VII.

Originalit P:n kaupungissa.

Se on hyvin tunnettu seikka, että niin kutsuttuin originalien aikakausi jo aikoja sitten on mennyt ohitse. Voipi tosin vieläkin nähdä joitakuita siihen luokkaan kuuluvia henkilöitä, mutta net ovat vaan varjoja eli naamioita sukupuutteesen joutuneesta todenperäisestä lajista.

Originalien joukkoon ei saa lukea semmoisia hengellisesti tai ruumiillisesti heikkoja, rampoja ja raajarikkoja henkilöitä, joita joku aika sitten nähtiin täysin kuvattuina eräässä pääkaupunkimme huvilehdessä.

Tämä oli pilanteko peräti paljon ulkopuolella säädyllisyyden rajaa.

Originalissa ei välttämättömästi ole haettava mitään fysillistä tai psykillistä puuttuvaisuutta.

Orginalisuus on vaan erityinen pienimmissäkin seikoissa nähtävä yksityis-ihmisen katsantotavan muoto ja vaatii juuri sentähden täyttä raittiutta sekä fysillisessä että psykillisessä suhteessa.

Tietysti ihmiset nykyaikoina niinkuin ennenkin erityisellä tavallansa käsittävät mailman olot ja menot, mutta nykyään yhä suurempiin piireihin levinnyt yleinen sivistys on sitä laatua, että se tasoittaa ihmisten erilaisuudet, muodostaa heidät saman mallin mukaan.

On tähän toinenkin syy, nimittäin kansapukujen häviäminen sekä yleisen kansan harrastaminen niin paljon kuin mahdollista mukaella vallassäädyn tapoja vaatteuksissa ja muissa oloissa.

Tämä tasoittaminen on toki vielä enemmän huomattava, sittekun kansakoulut vielä jonkun ajan ovat saaneet vaikuttaa ja täysin muodostaa nousevan nuorisomme tunnetun Jyväskylän mallin mukaan.

Originalien häviäminen ei suinkaan kuitenkaan osoita korkeampaa sivistysastetta.

Originalien muassa on päinvastoin mennyt suuri osa maallisen elämän huvitusta, joka varmaan on valitettava asia.

1.

Lindholmska.

Merkilliseltä kyllä näkynee, että eräs femininum asetetaan originalien etupäähän erittäin tuolla epämuotoisella loppupäätteellä "ska".

Tämä ei osota että maskulini-originaleja puuttui, mutta ainoastaan että net ovat asetettavat perimmäiseen riviin. Syy tähän on nähtävä seuraavasta kertomuksesta.

Kun minä ensikerran sain nähdä tämän paikkakunnallaan hyvin tunnetun henkilön — olin silloin oppilasna P. kaupungin trivialikoulussa — oli hän keski-ikäinen vaimo tuimalla muodolla, terävällä nenällä ja leualla sekä rohkealla katsannolla. Eikä puuttunut huulilla vähäisen viiksien kehäystä, josta kaikesta oli nähtävä että luonto oli hänen aikonut miespuoleksi.

Todella hän oliki itsevaltias perheessänsä. Kyllä hänelläkin oli herransa ja miehensä, mutta hänestä ei Lindholmska eikä kukaan muu ihminen milloinkaan puhunut.

Ukko Lindholm oli niin nahjusmainen kaikissa oloissaan ja toimissaan, että akka kohta alusta anasti täysivallan. Ukko ei siitä ollut millänsäkään, toimitti vaan hiljaisuudessa askareensa niityillä ja pelloilla, sekä ajoi itse sontakuormiansa peltoon, niinkuin muutkin hänen vertaisensa, joita sentähden tavallisesti kutsuttiin "sontaporvareiksi".

Kaikissa kunnallisissakin asioissa oli akka omavaltainen, eikä koskaan kysynyt miehensä mieltä ja ajatusta. Kenties oli tähän muitakin syitä kuin vaan omavaltaisuuden.

Lindholmskalla oli suuri ja kaunis kartano, jossa monet herran vuodet hyyryläisinä oli asuskellut kaupungin koulunopettajia, joiden ruoasta ja muista tarpeista Lindholmska piti huolta.

Opettajaraukoilla oli suuri lievitys siitä, että heitä vastaan, päästyänsä monen tunnin koulutyöstä otsan hiessä, tuli Lindholmskan kuuma kahvipannu sekä hupaisia ihan tuoreita uutisia kaupungin oloista.

Lindholmska tunsi kaupunkilaisten salaisimmatki vehkeet ja toimet, ja hänellä oli oikein erinomainen kyky kaunistella asiat paremmiksi tai pahemmiksi kuin net alkuaan olivat, aina asianhaarain mukaan.

Tämä seurusteleminen akan kanssa erittäin vapaina iltahetkinä oli opettajille mieluinen huvitus. Vaikk'ei hän saapuilla ollutkaan, kuulusteli hän kuitenki tarkasti huoneestaan mitä herrat puhelivat. Täällä istui hän kehräämisen tai sukankutomisen toimessa oven suussa ja antoi asemaltaan silloin tällöin odottamattomia vastauksia, jotka tavallisesti matkaan saattoivat suurta ilomielisyyttä. Kun Lindholmska joka päivä yhä vuosikymmeniä oli tämmöisessä seurassa, pystyi häneen vähitellen kaikenlaisia tiedon muruja erinomattain historian ja latinankielen alalta. Erittäin latinankielessä oli hän niin perehtynyt, että hän osasi kertoa monet sukkelat lauseet Strelingin tunnetusta kieliopista.

Lindholmska, joka lapsuudessaan ei ollut saanut oppia muuta kuin korkeintaan katkismuksensa, sai siis vanhempana maistaa klassillista sivistystä enemmän kuin kotitarpeeksi, eikä hän suinkaan laiminlyönyt tuoda esiin leiviskäänsä ja sen kautta muissa herättää hämmästystä.

Eräs pappi tai koulunopettaja, joka ei Lindholmskan luonnonlahjoista mitään tietänyt, oli kerran vieraisilla hyyryläisten tykönä ja kiitti illallista syötäessä tarjona olevaa leipää.

Lindholmska, joka oli saapuilla, vastasi heti paikalla: "laudatur ab his, culpatur ab illis" (muutamat kiittävät, toiset laittavat).

Vieras tuli tästä niin hämilleen, että hän loi akkaan terävän silmäyksen lausuen: "huuti vaan!"

Tästä nousi homerillinen nauru, joka sai enemmän sytykettä, kun akka toistamiseen lausui: "o festus dies hominis!" (o, sinä juhlapäivä ihmiseksi).

Kun opettajat eräänä iltahetkenä keskustelivat historiallisista tapauksista, tuli puhe Holstein — Gottorpin herttuasta.

— "Augustenburgin sukuhaaraa", täydensi Lindholmska.

Kerran myös lausui joku hyyräläisistä, joka tiesi akan istuvan tavallisella asemallaan oven suussa: "no, perintöruhtinaamme sanotaan naivan suuriruhtinattaren Hessen —".

— "Darmstadt'ista", kuului heti kamarista.

Opettajat olivat siis kaikista nähden Lindholmskan oikeat lempipojat ja voivat hänen luona yhtä hyvin kuin helmet kultaheloissa.

Mutta toisin oli koulupoikaparkain laita. Lindholmska vainusteli tyystin kaikkia heidän toimiansa kotona ja koulussa, ja ilmoitti heti havaintonsa asianomaisille opettajille, jotka siten pääsivät itse lähtemästä vakoomisen toimiin.

Varma on ett'eivät koulutarkastajat tai kouluneuvostot milloinkaan ole niin tarkkaan tunteneet koulupoikain oloja kuin Lindholmska. Hänen toimensa tässä asiassa on siis ollut aivan tarpeellinen.

Kaikki koulupojat siis pelkäsivät ja vihasivat akkaa niin kovin, että mielellään kiersivät hänen taloansa ja kääntyivät "vasemmalle" hänen tullessa vastaan.

Kuinka peljättävä Lindholmska oli oppilaille, sopi nähdä siitäkin, että pahanelkiset pojat kyllä joskus särkivät opettajien akkunoita, vaan ei milloinkaan Lindholmskan. Hänen kykynsä saada kaikki asiat ilmi oli niin hyvin tunnettu, ett'ei kukaan mielinyt sen alaiseksi joutua.

Muistissani on säilynyt tapaus, jolloin Lindholmska astui kouluun erään vanhan rouvan puolesta koulurehtorille valittamaan, että jotkut koulupojat olivat luvattomasti poimineet omenia rouvan omistamasta puistosta.

Asia tutkittiin heti paikalla ja syylliset tuomittiin rangaistuksen alaisiksi.

"Tollo"—rangaistus suoritettiin kohta Lindholmskan vielä läsnä ollessa ja oli suuri itku sekä hammasten kiristys.

Lindholmska katseli tyynesti tätä toimitusta, silloin tällöin tarjoten rehtorille nuuskaa tai vaihetellen vastaanottaen sitä rehtorilta ja meni sitten matkaansa kopeana ja voitostaan ihastuneena.

Hyvin tuntein voitetun asemansa lujuuden sekä klassillisen sivistyksensä voiman, astui Lindholmska ujoksumatta esiin kunnallis- ja kirkon kokouksissa, sekä esitteli mielipiteensä kunnolla ja taidolla.

Kaupungin esimiehenä oli silloin vanha rappiolle joutunut mies, joka kieltämättä antoi akan olla vastapuoluen asianajajana. Hänellä oli siis kokouksissa paljon sanomista, mutta siitä tuli surkea loppu, kun nuori tarmokas esimies edellisen kuoltua astui hänen siaansa.

Kaupungin kaikki asiat joutuivat uuden pormestarin hallitessa ihan uudelle uralle. Kaupungin kassakin, jossa vanhan pormestarin kuoltua oli viisi (5) plotua, kasvoi muutaman vuoden kuluessa odottamattomaan määrään.

Myöskin kirkonkokouksissa kuului Lindholmska vastapuolueen. Kaupungin kirkkoherra, joka oli suuttunut alinomaisista akan nostamista rettelöistä julisti kerran aivan jäykästi, ett'ei vaimoilla ensinkään ole puheenvaltaa herran seurakunnassa.

Tästä julkisesta nuhteesta suuttui Lindholmska tietysti niin kovin, että hän meni pois kokouksesta, mutta tuli taas seuraavaan kokoukseen varustettuna miehen valtuuskirjeellä.

Jos hän ennen oli kuulunut keskiväliseen vasenpuolueen, niin asettui hän tästä lukein äärimmäiselle vasenpuolelle.

Vanhaksi tullunna ja leskenä eli akka vielä monta vuotta hiljaisuudessa sekaumatta kaupungin yleisiin asioihin. Mutta erinäisten asioista piti hän huolta niinkuin ennenkin.

Viimeisinä aikoina puhuttiin paljon hänen hyvänteoistansa köyhiä kohtaan, sekä muistakin jaloista toimista.

Loppupäätös tästä tavallansa merkillisestä henkilöstä on siis se, että hän siinä kunnassa, jossa hän eli ja vaikutti, matkaan saattoi enemmän hyvää kuin pahaa, sekä ett'ei sovi olla häntä lukuun ottamatta, jos P. kaupungin historia joskus kirjoitetaan.

2.

Daniel Tockelin.

Koulupoikana ollessani katselin usein ihmetellen erästä tavattoman pitkää miestä, joka melkein kaiken päivää vakaisesti kuljeskeli edestakaisin katuja pitkin, päässä korkea torvihattu, jota onnen kovat kohtalot olivat pahanpäiväisesti kohlineet, korkeat huippupäiset krajit (n.k. isänmurhaajat) poskilla ja aika oksasauva kädessä.

Jos hänen vartalonsa yleensä oli pitkä, niin olivat kasvot ja kurkku vielä pitemmät. Nenä, jonka luonto nähtävästi oli aikonut muodostaa pitkäksi ja kauniinmuotoiseksi, oli joistakin sattuneista syistä ottanut kiertyäksensä ylöspäin ja muodostunut pahkaksi, joka ei suinkaan ollut kaunistuksena.

Sanotaan, luulteni todella, että jokainoan ihmisen ulkokatsannossa on nähtävä jonkun eläimen hahmo, jonka seikan jotkut tiedemiehet ovat esiintuoneet todistukseksi ihmisolentojen "ennenolosta".

Jos tässä aatelmassa on jommoistakin perää, niin Tockelin varmaan on asetettava vinttikoirien heimoon.

Pikkukaupungissa kaikki ihmiset ovat keskenään tutut, eikä sentähden ollut työlästä saada tietää, että tämä henkilö oli kaupungin tienoilla olevan suuren kartanon entinen pehtori, joka sittemmin oli ostanut kaupungissa puurakennuksen, jonka ylikerran kulmahuoneesta oli avara näköala joka suunnalle. Se huone oli siis oikea observatorium erittäin semmoisina päivinä, jolloin pahat ilmat ja säät panivat esteitä Tockelinin hupakäynnille.

Tockelin'in päätoimi lienee ollut pikkuporvareille ja talonpojille kirjoitella anomuskirjeitä virkakuntiin, sekä ajaa heidän riita-asioitaan raatihuoneen ja kihlakunnanoikeudessa.

Hän oli siis niin kutsuttu nurkkakirjuri eli sikunasihteeri.

Tockelin seisoi kuitenkin korkeammalla kannalla kuin tavalliset nurkkasihteerit. Hän oli kaupungin "bel esprit", joka syntymä- ja nimipäivinä lähetti ystävilleen ja tuttavilleen sepittämiänsä onnentoivotuksia sekä suorasanaisia että runomitallisia, ynnä myös tarpeen mukaan epigrammeja ja teräviä pilkkakirjoituksia.

Epigrammit olivat sitä pistävimpiä, kun Tockelin samoin kuin L:ska tyystin tunsi erinäisten ihmisten pienimmätkin asiat.

Jokunen kenties arvellee asian niin, että Tockelin ja Lindholmska, jotka harjoittivat samaa virkaa, elivät keskinäisessä riidassa.

Niin ei milloinkaan ollut laita. He elivät päinvastoin parhaimmassa suosiossa, istuen monesti vastakkain kahvepannu välillä ja keskustellen kaupungin yleisiä tai erinäisten asioita.

Kouluopettajain kanssa T. ei pitänyt kanssakäymistä, ei esiintynyt koskaan kunnallis- tai kirkonkokouksissa eikä myös vihannut koululaisia niinkuin L:ska.

Mutta säätyhenkilöt kaupungissa, jotka tavallisesti olivat T:nin epigrammien esineenä, väistivät häntä tietysti kuin myrkyllistä eläintä.

Ylioppilasna ollessani satuin Helsingissä näkemään osoitteen T:nin ky'ystä pilkkakirjoituksiin. Siihen professoriperheesen, jossa olin asuntoa, tuli kerran painettu kirje eli oikeastaan paskilli allekirjoitettuna: "Semper idem Daniel Tockelin".

Tämä kirje kuvaili ivallisesti erään hyvin tunnetun rouvan P. kaupungista sekä koko ulkomuodon, e.m. silmät, suun, nenän ja hiukset y.m., että myös hänen hengelliset avunsa tai oikeintaan siveelliset vajavaisuutensa, varoittaen ihmisiä antaumasta hänen kanssa tuttavuuteen. Rouvaparka, joka oli tunnettu terävästä älystänsä, oli luultavasti terävällä kielellään kovasti loukannut T:nin arimpaan paikkaan. Mutta kyllä T. kostoksi hosui hänen pahanpäiväisesti.

Semmoisia kirjeitä tuli ko'olta Helsinkiin ja todenmukaisesti myös muihin kaupunkeihin.

Pilkkakirjoitus oli niin älykkäästi kokoon pantu, että "corpus delicti" kohta tunnettiin, vaikk'ei hän ollut nimitetty.

Kun sama rouva sittemmin tuli Helsinkiin, nosti hän semmoisen huomion, että häntä tarkasteltiin kuin eriskummaista ilmiötä. Hänen siis oli täytymys mitä kiiruimmin jättää koko pääkaupunki.

Jättäkäämme nyt Tockelin sillensä luodaksemme silmäyksen kolmanteen henkilöön siinä triumviratissa, joka puolisataa vuotta sitten piti P. kaupungin hallinto-ohjat käsissään.

3.

Katteini.

En luule missään maassa löytyvän suurempaa tai pienempää kaupunkia, jossa et sattuisi kohtaamaan entistä sotaherraa paljaspäänä tai ohuilla hiuksilla, huippupäisellä nenällä varustettuna eroittamattomalla pincenez'ellä, harmaat tuuheat viikset huulilla ja yllä välisten sotilaspuku, välisten sivilivaatteet.

Tämä herra on kaikkein ystävä erinomattain naisväen ja on aina liikkeellä toimittamassa ystäviensä pieniä askareita, sekä kokoilemassa aineksia päiväkronikaan tai iltaseuroihin.

Tämmöinen oli juuri meidän katteini. Hän oli sentähden välttämättömästi tarpeellinen henkilö kaikkia pitoja, peijaisia ja ristiäisiä toimitettaessa, ja sentähden aamusta iltaan saakka täydessä toimessa otsansa hiessä.

Hän oli myös kauppamailmasta avukseen anastanut tuon tunnetun käsivarsien liikunnon, joka on Merkurion sukupolven yleisenä tunnusmerkkinä ja tietysti on saanut alkunsa alinomaisesta kiireestä kauppatoimissa.

Kaikkein vertaistensa tavoin oli katteini ahkera anekdotien kokoilija ja kertoja. Mutta hänen laitansa oli sama kuin muittenkin semmoisten kertojain; hän muka unhotti aina sen seikan, joka juuri oli jutun ponsi. Onneksi oli aina joku saapuilla, kun oli kuullut jutun monet kerrat ja sentähden osasi täyttää puutteet.

Katteinin suurin huvitus oli petellä yksinkertaisia maalaisia. Eräs hyvin tunnettu maakappalainen, joka silloin tällöin tuli kaupunkiin huvituksia kokemaan nuorten miesten tavoin ja sentähden oli yleisen naurun alaisena, oli erittäin sopivana esineenä katteinin ilveilyksille.

Katteini oli näet olevinaan jyväkauppias ja houkutteli pappiparan kuljettamaan jyvävaransa kaupunkiin, jossa net siten olivat myytävät polkuhintaan, kun ei jyväkauppias missään ollut löytyvissä.

Kun pastori, joka itse oli saapunut kaupunkiin, ravintolassa oli pilkanalaisena pahasta kohtalostaan, lausui hän vihdoin harmissaan latinaksi:

"Post risum multum debes cognoscere stultum", (pahasta naurusta tyhmä tunnetaan).

Vieraiten joukossa oli joitakuita, jotka tämän ymmärsivät ja saivat kokea totuuden siitä sananlaskusta, että "pilkka lankee omaan nilkkaan".

Pastori sai jälestäpäin tietää, että tuppisaksa oli pelkkä kavaltaja.

Katteini pukeutui välisten salamielisyyden verhoon, sen kautta muka luuletellakseen ihmisiä että hän oli salaliitossa mahtavain henkilöiden kanssa pääkaupungissa, jotka hänelle suorittivat muille tuntemattomia tarkkoja uutisia.

Siihen aikaan oli kuten tietty kova hallinto olemassa. Erittäin kirjakauppiaat eivät ensinkään tietäneet koska lähettiläs pääkaupungista oli saapuva kirjakauppaan nuuskimaan oliko siellä luvattomia kirjoja.

Eräsnä iltana kello 11:sta aikana kolkutettiin ulko-oveani. Menin avaamaan. Kukapas tuli vastaan, joll'ei juuri katteinimme, joka astui sisään hiljaan ja salamielisellä katsannolla.

Hän ilmoitti minulle "sub secreto", että semmoinen epäluulonalainen mies oli saapunut kaupunkiin, jotta minun olisi paras purata kirjavarastoni luvattomasta painolastista, jos semmoista siellä oli olemassa.

Vaikka hyvin arvasin että tämä mahtoi olla katteinin tavallisia tyhjäntoimituksia, rupesin kuitenkin mielessäni miettimään, olisinko semmoisia kirjoja itselleni hankkinut.

Katteinin ystävällinen huoli kirjoistani oli peräti tarpeeton, sillä semmoista odottamatonta vierasta ei saapunut minun eikä muittenkaan luo.

Niinkuin lukija tästä kertomuksesta on huomannut, oli yhtiö Lindholmska — Tockelin — Katteini semmoinen triumvirati, joka vanhan pormestarin aikana melkein rajattomasti hallitsi hyvässä kaupungissamme melkein samalla voimalla kuin sanomakirjallisuus meidän aikoina.

Tässä yhtiössä edusti Katteini korkeampaa valtioviisautta ja uudisniekanvirkaa, Lindholmska oli huhujen ja lorujen levittäjä, sekä Tockelin kaunokirjallisuusosaston kannattajana.

Jokaisen siis täytyi ilman armotta enemmän tai vähemmän nöyristyä tämän kaikkivaltiaan triumviratin edessä, eikä ollut hyvä sitä milloinkaan loukata.

Lopuksi on lausuttava, että tämä triumvirati täyden voimansa aikana on tehnyt kunnalle yhtä vähän haittaa kuin hajalle jouduttuansa.