← Table of contents
Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista

II.

Reading edition

Sihteeri Karenius ja K:ni.

Minua on kovin haluttanut vastoin vanhoja tapoja ja muotoja kääntää tämä firmanimi peräti takaperin, niin että siitä muka tulisi Sihteerin rouva Karenia ja K:ni. Semmoiset oli muka seikat tässä toimikunnassa, että sekä päättävä että täytäntöönpaneva valta oli kokonaan naisosakkaan käsissä, kun sillä vastoin luonnon tavallista järjestystä oli miehen kyky ja kunto.

Mutta koska se on aivan hyvin tunnettu asia, kuinka sitkeästi porvaristo ja kauppamiehistö pitää kiinni semmoisista firmanimistä, ja kuinka vähän säädyllistä siis olisi pelkästä keveämielisyydestä tehdä semmoinen jyrkkä muutos, olen päättänyt rauhan ja sovun tähden pysyä entisellään, siten säilyttäen itselleni porvariston mielisuosion siveellisiä tunteitani loukkaamatta.

Mitä kolmanteen henkilöön tulee, joka tässä kertomuksessa on esiintyvä, ei se oikeastaan kuulu yhtiöön, mutta häntä sentään ei sovi pitää "viidentenä pyöränä vaunujen alla", niinkuin sanotaan sananparressa.

Hän on luettava niihin henkilöihin, jotka sekä ihmiselämässä että sen dramallisissa kuvauksissa ihmisistä nähden varsin vaatimattomasti ja äkki huomaamatta astuvat esiin, mutta tosiansakin ovat korkeampain siveellisten mahtien välittäjinä ja asianajajoina, jotka aivan arveluttavissa tiloissa ilmestyvät näyttämölle loukkaavain siveellisten epäkohtien kostajina.

Tästä henkilöstä sekä hänen merkityksestä ja asemastaan tässä kuvaelmassa on alempana kerrottava.

Kaarle Karenius oli rikkaan provastin poika L. pitäjästä Turun kaupungin tienoilla. Hän oli perheen ainoa poika ja sentähden isän ja äidin lempilapsi, jota pahanpäiväisesti hemmiteltiin ja mieliteltiin, jonkatähden kaikki hyvät avut, jos semmoisia lapsessa oli, jo aikaisin tukahutettiin sopimattomasti käytetyn rakkauden varjossa.

Vaikka isän ja äidin sydän siitä oli särkymillään, poika kuitenki aikanaan oli lähettäminen Turun katedralikouluun. Täällä poikaparan kävi aivan huonosti ja edistyminen hitaasti.

Tavallinen käyntiaika joka luokassa oli kaksi tai korkeintain kolme vuotta; mutta Karenius'elle se aika ei riittänyt; hänen oli käyminen kolme tai neljä vuotta.

"Longus" oli hän ainakin joka luokassa, ja pait tätä itsessään jo hyvinki raskasta aasinkuormaa sai hän vielä lisäksi kantaa koulukumppaniensa ivaa ja pilkkaa. Hän oli siis lyhyesti lausuaksemme koko koulun pilkkapuu.

Mutta vihdoin saapui pelastuksen hetki ja nuorukainen pääsi koulusta ikäoikeuden mukaan, armosta eikä ansiosta, sekä luikerti samoin sukkelasti ylioppilastutkinnon karien välit.

Niin hänestä vihdoin viimeinki tuli civis academicus, kun hän jo kävi kolmatta kymmentä vuotta, jott'ei häntä juuri enään sopinut beaniksi eli keltanokaksi kutsua.

Jos vanhat depositionitemput yliopistossa vielä silloin olisivat olleet käytännössä, niin varmaan herrat depositorit olisivat varustaneet meidän sankarin tavallista pitemmillä aasinkorvilla, pukinsarvilla ja parralla, sekä "höylänneet" ja rääkänneet häntä aivan pahanpäiväisesti hänen nahjusmaisen olonsa suhteen.

Mutta hänen onnekseen oli tämä tapa jo aikoja sitten jäänyt unhotuksiin. Depositionin puutteessa kumppanit mielellään ottivat päällensä äskentulijan sivistämisen akatemialaisten tapojen mukaan.

Ensimmäinen toimi oli nyt pitää komeat tulopidot, joihin saapui yhtä paljon kuokkavieraita kuin kutsuttuja. Näissä meidän "beani" oikein kunnollisesti kastettiin ynnä kuivattiin, ja rakas pappa sai niistä maksaa kovat kolikot, vaikk'ei semmoisista sopinut valittaa, kun poika onnellisesti oli saapunut parnasson uralle.

Karenius oli tähän aikaan pieniläntä henkilö, kaikessa olossaan ja käytöksessään nahjusmainen, ujo ja saamatoin kaikissa tiloissa, eikä tullut milloinkaan toisten johdotta toimeen.

Ensimmäinen huoli ylioppilaaksi päästyään oli valita, itselleen "vitae genus" (tulevainen elinkeino), joka toimi Karenius'elle ja hänen luonteelleen oli mitä vaikeimpia.

Sankarimme ylioppilasaika jakautuu sentähden kahteen jaksoon, tuo työläs ajo vitae genus'ta takaa ja itse oppiaika. Edelliseen toimeen meni ainakin neljä tai viisi vuotta, kun vitae genus oli niin viekas, että se yhä pujahti käsistä juuri kiinni saataessa.

Karenius'en kumppanit ja johtajat olivat suurimmaksi osaksi syypäät tähän huonoon menestykseen, sillä he tahallansa pitkittivät tätä takaanajoa, saadakseen niin kauan kuin mahdollista pusertaa kallista mehua sitrunasta.

Isän vakaat varoitukset ja äidin kyynelet saattoivat vihdoin epämielisen ylioppilaan myöhäiseen päätökseen.

Kun Karenius'en ei ollut rupeemistakaan kokemaan parnasson kukkuloille kiivetä, eikä hänessä ollut miestä papin toimeen ryhtymään, päätti hän ruveta lainoppia tutkimaan. Olipa hänestä tuo "herasyöringin" nimi aivan mukava.

Tässä nyt siis alkaa toinen jakso Karenius'en ylioppilasaikaa.

Näinä aikoina suoritettiin lainopillinen kurssi tavallisesti 3:na vuotena; mutta Karenius, joka nuoruudestaan oli tottunut "kahdenkertaiseen virkavuosilaskuun", tarvitsi tähän kaksi sen vertaa aikaa.

Karenius'en ahtaisin aivoihin ei sittekään pystynyt naimiskaaren 1:nen luku: "kuinka naiminen on rakennettava", eikä myös rakennuskaaren 12:ta luku: "kuinka siat ovat terhometsään päästettävät", saatikka sitte muut tärkeimmät pykälät lakikirjassa.

Niin saapui tuo pelottava tutkintoaika. Lainopillisessa tiedekunnassa oli silloin ainoastaan kaksi professoria, ja toinen niistä mainio Mathias Calonius, jonka tutkinnot eivät suinkaan olleet leikiksi.

Karenius ei osannut vastata kunnollisesti ainoaankaan kysymykseen. Professori suutuksissaan tästä kysyi lopuksi ivallisesti: "saattako herra K. sanoa mikä ompi lakikirjan viimeinen sana?" Professori ei saanut tähänkään vastausta.

"Onhan asia niin", lausui professori, "että lakikirjan viimeinen sana tietysti on: 'korvapuusti' (örfil, se kindpust) ja semmoisen herra kunniallisesti ansaitsisi."

Karenius sai tietysti tässä tutkinnossa pahanpäiväiset reput. Joukko ylioppilaita oli tutkintoaikana kokoontunut Calonius'en asunnon eteen odottaen päätöstä, jonka sisällön kaikki jo edeltäkäsin hyvin arvasivat.

Nyt samosi koko joukko, Karenius muassa reppu selässä, erääsen hyvin tunnettuun ravintolaan "Viimeinen äyri", vastapäätä Turun linnaa, punssilla huuhtomaan pois Calonius'en korvapnustit ja muut vastukset. Mutta eihän se työ ollut niin helppo kuin K:sta luuletettiin.

Kun Karenius huomenaamusella vihdoin heräsi sitkeästä unestaan pääkohmelossa ja läksi raittiisen ilmaan itseään virkistämään, oli hän näkevinänsä tuon kirotun korvapuusti-sanan kirjoitettuna suurilla kirjaimilla tuomiokirkon ja akatemian seinillä; hän luki sen vastaantulijain silmissä, sekä kuuli sen tuomiokirkon kellojen ja naakkojen äänissä.

Tämä oli hänestä kamalaa, kaihoista, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tähän asti uuvuksissa ollut oman arvon tunto vaikutti vihdoin tämän hengellinen herätyksen. Minkä isän varoitukset ja äidin kyynelet tähän asti eivät olleet voineet toimeen saada, sen teki yhtäkkiä Calonius'en korvapuusti.

Kareniusparka yritti nyt kaiken tarmonsa takaa sekä muitten johtajain avulla päähänsä survaista lainpykälät, joka yritys vihdoin onnistui siten, että K. pääsi läpi lainopin tutkinnon ja auskultantiksi Turun hovioikeuteen.

Karenius'en toimi hovioikeudessa ei ollut pitkä eikä loistava. Hän oli, näet, peräti kykenemätöin kaikkiin virkatoimiin ja sentähden hänen oli nolens volens täytymys jättää virkamiesyritykset ja antautua yksityiselämään, jossa hän kaiken ikänsä sai kantaa sihteerin kunnia-nimeä sekä poistamattoman jäljen Calonius'en korvapuustista.

Nyt alkaa viimeinen jakso K:sen elämässä, hänen olonsa maanviljelijänä.

Kohta jälkeen K:sen luopumista virkamiehistöstä kuoli hänen isänsä, jättäen pojalle suuret tavarat.

Sihteeri oli nyt varakas mies peräti oman onnensa nojassa. Hän päätti nyt käytännöllisesti panna täytääntöön mikä ei ollut teoretillisesti menestynyt. Hän ryhtyi muka naimiskaareen, kun perintökaari oli niin sukkelasti suoritettu.

Sihteeri alkoi sentähden kurkistella tienoon tyttölöitä. Niitten joukossa loisti ihanuutensa puolesta eräs köyhä aatelisneiti Eeva Skunk tai Skalm (sitä en oikein muista), esiäiti Eevan pahinta sukuperää. Tähän pystyi sihteeri.

Vaikk'ei Skalmi ensinkään lemminnyt tätä nahjusmaista miestä, kelpasi hänelle kuitenki sihteerin suuret tavarat. Häät siis toimitettiin niin komeat, ett'ei semmoisia L:lla ennen oltu nähty.

Nuori parikunta muutti heti häitten pidettyä Heinilän rustholliin länsisuomen rannoilla, jonka K. oli ostanut. Tämä kartano oli monena miespolvena ollut vallasväen hallussa.

Nuori rouva anasti kohta alusta, kuten hyvin voi arvata, kaiken vallan talon hallinnossa, sihteeri kun semmoisiin ei koskaan ennen ollut tottunut.

Mutta tässä asiassa ei rouva pitänyt mitään määrää. Sihteeri ei saanut sanan vuoroa sisä- eikä ulkotoimissa, oli siis peräti ylimääräinen henkilö, asetettu niin sanoakseni "puolelle päivämuonalle". Samaten myös palkolliset saivat huonon ja niukan ravinnon.

Vaikk'ei miespuoli palkollisten joukossa juuri erittäin kunnioittanut halveksittua isäntää, olivat he kuitenki kaikki yksimieliset tuumissaan mitenkä parahiten sopisi kostaa vihattua emäntää.

Tässä nyt astuu näyttämölle kolmas henkilö tässä kertomuksessa.

Juha Revell, eräs pieni, valkotukkainen ja pahanelkinen poikanulikka, oli ensin renkipoikana talossa ja yleni siitä alkaen vähitellen korkeampaan arvoon.

Tässä vähäpätöisessä poikanulikassa oli rouva löytävä mestarinsa.

Kullervo Kalervonpoika kosti emäntäänsä, joka häntä oli syvästi loukannut, aivan suurenlaisella keinolla rajumielisen luonteensa mukaan, siten että hän muutti lehmät karhuiksi, jotka repivät emännän palaisiksi. Mutta pahanelkinen Revell päätti moralisesti tappaa vihatun emäntänsä jokapäiväisillä vaikka pienillä neulaniskuilla.

Ajomiehenä ollessaan oli R. saanut emännältänsä käskyn juhlallisissa tiloissa tunnustella ranskalaisen nimen Jean. Kun nyt rouva astui portaille huutaen: Jean, Jean. ei Revell ollut sitä kuulevinansa. Rouvan siis oli täytymys ryhtyä alkuperäiseen lauseesen: "Jussi perkele, etkös kuule"! ja R. saapui heti kohta paikalle.

Kun R. rouvalle esitteli että jotkut ajokalut olivat menneet rikki ja kehoitettiin niitä parantelemaan, vastasi hän aina, jos olikin vaan vaarnasta kysymys: "onhan se nikkarintyötä, siihen en minä kykene".

Kun silakat ruokapöydällä usein loppuivat ennen aikaa, pani R. tikuista jalat muutaman silakan alle, ja vastasi, kun emäntä kysyi mitä sillä tarkoitettiin, että silakat olivat valitut asioitsijat pyytämään ruoan lisäystä vastaiseksi.

Samaten kun eräs verimakkara, joka monta päivää oli ollut ruokapöydälle asetettuna, vaan jäänyt palkollisilta koskematta ja niinmuodoin joutunut homeesen, alinomaisista tuuppimisista oli mennyt kedestä rikki, pyysi R. emännältä kappaleen vasikannahkaa.

— "Miksi tarpeeksi?" kysyi emäntä.

— "Makkaran kesi on särkynyt kulumisesta ja tarvitsee parannusta", vastasi Revell.

Emäntä, joka muuten kovasti kohteli renkejä ja tappeli heidän kanssa niinkuin "Mor på tuppen" Bellmannin tunnetussa laulussa, ei enään tietänyt "miten olla, kuin eleä". Talossa oli joka päivä keskinäinen sota.

Isäntä yksin, ikäänkuin "rakas veli Jokkum", istui rauhallisesti loukossaan hiljaisesti nauraen tämän mailman surkeita oloja.

Ukkoparka vihdoin pääsi vitsauksestaan tultuansa leskimieheksi. Kartano oli huonosta ruokosta joutunut peräti rappiolle. Sentähden oli sihteerin täytyminen myydä pois koko kartano ja ostaa pieni talo, joka oli rusthollin akumenttina.

Juha Revell meni sitten sotaväkeen, niin kutsuttuihin "perunaryssiin", josta hän muutaman vuoden kuluttua pääsi "infanteristin" kunnianimellä, vaikka häntä kuitenkin tavallisesti kutsuttiin "säynääksi" hänen tunnetun koiramaisuutensa tähden.

Sihteeri antautui toiseen naimiseen erään papin tyttären kanssa. Sekin rouva piti sihteerin hyvässä komennossa, ehk'ei juuri niin kovassa kuin entinen.

Tähän aikaan tutustuin minä vanhaan sihteeriin, joka oli rauhallisin mies mailmassa silloinki kun oli vähän "iloinen", joka ei suinkaan usein tapahtunut.

Seuroissa tehtiin ukosta vähän pilkkaa, mutta se oli ainakin harmitonta, kun ukko itsekin mielellään komillisesti esitteli elämänsä kirjavia vaiheita.

Seurakunnan kirkossa talvisaikana istui ensimmäisessä penkkirivissä pieniläntä vanha mies komeassa sudennahkaisessa turkissa, pikilakki päässä. Se oli sihteeri.

Oli siellä muitakin herroja tavallisissa sudennahkaisissa pälsyissä karvapuoli ulospäin. Pappi yksin astui saarnastuoliin nöyrästi "lammasnahoissa", tietysti kuitenki karvapuoli sisäänpäin.

Sihteerin isältänsä perimä kirjasto sisälsi paljon hyviä kirjoja, joita monet mielivät saadaksensa. Siten joutui joukko kirjoja outojen käsiin sekä ilmaisesti että maksua vastaan. Pystyi minunki käsiini pieni lahja, vaikka kenties hyvinki harvinainen. Se oli ranskan kielellä sepitetty laulu: à Sa Majesté Imperiale Alexandre 1:r. Inprimé à Abo diez J.C. Frenckell 1809.

Sihteeri oli hiljainen, siivo mies, joka ei koskaan ketään pahoittanut. Olisi hän varmaan ansainnut paremman kohtalon mailmassa eläissään. Mutta koko hänen elämänsä oli asianmukainen seuraus hänen kehnosta kasvatuksestaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Mathias Calonius'en korvapuusti oli vaan tähän "kukkua päälle". Sen korvapuustin seurauksia sihteeri ei konsanaan saanut maineestaan tyyni pyhjetyksi.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings