IV.

Koulukumppanini.

Kun minun on syy otaksua että lukija mielellään loisi silmäyksen noihin mataloihin majoihin, joissa nuorisomme entisinä aikoina sai ammentaa tieteiden ensimmäiset alkeet, likemmältä tarkastellaksensa kuinka sen ajan henki ja tavat olivat muodostaneet koulun sisäoloja, ja sen kautta voidaksensa tehdä verrannollisia tutkistelemuksia ja arvostelemisia entisen ja nykyisen ajan välillä, niin minä mielelläni tarjoun oppaaksi tähän toimeen.

Astukaamme siis kouluhuoneesen aamuhetkenä puoli seitsemän aikana, jolloin oppilaat toinen toisensa perästä astuvat sisään, siunaavat itseänsä ja, jos sattuu olemaan talvisaika, asettuvat riviin kahden mahdottoman suuren kakluunin eteen, joihin pystytetään halkaisemattomia halkoja. Hiiliä oli siis liikuttaminen pitkällä paksulla rautahangolla.

Harvat tulevista koululaisista kantavat päällystakkia, joka oli pitkä viitta lyhyellä laskuihin asetetulla krajilla, ja vielä harvemmat päällyskenkiä.

Semmoisia vanhempain koululaisten nähden ylenpaltisia vaateparsia he eivät milloinkaan voineet kärsiä muitten yllä, kuin vaan muutamien lemmittyjen tai korkeampiin säätyluokkiin kuuluvien.

Jos muut alhaisemmat semmoisia käyttivät, joutuivat he kaikenlaiselle vainoomiselle alttiiksi, kunnes heittivät vihatut vaatteet.

Tässä saan nyt esittää koulun "honoratiores", joille clavarius alamaisesti avaa oven. Tuossa astuu sisään uhkeilla askeleilla jäntevä B:roth päässä korkea musta hattu, jota kumppanit nimittivät "tiara'ksi"; iloinen B:qvist, posket pullillansa aika tupakkaklossista eli koulukielellä "kibbuz'ista", vetäen naamaansa näpillisen nuuskaa, jota hän aikaa voittaakseen kantaa liivin plakkarissa: vähän kömpelö A:der, yllä hännystakki suunnattoman pitkillä liepeillä, jolla oli se vaikea organillinen vika, etteivät liepeet ensinkään yhtä pitäneet, vaan aina pyrkivät eri suuntaan, sekä jalassa rumasti tehdyt saappaat; ja viimeiseksi pikku, vähän köyryselkäinen, vilusta värisevä Janne G:qvist, joka käy varovasti kuin neulan terillä siitä syystä, että hänen saappaansa ovat tehdyt kovapintaisesta nahasta ja vielä lisäksi aivan ahtaiksi.

Tämä luettelo olkoon tarpeeksi osottamaan senaikaisten koululaisten ulkomuotoa, joka suureksi osaksi oli riippuva asianomaisten käsityöläisten epätasaisesta estetillisestä asemasta.

Mikä käsityöläisten kauneuden tunnossa oli puuttuvaa, sen kokivat kumppanit parahimman käsityksensä mukaan parannella. A:n pitkistä liepeistä leikattiin korttelin mitta pois ja hänen rumia saappaita heiteltiin huoneen toisesta päästä toiseen, vaikk'ei siten mitään parannusta saatu.

B:thin "tiara" sai myöskin kovat kolahuksensa, jotta se pian suppeni aina siihen määrään, ettei sitä enään sopinut paremmissa tiloissa käyttää.

Mutta Janne Gr:qvist, vaikk'ei ensinkään luonnon lempimä ulkomuotoon katsoen, eikä myöskään, niinkuin tavallisesti päätettiin, hengellisten avujen suhteen, oli kaikkien kumppaniensa lemmitty, joka seikka on heidän kunniaksensa mainittava.

Häntä eivät kumppanit koskaan pilkkana pitäneet, eivätkä viskanneet hänen ahtaita saappaitaan loukosta loukkoon. Päinvastoin tekivät parastaan hieromisella sekä muilla sopivilla keinoilla pehmittääksensä kovaa päällisnahkaa, vaikk'eivät semmoiset yritykset menestyneet. Oli muka nahka parkittu ja valmistettu mailla talonpojan tavoin niin lujasti, ettei kukaan voinut "talonpoikaa" siitä irti kiskoa.

Mutta mitäpä tekevät pojat, kun aika on asettua paikalleen? Jokainen pyhkee liepeillään tomun pois siitä paikasta, johon hän on istuva.

Lukija kenties kysynee minkätähden ei tähän tarpeesen ennen käytetty nenäliinaa. Se tuli siitä, ettei nenäliinaa ollut kuin vaan harvoilla, jonkatähden yleisesti käytettiin "Brahestad'in" nenäliinaa, s.o. sormia.

Mutta kuka on tomun pyhkeevä katederista, pöydistä ja tuoleista? Se on klavarion tehtävä.

Ostiarius asettuu vähää ennen opettajain tuloa katederin viereen ja huutaa korkealla äänellä: "Betsalmenu" (tämä on hebrean kieltä).

Kohta sen jälkeen astuu klavario esiin ja pyhkäisee tomun mainituista paikoista.

Tämä tapa oli muistelma "penalismon" ajoilta ja pysyi muuttumattomana, kunnes koulut saivat kruunun palkitsemat vahtimestarit.

Kun nyt olemme tarkastelleet koulupoikia heidän ulkonaisessa muodossaan ja kouluoloissaan, sopinee kenties, saadaksemme verrannolliset tutkintomme täydellisiksi, luoda pikainen silmäys heidän asuntoihinsa ja koto-oloihinsa. Saadaksemme tämän asian selville ottakaamme mailta olevan koululaisen kotoseikat silmälle.

Astumme siis sisälle pienenpuoliseen huoneesen, jossa 3 à 4 poikaa asuu yhdessä. Kun huoneessa on pienet akkunat, on se hyvinki pimeä. Ilma on tukehuttava ja osoittaa selkeästi että asujat polttavat tupakkaa. Huoneen ja huonekalujen puhtaus ei suinkaan ole kiitettävä.

Semmoisesta huoneesta maksoi joka osakas hyyryä noin 40 kappaa rukiita tai rukiin jauhoja, tähän luettuna lämmitys ja ruoan laitos. Pojilla oli myötään kotoa kaikenlaisia ruokavaroja, jotka tavallisesti talletettiin porstuassa olevaan arkkuun, josta niitä tarpeen mukaan hankittiin syötäväksi.

Tähän lisäsi emäntä vielä perunoita ja silloin tällöin keittoruokaa, johon kuului tuo koulupojille vastenmielinen lihaliemi, koulukielellä kaikenlaista.

Se oli onnellinen, jolla oli ruokavaroja näin runsaasti. Tunnen muutamia koulukumppaneistani, joiden varat olivat niin vähässä, että net usein loppuivat ennen aikaa, jotta poikaparkain oli täytymys pureskella kuivia papuja ja leipää, sekä juoda vettä liemeksi.

Tämmöisessä hädässä jonkun helläsydämisen madamin tuli semmoisia poikia sääliksi, jotka elivät "puolella muonamäärällä", ja hankki heille tarpeellisen ruoan, taikka oli heidän meneminen "kinesaamaan" onnellisimpain kumppanien luo, kunnes paremmat ajat sattuivat.

Tämmöinen oli koulupoikain enemmistön ulkonainen tila noin viisikymmentä vuotta sitten. Tämmöisestä ahtaasta alasta yleni kuitenki moni, joka kunnollaan ja avuillaan on kunnioittanut isänmaatansa sekä noussut korkeisin virkoihin.

Nyt on aika ottaa puheeksi se koulukumppani, jota tässä erittäin tarkoitamme.

Meidän on tietysti, niinkuin valokuvien tekijöidenki, ollut täytymys ensin asettaa kaikki ympäröivät kappaleet säännölliseen järjestykseen, jotta kuvaelemisen esine joutuisi sopivimpaan asemaansa.

Tavallisesti kuva on tehtävä ennenkuin kehä. Mutta sopii päinvastoinkin väittää että kehä ensiksi on valmistettava, jos muka kehällä tarkoitetaan niitä ulkonaisia kohtia, joiden keskuuteen kuva on esiin astuva.

Kuvauksen keskuudeksi asetamme siis Janne G:stin, mutta vaan syrjäkuviksi B:thin tiarallaan, B:stin kibbuz'illa ja A:n pääskysenpyrstöllä.

Janne G:stin isä oli pitäjänapulainen E:n kirkkokunnassa viisi penikulmaa koulukaupungista. Kun minä häneen tutustuin, oli hän leskimies. Janne oli hänen ainoa lapsensa elossa.

Ukko oli hyvänluontoinen nöyrä mies, vaikka vähän komillinen maalaisen muotonsa ja sekavaisen kielimurteensa puolesta. Se murre oli puoleksi suomea, puoleksi ruotsia; mutta ruotsinpuoli oli kuitenki voitolla.

Eihän tarvinnut olla Gallin tai Lavater'in vertainen voidakseen ensi silmäniskulla huomata, että Janne kaikissa oloissaan oli isänsä poika, vaikka kehittyneemmässä muodossa.

Pojalla oli juuri samanlainen eteenpäin nojaava, köyryselkäinen ruumiinrakennus ja samanlainen hyväntahtoisuutta osoittava hymyily huulilla; vaan silmistä loisti lämmin into ja terävä äly.

Kun Janne lähetettiin kouluun, ei hän suinkaan kuulunut niitten kovaosaisten joukkoon, joiden ruokavarat lukukauden kuluessa loppuivat kesken. Eikä hänen tarvinnut muitakaan aineellisia puutteita kärsiä, kuin noita pahanpäiväisiä saappaita, joista hänen oli vastusta koko kouluaika.

Mutta sattuipa Jannelle tulemaan vaikeampia vastuksia, jotka häneen niin kipeästi koskivat, että seuraukset aikanansa tulivat esiin kylläki surullisella tavalla.

Koulun alaluokissa Jannen onnistui kohtuullisen hyvin suorittaa lukukurssit, Mutta konrehtorin luokasta alkaen rupesi paha onni häntä vainoomaan.

Konrehtorina oli silloin kova ja armotoin opettaja. Hän vaati uutta testamenttia alkukielestä latinaksi käännettäessä, että käännös tapahtuisi tarkasti Schottin käännöksen mukaan, joka oli hyvin vaikea työ, sekä ett'ei ensinkään saisi; horjahtaa kreikalaisten verbien themoja luetellessa.

Yhtä vaativa hän myös oli latinan kieltä opettaessa.

Nämät vaikeat asiat eivät ensinkään tahtoneet pystyä Jannen päähän. Konrehtori, jolta puuttui kyllä terävää aistia voidakseen perinpohjin tutkia oppilasten munaskuita, luuli tämän tylsyyden tulevan laiskuudesta ja alkoi sentähden piestä poikaparkaa päähän nyrkillään niin armottomasti, että kumppanit pelkäsivät Jannen tämmöisen kohtelemisen kautta pian joutuvan mielipuoleksi.

Tämä ei kuitenkaan kaikeksi onneksi tapahtunut, kun konrehtori vihdoin viimeinki huomasi peräti hairahtuneensa käsityksessään.

Hän oli kuitenki sen huomattuaan niin jalomielinen että hän tunnusti erhetyksensä ja pyysi anteeksi, jota eivät suinkaan muut senaikaiset opettajat olisi tehneet.

Tämä anteeksianto sattui kuitenki tulemaan peräti myöhään, kuten alempana saamme nähdä.

Jannella oli tästä hetkestä lukein sydämessä alinomainen ilo ja auringonpaiste, jotka suloiset Jumalan lahjat tähän asti olivat siellä olleet harvinaiset vieraat. Janne pääsi koulusta v. 1836 paikoilla, otettiin sisään samana vuonna Turun lukioon, jossa hänen kävi kohtuullisesti hyvin ja pääsi ylioppilaaksi kolmen vuoden päästä.

Janne oli nyt civis academicus ja rupesi parnasson kukkuloille pyrkimään. Tietysti kreikan ja latinan kielet eivät olleet hänen tutkimistensa esineinä, vaikka ne koulussa olivat olleet niin sanoakseni pääaineet.

Janne rupesi merkillisesti kyllä pääasiallisesti opiskelemaan Hegelin filosofiaa, jossa hänen onnistui päästä kauemmaksi kuin tavalliset kandidatit, siitä nähden että hän professori J.J. Tengströmin johdon alla kirjapainosta ulosantoi ja julkisesti puolusti oman tekemänsä filosofillisen esitelmän, jota pidettiin kunnollisena.

Koulun konrehtori, jonka oli onnistunut kovilla kourillaan peräti muruiksi särkeä kielien organit Jannen aivoissa, ei siis ollut voinut häiritä filosofillista organia, vaan kenties juuri iskuillaan kiskonut sen irti.

Pääsyy tähän erinomaiseen kehitykseen oli haettava ulkoa tulleissa seikoissa. Pääkaupungissa tutustui Gr. sattumalta kunnioitettavan perheen kanssa, jossa häntä hellästi suositeltiin.

Perheen ainoa ihana tytär oli henkilö, joka paremmin kuin koulun konrehtori osasi huomata kalliit hengelliset aarteet G:stin sielussa. Gr. rakastui häneen syvästi, ja luullaan tytönkin häntä lemminneen.

J.G. kehittyi tietysti kaikin puolin tässä onnen auringonpaisteessa. Peräten uusi ennen tuntematoin mailma, täynnä ihania kukkia, avautui hänelle. Ihmekö siis, että filosofianki portit ja urat hänelle aukenivat, urkenivat. Mutta tämä onni oli G:stille ylen suuri. Hän oli ylen syvältä kurkistellut ihanattarensa silmiin ja joutui harhateille ihaellessaan outojen kukkien tenhollista lemua. Kun ihminen moneen vuosikymmeneen ei ole saanut maistaa todellista onnea, ja onnen päivät sitte yhtäkkiä tulevat, kuin nyt G:stille, niin monesti tapahtuu ett'ei hän voi henkensä tasapainoa ylläpitää.

Toinen mielii tämmöisessä tilassa kuollakseen, mielii "viheriäksi verhotun saaren" tavoin siirtyä ikivalkeuden vaaroille, ett'ei onni haihtuisi hienon pilvihattaran tavalla.

Toiselle taas, niinkuin meidän G:stille, ovat kovat kohtalot tiedossa. Luoja armossaan ei kuitenkaan sallinut sen kauneuden peräti haihtua, joka oli tehnyt hänen elämänsä hetket viimeisinä aikoina niin suloisiksi. Luoja laski, näet, mielipuolisuuden hienon verhon kovaosaisen päälle. Tämä verho supistui yhä supistumistaan, eikä ollut G:stin enään mahdollista yliopistoon päästä.

G:stin mielipuolisuus ei kuitenkaan ollut mikään pimeä yö, se oli vaan ihana iltahämärä, joka esti hänen huomaamasta henkensä heikkoutta, ja vaan antoi ijankaikkisuuden kirkkauden kuultaa läpitse.

G:stin isä oli sillä välillä kuollut ja heikkomielinen poika joutui setänsä hoidon alle, joka oli asuntoa länsisuomen saaristossa.

Moneen vuoteen en kuullut mitään entisistä koulukumppanistani. Mutta sattui niin että minun 1860-luvulla erinäisistä syistä oli lähteminen sedän luo, joka oli mainio lääkintätaidostaan erittäin ulkonaisissa taudeissa. Täällä sain kuulla että Janne Gr. oli siellä asuva. Menin heti kohta hänen huoneesensa häntä puhuttelemaan ja näin hänen tyyneenä oleskelevan kirjojensa parissa.

Edessäni seisoi juuri sama Janne kuin kouluaikana, sama hyvä hymyily huulilla, silmissä sama lämmin terävyys, eikä tuota kamalaa himeätä kiiltoa, joka on hulluuden tavallinen tunnusmerkki. Hetken aikaa keskustelimme ilolla vanhoista ja uusista asioista, enkä minä huomannut mitään sekaannusta hänessä.

Luulin ensin tämmöisen selkeän väliajan tulleen siitä että entinen koulukumppani yhtäkkiä esiintyi; mutta talonväki vakuutti, että hän aina oli yhtä rauhallinen, kun hän vaan sai häiritsemättä työskennellä kirjojensa parissa.

Puoli vuotta tämän perästä kuului kamala sanoma, että G:qvist eräänä talvipäivänä oli lähtenyt huvikäynnille meren jäitä myöden ja vihdoin löydetty jähmettyneenä, kuolleena valkoisen lumivaipan alta.

Hänen osansa oli siis pakkaisen kylmässä helmassa jäähmettyä ja saada käärinliinoiksensa hienon lumipeitteen kaukana ihmisistä, taivas kattona ja avara ilmanranta seinuksena.

Se oli pakkanen, joka särki vielä koskemattoman "kielen" hänen sielussaan, ja sen kielen viimeinen suloinen sävel haihtui haihtumistaan ikuiseen, ihanaan "sferien harmoniaan".

Todellakin tämä oli tavallansa suloinen kuolema, jota kenties moni mielisi.