III.

Pappismies.

Täydellä todella sopii väittää, ett'ei noin puolisataa vuotta sitten muissa säädyissä löytynyt likimäärinkään niin monta eristapaista tai oikeastaan eriskummaista miestä, kuin pappien ja koulunopettajien joukossa.

Eikä se seikka olekkaan ensinkään ihmeteltävä, kun tiedämme että erittäin papit virkatoimituksissaan joutuvat lukuisain ihmisten pariin ja siten vetävät puoleensa kaikkien huomion.

Ihmiset ovat aina olleet taipuvaiset tyyni tarkastelemaan papin pienimmätki askelet sekä kotona että ulkona, ja jos jotakin moittimisenalaista saavat onkeensa, eivät he sitä koskaan koeta peittää astialla, vaan päinvastoin levittää niin lavealle kuin mahdollista omankin kunnan piirien ulkopuolelle, josta asia pian tulee maankuuluksi.

Niitten kipeitten epäkohtain joukkoon pappiselämässä, jotka jyrkimmin silmiin pistävät, on etupäässä luettava raakuus tavoissa ja käytöksessä, joka syntyy siitä että nuoruudessa on puuttunut tilaisuutta oleskella sivistyneiden ihmisten seurassa, ja saa kostuketta sen kautta, että monet papit antautuvat naimiseen sivistymättömäin naisten kanssa.

Toinen epäkohta oli senaikaisten pappien kehno sivistyksen kanta, joka tuli näkyviin kaikissa papin oloissa ja toimissa.

Jos näitten vaikeitten epäkohtien lisäksi vielä tuli pahanelkiset taipumukset ja toimet, niin semmoinen pappi varmaan oli oikein hirveä ilmiö, jota ei mikään kirkkauden säde voinut kaunistaa.

Näistä epäkohdista oli luonnollinen seuraus että yhteinen kansa meidän maassa, joka aina on mielinyt puhdasta ja voimallista hengellistä ravintoa, oikein innolla ja miehissä sunnuntai- ja juhlapäivinä kuljeskeli kaukaisiin kirkkoihin kuullakseen hurskaita ja innokkaita pappeja, sekä myös että uskonnollisia liikkeitä syntyi ja raivokkaasti levisi kansassa, josta raivosta se kuitenkin aina on selvinnyt suurella hengellisellä voitolla.

Käsittääksemme seuraavan kuvauksen on vielä yksi seikka laskuun otettava, nimittäin alhaisemman papiston asema vastapäätä ylhäisempää.

Kaikissa virkakunnissa oli siihen aikaan aivan kova hierarkia vallitsemassa ja erittäin suuressa määrässä pappissäädyssä, josta nimikin on johdettu.

Tässä säädyssä oli kaksi eri luokkaa: prelatit ja parias-luokka. Edelliseen kuuluivat piispat, provastit ja paremmat kirkkoherrat, jälkimäiseen kappalaiset ja apulaiset. Edellisen tunnusmerkki oli pöyhkeys ja ylpeys, jälkimäisen nöyryys ja alamaisuus.

Mutta välisten sattui niin pahasti että nöyryys äkkiä muuttui vastahangaksi ja uppiniskaisuudeksi, niinkuin luonnollista onkin, koska luonnottomat epäkohdat tullakseen säännölliseen tasapainoon itsestään synnyttävät perinpohjaisen vastavaikutuksen.

Saatuamme kaikki tarpeelliset valmistusseikat selville ottakaamme nyt "pappismies" kuvaeltavaksi.

Meidän pappismies W. kuului ylioppilasna ollessaan borealiseen osakuntaan ja oli tästä nähden kotoisin Rauman tai Uudenkaupungin tienoilta. Hän vihittiin papiksi 1770-luvulla ja pääsi vihdoin oltuansa kolmattakymmentä vuotta "Konsistorion kyytihevoisena" kappalaiseksi P:n kaupunkiin.

Kummoinen hän lie ollut virkatoimituksissaan ja elämässään näinä kulkuvuosina, sitä en tarkoin tiedä, mutta otaksua sopii ilman hairausta, että hän jo silloin oli hyvin kehittynyt siinä pahanelkisyydessä, jota hän osotti kaupungin kappalaisena.

Ensimmäiset vuodet täällä eläessään hän kuitenki vielä oli niin siivonpuolinen kumminki ulkonaisessa muodossa, että konsistorio v. 1800 hänelle antoi varapastorin arvonimen. Mutta sittemmin astuivat pahat eljeet estämättä esiin.

Pastorin enimmin silmiin pistävä luonteenosoite oli rajoittamaton itsekkäisyys, jotta hän täysin halveksi kaikkea sitä, minkä kunnolliset ihmiset kaikkina aikoina ovat pyhänä pitäneet, eikä ensinkään huolinut siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat.

Eräs vaimo tuli pastorin luo otettaaksensa "kirkkoon". Kun hän monta kertaa oli käynyt pastoria hakemassa eikä ollut kohdannut häntä, neuvottiin vaimo, joka mieli päästä kotiin mitä pikemmin, menemään pastoria hakemaan perunamaalta likellä kaupunkia.

Vaimo menikin ja kohtasi pastorin perunamaan aitauksen sisäpuolella jossakin toimessa. Vaimo seisahti aidan ulkopuolelle ja esitti kumarrellen asiansa.

Pastori oli kohta paikalla valmis pyydettyyn virkatoimitukseen, joka kävi siten, että pappi pisti kätensä ulos aidan raosta, kehoittaen vaimoa laskemaan polvilleen ja tarttumaan tarjottuun käteen saadakseen tavallinen siunaus.

Tapahtui monta kertaa niinkin, että pastori suoritti saman virkatoimituksen sängyssä maatessaan paitahihoillansa siten, että vaimo laski polvilleen sängyn viereen.

Tämmöisestä säädyllisyyden ylenkatsomisesta pastori tosin monet kerrat sai nuhteita lääninprovastilta. Mutta tähän vastasi pastori, ett'ei kirkkolaissa säädetä, missä kirkkoonottaminen on tapahtuva, kun sitä ei, niinkuin määrä olisi, toimiteta kirkossa.

Kuinka pastori yleisesti "lampaitaan" kohteli, tulee selville seuraavasta tapauksesta. Eräänä aamuhetkenä astui talonpoika pastorin etuhuoneesen, hämissään käännellen nahkalakkiansa käsissään tai sukien korvantaustaansa. Vähitellen tuli asia esiin: "pastori olis hyvä ja vetäisi paperille muutamia kriipaleita mulle".

Pastori, jota talonpojan pitkäpiimäisyys suututti, istui kohta kirjoitustuolilleen, otti pienen kolmiskulmaisen paperilipun, piirusti siihen joitakuita pahanpäiväisiä viivoja ristin rastin ja antoi sen sitte talonpojalle lausuen: "tässä on nyt sulle kriipaleita".

Tietysti talonpoika sai todistuksensa asiansa kunnollisesti selitettyään.

Kuinka pastori käytti itsensä perheenisäntänä, on nähtävä seuraavasta tapauksesta. Mahdotointa olisi jokaisen ihmisolennon ollut pastorin kanssa elää sovussa saman katon alla. Helposti voi siis käsittää, kuinka vaikea pastoria rouvan tila ja kuinka katkerat hänen päivänsä mahtoivat olla tämmöisessä kodissa.

Kun kuolema hänen vihdoin pelasti katkerasta elostaan, kovasta kohtalostaan, antoi paha pappi maalata ruumiinarkun punaiseksi, sillä muka ilmoittaen että rouvan kuolema oli hänestä otollinen.

Kovin vaikeata oli saada ihmisiä ruumista vaatettamaan ja erittäin kantamaan sitä hautausmaahan. Vihdoin saatiin kantajiksi joitakuita haminaroikaleita runsasta maksoa ja kestittämistä vastaan.

Kun pastoria moitittiin tämmöisestä törkeästä käytöksestä, oli hänellä sama selitys tarjona kuin kirkkoonottamisasiassa, ett'ei muka kirkkolaissa tietysti mitään säädetä ruumiinarkun ulkomuodosta.

Lääninprovastin ja pastorin keskinäiset kohdat olivat niin riitaiset ja komilliset, ett'en saata olla niitä kertomatta.

Lääninprovasti oli sen ajan sivistyneimpiä pappeja ja ylpeimpiä prelateja, joka ylenkatsoi alhaisia pappismiehiä ja harvoin päästi heitä luokseen. Eikä se ollutkaan ihme, kun papit olivat sitä laatua kuin meidän pastorimme.

Tätä ei pastori voinut kärsiä. Ulkonaisesti hän kyllä osoitti provastille tarpeellista kunnioitusta, mutta kaikissa tiloissa ja seuroissa, joissa provasti ei ollut saapuvilla, esitteli hän kaikki provastin hankkeet sangen naurettavalla tavalla. Tämmöiset asiat joutuivat tietysti ennen pitkää provastin korviin hänen ystäviensä kautta.

Tämän kautta herrojen keskinäinen kohta tuli yhä vaikeammaksi aina siihen määrään, ett'eivät he enään ensinkään sopineet olemassa saman katon alla.

Ensimmäisinä aikoina, kun pastori vielä silloin tällöin armollisesti kutsuttiin provastin luo, tapahtui eräänä iltana, kun pastori oli pidoissa provastin tykönä, että pöllähti pastorin mieleen välillisesti soimata provastia siten, että hän istuessaan provastin raha-arkun ohella taputteli sitä toisella kädellä ja toisella provastin ainoaa 12-vuoitista poikaa lausuen: "pappa kyllä rukoilee raha-arkkuansa avatessaan: 'kasvakaa ja lisääntykää', mutta tästä nousee poikanen, joka aikanansa on lausuva: 'iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän pelastajanne elää'."

Kun pastori ei enään koskaan päässyt provastin silmien eteen, keksi hän pahanelkisyydessään hyvin sukkelan keinon saadakseen joka päivä nähdä ylpeätä ylimystä.

Hän rakensi näet samaan kortteliin, jossa provastin talo oli, eriskummaisen rakennuksen kolmessa huonekerroksessa, neljä huonetta ensikertaan, kaksi keskimäiseen ja yhden ylimmäiseen.

Tätä rakennusta kutsuttiin yleisesti muotonsa tähden W:sin torniksi, ja se veti tietysti puoleensa kaikkien erittäin outojen huomion.

Kun kysyttiin pastorilta syytä tähän kummalliseen yritykseen, sanoi hän rakentaneensa sen saadaksensa siten joka aamuhetki tarkastella provastin kulkua pihallansa, koska hän ei muuten saanut provastia nähdä.

Koska provastilla oli käskyjä tai moitteita antamista pastorille, tapahtui välitys aina suntion kautta. Vaan näinkin ollen kävi kuitenkin niin hullusti että provasti saman välittäjän kautta sai moninkertaisesti moitteensa takaisin.

Eräänä aamuna tuli suntio taasen pastorin luo ja esitti provastin tervehdyksen, "että pastori muka veisaili viimeistä värsyänsä".

Tästä ei pastori ollut millänsäkään, vastasi vaan ivaten: "sanokaa provastille että se värsy on oleva saakelin pitkä".

Pitkäksi kyllä se värsy venyikin. Provasti kuoli vuotta ennen pastoria, joka siis koskematta sai päättää juonikkaan elämänsä oltuaan kolmekymmentä vuotta kaupungin kappalaisena.

Tässä en voi olla esittämättä sen kaupungin raakoja tapoja ja julkisia juominkeja erittäin peijaisissa ja muissakin pidoissa. Eräs pappismies, joka oli ollut meidän sankarimme apulainen, on minulle todeksi vakuuttanut, että viimemainitun "vallitessa" usein semmoisissa tiloissa jouduttiin täyteen tappeluun, sekä että epäjärjestys kävi niin pitkälle, että eräs peijaisvieras, oltuaan hetken aikaa poissa, palasi pitohuoneesen hevosen selässä ja sitten siellä vähän tepasteltuaan läksi matkaansa.

Tietysti semmoisia tapoja ei olisi päässyt kaupunkiin perehtymään ilman moitittavaa velttoutta pappien puolelta. Erittäin ovat ylempänä kerrotut epäkohdat suuremmaksi osaksi meidän pappismiehemme syyksi luettavat, kun hän kauan oli ollut kaupungin ainoana pappina.

Tosin en voi väittää riittäväisten todistusten puutteessa että pappismies itse olisi ollut erinomainen juomari, mutta hyvin tunnettu asia on, että sen kaupungin herrat melkein joka ilta kokoontuivat sen luo, jonka akkunassa paloi kaksi kynttilää, sekä ett'ei puuttunut herroja, jotka tyhjentivät 7 à 8 aika toddilasia, joiden rinnalla meidän aikamme "tutingit" ovat varsin lapsen leikkiä.