, kahdeksan miestä, Fletcher Christianin johdolla otti Tahitista kuusi miestä ja kaksitoista vaimoa ja purjehti sitten »Bountylla» Pitcairn-nimiselle saarelle, joka on Tahitista noin 2300 kilometriä länsilounatta kohti, Paumotu-saariston uloimpia. Saari on jyrkkä, yli 600 metriä korkea basalttikeila, ainoastaan vähän päälle viisi neliökilometriä alaltaan. Laaksoissa on erinomaisen hedelmällistä maata ja ilmasto on leutoa, sillä Pitcairn on melkein käännepiirin alla. Kiviaseista ja samanlaisista kivipatsaista päättäen, joista Pääsiäissaari on kuulu, Pitcairn on esiaikoina ollut asuttu, mutta »Bountyn» miesten sinne saapuessa se oli aivan autio. Christian Fletcher nousi saarelle maihin ja perusti sinne siirtokunnan. »Bounty» poltettiin. Petoksien ja hurjan elämän vuoksi ensimmäiset vuodet tämän kauniin saaren historiaa kuitenkin olivat sangen synkät. V. 1800 kaikki miehet olivat kuolleet, paitsi Alexander Smith, joka oli menestyksellä kasvattanut nousevaa nuorisoa ja eli aina vuoteen 1829. Seuraavana vuonna koko siirtokunta muutti Tahitiin, koska Pitcairnin ilmasto oli metsien hävityksen jälkeen huononnut, mutta Tahitin löyhtynyt siveys ja lämmin ilmanala oli pitcairnlaisille niin vastenmielinen, että he vuoden kuluttua palasivat takaisin saarelleen. 1856 he taas kaikin — 60 nainutta ihmistä ja 134 henkeä nuorisoa — muuttivat Norfolk-saarille, josta kuitenkin osa pian palasi takaisin. 1870-luvulla siirtokunta oli erinomaisessa kunnossa, mutta viime vuosisadan lopulla huomattiin väestökannan liian läheisten sukulaisten avioliittojen takia suuresti rappeutuneen ja siveyden löyhtyneen. Saarella puhuttiin sangen omituista kielimurretta, joka oli muodostunut Tahitista tulleiden vaimojen kielestä. Suurin osa täysikasvuisista kuitenkin puhui myös englannin kieltä. Väkiluku on nykyisin noin 170 henkeä ja saarelaisilla on oma laiva, joka välittää heidän kauppaliikettään.

Huonommin kävi niiden, jotka olivat Tahitiin jääneet. Heistä osa saatiin kiinni, kuusi vietiin sotaoikeuden tuomittavaksi Englantiin ja kolme v. 1792 mestattiin. Lord Byron on tämän valtameriseikkailun ikuistanut ihanassa »Saari» runoelmassaan.

Englannin hallitus lähetti kapteeni Edwardsin »Pandarolla» etsimään kadonnutta »Bountya» ja saattamaan kapinalliset edesvastuuseen, ynnä samalla jatkamaan tutkimuksia. Edwards saikin Tahitista kiinni yllämainitut kuusi miestä, mutta turhaan hän muilta saarilta etsi »Bountya» ja sen miehiä. Risteillessään hän löysi useita uusia saaria, ja tapasi Vanicoronkin, sen saaren, jolla La Pérouse luulon mukaan oli kärsinyt haaksirikon. Mutta kun hän ei lähettänyt maihin venettä, niin ei hän kadonneitten ranskalaisten kohtalosta saanut mitään tietoa. Torresin salmeen pyrkiessään »Pandora» purjehti koralliriutalle ja upposi, osa miehistöstä laivan mukana. Suurempi osa kuitenkin pelastui veneihin ja suoritti niissä tosin lyhyemmän, mutta muutoin täysin yhtä vaikean retken Timoriin kuin Blighkin.

D'Entrecasteaux.

Samaan aikaan oli Tyynen meren länsiosissa toimessa ranskalainen retkikunta, jonka johtajana oli Bruni d'Entrecasteaux. Sen päätehtävänä oli La Pérousen retkikunnan etsiminen, kuten jo mainitsimme. »Recherche» ja »Esperence» lähtivät Brestistä 28 p. syysk. 1791; jälkimmäisen laivan komentajana oli Hun de Kermandec, jonka nimi on säilynyt Etelämeren nimistössä. Useita tiedemiehiä seurasi retkelle.

Ensiksi poikettiin Teneriffaan, jonka huipulle ranskalaiset tiedemiehet nousivat. Kapissa saatiin kuulla, että muka eräs englantilainen retkikunta oli nähnyt ranskalaisten upseerien univormuja Amiraliteétti-saarilla, Uuden Guinean pohjoispuolella, ja sinne senvuoksi päätettiin lähteä etsimään. Amsterdam- ja St. Paul- saarien ohi d'Entrecasteaux purjehti Van Diemenin maan, nykyisen Tasmanian rannikolle, johon pysähdyttiin. Luonnontutkijat käyttivät aikaa retken tekemiseen maan sisäosiin, jossa varsinkin kumipuut (Eucalyptus) suunnattomalla koollaan herättivät heidän huomiotaan. He näkivät niinikään mustia joutsenia ja kenguruita sekä kohtasivat maanasukkaita. D'Entrecasteaux sitten purjehti Tasmanian etelärantaa itää kohti ja kartoitti siitä kappaleen, antaen nimiä salmille ja saarille. Tasmaniasta hän purjehti Uuteen Caledoniaan, kartoittaen sen lounaisrannikon erinomaisen vaarallisesta purjehduksesta huolimatta. Salomon saarien kautta matka sitten piti Amiraliteetti-saarille, mutta vaikka ne tarkkaan etsittiin, niin ei tavattu La Pérousesta eikä hänen retkikunnastaan vähintäkään jälkeä.

Hankittuaan Amboinasta vereksiä ruokavaroja d'Entrecasteaux purjehti Australian mannermaan lounaisrannalle ja seurasi sitä itää kohti, ei kuitenkaan niin kauaksi, että olisi löytänyt salmen, joka erottaa Tasmanian mannermaasta. Luonnontutkijat kävivät maissa; kerran rantaan poikettaessa Riche eksyi muista ja vaelsi pari päivää ilman ruokaa, ennenkuin löysi takaisin muitten luo. Vastatuulien ja vedenpuutteen vuoksi d'Entrecasteaux purjehti Tasmaniaan, ennenkuin oli saapunut salmeen saakka. Mutta manteren rannikkoa kulkevasta voimallisesta virtauksesta hän päätti, että salmi oli olemassa. Tasmaniassa viivyttiin jälleen jonkun aikaa ja Labillardière, joka sitten kirjoitti retkestä matkakertomuksen, kokosi paljon tietoja sen asukkaista. Matkaa jatkettiin sitten Uuden Seelannin ohi Tongatabuun ja Ystävyyssaarille, joilla viivyttiin joku kuukausi. Sieltä matka piti Uusien Hebridien kautta Uuteen Caledoniaan, jonka sisäosasta näkyville vuorille luonnontutkijat tekivät retken, nähden niiden kukkuloilta meren vastakkaiselta puolelta. Tavattiin asukkaita, jotka yleensä olivat ystävällisiä, vaikka ihmissyöjiä, mutta heiltä ei saatu minkäänlaisia tietoja La Pérousen retkikunnasta. Ruostunut kynttilänjalan kanta oli ainoa muisto, mitä siellä oli Cookistakaan säilynyt. Kapteeni Kermandec kuoli Uudessa Caledoniassa.

Sitten d'Entrecasteaux purjehti Santa Cruz-saarille, joilla täytyi tapella alkuasukkaitten kanssa, ja sieltä Salomon saarien kautta Uuden Guinean itäpään edustalla olevaan saaristoon, josta hän löysi useita uusia saaria, täydentäen Bougainvillen löytöjä ja antaen löytämilleen saarille nimiä itsensä ja naapuriensa mukaan. Monta kertaa laivat olivat vaarassa näillä riuttaisilla vesillä, mutta aina ne lopulta pelastuivat umpimutkista. Vihdoin saavuttiin Uuden Guinean rannikolle, seurattiin sitä ja poikettiin sitten nykyisille Bismarck-saarille, joiden suurimman saaren, silloisen Uuden Britannian, kartoituksen d'Entrecasteaux Dampierin jäljeltä täydensi. Mutta ennenkuin hän vielä ennätti poistua tästä saaristosta, yllätti hänet äkkitauti ja kuolema, ja Dauribeau sai retkikunnan johdon. Pontevan ja kyvykkään d'Entrecasteauxin kuoltua taudit alkoivat tuhota muutakin miehistöä, niin että molemmat ranskalaiset laivat hyvin heikontunein miesvoimin saapuivat Javaan. Siellä Dauribeau kuoli ja suurin osa retkikunnan jäsenistä otettiin sotavankeuteen, koska matkan aikana oli syntynyt sota Ranskan ja Hollannin välillä. Sotavangit, joiden joukossa oli Labillardière, kuljetettiin v. 1795 Mauritiukseen ja sieltä vasta seuraavana vuonna kotimaahansa Ranskaan.

Vaikka retkikunta ei löytänytkään La Pérousea eikä saanut tietoja, jotka olisivat hänen katoamistaan valaisseet, niin kartutti se kuitenkin suuressa määrin Tyynen meren tuntemista ja varsinkin luonnontutkijat toivat mukanaan runsaan saaliin. Labillardièren kokoelmat tosin otettiin takavarikkoon ja vietiin Englantiin, mutta Josef Banksin välityksellä ne luovutettiin hänelle takaisin.

Retkiä Tyynelle merelle tehtiin tämän jälkeen harva se vuosi, mutta vaikka löydettiinkin ennen tuntemattomia pieniä saaria monella retkellä, niin eivät ne enää olleet niin tärkeitä, että kannattaisi niitä kaikkia erikseen mainita. V. 1796 kapteeni Wilson »Duffilla» kuljetti lähetyssaarnaajia Tahitiin ja useihin muihin Tyynen meren saariin. Matkalla hän muun muassa täydensi Fidshi-saariston karttaa. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla olivat Tyynen meren maantieteen pääpiirteet selvitetyt. Neljänä viimeisenä vuosikymmenenä oli saatu enemmän aikaan kuin koko sinä aikana, joka oli kulunut Magalhãesin matkasta. Yhdeksännentoista vuosisadan purjehtijoille oli jäänyt vain yksityiskohtien oikominen ja täydentäminen.