VI.

Pahan hengen töitä.

Syy minkätähden tällä kertaa otamme pahan hengen tekoja kertoellakseni on, kuten lukija kenties arvannee, se että viime aikoina on käynyt paljon huhuja ja juttuja pahan hengen raivoamisesta Tampereen tienoilla ja erinomattain eräässä torpassa Ylöjärven kappelissa Pirkkalan pitäjää, josta ruman hengen sitte sanotaan lähteneen Tampereen kaupunkiin elähyttämään sen kaupungin jo entiseltään hyvin tunnettua irstaista markkinaelämää.

Joka kerta kuin tämmöisistä pahan hengen töistä Suomen saarella on kuultu puhuttavan, ovat sen hengen läsnäolon tunnusmerkit olleet ihan yhtäläiset, kuin Ylöjärveltä on kerrottu: eriskummallisia kamaloita ääniä kuuluu huoneen ylisiltä ja lattian alta, huonekalut lentelevät kuin höyhenpallot loukosta loukkoon, padat ja kahvepannut sisällyksineen heittäyvät lattialle ja valkea uunissa sammuu yhtäkkiä y.m.s.

Eikä tämä ole ensimmäistä kertaa kun paha henki pitää menoansa Tampereen tienoilla, jotka näkyvät olleen ja vielä olevan hänen lempipaikkojaan.

Seuraavainen juttu on täydeksi todeksi näyttävä että paha henki täällä on kuin kotonansa.

Kertomus on alkuansa vanha kansantarina. Kun tämä luultavasti jo on kansan mielestä ja muistista murennut, mutta ansaitsee hyvinki taasen tulla huomioon otettavaksi erinomattain sentähden, että se selkeästi esittelee Suomen kansan puhdasta käytännöllistä järkeä vastapäätä pahan hengen houkutuksia ja ahdistuksia, kerromme sen tässä uudestaan.

1.

Noin viisi tai kuusi sataa vuotta sitten, melkein samaan aikaan, kun ensimmäisiä kirkkoja rakennettiin länsisuomessa, oli sama ruma henki, joka aina päivien alusta on voittanut surullisen maineen olemastansa ihmiskunnan leppymättömänä vainoojana — lyhyesti puhuen itse satanas — asettanut vakinaisen asuntonsa Tammerkosken alapuolelle juuri siihen paikkaan, jossa sen tienoon asukkaat kehnoilla veneillä ja lautoilla kuljeskelivat vastaiselle rannalle.

Kun nämät tienoot siihen aikaan oli väkirikkaimmat maassa ja asukasten keskinäinen liike sentähden aivan suuri, mutta salmi kaita ja vaarallinen, oli tämä paikka oikein pirullisella taidolla valittu ja aivan sopiva houkuttelemaan raukkoja ihmis-sieluja pahan hengen kirottuun verkkoon.

Paikkakunnan asukkaat eivät tavallisesti tietäneet mitään vaarallisesta naapuristaan, vaan pitkittivät huolettomasti kanssakäyntiänsä vanhan tavan mukaan.

Mutta jok'ainoa päivä sattui hirveitä kohtauksia. Veneet ja lautat uupuivat äkkiä, ihmisiä hukkui yhtäkkiä ja kamalasti, ikäänkuin joku näkymätöin käsi olisi vetänyt heidät syvyyteen ja tulisia tuulispäitä vinkui ilmassa, joka äkkiä pimentyi ja matkaan saattoi uusia vastuksia y.m.s.

Nyt rupesivat ihmiset vihdoin käsittämään että kaikki nämät kamalat kommelukset olivat pahan hengen panemia, jonkatähden he menivät pappien luo saadakseen hyviä neuvoja kovassa hädässään.

Papit pitivät keskusteluita keskenään ja tulivat juuri samaan päätökseen kuin muutkin, että muka kaikki sattuneet onnettomuudet olivat pirun kiusauksia ja juonia.

Ainoa parannuskeino oli siis heistä jumalan mahtavalla sanalla ja exorcismon tunnetulla väkivoimalla manata ja karkoittaa ruma henki koko paikkakunnalta.

Ryhdyttiin heti työhön. Kamalalle lauttapaikalle toimitettiin monesti katolilaisaikana tavallisia juhlavaelluksia piispat ja papit etupäässä, pyhiä virsiä ja messuja veisattiin, vihkivettä ripoteltiin salmen rannoille ja exorcismon pyhiä aseita käytettiin kosolta.

Mutta kaikki tämä tehtiin turhaan. Paha henki ei ensinkään ottanut pahoiksensa näitä pyhäin miesten tuumia, vaikka niitä kesti täydet vuosikaudet.

Vaivansa palkasta saivat papit tietysti monta lihavaa paistia ja juustoa seurakuntalaisiltaan. Mutta kun pappien yritykset eivät menestyneet, panivat he siihen syyksi antimien kehnouden, jonkatähden lahjat olivat lisättävät, ennenkun parempaa seurausta voisi toivoa.

No niin — lahjoja lisättiin ja uusia juhlakulkuja pantiin toimeen suuremmalla loistolla kuin ennen. Mutta paha henki pitkitti yhä edelleen työtänsä entistä ilkeämmin aina siihen määrään että kanssakäyminen kokonaan oli keskeytettävä.

Papit panivat nyt kansan uskottomuuden syyksi kaikkiin turhiin hengellisiin yrityksiin ja herkesivät kokonaan pahaa henkeä manaamasta. Heidän ainoa voittonsa oli lihavat juustot ja paistit, jotka sen ajan yksinkertaisissa yhteiskunnallisissa oloissa kävivät rahasta.

Samaan aikaan asui Tammerkosken tienoilla kaksi arvoisaa ja ymmärtäväistä talollista, jotka jo alusta alkaen olivat pitäneet piispojen ja pappien yritykset pahan hengen poistamiseksi mitättöminä ja ponnettomina, ja sentähden tuumailivat keskenään, millä keinoin pahaa henkeä parahiten kävisi kukistaminen.

Kun koko paikkakunnan hätä ja onnetoin tila kipeästi sattui heidän sydämiinsä, päättivät he pitkän ja hurskaan hengellisen valmistuksen tehtyä voimakkaasti ryhtyä toimeen pelastaaksensa naapurinsa pirun juonista tai antaaksensa henkensä alttiiksi kansalaistensa eteen.

Ryhtyivät sitten miehullisesti työhön. Aikaiseen aamusella saapuivat lauttapaikalle ja rupesivat heti kohta niin voimallisilla syntysanoilla ja loihteilla hätyyttämään pahaa henkeä, että se joutui pahimpaan pulaan.

Alussa koetti satanas päältään poistaa loihteiden mahdin kaikenlaisilla viekkailla juonilla. Välisten kuului vedenpohjan ääriltä hätähuutoja hukkuvien, välisten huudettiin talonpoikain nimet synkän metsän syvyydestä, toisten taas kiiti heidän ympärillään eriskummaisia kirjavia lintuja ja muita lentäviä olentoja.

Vaan miehet pitivät puoltaan ja olivat varoillaan jott'eivät antaisi viekoitella itseänsä, sekä lukivat loihtosanat niin voimalliset, että 'metsä jytisi ja kalliot rannoilla särkyivät sirpaleiksi, ikäänkuin salaman lyöminä.

Nyt huomasi satanas tuhon tulevan ja päätti panna vielä kovempaa kovaa vastaan. Otti siis avukseen kaiken sen vallan, kun hänellä oli luonnon ja sen voimien yli.

Hirveimmät tapaukset, jotka muuten voivat saattaa urhoollisimmaksi miehet valkenemaan, seurasivat nyt taukoomatta toinen toisensa perästä. Ilmasta kuului kamaloita ääniä ikäänkuin tuhansien käärmeiden suhinat, ukkoinen jyrisi ja salama leimusi, syösten palavat nuolensa niin syvälle ja taajaan maan poveen, että se kovasti tärisi ja oli juuri kuin halkeamaisillaan kitaansa nielläkseen rohkeat miehet, ja vesi nousi niin äkkiä ja hillitsemättömästi, että miehet olivat uppoamaisillaan y.m.s.

Mutta eiväthän miehet nytkään välttäneet, vaan pitivät puoltansa käyttämällä vanhan virsikkään Vipusen tenhoisimmat loihtosanat, joiden voimalla muinaiset suomalaiset, kuten tietty on, ovat poistaneet pahimmatki vammat.

Satanas sai harmikseen kokea suomalaisten "sanojen" väkevää voimaa, ja kun hän oli tehnyt vastarintaa tarmonsa takaa ja turhaan potkinut tutkainta vastaan, oli hänen täytyminen tehdä pakkorauhaa ja sitte häpeällä pötkimään pakoon toisille paremmille markkinoille.

Näin karkoitettiin tosin paha henki lempiasemaltaan, mutta hänen mahtinsa ei kuitenkaan sen kautta ollut kukistettu.

Hänessä syntyi rohkeamielinen tuuma kaivaa poikki kapea kannas Pyhäjärven ja Näsijärven välillä melkein samalla paikalla, jossa nykyjään on tukkiherrain telasilta maantien poikki ja asettaa siihen asuntonsa, josta ei kukaan voine häntä karkoittaa. Satanas toivoi sielujen saaliin tässä paikassa tulevan yhtä voitolliseksi kuin entisellä.

Saadakseen mitä pikaisemmin tämän tuuman toimeen varasti hän läheisestä talosta lapioluuskan ja ryhtyi työhönsä Pyynikkeen alapuolella.

Vaikka kalut olivat niin kehnot, nosti satanas kuitenkin niillä niin oivallisia lapiollisia, että net Pyhäjärveen heitettyinä muodostivat pieniä luotoja, jotka vielä tänään ovat näkyvissä. Mutta satanas ei ehtinyt heittää enempää kuin pari lapiollista, ennenkuin Pirkkalan kirkonkellot itsestään rupesivat soimaan.

Satanas ei milloinkaan mielellään ole kuunnellut kirkonkellojen ääntä. Nytkin asetti hän kohta pillit pussiinsa ja pötki pakoon, eikä ole siitä ajasta lukien ollut näkyvissä Tampereen tienoilla.

Moni kuitenkin luuli hänen vielä jonkun ajan salaisesti asuneen mainituilla pienillä luodoilla Pyhäjärvessä. Syy tähän luuloon oli se, että hukkuneiden ruumiita, kuten järven rannoilta sopi nähdä, useasti vesiajona saapui niitten luotojen rannoille.

Rohkeat talonmiehet, jotka luvuillaan olivat karkoittaneet vaarallisen naapurin, pääsivät koskemattomina kotiinsa ja vastaanotettiin tietysti suurella ilolla ja kunnioituksella, niinkuin kansan pelastajain tulikin.

Heidän talonsa saivat ikuiseksi Piispalan ja Provastin nimet, jonka kautta kiitolliset kansalaiset puolestaan tahtoivat säilyttää muistoa tapauksesta, johon piispat ja provastit olivat niin kehnon osan ottaneet, sekä myös sopivalla tavalla kostaa hengellisille herroille, jotka olivat suuret palkat kiskoneet eivätkä mitään saaneet toimeen.

Se paikka, josta satanas oli kaappinut kahdet lapiollisensa maata, on vielä nähtävä Pyynikkeen juurella vastapäätä luotoja. Joku epäilijä kenties pitänee nämät suunnattomansuuret kuopat syntyneinä tavallisen maavieremän kautta. Niin pitäköön vaan.

2.

Panelian henki.

Siirtykäämme nyt näiltä ajoilta muutamia vuosisatoja edemmäksi 1700-luvun loppupuoleen, eli toisin sanoakseni satujen ja tarinoiden alalta historian vakaalle pohjalle.

Panelian kylä kuuluu Kiukaisten kappeliin Euran pitäjää ja on hyvin likellä Nakkilan pitäjän rajaa. Kylä oli sen pitäjän suurimpia ja varakkaimpia.

V. 1770 paikoilla rupesi kamaloita huhuja käymään kautta pitäjän ja tavallisella nopeudella leviämään ympäri naapuripitäjäin sekä puolen suomenmaata pahan hengen hirveästä raivoamisesta Tuulensuun torpassa, jossa asui sotamiehen leski palkollisineen. Viimemainittuja oli kaksi, piika ja renkipoika.

Pahan hengen menetys täällä oli melkein samanlainen kuin ylempänä on kerrottu Ylöjärveltä. Kamaloita kumisevia ääniä kuului, eikä tiedetty tulivatko net ylhäältä vai alhaalta, yliseltä tai kellarista, johon päästiin aukosta huoneen lattiassa; koko huone jytisi, jotta luultiin heti paikalla raukeevan; huonekalut ja astiat paiskausivat ylösalasin, valkea uunissa sammui, padat ja pannut syöksyivät lattialle ynnä tuhka uunista y.m.s. Joukko ihmisiä kokoontui paikalle hiljan iltasilla, jolloin meteli tavallisesti alkoi, eikä ainoastaan omasta pitäjästä, vaan myöskin kaukaisemmilta tienoilta. Jokainen mieli omin silmin nähdä ja korvin kuulla, oliko jutussa mitään perää.

Kun ei kenkään tietysti uskaltanut astua peräti likelle, oli viekastelijoille hyvä tilaisuus, saada näyttelö asetetuksi juuri julkiseksi ja pirulliseksi.

Uuteliasten joukossa nähtiin myös pappeja sekä muuta säätyväkeä. Kaikki olivat kummat kuultua näytelmät nähtyä sitä mieltä, että itse satanas oli näitten todellisena vaikuttajana.

Ei siis ollut ensinkään ihmettä että paikkakunnan kirkkoherra pani virkakirjeen kaikista näistä kummituksista Tuulensuun torpassa asianomaiselle lääninprovastille, joka puolestaan lähetti kirjeen Turun konsistorioon lisättyään siihen hyväksyvän lauseensa.

Seuraus tästä kirjoituksesta oli tietysti, että lääninprovastin apulaisineen, jotka hänen tuli valita tarpeen mukaan, piti joutuisimmin lähtemän paikalle perinpohjin tutkimaan ilmoitettujen kummitusten todellista perää.

Varmuudella sopii otaksua, niinkuin myös loppupäätöksestä on nähtävä, ett'ei konsistorion käskykirje sisältänyt mitään myöntämistä provastin esitykseen, vaikka viimemainittu käsitti asian niin, että kun tässä epäilemättä oli saatanan kanssa tekemistä, hänen tuli exorcismon hengellisillä aseilla manata ja karkoittaa paha henki.

Lääninprovasti saapui siis paikalle eräänä iltana ainoastaan yksi apulainen muassa, joka oli seurakunnan pitäjänapulainen. Toinen kutsuttu apulainen, Nakkilan kappalainen, oli ilmoittanut laillisia esteitä tulemastansa saapuville, vaikka todellinen syy poisolemiseen lienee ollut se, että kappalainen, joka oli olevinansa typerämielinen, vaikk'ei häneltä ensinkään älyä puuttunut, syystä pelkäsi että lääninprovasti tässä seikassa oli joutuva haaksirikkoon.

Provasti apulaisineen astui siis juhlallisesti huoneesen täydessä papillisessa asussa, pyhä raamattu kummankin kädessä.

Ensin nousi erinomainen keskustelu provastin ja pahan hengen kesken. Kun provastin kysymyksiin vastattiin kamalalla kumisevalla äänellä, pidettiin se myöntävänä vastauksena, mutta jos ei mitään ääntä kuulunut, kieltävänä.

Tämmiöselle epävakaiselle perustukselle provasti sepitti pitkän pöytäkirjan, joka varmaan löytyy konsistorion arkistossa.

Kun kuulustelu oli päätetty, alkoivat manaukset ja lumoukset. Vaikka provasti tarmonsa takaa heilutteli hengellisestä asehuoneesta lainattuja ruostuneita aseitaan, oli menestys niin kehno, että paha henki silminnähtävästi rupesi tekemään hengellisistä herroista pilkkaa toitottamisella ja häväisevillä äänillä, jotta heidän vihdoin oli täytymys jättää taistelutanner tyhjin toimin.

Kun provastin kertomus toimituksestaan oli saapunut konsistorioon, nosti se tietysti sekä harmia että naurua, ja lopuksi tuli että provasti tuomittiin vetämään sakkoa 700 talaria ja pitäjän apulainen puolen siitä.

Asia lykättiin Kuninkaan tutkittavaksi, joka kumosi konsistorion päätöksen ja määräsi asian uudestaan tutkittavaksi. Toisen päätöksen mukaan pantiin lääninprovasti viraltaan kolmeksi kuukaudeksi, ja apulaisparka sai kovat nuhteet.

Sillä välillä oli konsistorio määrännyt lääninprovastin likeisimmästä provastikunnasta selvittämään edellisen tarkastajan kautta pahasti selkattua vyhtiä.

Tämä lääninprovasti lähti kohta paikalle otettuaan mukaansa muutamat lujat miehet varustetut rautakangeilla ja muilla sopivilla aseilla. Itse oli hän unhottanut raamatut, kapat ja krajit.

Lääninprovasti N:o 2 ei ollut ensinkään taipuvainen keskustelemiseen, vaan antoi heti tultuaan ottaa lattiaparret irti ja tutkia huone-alustan.

Täältä vedettiin esiin torpan renkipoika peräti pelästyksissään tanotorvi kädessään. Hänen oli täytyminen kohta paikalla tunnustaa, että hän koko ajan oli emännän asioita käynyt ja puhaltanut torvea salamerkin annettua. Vähän ajan kaivettuansa löysivät miehet vielä sinne haudatun lapsen luut.

Selville tuli myöskin, että torpan leski oli tänne kätkenyt sikiönsä ja toimeen pannut täällä tapahtuneet kummitukset voidakseen paremmin salata törkeän rikoksensa.

Provasti C.H. Strandberg joka aikanaan on toimittanut hyvin tunnetun kirjan: "Åbo stifts herdaminne", kertoo edellisen provastin turhat ja naurettavat yritykset, mutta ei puhu mitään jälkimmäisen ravakasta käytöksestä.

En voi sanoa mikä tähän lienee ollut syynä. Mikä peittämistä tarvitsisi, jos semmoinen muuten tässä olisi paikallaan, olisi kenties edellisen lääninprovastin aivan yksinkertainen käytös tässä asiassa, mutta ei milloinkaan jälkimäisen ylevä katsantotapa.

Tämän asian, semmoisena kuin se tässä on esitetty, on minulle kertonut vanha mies, joka on elänyt kyllä liki niitä aikoja, joista tässä on ollut puhe.