MONTE MARIOLLA
Veikko Antero Koskenniemi translation
Giosuè Carducci
Harjalla Marion, loistossa ylhäin ilmain kypressit hartaina seisoo, katsoen laaksoon, miss' ohi usvaisten rantain vaieten kulkee mahtava Tiber,
nähden allansa Rooman äänetönnä aamua vuottain ja niinkuin laumansa suuren keskellä jättiläispaimenen, nousevan eessään Pietarin kirkon.
Juokaatte harjalla aurinkoisen vuoren, ystävät, viininne, jonneka säteet aamun kirkkaina taittuu! Hymyilkää: me kaikki kuolemme kohta.
Antaos minulle vaan, kun lauluni lentää, kuohuva malja, Lalage, ja hento kukka, antaos ruusu, min hehku ja tuoksu ja loisto tuulehen haihtuu.
Huomenna kuolemme, niinkuin eilen kuoli joita me lemmimme, ystävistä kauas, lemmestä kauas kalpeina varjoina käymme kuoleman maille.
Kuolemme, mut ikiaikojen taakse kiertää auringon ympäri Maa, yhä helmastansa uudet elämät nostain, uudet syttäin kipunat yöhön,
elämät uusin lemmenliekkeinensä, elämät uusin taisteluin ja haluin, — uutten jumalten kunniaksi kaikaa laulunsa uudet.
Syntymättömät, te käsihin joiden soihtu se joutuu, jonka me hukkasimme, teidänkin vuoro on, lastenne, lastennelasten kadota kerta.
Oi sinä Maa, minun aatosteni äiti, haihtuvan henkeni äiti! Kuinka paljon tuskaa ja iloa lennätätkään vielä ympäri päivän,
kunnes paeten pakkasta ja yötä päiväntasaajan seutuvilla kerta yksinäinen vaimo ja mies ypöyksin elävät enää,
näkevät keskellä kuollehitten metsäin, kuinka sa taakse jylhäin vuortenharjain hiljallensa painuin, ihana päivä, iäksi sammut!