SUOMALAISELLE LUKIJALLE.

Se teos, joka nyt saapuu maamme suomalaiselle yleisölle, herätti, kun se noin yhdeksän vuotta sitten ruotsiksi ilmestyi, varsin suurta mielenkiintoa maassamme. Se oli — ja on vieläkin — ensimmäinen ja ainoa elämänhavaintojen ja muistelmain kokoelma, joka koskettelee tuota Suomelle niin äärettömän tärkeätä kehityskautta, joka ulottuu 1830-luvun alulta 1890-luvun alulle. Persoonallisten muistojen ja vaikutelmien keveässä, usein pirteässä, usein lämpösesti innostuneessa muodossa, mutta samalla historiallisella tarkkuudella ja tunnollisuudella, valaisee se olojemme kehitystä, tapauksiamme ja vaiheitamme kansallisen heräämisemme ja miehistymisemme ajoilta. Kosketellen tämän tärkeän kehityskauden niinhyvin synkempiä kuin valoisampia ajanjaksoja, tarjoa se, paitsi opettavaa ja hauskuuttavaa historiallista lukemista, monta nykyhetkellekin valaisevaa vertauskohtaa, joita on hyödyllistä nykyisin palauttaa mieleen. Onpa senvuoksi suomenkielisenkin yleisön syytä tutustua tähän laivaukseen "Kuuden vuosikymmenen ajoilta", jonka on kirjoittanut mies, joka avoimin silmin ja herkällä mielellä on maamme kehitystä tältä ajalta seurannut.

Suomennostyössä on alkutekstiä sanottavitta muutoksitta seurattu. Joitakuita harvoja kohtia, kuten selontekoja Helsingissä esiintyneiden ruotsinmaalaisten näyttelijäseurojen kokoonpanosta, on hieman lyhennetty, joku teokseen lainattu ruotsinkielinen runo, joka ei tekstiin ole aivan välttämättömästi kuulunut, on esitetty suorasanaisesti taikka jätetty pois, jonkun ainoan vähäpätöisen asiallisen korjauksen on suomentaja tehnyt. Kuvia, joita ruotsinkielisessä painoksessa ei ollut, on kustantaja suomennokseen hankkinut. Persoonallisuus on näissä Aug. Schaumannin muistelmissa hyvin silmiinpistävänä piirteenä ja se on tietysti ollut suomennoksessakin säilytettävä.

Suomentaja.

Lapsuuden ajat 1830-1840.

Vasta seitsemäntoista vuotta oli Suomi ollut yhdistettynä Venäjän valtakuntaan, kun minä, 1826, ensi kerran päivänvaloa katselin. Helsinki, jossa synnyin, oli vasta seitsemän vuotta ollut maan hallinnon keskuspaikkana. Yliopisto ei ollut vielä tänne muuttanut, vaan kahden vuoden perästä oli se määrätty muutettavaksi.

Vanhempani olivat tulokkaita uusiutumaisillaan olevaan nuoreen pääkaupunkiin. Senaatin virkamiehenä oli isäni senaatin mukana syksyllä 1819 perheineen muuttanut tänne Turusta. Kuuluen sukuun, jonka kaikki miespuoliset jäsenet puolentoista vuosisadan ajan olivat olleet sotureita — niinkuin hänkin aikusemmin, — kaikki, melkein poikkeuksetta, turkulaisissa rykmenteissä, oli hän syvästi kiintynyt kotipaikkaansa, Turun lääniin, sekä sen muistoihin. Samoin oli äitinikin, papintytär Nousiaisista, samasta pitäjästä, josta hänen miehensäkin oli kotosin. Sekä isäni että äitini näyttivät molemmat tavallaan olevan ylpeitä siitä, että olivat syntyneet pitäjässä, jonka kirkkoa sanotaan Suomen vanhimmaksi, jonne piispa Henrikin maalliset jäännökset haudattiin ja missä kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen ensimmäiset siemenet kylvettiin suomalaiseen maahan.

Jos Suomen uusi pääkaupunki jo oli ehtinyt käydä rakkaaksi perheelle, niin ei ollut rakkaus vanhaa pääkaupunkia eikä sen ympäristöä kohtaan kylmennyt. Turkuun sekä sen oloihin suuntausi keskustelu kodissani alinomaa. Turun tuomiokirkon, linnan, akatemian ja muut historialliset muistot tunsin siis jo lapsuudestani saakka. Vuoden 1827 Turun palo, tuo suuri kansallisonnettomuus, oli muistini vanhimpina aikoina melkein joka päivä puheenaineena. Isäni, joka tunsi joka kujan ja talon vanhassa Turussa, ei koskaan lakannut kauhulla kuvaamasta tuota suurta hävitystä, jossa hän ei tosin ollut saapuvilla ollut, vaan jonka hän siltä yksityiskohtia myöten tunsi. Ja syvästi meidän talossa oivallettiin, kuinka kipeästi Turun asukkaihin koski, kun heiltä onnettomuuden lisäksi riistettiin vielä yliopistokin.

Turussa ja sen lähitienoilla asuvain useiden sukulaisten kanssa kesti vilkasta vuorovaikutusta. Ei kulunut vuottakaan, ettei isäni jonkun perheensä osan kanssa olisi käynyt Turussa. Muuta matkustuskeinoa ei 1830-luvun lopulle asti ollut Helsingin ja Turun välillä kuin maantie. Matkaa kesti siis runsaasti kaksi päivää, — se oli sangen pitkä ja vaivaloinen. Mutta kernaasti me ne vaivat kestettiin; jokainen kievaritalo oli kuin erikoinen tuttavani, jonka vieläkin selvästi muistan.

Ilmakehä, jossa kasvoin, ei siis hetikään ollut puhtaasti helsinkiläinen. Ja se seikka, että silloin nuoressa pääkaupungissamme, tulevaisten toivojen ja pelkojen kaupungissa, alinomaa vielä saimme tuntea muistojen pääkaupungin menneitä tuulahduksia, opetti meitä kenties vähän avarammalti asioita katsomaan, niinhyvin ajan kuin paikankin puolesta.

* * * * *

Isäni oli, kuten mainittu, senaatin virkamies, ja hänen seurapiirinään olivat siis etupäässä toverit hallitusvirastosta. Hyvin läheisissä tekemisissä oli hän kumminkin myöskin eräiden yliopiston professorein ja muiden opettajain kanssa. Nuoremmalla yliopistomaailmalla oli sitäpaitse lapsuuteni aikoina pysyvä edustajansa kotitalossamme, vanhempi silloin elävistä veljistäni, Frans, kun näet silloin äsken oli päässyt fil. kandidaatiksi ja opiskeli edelleen jumaluusopillista tutkintoa varten. Hänen ja kolmen nuoren, täysikäisen sisaren tuttavina seurusteli joukko nuoria miehiä, akadeemikkoja, sotilaita ja siviilivirkamiehiä, talossamme, jossa vieraita kernaasti vastaanotettiin.

Lapsuudestani saakka olin siten tilaisuudessa näkemään ja tuntemaan useita maamme enin arvossapidettyjä vanhempia miehiä, sekä valtio- että tiedemiehiä, samoinkuin nuorempia, toivorikkaita miehiä, ja saamaan heiltä vaikutuksia.

* * * * *

Vanhimpien muistojeni aikoina oli "sota" sana, jota alinomaa kuultiin, josta varsinkin vanhemmat puhuivat. Olihan tuo "sota" — 1808-09 vuoden sota, — jota oli käyty vähän enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten, tuottanut niin suuren mullistuksen maan asemaan, ja yleisenä puheenaineena oli siis vielä tuo tapaus, "jolloin venäläinen tuli maahan" (kuten kansan puheessa sanottiin), se oli kuin suuri rajakivi entisyyden ja nykyisyyden välillä. Ei tarvinnut olla kysymystä ainoastaan valtiollisista, vaan kaikenlaisista yleisistä ja yksityisistäkin asioista, kun aina oli tapana sanoa: se tapahtui ennen sotaa tai ennen venäläisen maahantuloa, taikka jälkeen venäläisen maahantulon.

Varsinkin keskusteltiin meidän suletuimmassa perhepiirissä sodasta ja sen yksityisistä tapauksista hyvin usein. Isälleni se oli mitä rakkain aine ja kun hän illoilla illallisen jälkeen rupesi kertomaan sotamuistojaan, silloin unehtui meiltä nuorimmiltakin lapsilta uni. Hyvin siten tutustuimme sodan sekä kunniakkaisiin että raukkamaisiin vaiheisiin ja henkilöihin: Siikajoki, Revolahti, Lapua, Alavus, Adlercreutz, Klingspor, Kustaa IV Aadolf, Svartholma ja Viapori, kaikki olivat ne tuttaviamme. Kertomukset perustuivat aluksi persoonallisiin muistoihin ja suullisiin tarinoihin; mitään painettuja sotakuvauksia ei silloin vielä ollut ilmestynyt. Kun sitten, 1830-luvulla, Suchteleinin, Holmin, Aminoffin y.m. teokset vähitellen ilmestyivät, antoivat ne aihetta perheen keskuudessa uusiin kyselemisiin ja muistelmiin.

Isääni itseään oli sodan alussa tavannut se surullinen kohtalo, että hänet, Turun läänin ratsutilapataljoonan vänrikkinä, komennettiin Viaporiin linnuepalvelukseen, jossa hän siis sai olla mukana antautumisessa.

Kuinka hyvin muistankaan vielä hänen kertomuksensa tuosta lannistavasta tapauksesta, sen syistä, Cronstedtin persoonasta ja luonteesta, naisten vaikutuksesta, F. A. Jägerhornin toimista ensimmäisenä kavaltajana, sotaneuvottelun kokouksista Lonnanin karilla, antautumisehtojen julistamisesta miehistölle sateen ja myrskyn raivotessa, katkeruudesta joukkojen keskuudessa y.m. Se kaikki oli täydellisesti yhtäpitävää sen kanssa, mitä siitä sittemmin historia on todeksi osottanut. Suru ja häpeä sydämmessään kertoi hän näistä seikoista ja surulla ja häpeällä niitä kuunneltiin.

Sen johdosta, että osa Viaporissa antautuneista upseereista oli rikkonut antautumisehdot ja palannut palvelemaan Suomen armeijan riveihin, vangittiin toiset myöhemmin kodeissaan ja vietiin Venäjälle. Niiden joukossa oli isänikin, joka siten oli saanut viettää noin neljätoista kuukautta, taikka ajan rauhanteon jälkeen, Kalugan kaupungissa. Yksitoikkoisesta ja niukasta elämisestä siellä kertoi hän usein yhtä ja toista. Vaan mistään pahoinpitelystä ei hän toki voinut valittaa.

Mutta sodan takaisiinkin aikoihin loittonivat vanhempaini ajatukset usein. Tuo entinen "ruotsalainen aika", jolloin Suomi ja Ruotsi olivat yhdessä, oli heille kaikille hyvin rakas. Tosin ei kaikki tältä ajalta ollut kehuttavaa, varsinkaan tuon ajan viimeisiltä vaiheilta, ja etenkään ei säästetty Kustaa IV Aadolfin naurettavaa itsepäisyyttä eikä useimmissa suhteissa kurjaa hallitusta; vaan Kustaa III, Kaarlo XII. Kustaa II Aadolf, Kustaa Vaasa, koko Ruotsin loistava historia, olihan se kaikki meidänkin, — ja kun siitä puhuttiin, pääsi usein hiljainen nöyryyden huokaus puhujan huulilta: se oli mennyttä aikaa, joka ei ollut koskaan palaava!

Ruotsin historia tunnettiin meidän talossa ehkä paremmin kuin muuten yleensä. Isäni oli sitä paljo lukenut: hänellä oli suuri kirjasto, jota hän myötään lisäili, niin että se historiallisen ja lainopillisen kirjallisuuden puolesta oli yksi täydellisimpiä maassamme, ja historiallisiin aineisiin hän mielellään ympäristönsä ajatukset veti. Varsinkin hänen kahdessa nuorimmassa pojassaan, veljessäni Otossa ja minussa, heräsi siten aikusin historiallisia harrastuksia. Emme olleet vielä paljo kirjoitustaitoa oppineet, kun jo laadimme täydellisiä Ruotsin kuningasten luetteloja hamasta historiallisen arvostelun sittemmin hylkäämistä esi-Odinin hallitsijasuvuista asti aina Kaarlo XIV Juhanaan saakka. Fryxellin kertomukset, joita kuusi ensi osaa ilmestyi ensimmäisellä vuosikymmenelläni, olivat meidän mielilukemista; yhä uudelleen ne luettiin. Emme myöskään koskaan väsyneet katselemaan niitä historiallisia kuvateoksia, joita saatavissa oli. Ruotsalaisen kilpikirjan tunsimme koko tarkoin ja sinettien kokoamista innolla harrastimme. Leikeissämmekin esiintyi väliin Ruotsin historiaa. Erään vuosittain ilmestyvän historiallis-runollisen "Lasten kalenterin" kuvain mukaan sommiteltiin pieniä kuvaelmia, esittäen Kustaa Vaasaa Taalainmaalla, Kustaa Aadolfin pelastumista Erik Soopin avulla, Benderin kahakkaa ja Kaarlo XII:n kuolemaa, — niin, Tukholman verilöylystä ja Ribbing-suvun jäsenten surmastakin otimme aiheita kuvaelmiimme.

Siten tuntui Ruotsi vielä tavallaan meistä isäinmaalta. Erikseen Suomesta ja sen historiasta ei ollut kuvia eikä kirjoja olemassa nuorisoa varten. Mitä omasta maasta sai kuulla, se kerrottiin vain suupuheessa.

* * * * *

Jos nuoruuteni aikoina vielä tunnettiinkin lujia siteitä olevan Ruotsiin, niin eipä oltu toki hetikään tyytymättömiä maan uuteen asemaankaan. Olot "senjälkeen kuin venäläinen tuli maahan" olivatkin monessa suhteessa paremmat kuin mitä "Ruotsin aikana" olivat olleet. En tahdo vielä puhua siitä, minkäverran tunnettiin, että oltiin omaa kansallisuutta. Mutta oltiinhan varmassa turvassa sodan alinomaa uhkaavilta vaivoilta. Oli kahdelta keisarilta saatu juhlallisia vakuutuksia — vakuutuksia, jotka olivat naulatut kaikkiin maan kirkkoihin — siitä, että maan lait, vapaudet ja oikeudet sekä maan oma hallinto säilytettäisiin aivan erillään venäläisistä. Aineellisessa suhteessa elettiin useammilla aloilla paremmin kuin ennen. Verot olivat pienemmät: suostunnat olivat lakanneet, maatullit eivät enää olleet rasituksena. Uusia virkoja oli perustettu suurissa määrin ja virkamiehet elivät hyvin runsailla palkoilla. Maa edistyi yhteen jos toiseenkin suuntaan; se julkilausuttiin kernaasti eikä sitä voinut eittää. Ennen kaikkea muistettiin, että yliopisto jo 1811 oli saanut uuden tulo- ja menoarvion, johon sen entistä tuskin voitiin verratakaan, ja sen lisäksi oli sille, kun se siirrettiin Helsinkiin, annettu runsaita lahjoituksia, — sitä kuulin usein suurella kiitollisuudella mainittavan.

Keisari Aleksanteri I:sen hyvyyttä Suomea kohtaan ei koskaan unhotettu. Persoonallisuudellaan olikin hän voittanut kaikki, jotka olivat hänen läheisyyteensä tulleet. Hänen kauneuttaan, hänen lempeyttään, hänen hyvyyttään kehuttiin rajattomasti. Hänen ensimmäiseltä retkeltään Suomeen sodan kestäessä ja Porvoon valtiopäiväin aikana ja hänen pitkältä kiertomatkaltaan v. 1819, Kajaaniin saakka, oli vielä tallessa useita pieniä kaskuja ja tarinoita, jotka kuvasivat hänen ystävällisyyttään ja tuttavallisuuttaan, eikä suinkaan vähimmin muistettu hänen kohteliaisuuttaan naisia kohtaan.

Suuressa määrin ihailtiin myöskin keisari Nikolaita hänen käydessään Helsingissä 1830 ja 1833. Hänen ylevä, sotilaallinen vartalonsa, hänen majesteetillisesti kaikuva, käskevä äänensä, hänen hallitsijakatseensa sai naiset vapisemaan ihailusta, miehet — pelosta.

Pelko oli muuten Suomessa todellakin läpikäyvänä luonteenpiirteenä ihmisissä sillä aikakaudella, jossa kasvoin. Ei oltu tyytymättömiä, elettiinhän yleensä hyvin, mutta oltiin melkein joka hetki valmiita odottamaan, että jotakin pelottavaa tapahtuisi. Ei uskallettu kaikista asioista ääneen puhua, kuiskittiin matkareistä, jotka milloin tahansa voisivat viedä miehen tuntemattomille teille, ja kuinka usein olenkaan unissani, kuten vielä muistan, äärimmäisessä epätoivossa koettanut pelastautua huimasti takaa-ajavain kasakkain edestä, vaikka turhaan: — sellaisissa lapsuudenunelmissa oleskeltiin siihen aikaan!

Onneksi nuo pelätyt seikat eivät usein toteutuneet. Keisari Nikolaikin tiesi kunnioittaa vannottuja lakeja. Ja venäläisiin kosketuksiin ruvettiin muuten vähitellen tottumaan ja taipumaan.

* * * * *

Vaikutus Suomen yhdistämisestä Venäjään oli pian ruvennut tuntumaan Helsingin tapoihin ja oloihin. Venäläiset ajopelit, droskat, niihin kuuluvine ajurinpukuineen, olivat jo lapsuuteni ensi aikoina ruvenneet tulemaan käytäntöön entisten yksi- ja kaksi-istuimisten kiessien sijaan. Niitä vuokra-ajureja, joita pääkaupungissa käytettiin, kutsuttiin jo silloin "issikoiksi". Venäläisiä kauppiaita (toiset esiintyivät vielä pitkissä parroissa ja kauhtanoissa) ja kauppapuoteja oli jo joukottain; ruokatavarain kauppa ja osaksi siirtomaankauppa oli enimmäkseen siirtynyt venäläisten käsiin. Rakennustöissä käytettiin varsin yleisesti venäläisiä muurareita. Kaupungin arentimaita Töölössä ja Sörnäisissä viljelivät suurimmaksi osaksi venäläiset puutarhurit, jotka laudat päälaella kulkivat talosta taloon äänekkäästi tarjoten kaupaksi kaikenlaisia vihanneksiaan. Teekeittiöt ja venäläiset yönutut rupesivat yleisesti pääsemään käytäntöön enkä muun ohessa saa unhottaa myöskään torakoita, jotka "venäläisellä ajalla" olivat tulleet maahan ja ruvenneet tunkeutumaan taloihin ja joita kauan pidettiin välttämättömänä pahana, josta ei voi päästä.

Vankka venäläinen sotaväenosasto kaupungissa ja Viaporissa, ainakin yhtä suurilukuinen kuin nykysin ja siis väkilukuun verraten aivan toisen kokoinen kuin nykyjään, antoi luonnollisesti venäläiselle ainekselle melkoisen ponnen. Venäläisiä upseereja, sekä jalkaväen että laivaston upseereja (joku laivastonosasto oleskeli tavallisesti talvisin kaupungin tai Viaporin rannassa) oli aina hyvin lukuisasti saapuvilla julkisissa seurahuveissa ja usein kyllä yksityisissäkin kesteissä. Työväen- ja palvelijaluokkakin joutui alituiseen tekemisiin venäläisten kanssa. Jokaiselle oli siihen aikaan miltei välttämätöntä ymmärtää joitakuita tavallisimpia venäläisiä sanoja.

Edistääkseen venäjänkielen taitoa sivistyneissä luokissa oli hallitus ryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Jo 1812 asetettiin venäjänkielen opettajia kaikkiin julkisiin kouluihin ja venäjänkielen opetus kävi kaikille oppilaille pakolliseksi. Vuodesta 1817 täytyi jokaisen ylioppilaan, jos mieli saada yliopistosta päästökirja valtion virkaa varten, suorittaa tutkinto venäjänkielessä; tämä määräys koski vuoteen 1824 asti papeiksikin ja 1831 asti opettajiksi aikovia. Venäläisten oppi- ja lukukirjain toimittamista oli anteliaasti kehoitettu ja useita sellaisia oli ilmestynyt. Yliopistoon oli v. 1828 perustettu silloisen lehtorinviran lisäksi ylimääräinen professorinvirka venäjänkielessä. Venäjää luettiin siis sangen yleisesti kouluissa ja yliopistossa. Mutta nämä opinnot eivät jättäneet erittäin syviä jälkiä. Vastaiset virkamiehet alottivat, kuten käsketty oli, opintonsa yliopistossa suorittamalla tuon venäläisen tutkinnon — se tehtiin tavallisesti ensimmäisellä tai toisella lukukaudella — ja parin lukukauden kuluttua oli tuo suoritettu tietomäärä unhottunut. Tuottiko pakollinen venäjänkielen opetus kouluissa muita hedelmiä, kuin että jokainen koulunkäynyt ihminen osasi venäläiset kirjaimet, sitä en tiedä.

Suomalaisten ja venäläisten välit olivat kumminkin yleensä hyvät. Tosin tapahtui joskus pientä sotilasvallattomuutta upseerien ja raakuutta miehistön puolelta, joka suuttumusta synnytti, ja toisakseen juopuneet ja tahdittomat ylioppilaat panivat toimeen rumia ja loukkaavia kahakoita, joista pelättiin koko isänmaalle turmiota. Vaan, kuten sanottu, yleensä olivat välit rauhalliset ja hyvät. Oli opittu tuntemaan, paitsi muita venäläisen luonteen piirteitä, heidän hyväluontoisuuttaan ja arvonantoaan ystävälliselle kohtelulle ja oli siitä syystä heidän kanssaan tavallisesti helppoa tulla toimeen.

Saman kokemuksen olivat tehneet myöskin ne suomalaiset, jotka olivat lähteneet Venäjälle sieltä tulojaan hakemaan. Sinne niitä läksi yhä useampia. Sotilasura keisarikunnassa oli viekotteleva, sillä loistavalta se näytti. Suomella ei ollutkaan jälkeen 1830-luvun alun muuta omaa sotaväkeä kuin kaartin pataljoona ja meripuolustusväki. Eikä ollut suuria vaikeuksia päästä venäläiseen väkeen. Haminan kadettikoulun käytyään saattoivat suomalaiset nuorukaiset päästä upseerinvirkoihin venäläisiin kaarteihin taikka muihin joukkoihin. Tälle tielle antautumista kannatti hallituskin puolestaan myöntäen vapaapaikkoja, apurahoja j.n.e. Monet maan lahjakkaimmat pojat joutuivat siis sinne. Kaikkien ura ei toki ollut kovinkaan loistava, siitä oli meillä omassa perheessämme surullinen esimerkki. Vanhimman veljeni, Carl Hannibalin, oli suvun vanha soturihalu vallannut; hän oli ensimmäisnä päässyt kadettikoulusta 1826, oli ratsastavan tykkiväen upseerina ollut mukana vähän senjälkeen puhenneessa Turkin sodassa ja hävisi alussa vuotta 1829, matkalla Silistrian ja Schumlan välillä, kokonaan teille tietämättömille.[1] Mutta toiset menestyivät sitä paremmin. Eikä kadettikoulu ollut ainoa tie, jota myöten nuoret suomalaiset soturinalut saapuivat Venäjälle. Aliupseeritietä ruvettiin yhä yleisemmin käyttämään. Rupeamalla aliupseeriksi Suomen kaartiin taikka maassa oleviin venäläisiin joukkoihin saattoi silloisten asetusten mukaan suomalainen mies, jonka isällä oli jokin "arvoaste", neljässä vuodessa päästä upseeriksi, saattoi päästä kahdessa vuodessa, jos oli aatelismies ja puolessa vuodessa, jos oli ylioppilas ja oli suorittanut jonkun opinnäytteen (esim. silloisen pikku kameraalitutkinnon). Eikä vaatimukset aliupseeriksi pääsemiseksi olleet suuret: todistus välttävästä terveydestä ja kristinopintaidosta sekä venäjänkielen ensimmäisten alkeiden taito, — muut tiedot eivät tulleet kysymykseen. Vähävaraisemmat säätyperheet maaseudulla eivät senvuoksi monastikaan huolineet vaivata poikainsa aivoja eikä kustantaa heille koulunkäyntiä, vaan antoivat heidän vapaasti kasvaa kotona, kunnes tarpeelliseen ikään olivat ehtineet astuakseen sotilasuralle. Olipa aivan tavallista, että ylioppilaatkin, jopa hienoimmista suvuista, vuosikausia komeiltuaan yliopistokaupungin kaduilla ja menetettyään kaiken tieteilemisen halun, äkkiä pukeutuivat karkeaan, harmajaan sinelliin ja puolen vuoden perästä esiintyivät uudessa loistossa, venäläiset vänrikinpoletit olalla. Tietopuoliset vaatimukset upseeriksi pääsemistä varten eivät olleet paljoakaan suuremmat, kuin aliupseerinarvoa varten. Siten kasvoi venäläiselle sotilasuralle antautuvain lukumäärä — ainakin 1850-luvulle asti — kasvamistaan. Yhteen aikaan nousi Venäjän joukoissa upseereina palvelevain suomalaisten lukumäärä 750:neen. Niissä kahdessatoista n.s. suomenmaalaisessa linjapataljoonassa, jotka muodostivat divisioonan ja joihin sisältyi kaikki Suomessa vuodesta 1830 vuoteen 1860 vakinaisesti oleva venäläinen jalkaväki, oli siten usein puolet upseerien lukumäärästä suomalaisia. Mutta linjapataljoonat muutettiin sitten jalkaväkirykmenteiksi ja se venäläinen sotaväenosasto; joka oli Suomeen sijoitettu, ei uusien määräysten mukaan saanut täällä kauan viipyä, se oli aina muutamain vuosien perästä vaihdettava; sitä pientä veljeytymistä, jota oli pysyvissä joukoissa vähinerin tapahtunut, pidettiin varmaankin vaarallisena.

Venäläisten ja suomalaisten välinen seurustelu oli epäilemättä siiloin paljoa vilkkaampaa kuin nyt. Ja jos kokoon lapsuudenaikuiset vaikutukseni yhteen, voin sanoa: mistään erityisestä suomalaisten vastenmielisyydestä venäläisiä vastaan eivät nämä jälkimmäiset voineet valittaa, mutta varsinaisesta mieltymisestä ei myöskään voinut olla puhetta. Venäläinen aines täällä oli ja pysyi jonakin vieraana, jota ei koskaan meidän omaksi voitu muuttaa.

Palaamista entiseen yhteyteen Ruotsin kanssa ei kukaan enää ajatellut. Täydellistä sulautumista Venäjään ei kukaan tahtonut ajatella. En ainakaan minä koskaan kuullut sanoja, jotka toista tai toista olisivat tarkoittaneet. Yksityisiä onnenonkijoita samoinkuin intoilijoita oli tietysti silloin niinkuin aina, mutta he eivät tuumiaan ilmaisseet.

Mitä sitten tuohon aikaan oikeastaan tuumittiin? kysyn itseltäni kaivaen muistojeni etäisimpiä kätköjä. Tuumittiin, se on varmaa, että Suomi eikä mikään muu, oli meidän isänmaamme ja että tämä maa nyt oli itsessään jotakin erityistä, joka ei voinut enää muuttua ruotsalaiseksi eikä koskaan venäläiseksi. Tunsimme itsemme siis suomalaisiksi, suomalaiseksi kansakunnaksi, jonka tuli kulkea eteenpäin omaa tietään. Niin tunnettaessa tosin maa huojui jalkojen alla ja eteenpäin tähystäväin katseen eteen vetäysi sumu. Se oli: jos oli kansallista itsetietoisuutta, niin ei se vielä kovin lujalle pohjalle perustunut eikä sitä kannattanut mikään erityisen rohkea luottamus tulevaisuuteen. Ylpeillä siitä, että Suomi oli "kohotettu kansakuntain joukkoon", ei ainakaan uskallettu, elettiin, kuten jo sanoin, alituisessa pelon aikakaudessa. Pidettiin varmimpana, niin luulen, tulevaisuuden suhteen ajatella ja varsinkin puhua niin vähän kuin suinkin, parhaimpana hiljalleen alistuen odottaa, mitä vastaiset päivät mahtoivat helmassaan kantaa.

Aleksanteri I:sen hallituksen viimeisiin vuosiin saakka oli, kuten tunnettu, korkeammissa valtiomiespiireissä hiljaisuudessa suunniteltu perustuslaillisen valtiomuotomme kehittämistä säätyjä kokoonkutsumalla. Mutta mitään sellaista ei enää keisari Nikolain aikana ollut ajatteleminenkaan. Valtiopäivästä, säädyistä, — niistä ei puhuttukaan muuten kuin historiallisina käsitteinä, jotka kuuluivat entisyyteen. Tiedettiin, että maalla oli perustuslakinsa, joskin niitä silloin tällöin oli syrjäytetty, mutta niitä pidettiin melkein lukittuna aarteena, kunnioitustavaativana muinaisjäännöksenä, johon ei ollut lupa koskea ja jonka sisältöä ei yleisemmin voitu tuntea. Jos puhuttiin valtiollisista asioista, niin koskivat ne — paitsi tuota nimitysasiain aina jännittävää kysymystä — tavallisesti muistutuksia tai tyytymättömyyttä jonkun hallinnollisen toimenpiteen johdosta, joka Pietarissa, jollakin tavoin syrjästä vaikutettua "ruhtinaaseen" (s.o. kenraalikuvernööriin, ruhtinas Mentschikoffiin), oli saanut odottamattoman ratkaisun. Tämän ruhtinaan ja kenraalikuvernöörin kasvava valta ministerivaltiosihteerin, kreivi Rehbinderin rinnalla ja kysymys tämän edelleen virassaan pysymisestä herätti yleensä syvää huolta. Erityisesti muistan, minkälainen todellinen huoli valtasi mielet, kun 1837 äkkiä vanha, kaunis, Ruotsinaikainen "Maaherran" nimitys muutettiin "Kuvernööriksi." Siinä nähtiin pelolla lääninhallinnan paljo perinpohjaisempain uudistusten alkua. Sellaisia uudistuksia ei toki kuulunut, mutta tuo mainittu pelko osottaa, että, vaikka silloisten painostavain olojen synnyttämä horrostila olikin suuri, oli kumminkin aina jonkunverran olemassa isänmaallista valppautta, joka ei typertynyt; nukuttiin, vaan nukuttiin avoimin silmin, taikka ehkä oikeammin: oltiin hereillään, vaan ei tohdittu näyttää, että hereillään oltiin.

Unta ja pelkoa oli valtiollisella alalla ja sitä oli saman verran muillakin aloilla. Niitä kansallishengen virvoittamisen yrityksiä, joita 1820-luvun nuoret, akateemiset kirjailijat olivat Mnemosynessä ja Åbo Morgonbladetissa tehneet, ei katsottu ansaitsevan uudistaa. Ei ollut olemassa ainoastaan uneliasta pelkoa, oli olemassa myöskin valvova senssuuri. Sanomalehdistössä 1830-luvulla olivat kansallisuus ja kansallishenki sanoja, joita hyvin varovasti piti käyttää, ne esiintyivät ainoastaan koristuksina juhlallisemmassa kirjoitustavassa. Eikä ne liene useammin esiintyneet jokapäiväisissä puheissakaan. Suomenkieltä, joka oli suomalaisen kansallisuuden varsinainen perustus, vielä vastaseksi, voinee sanoa, harvat tunsivat. Me kasvava polvi tiesimme, että suomenkieli oli kansan suuren enemmistön kieli, kuulimme sitä kadulla ja kyökissä, mutta että tällä kielellä olisi muuta merkitystä, sitä emme oppineet. Herrasväen joukossa ei yleensä tullut kysymykseen, että olisi luettu taikka opittu suomenkieltä; suomenkielen halveksumisesta sen kumminkaan ei tarvinnut johtua. Vanhempani esim. puhuivat usein ja kernaasti keskenään suomea, mutta sen he tavallisesti tekivät, kun eivät tahtoneet, että me lapset heitä ymmärtäisimme. Mitään suomenkielistä kirjallisuutta, sanomalehtiä taikka kirjoja, ei myöskään ollut sivistyneitä luokkia varten; jos suomeksi ilmestyi joku muu kuin uskonnollinen kirja, niin herätti se tosin huomiota ja siitä puhuttiin paljon, sanomalehdissäkin, vaan siitä puhuttiin melkein kuin jostakin harvinaisuudesta. Gottlundia, joka oli uskaltanut Tukholmassa ulosantaa "Otavansa", suuren, vaihtelevalla sisällöllä ja runsailla, värillisillä kuvilla varustetun teoksen, jonka hän omisti ruhtinas Mentschikoffille, pidettiin, ja osaksi syystä, jonkinlaisena haaveksivana ihmeilmiönä!

Alussa vuotta 1831 perustettiin kumminkin eräässä Helsingin vinttikamarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tämän perustetun seuran merkitys ei kumminkaan ollut itse perustajillekaan hetikään selvänä. Epäillen ja hapuillen astui seura ensimmäiset askeleensa. Mutta jo neljän vuoden perästä ilmestyi hedelmänä sen toiminnasta — Kalevala. Tämän kansallisepoksen ilmestyminen herätti hämmästystä: jo silloin mainittiin Elias Lönnrotin nimeä ihailulla, sen muistan. Laajoissa piireissä Kalevalaa tuskin luettiin: sen kieltä oli mahdoton ymmärtää, niin sanoivat nekin, jotka luulivat osaavansa suomea. Käännösten ja otteiden kautta saatiin toki vähitellen käsitys sen sisällöstä: jokainen tunsi ylpeyttä siitä, että meillä oli sellainen kansallisaarre ja siitä pitäin ruvettiin suomenkieltä katselemaan toisilla silmillä kuin ennen.

Vasta pari vuotta ennenkuin Kalevala ilmestyi oli Johan Ludvig Runeberg julkaissut ensimmäiset runovihkonsa. Kun luettiin "Saarijärven Paavo" "Hauta Perhossa" ja ennen kaikkea "Hirvenhiihtäjät", silloin opittiin tuntemaan itseään: tunto, että olimme oma kansa, jolla oli oma maa, että olimme suomalaisia, se kävi siitä selvemmäksi. Sellaisia perin tuntuvia herätyksiä tuli siis useammilta tahoilta ja ne vaikuttivat, ettei aikojen raskaan painon alle vaivuttu ikuiseen uneen, että kansallistunnetta voitiin pitää vireillä, kunnes tuli aika, jolloin suuremmalla rohkeudella ja täydellä tajunnalla voitiin silmäillä tulevaisuuteen.

Suuria valtiollisia tapauksia sattui Euroopassa 1830-luvun ensi vuosina. Se niistä, joka oli Suomea lähellä ja josta minulle on joitakin muistoja säilynyt, oli Puolan vallankumous. Sodassa tämän kukistamiseksi läksivät suomalaiset joukot — taikka suomalainen joukko, sillä Suomessa ei ollut silloin enää kuin yksi pataljoona — ensi kerran taisteluun venäläisten kanssa yhdessä. Pidettiinkö Suomen kaartinpataljoonan viemistä taisteluun ulkopuolelle maamme rajojen muuna kuin ehdottomana välttämättömyytenä, sitä en tiedä. Mutta varmaa on, että pataljoonan vähän ennen tapahtunut korotus kaartiksi oli kovin hivellyt pientä kansallisturhamaisuuttamme, ja että siis oltiin erittäin ylpeitä tuosta joukosta ja että senvuoksi sen osanottoa "Puolan sotaan" sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurattiin. Jokaista kunnioittavaa mainitsemista, jokaista tunnustusta, joka sodan kestäessä tuli sen osaksi, tervehdittiin, riippumatta kaikesta muusta, ilolla ja sitä käsitettiin suomalaisen nimen niittämäksi kunniaksi.

Soturikunniaa ei koskaan tappioitta niitetä. Tuntuvia vahinkoja kärsi Suomenkin kaarti Puolan sodan aikana. Pataljoona marssi Helsingistä sydäntalvella (1831) ja sen oli jo ensimmäisinä 11 päivänä kulkiessaan Pietariin kestettävä 26 asteen pakkasta. Kokonaista 77 miestä oli, kuten sittemmin selville saatiin, jätettävä eri sairaaloihin omaan maahan, useimmilta kädet tai jalat paleltuneina. Sellaista ei silloin tietysti voitu kertoa. Mutta kotitaloni eteisessä näin sittemmin — hyvin sen vielä muistan — useita sellaisia paleltuneita entisiä kaartilaisia, yhden vailla jalkaa, toisen vailla kättä, ja he pyysivät eläkettä tai apua isältäni, jolla virkansa puolesta oli sen kanssa tekemistä. Samaan kohtaloon joutui kai vielä muita marssiessaan edelleen Venäjän läpi; niiden lukumäärä, jotka sotaretken aikana kuolivat sairaaloihin taikka kaatuivat tappelutantereille, mainitaan kaikkiaan nousseen 300:taan. Pataljoonaa, johon sen lähtiessä kuului noin 600 aseellista miestä (yhteensä upseerien, soittokunnan ja aseettomain kanssa 740 miestä), vahvistettiin, sen ollessa kotimatkalla, täältä lähetetyllä 145 mieheen nousevalla varaväellä. Ja kun joukko huhtikuussa 1832 Räävelin yli oli palannut Helsinkiin ja asettui jumalanpalvelukseen torille kasarminsa eteen — minulla oli unohtumaton onni koko perheemme kanssa eräästä kasarmin kanslian ikkunasta katsella tuota juhlallista toimitusta —, silloin olivat upseerien ja soturien rinnat kunniakkaasti koristetut Yrjönristeillä. "Puolan sodan kunniamerkillä Virtuti Militari" sekä "Mitalilla Varsovan valloittamisesta" mutta koko Suomen kaartia ei ollut silloin jälellä kuin vähän päälle 80 miestä. Venäjän ja Puolan sairaaloista palasi sittemmin kyllä useita sinne jääneitä pataljoonan osia, mutta näistäkin suuri osa peitettiin pian kotiintulon jälkeen hautaan niiden tautien johdosta, joita sotaretkellä olivat saaneet.

Venäläisten kiihko-patrioottien, kun mahtipontisesti kuvaavat, miten paljo venäläistä verta on vuodatettu Suomen yhdistämiseksi Venäjään, sopisi muistaa, että mainitussa Puolan sodassa samoin kuin toisissa, myöhemmissä sodissa, jokunen pisara suomalaistakin verta on vuodatettu samaisen yhdistymisen puolesta.

* * * * *

Helsinki oli lapsuuteni päivinä vielä sangen pieni kaupunki. Sen asukasmäärä oli 1830-luvun alulla noin 12,000 henkeä ja se nousi saman vuosikymmenen lopulla 16 tai 17.000:ään henkeen. Väkiluku ei siis erittäin huimaavalla kiireellä lisääntynyt. Kaupungin järjestämistä ja uudestarakentamista jatkettiin kyllä Ehrenströmin tekemän suunnitelman mukaan lakkaamatta, ja varmasti, mutta ilman hätäilemistä. Useat muhkeat yksityiset ja yleisetkin rakennukset, jotka olivat valmistuneet tai tekeillä, enimmät Engelin piirustusten mukaan, antoivat jo kaupungille jonkunlaisen pääkaupunkileiman. Mutta vasta suunniteltujen suorain ja leveiden katujen välissä ja palatsimaisten rakennusten lomassa säilyivät vielä kauan 1700-luvun, vanhan Helsingin, jätteet, puhumattakaan niistä kaupunginosista, jotka olivat kaupunginosia ainoastaan asemakartalla, mutta todellisuudessa vielä olivat veden alla taikka maamiehen viljavainioina, hiekkasärkkinä tai jyrkkinä mäkinä.

Helsingin keskustana oli Senaatintori ja Kauppatori, joiden varsilla jo 1830-luvun keskipaikoilla oli melkein samat rakennukset, kuin vielä nytkin. Puita oli istutettu "Esplanaadille" — s.o. Kauppatorin ja nykyisen Heikinkadun väliselle linjalle — 1820-luvun lopulla ja ne kasvoivat vähitellen. Kasarminkatu ja Etelä-Esplanaadikatu ynnä niiden väliset korttelit Erottajaan ja Kolmikulmaiseen toriin saakka sekä Uniooninkadulle asti oli ensimmäiseksi rakennettu uuden kaupunginaseman mukaan. Erottajan ja Kolmikulmaisen torin länsipuolinen osa, n.s. Uusi kaupunki, oli Fredrikinkatuun asti rakennettu ja melkein yhtä etäälle oli Kampin puolella ehditty, pohjoisin katu oli Eerikinkatu. Kampin nummella oli sotaväen harjoituskenttä ja Hietalahden tienoilla ei ollut vielä muita rakennuksia kuin kaartin sairaala, Sinebrychoffin olutpanimon ensi alkeet ja teurastuslaitos. Siitä eteläänpäin olivat Punavuoret vielä alkuperäisessä tilassaan: siellä oli pari riviä turvekattoisia kalastaja- ja merimiesmökkejä ja korkeampaa teollisuutta edusti siellä Röön köydenpunomarata.

Nykyisen Helsingin komein keskipiste Mikonkadun tienoilla oli siihen aikaan mutanen lampi (Gloet), jota koko lapsuuden aikani lakkaamatta muutettiin järvestä maaksi. Vesiraja siirtyi siten Esplanaadin tienoilta askel askeleelta vähitellen pohjoiseen päin. Sieltä annettiin ilmaiseksi rakennustontteja sillä ehdolla vain, että ne määrätyn ajan kuluessa olivat täytettävät ja rakennettavat. Mutta pitkälle 1840-lukua mentäessä oli nykyinen Rautatietori vielä haiseva vesirapakko. Lammikon ranta sitävastoin ja kalliorinne sen itäpuolella, nykyiseltä Aleksanterinkadulta aina Kaisaniemen puistoon, oli vanhastaan tiheäänrakennettu kaupunginosa, jonka vanhat talot ja kadut pian hävisivät uuden rakennussuunnitelman tieltä. Kaisaniemi, jota kutsuttiin "Yleiseksi kävelypaikaksi" ja "Seurapuutarhaksi", oli isoksi osaksi vasta istutettu; kasvitieteellinen puutarha kasvihuoneineen saatiin kuntoon pian yliopiston muuttamisen jälkeen Helsinkiin. Kruunuhaka Elisabetintorin tienoilla oli kaupungin uusimpia osia; vaikka se etäinen kaupunginosa olikin, oli se aina hyvässä huudossa ja siellä asui aina useita kaupungin hienoimpia perheitä. Estnäsin mäeksi kutsuttiin seutuja Maarian ja Vironkadun yläpäässä ja sen Senaatintorille viettävää rinnettä sanottiin Suoksi, jossa oli vanhoilta ajoilta Suuri ja Pieni Hämeenkatu y.m. katuja, joihin uusi kaupunginjärjestys ei pitkiin aikoihin paljoa koskenut, mutta jotka sitten 1830-luvun lopulla yhtäkkiä muutettiin. Viimeinen ja kauan muiden jälkeen säilynyt osa vanhaa Helsinkiä oli Katajanokka, jonka muinaisaikaisen muodon vanhat ihmiset vieläkin muistavat.[2]

Eteläsatama oli reunustettu puu-laitureilla Katajanokalta aina Saunakadun varrelle, vielä 1890-luvun lopulla säilyneiden makasiinirivien luo. Pohjoissatamassa ei vielä ollut laitureita. Kaikki torit, kuten Erottaja, eivät vielä olleet kivitetyt. Suurista kaduista oli Uniooninkatu — tämän nimen sille antoi, merkittävästi kyllä, Aleksanteri I itse vahvistaessaan kaupunginaseman, uudisrakennuskomitea oli sen ehdottanut Aleksanterinkaduksi — koko pituudeltaan valmis. Samoin Etelä-Esplanaadinkatu. Bulevaardinkatua vähinerin kivitettiin. Heikinkatuja ei oltu vielä alotettukaan eikä niiden puistoja. Kaupungin tullipuomi oli vielä minun muistini aikana nykyisen Aleksanterinkadun päässä. Pohjois-Esplanaadinkadun keskikohta oli vesiperäinen ja sen läntinen pää vailla rakennuksia; ainoastaan Uniooninkadun ja Fabianinkadun välisellä alalla oli runsaammin liikettä. Aleksanterinkatu taikka Rauhankatu, joksi sitä silloin kutsuttiin, oli senaatintorin kohdalla ja siitä rantaan asti kaupungin vanhin ja pulskin katu, sen länsipäätä, joka päättyi Glo-lammikkoon, täytettiin vähinerin, vaan Hagasundinkadun tienoille keskeytyi täyttäminen pitkäksi aikaa.

Suurista yleisistä rakennuksista ei moni ole muistojani vanhempi. Senaatintalo ynnä sen eteläinen ja itäinen sivusta oli valmistunut jo 1822; samoihin aikoihin oli syntynyt myöskin silloinen kenraalikuvernöörintalo tai nykyinen Raatihuone, sekä nykyinen kenraalikuvernöörintalo, joka alkujaan oli rakennettu Suomen sotaväen päällikön asunnoksi ja sittemmin luovutettu yliopistolle sen ensi vuosiksi. Samoilta ajoilta oli myöskin Kaartin kasarmi ja sen itäinen sotilas-sivusta kotosin. Muuatta vuotta myöhemmin oli Katajanokan kasarmin päärakennus rakennettu. Vanha luterilainen kirkko ja entinen puinen Teaatteritalo olivat vuosina 1826 ja 1827 vihityt. Venäläinen kirkko Uniooninkadun varrella ja sitä vastapäätä oleva nykyinen Venäläinen sairaala (alkujaan kasarmi) olivat paria vuotta vanhemmat. Keisarillinen palatsi oli jo aikusin paikallaan, vaan se oli silloin yksityinen talo, kauppaneuvos Heidenstrauchin oma. Vanhan kaupungin julkisina koristuksina säilyivät jälellä Raatihuone (nyk. senaatintorilla, kirkon itäisen sivurakennuksen kohdalla), Kellotapuli (senaatin pihalla) ja sen lähellä Koulutalo aina 1830-luvun lopulle ja 1840-luvun alulle saakka.

Muut Helsingin julkiset rakennukset olen nähnyt nousevan, niin sanoakseni, perustuksista asti. Nikolainkirkon perustukset pantiin v. 1830 ja sen rakennustöitä, sen nojatorneja, sivurakennuksia ja portaita, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan, jatkettiin koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Sehän vihittiin vasta 1852. Yliopisto valmistui ja vihittiin v. 1832. Melkein samanikuisia kuin tämä ovat Seurahuone, Vanha klinikka ja Kampin kasarmi. Vähän myöhemmin valmistui Tähtitorni ja muutamain vuosien perästä Yliopiston Kirjasto. Mainitsen tässä ainoastaan nämä, koska ne kaikki vielä voidaan lukea Helsingin uudisrakennusaikakauteen. Se, mitä uudessa yliopisto- ja pääkaupungissa oli välttämätöntä, oli siten saatu toimeen ja arkkitehti Engel, niiden mainio luoja, siirtyi töistään ijankaikkiseen lepoon.

Mainitsin yliopiston vihkimisen. Se tapahtui kesäk. 19 p. 1832. Se oli suuri tapahtuma, ei ainoastaan minun pienelle olennolle, joka, ollen silloin vajaata kuusi vuotta vanha, sen hyvästi muistan, vaan koko isänmaalle. Sitä pidettiin, tuon Suomen korkeimman oppilaitoksen talon vihkimistä, joka, kuten silloin sanomalehdissä kirjoitettiin, "itse yksinkertaisella suuruudellaan vaikutti", koko Suomen kansalle tärkeänä tapahtumana, jopa "todellisena kansallisjuhlana". Eikä juhlallisuus rajoittunut ainoastaan vihkimistilaisuuteen. Kolmena päivänä perättäin tapahtui uudessa, syystä ihaillussa juhlasalissa ensiksi "lääketieteen tohtorien" vihkiminen, sitten "filosofian maisterien" vihkiminen ja lopuksi rehtorin vaihdos.

Sellainen juhlallisuuksien sarja teki pakostakin syvän vaikutuksen erittäinkin meidän talossa, joka oli yliopistoa niin lähellä. Erityisesti merkilliset olivat nuo juhlapäivät meille syystä, että perheen vanhin silloin elävä poika. Frans, sai maisterin-vihkiäisissä laakeriseppeleen ja että ainoa vihkiäisissä läsnäoleva riemumaisteri oli enomme. Nousiaisten rovasti Josef Hoeckert, joka silloin vieraili vanhimman tyttärensä ja vävynsä talossa.

"Glädje nalkas våra sinnen, Sorgens dystra skuggor flyn, Sjunken, alla smärtans minnen Höj dig Tro på en Försyn!"[3]

Tällainen oli köörin vihkimisjuhlassa laulaman kanttaatin usein uudistettu loppusäe, jonka vielä muistan, sitä kun me pojat kotona niin usein juhlallisesti lauleskelimme. Paitsi kanttaattia kuului juhlallisuuteen ruotsinkielinen puhe, jonka piti silloin melkein yksinvaltias puhuja ja akateemisten juhlain runoilija, "kaunopuheiden ja runotaidon" professori Linsén, sekä venäjänkielinen puhe, jonka piti ylimäär. professori Solovieff. Venäjänkielistä puhetta pidettiin näet silloin ja kauan senjälkeen välttämättömänä yliopiston suurissa juhlallisuuksissa; sitävastoin ei pitkiin aikoihin tullut kysymystäkään, että suomenkieli olisi tällaisissa tilaisuuksissa saanut kuulua. Juhlallisuuksien päätyttyä yliopistotalossa pidettiin jumalanpalvelus kaupungin (nyk. "vanhassa") kirkossa, jonne opettajat ja ylioppilaat kulkivat juhlasaatossa. Kiitosvirttä kun veisattiin kaikuivat tykinlaukaukset Ulrikaporin vuorelta ja niitä paukkui myös niiden suurten päivällisten aikana, joita varakansleri, kenraali Thesleff, antoi.

Vihkiäiset ja rehtorinvaihdos toimitettiin melkein samaan tapaan kuin tällaisia juhlallisuuksia vielä nykyisinkin vietetään, kumminkin useammilla juhlatempuilla, suuremmalla komeudella ja prameudella, ja kaikki kävi tietysti alusta loppuun saakka latinaksi. Itse juhlatilaisuuksissa en tietenkään saanut olla läsnä, kuulin niistä vain siskoiltani tarkat kertomukset. Vaan saattokulkueita sain neljänä päivänä perättäin nähdä omista ikkunoistamme kauniilla kesäilmoilla, enkä niitä ole kuudenkymmenen vuoden perästäkään unhoittanut. Vartijat (kurssorit) hopeaisine keihäineen, rehtori punasessa samettivaipassaan, vihittyjen hatut ja seppeleet, — se oli kaikki lapselle jotain mielestä lähtemätöntä. Maistereita ei ollut niin paljo kuin nykyisissä vihkiäisissä, vaan ne olivat sitä koreammat. Kaikilla ruumiinmukaiset vormutakit, korkeat, kullatut kaulustat, polvihousut, silkkisukat ja kultasolkiset matalat kengät. Ylioppilasunivormujen joukossa muistan nähneeni jonkun virkamiehen puvunkin. Myöskin muistan tykinlaukaukset ja latinankieliset, imelän alamaiset, painetut ohjelmat, — ne olivat hyviä lukuharjoituksia latinankieltä alotteleville. Vielä kultareunaisen riemulaulun nuorille maistereille, jonka oli kirjoittanut J. J. Nervander, jossa vihittyjen nimet olivat, ja jota laususkeltiin uudelleen ja uudelleen. Ja lopuksi muistan makeiset, joita äiti toi juhlista, ja komeat puvut ja maisterein tanssiaiset, jotka pidettiin kaupunginpäällikön talossa, jota, kuten jo olen kertonut, oli käytetty yliopiston tarpeisiin, kunnes sen oma talo valmistui.

Ilo kyllä näinä juhlapäivinä mielissä vallitsi, kuten runoilija oli sanonut, mutta surun muistot eivät siltä häipyneet. Entisen yliopistokaupungin kateus suosittua perillistään vastaan pulpahti nytkin ilmituleen. Vanhojen turkulaisten sydäntä kirveli nähdessään uudessa juhlasalissa Aleksanteri I:sen suuren muotokuvan ja komean juhlalavan, jotka olivat siirretyt tänne Turusta, vieläpä samasta Turun juhlasalista riistetyt suuret, komeat ovetkin. "Ei edes näitä muistoja ole annettu vanhan Turun säilyttää", niin kuulin lähimmässä ympäristössäni huoahdettavan.

* * * * *

Mainitsemani ylioppilasten vormupuvut — sininen hännystakki ynnä rivi kullatuita nappeja, leuvan alle ulottuva pystykaulus kullatulla laakerilehdellä molemmin puolin, sekä miekka ja kolmikulmainen hattu — olivat otetut käytäntöön jo viimeisellä vuosikymmenellä Turussa. Niiden käyttämistä pidettiin hyvin tärkeänä: kerrotaan, että kun yliopiston ensi vuosia ollessa Helsingissä ylhäisiä vieraita kerran odotettiin Pietarista, ja ainoastaan harvoilla ylioppilailla oli juhlatakit, niin varakanslerin toimesta komennettiin yliopiston luentosaleihin joukko sotilasräätäleitä ompelemaan yötä päivää niin paljo vormutakkeja, kuin ylioppilaskunnan esiintymiskunnon kannalta välttämättömänä pidettiin. Nämä vormutakit kävivät kumminkin aina kalleiksi, niitä ei siis voitu pakottaa aivan yleiseen käytäntöön. Mutta vähää ennen v. 1832 vihkiäisiä käskettiin käyttää vormupukuja myöskin arkisin ja silloin ilmestyi määräys n.s. ylioppilassorttuuttien käyttämisestä. Se oli sinisestä verasta tehty pitkä takki, jossa oli musta, verkanen pystykaulus, kaksi riviä kullattuja messinkinappeja, joihin lyyry oli kuvattu, sekä sinisestä verasta tehty lakki, jonka ponnassa oli pronssinen, lyyryn muotoinen solki. Ja ilmoitettiin, että ylioppilailla oli velvollisuus lukuvuoden aikana aina käyttää tätä pukua ja että professorit ja muut yliopiston virkamiehet sitä myöskin saivat käyttää. Eikä tämä pukuasetus jäänyt pelkäksi paperiasetukseksi. Jonkunlaisella vastenmielisyydellä näihin takkeihin aluksi pukeuduttiin, vaan ne tulivat kumminkin pian käytäntöön ja samaa mallia käytettiin vielä, joskin se väliin unhotettiin, Aleksanteri II:sen aikoihin asti. Onhan lakin lyyry käytännössä vielä nytkin, vaikka se on pienennetty. Ja paitsi ylioppilaita, käyttivät eräät professoritkin jonkun aikaa tuota armossa heille sallittua arkipukua. Ainoastaan se, joka on nähnyt vanhan, luisevan, harmajatukkaisen lukutoukan puettuna tuohon pystykauluksiseen nappitakkiin, voi käsittää, minkä näköinen hän oli.

Ryhdyttiinkö näihin vormupukutoimenpiteisiin yliopistossamme muista syistä kuin yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi venäläisten yliopistojen kanssa, sitä en tiedä. Ehkä niitä pidettiin tarpeellisina myöskin jonkun täällä sattuneen, ikävän tapauksen johdosta, taikka yleensä sen epähienon käytöksen johdosta, joka sen ajan ylioppilaille usein kyllä oli kuvaava. Eihän voi kieltää, että silloiset ylioppilaat panivat toimeen paljo rähinää. Mutta yhtä paljo melua aikaansaivat silloiset yliopistoviranomaiset pienimmistäkin syistä. "Onpa muistettava, että helsinkiläinen aivastus kuuluu tykinlaukaukselta Pietariin", niin oli kerran eräs professori varottaen sanonut; tämä lausunto on niille ajoille ja vielä paljoa myöhemmillekin ajoille hyvin kuvaava.

Muistossani säilyy valitettavasti eräs hyvin ruma tapaus, joka puistatti koko yliopistoa ja koko maata. Yöllä vasten vapunpäivää 1831, kun pääsiäisyötä vietettiin venäläisessä kirkossa, viskattiin kivi ikkunan läpi kaikkein pyhimpään. Tämän ilkityön tekijää ei koskaan saatu kiinni, vaikka ankarimpia poliisitutkintoja pidettiin ja kaupungin porvaristo määräsi 500 ruplan palkkion sille, joka syyllisen ilmiantaisi. Mutta pidettiin varmana, että kirkon loukkaaja oli joku niitä monia ylioppilaita, jotka silloin, kuten vuosittain samana pyhänä yönä, olivat uteliaina kerääntyneet kirkon ympärille. Maa vapisi yliopiston perustusten alla. Kreivi Rehbinder, virkaatekevä kansleri, saapui Pietarista Helsinkiin, kutsui puheilleen rehtorin ja kaikki osakuntain inspehtorit ja hän kuuluu, röhöttäen sohvassa, lausuneen näille akateemisen tieteen edustajille mitä uhkaavimpia ja ankarampia sanoja.[4] Mutta sen enempää siitä ei tullut. Seuraavana kevännä, vihkimisjuhlissa, paistoi armon päivä täydeltä terältään Suomen yliopiston yli, ja käsky vormupukujen käyttämisestäkin annettiin niin pehmoisin sanoin, että sitä todellakaan ei olisi uskonut tuon häpeällisen tapahtuman hedelmäksi.

Mutta, kuten mainittu, valtiollisesti vaarattomia melskeitä sattui usein ja niiden johdosta saattoi ylioppilasten vormupuku poliisinäkökannalta olla tarpeen vaatima. Ylioppilasosakunnissa säilyivät vielä ensimmäisinä Helsinginaikoina vanhat säätyerotus-ennakkoluulot taikka se henkinen ylpeys, joka aina on ollut niin tuntuva pikkukaupunkien yliopistoissa. Halveksittiin ja vihattiin kaikkea, jolla ei ollut akateemista leimaa, — se oli muka korkeamman sivistyksen tunnusmerkki. Turun aikuiset huonot tavat siirtyivät tännekin. Tappelut ja milteipä järjestetyt kahakat käsityöläisten ja kisällien kanssa kuuluivat aluksi Helsingin ylioppilaiden suosittuihin iltahuvituksiin. Taistelupaikoiksi mainittiin useimmiten tuo vanha ja mutkikas Kluuvi- taikka Suokatu, Iso Roobertinkatu taikka joku muu käsityöläisten kaupunginosa. Onneksi nämä tällaiset ottelut täällä pian kävivät vanhanaikaisiksi. Mutta pienempää kähäkkää ja rymyä kapakoissa ja konditorioissa, kaduilla, teaattereissa taikka yleisissä tanssiaisissa ylioppilasten ja sotilaitten, kauppa-apulaisten, poliisien ja kaikenlaisen muun väen välillä tapahtui usein, niistä saapui vieläkin myötään valituksia yliopiston rehtorin kuuluville ja ne antoivat viranomaisille paljo päänvaivaa. Yliopiston rehtorin ensimmäisenä ja työteliäimpänä toimena pidettiin siitä syystä, luullakseni, ylioppilaspoliisimestarin tointa. Pipping, tuo väsymättömän uuttera ja tarkka kirjastomies, joka pitkin koko 1830-lukua oli rehtorina, hoitikin tätä virkansa puolta, kuten yleensä kaikkea, täydellä tolkulla. Vaan hänen pikkumainen turhantarkkuutensa ja kylmä ankaruutensa, ne eivät olleet nuorison ohjaajan sopivimpia ominaisuuksia, ja hänen hallintoaan pidettiin siitä syystä ylioppilasten kesken aina vihattavana.

Ylioppilaselämän henkisestä puolesta ei sitävastoin siihen aikaan niin aivan paljo puhuttu. Yksinäisissä ylioppilaskammioissa kyllä luettiin ahkerasti ja ahtaammissa piireissä liikkui epäilemättä jalompia aatteita ja korkeampia pyrintöjä. Yhteiselämä ylioppilaskunnissa oli vastaseksi hyvin vaatimatonta. Osakunnilla ei ollut edes omia kokoushuoneita, vaan kokoonnuttiin usein kuraattorin luo, kuten itse olen nähnyt; nostettiin tilapäisesti muutamia penkkejä pieneen kamariin. Ainoa henkinen ravinto oli tavallisesti väittely erinäisistä latinalaisista lauseista. Kansallistunto ei ollut vielä siksi voimakas, että se olisi yleisemmin elähdyttänyt akateemista yhteiselämää. Ainoastaan Pohjolaisesta osakunnasta kuului joskus heräävän kansallistunnon ja ihanteellisten pyrintöjen oireita. Tämä osakunta ei silloin ollut ainoastaan lukumäärältään suurin, vaan se luki myös joukkoonsa useimmat yliopiston nuoremmat henkiset kyvyt. Tämä osakunta se esimerkillään antoi aiheen säännöllisiin vuosijuhlaviettoihin eli "kansakuntajuhliin", joissa vähinerin nuorisossa liikkuvat kansalliset pyrinnöt esitelmissä ja puheissa ja lauluissa yhä selvemmin ja voimakkaammin esiintyivät.

Turun ajoilta kuuluisia, iloisia Toukokuunjuhlia koetettiin kyllä Helsingissäkin edelleen säilyttää. Ne olivat koko ylioppilaskunnan yhteisiä luonnon helmassa vietettäviä kevätjuhlia. Kolme sellaista juhlaa vietettiin 30-luvulla, ensimmäinen 1832 Sörnäisten niemellä, toinen ja kolmas vuosina 1834 ja 1836 Gumtähdessä. Niitä suurenmoisesti ja virallisesti valmisteltiin ja niihin kutsuttiin paitse yliopiston opettajia ja viranomaisia senaatin jäsenet ja muut korkeammat sotilas- ja siviilivirkamiehet ja maljoja esitettiin keisarille, keisarinnalle, perintöruhtinaalle ja koko keisarilliselle huoneelle, kenraalikuvernöörille, v.t, kanslerille ja varakanslerille, senaatille, rehtorille j.n.e., ja kaikki ne puheet olivat hienosti muovailtuja korulauseita. Mutta muuta henkistä ravintoa noissa juhlissa tuskin lienee ollutkaan; juominen oli pääasia, laulettiin ja iloittiin, palloa lyötiin ja muutenkin urheiltiin. Näin viattomia siis nämä juhlat olivat, vaan senjälkeen kuin Snellman viimeksimainitussa juhlassa oli uskaltanut esittää maljan isänmaallekin, ei näitä kevätjuhlia enää pitkään aikaan saatu pitää. Vasta 1848 pitivät ylioppilaat taas kevätjuhlan, vaan silloin olikin ajan henki jo toinen ja tämän juhlan muisto, joka kuuluu minun ylioppilasaikaani, onkin aivan toisenlainen.

Tässä puheenalaisilta ajoilta on kumminkin vielä mainittava eräs tilaisuus, jota kaikki siinä olleet ovat unhottumattomaksi kuvanneet ja jossa nähtiin, että jalo, isänmaallinen into kyllä saattoi leimuta senkin ajan akateemisessa nuorisossa. Tarkoitan ylioppilaskunnan toukok. 8 p. 1837 n.s. Säästöpankissa toimeenpanemaa jäähyväisjuhlaa Runebergin kunniaksi, jonka ennen pitkää tuli siirtyä Porvooseen. Siellä selvästi julkilausuttiin niinhyvin surun ja kaipuun tunne rakastetun opettajan poislähdön johdosta, kuin mielissä vallitseva harmi niiden olojen johdosta, jotka pakottivat yliopiston luopumaan parhaasta koristeestaan. Hehkuvia puheita pidettiin, Lauri Stenbäckin runoja laulettiin ja koko juhlassa, jota kesti kaksitoista tuntia, kuuluu vallinneen niin lämmin mieliala, että semmoista ennen ei oltu tunnettu.

* * * * *

Yliopisto- ja ylioppilaselämän tapauksista samoinkuin kaikesta muusta merkillisestä, jota sattui pääkaupungissa, Suomessa yleensä ja koko maailmassa, sain lapsuudestani saakka tietoja perheenkeskeisistä keskusteluista. Ateriain aikana ja muulloinkin perheen koossa ollessa puhuttiin aina vilkkaasti päivän uutisista, suurista valtiollisista ja kirjallisista asioista ja pienistä perhekaskuista.

Olihan siihenkin aikaan kyllä jo sanomalehtiä, mutta niissä ei silloin, kuten nyt, ollut uutisia eikä mielipiteitä. Mitä sanomalehtiä maassa yleensä oli, niitä oli kaikkia aina meidänkin talossa. Isäni oli näet niitä harvoja, jotka aina tilasivat jokaisen sanomalehden, joka maassa ilmestyi, nim. ruotsiksi, suomalaisista lehdistä ei siihen aikaan, lukuunottamatta Lönnrotin Mehiläistä, ollut paljo puhumistakaan. Joka päivä, tullessaan kotiin senaatista noin klo 2 tienoissa, oli hänellä povitaskussa kaikki päivän sanomalehdet, kaupungissa ilmestyneet ja postissa saapuneet, eikä povitasku siitä ollut ensinkään pullollaan.

Sillä sanomalehtiä ei ollut paljo eikä ne olleet suuria. Muoto oli kaikilla sama: noin puolentoista neliökorttelin koko. Numeron muodosti neljä sellaista, kahdelle palstalle jaettua sivua, — joskus, poikkeustapauksissa, seurasi lisälehti. Joka arkipäivä ilmestyi Finlands Allmänna Tidning; Helsingfors Tidningar ja Helsingfors Morgonblad ilmestyivät molemmat kahdesti viikossa, ei toki samoina päivinä. Kahdesti viikossa ilmestyivät molemmat Turunkin lehdet, Åbo Tidningar ja Åbo Underrättelser (kumpasenkin nimikuvaa koristi, omituista kyllä, suuri leväsiipinen kotka), samoinkuin Borgå Tidning, joka syntyi 1838.[5]

Paljo ei saata otaksua näiden lehtien sisältäneen, vaan niiden saapumista odotettiin kumminkin jännityksellä aina puolenpäivän aikaan. Nuo pienet lehdet kiertelivät kädestä käteen, ennenkuin ruokapöytään käytiin, jopa päivällisen aikanakin, ja sen päätyttyä oli lehden koko sisältökin tavallisesti loppuunnautittu. Virallisesta lehdestä oli ehkä saatu tietää jotakin merkillistä valtiollista, jota oli tapahtunut pari viikkoa sitten — sillä lennätinlangoista ei vielä tietty mitään eikä posti Pietarin kautta tuonut ulkomaisia lehtiä kuin kahdesti viikossa. — Helsingfors Tidningar'eitä kutsuttiin "juorulehdeksi" ja siihen oltiin tyytyväisiä, jos sen toimittaja oli "huhun mukaan" saanut kerrotuksi jonkun senaatissa äsken tapahtuneen nimityksen, jota suullinen huhu ei vielä ollut ehtinyt tehdä aivan tunnetuksi. Jos lehti sen lisäksi tiesi kertoa jostakin pidettävästä konsertista taikka muusta huvista, taikkapa sään muutoksesta eli muusta kaupungin tapahtumasta, niin katsottiin sen täyttäneen kaikki sellaisen lehden vaatimukset, jonka tehtävä kaupungin varsinaisena ilmoituslehtenä oli sen tärkein. Maaseutulehdistä luettiin Åbo Underrttelsejä, niin kauan kuin Lars Anell niitä toimitti, koko paljo; naisista se lehti oli erittäin hauska, siinä kun oli hyvin käännettyjä pikkukertomuksia sekä vereksimpiä "Pariisin muoteja"; lehdessä oli muuten luotettavia nimitysasioita sekä merenkulku-uutisia. — Mutta tunnustetusti paras lehti oli Helsingfors Morgonblad, — sen lukemiseen meni enin aikaa.

Tämän lehden toimittajana sen alusta asti 1832 oli, kuten tunnettu, Johan Ludv. Runeberg aina vuoteen 1837. jolloin hän siirtyi Porvooseen. Vielä muistan hyvin sen riemun, jolla tuota uutta lehteä tervehdittiin, kuinka sievänä sitä jo ulkopuoleltakin pidettiin, siinä kun nimikuvana oli avonainen kirja maapallon ja laakeriseppeleen välillä. Vaan sisältöä tietysti enin ihailtiin. Runebergin nimellä oli silloin jo hyvä ja mahtava sointu. Ja tiedettiin, että hänen takanaan oli piiri nuoria miehiä, joiden joukossa yliopiston lahjakkaimmat, kuten Nervander, Nordström, Cygnaeus, Lille y.m. Syystä odotettiin lehdestä paljo eikä toiveissa petyttykään.

Runebergin Morgonbladissa sai miltei joka maanantai ja perjantai lukea jotakin, josta todellakin kannatti puhua, eikä ainoastaan päivällispöydässä, vaan vielä paljo jälestäkinkäsin, olipa paljo, josta voi puhua vielä tänään ja vielä kauan. Milloin siinä oli joku Runebergin oma runoelma taikka Nervanderin, Cygnaeuksen tai Stenbäckin taikkapa joku Lillen onnistunut tilapää-runo: milloin käännöksiä Kalevalasta taikka jostakin kauniista, lyyrillisestä kansanrunosta. Jonakin päivänä huvitti Runeberg lukijoitaan laskettelemalla leikillisiä mietelmiään uusimmasta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta, toisena kirjoitti hän vakavia ja syvällisiä artikkeleitaan rva Lenngrenistä. Almqvistista j.n.e. Ja kun hän julkaisi jonkun kertomuksistaan, oli siitä yhtä paljo iloa ja nautintoa nuorimmille kuin vanhimmillekin lukijoille. Kuinka kilpailtiinkaan, kuka ensiksi saisi käteensä numeron, jossa oli palanen Runebergin "Tulipaloa" taikka "Salakuljettajaa", "Kaksintaistelua" tai muuta hänen kertomustaan. Yhtä suurella ilolla vastaanotettiin hänen näytelmällinen pilajuttunsa "Kosija maalta" sekä käännöksensä "Katso kuvastimeen". Hartaalla jännityksellä luettiin "Vanhan puutarhurin kirjeet" ja ne herättivät pitkällisiä ja vakavia keskusteluja. — Mutta paitsi kaikkea, mitä Runeberg itse kirjoitti, sisälsi hänen lehtensä monia muiden kirjoittamia arvokkaita historiallisia ja kirjallisia artikkeleita, Lönnrotin ja Nervanderin matkakirjeitä y.m. Muistanpa m.m. millä mielihalulla luettiin J. J. Nordströmin perinpohjaisia ja arvokkaita "Muistiinpanoja matkalta Helsingistä Rääveliin"; niinikään herätti saman kirjoittajan perusteellinen ja ankara v. Bondsdorffin kameraalilainopin arvostelu tavatonta huomiota ja se oli vastauksineen ja vastineiden vastineineen miltei ensimmäinen arvostelusota sanomalehdistössämme. Pikkumainen, nalkuttava sanomalehtipolemiikki ei ollut vielä muotiin päässyt; vasta Runebergin lähimmän seuraajan toimittaessa Hels. Morgonbladetia ruvettiin tätä sanomalehtiurheilua viljelemään, etenkin teaatteriarvosteluissa, koska molemmat lehdet. Hels. Morgonblad ja Hels. Tidningar, siinä asiassa alinomaa sattuivat olemaan eri mieltä. Sittemmin tämä urheilu nopeasti kehittyi ja on kehittynyt viime aikoihin asti.

Jos siis sanomalehdistössä lapsuuteni aikaan oli koko runsaasti hyvää lukemista, niin ei se kumminkaan vielä ollut erittäin herättävää laatua. Siinä oli paljo kertomuksia kotimaasta ja sen historiasta, vaan ei mitään, joka olisi erittäin kehottanut ja innostanut kansalliseen ja valtiolliseen elämään. Ei myöskään kirjoituksia yhteiskunnallisista kysymyksistä. Sanomalehtimiehet varoivat sellaiseen koskemasta. Elettiin, kuten olen sanonut, pelon aikakaudessa.

* * * * *

Samoin kuin isäni saattoi meidät kotona tilaisuuteen tutustumaan melkein koko sanomalehtikirjallisuuteen, tarjosi hän meille enimmät kirjateokset, joita maassa ilmestyi. Sellainen kirjallinen harrastus ei siihen aikaan ollut taloudellisestikaan murjova. Kotimaisen teoksen ilmestyminen oli harvinainen merkki — ilmiö; sellaisen tekijää pidettiin merkillisenä miehenä.

Kun koetan muistella, mitä arvokkaampia kirjallisia uutuuksia 1830-luku tarjosi, niin kääntyy ajatukseni taas Runebergiin. Ensimmäinen vihko hänen runojaan (Dikter) ilmestyi huhtikuussa 1830 ja saman vuoden jouluksi saapuivat hänen servialaiset kansanlaulunsa samaan aikaan kuin J. J. Nervanderin käännös Baijerin kuninkaan Ludvigin runoista. En voi sanoa, että näiden runoteosten ilmestymispäivän muistaisin, mutta selvästi on mielessäni vielä Runebergin runojen kaunis kansilehti, joutsen, joka ilta-auringon valossa ui yli lehtevärantaisen lahden. Usein viisivuotias poika tätä kuvaa katseli ja luki sen alta "Joutsenen" viimeiset säkeet.

Tästä ajasta asti muistan, kuinka Runebergin runoutta yleisesti ihailtiin. Joskin Tegnér oli sen ajan runoilijain kuningas pohjolassa ja sekä veljeni että siskoni osasivat ulkoa Fritiofin sadun ja muitakin hänen runoteoksiaan, ja joskin vanhemmilleni Franzénin runot olivat rakkaimmat ja Choraeuksen runot lapsuudenajan lemmikit, niin oli sekä vanhempain että nuorempain sydämmissä sijaa Runebergillekin. Kun tämä 1831 sai Ruotsin akatemian toisen palkinnon runostaan "Hauta Perhossa", vastaanotettiin se tieto suurella riemulla; akateemisilla palkinnoilla oli silloin toinen merkitys kuin nyt. Kun Hirvenhiihtäjät ilmestyivät (syyskuulla 1832), niin ei se yleisölle ollut mikään yllätys: kaikki sitä tiesivät odottaa, sillä runoilija oli edellisenä vuonna lehdessään julaissut siitä pitkiä otteita suositellakseen sitä yleisölle ja kenties saadakseen neuvoja korjatakseen mahdollisia virheitä. Jokainen käsitti heti alusta Hirvenhiihtäjät suureksi runoteokseksi. Se oli tosin aivan toista maata kuin Fritiofin satu ja muut sen ajan runouden helmet: kuusmittainen runo tuntui vieraalta, Mutta sisällys oli sitä kodikkaampaa. Siitä tunnettiin heti oma maa ja oma kansa, jota ei ennen runoista oltu löydetty, paitsi Saarijärven Paavon hallaisilla mailla. Olemme suomalaisia, niin lauloi runoilija ensi kerran — ja se ymmärrettiin.

Toinen osa Runebergin runoja, joiden joukossa oli m.m. Hauta Perhossa, ilmestyi kesällä 1833. Sen julkaisi runoilija Vaasan, Oulun ja Kuopion läänien hätääkärsiväin hyväksi. Ja niin pieni oli vielä se yleisö, joka osti noin etevän runoilijan teoksia, että Runeberg piti välttämättömänä edeltäkäsin tilauttaa runovihkonsa. Tässä, ajalle kuvaavassa, tilausilmoituksessaan sanoi hän m.m.: "Ettei yrityksestä kertyvää rahamäärää pienennettäisi tarpeettomani liikakappaleiden kautta, ei suurempaa painosta oteta, kuin mitä käteisellä rahalla tilataan; kumminkin aijotaan sen lisäksi painattaa sata kappaletta myötäviksi Ruotsissa kirjakauppain kautta myöskin hätääkärsiväin hyväksi". Vielä mainittiin, että teosta tulisi seuraamaan painettu tilaajain luettelo ja pyydettiin, että tilauslistat niin pian kuin mahdollista lähetettäisiin yliopistoon Pohjolaiselle osakunnalle, "joka on päättänyt lahjoittaa ainakin teoksen painatuskustannukset ja, jos tilauksia tulee vähän, myöskin paperin". — Näkyyhän, että siihen aikaan ei runoiltu rahan ansiosta!

Vielä saman aikakauden kuluessa, josta nyt puhun, v. 1836, julkaisi Runeberg "Hannansa". Samoin kuin "Runojen" ensi osaa koristi tätä teosta kansikuva, joka oli tehty runoilijan langon F. Tengströmin paria vuotta aikasemmin perustamassa Suomen ensimmäisessä kivipainossa. Piirustanut sen oli P. A. Kruskopf. Kuva, joka esitti runoelman molempia nuoria rakastavia kihlautumisensa ensi hetkenä, ei ollut missään suhteessa mestariteos, vaan ainakin kymmenvuotinen poika saattoi sitä ihailla samanverran kuin vanhemmat itse runoa, sen voin vakuuttaa. Hanna hankki Runebergille vielä enemmän suosijoita ja ihailijoita kuin hänellä ennen oli ollut.

Olen nyt maininnut kaikki, mitä Runeberg julkaisi 1830-luvulla, eikä sitä vähän ollutkaan. Jo aikasemmin olen viitannut Kalevalan ilmestymiseen 1835 ja sen merkitykseen. Muuta mainittavaa ei paljoa olekaan 30-luvun kirjallisesta tuotannosta, Mutta Runeberg ja Kalevala riittävätkin tekemään tuon vuosikymmenen taiteajaksi Suomen kirjallisuudessa ja Suomen kansallisessa historiassa.

Muista samaan aikaan ilmestyneistä teoksista ovat kumminkin mainittavat eräät historialliset teokset, jotka olivat itsessään arvokkaat ja joita meidän talossa isä ja pojat erityisellä innolla lukivat. V. 1833 julkaisi J. J. Tengström "Nuoremman Gezelion muistot"[6] ja 1838 "Suomen yliopiston entisten varakanslerien, tiedekuntain jäsenten ja apuopettajain kronoloogiset luettelot yliopiston perustamisesta sen toiselle vuosisadalle". Samoin julkaisi arkkipiispa Tengströmin toinen vävypoika ja oppilas historian alalla V. G. Lagus 1834 "Turun hovioikeuden historian" ja seuraavina vuosina "Asiakirjoja Suomen kirkkohistorian valaisemiseksi". G. Reinin "Suomen entisyys kronoloogisesti esitettynä" (1831) ja A. I. Arvidssonin 1832 ilmestynyt pieni "Suomen historian ja maantieteen oppikirja" olivat tarpeellisia ja tervetulleita isänmaan tuntemisen oppaita ja samoin oli laita sen ensimmäisen Suomenmaan tilaston yrityksen, jonka Rein saksaksi julkaisi 1839 nimellä "Statistische Darstellung". Laillaan tärkeä teos oli myöskin F. P. v. Knorringin "Vanha Suomi eli entinen Viipurin kuvernementti" (1833); sama tekijä julkaisi sitäpaitsi 1832 "Suomen sotakoulujen historiikin".

J. V. Snellman alotti kirjailijauransa julkaisemalla lentokirjan "Spanska flugan", jonka I:nen vihko ilmestyi 1839 ja jonka ankara, kriitillinen voide monella taholla kirveli. Jo ennen, 1837, oli hän julkaissut teoksensa "Logiikan esittämisen koe" ja muuten oli hän tullut tunnetuksi kieltäytyessään rupeamasta viranomaisten toimesta kahtia jaetun Pohjolaisen osakunnan toisen puoliskon kuraattoriksi sekä niiden pitkien rettelöjen kautta, joita siitä punoutui. Jotenkin samaan aikaan esiintyi myöskin Fredr. Cygnaeus runoilijana, ja esteetikkona: hän julkaisi 1837 ensimmäisen kirjasensa "Jääkynttilät"; tunnetuksi tuli hän myös pitäessään jäähyväispuheensa Suomen kadeteille ja puheen kemian professorin P. A. Bonsdorffin hautajaisissa, jotka molemmat puheet painettiin ja herättivät suurta vastakaikua.

Lainopillisella alalla oli J. G. v. Bonsdorffin "Suomen Suuriruhtinaanmaan Kameraalilain oppi", joka 1833 ilmestyi kolmena suurena nidoksena, tärkeä ilmiö. Meidän talossa, jossa isäntä oli kameraalimies ja tekijän virkaveli, huomattiin tätä teosta erityisesti ja sitä huomiota lisäsi suuressa määrin Nordströmin ennenkerrottu ankara arvostelu ja siitä johtunut väittely. — Lainopillista kirjallisuutta edustivat muuten asetuskokoelmat, joita vähinerin ilmestyi: v. 1833 julkasi R. Trapp käytännöllisen lainopillisen käsikirjan, nimellä "Nuori lakimies", ensimmäinen laatuaan Suomen kansalaisille.

En saa lopuksi unhottaa silloisen ministerivaltiosihteerin kreivi Rehbinderin 1836 ulosantamaa "Alamaista kertomusta Suomen suuriruhtinaanmaan tilasta ja hoidosta vuodesta 1826 nykyiseen aikaan", huomattava julkaisu, jommoisia valitettavasti sittemmin ei ole ilmestynyt.

Täten olen nyt melkein tyhjentänyt lapsuudenmuistojeni kotimaisen kirjallisuuden varastot vuoteen 1840 asti. Tästä yliopistomme riemujuhlavuodesta, joka kirjallisessakin suhteessa on erityisesti muistettava, puhun tuonnempana.

Kumminkin on mainitsematta kirja, joka silloin jo vuosittain ilmestyi ja jonka lukutaitoni ensi ajoilta tunsin miltei paremmin kuin minkään muun. Tämä kirja, jota perheen miehiset jäsenet paljo viljelivät, oli — Suomen valtiokalenteri. Se päivä vähää ennen joulua, jolloin pian alkavan uuden vuoden kalenteri ilmestyi, oli nautintopäivä meille. Kirjasta emme hellittäneet, ennenkuin olimme sen kannesta kanteen katselleet ja ottaneet huomioon jokaisen siinä olevan uutuuden tai muutoksen. Valtiokalenteri oli osattava. Ja sen tuntemisessa pian vaurastuttiin, sillä sitä opiskeltiin innolla. Tälle voi nauraa! Vaan varmaa on, että kalenterin tunteminen takaa koko joukon isänmaankin tuntemista.

* * * * *

Kotimainen kirjallisuus oli köyhää, vaan onneksi se ei ollut ainoaa lukemista, johon meillä kodissamme oli tilaisuus. Isälläni oli, kuten jo olen maininnut, jommoinenkin kirjakokoelma, eikä ainoastaan Ruotsin historiaa ja lakitiedettä koskevaa kirjallisuutta, vaan muutakin. Kaupungin kirjakaupoissa kävi hän usein ja hänet näki aina, samoinkuin silloisen kirjastonhoitajan Pippingin, jokaisessa kirjahuutokaupassa. Siten kasvoi kirjasto myötään; huutokauppaostosten kautta sen sisältö kumminkin kävi hiukan kirjavaksi.

On muuten muistettava, että yksityisiä, suurempia kirjastoja siihen aikaan oli tiheämmässä kuin nykyjään. Ei ollut niin paljo sanomalehtiä, luettiin siitä syystä enemmän kirjoja. Jos sittenkin kirjoja ilmestyi vähemmän ja jos niiden menekki oli nykyistä paljo pienempi, niin se riippui siitä, että sivistys ei ollut ehtinyt niin pitkälle alaspäin kuin nykyisin. Mutta ylempäin luokkain keskuudessa, niin sanoakseni sivistyksen etuoikeutetuissa piireissä, oli tarve lukea kirjoja yleensä varmaankin suurempi kuin nyt. Sen todistaa minusta sekin, että kohta senaatin ja muiden virastojen siirryttyä Helsinkiin 1819 muodostui virkamiesten y.m. joukossa n.s. Lukuseura, joka kymmenessä vuodessa keräsi melkoisen kirjaston lainattavaksi seuran jäsenten kesken. Tämä seura, jonka kirjastoon kuului ei ainoastaan kaunokirjallisia teoksia, vaan myöskin historiallisia, matkakertomuksia y.m., myöskin vieraskielisiä, ja jonka kaikki kirjat olivat kauniisti nidotut ja suurella, kultaisella niinileimalla varustetut, hajaantui kumminkin alussa vuotta 1829 (arvattavasti, koska se katsottiin tarpeettomaksi, sittenkuin yliopisto oli Helsinkiin siirtynyt ja sen Turun palon kautta hävitettyä kirjastoa oli ruvettu uudelleen perustamaan), ja sen kirjat jaettiin seuran jäsenten kesken. Vaan, kuten sanottu, useilla yksityisilläkin, vaikkeivät tiedemiehiä olleetkaan, oli melkoisia kirjakokoelmia. Mainittakoon ainoastaan kolme silloista senaattoria, salaneuvos C. Walleen, vapaah. G. v. Kothen ja valtioneuvos J. P. Winter, joiden kokoelmat olivat erittäin arvokkaat ja kalliit, — useita pienempiä en luettelekaan.

Isäni kirjakaappi oli aina auki perheen jäsenille. Siinä tapasimme myöskin useita ulkomaisia ruotsiksi käännettyjä teoksia, maailmanhistorioita ja vanhan ja uuden ajan historiaa koskevia erityisteoksia, varsinkin useita memoaareja Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin vielä tuoreessa muistossa olevilta ajoilta. Matkakertomuksia oli maapallon kaikista osista. Karttoja ja kuvateoksia (myöskin luonnontieteellisiä, kuten veljesten v. Wrightin "Ruotsin linnut" ja Nilssonin "Skandinaavian eläintieteen kuvasto") oli paljo. Kaunokirjallisesta osastosta tuskin puuttui yhtään Ruotsin runoilijaa edelliseltä vuosisadalta. Useita Ranskan suuria kirjailijoita oli alkukielellä ja Saksan mestariteokset olivat edustetut ainakin Upsalassa painetun suuren teoksen "Bibliothek der deutschen Klassiker" kautta. Cervantes (Don Qvixote). Walter Scott, Washington Irving ja Arnellin ruotsiksi kääntämä Cooper olivat jo aikasin siellä; samoin pitkä rivi saksalaisia rosvo- ja ritariromaaneja (Rinaldo Rinaldini, Abellino, Fernando Lonelli, Konrad Toxa von Toxhjelm ja mitä ne kaikki olivatkaan nimeltään). Ja kun niiden lisäksi sitten rupesi ilmestymään Hjertan Lukemisto ja Thomsonin Kabinettikirjasto, joissa viikottain säännöllisesti julaistiin ruotsalaisia käännöksiä Victor Hugon, Marryatin, Sealsfieldin y.m. aikalaisten parhaista romaaneista, niin ei voitu enää valittaa romaaninlukemisen tilaisuuden puutetta.

Halukkaimmin lukivat kumminkin varsinkin naiset ruotsalaisen kaunokirjallisuuden uusimpia teoksia. Niiden parhaimpain hankkiminen kotiimme oli vanhimman veljeni Fransin erityisenä mieleisenä huolenpitona. Tegnér oli, kuten jo olen maininnut, ensi aikoinani runollinen epäjumalamme; kun oli kysymys Fritioffin sadusta ei kirjaa tarvittu, jokainen osasi sen melkein kokonaan ulkoa ja siitä laulettiin pianon ääressä alituiseen lauluja Crusellin säveleillä. Mutta vähitellen nousi uusia tähtiä ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden taivaalle. Ihailtiin Nikanderin koreita runoja ja pianon ääressä kuultiin pian "Ingeborgin valituksen" ohessa usein Böttigerin herkkiä ja tuntehikkaita lauluja. G. H. Mellinin kalenterista "Vinterblommor" (Talvikukkia), joka pitkän ajan ilmestyi joka jouluksi, tutustuttiin Ruotsin nuorimpiin lyyrikkoihin sekä Mellinin omiin hyvin suosittuihin historiallisiin novelleihin. Mutta ennen kaikkea silloin nousevat ruotsalaiset naiskirjailijat anastivat yhä suuremman vallan lukijakunnan joukossa. Fredrika Bremerin kuvauksia arkielämästä, vapaaherratar v. Knorringin kertomuksia luettiin ja niistä puhuttiin eikä kukaan voinut olla niitä tuntematta. Yhtä suuren huomion saavutti rva Flygare (sittemmin rva Carlén), kun hän vähän myöhemmin, 1840-luvulla, astui kirjalliselle näyttämölle. — Almqvistista en ole vielä maininnut. Hänen neronsa vaikutti tenhovasti varsinkin miespuoliseen nuorisoon ja se häntä kauan ihaili, voisipa sanoa, melkein ihannoiden palveli.

Kuvalehtiä ei siihen aikaan ollut perhelukemiseksi. Vanhaa puupiirrostaitoa ei oltu uudelleen kehitetty, valokuvauksen ja valopainoksen aika oli vielä kaukana. Mitä oli kuvattava, se kuvattiin vähää aikasemmin keksityn kivipainon avulla taikka teräs- ja vaskipainoksella. Meidän kotiin oli kumminkin tilattu F. Boyen Tukholmassa toimittama taide- ja muotilehti, joka jossakin määrin ajoi kuvalehden asian; se ei ollut suuri, ilmestyi vain kerran kuussa, vaan sitä huolella hoidettiin. Joka vihossa oli neljä kuvaa. Yksi esitti jotakin kuuluisaa päivän henkilöä, toinen oli jonkun taideteoksen jäljennös, kolmas esitti jonkun uuden konekeksinnön tai rakennusihmeen piirustusta, jotakin verestä merkkitapausta taikka jotakin leikillistä aihetta; neljännellä sivulla tarjottiin aina värillisiä muotokuvia, uusimpia nais- ja miespukujen malleja, ja se oli luullakseni sen ajan ainoa muotilehti Skandinaviassa. Ilolla tervehdittiin jokaista uutta numeroa tätä lehteä, joka ilmestyi vuosina 1818-1844.

Muistettava on vielä, että jommoisenkin osan kirjallisesta huomiostamme anastivat silloiset rehevät ruotsalaiset valtiolliset lentokirjat. Tätä kirjallisuutta kehitti etupäässä ruotsalainen Crusenstolpe, joka julkaisi "Oloja ja suhteita" (Ställningar och Förhållanden) nimisen kirjassarjan. Hän tuomittiin, kuten tunnettu, 1838 vankeusrangaistukseen syystä, että oli tehnyt hyökkäyksiä Kaarlo Juhanan hallitusta vastaan; siitä johtui Tukholmassa suuria kansanmeteleitä ja muita selkkauksia ja kirjakauppoihin tulvi kaikenlaisia lentokirjoja ja häväistyskirjoituksia. Näitä kaikkia sekä tapauksia että kirjasia seurasimme me, isä ja pojat, suurimmalla jännityksellä, kooten talteen jokaisen tuollaisen lentokirjan. Crusenstolpea pidettiin etevänä kirjailijana ja kun hän sitten 1840 Vaxholman linnasta rupesi julkaisemaan historiallis-romantillista kuvaustaan "Morianen" niin hankki hän ihailijoilleen verrattoman nautinnon.

Valtiollinen lentokirjanen, samanaikainen kun Crusenstolpen vihot, mutta niistä aivan syrjässä, oli entisen Helsingin professorin Isr. Hvasserin ruotsinkielinen kirjanen "Liittoneuvotteluista Ruotsin ja Venäjän välillä 1812". Siinä kirjasessa otettiin ensi kerran vakavan käsittelyn alaiseksi Suomen valtiollinen asema jälkeen v. 1809. Tämä kirja oli tietysti, kuten melkein kaikki, mitä silloin ilmestyi valtiollista ja historiallista, senssuurin kieltämä kirja, mutta siltä sen sai lukeakseen jokainen, joka halusi. Vaan millään erinomaisella lämmöllä sitä ei, mikäli muistan, vastaanotettu. Se käsitys valtio-oikeudellisesta asemastamme, jota Hvasser tässä teoksessaan ja seuraavana vuonna vastineeksi Geijerille julkaisemassaan kirjoituksessa "Porvoon valtiopäivistä ja Suomen asemasta 1812" esitti, oli kyllä miltei täydellisesti sama kuin se, joka parin vuosikymmenen perästä pääsi ja sittemmin yhä edelleen Suomessa jäi yleiseksi. Mutta silloin ei vielä yleisö Suomessa ollut tällaiselle käsitykselle kypsi: epäilemättä pidettiin Hvasseria suurena haaveilijana. Pitäisihän kyllä, niin arveltiin, asemamme oikeastaan ja oikeuden mukaan olla sellaisen kuin hän sanoo, mutta emme uskalla ajatella, että se todella sellainen on. Kuinka syvälle valtiolliseen epäilykseen, että en sanoisi epätoivoon, siihen aikaan oli vajottu, sen osoittaa m.m. A. I. Arvidssonin, salanimellä Pekka Kuoharinen, Hvasseria vastaan kirjoittama perin pessimistinen lentokirja "Suomi ja sen tulevaisuus", jota maassamme ymmärrettiin paljo paremmin, jopa siihen määrään, että sitä levisi kolme painosta. Samaa kysymystä valaisi kumminkin parin vuoden perästä uusi Tukholmassa ilmestynyt lentokirja "Suomen nykyinen valtiomuoto", tekijänä Olli Kekäläinen. Tämä kirja, jota nimilehdellä sanottiin "yritykseksi yhdistää herrojen Hvasserin ja Pekka Kuoharisen toisistaan eroavia käsityksiä", tutki kysymystä vakavasti valtio-oikeudelliselta kannalta ja tärkeimmissä kohdissa myönsi se Hvasserin olevan oikeassa. Tätä kirjasta pidettiin sitä suuremmassa arvossa, kun sen yleensä luultiin olevan silloisen professorin J. J. Nordströmin kirjoittaman, — tätä miestä jo silloin pidettiin auktoriteettina. Nordström oli tosin varmasti kieltänyt olevansa kirjan tekijä, mutta kun hän lienee sen sisällön täydelleen hyväksynyt, elivät useat hänen lähimmät ystävänsäkin kauan siinä uskossa, että hän sittenkin oli lentokirjan isä, vaikka hän valtiollisista syistä tahtoi kieltää sen. Vasta parinkymmenen vuoden perästä Arvidssonin kuoleman jälkeen selvisi kaikille, että Olli Kekäläinen oli sama mies kuin Pekka Kuoharinen ja että siis Arvidsson tuossa jälemmässä lentokirjassa, tarkemmin tutkittuaan ja mietittyään asioita, oli polemiseerannut itseään vastaan ja kumonnut omat väitteensä. Mutta tämän salaisuutensa hän, veitikkamaisesti niinkuin ainakin, säilytti tarkoin omanaan aina kuolemaansa asti.

* * * * *

Olen kertonut siitä, mitä olin tilaisuudessa kotonani lukemaan, vaan koululuvuistani en ole vielä kertonut. Koulua kävin myöskin kotonani. Niinkuin paljoa muuta siihen aikaan harjoitettiin opetustakin kodeissa jonkunlaisena kotiteollisuutena. Talossa oli poika, joka oli filosofian maisteri; olihan siis ihan selvää, että hänen tuli opettaa kahta nuorempaa veljeään, niinsanottuja "pikkupoikia", joista toinen oli yksitoista toinen kuusitoista vuotta häntä nuorempi. Niin olivat vanhempani ajatelleet ja niin he lähettivät minut, kun olin ehtinyt kuuden ja puolen vuoden ikään, Frans-veljen vinttikamariin lukemaan läksyjä. Sitä ennen olin ominpäin oppinut sisäluvun ja kirjoitustaidon ja nyt piti ruveta lukemaan Stenhammarin maantiedettä, Strelingin Latinan kielioppia, Hübnerin Piplian historiaa, Lindblomin Katkismusta, Ekelundin Vanhanajan historiaa, Euklideen Laskuopin alkeita j.n.e. Eräässä nurkassa istuin siellä pöydän ääressä, toisessa nurkassa istui veli Otto ja pari vierasta poikaa, ja niin luettiin läksyjä sekä aamu- että iltapuoleen, kunnes meitä ruvettiin kuulustelemaan; s.o. me luimme, kun vanhin veli oli kotona, vaan leikimme ja metelöimme, niinpian kuin hän huoneesta läksi. Siihen tapaan "pikku poikain" opetusta jatkettiin, kunnes he 16-vuotiaina ainoan opettajansa koulutodistuksella varustettuina laskettiin suorittamaan ylioppilastutkintoa.

Yksityisopetus oli siihen aikaan hyvin tavallista. Julkisia oppilaitoksia ei ollut monta eikä nekään olleet sellaisia, että olisivat nauttineet yleistä luottamusta. Helsingin ainoa valtionkoulu, jota arkipuheessa sanottiin "suureksi kouluksi", oli erityisesti huonossa maineessa. Vielä 1830-luvun alkupuolella olivat sen enimmät opettajat tunnetut lasinkallistajiksi ja vanhassa kivisessä koulutalossa läiskivät sormipatukat alituiseen, korvaten mitä opettajilta puuttui moraalista voimaa ja opettajakykyä. Koulun oppilaat olivat enimmäkseen kaupungin käsityöläisten ja köyhempäin porvarien sekä pikkuvirkamiesten poikia. Ylemmät virkamiehet sekä muuten vanhemmat sivistysperheet eivät siihen poikiaan panneet, vaan käyttivät mieluummin kotiopettajia. Vaan kun 1831 uusi ja ajanmukaisesti järjestetty yksityisopisto. "Lyseo", alkoi vaikutuksensa, tulvivat vähitellen mainittujen säätyluokkain pojat sinne. Tämä lyseo, jonka pitkä ja aika-ajoin loistava elämä vasta vuoden 1890 paikkeilla päättyi, oli peräisin samasta Suomen henkisessä viljelyshistoriassa muistettavasta nuorten akateemikkojen piiristä, n.s. "Lauvantaiseurasta", josta Suomalaisen kirjallisuuden seurakin samoihin aikoihin syntyi. Uuden opiston johtajaksi saatiin tunnettu pedagoogi A. A. Laurell ja opettajina toimi siinä muitten joukossa Runeberg, Nervander ja Snellman. Eipä ihme, että koulu sai oppilaita, ja innostuneita oppilaita, varsinkin kun siinä koulussa "patukkaa" hyvin harvoin käytettiin, — sillä rangaistiin ainoastaan niitä, jotka suorastaan jo olivat joutuneet "lain ulkopuolelle". Tässä lyseossa kävivät veljeni ja minun melkein kaikki samanikäiset toverit: sinne ikävöimme usein mekin. Mutta me olimme nyt kerran tuomitut "privatisteiksi" ja saimme ainoastaan toveriemme kertomuksista tiedon heidän vehkeistään ja leikeistään ja saatoimme ainoastaan syrjästä ihailla noita alituisia katukahakoita "rottain" (suurkoululaisten) ja "kissain" (lyseolaisten) välillä sekä niissä tehtyjä urostekoja.

Tyttöjä varten — lisäänpähän sen tähän — ei valtio silloin vielä ollut kouluja perustanut. Helsingin varakkaimpain perheiden tyttäret saivat opetusta yksityisissä pienissä n.s. "pensionaateissa", taikka pidettiin heitä varten kotiopettajattaria. Korkeita vaatimuksia tällä opetuksella ei vielä ollut. Pääasia oli ranskan ja saksan kielen oppiminen: kotiopettajattaret olivat siitä syystä usein kotosin Viipurista, jossa saksa vielä oli pääkielenä, taikka Räävelistä tai muualta ulkomailta. Alemman porvariston ja sen veroiseen säätyluokkaan kuuluvain kansalaisten tyttärien koulunopetuksesta ei tietääkseni koskaan ollut puhettakaan.

* * * * *

Olen muualla[7] kuvannut 1830-luvun Helsingin perhe- ja seuraelämää enkä siis tätä ajan luonnetta tässä valaise. Mutta koetan muististani luetella muutamia henkilöitä, joita usein näin ja kuulin, joko heidän käydessä kotitalossani taikka muualla.

Kun isäni itse oli ollut soturi ja palveli sotilastoimituskunnassa ja sotaväen leskein ja orpojen rahastossa, oli hän paljo kanssakäymisissä sotilashenkilöjen ja entisten sotilaitten kanssa, eri ikäisten ja arvoisten. Runeberg ei silloin vielä ollut laulanut, "voittojemme, surujemme ja kunniamme kulta-ajoista", vaan kyllä me lapset jo silloin osasimme kunnioituksella katsella tuon sodan vielä eläviä sankareita, vielä usein niitä näki harmajapäisinä ja sinikeltainen kunnianauha rinnassa taikka kaulalla.

Yksi niitä, joita usein näin, oli kenraalimajuri Kustaa Adolf Ehrnrooth. Hän oli silloin jo virastaan erossa ja poikkesi usein isäni luona, käydessään Helsingissä Sestan kartanostaan, jossa hän vanhuuden päiviään vietti. Ei hän sentään vielä erittäin vanha ollut: nuorena oli hän arvoasteissa ylennyt. Vänrikin arvonimi hänellä oli jo lapsena ja 24-vuotiaana hänestä oli tullut Savon jalkaväessä majuri eikä hän vielä ollut 30-vuotias, kun hän urostekojensa palkaksi sodassa, erityisesti Oravaisten tappelussa, jossa hän haavoittui, sai ruotsalaisen Miekkaritarikunnan suuren ristin. Kun sitten Suomen sotaväki uudelleen järjestettiin, tuli hänestä toisen jalkaväkirykmentin päällikkö sekä, Aleksanteri I:sen käydessä Parolan nummella 1819, kenraalimajuri ja parin vuoden perästä Suomen sotaväen divisioonapäällikkö. Suureksi suruksi alaisilleen pyysi hän kumminkin jo 1826 eroa virastaan — jonkun erimielisyyden johdosta, joka oli sattunut hänen ja kenraalikuvernööri Zakrevskin välillä. Tämä loistava ja mainehikas elämänura vaikutti, että miestä suurin silmin ja suurimmalla kummastuksella katsottiin. Vartaloltaan hän ei mikään erittäin mahtava ollut, lyhyenläntä, hennonlainen. Eikä hän käytöksestään päättäen näyttänyt vaativan sotilallista nöyryyttä; hän oli suora mies, vilkas ja puhelias. "Hän oli soturi ja kansalainen näiden sanain parhaassa merkityksessä, tunsi ainoastaan velvollisuutensa ja teki ainoastaan, mitä piti oikeana", sanotaan hänestä eräässä hänen elämäkerrassaan. Eikä muuta hänestä hänen eläessäänkään kuultu.

On hyvin yleiseen luultu, että Ehrnrooth on ollut Runebergin mallina hänen kuvatessaan "kenraalia" "Vänrikin markkinamuistossa" ja että tositapaus oli tarinan pohjana. Tämä on kumminkin epäilemättä erehdys. Sitävastoin on Runeberg antanut hänen terävän kielensä Ranttilan iloisissa pidoissa tehdä ivaa "Sotamarskista".

Toisenkin Vänrikin tarinoissa lauletun, nimittäin G. J. von Konoffin, sain usein nähdä ja kuulla. Hänkin oli nyt maanviljelijänä Kemiössä ja kun hän joskus kävi Helsingissä, kävi hän isäänikin tervehtimässä. Samaa kunnioitusta kuin Ehrnrooth ei tosin v. Konoff nauttinut; vaan jos tiesin, että tuo vanha tähtirintainen porilainen oli talossa, niin totta keksin minä jotakin asiaa isän huoneeseen saadakseni ihailla hänen pitkiä kirouksiaan ja hänen kuuluisia, satumaisia kertomuksiaan. Tunnettu on hänen monolooginsa, kun hän eräänä sunnuntaiaamupäivänä ajoi mustalla hevosella avantoon: "Niin piti tuon mustan saatanan siis vetää minut alas tänne helvettiin, juuri kun kaikki pirut ovat kirkossa, ettei yhtään perkelettä ole, joka tulisi avuksi". Sitä en tietysti ole itse kuullut, mutta kyllä paljo muita melkein yhtä maustettuja juttuja. Siihen aikaan oli tosin hyvin tavallista, että ihmiset ylpeilivät siitä, jos osasivat lasketella peräkkäin niin paljo kirouksia kuin suinkin, mutta ei se taito kumminkaan ollut nuorisosta kovinkaan kunnioitettavaa, sen voin vakuuttaa. Jos joku minulle silloin olisi sanonut, että tästä v. Konovista, joka istui isäni sohvannurkassa, nuuskaa nenässä, huuli lerpallaan ja kiroili, tulisi runoutemme kuolemattomaksi laulama sankari, — silloin olisi pieni ymmärrykseni varmaankin seisattunut.

Useita muita muistan vielä v:n 1808 sotavanhuksia, joista runoilija ei ole laulanut. Näiden joukossa oli kaksi setääni, Gustaf ja Berndt Schauman, joilla molemmilla oli urhoudesta saatu Miekkaritarikunnan kultamitali. Nuo kunniarahansa olivat he ansainneet toinen Alavuudella, toinen Ruonan sillalla, molemmat ollen Turun pataljoonassa ajutantteja. Sodan jälkeen ei kumpanenkaan ollut tahtonut uudelleen astua sotapalvelukseen; he eivät ottaneet palvelusta, niinkuin edellä mainitsemani miehet, uudelleen järjestetyssä sotaväessä, vaan jäivät sodan jälkeen asumaan virkataloihinsa, vanhempi kapteenin- ja nuorempi luutnantin-arvonimellä. Taloudelliset vaikeudet pakottivat heitä kumminkin vanhoilla päivillä koettamaan pienillä siviiliviroilla parantaa toimeentuloaan. Vanhemmasta tuli Naantalin postimestari ja nuoremmasta ensiksi saman kaupungin ja sitten Uudenkaupungin viskaali. Vaikka he olivatkin näin vaatimattomissa viroissa, eivät heitä kumminkaan syrinkarin kohdelleet entiset toverit, joiden oli onnistunut, tinkien omantuntonsa kanssa, sotilasuralla saavuttaa korkeampia arvoja, koreita ritarimerkkejä ja loistavia eläkkeitä.

Mutt'ei ainoastaan upseereja, vaan myöskin sotamiehiä entisestä Suomen sotajoukosta kävi usein talossamme. Kolme, neljäkin kymmentä vuotta sodan jälkeen ilmestyi sinne aina toisinaan joku harmaapäinen sotavanhus, repaleisessa taskussaan paperi, joka hänet oikeutti saamaan sen vuotuisen rovon, joka sotilasrahastosta oli myönnetty vanhoille ja halttauneille entisille sotilaille. Nämä vanhat, usein kunnianarvoisen näköiset miehet, olivat jalan, leipäsäkki olalla, kulkeneet talvipakkasessa kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa lähes satakunta peninkulmaa Karjalan ja Pohjanmaan kaukaisimmilta kulmilta hankkiakseen itselleen sen pienen eläkkeen, joka heille annettiin, — muistaakseni kaksikymmentä taikka viisikolmatta pankkoruplaa. Jos heiltä kysyttiin, miks'eivät ennen olleet tätä apua pyytäneet, niin he vastasivat, että niinkauan kuin voimat vielä olivat työhön riittäneet, olivat he tahtoneet auttaa itseään turvautumatta tähän keinoon. Ja kun he olivat eläkekirjansa saaneet, olivat he heti valmiit lähtemään tuolle pienelle kävelymatkalle takasin — Kemiin tai Kuhmoniemelle taikka vielä edemmäs. Kunnioituksella näitä sotavanhuksia katsottiin, mutta ei vielä samalla ihailulla, kuin pari vuosikymmentä myöhemmin, jolloin heistä Vänrikki oli laulanut.

Eräs senaikuisen Helsingin merkillisimpiä henkilöitä oli tuo valtiollinen veteraani, todellinen valtioneuvos Johan Albert Ehrenström. Pitkä, pulska herra, joka kerran oli seisonut rauta kaulassaan Tukholman Pakkatorilla ja sieltä viety telotuslavalle, mutta saanut armon — siinäpä oli pojalle jotakin katsottavaa ja ihailtavaa. Hän oli jo vanha. 30-luvulla oli hän jo 70-vuotias, mutta vielä oli hän hyvin sen kuvansa näköinen, joka oli siinä Wienissä 1803 tehdyssä vaskipiirroksessa, jossa näkyivät nuo kolme salaliittolaista ystävystä Armfelt, Aminoff ja Ehrenström yhdessä. Täydellisen hovimiehen ja valtiomiehen luonne näkyi koko hänen olemuksestaan; ei tarvinnut kysyä, kuka hän oli, joko hänet näki hienona ja kunniamerkeillä varustettuna, joskin vuosien taivuttamana, astuvan johonkin juhlaseuraan, taikka kun hän, karhunnahkaiseen turkkiinsa kiedottuna, päässään matala, leveälierinen silinterihattu, ajoi kaksivaljakollaan, edessä kuski, takana lakeija, molemmilla hopeareunaiset, vaaleansiniset livree-puvut. Jo puolivälissä 20-lukua oli hän eronnut senaatista, jonka jäsenenä hän useina vuosina oli ollut, ja Helsingin kaupungin uudisrakennuskomiteasta, jonka puheenjohtajana hän v:sta 1812 asti oli ollut pääkaupunkimme jos ei perustajana niin ainakin järjestäjänä. Mitä Ehrenström suurella tarmolla, harvinaisella työkyvyllä ja kehittyneellä kauneudenaistillaan oli tehnyt luodakseen uudelleen tämän Helsingin, (joka oli hänenkin syntymäkaupunkinsa), se hänen eläessään jo kylläkin tunnettiin, vaikka useiden kaupunkilaisten pikkumaisuus ja itsekkyys antoikin hänelle palkaksi enemmän moitetta kuin kiitosta. Nykysin on hänen toimensa jo jotenkin unhotettu. Vaan ei kulune kauvoa, ennenkuin hänen toimintansa todistukset kaivetaan esiin arkistojen kätköistä ja Ehrenströmille tunnustetaan se paikka Helsingin kaupungin historiassa, joka hänelle oikeutta myöten on tuleva. — Hän asui vanhoilla päivillään Kasarmintorin varrella — nyk. n:o 6 Etelä Makasiinin katu. Siellä hän kirjoitteli elämänsä muistiinpanoja, jotka, samoin kuin muut paperinsa, hän testamentin kautta luovutti Upsalan yliopistolle, jotta ne viidenkolmatta vuoden perästä hänen kuolemansa jälkeen (hän kuoli 1847) avattaisiin ja julaistaisiin. Tämä hänen toivomuksensa onkin täytetty.

Toinenkin entinen Ruotsin hovimies ja vanhanaikainen kustaviaani, jota usein nähtiin ja josta paljo puhuttiin, oli salaneuvos, vapaaherra Vilhelm Klinckowström. Hän oli hyvin ylhäistä sukua: hänen isänsä oli ollut ylimarsalkka ja "ylhäisyys" kuningatar Fredrikan hovissa, hän oli tuon kuuluisan valtiomiehen, valtioneuvoksen F. A. von Fersenin tyttärenpoika ja roistoväen v. 1810 Tukholman kadulla surmaaman valtiomarskin kreivi Aksel v. Fersenin sisarenpoika. Syystäpä oli hän nopeasti sotilasuralla ylennyt ratsuväen överstiksi, Kaarlo XIII:nen yliajutantiksi ja tämän puolison kamariherraksi. Vaan jo 1815 hän oli lähtenyt pois loistouriltaan Ruotsista, en tiedä mistä syystä, ja siirtynyt onneaan hakemaan Suomesta. Ja seuraavana vuonna jo hänet nimitettiinkin kamariherraksi Venäjän hoviin: 1820 tuli hänestä Viipurin maaherra ja 1825 pääsi tuo ruotsalainen parooni jäseneksi senaatin talousosastoon, jossa hän sitten pysyi yli 20 vuotta. — Hän oli uljas kasvultaan, käytös hieno ja kasvot kauniit ja saattoi hän siis, jos kukaan, edustaa, jonka hän lieneekin käsittänyt ainoaksi tehtäväkseen senaatissa. Valtioasiat hän otti kevyeltä kannalta niinkuin kaiken muunkin: huolenpitonsa omisti hän keisarillisen palatsin sisustukseen, joka onkin hänen luomansa, uusien eri virastojen virkamiesten vormutakkien piirustusten laatimiseen ja muuhun sellaiseen. Jos kumminkin jotakin pahaa oli tapahtunut, s.o. jos oikeutta jollain tavoin oli loukattu tai maan parasta syrjäytetty, niin uskottiin usein, että Klinckowström oli ollut siinä mukana. Sillä jos hänen kevyt luonteensa ei senaatissa paljoa painanut, niin painoi hänen vaikutuksensa sitä enemmän Pietarissa, Hovipiireissä ja erityisesti tuossa vaikutusvoipaisessa Mihailowin palatsissa oli hän suosittu vieras ja sukkelalla ja lepertävällä kielellään, jolla miltei oli oikeus sanoa kenelle tahansa mitä tahansa, oli hän hankkinut itselleen sukkeluutta rakastavan kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin erityisen suosion. Perinpohjin suunnitelluista pyrinnöistä, joko sitten hyvään tai pahaan päin, ei luullakseni Klinckowströmiä koskaan syytetty. Hän oli vain kevytmielinen kaikessa: muuta hän ei lie tavotellut, kuin säilymistä korkeimpain suosiossa, tilaisuutta nauttia epikurealaista elämää ja antaa kielensä epäilyttäväin sukkeluuksien loistella seurapiireissä. Taidetta ja kirjallisuutta hän pintapuolisesti harrasti, hänen seinillään oli joukko arvokkaita tauluja, isoksi osaksi perittyjä perhemuotokuvia, ja hänen suurenlainen kirjastonsa kuuluu sisältäneen koko täydellisen kokoelman sellaista ranskalaista kirjallisuutta, joka salaten painopaikkaansa ilmoitti ilmestyneensä "Cyteressä", "Luxuripolissa" j.n.e. Myöskin puutarhanhoitoa hän todellisen ylimyksen tavoin harrasti. Helsingissä perusti hän ensiksi itseään varten suurenlaisen puutarhan n.s. Punanotkoon, josta sitten tehtiin Kaartin pataljoonan ampumarata, ja sitten lunasti hän sen suuren tontin Elisabetintorin varrelta, jossa Uudenmaanpataljoonan kasarmi nyt on, rakensi sen ja perusti niemelle suuren puutarhan. Mutta mitä hänen kauneudenaistinsa uhrasi näihin laitoksiin, sen sai Suomen valtio sittemmin kalliisti maksaa. Punanotkon puutarhan lunasti hallitus suurella hinnalla kaartinpataljoonaa varten ja Elisabetintorin varrella olevan talon osti niinikään kruunu (paroonin kuoleman jälkeen) kasarmiksi venäläistä junkkarikoulua varten. Runsailla eläkkeillä y.m. ylimääräisillä määrärahoilla ja palkkioilla vahvistettiin muuten vähä väliä valtiorahastosta tuon mukavasti elävän hovimiehen kassaa.

Ajalle kuvaavana — joskaan se ei ole ollut aivan tavatonta myöhempinäkään aikoina — mainittakoon vielä, että tuosta entisestä ruotsalaisesta ratsuväen upseerista yhtäkkiä (1841) tehtiin insinöörikenraali. Todellisena valtioneuvoksena ja hovimestarina kuoli hän vihdoin 1850.

Ensimmäisestä vaimostaan, englannittaresta, oli Klinckowström jo aikusin eronnut. Mutta oltuaan pari vuosikymmentä vapaana avioliiton kahleista, joutui hän 63 vuotiaana niihin taas: käydessään Pietarissa meni hän kihloihin erään Helena Paulownan hovinaisen kanssa, jolle, miehen kuoleman jälkeen ja tämän suurten ansioiden muistoksi, Suomen valtio sai hänen eläessä leskenä Saksassa, lähes 40 vuoden kuluessa maksaa 8,000 markan vuotuisen eläkkeen.

* * * * *

Eräs sen ajan ylhäisiä, joka komealla vartalollaan ja vakavalla luonteellaan vaikutti jokaiseen, joka hänet tunsi, oli ent. prokuraattori, salaneuvos Carl Walleen. Jo hänen ollessa nuori hovioikeuden virkamies olivat hänen harvinaiset taitonsa ja lahjansa tulleet tunnustetuiksi ja hän oli, vaikka vasta 27 vuoden vanhana, ollut yksi niistä neljästä lakimiehestä, jotka suomalaisen lähetystön puheenjohtaja Pietarissa vapaah. O. Mannerheim ehdotti Aleksanterille Suomen asiain valtiosihteeriksi. Senjälkeen kuin Rehbinder oli tähän paikkaan otettu, kutsui hän ystävänsä Walleenin Pietariin auttamaan itseään asiain käsittelyssä ja valmistamisessa; ja kun 1811 komitea Suomen asioita varten perustettiin, valittiin hän sen jäseneksi. Sieltä siirtyi hän 1816 Viipuriin sikäläiseksi toiseksi maaherraksi läänin yhdistymisen jälkeen Suomeen; ensimmäinen oli ollut tuo suuri isänmaan ystävä Carl Stjernvall, jonka lesken kanssa hän ennen pitkää meni naimisiin. Oltuaan sen jälkeen kaksi vuotta jäsenenä senaatin talousosastossa oli hän 1822 tullut Gyldenstolpen jälkeen prokuraattoriksi ja tällä tärkeällä paikalla pysyi hän sitten yli 30 vuotta eli vuoteen 1854 asti, jolloin hän ijäkkäänä miehenä otti eronsa. Juoksevista prokuraattorintoimista oli hän kumminkin vapaa melkein koko sen ajan, jolloin hän johti n.s. lakikomisioonin yli 20-vuotisia, mutta — sanokaamme se suoraan — onneksi miltei hedelmättömiä töitä.

Vaikkei suvultaan oli Walleen (hän korotettiin sittemmin vapaaherraksi) taipumuksiltaan ja perhesuhteiltaan täydellinen ylimys. Että hän Suomen valtiollisen aseman suhteen oli samalla isänmaallisella kannalla kuin kreivi Rehbinder, sen voi päättää heidän tunnetusta ystävyydestään ja vilkkaasta kirjeenvaihdostaan — he kirjoittivat tavallisesti syrjässä postista ja sen silloisista johtajista, Ladausta ja Wulffertista, — joka kirjeenvaihto kumminkin valitettavasti lie mennyt jälkimaailmalta hukkaan. Vilpitön ja väsymätön kirjallisuuden ystävä hän oli. Viime vuosiinsa saakka luki hän hyvin paljo, enimmäkseen historiaa ja ranskalaista kaunokirjallisuutta. Kalliin ja erinomaisen kirjastonsa hoiti hän erityisellä huolella. Kaunotaiteitakin hän suosi; kun Suomen Taideyhdistys 1846 perustettiin, rupesi hän sen puheenjohtajaksi ja oli kotimaisten taidepyrintöjen mahtavana tukena niiden astuessa ensimmäisiä horjuvia askeleitaan. Ja puutarhanviljelystä hänkin innolla harrasti; suurilla kustannuksilla hän ensiksi kaunisti omistamansa Träskändan tilan Espoossa ja jätettyään sen tytärpuolelleen vielä koristettavaksi ryhtyi hän toisiin kalliisiin rakennuksiin ja laitoksiin Hagasundin huvilassaan Helsingin tullin edustalla. Täällä hän myös 1867 päätti päivänsä 85 vuotiaana. — Valitettavaa oli vain. etteivät vapaah. Walleeninkaan taloudelliset varat vastanneet hänen kauneusaistiaan ja sai Suomen valtio hänenkin hyväkseen silloin tällöin yhdessä tai toisessa muodossa tehdä ylimääräisiä uhrauksia.

Melkein kaikki toisetkin 1830-luvun senaatin jäsenet ja muut ylemmät virkamiehet näin myös, minkä useammin, minkä harvemmin. Vaan vaikka he henkilöinä kai olivat hyvinkin kunnioitettavat, niin ei heistä useimmissa ollut mitään, joka olisi heidät tavallista virkamiesastetta yläpuolelle kohottanut ja pysyväisempää muistoa heistä jättänyt.

Tuo aikanansa niin mahtava rahavarainpäällikkö ja varapuheenjohtaja, salaneuvos A. H. Falck oli, samoin kuin hänen suosijansa, kenraalikuvernööri Zakrevski, jo vuosikymmenen alussa saanut jättää hallitusohjat käsistään ja oli hän ruvennut teollisuusmieheksi Kauttuan tehtaalla. Lars Gabriel von Haartman saapui Turusta vallanpitäjäksi vasta 1840. Sillävälin vallitsi senaatissa niin sanoakseni "interregnum", jonka kuluessa silloinen kansliatoimituskunnan päällikkö S. F. Richter lienee ollut senaatin vaikuttavin mies. Ainakin hänen vaikutustaan pidettiin suurena nimitysasioissa, joita silloin, muun politiikan puuttuessa, pidettiin melkein suurimpina valtiollisina ja yhteiskunnallisina kysymyksinä. Eihän siihen aikaan edes joku Kuusamon nimismies voinut olla ehdolla johonkin henkikirjurin virkaan, ilman että hän piti velvollisuutenaan saapua senaikuisilla kulkuneuvoilla pääkaupunkiin esittämään itseään täydessä vormupuvussa kaikille talousosaston jäsenille ja "kumartamaan" päästäkseen suosiolliseen huomioon virkaa täytettäessä. Jos hän sen laiminlöi, oli hän auttamattomasti menettänyt toiveensa saada hakemansa viran, olipa hänen mahdollisuutensa koskaan vastaisuudessakaan saada muitakaan virkoja hyvin epäilyttävä. Kumartajain suurin herra oli tähän aikaan, kuten mainittu, Richter, kunnes hän 1840 siirtyi presidentiksi Turun hovioikeuteen, ja silloin hänen asemansa tässä suhteessa samoin kuin hänen muu johtaja-arvonsa senaatissa siirtyi hänen vielä mahtavammalle lankomiehelleen, itse "hänen hirmuisuudelleen" von Haartmannille.

Ladaun nimeä en tässä voi jättää mainitsematta. Olen näet lapsena kuullut sitä niin suurella inholla ja halveksumisella mainittavan. Senaattori ja postipäällikkö, jolla oli tämä nimi, eli vielä kolme vuotta 30-luvulla. Mutta tyytyväisenä voin mainita, että häntä en ole koskaan omilla silmilläni nähnyt.

* * * * *

Niitä miehiä, joiden näkemistä voin pitää kunnianani ja joiden kuva, kun heidät lapsena tapasin, selvästi on muistissani, täytyy minun mainita eräs neljän sangen merkillisen miehen piiri. He olivat keskenään ystävykset ja viettivät usein iltojaan keskustellen toistensa kanssa.

Näistä neljästä oli yksi minulle aikusemmin tuttu nimellä kolleegineuvos E. B. v. Witte, mutta hänestä tuli sitten suomalainen aatelismies nimellä von Weissenberg; samalla hänestä, joka oli ollut kenraalikuvernöörinkanslian toimistonpäällikkö, tuli saman laitoksen tirehtööri sekä valtioneuvos, lopulta oikein todellinen valtioneuvos. Hänen vilkas luonteensa ilmaisi helposti, että suomalaista verta ei juossut hänen suonissaan; hän oli erittäin sukkelasuinen ja nerokas ja oli sentähden seuraelämän elähdyttävä aines ja hilpeällä ystävyydellään voitti hän varsinkin lasten sydämmet. Syntyjään hän oli liiviläinen, vaan oli aivan nuorena siirtynyt Viipurin lääniin venäläiseksi virkamieheksi: kun Vanha Suomi kohta sen jälkeen yhdistettiin uuteen, sai hän viran kenraalikuvernöörin kansliassa, jonne hän sitten jäikin. Kielitaitonsa ja asiantuntemuksensa perustuksella tuli hänestä kaikkien kenraalikuvernöörien (Steinheil, Zakrevski, Thesleff) välttämätön seuralainen, kun nämä olivat tarkastusmatkoilla. Siten oli hän oppinut laajasti tuntemaan maan ja sen tarpeet ja vaikka hän täällä olikin muukalainen, oli hän epäilemättä Suomen vilpitön ystävä. Ollen samanikäisiä ja hyviä toveruksia hänen poikainsa kanssa — joista prokuraattori Aleks. B. von Weissenberg, joka on niin suuressa määrin ansainnut isänmaansa tunnustuksen, oli yksi, — olimme Otto veljeni ja minä myötään heidän kanssaan yhdessä ja olimmepa melkein kuin kotonamme heidän talossaan, jossa isäntäkin aina meitä ystävyydellä kohteli.

Juuri tässä talossa, Bulevardin varrella, vastapäätä vanhaa kirkkoa, näin niin usein tuon mainitsemani ystäväpiirin koossa tuttavallisesti jutellen teekupin ääressä. Siihen kuului paitsi Weissenbergiä kolme miestä, joita kaikkia kieltämättä voidaan pitää Suomen merkillisimpinä, nim. Engel, Rosenkampff ja Nordenskiöld.

Carl Ludvig Engel, hän oli tuo mainio arkkitehti, jota, Ehrenströmin ohessa, uuden Helsingin tulee ulkomuodostaan ja luonteestaan kiittää. Hänen suuret ansionsa tunnustettiin kaikilta tahoilta jo silloin; niitä on, kuta enemmän aika on kulunut, yhä enemmän tunnustettu. Hän oli, kuten tunnettu, syntyjään saksalainen, berliiniläinen; oli miehuutensa parhaina päivinä 1816 saapunut Helsinkiin, jossa vaikutti aina vuoteen 1840 asti, jolloin hän 62 vuoden ikäisenä kuoli. Engelin koko persoonallisuus oli jalo ja puhdas, niinkuin hänen rakennustaiteensakin. Vartalo oli pitkä ja voimakas; kasvonpiirteet miehevät ja säännölliset; suora ryhti; kaulassa korkea, huolellisesti sidottu huivi ja puku muutenkin erittäin huolehdittu. Sellaisena hänet näin sekä sisällä huoneessa että myöskin kadulla astuvan melkein joka päivä tasasin askelin ikkunaimme ohi. Ruotsinkieltä hän puhui melkoisesti saksaksi murtaen. Yleensä hän ei paljoa puhunut. Ei kuullut hänestä koskaan puhuttavan muuten kuin suurimmalla kunnioituksella.

Myöskin vapaaherra Carl von Rosenkampff, översti (sittemmin kenraalimajuri) ja suomalaisen joenperkkauskunnan päällikkö, oli syntynyt ulkomailla, Liivinmaalla. Ollen setänsä, venäläisen lakimiehen vphra Gustaf von Rosenkampffin ottopoika — setä oli jo 1812 tullut Pietarissa olevan Suomen asiain komitean jäseneksi ja oli siellä kreivi K. M. Armfeltin apulaisena —, oli hän kasvatusisänsä vaikutuksesta jo aivan nuorena insinööriupseerina päässyt johtamaan n.s. joenperkaustöitä Suomessa. Ja tähän tehtävään oli hän antautunut ja perehtynyt kaikella innolla. Ei hän koskaan väsynyt matkustamaan maan eri osiin tutustuakseen kaikkiin vesistöihin. Maan molemmat kielet hän täysin osasi ja toverillisella, ystävällisellä käytöksellään oli "Koski-parooni", joksi häntä kutsuttiin, tullut tunnetuksi ja suosituksi jokaisessa kievarissa ja muussa maalaistalossa, jossa hän viivähti. Hänen käytettävissään olevat varat eivät olleet suuret, mutta monet suot niillä kuivattiin, monet järvet laskettiin, monet kosket perkattiin ja paljo kanavia kaivettiin hänen aikanaan. Ja ennenkuin hän verrattain nuorena v. 1846 kuoli, sai hän jo nähdä töitä tehtävän siinä suuressa yrityksessä, Saimaan kanavalla, jota hän kauan oli valmistanut. Yhtä suosittu kuin rahvaan keskuudessa oli hän pääkaupungin seurapiireissäkin. Iloista päiväpaistetta kajasti aina hänen pyöreähköistä, punottavista kasvoistaan. Lapsillekin oli hänellä aina varalta joitakin ystävällisiä sanoja.

Ainoa synnynnäinen suomalainen tuossa pienessä iltaseurassa, jota ei koskaan pelipöytä yhdistänyt, oli vuori-yli-intendentti Nils Nordenskiöld. Mineroloogina ja geoloogina oli hänellä tieteellisessä maailmassa suuri arvo, erityisesti oli hän harrastanut Suomen kivilajien ja niiden merkityksen tutkimista ja vuortenmurtamista oli hän pontevasti edistänyt. Koko hänen olentonsa osotti aina jotakin miettivää ja levottomasti harkitsevaa, joka on yhteistä Nordenskiöld-suvun jäsenille. — Hän eli kahtakymmentä vuotta myöhempään kuin kaikki nuo mainitut ystävänsä; kuoli v. 1866. Jos en lapsena hänestä erittäin pitänyt, niin pidin hänestä sitä enemmän hänen elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä, kun hänen suuren poikansa Adolfin kautta jouduin hyvin tiheään kanssakäymiseen hänen kanssaan. Ja tahdon tässä vielä lausua kiitokseni siitä ystävyydestä, jota tuo lahjakas ja vanhana vielä kaikkia ajan harrastuksia seuraava mies minulle osotti.

Nordenskiöldillä oli ollut onni ryhtyessään minerologiaa opiskelemaan, saavuttaa silloisen Suomen kenraalikuvernöörin kreivi Fabian Steinheilin mahtavan suosion. Tämä itse innolla harrasti samaa tiedettä ja osasi pitää arvossa monen tutkijan lahjoja. Tämän suosion avulla oli Nordenskiöld voinut saada melkein rajattomia valtionapuja oleskellakseen lähes 5 vuotta ulkomailla ja tutustuakseen aikakauden etevimpiin luonnontutkijoihin. Tältä matkalta palattuaan hän heti pääsi häntä varten perustettuun vuorilaitoksen intendenttivirkaan. — Myöskin Engelin oli sama kenraalikuvernööri kutsunut Räävelistä, jossa hän muutamia vuosia oli työskennellyt, Helsinkiin. Niinikään oli Steinheil suosinut Rosenkampffia ja Weissenhergkin oli hänen suosikkinsa. — Sananlasku sanoo: "Sano, kenen kanssa seurustelet, minä sanon, kuka olet", ja tätä totuutta voinee parhaiten sovelluttaa kun on suosijoista ja suosikeista puhe. Tässä mainituista henkilöistä voi melkein päättää, minkälainen heidän suosijansa luonteeltaan oli. Kreivi Steinheil on Suomessa jo jotenkin unhottunut; kaikki kumminkin osottaa, että hän rakasti sitä maata, jonka hallinnon johtoon hän oli joutunut, ja että hän rehellisesti sen parasta tahtoi. Erottuaan kenraalikuvernöörin toimesta jäikin hän Suomeen ja Helsingissä hän maalisk. 7 p. 1831 kuoli. Hämärästi muistan vielä nuo muhkeat, juhlalliset sotilashautajaiset, kun häntä hautaan saatettiin. Sen ajan sanomalehtien ei ollut tapana tuhlata muistosanoja edes mainioimmille miehille — silloiset pitkät n.s. kiitokset kirkoissa korvasivat usein nykyaikaisia nekroloogeja —, mutta kerrottaessa kreivi Steinheilin hautajaisista lausuttiin Helsingfors Tidningareissa: "Horjahtamaton oikeamielisyys, kaiken hyvän ja hyödyllisen lämpöinen harrastaminen, todellinen kansallishenki ynnä valoisa maailmankatsanto, laajat tiedot, kypsynyt kokemus ja väsymätön uutteruus, nämä kaikki olivat kreivi Steinheilin ominaisuuksia. Hänen lempeä arvokkaisuutensa, suora hyväntahtoisuutensa ja miellyttävä luonteensa, joka oli hänen ainainen tunnusmerkkinsä, nämä kaikki sydämmen viehätysvoimat ovat jättäneet muiston, joka monesta silmästä on pusertanut kyyneleen, monesta rinnasta kohottanut kaipauksen huokauksen. Ei ainoastaan uteliaisuus taikka hautasaaton loisto näy saattaneen suurinta osaa kaupungin asujamistosta tuon unhottumattoman miehen haudalle. Se oli yleinen kunnioitus, jonka surullinen joskin rakas muisto oli kutsunut runsaat joukot vainajan lepopaikalle osottamaan hänelle kiitollisuuttaan". — Tällaista jälkikiitosta ei ole tällä vuosisadalla kuultu eikä kuultanekaan kenestään Suomen kenraalikuvernööristä.

* * * * *

Kun olen puhunut muutamista ulkomailla syntyneistä etevistä miehistä, en voi myöskään unhottaa yliopistomme silloista astronomian professoria Fredr. J. A. Argelanderia. Hän oli Preussista syntysin, mutta jo 1823 oli hänet, vaikka oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen, kutsuttu astronomisten havaintojen tekijäksi Turkuun. Sittemmin hänet nimitettiin professoriksi ja hän siirtyi Helsinkiin sittenkuin uusi observatorio-rakennus oli valmistunut. Häntä pidettiin tieteensä alalla uutena tähtenä ja ihmisenä häntä usein rakastettiin. Muistan hänet iloiseksi, ystävälliseksi mieheksi; lapsille oli aina riemu tavata häntä. Olinpa ylen onnellinen, kun kerran pääsin tähtitorniin ja Argelander uudella Frakenhoferin kaukoputkella antoi minun katsella auringontäpliä; ujostella ei tarvinnut, niin lempeästi tuon kuuluisan tähteintutkijan terveet, nuorekkaat kasvot meitä katselivat — niissä ei ollut mitään täpliä. — Kun Argelander 1836 kutsuttiin täältä pois ja seuraavana vuonna muutti Bonniin, jonne hän sitten koko ijäkseen jäi, niin häntä yleisesti ikävöitiin. Yliopistomme menetti tuon etevän tiedemiehen samana vuonna kuin Runebergin täytyi muuttaa Porvooseen.

Vanhin yliopiston opettajista ja suurinta tieteellistä arvoa nauttiva heistä oli kauan fysiikan professori Gustaf Gabriel Hällström. Hänet näin usein isäni luona, jonka läheinen tuttava hän oli Turun ajoilta asti. Hiljanen ja vaatimaton hän oli, mutta kasvot olivat hienot ja järkevät ja astuessaan kadulla kauhtanassaan, jumaluusopin tohtorin hatussa ja siihen aikaan ainoastaan vanhojen miesten käyttämissä, pitkävartisissa saappaissa, oli hän hyvin kunnioitettavan näköinen. Hän kulki papinpukuun puettuna, sillä vaikka hän fyysikko olikin, oli hän antautunut papilliseen säätyyn, päästäkseen, samoin kuin monet muut filosoofisen tiedekunnan professorit, äänivaltaan tuomiokapitulissa ja saadakseen niistä vaivoistaan jonkun palkkiopitäjän. Ja kirkolliset velvollisuutensa oli hän täyttänyt yhtä uskollisesti kuin tieteelliset ja yliopistolliset. Arkkipiispanvaalissa 1833 asettivat hänen säätyveljensä hänet kolmannelle ehdokassijalle; yliopistossa valittiin hän 1829 ensimmäiseksi rehtoriksi uusien asetusten mukaan; kun tiedeseura perustettiin 1838 tuli hänestä sen ensimmäinen puheenjohtaja. Useissa hallituksen komiteoissa oli hän jäsenenä. Ja kaiken tämän ohessa riitti häneltä vielä aikaa hoitaakseen laajaa yksityistä taloutta: suurella säästäväisyydellä ja toisen vaimonsa perintöjen kautta oli hän hankkinut itselleen melkoiset varat ja oli hänellä m.m. kolme maatilaa Vihdin pitäjässä. — Mutta vaikka häntä näin suuressa arvossa pidettiinkin, katseli nuorempi akateeminen sukupolvi häntä kumminkin hänen viimeisinä elinvuosinaan (hän kuoli 1844) varsin karsain silmin. Hänen olisi pitänyt, niin arveltiin, täysinpalvelleeksi päästyään, erota opettajapaikastaan yliopistosta jättääkseen sen niin etevälle jälkeläiselle, kuin oli tuo nerokas J. J. Nervander. Ehkä tässä olikin perää. Vaan voin kumminkin vakuuttaa, että Hällström vielä viime vuosina osasi kerätä luennoilleen niin lukuisan kuulijakunnan, ettei Nervander, kaikesta henkevyydestään huolimatta, sitä voinut professoriksi päästyään tehdä. Kaksi vuotta ennen kuolemataan, kun hän helmik. 20 p. 1842 tuli olleeksi 50 vuotta ylioppilaana, saikin hän koko ylioppilaskunnan puolesta osakseen silloisiin oloihin nähden kuulumatonta kunnianosotusta.

Useita muita sen ajan professoreja, joita lapsuudessani näin, voisin vielä mainita. Vaan kun he kaikki olivat opettajina vielä minun ylioppilasaikoinakin, puhun heistä tuonnempana kuvatessani noita aikoja.

Eräästä heistä en sentään malta olla jo tässä kertomatta. Se on Johan Gabriel Linsén, ennenmainittu "kaunotieteen ja runotaiteen", s.o. roomalaisen kirjallisuuden, professori. Hän oli naimisissa tätini (äitini sisaren) kanssa ja kuului siis läheisimpiin sukulaisiimme, ja hänen perheessään vietin lapsena monet loma-ajat. Linsén oli sen ajan omituisimpia opettajatyyppejä. Ollen nuoruudestaan asti rintatautinen sekä monenlaisten onnettomuuksien kolhima — hän oli m.m. Turun palossa menettänyt talonsa ja tavaransa ja sitä ennen samana vuonna ensimmäisen vaimonsa ja kaikki neljä lastaan — oli hän, tuo pelottavan pitkä ja laiha mies, melkein kuin kärsimysten ja surujen elävä kuva. Ja hänen luonteensa oli, niinkuin kivuloisten usein, epätasainen ja ärtyisä. Häntä lähenimme melkein aina vavisten, sillä eihän koskaan tiennyt, milloin pieninkin aihe saattaisi hänet suuttumaan, ja hänen vihansa oli väliin aivan hillitön. Ylioppilaat, jotka kirjoitusnäytteineen taikka tutkintoja varten kävivät hänen luonaan, tiesivät sen kokemuksesta kyllä. Mutta pohjaltaan oli hän mitä hienotunteisin ja jaloin luonne. Kun hän oli voimissaan ja tyyneellä mielellä, oli yhtä hauskaa kuin opettavaa olla hänen seurassaan. Hän tunsi senaikuisen kirjallisuuden miltei yhtä hyvin kuin klassillisen ja hänen näissä harrastuksissa kehittynyt makunsa ilmeni etenkin hänen erittäin huolehditussa kielessään, jota hän sekä puhuessaan että kirjoittaessaan aina käytti. Turussa oli hän kuulunut niihin nuorempien yliopiston opettajain piireihin, joissa eli herättävää henkeä; "Mnemosynen" toimittajana oli hän ollut ensimmäisiä, jotka julkisuudessa olivat ottaneet Suomen kansallisuuskysymyksen puheeksi. Ja lämpösesti hän yhä edelleen harrasti tätä niinkuin kaikkia isänmaallisia kysymyksiä. Hän oli myöskin Suomalaisen kirjallisuuden seuran perustajia ja sen monivuotinen puheenjohtaja. Hänen ylevistä ja valistuneista mielipiteistään todistuksina muuten ovat m.m. hänen painettuna säilyneet yliopiston, konsistoriossa annetut lausuntonsa, joilla hän kaksi eri kertaa, vaikka valitettavasti turhaan, koetti hankkia J. L. Runebergille tarpeellisen apurahan, jotta hän voisi pysyä yliopistossa. — Että Linsén oli tavanmukainen puhuja ja runoilija melkein kaikissa yliopiston juhlatilaisuuksissa (aina 1840-luvulle asti), sen olen jo ennen maininnut. Viimeiset vuotensa vietti hän suureksi osaksi tautivuoteella ja kuoli 1848.

Jätän tässä henkilömuistoni syrjään ja siirryn muuhun.

Ne julkiset, sivistävät huvit, teaatterit ja laulajaiset, joita 30-luvulla oli tarjona, olen jo ennen kuvannut (Nu och Förr 1876 v. 4). Julkisia kirjallisia huvituksia, jos semmoisiksi voin kutsua kaikenlaisia myöhemmin niin usein pidettyjä esitelmiä, ei silloin tarjottu. Kun Tiedeseura, joka perustettiin 1838, rupesi viettämään vuosipäiviään esitelmillä ja niihin kutsui suurenkin yleisön, oli se jotakin aivan uutta. Esitelmiä kansalle ei tietysti kumminkaan pidetty. Seuroja ei Helsingissä vielä ollut muita, kuin mainittu Tiedeseura, Kirjallisuudenseura, Fauna- ja Flora-seura, Lääkäriseura ja Raamattuyhdistys. Ihmisten ajan ja huomion eivät siten vielä riistäneet seurat eikä keskustelukokoukset. Kunnan asioita hoiti maistraatti ja harvalukuinen määrä kaupungin vanhimpia. Seurakunnan asioita varten olivat kirkonkokoukset, joissa hyvin vähän käytiin.

Monella alalla siis ei elämä vielä ollut herännyt ja se huomio käy yhä selvemmäksi, jos ajattelee kaunotaiteita. "Euroopan maitten joukossa ei ole monta, joilla on sama yleinen sivistysmäärä kuin meidän maassa. mutta yhtä vähän taideaistia ja harrastusta", niin kirjoitti Hels. Tidn. 30-luvun alussa. Ja syytä sellaiseen valitukseen olikin. "Maamme taidealoista", niin luetaan samassa artikkelissa, "asettuu rakennustaide kieltämättä eturintaan — intendentti Engelin taideaisti näkyy hänen rakennuksistaan." Mutta maalaus- ja kuvanveistotaiteen puolesta oli Suomen pääkaupunki hyvin köyhä, sen voin minäkin vakuuttaa. Olen jo maininnut, että täällä oli pari yksityistä, herrojen Walleenin ja Klinckowströmin omistamaa, jommoistakin taulukokoelmaa. Toisissa ylimystaloissa löytyi myös joitakin vanhempia, arvokkaita perhemuotokuvia. Siinä oli melkein kaikki. Jos varakkaiden virkamies- tai kauppiasperheiden huoneustoissa sai nähdä joitakin öljytauluja, niin esittivät ne aina isäntäväen omia muotokuvia, — tavallisesti ne oli loistavan koreilla väreillä maalannut täällä kauan elänyt maalari, tunnettu J. E. Lindh. Talon isäntä oli kuvattu virkapuvussaan tai muussa juhlapuvussaan, kaikki tähdet ja arvomerkit rinnassa, mitä suinkin lie ollut saatavissa, ja rouva hääpuvussaan taikka muussa silkkiläningissä, tukka juhlallisesti kammattuna, koreat korvarenkaat korvissa ja usein pitkä nahkakaulus kaulassa. Muuten olivat salien ja vierashuoneiden seinät suorien tuolirivien yläpuolella tyhjät, ellei kuvastinta ollut johonkin paikkaan asetettu. Poikkeustapauksissa vain oli jollakin seinällä joku puitteisiin pantu puupiirros, kenties joskus joku vanhempi arvoton öljypainostaulu; niin oli esim. meidän talossa kokoelma Ruotsin kuninkaiden muotokuvia Kristian Tyrannista Ulrika Eleonooraan saakka, mutta ne olivat enemmän historiallisia muistoja kuin taideteoksia. — Valokuvaamisen aika ei ollut vielä tullut; daguerrotyyppi-kuvia nähtiin 1840-luvun alussa. — Kuvanveistoa edusti mahdollisesti joku keisarin rintakuva taikka kipsinen kellon alusta, jommoisia kiertävät katukauppiaat möivät.

Mainittu muotokuvain tekijä Lindh oli melkein ainoa elinkeinoa harjoittava taiteilija, joka 1830-luvulla aina oleskeli täällä ja eli taiteestaan. Täällähän kyllä M. v. Wrightkin eli, mutta hän harjoitti siihen aikaan vielä pääasiallisesti piirustusopetusta, kartantekoa j.n.e. eikä häntä vielä paljo tunnettu öljymaalaajana. P. A. Kruskopf oli samoin piirustusopettaja ja harjoitti litograaffisia töitä, ainoastaan poikkeustapauksissa maalausta. Joskus kävi Helsingissä kumminkin joku vieras taiteilija, kuten ruotsalainen D. Mazér, joka 1837 täällä maalaili Runebergin, Argelanderin, Hällströmin y.m. eteväin henkilöjen muotokuvia. Suomesta oli kumminkin jo syntynyt pari mainiota maalaria, Lauraeus ja Finnberg, joista jälkimmäinen vielä eli alussa 30-lukua; Ekman oli myös jo uransa alottanut, Godenhjelm ja Mathilda Rotkirch samoin, mutta kukin heistä oleskeli enimmäkseen ulkomailla eikä täällä Helsingissä saatu nähdä paljo yhtään heidän teoksiaan.

Semmoisena pysyikin taiteen asema Helsingissä aina Suomen taideyhdistyksen perustamiseen asti 1846. Sellaisen yhdistyksen aikaansaamista oli tosin jo kymmentä vuotta aikasemmin joukko taiteenystäviä yrittänyt, mutta he olivat silloin vielä liian harvalukuiset voidakseen herättää kylliksi asianharrastusta yleisössä.

* * * * *

Seuraelämästä ja sen huvituksista pääkaupungissamme olen myös jo ennen kertonut, (Nu och Förr 1856 v. 3). Mutta olen kertonut pääasiallisesti vain talvisajan huvituksista. Kesillä on kaupunkien elämällä aina eri luonteensa. Kerron siis tässä yhtä ja toista aikusemmista kesämuistoistani.

Kesähuvilain hankkiminen taikka kesäasunnon vuokraaminen on tapa tai tarve, jonka vasta pari, kolme viimeistä vuosikymmentä ovat synnyttäneet Helsingissä. Ainoastaan muutamat harvat rikkaammat kauppiaat olivat 1840-luvulla rakennuttaneet itselleen huviloita kaupungin luo Töölööseen, Huopalahteen tai Gumtähteen tai läheisiin saariin. Virkamiehillä ei juuri ollut huviloita. Se, joka maalaiselämästä tahtoi nauttia, osti pienen maatilan lähempää tai etempää ja harjoitti siten pientä maanviljelystä sivuelinkeinona. Ne perheet, joilla omaa maatilaa ei ollut, jäivät tavallisesti koko kesäksi kaupunkiin.

Tähän luokkaan meidänkin perheemme kuului. Vanhemmat olivat ehkä nuoruudessaan saaneet maalaiselämästä kyllänsä eivätkä vanhoilla päivillään siitä enää välittäneet. Jotakin kesää lukuunottamatta asuivat he läpi vuodet kaupungissa ja lapset siis myöskin. Siten olen saanut, niin sanoakseni, kuluttaa lapsenkenkäni Helsingin kaupungin kaduilla ja senaikuisilla mukulakivikäytävillä. Koko lapsuuteni aikana aina siihen saakka, kunnes olin parin vuoden ylioppilas, jolloin kaupunki jo tuntui ahtaalta, en ollut maaelämää enkä sen raitista ilmaa saanut nauttia kuin jonkun ainoan päivän, ehkä joitakin päiviä, kun käytiin tuttavain luona näiden kesäasunnoissa.

Onneksi ei Helsingin ilma ollut niin pilaantunutta, ettei täälläkin olisi saanut luontoa nauttia. Meren raittiit tuulet sitä joka taholta tuulottivat eikä monta askelta tarvinnut kaupungin tulleista poiketa tavatakseen puhtaan metsän tuoksun. Ullanmäeltä ja muilta kaupungin mäkilöiltä nähtiin avonainen Suomenlahti ja siihen pistävät lehtevärantaiset niemet, — ne olivat maisemakuvia niin kauniita kuin missä muualla tahansa.

Ja kaupungissa oli jo ruvennut syntymään puistoja ja kävelypaikkoja pakopaikoiksi kaupunkilaisille kesän kauniina päivinä. Vaatimukset eivät silloin vielä olleet aivan suuret. Tyytyväinen oli koko perhe, jos joksikin illaksi tultiin istumaan "Pienen Vasikka-haan" (nyk. Kappeli-esplanaatin) puoliympyrään asetetuille, viheriäiksi maalatuille selystäisille penkeille. Mitään ravintolaa siellä ei siihen aikaan ollut (vasta noin 1840 rakennettiin pieni "kappeli", jossa oli istuinpaikkoja neljälle hengelle), vielä vähemmin mitään soittoa. Siellä istuttiin ja ohikulkevia katsottiin ja sitten mentiin kotiin. Toisena iltana käveltiin uuteen kasvitieteelliseen puutarhaan, jonka viljelyksiä ja ansareita ihailtiin, istuttaessa hetkinen rantanurmella vanhojen petäjäin alla. Sieltä käveltiin Granatenhjelmin haudalle ja n.s. Ekbomin puutarhan kauniille niemekkeelle, vastaiseen Kaisaniemeen, jossa vasta 30-luvun jälkimmäisellä puoliskolla pieni virvoitusvesien myymälä alotti ravintolaliikkeen. Niemeltä palattiin tavallisesti kotiin äsken istutetun n.s. Seurapuutarhan kautta, jonka puut vielä vuosikymmenen keskivaiheilla olivat niin hennot, ettei niistä mitään varjoa lähtenyt, vaan luotettiin vastaiseen kehitykseen eikä olekaan petytty. — Joskus käveltiin Klinckowströmin puutarhaan, joka oli yleisölle auki ja jossa kukkia oli jotenkin runsaasti, kunnes siitä, tehtiin neljä ristiinmenevää ampumarataa kaartin kaikille komppanioille. — Vielä oli olemassa Töölön kaunis, joskin pienenlainen puutarha, nyk. Hesperia, jossa jo aikusin oli täydellinen ravintolaliike keiliratoineen, biljardeineen, teattereineen j.n.e. — "Landhaus zum Vergnügen", kuten portin päältä luettiin. Ja vaihteen vuoksi retkeiltiin joskus Lampeniuksen puutarhan vanhoihin puistokäytäviin taikka uudelle hautuumaalle, jossa kumminkin, vahinko kyllä, istutuksia aluksi oli aivan laiminlyöty.

Poikia tuollaiset hiljaiset perhekävelyt tietysti eivät tyydytä, vaan hakevat he luonnollisesti muita repäsevämpiä kesähuvituksia. Purjehtiminen tai sounti ei meidän lähimmässä toveripiirissä melkein koskaan tullut kysymykseen: metsästys ei myöskään eikä kalastus. Uimaan houkuttelivat kumminkin vedet, jotka joka taholla kaupunkiamme ympäröivät. Mutta uimahuoneita ei siihen aikaan saatu vaatia. Vanhemmat ja nuoremmat valitsivat kukin itselleen rannalta sopivan kallionkolon, jossa kenenkään näkemättä saattoivat riisuutua viskautuakseen meren viileään laineikkoon. Luonnollista oli, että toverien kesken muodostui eri uimakuntia. Suuri sellainen uintiseurue, johon kuului kymmenen, viisitoista koulupoikaa, oli monen vuoden kuluessa olemassa. Siihen kuuluivat, paitsi veljeäni ja minua, melkein kaikki kaupungissa olevat toverimme. Tämän nuortean, terveellistä urheilua harjoittavan seurueen etupäässä oli lääketieteen professori, yliopiston rehtorina sittemmin hyvin tunnettu Ursin. Tämä oli, vaikka siihen aikaan jo olikin 50-vuotias, innokas uimari, joka oli valinnut itselleen oman uintipaikan erään ulkonevan kallioniemen rannalta Punavuorten takaa, ja häntä huvitti kävellä sinne kokonaisen poikajoukon seurassa, — omain kasvavain poikainsa ja näiden toverien. Määrätunnilla kokoonnuttiin hänen talonsa pihalle Boulevardinkadun varrelle (nyk. Uusi ruotsal. yhteiskoulu) ja sieltä marssi tuo iloinen lauma — kenellä pyyheliina oli, kenellä ei — ystävällisen professorin johdolla Fredrikinkatua pitkin ja, tämän päätyttyä, toiselle puolelle Roobertinkadun, — edelleen sitä ajotietä myöten, joka Röörin nuoraradan poikki vei Klinckowströmin puutarhaan. Tämän portilta oli vielä pitkä matka aivan autioiden vuorten yli (nyk. Tehdaskaupunginosa), joiden notkoissa kävellessä syötiin variksenmarjoja ja juolukoita, ja vihdoin saavuttiin uintirannalle, — silloin usein huudettiin Xenofonin tapaan "thalatta! thalatta!" Paikka on erittäin sopiva ei ainoastaan tottuneille uimataitureille vaan vasta-alkaville porskuttajillekin ja se sai keksijänsä ja käyttäjänsä mukaan nimekseen "Ursinin kallio", jota nimeä myöskin kaupungin virallisissa kartoissa jo kauan on käytetty.

Senaikuisten kaupungin poikain kesähuvituksia, joskaan ei juuri erittäin raitistuttavia, oli vielä käynti sotaväen kenttäharjoituksia katsomassa. Nuoriso harrasti silloin sotalaitosta aivan toisella tavalla kuin meidän nykyisinä asevelvollisuusaikoina. Jos otaksuisin, että tämä harrastus yhä edelleen vähentyisi samassa määrin kuin olen nähnyt sen vähenevän viimeisinä 50:tenä, 60:tena vuotena, niin joutuisin epäilemättä siihen onnelliseen johtopäätökseen, että yleisen aseidenriisumisen ja ikuisen maailmanrauhan aika ei voi olla kovin etäällä. — Mutta siihen aikaan leikkivät pojat kaikkialla sotamiehiä. Paraateja heillä oli joka pyhä- ja juhlapäivä nähtävänä toreilla, pataljoonan ja komppaniianharjoituksia joka päivä Kampin nummella. Siellä, vieläkin säilyneellä harjoituskentällä venäläisen kasarmin takana, oli venäläisillä pataljoonilla harjoituksensa ja vähän taaempana, missä nyt on työväenasuntoja y.m., suoritti Suomen kaarti harjoituksensa. Ja siellä vietin lapsuuteni kesäisinä iltoina lukemattomia tunteja. En siellä siltä oppinut paljo sotataidon salaisuuksia, vaan kumminkin tulin jossakin määrin tuntemaan miten sotilaita kohdeltiin. Ja lisänä Euroopan sivistyshistoriaan ansaitsee siitä yksi ja toinen kuva mainitsemista. Pataljoonan harjoituksissa kävi kaikki vielä jotenkin inhimillisesti. Mutta kun komppania taikka sitä pienempi sotaväenosasto oli harjoituskentällä, silloin ei päällystö katsonut — siitä huolimatta, että harjoituksia pidettiin ulkoilmassa ja kuinka suuren yleisön edessä tahansa — minkäänlaisen siivouden tarvitsevan tulla kysymykseen. Kun venäläisten harjoituksia katselimme, silloin emme onneksi sanaakaan ymmärtäneet siitä, mitä opettajat sotamiehille virkkoivat. Mutta liikkeet ja käsikohtelu valaisivat jo paljon. Tavallinen korvatillikka taikka nenän puristus ja vääntäminen, se oli ainoastaan leikintekoa. Sen lisäksi tuli voimakas nyrkinisku sotamiehen korkean ja kankean kaulustan pönkkäämän leuvan alle ja joskus, lieventävänä palsamina, — suloinen sylkäys kasvoihin.

Kaikkea tätä voisi kutsua harjoitusten paremmaksi puoleksi; huonommaksi puoleksi voisi kutsua sitä, mitä tapahtui rintaman takana. Kun joku sotamiesraukka jollakin tavoin oli pahemmin erehtynyt käsiliikkeitä tehdessään, erotti joku aliupseeri hänet rivistä, lyhyet vormutakin liepeet käännettiin ylöspäin, patukat otettiin esille, ja valkosten kesähousujen päälle ruvettiin sitä hyppyyttämään; ja sitä kesti, lakkaamattomain "paschalusta"-huutojen kaikuessa ja pieksettävän kiemurrellessa, koko pitkän hetken, jollaikaa toiset jatkoivat harjoituksiaan. Tuollaiset kohtaukset olivat aivan tavalliset, ne kuuluivat melkein päiväjärjestykseen. — Suomalaisessa pataljoonassa ei toki juttu ollut aivan sama. Senkin kasarmissa lienee kyllä tuo epälaillinen piiskarangaistus ollut alituiseen käytännössä, vaan Kampin harjoituskentällä ei sitä toki yleisölle näytetty. Pienempää käteistä ojennusta ei kumminkaan sielläkään säästetty; ja mitä suullisiin nuhteisiin tulee, niin siroteltiin siellä noita n.s. "kasarmikukkasia" sekä suomeksi että ruotsiksi runsaasti ja sellaisella mehevyydellä ja voimalla, että niistä monet vieläkin ovat muistiini tarttuneet ja että ne hyvin ovat verrattavat niihin komeimpiin kukkasiin, joita sotilaskasvatuksen viljelys missään samalla alalla on synnyttänyt. On surullista, kun tulee puhuneeksi sellaisesta, vaikka oli aikomus kertoa kesäisistä huvituksista. Mutta toiset ajat toivat toisia huvituksia vanhemmille ja nuoremmille.

* * * * *

Höyrylaivaliikkeen alkaminen oli tapaus, joka monessa suhteessa muodosti käänteen Helsingin kaupungin historiassa. Höyrylaivaliike avasi kasvavalle pääkaupungille uuden ajan, uuden elämän. Se sai kuin tervettä ilmaa keuhkoihinsa.

Muistettakoonpa, mitä kulkuneuvoja siihen asti oli tarjona. Maaliikettä varten ei muuta kuin maanteitä ja kyytihevosia. Ulkomaille ainoastaan tilapäisiä purjelaivavuoroja; mahdotonta oli edeltäkäsin määrätä, milloin perille tultaisiin. Lyypekkiin matkustettiin tavallisesti 10-14 päivässä; joskus saattoi matka joutua nopeamminkin, toisen kerran se saattoi kestää kaksi vertaa enemmän aikaa. Rääveliin kuljettiin pienillä virolaisilla purjealuksilla tai jahdeilla; joskus saattoi sellaisella matkalla mennä kokonainen viikko. Turkuun meritse ei koskaan kuljettu. Kun Ruotsiin matkustettiin, ajettiin ensin maitse Turkuun ja sieltä n.s. pakettilaivoilla, pienillä, matkustajaliikettä varten vasiten rakennetuilla jahdeilla, Ahvenanmeren yli Tukholmaan. Sellaista matkaa varten täytyi varata kahdeksan, ehkä neljäntoistakin päivän aika. — Miten näissä oloissa oli kaupan, tavaranvaihdon, laita, se kyllä voidaan ymmärtää. Sitä valaisevat 30-luvun sanomalehdissä näkyvät ilmoitukset, joissa kaupungin kirjakauppiaat tiedoksiantavat, että "vuoden viimeinen kirjatilaus lähtee Saksaan" elokuun puolivälissä. Sen jälkeen saatiin tyyneesti odottaa uutta kirjallisuutta — seuraavaan kesään!

Oliko siis ihme, jos kaikki ikävöivällä mielellä odottivat sitä päivää, jolloin höyryvoima aikaansaisi nopeampaa liikettä muun maailman kanssa! Ruotsissa oli höyrylaivoja käytetty jo 1820-luvun alulta asti. Suomen sisävesille, Saimaalle, oli toimekas tehtailija N. L. Arppe 1833 pannut höyrylaiva "Ilmarisen" liikkumaan, kumminkin vain hinausta varten. Mutta Suomenlahdella tai Pohjanlahdella ei ollut 30-luvun alkupuolella vielä koskaan höyrylaiva koettanut palvella liikettä. Ensi kerran saapui höyrylaiva Helsingin satamaan toukok. 30 p. 1833, kun kenraalikuvernööri, ruhtinas Mentschikoff keisarillisella höyrypurrella "Ischoralla" tuli tänne ilmoittamaan keisari Nikolain ja hänen puolisonsa keisarinna Aleksandran olevan tulossa Helsinkiin. Samalla höyrylaivalla saapui myöskin keisarillinen perhe seuraavan kesäk. 10 p:nä. Nyt saatiin siis todellakin nähdä höyrylaiva liikkeessä, — siitä oli niin paljo kuultu ja luettu, mutta kumminkin oli sitä pidetty uskomattomana ihmeenä. Tuo laiva oli niin muhkea ja komea, rivi suuria, kullattuja, leveäsiipisiä kotkia laivan kummallakin kupeella keulasta perään saakka, ja sen laivan kannella oli tuo mahtava keisari ja hänen puolisonsa armollisesti tervehtien innokkaasti hurraavia alamaisiaan. Se oli kaksinkerroin muistettava päivä. Sen muistohan onkin ikuistettu, taikka ainakin kiveen piirretty, siinä patsaassa, joka pystytettiin satamaan lähelle sitä paikkaa, jossa keisarillinen höyrylaiva laski maihin. Patsas, joka pystytettiin sen johdosta, että Helsinki silloin ensi kerran sai tervehtiä jotakin keisarinnaa, kustannettiin kootuilla varoilla ja se paljastettiin suurilla sotilas- y.m. juhlallisuuksilla Nikolain päivänä jouluk. 18 p. 1835.

Mutta jos näin kerran oli saatu vastaanottaa keisarillinen höyrylaiva ja jos paria vuotta myöhemmin vielä joku Riikalainen höyrylaiva satunnaisesti teki tänne huvimatkan Räävelistä, niin ei senkautta vielä paljo oltu yleisen liikkeen hyväksi voitettu. Suomen höyrylaivaliikkeen historia alkaa vasta vuosilta 1836 ja 1837. Vuonna 1836 näet säännöllinen höyrylaivaliike alkoi Tukholman ja Turun välillä ruotsalaisella höyrylaivalla "Solide", joka sittemmin useina vuosina tätä liikettä jatkoi. Jo v. 1837 alkoi Suomen höyrylaivaosakeyhtiö Turussa, jota varten osakkeenkeruuseen oli ryhdytty jo 1835, kahdella kauniilla laivallaan "Storfurstenilla" ja "Furst Mentschikoffilla" säännölliset kulkuvuorot Tukholmasta—Turkuun—Helsinkiin—Rääveliin— Pietariin.

"Storfursten" saapui ensi kerran Helsinkiin puolivälissä toukokuuta 1837. Sitä päivää en unhota. Koko kaupunki tulvasi rantaan katsomaan tuota odotettua alusta, joka oli rakennettu Lontoossa. Kuinka sitä tarkastettiin, kuinka ihailtiin, millaista ylpeyttä ja millaisia toiveita se herätti! Kapteeni — jäyhä, vanhankansan tapainen merikarhu nimeltään Palén — seisoi siipisuojain päällä olevalla komentosillalla, messinkinen huutotorvi kädessään, kaksi englantilaista koneenkäyttäjää esiintyi siellä valkoisissa vaatteissa, — niitä katseltiin ja ennen kaikkea tuota monimutkaista konetta ja noita komeita salonkeja; kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Tosin lienevät monet jossakin määrin pelänneet lähteä moisella ihmekojeella matkalle, koskapa sen ajan sanomalehdet näkivät syytä olevan julaista siinä suhteessa rauhoittavia kirjoituksia; mutta pelkurimmissakin paloi halu päästä vaikka henkensä uhalla pienelle höyrylaivaretkelle. Ja tilaisuutta siihen tarjoutuikin usein. Huvimatkoja tehtiin aluksi läheisiin saaristoseutuihin ja sitten, kerran toisensa perästä, Rääveliin. Näihin Räävelin-huvimatkoihin liittyi aina väkeä niin paljo kuin laivaan suinkin lie sopinut. Eräällä sellaisella olin minäkin muun perheemme joukossa mukana. Lähdettiin Helsingistä aamulla, kuljettiin noin seitsemän tuntia kovassa aallokossa ja meritaudissa, juostiin sitten puolipyörryksissä koko iltapäivän pitkin Räävelin katuja sen merkillisyyksiä, kirkkoja, Narvan komentajan herttua de Croyn kivettynyttä ruumista, tuomiokirkkoa, Catharinenthalia y.m. katsomassa ja oltiin sitten valmiita aikaseen seuraavana aamuna uuden merenkäynnin ja uuden meritaudin kestäessä lähtemään paluumatkalle Helsinkiin, jonne myöskin onnellisesti saavuttiin. Kärsiä tällaisella matkalla oikeastaan sai enemmän kuin nauttia, mutta Rääveli oli nähty ja ennen kaikkea, — oli oltu höyrylaivamatkalla ja siitä mieli oli tyytyväinen.

Huvimatkoja Helsingistä Rääveliin ja Räävelistä Helsinkiin tehtiin ristiin aivan myötään höyrylaivaliikkeemme ensi aikoina. Usein näihin huvimatkoihin liittyi jommoisiakin juhlallisuuksia, joita asianomaiset kaupungit vieraille järjestivät. Soitolla ja hurraahuudoilla vastaanotettiin Helsingin rannassa aina rääveliläiset vieraat, ja jos niiden joukossa oli virolaisia aatelisia ja muuta valioväkeä niin pantiin toimeen juhlatanssiaiset taikka "déjeuner dansent" Seura- taikka Kaivohuoneella. Yhtä herttaista oli helsinkiläisille vastaanotto Räävelissä. Ystävällisiä välejä kesti siten useita vuosia — olisi luullut, että Helsingistä ja Räävelistä olisi näin höyrylaivaliikkeen avulla ainaiseksi tullut hyvin läheiset ystävykset. Mutta ne välit kylmenivät pian — paljoko tietävät nyt Rääveli ja Helsinki toisistaan?

Suomen höyrylaivayhtiön toinen laiva "Ruhtinas Mentschikoff", joka oli rakennettu Turun veistämössä ja jonka kone oli Motalan tehtaasta Ruotsista, kävi ensi vuotenaan 1837 Helsingissä ainoastaan jollakin huvimatkalla Turusta. Sen tuli näet aluksi välittää liikettä ainoastaan Turun ja Tukholman välillä, kun sitävastoin "Storfurstenilla" oli hoidettavana koko tuo pitkä linja Turku—Helsinki—Rääveli—Pietari. Mutta jo vuodesta 1838 huomattiin tarpeelliseksi antaa molempain laivain vuorotellen kulkea koko matkan Tukholmasta Pietariin. Ja siten ne molemmat uskollisesti tehtävänsä täyttivät, silloin tällöin vain jonkun pienen haaksirikon keskeyttäminä, aina itämaisen sodan kaikkea merenkulkua mullistaviin aikoihin asti.

Jo samana vuonna, jolloin nämä suuret höyrylaivat rupesivat retkeilemään vesillämme, alkoi Helsingin satamissa myöskin pienten höyrypursien liike. Pieni höyryvene, jolle nimeksi pantiin "Lentäjä", oli näet ostettu Ruotsista välittämään säännöllistä liikettä kaupungin ja Viaporin välillä ja tekemään pyhinä huvimatkoja. Tämä "Lentäjä" ei kyllä oikeastaan mikään siivekäs singahtaja ollut, sen kone puhkui ja jyski aivan hirveästi, mutta perille Viaporiin sillä päästiin. Se puhisikin täällä monta vuotta ja kiitollisessa muistissani se on säilynyt. Meille sen ajan pojille oli aina erityinen huvi kesän kuluessa silloin tällöin käydä "linnassa", kävellä siellä muutamia tunteja, katsella Ehrensvärdin hautaa, vanhoja laivatelakoita, kasarmeja ja valliportteja, joista kaikista graniittiin hakattu Ruotsin vaakuna, kolme kruunua, oli poistettu ja peitetty kaksipäisellä kotkalla; silloin saatoimme lasketella mietelmiämme kohtalon vaihteista ja historian kulusta. Ennen oli Viaporiin päässyt ainoastaan venäläisen sotaväen soutuvenheillä, jotka venhesatamasta nyk. keisarillisen palatsin luota melkein joka tunti soutivat tai purjehtivat Viaporiin. Niissä oli kyllä kuljettu ilmaiseksi, vaan niin olikin täytynyt istua ahtaalla kirkuvain matruusien taikka muun sotaväen lomassa ja hengittää heidän lemuaan. Mutta nyt saattoi 20 kopeekalla matkustaa sinne hyvin mukavasti ja vielä lisäksi nauttia tuon uuden kulkuvoiman vauhdista. Jos oli kaksi 20 kopeekan seteliä taskussa, silloin mentiin kernaasti Beckerin myymälään Aleksanterinkadun varrelle ja ostettiin Lentäjä-lippu — vielä ei oltu tehty sitä suurta keksintöä, että matkustajat voisivat itse laivassa maksaa pilettinsä — jotta päästiin pariksi tunniksi Viaporissa käymään.