VIII.

Hääpidot sodan suussa.

Se on yleisesti tunnettu ja myönnetty asia, että 1808-1809 vuoden suomen sota on ollut säädyllisimpiä kaikista tällä vuosisadalla meidän maanosassa käydyistä sodista.

Surullinen poikkeus tästä on kuitenkin tuo tavallansa mainio Vaasan kaupungin ryöstö, joka tietysti tapahtui ruotsin kaartien menestymättömän hyökkäyksen johdosta Venäjän sotajoukon niskoille ja joka suuresti häväisee Venäjän sotapäällikön kenrali Demidoffin muistoa.

Se oli sama Demidoff, joka sittemmin ylipäällikkönä eli kommendantina Turun kaupungissa kohteliaisuudellaan ja kovalla soturiensa kurinpidolla koki päältänsä poistaa Vaasan ryöstön kautta saamansa tahrapilkun.

Poikkeuksiin on myös luettava venäläisten julma käytös Kauhajoella, Närpiössä ja Kaskisten kaupungissa, jonka sanotaan tulleen sota-aseilla varustettujen talonpoikain vastarinnasta, johon venäläiset luulivat paikkakunnan pappien ja virkamiesten olleen syyllisinä.

Eräs pieni kirjanen "Paavo Nissinen" esittelee myöskin, kuten lukija kenties muistanee, kamaloita seikkoja Tampereen tienoilta, jossa "amirali Rutt" ja "kenrali Spuff" rohkeilla vainomusretkillään maalla ja merillä olivat saattaneet Rajeffskyn sotajoukon oikein arveluttavaan hätään.

Nämät vastukset nostivat tietysti Venäläisissä suuren vihan ja vimman, joka matkaan saattoi paikka paikoin väkivallan tekoja.

Näitä poikkeuksia lukuun ottamatta on kohteliaisuus ollut tämän sodan tunnusmerkkinä, kuten seuraavastaki kertomuksesta sopii nähdä.

1809 vuoden talvi oli aivan ankara kuten tietty on. Ahvenanmaan meri ja Merenkurkku olivat vankassa jäässä, jonka tähden mainio "Kulneff" sai käskyn kaikella ratsuväellään Signilskärin tietä pyrkiä Ruotsin rannoille, samalla aikaa kun "Barclay de Tolly" valmisteli sotaretkeään Merenkurkun yli, tehdäkseen siten toivotun ja onnellisen lopun vaivaloisesta sodasta.

Kaikki eteläsuomessa majailevat sotajoukot ja erittäin ratsuväki kokoontui siis Vaasan kaupunkiin mainitussa tarkoituksessa.

Kenrali Demidoff, yläpäällikkö Turussa, sai myös käskyn kasakkajoukkoineen saapua Vaasaan.

Tämä joukko kulki tavallista sisätietä Turusta pohjanmaalle, Virtsanojan, Säkylän ja Euran kautta Haistilan lautalle ja siitä Pohjanmaan valtatietä eteenpäin.

Ratsuväki otti yökortterin Isosäkylän kylässä eräänä helmikuun iltana 20° pakkasessa. Määrä oli seuraavana päivänä pitkittää matka Euran pitäjän läpitse.

Huhu vihollisten tulosta oli levinnyt tavattomalla nopeudella ja synnyttänyt asujamissa äkillisen pelon, kuten hyvin voi käsittää.

Nämät tienoot olivat tähän asti pääsneet pienimmistäki sodanvastuksista. Vaikka kyllä juttuja kävi venäläisten kohteliaisuudesta ja lempeydestä, jäi tämä asia kuitenki pian unhotuksiin, kun ne kamalat ja hirveät muistelmat Ison Ryssän ajoilta, joita vanhat ihmiset vielä kertoilivat, johtuivat mieleen.

Euran pitäjä oli varmaan silloin ollut altisna venäläisten hävitysretkille, ja verisiä tappeluja taisteltu sillä suurella lakealla Eurajoen varrella, jota Euran niityksi kutsutaan.

Tämän sopii päättää niistä ihmisluista ja kaikenlaisista sota-aseista, joita koolta on löydetty eräästä kunnasta kirkon likellä pappilan maalla.

Kun tuli tieto että lähenevät viholliset olivat ratsuväkeä, kiihtyi pelästys vielä pahemmaksi.

Luultiin muka tämän ratsuväen olevan Kalmukkeja eli koirankuonoisia, jotka tietysti verekseltä söivät hevosenlihaa ja joivat hevosen verta, sekä myös kansan yleisen luulon mukaan, mikä oli kaikista hirveintä, ryöstivät pieniä lapsia missä vaan sattui, verekseltä suuhun syödäksensä oikeina herkkupaloina.

* * * * *

Seuraavana päivänä olivat häät pidettävät Isovaheen rusthollissa, joka oli tien varrella melkein puoli matkalla Kautuan rautatehtaan ja Vaanisten kartanon välillä.

Pait Isovahetta oli saman tien varrella myös Vähävaheen ja Nuoranteen rusthollit sekä suuri Sorkisten kylä.

Maaseuduilla oli ja on vieläkin tapana että häävieraat kokoontuvat puolipäivän aikana, jolloin ensin vihkiminen tapahtuu ja sitten juhlapäivälliset syödään. Tanssi alkaa hyvään aikaan iltapuolella.

Ainoastaan ylkämies, joka oli maafiskali H., asuva Köyliön pitäjässä, oli hyväksi onneksi saapunut hääpaikalle edellisenä päivänä.

Noin kello 8 aikana aamulla saapui ensimmäinen kasakkaosasto paikalle. Siinä oli vaan 9 miestä upseeri johtajana.

Kasakkajoukko ajoi pihaan ja otettiin suurimmalla nöyryydellä vastaan.

Isäntäväki ja maafiskali kutsuivat upseerin sisälle koristettuun saliin, ja täällä asetettiin hänen eteensä suurukseksi mitä talossa parhainta löytyi, muitten muassa emännän verratonta destillatum'ia ja kotopantua suomen olutta, joka oli voittanut suuren maineen ulkopuolella Suomen rajojakin.

Semmoista suurusta upseeri varmaan ei ollut saanut maistaa moneen aikaan. Suuruksen päätettyä ei ollutkaan paljon destillatum'ia jälillä tuopin pullossa.

Upseeri koetti parastaan saada kansapuhetta toimeen rauhoittaakseen pelästynyttä isäntäväkeä. Hänellä oli, niinkuin venäläisillä yleensä, tavatoin kyky esittää mielipiteensä, vaikka maan kieli oli hänelle tuntematoin.

Sillä aikaa kestittiin kasakat ylenpalttisesti renkituvassa ja hevoset saivat kauroja täydet vakalliset.

Mutta sodan aikana ei sovi pitää pitkää suurusväliä. Kasakkain oli kiirusti lähteminen ja upseeri käski maafiskalin, joka kantoi virkapukua, seurata häntä matkalle.

Maafiskalin läsnäolo oli näet upseerille aivan tarpeellinen vihollisten maassa poistamaan kaikkia vastuksia ja olemaan välittäjänä sotaväen ja asujanten kesken.

Mikäs nyt oli tekeminen?

Muuta keinoa ei ollut kuin vaan rukouskirjaan ryhtyä.

Upseeri oli kaikeksi onneksi hyvän suuruksen purtua aivan hellätuntoinen. Oli kenties itsekin jättänyt onnellisen kodon tai lemmityn morsiamen Volgan rannoille sotaan lähteissään.

Kun hän nyt sai kuulla, että häät olivat pidettävät samana päivänä, käski hän morsiamen astua esiin nähdäksensä oliko asiassa perää.

Morsian astui sisään vaaleana vapisevana; upseeri tervehti häntä ystävällisesti ja sai ylkämiehen ja morsiamen vihdoin ymmärtämään, että heidän tuli hänen edessään suudella toisiaan, jott'ei hänen olisi syytä epäillä asian todenperäisyyttä.

Suutelotemppu tehtiinkin säännöllisesti ja upseeri, joka näytti oikein liikutetulta, peräytti käskynsä maafiskalille.

Upseeri sanoi nyt ystävälliset jäähyväiset isäntäväelle, yljälle ja morsiamelle, otti hyvän piiskaryypyn ja teki vielä lähteissänsä semmoisen asetuksen, jota paitsi sinä päivänä todenmukaisesti häitä ei olisi pidetty.

Pienestä joukostaan asetti hän, näet, kaksi kasakkaa koko päiväksi talon portille estämään kaikkia muita pihaan pääsemästä, kuin juhlapukuihin vaatetettuja häävieraita.

Tuskin oli upseeri joukkoineen päässyt matkalle, kun toinen osasto sisältävä 30 kasakkaa, pysähtyi portille, mutta kohta taas ratsasti eteenpäin sisään poikkeamatta. Yhtä suuria osastoja kuljeskeli sitten sivutse joka tunti aina iltaan asti vähintäkään häiriötä tekemättä talolle tai sen asujamille.

Edellisistä seikoista nähden sopii siis otaksua, että upseeri, joka oli asettanut vartiat portille, mahtoi ollut koko kasakkajoukon ylipäällikkö. Muuten hänen käskyjänsä ei olisi niin tarkasti seurattu.

Vähävaheen kartanossa, jonka asukkaat olivat pötkineet pakoon ja jättäneet kaikki ovet auki, kävi vähän pahasti.

Täällä rikkoivat kasakat kotorauhan, heittelivät huonekaluja huiskin haiskin, eivätkä kuitenkaan muuta anastaneet kuin kaksi höyhenpolsteria.

Tietysti ei niitä semmoisina sopinut muassa kuljettaa, jonkatähden ratkaistiin vähän saumaa polsterin toisesta päästä ja höyhenet pudistettiin aukosta ilmaan kaikkien kasakkain suureksi huvitukseksi ja iloksi.

Polsterien päällykset sitä vastoin, jotka eivät paljon tilaa ottaneet, olivat tietysti suureksi hyödyksi yökortteereissa. Eihän muuta tarvittu kuin olkilyhde tai sylyllinen heiniä, niin siinä oli hyvä vuode tiedossa.

* * * * *

Köyliön pappilassa oli paljon tärkeitä arveluttavia kysymyksiä ja keskustelemisia, pitikö pappilan kahden tyttären, jotka vanhempainsa kanssa olivat kutsutut häihin, ensinkään sinne lähteä, eritoten kun vanhemmat eivät millään ehdolla tahtoneet paikaltaan lähteä.

Provastin rouva oli sitä mieltä, että semmoinen yritys olisi pelkkää hurjuutta, eikä sanonut milloinkaan sallivansa lastensa käydä oijetis kalmukkien suuhun.

Mutta provasti, joka nuorempana oli ollut pappina Viaporin linnassa ja sitten sotapappina, oli päinvastoin vakuutettu siitä, ett'eivät kalmukitkaan milloinkaan voisi häiritä turvattomia naisia.

Täydellisesti rauhoittaaksensa arkaa rouvaansa, pani provasti tyttäriensä suojelijoiksi matkalle kaksi tukevaa miestä, joista toinen oli provastin apulainen. Seuruessa oli myös ylkämiehen äiti ajomiehineen.

Seurue oli siis aivan hyvin sekä hengellisesti että maallisesti varustettu vastustamaan vaikka pahaa henkeäkin.

Köyliön ja Euran välisellä taipaleella oli ensisti 20 virstan metsätie kuljettavana ja sitten 2 à 3 virstaa valtatietä Euran pitäjän lakealla.

Nämät kaksi virstaa olivat koko matkan vaarallisimmat paikat.

Matkustajat olivat tuskin jättäneet metsätien taaksensa ja saapuneet valtatielle, kun heidän sanomattomaksi kauhistuksekseen kasakkajoukko tuli näkyviin, kuitenkin niin kaukana heistä, että vielä oli aikaa peräytyä metsän suojaan.

Pahaksi onneksi oli maafiskalin äidillä turkit yllä punaisella päällyksellä, joka auringon paisteessa kipeästi loisti lunta vasten ja oli juuri antaa karkurit ilmi.

Akan täytyi siis lymyillä lumikinoksessa hevosloimella peitettynä, kunnes vaara oli käynyt ohitse.

Toinen pelättävä kohtaus oli se, että matkustajaimme hevoset kasakkien lähetessä rupesivat hirnumaan, jotta oli täytymys peittää hevoisten päät loimilla.

Mahdollista on, että joku kasakoista huomasi karkulaiset ja heidän vehkeensä, vaikka semmoisia varustuskeinoja oli käytetty. Mutta kasakat kuitenkin kulkivat sivutse mitään häiriötä tekemättä, jotta matkustajamme pääsivät pelkäästään paljaalla pelästyksellä.

Kasakkaparven päästyä näkyvistä aikovat häävieraat vähitellen rupesivat kömpimään esiin piilostaan ja antaumaan matkalle.

Nytpä ajettiin täyttä laukkaa eteenpäin niin varomattomasti, että re'et pahassa käänteessä menivät kumoon, josta tietysti taasen syntyi tukalaa viivykettä.

Kun vihdoin kaikki taas olivat paikoillaan, sekä hatturasiat ja matkalaukut asemillaan, pääsivät vieraat vihdoin viimeinkin muita vastuksia näkemättä perilleen Isovaheen kartanoon, jonne vahtikasakat heidät kieltämättä päästivät.

Samaan, aikaan saapuivat myös kutsutut vieraat omasta pitäjästä, jotta asianomaiset nyt olivat koossa kello yhden aikana, kaikki pelästyksissään.

Suurin pelko oli nuodeneitosista, jonka tähden net suljettiin ylihuoneesen. Kaksi heistä lymysi sänkyvaatteiden sisään, mutta toiset olivat kuitenki niin uuteliaat, että akkunanliinojen lomista tirkistelivät komeita kasakkoja.

Kun nämät olivat lähteneet kello kahden aikana, ruvettiin vihkimistoimitukseen.

Nuodeneitien täytyi siis jättää piilopaikka ja asettua nuodemiehiä vastapäätä tellaa pitämään. Ovet suljettiin toimituksen ajaksi.

Oli se kamala toimitus. Pappi sai tuskin sanoja, suustaan ja kirja vapisi kädessä, vanhat miehet näyttivät tuimilta, vaimot vaaleilta, neittien poskilla vaihetteli ruusuja ja liljoja ja nuoret miehet puristivat nyrkkejään plakkarissa.

Vihkimistemppujen toimitettua tavallisessa järjestyksessä sekä ilman odottamattomia esteitä ruvettiin puolipäiväisille, jotka tietysti vastoin tavallisuutta suoritettiin niin pikaisesti kuin mahdollista, jotta ruokapalat olivat pystyä kurkkuun sekä pelosta että kiireestä.

Päivällisen syötyä peräyisivät neitoset taasen yliskamariinsa ja pitkittivät havaintojansa niin paljon kuin pelko myödenantoi.

Välittäjänä yliskamarilaisten ja muiden vierasten kesken oli lukkari Tasténin vaimo, tavallisesti kutsuttu lukkarin muoriksi.

Kuten tietty on, kuului lukkarin virkaan ennen muinoin olla seurakuntalaisten lääkärinä ulkonaisissa vammoissa. Lukkarin muorit olivat myös tavallisesti enemmän tai vähemmän harjaantuneet parannuskeinoissa, ja sentähden Tasténin muori nyt piti velvollisuutenansa tuoda esiin lääkeopillisia tietojaan.

Neitosien juuri paraimmallaan tirkistellessä sivutse kulkevia kasakkoja astui lukkarinmuori sisään kantaen kainalossaan hako-oksaa, ja tiuskasi uutelioille varomattomille tytöille: "pankaa Jumalan tähden heti kohta hakoa nenäänne, ett'eivät nuot koirankuonoiset haistaisi täällä nuoria neitosia olevan!"

Tavallisen käsityksen mukaan olisi kalmukkien ennen sopinut pistää neulosia nenään. Mutta muorilla oli omat mielipiteensä, eikä hän siinä kauan viivytellyt, vaan pani heti paikalla keinonsa toimeen pistämällä tukkusen neulosia jokainoan nenään.

Oliko se nyt tämä keino, joka näytti voimansa, vai joku muu — sehän vaan lopuksi tuli että vaara meni ohitse kuin uhkaava ukkosenpilvi.

Kello 5:den aikana iltapuolella kulki viimeinen kasakkaosasto ohitse, ja uskolliset vartijat, joita väliaikana oli runsaasti kestitetty ruualla ja juomalla, sanoivat jäähyväiset ja läksivät matkalle muiden muassa.

Edellisestä kertomuksesta sopii arvata että sinä päivänä hyvin monta kasakkasotniaa kulki pitäjän läpitse.

Kun nyt vaara oli ohitse mennyt, uskalsivat neitoset jättää asemansa huoneen ylisillä ja ilolla antautua tanssiin sekä muihin huvituksiin.

Kotopitäjän vieraat läksivät sitten kotiin, seuraavana päivänä taas tavan mukaan tullakseen juhlaa viettämään kaukaisempien vierasten kanssa, jotka olivat olleet yötä häätalossa, paremmassa rauhassa kuin ensimmäisenä hääpäivänä.

* * * * *

Tämän kertomuksen kylläkin vaarallisista häistä sodan aikana olin jo lapsuudessani kuullut eräiltä heimolaisiltani, jotka olivat olleet saapuvilla häissä kutsuttuina vieraina.

Tämä tapaus viehätti minua silloin aivan paljon ja on nyt taasen astunut mieleeni erinäisistä syistä.

Minun on näet onnistunut sattua yhteen saman vanhan henkilön kanssa, joka alkuansa tämän tapauksen minulle on kertonut. Monet seikat olivat jo muistostani murenneet, mutta vanhus oli paremmin säilyttänyt pienimmätkin asianhaarat mielessään, jotta kertomus nyt ollee joksenkin täydellinen.

Aina siitä ajasta, jolloin Runebergin ikimuistettavat "Vänrikki Stoolin tarinat" ensikerran ilmestyivät, ei voi olla mitään Suomen sotaa kaukaisemmin tai likemmin koskevaa asiaa, joka ei voittaisi jokaisen isänmaan ystävän suurinta mielisuosiota.

Minun on siis syytä toivoa että lukija vastaanottaa tämänki kertomuksen yhtä suosiollisesti kuin se kirjoittaessa tekijää on ihastuttanut.

Lopuksi en voi olla mainitsematta, että häävieraitten joukossa oli hyvin monta taikaluuloista henkilöä, jotka olivat siitä vakuutetut, ett'ei ikinä semmoinen naimiskauppa voisi käydä onnellisesti, joka oli solmittu itse sodan suussa, vaan että se päinvastoin oli oleva "30-vuotisen sodan" alku avioväen kesken.

Onko tämä paha ennustus käynyt toteen vai eikö, sitä en voi sanoa täydellisten tietojen puuttuessa. Mutta onhan se seikka tässä kertomuksessa peräti syrjäinen.