I.

"Suomen kukko" Ruotsin pääkaupungissa.

Eräsnä päivänä järjestellessäni kirjojani ja papereitani eroitellakseni niitten joukosta kelvottomat, jotka eivät säilyttämistä ansainneet, sattui käsiini nuoruudessa Luvian kappelin kirkkoarkistossa kopioimani kuninkaankirje alkukirjoituksena tätä johtoa:

"Kuninkaallisen Majestetin armollinen päätös Luvian kappelilaisten alamaiseen pyyntöön nyt olevilla valtiopäivillä, annettu Tukholmassa 23 joulukuuta anno 1682.

Kun Luvian kappelilaiset, joilla on yleisesti pienet tilukset ja kehnot elinkeinon ehdot, jonkatähden he myös maksavat veronsa osaksi meren saaliista, ja joilla jo ennenkin on ollut oikeus käydä merikauppaa Ruotsin pääkaupungissa, nyt taasen ovat alamaisesti pyytäneet saada tätä oikeutta nauttia; sentähden on Kunink. M:tti armossa ottanut heidän kehnon tilansa tutkittavaksi ja oikeuttaa heidät edeskinpäin vapaata kauppaliikettä harjoittamaan ja omilla aluksilla kuljettamaan omat maa- ja merituotteensa sinne, jonka ohessa heidän tulee vaarinottaa ett'eivät milloinkaan tätä oikeutta kavaluudella väärinkäytä, eivätkä toisten kanssa ryhdy kauppaan kuljettamalla heidän tavaroitansa kaupaksi. Actum ut supra.

CAROLUS".

Tämä "Suuren kruunuvoudin" omakätisesti allekirjoittama asiakirja johdatti mieleeni L:laisten kauppalaivaston, johon nuoruudessani kuului toista kymmentä suurempaa ja pienempää itse talonpoikain rakentamaa ja kuljettamaa alusta.

Ei ollut vielä silloin niitä esteitä ja vastuksia, joilla täänaikainen valtioviisaus on katsonut hyväksi supistaa maalaisten kauppaliikettä meritse.

Meidän aikoina on tosin talonpojilla oikeus rakentaa aluksia jos siihen kykenevät, ja kuljettaa tuotteensa ulkomaille, mutta talonpoika ei saa kuljettaa omaa alustansa, jollei ole merikoulua käynyt. Se toimi on annettava kouluakäyneelle laivurille, joka sekä maksaa paljon, että myös silloin tällöin kavaluudella täyttää toimensa.

Pahempi on vielä se seikka, että pianki tulee talonpojille eteen, ett'ei heillä ole mitä lähettää kaupaksi. Näkyy sekin olevan täänaikaista valtioviisautta kieltämättä sallia perintötalojen kerrassaan myydä vaikka talon koko metsä niin tyyni, ett'ei jää linnunistuttavaa.

Joka viimeaikoina on matkustellut omaa maata ja huomannut, kutenka ennen metsäiset ja ihanat metsämaat haaskaamalla ovat muuttuneet pelkäksi erämaaksi, on varmaan tuntenut pistoksen sydämessään nähdessänsä tämän "hävityksen kauhistuksen", joka ennen pitkää, jollei siihen parannusta löydetä, on tuova yleisen perikadon ihanalle isänmaallemme.

Mutta meidän oli määrä puhua L:laisten aluksista. Komeat olivat niitten nimet, saadut mytologiasta, maanpäällisistä ja maanalaisista jumalista, taikka eläinmailmasta ja tähdistöstä. Mutta oikokirjoitus oli vähän takapajulla. Erään aluksen nimi piti olla "hvita gåsen"; mutta perälle oli sen asemesta asetettu "Vitakos". Eihän tämä suinkaan suomalaisuudelta haiskahtanut!

Mutta olipa eräällä aluksella oikein eriskummainen nimi, jota ei voi löytää mytologiassa eikä zoologiassa, vaan ihmeeksi kyllä jumaluusopillisissa tieteissä. Se nimi oli: "Sällan värre" (harvoin pahemmin).

Perintötalon isäntä Kustaa Kukko oli sen aluksen rakentaja, omistaja ja kuljettaja.

Kukko oli erinomaisen pitkä ja harteva mies pitkällä siivottomalla tukalla, joka ei nähnyt kampaa muina aikoina kuin lauantai-iltana kylvyn jälkeen, mutta ei milloinkaan merimatkoilla.

Päässä oli punainen muorin kutoma tiittilakki, joka yö päivät yhä piti paikkansa, yllä polvihousut sarkakankaasta tai nahasta, juhlapäivinä lyhyt jakku messinkinapeilla, vaan tavallisesti tuo paksu, kirjava, tapaperäinen ulkomaalainen "tikkaröijy", työ- ja meriväen eroamatoin kumppani helteessä ja pakkasessa, sateessa ja poudassa; jalassa paksut pieksut.

Joku kenties luulee tuon punaisen frygialaisen lakin, jota Kukko ja hänen vertaisensa kantoivat, merkinneen vallankumollisia aatteita. Ei suinkaan niin ollut laita. Kukko ja kumppanit olivat yhtä viattomat semmoiseen syytökseen kuin sanomalehdet 1830-luvulla. Varmaanki Kukko luki Turun Viikkosanomia, mutta tämä lehti ei sisältänyt muita asioita, kuin vaan siveellisiä mietelmiä ja taloudellisia kokeita.

Punaista lakkia kannettiin siis vaan senaikaisen tavan mukaan, samoin kuin merimiehet nykyään käyttävät tuota vanhanahkaista patalakkia.

Ulkoa ja pintapuolisesti nähden Kukko tosin näytti yksinkertaiselta, mutta luulteni hän oikeutta määrin oli salaviisas, joka vaan huviksensa kantoi tyhmän naamiota. Joka aluksia rakentelee ja kuljettaa, eihän semmoinen mies milloinkaan saata olla metsästä kotoisin.

Senaikaisten maalaisten aluksien lähtö merimatkalle ei kysynyt suuria valmistuksia. Kun kaljatynnyri ja ruokavarat olivat paikalla, käytiin papilta anomaan väkipassia, joka myös kävi papinkirjasta. Siinä se kaikki oli.

Vaivan palkasta tuotiin aina kotiin tultua papille kartuusi "Geflen vaakunaa" ja papin roualle kimppunen kuivia rinkilöitä.

Kun alus tavallisesti ennätti tehdä kolme tai neljä reisua suven kuluessa, sattui niin hyvin että pienen kappelin pappi poltteli yhtä hienoa tupakkaa yli vuoden, kuin itse kamarikollegion presidentti.

Kun kaikki aluksen valmistuspuuhat näin ovat suoritetut, tehkäämme, jos vaan muuten jouten olemme, pieni huvimatka Tukholmaan aluksella "Sällan värre", katteini Kustaa Kukko.

Se vaan on edeltäkäsin huomautettava, että matka kenties on kestävä viikkokausia, jos vastatuulet ovat esteenä.

Ensimmäinen pysäyspaikka matkalla on Lyökin satama Uudenkaupungin saaristossa, jossa sopii myötätuulta odottaa tavallisesti hyvässä seurassa, ja sitten joku satama Ahvenanmaan saaristossa.

Sitten on edessä "paha virsta" Ahvenanmaan ja Ruotsin välisellä merellä, jonka kuljettua kaikki vastukset ovat siksi kerraksi poistetut. Sentähden olikin tapana vähän hengähtää Furusunnissa ja Vaksholmin linnan edustalla.

Vihdoin viimeinkin olemme nyt onnellisesti pääsneet Tukholman "slussille", jossa alus laskee ankkurinsa. Haminavouti astuu esiin, tutkii laivapaperit ja antaa suostumuksensa kaupantekoon.

Kukko oli ensiaikoina vähän ujomainen Ruotsin pääkaupungissa, johon osaksi oli syynä, ett'ei Ruotsinkielen käyttäminen tahtonut ensinkään häneen pystyä.

Hän veti siis puoleensa paljon huomiota ja ilomielisyyttä, kun hän eräässä ravintolassa pyysi saadaksensa "ett fönster sagd", jolla hän tarkoitti lasin sahtia.

Kukko, joka oli ylimäärin hyvillään siitä että hän nosti niin paljon huomiota, tutustui vähitellen näihin oloihin, ja sai aikaa voittaen lukuisia ystäviä haminaroikalien joukossa, jotka tavallisesti kutsuivat häntä "Finska tuppen" (Suomen kukko).

Kukko piti tästä nimestä paljon ja kertoi kotiin tultuansa ihastuksella, että hänen ruotsalaiset ystävänsä kutsuivat häntä Vinska toppen ja osottivat iloansa häntä useasti ravintoloihin kutsumalla.

Lukuisat iloiset vekkulit ympäröivät siis Suomen kukkoa joka tilaisuudessa, tutkien hänen käytäntöänsä syödessä, juodessa ja kaikissa muissa toimissa.

Semmoisessa seurassa kerran ilo oli ylimällään, kun Kukko pyysi syödäksensä koolinkaalia. Tuotiin esiin hyvin täysinäinen ja höyryävä lautanen kaalilientä. Osansa syötyä suuhunsa pyysi hän "mera kalin". Tuotiin minkä pyysi.

Tämän syötyä oli Kukko jo saanut tarpeensa, mutta kun hänen sanavarastonsa ei riittänyt esiintuomaan sopivaa kieltosanaa, ei hän nyt hämissään löytänyt muuta, kuin tuon jo ennen lausumansa "mera kalin".

Ravintolan palvelijat ja vieraat nyt ihmeekseen ja suurimmaksi huvikseen katselivat kuinka Suomen kukko tuskissaan söi ja hikoili, hikoili ja söi, kunnes hän vihdoin oikein epätoivossa ollessaan löysi tämän lauselman, jonka hän melkein huutamalla esitti: "inte mera kalin kalin"!

Tästä seurasi tietysti hillitsemätöin nauru.

Kuin Kukko kotona ollessaan jälkeenpäin kertoi tämän seikan tuttavilleen, lisäsi hän aina siihen: "jollei Jumala olis saattanut tätä lausetta suuhuni, niin hän varmaan olisi minun kaalilla tappanut."

Tämän lystillisen seikan perästä lisääntyivät Kukon ystävät yhä enemmän Ruotsin pääkaupungissa. He seurasivat häntä visusti hänen pienimmissäkin toimissaan, sekä löivät vetojakin että Kukko oli käyttävä itsensä niissä samoin kuin todellinen kukko.

Vanhaksi tultua oli Kukon jättäminen "Sällan värre" ja sen kuljettaminen nuoremmille henkilöille.

Hän eli vielä monta vuotta muistoissaan; mutta semmoista omatapaista laivankuljettajaa tuskin enää löydettänee nykyisessä ihmispolvessa.