SUOMALAISELLE LUKIJALLE. (continued 2)

Kaupungin höyrylaivastoon tuli vielä seuraavana vuonna, 1838, uusi ja suurempi höyrypursi lisäksi, nim. "Helsingfors". Puolet laivasta oli kannen peitossa ja sillä oli 12 hevosen voima; se oli määrätty kulkemaan Helsingin—Porvoon—Loviisan väliä sekä tekemään huvimatkoja. Ollen rakennettu Turussa, konekin oli Fiskarsin tehtaasta, oli se aivan kotimainen laiva; mutta sen laita oli, niinkuin väliin perheen surutytärten, se, ettei se suurta kunniaa tuottanut kelpo vanhemmilleen. Itse laivan runko ja sen merkillinen peräsalonki oli erittäin epäonnistunut, ja sen koneessa oli se vika, että sen akseli katkesi jo ensi matkoilla, joka tapaturma seuraavina vuosina yhä uudistui. Hidas oli laiva kulultaankin, eikä ollut sillä onni koskaan mukanaan. Se palveli täällä kumminkin useita vuosia ja kävi joskus Haminassa ja Viipurissakin asti, mutta aina huonolla menestyksellä.

Nyt mainittujen höyrylaivain ohessa on vielä mainittava höyryalus "Uleåborg", joka rakennettiin 1838 ja oli kotosin Oulusta. Se oli tarkotettu Pohjanmaan rannikon liikettä välittämään, vaan jo 1840 sen täytyi ruveta Turun yhtiön palvelukseen "Storfurstenin" sijaiseksi, joka silloin oli pahemman haaksirikon kärsinyt. — Hinaajalaivaksi ostettiin sitäpaitsi Viipuriin 1839 ulkomailta vanha laiva. Näin olen tarkoin luetellut kaikki höyrylaivat, joita Suomessa oli ennen v. 1840.

Alkaneen höyrylaivaliikkeen mukana oli, kuten jo sanoin, uusi aika koittanut Helsingin kaupungille. Kesäelämän se täällä heti suuressa määrin muutti. Höyrylaivoihin kaikkien, vanhain ja nuorten, mielet kiintyivät. Jokainen muisti tarkalleen niiden saapumisajat idästä ja lännestä ja sen merkkihetken lähestyessä täyttyivät jo hyvissä ajoin satamat, kauppatori ja Esplanaadit; niissä kuhisi kaiken ikäistä ja säätyistä väkeä, kaikki odottivat jännityksellä tuota suurta hetkeä. Näkyi sitten salama kaukaa Blekholman takaa, sen jälkeen kuului pamaus, — se vaikutti kuin sähköisku väkijoukkoon ja huudettaessa: "se tulee, se tulee" rynnättiin kilpaa laitureille, niin lähelle vesirajaa kuin suinkin. Vielä kuului toinen laukaus ja kolmas[8] — laivan kylki läheni jo koko komeudessaan. Iloa kuvastui kaikkien odottavain katseista. Nyt oli vain nähtävä, ketä ja minkälaisia matkustajia laivassa saapui; tarkempia tietoja siitä antoi Hels. Tidningar, jossa aina oli luettelo joka laivalla saapuneista ja lähteneistä matkustajista.

Nyt saatiin alinomaa nähdä vieraita kasvoja, huvimatkailijain hilpeitä joukkoja, elämää oli ja liikettä, suuren maailman portit olivat auvenneet ainakin osaksi vuotta, — se oli jotakin toista kuin entinen ahdas ja ummehtunut elämä.

Ja meillä pojillakin oli nyt jotakin muuta nähtävätä kuin Kampin kenttä ja sen harjoitukset. Sen sijaan, että ratsastaen keppihevosilla ennen huusimme komentosanoja kuin Ramsay ja Wendt, leikimme nyt Palén'ia ja Halléen'ia (laivankapteeneja) ja seisten kiikkulaudalla taikka muulla komentosiltaa esittävällä esineellä huusimme me omatekoisilla huutotorvilla niin kovasti ja vihasesti kuin jaksoimme neljää laivan lähtiessä aina kuuluvaa komentoa: "Kaikki matkustajat laivaan!". "Kaikki vieraat maihin!", "Laskusilta laivaan!" ja "Kone käyntiin!" — ja sen jälkeen lähdettiin mielikuvituksen avulla ulos avaraan maailmaan.

* * * * *

Lähimmässä yhteydessä höyrylaivaliikkeen alkamisen kanssa on Helsingin historiassa Ulrikaporin kylpyjä terveysvesilaitoksen syntyminen. Sillä juuri ajatellen pian alkavaa laivaliikettä ja niitä etuja, joita kaupunki siitä saisi, ryhtyivät muutamat toimekkaat. Helsingin yhteiskunnan jäsenet puuhaamaan suuremmoista kylpylaitosta louhiseen, vuorten ja soitten halkomaan merenrannikkoon Ullanvuorten eteläpuolelle — seutuun, jota kaupunkilaiset yleensä eivät ensinkään tunteneet. Tuuman johtajana oli silloinen varakonsuli Henr. Borgström ja hänen rinnallaan ovat mainittavat apteekkari C. Appelgren, kaupp. J. Etholén, v. konsuli C. V. J. Sundman, reviisori A. G. Grönvik, v. konsuli G. O. Vasenius y.m. V. 1834 oli jo osakeyhtiö saatu syntymään ja se valitsi syysk. 1 p. johtokunnan, jolle kaupunki vähän myöhemmin luovutti tarkotusta varten pyydetyn alueen 50 vuodeksi, ensi 10 vuodeksi vuokratta ja sen jälkeen 100 ruplan vuosivuokraa vastaan. Oli merkitty 280 osaketta, 100 ruplan suuruista, (niistä oli 30 ottanut H. M. Keisari) ja niillä varoilla katsottiin viipymättä voitavan ryhtyä ei ainoastaan kylpylaitosta rakentamaan vaan myöskin puistoa laatimaan. Mutta pian huomattiin, että tuo osakepääoma ei hetikään riittänyt yrityksen toteuttamiseen. Lainoilla ja yhä uusilla lainoilla, jotka vähitellen nousivat alkuperäistä osakepääomaa kymmentä kertaa suuremmiksi ja joista neljä edellämainittua puuhaajaa sitoutui persoonalliseen takuuseen, ajettiin kumminkin yritystä pelottomasti eteenpäin. Suuri kylpylaitos oli jo 1836 siinä kunnossa, että sitä ainakin osaksi voitiin käyttää; seuraavana vuonna se täysivalmiina avattiin ja uimahuone avattiin v. 1838. Puistoa oli myös reippaasti järjestetty. Ja jo syksyllä 1836 päätettiin rakentaa "Kaivohuone" ynnä tehdas kivennäisvesien valmistamista varten; sitä hoitivat kemistit P. A. v. Bonsdorff ja V. Hartvall. Kesäksi 1838 avattiin myöskin Kaivohuone ja siitä vuodesta saattaa siis Helsingin kylpy- ja terveysvesilaitoksen laskea vaikuttaneen. Puisto väljine käytävineen, istutuksineen, lammikkoineen ja vuorenrotkoihin muurattuine portaineen ansaitsi jo sekin ihailemista. Suuri tie kaupungista Kaivopuistoon, nyk. Saunakatu, oli vasta pantu rakenteelle; ja osaksi yhtiön rahavarojen avustamiseksi, osaksi mukavain asuntojen aikaansaamiseksi vastaisille kylpyvieraille päätettiin vielä samana vuonna myöntää laitoksen alueesta huvilapaikkoja sillä ehdolla, että huvilat olivat sirosti rakennettavat ja puilla ja istutuksilla ympäröitävät. Ensimmäinen huvila (n.s. Kleineh'n huvila) rakennettiinkin jo 1839 ja seuraavina vuosina tuli toinen toisensa perästä lisäksi.

Uusilla höyrylaivoilla rupesi nyt jo vuodesta 1839 vieraita Pietarista, Räävelistä ja muista Venäjän ja Itämerenmaakuntain osista saapumaan Helsinkiin sen kylpylaitoksesta nauttimaan. Muista osista omaa maatakin tulvi tänne kylpyvieraita. Uuteen kylpylaitokseen oltiin yleisesti tyytyväisiä; siellä ei hoidettu ainoastaan terveyttä vaan myöskin huvituksia. Kaupunki oli, voi sanoa, useina seuraavina kesinä aivan tulvillaan pietarilaisia ja muita vieraita, isoksi osaksi yhtä jalosukuisia ja ylhäisiä kuin tavoiltaan vapaita ja ylellisiä. Vuosi vuodelta kävi siten Kaivohuoneen elämä yhä loistavammaksi ja repäisevämmäksi; ehtimiseen oli siellä juhlapäivällisiä, kylpytanssiaisia, soitannollisia konsertteja ja iltamahuveja. Kaivopuistosta rupesivat siten myöskin helsinkiläiset, jotka eivät kylpeneet eivätkä terveysvesiä juoneet, hakemaan kesäisiä huvituksiaan. Sinne oli helppo päästä hevosella taikka jalan, höyrypursi "Lentäjällä" taikka omnibussilla, joka vuosina 1839-40 oli toimessa, mutta jonka jatkoa sitten viisikymmentä vuotta saatiin odottaa.

Muutamissa vuosissa oli siten, laivaliikkeen ja Kaivohuoneen kautta, Helsingin elämä ja erityisesti sen kesäinen elämiä hyvin huomattavassa määrin muuttunut.

* * * * *

Käyn nyt kuvaamaan erästä aikoinaan hyvin suurta tapausta, jota voin pitää lapsuuteni muistojen rajapatsaana. Tarkoitan v:n 1840 suurta riemujuhlaa, yliopiston 200-vuoiisjuhlaa.

Tämä juhla oli jo ennakolta pitkät ajat kiinnittänyt mieliä. Monella taholla oli ryhdytty valmistamaan sen viettoa mitä arvokkaimmalla tavalla; niin olivat tietysti etupäässä yliopiston viranomaiset tehneet ja niiden joukossa hyvin vilkkaasti v.t. kansleri kreivi Rehbinder, joka harrasti asiaa koko isänmaallisella lämmöllään. Lähinnä olivat juhlavalmistukset tietysti kumminkin rehtorinviraston huolena; sitä virkaa hoiti kesäkuusta 1839 asti ennen mainittu anatomian professori N. A. Ursin. Tämä oli erittäin sopiva mies noita juhlatouhuja hoitamaan: hän oli hyvin perehtynyt käytännöllisiin ja taloudellisiin toimiin ja sen ohessa hän oli maailmanmies kyllin älykäs ja notkea, voidakseen välttää niitä salakareja, joita tällaista kansallisjuhlaa järjestettäessä aina oli vastassa. Väsymättä hän koko tarmonsa näihin toimiin uhrasikin.

Turun akatemia oli vihitty 1640, heinäk. 15 p., eikä vietettävä juhlapäivä siis sattunut lukukauden ajaksi, vaan keskelle kesälomaa. Sitä vähemmin tuo juhla häiritsi yliopiston tavallisia toimia ja se saatettiin siis järjestää niin laajaksi kuin tahdottiin. Juhlaa ei vietetty ainoastaan sanottuna riemupäivänä, vaan sitä jatkettiin vielä neljä päivää: vietettiin promotsiooneja kaikissa neljässä tiedekunnassa, jota ei koskaan ennen ollut Suomen yliopistossa tapahtunut. Heinäk. 15 p. oli keskiviikko; sen viikon jälellä olevat päivät eivät siis riittäneet muuta kuin kolmelle tiedekunnalle. Neljäs tiedekunta, filosoofinen, sai odottaa maanantaihin — välinen sunnuntai katsottiin hyvin tarpeelliseksi lepopäiväksi juhlan osallisille ja katsojille.

Vihkiäiset olivat kaikki vietettävät juhlallisemmin kuin tavallisesti. Jokaisen tiedekunnan tuli promoveerata ei ainoastaan tutkinnon suorittaneita tohtoreita, vaan myöskin kunniatohtoreita, joita oli valittava — se kuuluu olleen juhlatoimikunnan arkaluontoisimpia tehtäviä — sekä kotimaisia että ulkomaisia. Lainopillinen tiedekunta ei voinut tyytyä mustiin tohtorinhattuihin, vaan sen oli, vanhan Bolognalaisen traditsioonin mukaan, puettava vihittävät punaisiin hattuihin, joita ei koskaan ennen pohjoismaissa oltu nähty. Suuri mitali oli lyötettävä riemujuhlan kunniaksi jaettavaksi eriasteisille kunniavieraille kultaisena, hopeaisena tai pronssisena. Juhlallinen kutsumus juhlaan osaaottamaan oli lähetettävä vieraille yliopistoille ja tieteellisille seuroille. Että niitä Venäjälle oli lähetettävä, sitä pidettiin selviönä ja välttämättömyytenä; Ruotsiin lähettämistä toiset myös pitivät välttämättömänä, toiset taas arveluttavana. Myöskin Norjaan ja Tanskaan lähetettiin kutsumuksia, vaan muihin maihin lähettämistä ei liene pidetty tarpeellisena.

Kutsumattomia vieraita oman maan kaikilta kulmilta tiedettiin runsaasti odottaa. Maan korkeinta sivistysahjoa tarkkasivat siihen aikaan, kenties vielä enemmän kuin nykyjään, kaikkien katseet. Sitä pidettiin isänmaan tulevaisuuden toivona, siihen luotettiin kohtalon kaikissa synkissä vastaisuudenvaiheissa; sen riemujuhlaan tahtoi jokainen, joka vain taisi, ottaa osaa. Myöskin lähimmistä naapurimaista tiedettiin uusilla höyrylaivoilla lukuisasti vieraita saapuvan. Siten jo ajoissa huomattiin, että yliopiston juhlasali, vaikka se uusi olikin ja komea, ei olisi tarpeeksi tilava tuon suuren juhlan viettämiseen. Mutta onneksi olikin käytettävissä paljo tilavampi huoneusto: äsken muurattu, mutta vielä sisustamaton ja vihkimätön Nikolainkirkko oli tarjona tätä suurta tilaisuutta varten. Ja niin päätettiin, että riemujuhla kaikkine vihkiäisineen oli vietettävä siellä. Mahtavan suuri parnassi (juhlalava) rakennettiin kuorin edustalle, yliopiston juhlasalin puhujalava siirrettiin sinne, sen yläpuolella oleva lehteri jätettiin soitto- ja laulukuntain käytettäväksi ja muihin tarpeellisiin järjestämistöihin ryhdyttiin.

Ehdittiin sitten itse noihin juhlapäiviin. Vaunuja ja kiessejä, matkalaukut perälle köytettyinä, pyöri toinen toisensa perästä tulleista sisälle kaupunkiin, tuoden sukulaisia ja ystäviä maan eri osista vieraiksi melkein jokaiseen sivistyneeseen kotiin. Höyrylaivat toivat ulkomaanvieraita naapurimaista, osaksi juhlaan, osaksi kylpemään, ja niin täyttyivät ei ainoastaan hotellit vaan kaikki yksityisetkin vuokra-asunnot. Erään sanomalehtiuutisen mukaan oli sisämaasta riemujuhlaan saapunut yli 700 perhettä(?) ja Pietarista, Räävelistä ja muista lähikaupungeista saapui vasiten juhlaan 250 henkeä, paitsi noin 120 perhettä, jotka, kuten sanottiin, "suurimmaksi osaksi äärettömän palvelijajoukon kanssa olivat tulleet käyttämään hyväkseen merikylpyjä ja keinotekoisia kivennäisvesiä". Ei läheskään niin monta ihmistä ollut koskaan ennen kokoontunut Helsinkiin; ei luultavasti koskaan mihinkään muuhunkaan Suomen seutuun.

Suuren ja korkean merkityksen tiesi, kuten jo mainitsin, jokainen suomalainen antaa lähestyvälle juhlalle. Hels. Morgonblad kirjoittikin m.m.: "Eri juhlallisuuksien pitkässä rivissä yhtyy Suomen yliopistolle tulevaisuuden toivo menneisiin muistoihin. Sitä riemujuhlaa, jolla yliopistomme nyt viettää toisen vuosisatansa päättymistä, emme siis pidä ainoastaan akateemisena juhlana, vaan myöskin todellisena kansallisjuhlana. Ne kaksi vuosisataa, jotka yliopisto nyt on yhteiseksi hyödyksi elänyt, ovat takeena siitä, mikä merkitys yliopistosta vastaisuudessa, paljo onnellisemmissa olosuhteissa, on oleva yhteiskunnalle. Ja tulevaisuuden toivo, joka perustuu ei ainoastaan menneisiin muistoihin, vaan myöskin onnelliseen ja lupaavaan nykyaikaan, muuttuu siten melkoiseksi varmuudeksi. Sitä todistaa yliopistoon kuuluvain nuorempain ja vanhempain tiedemiesten suuri määrä, joille yliopisto nyt, — ensi kerran kaikissa tiedekunnissa yhtaikaa — aikoo antaa heidän akateemiset arvonsa". J.n.e.

Kansallisjuhla alkoi, niin sanoakseni, iltaa ennen varsinaista juhlapäivää, kun vastaanotettiin odotetuista vieraista rakkainta, Suomen vanhaa runoilijaa, Frans Mikael Franzénia. Tämä tuli nyt katsomaan isänmaansa yliopistoa, jonka hän noin 30 vuotta sitten oli jättänyt ja joka nyt oli siirtynyt toiseen paikkaan siltä rannalta, missä hän oli runoillut ja opettanut. Hän saapui, ei ainoastaan juhlassa edustamaan kahta Ruotsin kaunokirjallista seuraa (Ruotsin akatemiaa ja Runouden, historian ja muinaistieteen akatemiaa), vaan myöskin itse saadakseen riemumaisterin seppeleen samalla lavalla, jossa lähes sadan vihittävän joukosta yksi hänen tyttärenpoikansa oli nuorin ja jossa seppeleet oli sitonut hänen tyttärentyttärensä, yleinen seppeleensitojatar, jonka vertaista tuskin enään nähdään, — Rosina v. Haartman. Jokainen, joka tunsi Franzénin nimen, ikävöi saadakseen tervehtiä runoilijaa, ja etupäässä tietysti akateeminen nuoriso. Tiedettiin, että tämä vieras heinäk. 14 p. iltapuoleen saapuisi maantietä myöten Turusta vävynsä, C. D. v. Haartmannin seurassa. Ylioppilaiden oli siis erittäin sopiva lähteä joukolla kappaleen matkaa ulkopuolelle kaupunkia Töölöön ravintolan luo odottamaan kallista vierasta ja siellä häntä tervehtimään. Tämän päätöksen tekeminen näytti niin yksinkertaiselta ja viattomalta kuin suinkin. Mutta, — mutta — vieraalle Ruotsista, vieläpä entiselle suomalaiselle, joka oli hyljännyt maansa ja siirtynyt Ruotsiin, kävisikö laatuun sellaiselle näin lämmintä suosiota osottaa? Yläilmoissa epäiltiin, itse kreivi Rehbinder, v.t. kansleri, kuuluu pitäneen aijetta arveluttavana ja varakansleri, kenraali Thessleff, oli kai jo kuulevinaan tykinlaukauksia Pietarista. Mutta rehtori Ursin sai korkeat herrat rauhottumaan eikä tätä kunnianosotusta kielletty. — Ylioppilaat marssivat siis esteettömästi Töölööseen, varmuuden vuoksi jo puolenpäivän aikaan. Lukuisasti muuta yleisöä seurasi mukana tai tuli jälestä, niiden joukossa minäkin. Muutamia tunteja siellä jännityksessä odotettiin. Jokaisen tomupilven, joka näkyi etäällä taivaan rannalla, luultiin ennustavan juhlavieraan tuloa. Mutta pilvi toisensa perästä petti. Vaunu saapui kyllä vaunun perästä, kärryjä tuli useampia ja kaikissa oli juhlavieraita, mutta odotettua ei. Mutta nuo alituiset pettymiset kiihottivat vain juhlamielen vilkkautta. Vihdoin, noin klo 6 tienoissa, tunnettiin toki eräässä vaunussa 68-vuotisen runoilijan lempeät kasvot. Silloin kajahti loppumaton hurraahuuto, päät paljastuivat, väkijoukko piiritti vaunun, jonka oli pysähdyttävä. Laulettiin laulu (sanat olivat R. I. Holstin sepittämät), Fredr. Cygnaeus, pohjolaisosakunnan kuraattori, tulkitsi ylevin sanoin ylioppilaitten tunteita ja Franzén vastasi, kyynelten virratessa alas ryppyisiä poskia myöten, tuohon lämpöiseen tervehdykseen. Uusia hurraahuutoja kaikui ja vaunut läksivät taas liikkeelle. — Olin nelitoistavuotias silloin; ensi kerran olin tässä tilaisuudessa mukana nuorisoinnostuksen isänmaallisessa pyörteessä.

* * * * *

Vierasten yliopistojen ja tieteellisten seurojen edustajina saapuivat muuten juhlaan Pietarin yliopiston rehtori Pletneff ja kaksi sikäläisen tiedeakatemian jäsentä, Fuss ja maanmiehemme Sjögren; Tarton yliopistosta professorit Erdman ja Preller; Kiovan yliopistosta prof. Trautvetter ja Upsalan yliopistosta sen kirjastonhoitaja, prof. J. H. Schröder; sitäpaitsi 8 ylioppilasta Tartosta ja 6 Pietarista. Niiden vierasten joukossa, jotka eivät olleet mitään virallisia edustajia, huomattiin Pietarin tiedeakatemian jäsen Lenz, tunnettu venäläinen romaaninkirjoittaja Th. Bulgarin, joka näihin aikoihin muutenkin usein kävi Suomessa, sekä joitakuita nuorempia venäläisiä kirjailijoita, kuten kamariherra ruhtinas Odojevski, kamarijunkkari kreivi Sollohub, hovineuvos J. Grot y.m.

Kotimaisista vieraista oli huomattavin yliopiston v.t. kansleri, kreivi Rehbinder. Maan papistoa edustivat molempain hiippakuntain päämiehet, arkkipiispa Melartin ja piispa Ottelin, Turun kuuluisa tuomiorovasti G. Gadolin, joka oli jumaluusopillisessa tiedekunnassa vihkijänä ja joka Franzénin kanssa seppelöittiin riemumaisteriksi, sekä vielä joukko muita Suomen kirkon arvossapidetyimpiä henkilöitä. Eikä juhlan koristeiden joukosta ole myöskään kahta matkustajaa unhoitettava: lehtori Johan Ludvig Runeberg Porvoosta ja piirilääkäri Elias Lönnrot Kajaanista saapuivat juhlaan.

* * * * *

Viralliset juhlallisuudet suoritettiin ohjelman mukaan, jonka pääpiirteet jo mainitsin. Kahdeksalla tykinlaukauksella julistettiin klo 6 aamulla heinäk. 15:tenä päivänä vuosisataisjuhla alkaneeksi. Virastot, kutsutut koti- ja ulkomaiset vieraat, ylioppilaskunta y.m. kokoontuivat senaatintaloon, josta juhlasaatto sitten k:lo puoli 11 läksi Nikolainkirkkoon, missä se soitolla vastaanotettiin. Yliopiston rehtori Ursin nousi puhujalavalle ja avasi juhlan latinalaisella puheella. Senjälkeen piti ruotsinkielisen puheen prof. Linsén ja välttämättömän venäläisen puheen prof. Solovieff. Puheiden välissä ja jälestä laulettiin ja soitettiin Paciuksen johdolla ja juhlamitali jaettiin kunniavieraille. Juhlan päätyttyä uudessa kirkossa oli jumalanpalvelus vanhassa; sinne kaikki juhlijat saatossa kulkivat. Jumalanpalveluksesta menivät vielä yliopiston viranomaiset juhlasaliin, jossa Tarton ja Kiovan lähetystöt lausuivat onnittelunsa kaikuvalla latinankielellä yliopistollemme, jonka puolesta rehtori samalla kielellä kiitti. — Komeilla ja hyvin vilkkailla, seurahuoneella pidetyillä, päivällisillä 350 henkilölle, joiden kuluessa pidettiin alamaisia maljapuheita, soitettiin ja tykeillä ammuttiin, päätettiin tämän suuren päivän juhla. — Väkeä kuhisi kaduilla koko päivän, soittokunnat soittivat ja kaikki myymälät olivat kiinni.

Kolmen seuraavan päivän promotsioonijuhlat olivat hyvin toistensa kaltaiset. Lainopilliset vihkiäiset olivat siitä merkilliset, että koko juhlallisuus suoritettiin ruotsiksi, että kaikilla oli punaset hatut ja että joukossa oli niin monta korkeaa herraa, nim. neljä senaatin oikeusosaston jäsentä, prokuraattori ja kolme hovioikeuden presidenttiä, jotka kaikki saivat nuo punaiset kunniahatut.

Jumaluusopillisen promotsioonin päivänä olivat illalla Helsingin kauppiaskunnan kustantamat komeat tanssiaiset 1,400 hengelle seurahuoneella, jonne myöskin kaikki kaupungissa olleet pietarilaiset kylpyvieraat olivat kutsutut. Ja lauvantaina, lääketieteellisenä promotsioonipäivänä, antoi v.t. kansleri kreivi Rehbinder päivälliset kaikille vieraille edustajille, kirjailijoille ja muille kunniavieraille.

Filosofian tiedekunnan vihkiäiset, jotka pidettiin heinäk. 20 p., erosivat monessa suhteessa kaksista täällä Helsingissä ennen vietetyistä maisterivihkiäisistä. Ensi kerran annettiin nyt Suomessa kenellekään filosoofinen tohtorinhattu; uusia maistereita oli nyt paljo enemmän (96) kuin koskaan ennen Suomessa. Ja mitä promovendien ulkoasuun tulee, niin oli kyllä tuo kaunis vormutakki miekkoineen vielä säilytetty, mutta valkosten polvihousujen, silkkisukkain ja matalain kenkäin sijasta oli miehillä nyt pitkät verkahousut. Mutta nämä vihkiäiset saivat päämerkityksensä, kumminkin siitä, että nuo kaksi merkillistä riemumaisteria, jotka istuivat ylimpänä parnassilla, Franzén ja Gadolin, (joista viimeksimainittu oli primus 1789 vihkiäisissä Turussa) siellä saivat seppeleen, ja niiden korkeiden ja kuuluisain miesten kautta, jotka, vaikkeivät kaikki olleetkaan saapuvilla, nyt saivat kunniatohtorin hatun, niiden joukossa kreivi Rehbinder, salaneuvos L. G. v. Haartman, useat Venäjän etevimmät tiedemiehet, kuten Shukoffski, Pletneff, Fuss, Lenz y.m., ruotsalainen Isr. Hvasser, sekä suomalaiset N. Nordenskiöld, J. Judén (Juteini), C. Steven ja J. A. Törngren.

Maisteritanssiaisiin, jotka tietysti olivat mitä komeimmat, päättyivät v:n 1840 riemujuhlat. Tanssiaisten ruhtinatar oli tuo kaunis seppeleensitojatar, Franzénin edellämainittu tyttärentytär, jolta kumminkaan ei siihen aikaan Suomessa puuttunut kauneuden kilpailijattaria. Venäläinen kirjailija Bulgarinkin on kuvatessaan tätä juhlaa ja sen tanssiaisia lausunut: "Tanssiaisissa olleiden naisten lukumäärään nähden oli siellä niin monta kaunotarta, että sekä nuoret että vanhat tunnustivat, että Suomi tässä suhteessa oli edellä sangen monen muun maan".

* * * * *

Luonnollista on, että nämä juhlapäivät jättivät lähtemättömän vaikutuksen jokaiseen, eikä vähimmin nuoreen poikaan, kuten minuun. Useissa Nikolainkirkon juhlallisuuksissa sain olla läsnä, — istuin toisella sivulehterillä. Tuo korkea, kasveilla ja köynnöksillä koristettu parnassi keskellä kirkkoa, sen edustalla kahden puolen käytävää olevat nojatuolirivit, joissa istui tuo loistava kokoelma mitä maassa lie ollut suurta ja mahtavaa, oppinutta ja valistunutta, ynnä ulkomaiset, kuuluisat vieraat, joiden joukossa tuo hopeahapsinen, kaikille rakas Franzén — se kaikki painui syvälle muistiin. Eturivissä istui ja etumaisena on muistissanikin ministeri ja kansleri kreivi Rehbinder, leveäselkäinen mies, pukunsa koristeina kamariherran avaimet ja suuret ritarimerkit, kankea kaula kankeassa vormutakin kaulustassa, kasvot miehevät ja vakavat. Sitä miestä olin aikusimmasta nuoruudestani tottunut pitämään Suomen parhaana selkärankana ja enemmän kuin ketään muuta tähystivät siis katseeni häntä.

* * * * *

Suomi ei tahtonut viettää yliopistonsa 200-vuotisjuhlaa ainoastaan loistavilla juhlilla, myöskin tieteellisiä ja kirjallisia tuotteita tahtoi se julaista todistuksina yliopiston toiminnasta. Painokoneet senvuoksi uutterasti työskentelivät: mutta valitettavasti oli niitä silloin vielä liian vähän, jotta olisivat ehtineet suorittaa kaikki työt, joita nyt yhtaikaa valmistui. Nuo monet tohtorinväitöskirjat sekä juhlaohjelmat ja runot — joiden joukossa Fr. Cygnaeuksen suurta isänmaallista luottamusta uhkuva tervehdys nuorille maistereille — muodostivat jo kokonaisen kirjallisuuden. Suomen tiedeseura kiiruhti ulosantamaan "Acta'insa" ensimmäisen vihon. Suomalaisen kirjallisuuden seura saattoi nyt maailmalle esittää ensimmäisen Lönnrotin keräämän Suomen lyyrillisten kansanrunojen kokoelman, "Kantelettaren", jota ensi osa juhlaan valmistui ja jonka kaksi seuraavaa vihkoa ilmestyivät vähän myöhemmin. M. A. Castrén saattoi ilmoittaa tilattavaksi ruotsalaisen Kalevalankäännöksensä, joka ei kumminkaan ehtinyt valmistua ennenkuin seuraavana vuonna. J. J. Nordströmin oli tarkotus juhlan kunniaksi toimittaa vuosisataisteoksensa "Lisiä Ruotsin yhteiskuntajärjestyksen historiaan", mutta tilapäinen tauti esti häntä loppuunsaattamasta tuon suuren teoksen painattamisen ennen seuraavan vuoden alkua. J. J. Nervander ulosantoi Ruotsin akatemian jo ennen palkitseman runoelman "Jephtas bok". Lauri Stenbäck painatti ensi kerran kootut "Runoelmansa". Ja lopuksi arveli C. A. Gottlund, josta äsken oli tullut yliopiston lehtori, ettei tässä vuosisataisjuhlassa pitäisi "Suomalaista runotartakaan kokonaan unhottaa ja hyljätä" ja sepitti hän siitä syystä suomenkielisen runoteoksen, 17 laulua sisältävän "Runolan", jossa oli pitkä ruotsinkielinen esipuhe ja joka monessa suhteessa oli merkillinen, kuten kaikki, mitä tämän miehen kynästä on lähtenyt.

Sangen merkittävä ilmiö oli se vieraina olevain venäläisten ja suomalaisten tiedemiesten ja kirjailijain välinen ystävällinen lähestyminen, joka näinä juhlapäivinä tapahtui. Välittäjänä ja yhdistäjänä oli etupäässä edellämainittu pietarilainen Joh. Grot. Hän oli nuori mies, ei vielä 30 vuoden ikäinen, hienosti sivistynyt maailmanmies; nuorena oli hän jo tutustunut Ruotsin kieleen ja kirjallisuuteen, oli m.m. kääntänyt Tegnérin Fritiofin sadun venäjäksi. Jo v. 1838 oli hän käynyt Suomessa, tutustunut Porvoossa Runebergiin, jota hän lämmöllä ja innolla eräässä venäläisessä aikakauskirjassa oli kuvannut. Samoihin aikoihin taikka vähän myöhemmin tutustui hän myös Cygnaeukseen. Nervanderiin ja Lönnrotiin sekä muihin suomalaisiin kirjailijoihin, jotka hänestä paljo pitivät. Siten hän kielitaidollaan ja tuttavuuksillaan valmistautui siihen paikkaan yliopistossamme, johon hän näytti pyrkivän. Näin hän siis erittäin hyvin soveltuikin maamiestensä ja suomalaisten välittäjäksi. Mitä parhain suhde vallitsikin koko iloisen juhlan aikana suomalaisten ja venäläisten välillä ja tuo lähentyminen kohosi kukkurilleen, kun sunnuntaina heinäk. 19 p:nä. vihkiäisten välisenä lepopäivänä, joukko venäläisiä kirjailijoita, Pletneff, ruhtinas Odojevski, kreivi Sollohub, Grot y.m. pitivät päivälliset Franzénille, Runebergille. Lönnrotille ja useille muille suomalaisille kirjailijoille. Tässä päivällisjuhlassa luki Grot sepittämiään lämpösiä runoja ja siellä myöskin päätettiin riemujuhlan muistoksi toimittaa kansainvälinen kalenteri, johon sekä suomalaiset että venäläiset kirjoittaisivat. Kalenteria, jonka piti ilmestyä sekä suomeksi että venäjäksi, rupesi Grot toimittamaan; hänen huolekseen myös jäi kaikkien kirjoitusten kääntäminen toiseen kieleen.

Kalenteri ilmestyikin molemmilla kielillä vaikka vasta 1842 keväillä ja omistettiin se yliopiston korkealle kanslerille, silloiselle perintöruhtinaalle. Siinä oli monen kuuluisan miehen kirjoituksia: J. Grot, F. M. Franzén (Matka riemujuhlaan 1840), P. Pletneff, M. A. Castrén, ruhtinas V. Odojevski, J. E. Öhman, J. L. Runeberg, kreivi V. Sollohub ja E. Lönnrot. Varmaankin erinäisillä tahoilla tätä pidettiin hyvänä enteenä vastaista, pysyväistä veljeytyrnistä, Venäjän ja Suomen kirjallisten voimain yhtymistä varten, — taikka ehkä mieluummin, enteenä meidän kirjallisuutemme sulautumisesta venäläiseen. Mutta siitä on nyt jo kulunut yli 50 vuotta ja Grotin kalenteri on vielä ainoana ilmiönä, jota ei kukaan ole aikonut jatkaa. Kalenterin varsinainen ja ainoa merkitys tuli olemaan, että sitä useina vuosina käytettiin tutkintokirjana, jota kaikkien, jotka yliopistossa tahtoivat suorittaa venäläisen tutkinnon, tuli lukea.

Grot nimitettiin sillävälin, kuten Suomessa oli aavistettukin, professoriksi yliopistoomme huhtikuussa 1841. Perustettiin uusi vakinainen "Venäjän historian ja tilaston sekä venäjänkielen ja kirjallisuuden" professorinvirka, samalla säilyttämällä entinen ylimääräinen professorinvirka samoinkuin saman kielen lehtorinvirka. Muista toimenpiteistä, joihin tämän yhteydessä ryhdyttiin venäjänkielen oppimisen kehottamiseksi Suomen kouluissa ja yliopistossa ja niistä tuloksista, joita saavutettiin, saan myöhemmin puhua.

* * * * *

Vuosisataisjuhlan komeuden hurmaamina ja isänmaallisten tunteiden elähyttäminä palasivat matkustavat vieraat kukin kotipuolelleen. Siellä kai kertoivat kaikki omissa seurapiireissään siitä loistosta, jota nuori pääkaupunki oli osannut tarjota. Yksi vieraista kumminkin puki oikein runomittaan tunteensa. Se oli Suomen hajoitettujen ruotuväki-pataljoonain entinen majuri, nimeltä Henrik Bogislaus Nilsson, joka asui Karjalassa, Liperin pitäjässä. Tätä vanhusta juhlamuistot niin innostivat, että hän tarttui runokanteleeseen, jota hän tuskin koskaan sitä ennen oli kädessään pidellyt, ja sepitti muistorunon Helsingin kaupungin kunniaksi. Hänen "Muistonsa", jotka hän lähetti julaistaviksi Hels. Morgonbladettim, olivat muodoltaan puutteellisia, jopa naurettaviakin, vaan niistä huokui siltä sitä vilpitöntä hurmautumista, jota tuhannet muut rinnoissaan tunsivat.[9]

Nuoruuden aika ja ylioppilasvuodet 1840-1850.

Monasti on huomautettu, että v. 1840 riemujuhla muodosti ajantaitteen Suomen sivistyshistoriassa. Niin suurta merkitystä en omasta puolestani itse tälle juhlalle kumminkaan tahtoisi tunnustaa. Mutta varmaa on, että juuri tämä v:n 1840:n aika, jossa riemujuhlalla oli tärkeä sijansa, useammissa suhteissa oli taiteaikaa Suomen kehityksessä. Turhaan eivät olleet Kalevala ja Kanteletar ilmestyneet loihtien maailmalle suomalaisessa kansanhengessä asuvan henkisen kyvyn ja voiman. Runeberg julkasi ennen ilmestyneiden runojensa lisäksi v. 1841 Nadeschdan ja Jouluillan; jokainen hänen runoelmansa kohotti kansallishenkeä astetta ylemmäs. Vuosien 1808-09 muistot ja sankarit, jotka ennen olivat eläneet ainoastaan suullisina kertomuksina, esitettiin nyt historiallisesti yhtäjaksoisina useammissakin teoksissa. Viimeksi ilmestyi Montgomeryn teos 1842. Sitä lukiessa tykytti jokaisen sydän ja mielet valmistuivat vastaanottamaan Vänrikki Stoolin tarinoita. Porthanin muistoa, joka vanhemmista ei ollut koskaan sammunut, elähdyttivät nuoremmissa Pohjolaisen osakunnan vuosijuhlat (vuodesta 1839), joissa Cygnaeus piti puheita. Tämän saman miehen runollinen tervehdys v. 1840 maistereille elvytti osaltaan myös isänmaallista rohkeutta.

Huolimatta kaikesta ylhäältäpäin tulevasta painosta ja kaikesta painosorrosta kasvoivat siis kansalliset siivet vuosi vuodelta. Puoliunisesta lapsuudentilasta astuttiin siten nuoruudenaikaan. Puolivälissä 1830-lukua saatettiin vielä isänmaallisella mielellä laulaa sekä suomeksi että ruotsiksi Juteinin "Laulua Suomessa", jossa sanottiin:

Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa, Ehk'ei riennä riemuksemme Leipä miesten maatessa; Laiho kasvaa kyntäjälle Arvo työnsä täyttäjälle.

Opin teillä oppineita Suomessa on suuria, Väinämöisen kanteleita Täällä tehdään uusia; Valistus on viritetty Järki hyvä herätetty.

Ja sitä voitiin pitää miltei kansallislauluna. Mutta nyt 1840-luvulla se ei enää riittänyt. Ei oltu enää niin vaatimattomia, niin hillityitä. Vähän ylemmäs tahtoi jo suomalaisen henki lentää.

Myöskin valtiohallinnossa tapahtuneet suuret parannukset tekivät 1840-luvun ensimmäisistä vuosista Suomelle tärkeän ajanjakson. Valtio-oikeudellisessa suhteessa tosin oltiin liikahtamatta, sillä alalla vallitsi pakosta haudan hiljaisuus. Hvasserin ja Arvidssonin lentokirjat olivat tosin jossakin määrin vetäneet ajatuksia sinnepäin, mutta siitä puhuttiin vain kuiskaten. Liikettä ja tointa oli sitävastoin raha-asiain alalla.

Salaneuvos Lars Gabriel von Haartman kutsuttiin 1840 Turusta senaatin jäseneksi rahavaraintoimituskunnan päällikkönä toteuttamaan niitä rahareformeja, joita hän useiden eri komiteain puheenjohtajana edellisinä vuosina oli valmistellut. Jo kerran ennen, 1830, oli hän astunut senaattiin, silloin palaten Pietarista, jossa hän oli ollut Suomen komitean toimistosihteerinä ja jäsenenä sen alusta asti, jopa lopuksi valtiosihteerinapulaisenakin. Mutta se oli Falckin mahtivallan aikana. Falck ja Haartman eivät sopineet saman katon alle ja vähän enemmän kuin vuoden perästä siirrettiin Haartman maaherraksi Turkuun. Sieltä hän nyt palasi takaisin senaattiin ja asettui heti sellaisen johtajan asemaan, jommoisessa tuskin kukaan ennen häntä oli ollut — ellei mahdollisesti hänen appensa kreivi Mannerheim. Hänen täytyi kyllä kokonaisen vuoden odottaa talousosaston varapuheenjohtajanvirkaa, mutta kohta senaattiin tultuaan pääsi hän talousosaston erityisen väliaikaisen osaston puheenjohtajaksi, erään kolmimiehisen komitean, jossa kaikki raha- ja pankkiasioita koskevat kysymykset koko osaston nimessä päätettiin. Ja kaikissa muissakin kysymyksissä hän jo alun pitäin senaatissa ylintä ääntä piti. Hänen lahjansa riittivätkin, jotta hän saattoi hallita toisia: hän oli erittäin tietorikas, laajakatseinen, oli kaunis mies ja hienokäytöksinen; hän saattoi rakastettavaisuudellaan voittaa taikka ankaruudellaan peloittaa ihmisiä, aina sen mukaan miten tarve vaati. Usein hän poti hermotautia eikä hän salannut tautiaan maailmalta; jos joku häntä suututti taikka vastusti oli hänellä heti, todellisesti taikka teennäisesti, hermokohtaus. Ja silloin hän huudahduksillaan taikka suonenvedontapaisella yskällään, taikka julmannäköisillä kasvojenliikkeillään pelotti ei ainoastaan arvossa alhaisempia henkilöitä, vaan yksin virkatovereitaankin neuvospöydässä. Siitä hän pian sai tuon liikanimen "Hänen hirmuisuutensa", joksi häntä sittemmin koko aikansa yleisesti kutsuttiin.

Jo ennen Haartmannin tuloa senaattiin julaistiin pääasetukset niistä suurista rahareformeista, joita hän oli suunnitellut, nim. julistuskirjat veroesineiden vaihtamisesta ja rahakannan muuttamisesta, sekä asetukset Suomen pankin uudelleen järjestämisestä ja valtio- sekä sotilasrahaston yhdistämisestä. Kaikki tämä oli nyt ensi vuosina toteutettava ja toteutettiinkin. Sitäpaitsi oli tullilaitos uudistettava ja loppu tehtävä siihen asti esivallan melkein suojelemasta salakuljetuksesta ja Venäjän mallin mukaan laadittu tullitaksa oli osaksi salateitä saatettava meillä mahdolliseksi. Lopuksi laadittiin ja valmistettiin 1842 aivan uusi leimasinpaperiasetus, välittämättä suuresti siitä, mille valtiomahdille suostuntaoikeus oikeastaan kuului, — sitä ei oltu paljoa punnittu silloinkaan, kun oli kysymys veroesineistä. Säätyjen valtaa kumminkin senverran ajateltiin, että Suomen pankin ohjesäännössä määrättiin, että pankin hallinto oli tarkastettava neljän valtuutetun läsnäollessa, joista yhden tuli olla kustakin säädystä, — valtuutetut sai kumminkin senaatti valita.

Apulaisikseen uusia reformeja toteuttamaan oli Haartman tuonut Turusta entisen lääninsihteerinsä, hovioikeudenneuvos C. E. af Heurlinin, erittäin taitavan ja kokeneen virkamiehen, ja Turun hovioikeuden kanneviskaalin, Carl Trappin, nerokkaan miehen, joka tärkeimmissä asioissa tavallisesti lie kirjoittanut rahapäällikön puolesta. Heurlin pääsi pian senaattiin ja hänestä tuli raha-asiaintoimituskunnan päällikön apulainen; Trapp pääsi Suomen pankin johtokuntaan (entiset tirehtöörit siirrettiin uusien vaihtokonttorien johtajiksi Turkuun, Vaasaan ja Kuopioon) ja ennen pitkää hänestä tuli sen puheenjohtaja, kunnes hän Heurlinin kuoltua siirtyi tämän paikalle. — Tullihallituksesta ylitirehtööri erotettiin, kun hän ei tahtonut uuteen järjestelmään taipua, — se oli tuo lahjakas ja itsenäisyydestään sekä suorapuheliaisuudestaan kunnioitettu Cristian Avellan. Hänen jälkeläisekseen tuli esittelijäsihteeri B. Federley.

Tällaiset reformit ja uudistukset, jotka syvästi koskivat kaikkia taloudellisia oloja, eivät luonnollisesti päässeet yleisön huomaamatta menemään. Kaikkein vähimmin rahanmuutos, joka ulottui aina kerjäläisen taskuun saakka, ja johon ei edes metrijärjestelmän toimeenpanemista voida verrata. Täytyi näet tehdä loppu siitä venäläisen, suomalaisen ja ruotsalaisen paperi- ja metallirahan sekasorrosta, joka maassa oli vallinnut, ja saada käytäntöön vakava rahakanta siten, että venäläinen hopearupla tuli lailliseksi päärahaksi Suomessa.

Ei ole helppoa sen, joka on syntynyt jälkeen v. 1840, saada käsitystä siitä, minkälaiset raha-olot Suomessa olivat kolmena vuosikymmenellä sitä ennen. Eipä olisi helppoa luetella edes niitä erilaisia rahoja, jotka joka päivä olivat käytännössä. Mainitsen tässä vain sen, mikä selvimmin muistiini johtuu. Setelit olivat tavallisinta vaihtorahaa ja niitä oli seuraavia lajeja: Ensiksi Suomen vaihto-, talletus- ja lainapankin setelit, arvoltaan 2 ruplaa, 1 rupla, 75, 50 ja 20 kopeekkaa pankkoassignatsiooneja; kaikki valkosesta paperista tehdyt, jotenkin hyvää painoa. Sitten venäläiset pankko-assignatsioonit, kooltaan suuret, 5-ruplaiset siniset, 10-ruplaiset punaset ja 25-ruplaiset valkoiset. Ja lopuksi miltei enin käytännössä olevat ruotsalaiset setelit, sekä Ruotsin pankin että valtion velkakonttorin, joita oli kaiken arvoisia, — ainakin 8, 12, 16, 32 killingin, 1, 2 ja 3 riikintalarin (banko tai spesie) — kaikki erinomaisen rumia ja huonosti painettuja, usein liasta paksuja, rikkinäisiä ja neuloilla sekä paperikaprokeilla paikattuja; suuremmista seteleistä, joita niitäkin oli käytännössä, n.s. transporttiseteleistä y.m., ei minun tässä tarvitse puhua. Omaa metallirahaa ei Suomessa ensinkään ollut. Mutta venäläisiä hopearuplia oli käynnissä kaikkien hallitsijain ajoilta, Pietari Suuresta Nikolaihin saakka, ja vaihtorahaa niinikään. Vaskirahoja oli 2, 5 ja 10 kopeekan kappaleita, monta eri kokoa, vanhempia ja uudempia. Ja entä sitten Ruotsin raha! Kustaa III:n kauniit hopeatalarit olivat vielä usein liikkeellä; niitä lienevät ihmiset muuten enimmäkseen käyttäneet sellaisiin talletuksiin, joiden sijoituspaikka tavallisesti oli "arkun pohjalla". Myöskin pienempiä hopearahoja, saman kuninkaan ja muidenkin lyöttämiä, oli käytännössä. Mutta vielä enemmän kuin ruotsalainen hopea oli Ruotsin vaskiraha liikkeessä. Kaikennäköisiä ruotsalaisia vaskirahoja, äyrejä, killinkejä y.m. Fredrik I:stä Kustaa IV Aadolfiin asti käytettiin kilvan venäläisten rinnalla. Vanhat kupariset "plootut" toki eivät enää olleet käytännössä, vaan Görtzin rahamerkkejä saatiin vielä joskus nähdä.

Voipi ajatella, mikä sekamelska kaikesta tästä syntyi. Ei ollut niinkään helppo tietää, mikä yhden setelin tai lantin arvo toisen suhteen oli. Mitä Ruotsin rahaan tulee, niin oli tavallisinta arvostella se valtiovelka-kannan mukaan, mutta banko- ja spesie-setelit olivat 50 % kalliimmat kuin mainitut rahat, josta syystä esim. yleisintä ja pienintä käytännössä olevaa seteliä, johon oli leimattu "8 killinkiä spesie", aina kutsuttiin 12 killingin rahaksi. Vaan eipä riittänyt tämä erilaisten talarien ja killinkien ero: jokapäiväisessä puheessa käytettiin vielä joukko vanhoja, jo aikoja sitten virallisesti hyljättyjä nimityksiä ja laskutapoja, jotka aikaansaivat mitä suurinta häiriötä. Niin puhuttiin yleisesti, varsinkin keittiöissä, "plootuista", "talareista", "tolpoista" y.m. Yksi plootu oli sama kuin 16 killinkiä: "yhdeksän talaria" oli alinomaa käytetty nimitys ja se merkitsi 24 killinkiä, j.n.e. Sen lisäksi tuli vielä Ruotsin ja Venäjän rahan välinen suhde, joka ei ollut pysyvä. Kuultiin senvuoksi puhuttavan "40 killingin ruplista", "32 killingin ruplista" j.n.e. Rahasekamelska meni niin pitkälle, ettei ollut harvinaista, kun hintoja kyseli, saada vastaukseksi: 1 rupla 12 killinkiä taikka 2 riikintalaria, 75 kopeekkaa. — Missä määrin yksinkertaista väkeä moisissa olosuhteissa voitiin petkuttaa, sen helposti huomaa. Varsinkin maan länsiosissa, jossa kauppasuhteiden vuoksi Ruotsin kanssa Ruotsin raha miltei yksinomaan oli käytännössä ja jossa verot kumminkin olivat Venäjän rahassa maksettavat, oli kansa pulassa. Pienempien ruotsalaisten setelien maahantuonti oli kyllä jo aikoja sitten kielletty; mutta se kielto ei auttanut, ruotsalaisia seteleitä tuotiin yhä ja niitä oli siedettävä.

Näistä epäkohdista teki nyt rahakannan vakaannuttaminen lopun. Hopearuplasta tuli, kuten jo sanottiin, ainoa laillinen maksuraha maassa; Suomen pankki (samoinkuin venäläinenkin) antoi 3, 5, 10 ja 25 ruplan seteleitä; pikkusetelit vedettiin käytännöistä pois, mutta niinkauan kuin ne käytännössä olivat, maksettiin niistä 3 rupl. 50 kop. pankkoassignatsioneja. Pankki vaihtoi ja lunasti joukottain ruotsalaisia paperirahoja v:n 1842 lopulla (tähän määrättyä aikaa oli täytynyt pari kertaa pidentää), jonka jälestä niiden käyttäminen Suomessa lakkasi.

Siten tuo suuri reformi toteutettiin. Tuon kirjavan sekasorron jälkeen ei Suomessa, vuoteen 1860 asti, ollut muuta kovaa rahaa kuin venäläisiä hopearuplia ja hopeaisia sekä vaskisia kopeekkoja (kultaa ei paljo koskaan nähty), eikä muita seteleitä kuin mainitut suomalaiset neljää eri arvoa. Se oli ainakin yksinkertaista ja selvää. Mutta monta oli epäilemättä, jotka huoahtaen näkivät noiden vanhojen, paperikaprokkiin käärittyjen ruotsalaisten setelien häviävän; muistuttihan yksi sellainen repaleinen kappale vielä Suomen entisiä aikoja.

* * * * *

Samoihin aikoihin kuin rahareformi toimeenpantiin myöskin laajaperäinen koululaitoksen uudistus. Kesäkuussa 1841 julaistiin näet alkeisoppilaitoksista erinäisiä asetuksia, jotka olivat useiden aikusemmin asetettujen komiteojen pitkäaikaisen työn hedelmiä. Näiden asetusten kautta perustettiin kaksi uutta kymnaasia (Vaasaan ja Kuopioon) ja vanhat triviaalikoulut muutettiin korkeammiksi alkeiskouluiksi, uusia alempia alkeiskouluja perustettiin ja ensimmäiset naisoppilaitokset, Helsingin ja Turun tyttökoulut, saivat nyt alkunsa. Kymnaaseissa ja koulujen ylemmillä luokilla jaettiin opetuskurssit kahteen linjaan, joista toista kävivät opin alalle aikovat, toista muut. Suomenkieli omistettiin nyt kymnaaseihin oppiaineeksi ja samoin alkeiskoulujen oppilinjan ylimmälle luokalle. Venäjänkielen oppimista varten määrättiin useita viikkotunteja, ensi luokalta lähtien; mutta oppilinjoille ei tätä kieltä ensinkään määrätty. — Viipurin läänikin, jolla aina yhdistymisestään asti muuhun Suomeen oli ollut erikoinen koulujärjestönsä, saksa opetuskielenä, sai nyt sekin uuden kouluasetuksen, jonka mukaan toisissa aineissa venäjä tehtiin opetuskieleksi, ja Viipurin kymnaasista lähteneille oppilaille myönnettiin erikoisoikeudet venäjänkielen opettajanvirkoihin koko maassa sekä erityisiin siviilivirkoihin Viipurin läänissä. — Samoin määrättiin, että vasta ainoastaan synnynnäiset venäläiset taikka Viipurin kymnaasin käyneet pääsisivät venäjänkielen opettajiksi maan oppilaitoksiin ja venäjänkielen edistämistä varten oli maan molempiin hiippakuntiin otettava saman kielen tarkastaja, jonka tuli olla synnynnäinen venäläinen.

Selitettävissä on, ettei tätä pääpiirteissään näin rakennettua koulureformia, niin hyvää tarkoittava kuin se monessa suhteessa olikin, vastaanotettu aivan yksimielisellä ihastuksella.

* * * * *

Sillaikaa kuin edellä mainittuja suuria yhteiskunnanuudistuksia juuri toteutettiin, sattui äkkiä Suomen oloihin hyvin syvällisesti koskeva tapaus, joka levitti surua yli kaiken Suomenmaan. Ministerivaltiosihteeri, kreivi Robert Henrik Rehbinder, kuoli ainoastaan muutamia päiviä sairastettuaan Pietarissa maalisk. 8 p. 1841. Yliopiston riemujuhlassa, — jonka aikana hän itse riemupäivänä täytti 63 vuotta — oli hän puolta vuotta sitten täysissä voimissa ollut läsnä jo kun siis tuo suuri surunsanoma nyt Helsinkiin saapui, herätti se synkkää mieltä, jonka vielä hyvin muistan. Niin melkein rajatonta luottamusta, niin yksimielistä luottamusta, kuin mitä joka tilaisuudessa, kaikissa piireissä osotettiin tälle Suomen puolustajalle valtaistuimen ääressä uuden yhtymisen alusta asti, sellaista ei ole tietenkään moni valtiomies koskaan nauttinut.

Hänen kerran käydessään Helsingissä 1838 pantiin hänen kunniakseen hänen syntymäpäivänään toimeen päivälliset, joissa esitetyssä tilapäisessä laulussa m.m. sanottiin:

Beskyddare af Suomis bygder Med altar i hvar Finnes bröst, — — — — — I våra kretsar, kojor, salar Dig egnar tacksamhet sin gärd Och eko ifrån våra dalar Förkunnat har, att du är värd De Finska hjertans högsta gärd.[10]

Nämä säkeet eivät silloin olleet senaikuista tavallista imartelua, vaan niissä lausuttiin, mitä koko maa tunsi ja ajatteli.

"Kreivi Rehbinder oli" — niin kirjoitti hänen ystävänsä C. Walleen Finl. Allm. Tidn:ssä julkaisemissaan muistosanoissa, joita yleisesti hyväksyen luettiin — "kunnian mie sanan täydessä merkityksessä, kunnian mies ritarillisilta mielipiteiltään ja jalolta sydämmeltään. Hänellä kenties ei ollut sitä laajaa, luovaa neroa, joka yhdellä silmänluonnilla huomaa ja käsittää kaikki ja pelottomassa innossa rientää tarkoitustaan kohden; vielä vähemmän sitä sielun levotonta toimeliaisuutta, joka esiintyy alinomaa uusissa ehdotuksissa, herkeämättömässä halussa uudistaa ja parantaa. Mutta hänellä oli suuressa määrin toinen usein hyödyllisempi joskin vähemmin loistava ominaisuus: hän käsitti hyvin ja punnitsi tyyneesti niitä asioita, joita hänelle esitettiin. Varma oli hänen arvostelukykynsä, puhdas hänen tahtonsa eikä koskaan sivutarkoitukset hänen toimiaan häirinneet". —

"Kreivi Rehbinderin virkaura", jatkoi elämäkerrankirjoittaja, "ei ollut helppo ura. Siihen vaadittiin juuri hänen luonteenominaisuuksiaan, kun täytyi yhtaikaa säilyttää hovin ja maan arvonanto, — ja hän sen säilytti. Tosin olivat hänelle hallitsijan jalot aikeet ja hyväntahtoisuus sitä maata kohtaan, jota hän edusti, aina varmana tukena, vaan eihän kaikki voinut lähteä korkeimmasta vallasta. Ministerivaltiosihteerin velvollisuus oli valmistaa kaikki, mikä oli toimitettava; hankkia luottamusta kotimaassa ja sen ulkopuolella, tasoittaa, oikasta ja ohjata kaikki parhaimmin päin. Kuinka paljo hänellä olikaan tasoitettavaa! kuinka monia vaikeuksia voitettavana, kuinka monia ennakkoluuloja, joita osaksi täytyi säästää, osaksi voittaa! kuinka monia epäilyksiä, tapoja ja vanhoja käsityksiä, joita täytyi vastustaa! Tätä eivät kaikki voi kuvitellakaan. Mutta — emme epäile sitä sanoa — koko hänen julkinen elämänsä oli eräissä suhteissa henkistä taistelua, josta hän kyllä voittamattomana suoriutui, mutta ei aina haavoittumattomana, Hänen tunnettu rehellisyytensä, varovaisuutensa, kykynsä huomata, milloin ja miten hänen kussakin tapauksessa oli toimittava; hänen korkea sivistyksensä, hänen rikas kokemuksensa, hänen suuri maailmantuntemuksensa — se kaikki yhteensä toki riitti pelastamaan häntä vaaroista, joista harvat hänen tilassaan olisivat pelastuneet ja joita, ne kun olivat yleistä laatua, sitä tarkemmin täytyi varoa. Kreivi Rehbinderin ansiot tässä suhteessa ovat vähimmin huomatut, mutta ne eivät siltä ole vähintä tunnustusta ansaitsevat." — —

Vainajata surtiin ja se suru pukeusi monenlaisten kunnianosotusten muotoon. Kun hänet haudattiin Pietarin ruotsalaisen seurakunnan kirkossa oli m.m. silloinen perintöruhtinas Aleksander saapuvilla, Kun ruumis senjälkeen vietiin Suomeen, haudattavaksi Paimiossa olevaan perhehautaan lähelle Viksbergin perhekartanoa, ja ruumissaatto kulki Viipurin kaupungin kautta, silloin koko virkamieskunta, porvaristo ja muu yleisö kellojen soidessa sitä seurasi. Yliopisto vietti samana vuonna syksyllä (lokak. 1 p.) surujuhlan entisen v.t. kanslerinsa kunniaksi: ruotsalaisen muistopuheen piti Linsén, jotapaitse juhlassa oli laulua ja soittoa. Ja muuatta kuukautta myöhemmin panivat suomalaiset kansalaiset alulle rahojenkeräyksen muistorahan teettämistä varten. Se teetettiinkin: toisella puolella oli Rehbinderin rintakuva, toisella kirjoitus: Viro meritis de patria inclyto pietas civium.

Parhaimman muistokuvan on Rehbinder kumminkin itse itsestään piirtänyt teoksessaan "Souvenirs de ma vie", joita ei vielä ole julaistu, mutta joiden sisällöstä Rob. Castrén on tärkeimmät kohdat käyttänyt "Kuvauksissaan Suomen uudemmasta historiasta".

* * * * *

Kreivi Rehbinderin kuoltua tuntui siltä, kuin Suomen kohtalo olisi tuuliajolle joutunut. Kuka hänen sialleen tulee? niin kysyttiin. Jospa edes Haartman sinne joutuisi! kuultiin lausuttavan, eikä Haartman kumminkaan suinkaan ollut suosittu mies. Lähinnä vainajaa oli viime aikoina hänen apulaisenaan ollut kreivi Aleksander Armfelt. Luonnollisesti tämä siis ensiksi määrättiin virkaatekeväksi, — muutamien viikkojen perästä hän nimitettiin varsinaiseksi ministeri-valtiosihteeriksi. Kaikki tunnustivat uuden ministerin nerokkaan järjen ja etevät hovimiehenlahjat; mutta luultiin, että häneltä puuttui taipumusta vakavaan työhön ja valtiomieskokemusta. Hän oli kohonnut kenraalikuvernöörien Steinheilin ja Zakrevskin ajutanttina ja sittemmin monta vuotta ollut Suomen pankin pankintirehtöörinä, ennenkuin hän Pietariin Rehbinderin apulaiseksi määrättiin. Eikä voitanekaan kieltää, että hänen ensi aikoinaan Suomen asiain tärkeimmät esitykset luistivat kenraalikuvernöörin käsiin. Mutta hän kasvoi korkeassa virassaan, jossa hän sittemmin lähes 35 vuotta pysyi. Olosuhteet hänet kypsyttivät ja vuosien kuluessa opittiin yhä enemmän pitämään arvossa hänen suurta valtiomiestaitoaan ja hänen rehellistä, isänmaallista mieltään. Ja vasta hänen kuoltuaan on täydelleen oivallettu, mitä kreivi Armfelt oli Suomelle ollut ja mitä se hänessä oli menettänyt.

* * * * *

Yliopiston kanslerinviran hoidon oli kreivi Rehbinder puoltatoista kuukautta ennen kuolemaansa saanut luovuttaa suuriruhtinaalle, perintöruhtinaalle Aleksanderille, joka vakinaisena kanslerina nyt itse sen viran haltuunsa otti. Samana vuonna, huhtik. 28 p:nä 1841, meni perintöruhtinas naimisiin Maria Aleksandrovnan, Hessin-Darmstadtin prinsessan kanssa, jota iloista tapausta juhlallisesti koko valtakunnassa vietettiin, ja niin Helsingissäkin, jossa oli paraadit, ilotulitukset ja tanssiaiset kenraalikuvernöörin apulaisen luona. Erityisesti yliopisto muutamia päiviä myöhemmin (Aleksandranpäivänä toukok. 3 p:nä) vietti korkean kanslerinsa ilopäivää yliopiston juhlasalissa, jonne rehtori oli yliopiston piirit latinankielisellä ohjelmalla kutsunut ja jossa lakitieteen professori V. G. Lagus piti latinaksi puheen.

Seuraavana kevännä, toukok. 27 p:nä, sai Suomen pääkaupunki ensi kerran vastaanottaa saman perintöruhtinaan, vastaisen keisari Aleksanteri II:sen, vieraanaan. Yleinen innostus, joka aina oli suuri korkeiden vierasten käydessä, nousi ylimmilleen kun nähtiin tuon 24-vuotiaan ruhtinaan jalo, korkea vartalo ja koko hänen olentonsa miehevä, tyyni käytös. Hän viipyi, ensin Viaporissa käytyään, täällä kaksi kokonaista päivää, tarkasti kaikki julkiset laitokset, oli kanslerina saapuvilla eräässä konsistorionkokouksessa sen puheenjohtajana,[11] piti ystävällisen venäjänkielisen puheen ylioppilaskunnalle, katseli sotaväen paraatia Senaatintorilla, — ei kukaan voinut silloin ennustaa, että hänen kuvapatsaansa kerran kohoisi samalle torille Suomen kansan pystyttämänä, vielä vähemmin miksi se pystytettäisiin! — kävi Seurahuoneella "maan puolesta" toimeenpannuissa tanssiaisissa ja tanssi siellä, ja oli vielä 29 p. illalla läsnä kenraali Thessleffin Kaivohuoneella pitämässä tanssi-iltamassa. Se oli kaunis ilta, sen muistan kauan. Kaivopuisto oli väkeä täpösen täynnä; tiettiin, että perintöruhtinas aikoi iltamasta suoraan soudattaa itsensä höyrylaivaansa, joka odotti ulkopuolella viedäkseen hänet Pietariin, ja jokainen tahtoi vielä vilaukselta nähdä tuon ihaillun ruhtinaan. Ja jo aikusin, noin k:lo 9, lähti tämä iltamasta vaunuissa ajamaan puiston läpi kylpylaitoksen luona olevalle venhesillalle. Raivoisasti hurraten syöksi koko väkijoukko jälestä; iltamassa olleetkin riensivät rantaan, naiset juoksivat avopäin tanssiaispuvuissa, — se oli komeaa ja vilkasta nähdä. Ylioppilaat olivat kokoontuneet sille pitkälle, korkealle sillalle, joka kylpylaitoksesta vei pumppuhuoneeseen ja he heläyttivät, kun perintöruhtinas astui venheeseen, tilapäisesti sepitetyn suomalaisen laulun, josta ruhtinas erityisellä mieltymyksellä kiitti. Kun perintöruhtinas nousi Herkules-laivaansa ja tämä samassa lähti liikkeelle, kajahuttivat ylioppilaat vielä kansallislaulun ja loppumattomia hurraahuutoja kuului rannalta viimeisiksi jäähyväisiksi.

* * * * *

Edistymistä ja vauhtia oli huomattavissa monella alalla v. 1840 tienoissa, vaan sanomalehdistön alalla siitä ei voitu kehua. Uhkasipa kehitys tässä kohden jo takaperinkin astua.

Uusi aikakauskirja syntyi kyllä 1841 ja se oli sitä isänmaallista tuulahdusta, joka nyt rupesi tuntumaan, hyvin kuvaava. Se oli "Suomi", isänmaallisia aiheita käsittelevä aikakauskirja, jota useat lämpöset isänmaanystävät, kuten G. Rein, E. Lönnrot, M. Akiander, M. A. Castrén, F. J. Rabbe y.m. rupesivat julkaisemaan ja jota ilmestyi kuusi vihkoa vuodessa, kunnes sen kolmen vuoden perästä Suomalainen kirjallisuudenseura omisti omakseen; sen julkaisuna se elää vieläkin. Sisällöltään se kumminkin alusta asti muuttui arvokkaaksi historiallistieteelliseksi arkistoksi, — sitä ei ole koskaan voitu sanomalehtikirjallisuuteen kuuluvaksi lukea.

Mutta varsinaiset sanomalehdet eivät lisääntyneet lukumäärältään eikä laajuudeltaan. Ainoat suomenkieliset sanomalehdet, joita 30-luvulla aika-ajoittain oli ilmestynyt, Oulun Viikkosanomat ja Sanansaattaja Viipurista, nukahtivat v. 1841 kuluessa (Mehiläinen oli jo aikaisemmin kuollut), niin että nyt ei ollut yhtään ainoata suomenkielistä sanomalehteä. Helsingfors Morgonblad oli Runebergin eroamisesta vuoteen 1840 asti monipäisen toimituksen hallussa, mutta ei ollut sillä toimituksella sanottavia lahjoja eikä harrastusta. Ja Hels. Tidningareissa oli samaan aikaan toimittajana eräs siviilivirkamies, joka hoiti sanomalehteä niinkuin kaikkea muutakin "viran puolesta". Yleisö rupesi jo ääneensä napisemaan ja helsinkiläisten lehtien omistajat huomasivat parhaaksi vuodesta 1841 hankkia uudet toimittajat lehdilleen.

Helsingfors Morgonbladetin otti silloin hoitaakseen Fabian Collan, nuori maisteri, joka jo muutamilla kirjoittamillaan kuvauksilla ja arvosteluilla oli huomiota herättänyt. Tämän miehen heikossa ja raajarikkoisessa ruumiissa asui terve, henkevä, väsymätön sielu, "jota 19:nen vuosisadan tuulahdukset elvyttivät", kuten eräs elämäkerrankirjoittaja hänestä on lausunut. Hän oli altis kaikille ajan harrastuksille, vaan isänmaahan hänen ajatuksensa lähinnä olivat tähdätyt, sen historiaan, sen kieleen, sen kirjallisuuteen: myöskin maan taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja hän harrasti ja tämä lämpönen, isänmaallinen suunta elvytti sitä lehteä, jota hän toimitti. Pääasiallisesti tämä lehti kumminkin seurasi kotimaan kirjallisuutta, arvostellen tunnollisesti sen kaikkia uusia tuotteita. Usein oli lehdessä matkamuistelmia tai kirjeitä Lönnrotilta ja Castrénilta ja runollista lukemista ei Morgonbladetista puuttunut nyt enempää kuin ennenkään. Törnegren, Berndtson, J. H. Roos y.m. kajahuttivat siinä tähän aikaan kanneltaan. Lukijainsa ratoksi Collan piti vireillä toisten sanomalehtien kanssa vilkasta polemiikkia; hänen heikkoutensa oli, että hän siinä usein oli sangen ilkeä. Hels. Morgonbladetin toimittajana pysyi Collan aina vuoteen 1844 asti.

Myöskin Hels. Tidningarein piti 1841 saada uusi toimittaja. Vaan se vaali valitettavasti ei onnistunut. Tohtori Edv. Grönblad, joka toimittajaksi ryhtyi, oli taitava historioitsija, oli perinpohjin tutkinut Nuijasodan aikoja ja arkistoista kerännyt uusia historiallisia lähteitä, mutta päivän tapauksista kirjoittamaan, hoitamaan sanomalehdistön nuijasotaa ja löytämään hetken uutislähteitä, siihen hän ei soveltunut. Lehti joutui nyt ala-arvoon ja seuraavaksi vuodeksi oli taas uusi toimittaja etsittävä.

Muistan vielä, kuinka kerrottiin, että konsuli Vasenius, Hels. Tidningarein kustantaja, oli toimitukseen hankkinut edellisissä vihkiäisissä seppelöidyn Zacharias Topelius nimisen maisterin. Hän oli, kerrottiin, silloin jo kuolleen Uudenkaarlepyyn piirilääkärin poika, joka oli tunnettu Lönnrotin edeltäjäksi suomalaisten kansanrunojen kokoojana ja joka oli julkaissut useita vihkoja vanhempaa ja nuorempaa suomalaista kansanrunoutta. Toimittajaksi valittu nuori mies ei ollut vielä kirjailijana tunnettu, vaan pohjolaisen osakunnan piireissä kehuttiin Topeliusta hyvin lahjakkaaksi mieheksi, jolla oli erittäin näppärä kynä ja joka sujuvasti runoa kirjoitti. Luultiin, että hän toimittajana hyvinkin onnistuisi.

Hels. Tidningarein toimituksen ottikin v:sta 1842 haltuunsa Z. Topelius, joka silloin oli 24 vuotias ja joka siten alotti suuren kirjailijauransa. Kohta huomattiin, että tuolle lehdelle uusi päivä oli sarastanut. Hänen kynänsä oli niin kevyt, niin sulava ja niin sävelikäs; hänen tapansa kertoa niinhyvin pieniä kuin suuria asioita oli niin miellyttävä, niin hauska; hänellä osottautui olevan harvinaiset runoilijanlahjat, jotka ilmenivät niissä pienissä runoelmissa ja kertomuksissa, joita hän heti rupesi sirottelemaan lehtensä palstoille; ja niin lämpöinen, niin isänmaallinen henki huokui kaikista hänen kirjoituksistaan, — se oli jo heti enemmän kuin lupaavaa. Lehden lukijakunnan suurelle osalle tuntui tuo uusi toimittaja aluksi kenties liian nuorelta, haaveilevalta ja runolliselta, — hänen ensi vuotenaan tilaajamäärä yhä laskeusi samalla kuin Morgonbladetin nousi. Mutta kun Topelius seuraavana vuonna säännöllisillä kuukauskirjeillään, "kirjeitä luutnantti Leopoldille", joissa hän käsitteli kaupungin ja maan uutisia keveässä muodossa, loistavalla tavalla pani kronikkain kirjoittamisen alulle sanomalehdistössämme, ja kun hän sitten rupesi julkaisemaan suurempia kertomuksiaan, Välskärin kertomuksia ja muita, (joista myöhemmin vielä saan puhua), silloin hän tiesi, että hänellä oli lukijakuntaa.

* * * * *

Kansallisuusasian kieliä näppäiltiin 1840-luvun ensi vuosina silloin tällöin sanomalehdissä, mutta hyvin heikosti. Vaan voimakkaampia ääniä rupesi jo kuulumaan muilta tahoilta.

Erityistä huomiota herätti eräs lausunto suomenkielen asemasta, jonka kunnioitettava professori G. Renvall — Ulvilan rovasti ja suuren suomalaisen sanakirjan tekijä — julkaisi silloin ulosantamansa "Suomen kieliopin" esipuheessa. Hän kertoi, kuinka Suomenkielen kohtalo seitsemän vuosisataa oli ollut ja yhä vielä oli uhkaavain pilvien peitossa. Suomenkieli ei ole koskaan saanut, lausui hän, itsenäisesti kehittyä eikä sivistyskieleksi kohota, "se ei ole saanut olla sen kansan kansalliskielenä, joka itsensä suomalaisiksi kutsuu". Tätä luonnotonta tilaa, on jo "vuosisatoja kestänyt, kansan omaa kieltä on laiminlyöty, sitä on koetettu tukahduttaa ja se on painettu ainoastaan alemman rahvaan kieleksi sekä niiden käytettäväksi, joilla on talonpojan kanssa jotakin tekemistä. Ruotsinkieli on maassa ollut tuomioistuinten, virastojen ja opetuslaitosten kielenä sekä kaikkien sivistyneiden kansanluokkain jokapäiväisenä seurustelukielenä. Tämän johdosta ovat maan säätyläiset hyljänneet ja melkein halveksineet suomenkieltä ja moni ajattelematon herrasmies miltei häpee osaavansa suomea". Tämä seikka on eräissä seuduissa vaikuttanut talonpoikiinkin ja vietellyt heidät jäljittelemään ruotsinkieltä ja siten turmelemaan ja rumentamaan oman kielensä. — Jotta voisimme ehkäistä oman kansalliskielemme enempää rumentumista vaaditaan meiltä hyvää tahtoa, jatkoi Renvall, ja varsinkin sitä vaaditaan yhteiskunnan korkeimmilta. Mutta valitettavasti on terve ymmärrys tässä kysymyksessä jo niin hämmentynyt, "että moni muuten oikeinajatteleva ja maan vastaista etua vakavasti harrastava mies on ruvennut katsomaan ei ainoastaan mahdottomaksi auttaa suomenkieltä sen syvästä alennuksesta, vaan suorastaan vahingolliseksi ja kansakunnan kehitykselle esteeksi, jos kauan laiminlyöty suomalainen äidinkieli asetettaisiin luonnollisiin oikeuksiinsa ja korotettaisiin kansallissivistyksen esittäjäksi. Näytään uskovan, että se ei olisi mahdollista muilla ehdoilla, kuin että toiset kielet, joita maan sivistyneet asukkaat käyttävät, kokonaan syrjäytettäisiin, joka ei ainoastaan ole mahdotonta vaan joka olisikin kovin haitallista. Mutta suomenkieli ei tarvitse niin kallista uhria; se on aikojen kuluessa tottunut tyytymään kohtuullisiin etuihin. Se pyytää vain, etteivät myöhemmin tulleet vieraat ja suojelijat kokonaan ajaisi sitä pois isäinsä talosta". Aluksi ei tarvita muuta, kuin 1:ksi että suomenkieli saatetaan kaikkiin oppilaitoksiin, ei vielä opetuskieleksi, vaan kaikille oppilaille pakolliseksi opetusaineeksi, ja 2:ksi "että suomenkieltä kaikissa maan tuomioistuimissa ja virastoissa edes senverran vastaiseksi ruvettaisiin käyttämään, että suomenkielisten asianosaisten sallittaisiin sekä suullisesti että kirjallisesti käyttää suomenkieltä, jota viranomaisten siis pitäisi täydellisesti ja ilman tulkkia ymmärtää. Nämä kaksi etua riittäisivät suomenkielelle vastaiseksi, eikä nykyisiä laitoksia eikä käytännössä olevaa työjärjestystä tarvitseisi ensinkään muuttaa. Sadan vuoden perästä jälkeläisemme keskenään sopikoot ja päättäkööt, mitä enempää tämän asian suhteen olisi tehtävä." — Suomenkielen edistämiseksi vaati, hän vielä, että maan sivistyneiden asukkaiden pitäisi avustaa "koulujen perustamista rahvaan lapsille, joissa kouluissa opetusta ainoastaan suomeksi annettaisiin työväelle hyödyllisissä opetusaineissa". Silloinen kansanopetus rajoittui uskonnonopetukseen ja sisälukuun. "Mutta muuten on jokaiselle kansalaiselle tarpeellinen ymmärryksen kehittäminen ja käytännöllisessäkin elämässä tärkeä taitaminen, kuten kirjoitus, luvunlasku y.m., kokonaan laiminlyöty mikäli suomalaiseen rahvaaseen tulee. Sen lisäksi tulee vielä", niin kirjoitti Renvall lopuksi, "se epäkohta, että Suomen kansa sellaisten maahan tuotujen ja käytäntöön otettujen kielten kautta on, melkein kuin ylipääsemättömällä aidalla, erotettu kahteen eri toisilleen vastakohtaiseen ja usein vihamieliseen osastoon, nimittäin herrasmiehiin ja rahvaaseen; josta hajaannuksesta sitten se sisällinen kateus, epäluulo ja vastenmielisyys on kasvanut, joka usein yleisissä kokouksissa, kuten pitäjänkokouksissa, näyttäytyy ja hidastaa kaikkia hyödyllisiä yrityksiä, joita olisi edistettävä yksimielisyydellä ja sisällisellä hyväntahtoisuudella".

Tämä lausunto, jonka Hels. Morgonbladetkin julkaisi, herätti tarpeellista huomiota. Sitä ei vastustettu, mutta eräissä virkamiespiireissä se ehkä tuntui vähän rauhaa häiritsevältä.

Melkein yhtä suorapuheisesti kuin Renvall puhui Suomalaisen kirjallisuuden seuran puheenjohtaja, prof. Gabr. Rein, seuran vuosipäivänä 1842 pitämässään esitelmässä, joka heti senjälkeen julkaistiin aikakauskirjassa "Suomi". Tässä esitelmässään käsitteli hän historiallisesti "Suomen kansalliskirjallisuuden kehitystä ja sen vastaisen jatkamisen tarpeellisuutta" ja lopetti esitelmänsä näin: "Mitä tulee meidän, mitä tulee suomalaisten ja etupäässä sivistyneiden suomalaisten tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi ja kehittämiseksi? Tuleeko sivistyneen luopua sivistyksestään? tuleeko meidän hyljätä se kieli, joka näihin asti on meille sivistyksen lahjat tarjonnut? onko kaikki valistus näistäpuolin suomenkieliseksi puettava? — Ei tosin niin; sivistys on liiaksi kehittynyt, jotta sivistymätön suomenkieli heti voisi muuttua sille käytettäväksi välikappaleeksi: sillä tavoin palaisimme takaisin keskiajan barbaarisuuteen. Mitä on meidän siis tehtävä? Vastaus ei minusta näytä vaikealta: tie, jota meidän on kuljettava, on jo viitoitettu. Viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena on ennen tuntematon harrastus suomenkielen hyväksi herännyt. — — — jatkettakoon tällä näin aletulla uralla, työskennelköön jokainen, joka ei häpee suomalaisen nimeä — ja niiden lukumäärä onneksi harvenemistaan harvenee — kykynsä mukaan, puheessa, kirjoituksessa tai toiminnassa, tuon yhteisen päämäärän hyväksi, kansallissivistyksen kehittämiseksi ja edistämiseksi: pyhittäköön jokainen virkansa ja voimansa kansalleen, josta hän on lähtösin, elköönkä kukaan epäilkö, jos odotettuja tuloksia ei heti näkyisikään. Kansojen kasvattaminen edistyy hitaasti. Meidän silmämme eivät saane nähdä sen puun kasvavan, jonka olemme istuttaneet; mutta ehkä siitä lapsenlapsemme saavat iloita ja nauttia sen varjosta. Jos näet isänmaallisen, kotimaan juuresta lähteneen sivistyksen harrastus herää, säilyy ja kasvaa, jos koulut, samalla kuin opettavat nuorisolle eurooppalaista sivistystä, opettavat sitä myöskin lähestymään kansaa, kansan kielen ja kansan ajatustavan ja luonteen tarkemman tuntemisen kautta, ja jos näitä opetuksen tarjoomia tilaisuuksia tunnollisesti hyväksikäytetään, jos kaikkia näitä apuneuvoja siten vakavasti viljellään, niin koittanee vielä syntymättömälle polvelle se päivä, jolloin Suomen kieli omistaa sijansa maapallon sivistyneiden kielten joukossa, päivä, jolloin ei tarvitse aristella kohottaa kansan käyttämä kieli sivistyskieleksikin, jolloin sivistynyt, palaten halveksittuun kotitaloonsa, sovinnollisesti ojentaa kätensä niin kauan takapajulla olleelle, mutta peritylle kielelleen uskollisena pysyneelle veljelleen; päivä, jolloin se hajaannus, joka nyt kielieron kautta vallitsee Suomen kansassa, samoin kuin monet muut sitä rasittaneet, mutta uutteruudella ja ponnistuksilla voitetut kovat kohtalot, on jäävä pelkäksi muistoksi, muistoksi siitä valmistusajasta, joka vei todelliseen ja pysyvään kansalliseen sivistykseen".

Vilkkaan vastakaijun saivat nämä sanat kaikkien nuorten ja ajan riennoille alttiiden miesten mielistä. Ne edustivat lämpösesti ja rehellisesti sitä käsityskantaa, johon n.s. suomalaiset pyrinnöt silloin olivat ehtineet.

* * * * *

Saavun nyt siihen aikaan, jolloin pääsin ylioppilaselämään mukaan.

Jo paljoa aikusemmin oli opettajani, Frans veljeni, ja minun välillä sovittu siitä, että minun lopulla syyslukukautta 1842 piti suorittaa ylioppilastutkinto ja opinnot olivat jo hyvissä ajoin sitä varten järjestetyt.

Pieni, arvaamaton seikka yritti kumminkin tekemään tyhjäksi tämän suunnitelman. Lopulla vuotta 1841 ilmestyi näet muiden sen ajan venäjänkielen edistämistä tarkoittavain toimenpiteitten yhteydessä eräs asetus, joka teki venäjänkielen taidon välttämättömäksi ylioppilastutkinnossa kaikille muille kuin niille, jotka olivat lähteneet kymnasien oppi-osastoilta. Venäjänkieli oli siis välttämätön minunlaiselle privatistille, enkä ollut koskaan tätä kieltä nimeksikään lukenut, niin, en aakkosiakaan edes varmasti tuntenut. Mutta tyyneesti kohtelin tätä vaikeutta ja päätin uhrata osan lähestyvää kesää lukeakseni Akianderin kieliopin ja nuo 72 pakollista sivua Ehrströmin ja Ottelinin venäjänkielen oppikirjasta. Melkein opettajatta tuon kurssin parissa kuukaudessa luinkin, käänsin nuo tunnetuiksi tulleet harjoituskertomukset, ja tulos oli, että sitten tutkinnossa sain tutkijalta, Akianderilta, erittäin kiittävän arvosanan. Mutta siihen venäjänkielen opinnot minulta keskeytyivätkin täksi elämäksi.

Ylioppilastutkinnossa suoriusin muutenkin onnellisesti ja jouluk. 14 p. 1842 — se oli epäilemättä elämäni tärkeimpiä päiviä — julisti filosoofisen tiedekunnan silloinen dekanus, prof. J. M. af Tengström, minut kiitoksella hyväksytyksi arvokkaaksi akateemiseksi kansalaiseksi.

Muiden kanssa en paljo saanut jakaa ylioppilaaksi pääsemisen onneani enkä riemuani, kun kultalyyryn lakkiini sain. Ollen privatisti ei minulla ollut koulutovereita, lähempiä ystäviä ei minulla ollut monta ja niistäkin sattuivat toiset, kuten minua ijässä lähin veljeni, olemaan poissa. Vastaanotettuani onnittelut kodissani ja perheen keskuudessa, riemastutin mieleni vinttikamarissani polttamalla poroksi vanhan kiusanhenkeni, Euklideen "Elementat". Ja sen sijaan ostin Lénströmin silloin uuden Ruotsin kirjallisuudenhistorian, (joka oikeastaan oli pelkkä kirjallisuuden luettelo) ja rupesin siihen merkitsemään kaikkia niitä tuhansia kirjoja, joita isäni kirjastossa oli, — sen tunsin jo tarkoin. Semmoiset olivat minun ylioppilaskekkerit.

* * * * *

Nyt sopinee minun luoda muistosilmäys erinäisiin yliopiston henkilöihin ja oloihin ylioppilaaksi tuloni ajoilta.

Alan huipusta. Varakanslerina taikka oikeastaan v.t. varakanslerina oli jo kauan ollut silloinen kenraalikuvernöörinapulainen, kenraali Aleksander Amatus Thessleff. Ollen viipurilainen syntyjään, oli hänen elämänuransa nuoruudessa ollut Venäjän pääesikunnassa hyvin loistava. Kapteenina oli hän ottanut osaa v:n 1807 sotaretkeen Napoleonia vastaan ja myöskin Suomen sotaan, taistellen useissa tärkeissä otteluissa suomalaista sotajoukkoa vastaan. Oltuaan vielä vuosina 1812-14 sotaretkillä Napoleonia vastaan oli hänestä tullut Suomeen sijoitetun venäläisen jalkaväkiosaston päällikkö ja siinä toimessa ollen pääsi hän jo 1828 yliopiston v.t. varakansleriksi. Siitä virasta oli hän vapautettuna sillaikaa kuin hän komensi sotaväen osastoa Puolan sodassa, vaan se uskottiin hänelle uudelleen v. 1832. Seuraavana vuonna hänestä myöskin tuli kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin, apulainen ja edusti hän siis korkeinta valtaa Suomen pääkaupungissa, jossa ruhtinas ei itse koskaan ollut muuta kuin käymäseltään. — Thessleff oli nyt vähän päälle 60 vuoden ikäinen mies, lyhyt ja pieni, tukka valkoinen, kasvonpiirteet puhtaat ja hienot. Hän ei kiivastunut koskaan muulloin, kuin luullessaan tavanneensa joitakin yhteiskuntaa mullistavia aatteita, jotakin itsenäisyyttä taikka tottelemattomuutta korkeinta valtaa vastaan: silloin saattoi hän raivostua, jopa tarttua miekankahvaansakin ja jo uhata lähettää vihansa esine "Siperiaan". Sellaiseen vihaan leimahti hän eri syistä useita tunnettuja henkilöitä kohtaan, kuten Nordströmia, Cygnaeusta. Snellmania, L. Stenbäckiä y.m. Mutta viha meni nopeasti ohi ja uhatusta tuli pian hänen "hyvä ystävänsä". — Kenraalikuvernöörinapulaisena oli hän erityisesti saanut toimekseen olla puheenjohtajana senaatissa ja sen istunnoissa hän innolla olikin läsnä. Niinikään hän, yliopiston hallintomiehenä, piti velvollisuutenaan olla usein läsnä konsistorion kokouksissa, väittäjäisissä ja luennoillakin. Luennoilla tapahtui joskus, että varakansleri vähäksi aikaa keskeytti professorin ja rupesi murtavalla ruotsinkielellään kertomaan kuulijoilleen joitakin lapsellisia muistoja tietovarastostaan. Niin oli hän kerran prof. Reinin historian luennolla kertonut, kuinka hän jollakin sotaretkellään oli joutunut Napoleonin läheisyyteen ja kuinka hänen vihansa tuota maailmanhävittäjää kohtaan, joka oli uskaltanut uhata hänen keisarinsakin valtakuntaa, silloin oli ollut kuohumispisteessä. — Kenraaliksi jo ehdittyään oli hän Hämeestä nainut erään ruununvoudintyttären, kauniin ja jalon naisen, joka halvasta syntyperästään huolimatta osasi mitä arvokkaimmalla tavalla olla emäntänä tanssiaisissa Nikolain päivänä ja muissa juhlissa, joita siihen aikaan säännöllisesti pidettiin kenraalikuvernöörin talossa. Näissä pidoissa näki koko suurta säästäväisyyttä harjoitettavan; muutenkin oli Thessleffin perin säästäväinen luonne antanut aihetta moniin hassunkurisiin juttuihin ja kertomuksiin, joista toiset kai olivat tosia, toiset tekaistuja; mutta tämän heikkouden ihmiset hänelle mielellään antoivat anteeksi hänen monien hyvien ja kunnioitettavain ominaisuuksiensa vuoksi. — Kenraali Thessleff pysyi korkeassa virassaan aina vuoteen 1847 asti, jolloin hän pyynnöstä sai eronsa ja asettui Juustilan tilalleen lähelle Viipuria. Vielä samana vuonna hän kuoli syntymäkaupungissaan Viipurissa.

Yliopiston rehtorina oli, jo toista kolmivuotiskautta, edellä jo ennen usein mainittu anatomian ja fysiologian professori, kolleegineuvos Nils Abraham Ursin. Silloisissa olosuhteissa, jolloin ankaraa poliisivaltaa pidettiin tarpeellisena ja täkäläinen korkein hallintomies helposti oli hallittavissa, oli rehtorilla hyvin mahtava asema yliopistossa. Johdettuaan ja järjestettyään v. 1840 juhlallisuudet niin onnellisesti, oli Ursin korkeampain viranomaisten taholta voittanut melkein rajattoman luottamuksen ja hänen saamansa runsaat, lisätyt "edustusvarat" sekä hänen laaja lääkärintoimensa saattoivat hänet tilaisuuteen harjoittamaan suurenmoista vieraanvaraisuutta. Hän kyllä oivalsi, että se oli paras keino rauhoittaa sekä levottoman nuorison että vastustushaluiset virkaveljet. Hänen uudessa talossaan Pohjois-Esplanaatinkadun varrella (sittemmin vapaaherra Nordenstamin talo) oli yhtenään päivällisiä ja illallisia yliopiston opettajille sekä tanssipitoja, "makkarajuhlia" ja muita kestejä sadoille ylioppilaille. Eikä kukaan voinut valittaa makkarain eikä muiden nautintotavarain laatua eikä määrää. Kaikkia oli riittävästi ja hyvää ja "Täti" — sillä nimellä mainittiin Ursinia naismaisen äänensä vuoksi varsin yleisesti — itse oli aina ystävällinen ja kohtelias. Ylioppilaat tanssivat, lauloivat, söivät ja joivat sydämmen pohjasta eikä heistä voinut sillä hetkellä ainakaan tuntua muulta, kuin että tämä rehtori sentään oli monessa suhteessa hyvä mies. Ja professorit unhottivat Ursinin kukkuraisten pöytien ääressä yhtä ja toista, jota heidän oli sulatettava konsistorion pöydän ääressä. Sillä tässä pöydässä ei muiden ääni kuin rehtorin, vaikka se hieno olikin ja naisellinen, päässyt kuuluville. Jos Ursin ei houkuttelemalla ja viekkaudella saanut enemmistöä tuumilleen, niin ei hän aristellut mahtivaltaankaan turvaantua, toisinaan syrjäyttäen kaikki asetukset ja lailliset järjestykset. Siitä ne johtuivat nuo kiivaat riitaisuudet, joita siihen aikaan kerrottiin konsistoriossa tapahtuneen ja joissa J. J. Nordström voimakkaasti edusti vapaamielisiä aatteita ja laillisia muotoja ja vastusti Ursinia. Näistä riitaisuuksista, jotka päättyivät siten, että Ursinia ei enää 1845 valittu rehtoriksi — silloin hän toki jäi vähemmistöön! — ja Nordströmin siirtymisestä vähän sen jälkeen pois yliopistosta ja Suomesta, saan jälempänä muutamia muistoja kertoa.

Vararehtorin toimia hoiti "Suomen yleisen lainopin" professori, Vilhelm Gabriel Lagus, ja hänestä myöskin Ursinin jälkeen tuli rehtori. Tämän talo (Kolmikulmatorin varrella) oli rajakkain isäni talon kanssa; hänellä oli poikia, joista toiset olivat veljeni, toiset minun ikäisiä ja me pojat olimme tietysti rakentaneet tuttavuutta puutarhain välisen aidan päällitse tai lävitse. Varhaisimmista vuosistani olin siten läheinen tuttu sanotun professorin perheessä. Tuo perhe oli niin läpeensä akateeminen professorinperhe, kuin ajatella voi. Isännän, tuon korkeasti oppineen professorin, velivainaja oli myös ollut professori, ensiksi filosofiassa ja sitten jumaluusopissa; hänen puolisonsa, entisen professorin ja varakanslerin, arkkipiispa Tengströmin tytär, oli hänkin kasvanut ylhäisimmissä akateemisissa piireissä. Talon lapsista ei yksikään koskaan lie ajatellut muuta, kuin pyrkiä oppineiksi miehiksi ja professoreiksi, — kaikilla oli siihen myöskin lahjoja ja tarmoa.[12] Alakerta talon päärakennuksessa oli varattu isälle, jonka rikkaat kirjastot ja suuret arkistot tarvitsivat paljo tilaa; yläkerrassa asuivat perheen lukuisat naisjäsenet; piharakennuksessa harjoittivat pojat erittäin uutterasti lukujaan.

Ukko Lagus, joksi häntä usein kutsuttiin, oli hyvin monipuolisesti oppinut mies. Nuorempana oli hän lukenut verkalleen ja viettänyt iloista elämää Upsalassa, ollen m.m. virkeä jäsen "Vitterhetens Vänner" (Kaunokirjallisuuden ystävät) nimisessä yhdistyksessä, jossa n.s. fosforistinen liike ensiksi Ruotsissa ilmeni ja jossa hänen rinnallaan Hammarsköld, Rääf, Livijn, Atterbom y.m. kirjallisia voimiaan mittelivät. Suoritettuaan Upsalassa lainopillisen tohtorinarvon oli hän palannut kotimaahan ja kohta saanut opettajanviran lainopillisessa tiedekunnassa, ensin väliaikaisesti, sitten vakinaisesti. Yli neljäkymmentä vuotta oli hän kaikenkaikkiaan maan juristien tärkein opettaja; hän opetti heitä julkisissa, yksityisissä ja aivan yksityisissä ("privatissima") luennoissa, jotka olivat pakolliset ja joissa hän luki niinhyvin siviili- kuin rikoslain säädäntöä ja hänen vaikutuksensa maan tuomarikunnan kasvattamisessa on siis ollut suuri. Vaan vaikka hän olikin etevä lainoppinut, harrasti hän kumminkin halukkaimmin isänmaan historian tutkimista. Arvattavasti hänen appiukkonsa, piispa Tengströmin, esimerkki oli kääntänyt hänen harrastuksensa sinnepäin. Ensiksi oli hän tutkinut Suomen lainsäädännön historiaa, vaan ulontui pian kirkkohistorian ja sitten aatelissukujen sekä aatelistilojen vaiheita tutkimaan. Väliin teki hän tutkimusmatkoja Ruotsin arkistoihin, mutta varsinkin oli hänen tapansa kesälomalla matkustella maaseudulla, etsiäkseen kirkkojen ja herrastalojen arkistoista lähteitä kuluneiden aikojen valaisemiseksi. Näillä matkoilla löytämänsä arvokkaat asiakirjat otti hän tavallisesti lainaksi mukaansa Helsinkiin, jossa hän kopioitti ne lakitieteen ylioppilailla taikka muilla vapaaehtoisilla kirjureilla. Tällä tavalla pääasiallisesti syntyi hänen suuri arkistonsa, joka sisälsi elämäkerrallisia, sukujaksoisia, maantieteellisiä y.m. kokoelmia. Se, minkä hän itse näistä kokoelmista käytti, on koottuna hänen teoksiinsa "Turun hovioikeuden historia", "Suomen kirkkohistoriaa koskevia asiakirjoja" ja "Tutkimuksia Suomen aateliston suvuista ja tiloista" sekä muihin pienempiin kirjoituksiin. Käsin kirjoitetut kokoelmansa ja asiakirjansa lahjoitti hän ennen kuolemataan yliopiston kirjastolle, kumminkin sillä merkillisellä määräyksellä, että ne olivat sinetöittyinä säilytettävät 50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Mitä arvokasta niissä on, se pysyy salassa aina vuoteen 1909 asti.

Klassilliseen kirjallisuuteen oli Lagus hyvin perehtynyt ja oli hän latinaopetuksen suuri harrastaja. Horatius oli hänen mielirunoilijansa: hänen "odejansa" hän usein toisteli. Muinaisaikainen olikin hänen käsityksensä monesta asiasta. Muistanpa, kuinka syvästi minuun vaikutti, kun kerran nuorena ylioppilaana kuulin ukko Laguksen puhuvan kansansivistyksen turmiollisuudesta ja väittävän, että kaikki muu kuin katkismuksen oppiminen tuottaisi onnettomuutta itse tuolle kansalle, että talonpojista ja rengeistä ei saa tehdä puoliherroja, jotka vaativat yhtä ja toista, vaan että heidän pitää saada elää onnellisina työstään ja tietää — melkein niin paljon kuin huutia. Ja yhtä avomielisesti kuin hän lausui kammoksuvansa kaikkinaista kansanvalistusta ja kansanvaltaisuutta, yhtä nöyrästi hän kunnioitti aatelisvaltaa ja kuningasvaltaa silloinkin, luullakseni, kuin historia on esittänyt kaikkein räikeimmät esimerkkinsä. Mutta näiden vanhentuneiden käsitteiden ohessa oli hänessä monta rakastettavaa puolta, joiden kautta hän nuorisoakin saattoi innostuttaa. Hän oli luonteeltaan hilpeä ja leikkisä ja kun hän istui piippu hampaissaan vanhempain tai nuorempain ystäväinsä piirissä ei häneltä koskaan puuttunut puheenaihetta, jota oli sekä hauskaa että hyödyllistä kuulla. Hänen vieraanvaraisessa talossaan, jota useat soitannollisilla lahjoilla varustetut tyttäret vilkastuttivat, oli nuoriso usein koolla ja hyvin siellä viihdyttiin. Savokarjalaisia ylioppilaita kohtaan, joiden inspehtori hän oli, oli hän aina erittäin suosiollinen. Rehtorina (kolmivuosikaudella 1345-48) ei hän suurta vaikutusta saavuttanut, ei opettajissa eikä ylioppilaissa; mutta ei hän niin suurta vihaakaan päälleen koonnut, kuin hänen kahden edeltäjänsä osaksi oli tullut.

Hänen elämänsä viimeiseltä vuosikymmeneltä on minulla vielä tallessa joukko pieniä kirjeitä ja pilettejä, ystävällisiä ja silloin jo ijäkästä muinaistutkijaa kuvaavia. Hän oli näet eräänä kesänä, kun hän perheineen asui maalla ja minä, hänen lähin naapurinsa, olin kaupungissa, valinnut minut "taloudellisten ja kirjallisten asioimistensa päälliköksi hänen ollessaan Helsingistä poissa". Siten uskoi hän minulle useita "tärkeitä tieteellisiä tehtäviä". Sain m.m. mennä en ainoastaan hänen kirjastoonsa, mutta vielä "kaikkein pyhimpäänkin", hänen arkistohuoneeseensa, ottamaan sieltä hänelle lähetettäviksi kirjoja ja asiapapereita, joita tuo vanha setä tilapäisesti tarvitsi. Hän, joka määräsi, että hänen yliopistoon lahjoitetut arkistokokoelmat olisivat pidettävät sinettien takana vielä 50 vuotta hänen kuolemansakin jälkeen, oli niistä tietysti eläessään vieläkin arempi. Lagus käski minun siitä syystä tarkoin katsoa, etteivät käsikirjoitukset "jonkun sattuman kautta joutuisi armottomiin käsiin", kielsi näyttämästä niitä kenellekään, ja käski lähettää ne sinetöidyssä kuoressa sekä antaa postinkuljettajalle "vakava ja samalla hellä varoitus säilyttää niitä kuin silmäteräänsä". Vanhuksen uskomat tällaiset toimet käsitin tietysti kalliiksi luottamustoimiksi, joita koetin mitä omantunnonmukaisimmin täyttää, ja joita vieläkin kiitollisuudella muistelen.

* * * * *

Toinen arkkipiispa Tengströmin vävypoika ja historiallinen oppilas, melkein Laguksen ikäinen ja tämän rinnalla yksi konsistorion vaikuttavimpia jäseniä, oli filosofian professori Johan Jakob Tengström. Hänen työnsä filosoofisen tieteen alalla oli ollut verrattain tärkeä, hän näet ensimmäisenä rupesi meillä opettamaan Hegelin filosofiaa, joka sittemmin useiden vuosikymmenien kuluessa niin mahtavasti meillä ajatustapoihin vaikutti. Mutta kirjallisuuden alalla hän kumminkin oli alottanut akateemisen opettajanuransa ja isänmaan sivistyshistoria oli aina yhä edelleen hänen tieteellisen tutkimuksensa lempiaineena. Molempain Gezelioiden "muistot" sekä elämäkerrallinen teos Suomen yliopiston opettajista olivat hänen tutkimustensa päätuloksia ja ne hänen nimensä kirjallisuudessamme asettavatkin hyvin kunniakkaalle sijalle. — Ulkomuodoltaan oli tämä "filosoofi", joksi häntä kutsuttiin, pieni, kuiva ja laiha, ja elämäntavoiltaan oli hän perin säännöllinen: tasasin askelin nähtiin hänen ulkonakin kävelevän aina samalla tunnilla ja samoja katuja. Yhtä tasasta kuin hänen kävelynsä oli myöskin hänen puheensa. Häntä olisi voinut pitää luonteeltaan kylmänä miehenä ellei hänen ruskean silmänsä katse niin usein olisi kertonut siitä lämmöstä, joka hänen sisässään asui. Lämmin hän olikin kaikille nuorison pyrinnöille, ennen kaikkea isänmaalle ja sen kansalliselle pysymiselle. Runeberg oli hänen lankomiehensä, Nervander oli hänen likeisin ystävänsä, ja hänen varakkaassa talossaan Kruunuhaassa olivat Cygnaeus, Castrén. Lönnrot, Topelius y.m. lahjakkaat miehet jo kauan olleet miltei jokapäiväisiä vieraita. Tämän vanhemman ystäväpiirin lisäksi tuli sitten 1840-luvulla nuorempi, joka kokoutui talon ainoan pojan Robert Tengströmin ympärille, joka varsin yleisesti tunnettiin vilkkaimmaksi, lahjakkaimmaksi, toivorikkaimmaksi kaikista niistä nuorista sieluista, joita sen ajan kansallishenki herätti innostumaan. Tämän Robert Tengströmin lähin ystävä — hänen toverinsa myöskin Pariisissa, jossa Robert niin aikaseen v. 1847 kuoli — oli Herman Kellgren, joka nai Tengströmin perheen kolmesta tyttärestä vanhimman: keskimmäisen tyttären nai P. Tikkanen ja nuorimman M. A. Castrén. Kaikki nämä "kirjalliset avioliitot" solmittiin lyhyen ajan kuluessa (1849-50) ja niiden johdosta vietettiin hääjuhlia, jotka vielä iloisimpinaan muistaa se, joka niissä lie saanut saapuvilla olla. Mutta valitettavasti säälimätön kuolema mursi kaikki nuo siteet melkein yhtä lyhyessä ajassa. Kun vanha "filosoofi" v. 1858 saatettiin hautaan oli hän sinne saanut saattaa, paitsi poikansa, kaksi vävypoikaansa, nim. Castrénin ja Kellgrenin, sekä viimeksi yhden tyttäristään. Se oli ollut liian raskas kuorma hänenkin filosoofisesti tyyneelle mielelleen.

* * * * *

Omituista kyllä löytyi siihen aikaan, paitsi viimeksi mainittua, vielä kaksi hyvin merkittävää professoria, joilla oli Rousseaun etunimet, nim. Johan Jakob Nordström ja Johan Jakob Nervander.

Kun mainitsen Nordströmin, rupee vanha ylioppilaansydämmeni vieläkin tykyttämään; sillä hän oli nuoruuteni lämpimimmän rakkauden, kunnioituksen ja ihailun esine. Minä ja suurin osa akateemisen nuorison parasta puolta ihailin häntä en ainoastaan suurena tiedemiehenä, vaan ennen kaikkea oikeuden ja totuuden miehevänä ja pelottomana tulkkina. Olin jo aikusin saanut häneen tutustua, varsinkin veljeni Fransin luona, jonka kanssa hän läheisesti seurusteli ja hän vaikutti henkilönä nuorukaiseen mahtavasti. Hänen komea vartalonsa, hänen hieno käytöksensä, puheensa, joka usein oli kiivasta ja terävää, mutta aina tietorikasta, selvää ja opettavaa, — se kaikki oli jotakin arkielämässä harvinaista. Ja se ihailu, jonka hänen persoonallisuudestaan sai, lisääntyi yhä sen kautta, mitä hänen julkisesta elämästään ja toiminnastaan kuului. Kerrottiin, miten hän luennoillaan Suomen valtio-oikeutta esitti ja vielä paremmin tiesi yleisö, miten hän konsistoriossa vastusti n.s. "ukkoja", voimakkaasti ja uutterasti taistellen sitä poliisijärjestelmää ja mielivaltaisuutta vastaan, jota yhä enemmän oli ruvettu harjoittamaan. Ken haluaa lähemmin tutustua tuohon pitkälliseen taisteluun hänen ja silloisen rehtorin Ursinin välillä, se löytää siitä tietoja valtioneuvos V. Laguksen tiedeseuralle kirjoittamasta lämpöisestä ja perusteellisesta Nordströmin muistokatsauksesta. Kaikki tämän riidan yksityiskohdat eivät tietenkään konsistorion istuntosalista päässeet ulos tunkeutamaan, vaan kun kiista kehittyi niin pitkälle, että ruvettiin puhumaan Nordströmin eroamisesta yliopistosta ja hänen aikeestaan muuttaa maasta pois, silloin kuohuivat nuorison tunteet yli reunojensa: siitä saan, kertoessani sen ajan ylioppilaskunnan muista elonmerkeistä, vielä tarinoida yhtä ja toista.

Nervander oli varmaankin yhtä lahjakas mies kuin Nordström. Hän oli nerokas sekä tiedemies että runoilija ja samoin oli hän harvinaisen pirteä seuramies: hän viehätti jo ulkonäöllään mutta ennen kaikkea säkenöivällä sukkeluudellaan, jota alinomaa tulvi hänen hienoilta huuliltaan; kauan hänen sanansutkauksensa sananparsina säilyivät. Ylioppilaat osasivat kyllä ihailla häntäkin, mutta tekivät sen etäämmältä: likeisempiin tekemisiin nuorison kanssa ei hän ainakaan minun aikanani joutunut. Yliopiston vanhuksetkin, konsistorion "ukot", ihailivat häntä pakostakin, vaan lemmekästä se heidän ihailunsa ei ollut, päinvastoin, he vihasivat häntä aika kiivaasti. Nervanderin sukkeluuksien nuolet olivat näet sattuneet sekä yhteen että toiseen ja usein luultavasti koko syvästi. He syyttivät häntä oikein ammatti-juonittelijaksi, joka käytti vaikutusvaltaansa toisiin ja korkeimpiin hallintomiehiin saadakseen toimeen milloin mitäkin, josta heidän mielestään oli vähemmin yleistä hyötyä, kuin hyötyä hänelle itselleen. Niin valitettiin, että hän (1838) oli saanut meteorologisen observatorion perustetuksi ainoastaan jotta hän itse pääsisi sen johtajaksi, saisi vapaan asunnon ja hyvän palkan, ja sitten aiheuttanut fysiikan ylimääräisen professorinviran perustamisen itselleen, odottaessaan Hällströmin eroa. Niinikään väitettiin hänen hankkineen itselleen kaikenlaisia muita ylimääräisiä toimia ja rahamääriä. Jos "ukot" olivat monessa suhteessa väärässä, niin lienevät he olleet oikeassa siinä, että Nervander oli juoniin taipuvainen, että hänen kekselijään ja terävän luonteen melkein oli tarve hallita toisia näkymättömillä langoilla ja ohjata heitä mielensä mukaan. Kauan ei Nervander kumminkaan vihamiehiään kiusannut, vasta 43 vuoden ikäisenä kuoli hän äkkiä kuumetautiin maalisk. 15 p. 1848. "Hauta kaikki sovittaa". Ei liene ollut ketään, joka ei olisi pitänyt tätä kuolemantapausta yliopistollemme ja isänmaalle vahinkona. Muistossani säilyy tämä kuolinpäivä tummana surun päivänä vuoden 1848 suurten maailmantapausten kirkastamassa keväässä.

En tahdo väsyttää lukijoita kertomalla tässä yhteydessä vielä useammista henkilöistä. Mainitsematta jääneistä saan vielä tuonnempana puhua.

* * * * *

Kun tulin ylioppilaaksi ilmoittausin Turun osakuntaan. Perhemuistot olivat näet suvussani kaikki Turusta ja veljeni Frans, joka oli Turussa syntynyt, oli samaan osakuntaan kuulunut, jopa useina vuosina ollut sen kuraattorinakin. Sisäänkirjoitus tapahtui alussa kevätlukukautta 1843 osakunnan inspehtorin, silloisen itämaisen kirjallisuuden professorin Gabr. Geitlinin ja kuraattorin, maist. J. O. Strömbergin sekä kymmenkunnan muun osakuntalaisen läsnäollessa. Osakunnan kokoushuone oli silloin, kuvaavaa kyllä, kaupungin raatihuoneen kolmannessa kerroksessa, josta tätä tarkoitusta varten kaksi huonetta oli vuokrattu; poliisikamarin huoneusto oli samassa kerroksessa, ovet vastakkain.

Pienempäin ylioppilasosakuntain elämä oli silloin vielä hyvin vähäpätöistä ja Turun osakunta kuului pienimpäin joukkoon. Läsnäolevia jäseniä oli tavallisesti ylioppilasluettelon mukaan noin neljäkymmentä ja vähän yli. Kokouksia pidettiin kyllä kerran viikossa, mutta suurta huvia ei niissä käymisestä ollut. Inspehtori oli hyväntahtoinen ja hyvinvoipa kunnonmies, vaan osakunnan kokouksiin hän näkyi saapuneen pääasiallisesti saadakseen toimeen latinankielisiä väittelyitä. Latinan puhumista hän näet piti akateemisen sivistyksen pääkappaleena ja sen harjoittamista osakuntaelämän tärkeimpänä tehtävänä. Valitettavasti saivat hänen innokkaat ponnistuksensa tässä kohden aikaan ainoastaan sen, että monet osakunnan jäsenet, niiden joukossa minä, pysyivät poissa kokouksista, peljäten näitä ikävystyttäviä puheharjoituksia. Kuraattori, joka ammattiopinnoiltaan oli lääketieteilijä, mutta sen ohessa harrasti estetiikkaa ja filosofiaa, koetti kyllä saada vireille keskusteluja muistakin aineista, mutta hänen ajatuksensa olivat liian epämääräiset, jotta ne sanottavasti olisivat voineet innostuttaa. Vilkkaampaa elämää kokouksissa herätti joskus, selvillä ja järkevillä mietelmillään joistakin hetken kysymyksistä, maisteri Sven Gabriel Elmgren, joka silloin luki jumaluustiedettä ja josta syksyllä 1844 tulikin Turun osakunnan ja sitten yhdistetyn Länsisuomalaisen osakunnan kuraattori. Nuorempain ylioppilaiden piirissä oli hänellä 1840-luvun myöhemmällä puoliskolla sangen suuri vaikutus.

Varsinaisia esitelmiä noissa kokouksissa verrattain harvoin pidettiin. Laulukuntaa tuossa pienessä osakunnassa ei myöskään voitu säännöllisesti ylläpitää. Mutta Turun osakunnalla oli suurenlainen ja aika arvokas kirjasto, josta osakuntalaisilla, kun yleistä ylioppilaskirjastoa ei vielä oltu perustettu, oli paljo hyötyä. Sen ohessa oli osakuntahuoneissa, aina siihen asti kunnes ylioppilaskunnan lukusali perustettiin, luettavana useita kirjallisia aikakauslehtiä, ainakin kaikki mitä Ruotsissa ilmestyi.

* * * * *

Pohjolaisessa osakunnassa oli, kuten aikusemmin olen maininnut, ensiksi kaikista osakunnista ollut huomattavana henkistä vireyttä. Rangaistakseen tätä vireyttä, jota luultavasti jo oli katsottu yleiselle rauhalle vaaralliseksi, olivat yliopiston viranomaiset 1837 vastoin osakunnan omaa tahtoa jakaneet sen kahteen osakuntaan: Pohjois- ja Etelä-Pohjolaiseen, Aina vuoteen 1844, jolloin nuo molemmat osakunnat taas saivat yhtyä, kesti tätä kahtiajakoa virallisesti, vaan sisällistä elämäänsä elivät nuo kaksi osaa yhdessä.

Alkupuolella 1840-lukua oli vilkkaampi henki ruvennut liikkumaan myöskin Savokarjalaisessa osakunnassa, joka lukumäärältään oli yhtä vankka, aika-ajoin mieslukuisampikin, kuin Pohjolainen. Sen silloisen kuraattorin, Fabian Collanin, ansioksi luettiin, että hän osakuntalaisissa oli herättänyt isänmaallisen mielen ja kirjallisia harrastuksia; vaan kenen ansiota oli, että Savokarjalaista osakuntaa sen ohessa pidettiin muotiosakuntana, sitä en tiedä. Varmaa vain on, että noin kymmenkunnan vuoden kuluessa useat uusmaalaiset aatelisnuorukaiset, joilla oli oikeus kotipaikastaan riippumatta mennä mihin osakuntaan tahansa, kirjoittautuivat savokarjalaiseen osakuntaan. Niin tuossa osakunnassa nähtiin nimet Creutz, Wrede, Taube, Linder, Ehrenström, Walleen, de la Chapelle, Sacklén, v. Weissenberg y.m., jotka kuuluivat helsinkiläisiin sukuihin ja joilla ei ollut mitään siteitä Savoon eikä Karjalaan. Totta on myös, että uusmaalaisessa osakunnassa ei ylioppilasluettelon mukaan minun ensimmäisinä ylioppilasvuosinani ollut yhtään aatelismiestä. Uusmaalaiseen osakuntaan kuuluminen oli liian porvarillista — niin sen ajan muotinuorukaiset arvelivat. Mikä varsinainen syy siihen oli, sitä on nyt vaikea saada selville; tosin lienee uusmaalaisessa osakunnassa siihen aikaan vallinnut huono järjestys, mutta varmaankaan se ei ollut yksinomainen syy. Tällaiset muotiasiat toki eivät ole ikuisia.

Omassa osakunnassani minulla tuskin oli yhtään ikäistäni hengenheimolaista. Savokarjalaisessa osakunnassa sitävastoin olivat likeisimmät lapsuudenystäväni ja tuttavani ja näiden kautta perehdyin koko paljo mainitun osakunnan asioihin. Jännityksellä ja kateudella kuuntelin sikäläisten ystäväini kertomuksia esitelmistä ja vilkkaista keskusteluista, joita heidän osakuntakokouksissaan tapahtui. Se oli toista kuin mitä minä omasta osakunnastani saatoin kertoa. Mutta yhtä paljo kiinnitti mieltäni heidän kertomuksensa kotiseudustaan, varsinkin Kuopion kaupungista, joka samoihin aikoihin Snellmannin siirtymisen kautta sinne rupesi erityiseen merkitykseen nousemaan. Kuvauksiaan Savon oloista valaisivat muutamat kuopiolaiset ystäväni rikkailla ja herkullisilla eväspusseillaan, joita he yliopistokaupunkiin tullessaan joka lukukauden alussa toivat mukanaan. Heillä oli kalakukkoja, rieskoja y.m. kansallisia ruokia, oli linnunpaisteja, monenlaisia leivoksia, savustettuja lihoja ja kaloja, voita ja juustoa ja kuka ne kaikki muistaakaan. Niitä olivat heidän äidit panneet mukaan sulostuttaakseen poikainsa rasittavia hakuaikoja. Vaan tavallisesti annettiin lähemmille ystäville heti tieto sellaisen eväskontin saapumisesta, toiset, etäisemmätkin tunsivat sen hajun eikä siten kestänyt kuin pari iltaa, ennenkuin koko tuo eväs oli lopussa. Pojat eivät siten itse saaneet paljoakaan nauttia noista herkuista, vaan heidän ystävänsä olivat kiitollisia sekä kesteistä että hauskoista iltaseuroista.

Vuonna 1890 oli savokarjalaisen osakunnan jäsenillä, noin puolella suomalaiset sukunimet. Jos tarkastelemme ylioppilasluetteloa siltä lukukaudelta, jolloin tulin ylioppilaaksi, löydämme 76:n savokarjalaisen joukosta kaksi, joilla on suomalaiset sukunimet. Paavo Tikkasen ja Antti Veänäsen nimiä hyvin ihmeteltiin. Nämä nimensä olivat nuo ylioppilaat perineet isiltään: Kuopion koulussa oli heille kyllä ajan tavan mukaan annettu uudet, ruotsalaiset nimet Tiklén ja Venell ja vasta yliopistoon edistyttyään olivat he valloittaneet takasin omat oikeat nimensä. Viipurilaisessa osakunnassa oli samalla lukukaudella myös kaksi suomalaista nimeä, muissa osakunnissa ei yhtään. Siis 429 ylioppilaan joukossa 4 suomalaista nimeä. — Olihan sekin aikaa ja oloja kuvaavaa!

* * * * *

Elämä yliopistossa kului ylioppilasaikani kahtena ensi vuonna yleensä hyvin hiljaa, tasaisesti ja värittömästi. Puolueriidat taikka muunlaiset suuremmat kiistat eivät mieliä kuohuttaneet. Herännyt kansallistunne paloi vielä hyvin hiljaisella liekillä. Ylioppilaat kuuntelivat luentoja jotenkin uutterasti, — ainakin lukukauden alussa. Omasta puolestani kuuntelin etupäässä Linsénin muodoltaan huolehdittuja esitelmiä roomalaisista kirjailijoista, joita sittemmin. Linsénin sairastuttua, jatkoi joskaan ei korvannut hänen apulaisensa N. A. Gyldén. Kuuntelin myöskin silloisen dosentin E. af Brunérin yksityisiä luentoja, joissa hän Horation runoutta kuvasi. Kreikankielen professoria Gabr. Sjöströmiä, tuota klassillista "Hefaistosta", kuuntelin niinikään jonkun lukukauden ja kävin sitäpaitsi huvikseni hänen toimeenpanemissaan väittäjäisharjoituksissa, joissa tuo ylpeä ja äkänen ukko koetti puolustaa huonoon ruotsinkieleen kääntämiään Euripideen murhenäytelmiä, — vastaväittäjät pyrkivät aina tekemään näistä väittäjäisistä mitä hassunkurisimpia ilveilyjä. — Vielä kuuntelin tuon lämpösen isänmaanystävän Gabr. Reinin luentoja Suomen historiassa; ne olivat lämpöiset ja arvokkaat, mutta niillä oli se vika, että niitä jo useampia sarjoja oli pidetty, joten niitä täydellisinä, entisten kuulijain tekeminä muistiinpanoina oli saatavissa. — Myöskin opetushistorian professorin ja kirjastonhoitajan Aleks. Blomqvistin keveitä estetiikan luentoja kuuntelin hauskuudekseni. Ensi kerran silloin pidettiin luentoja tästä aineesta Suomen yliopistossa; niitä pitikin professori, jonka alaan estetiikka ei varsinaisesti kuulunut, — estetiikan professorinvirka perustettiin vasta myöhemmin. Lopuksi voin mainita, että ensi lukukautenani — yhdessä Karl Collanin, joka jo silloin oli uskollinen asetoverini, ja parin muun toverin kanssa — käytin hyväkseni tuon vaatimattoman englanninkielen lehtorin Wellmerin opetusta, pääasiallisesti kumminkin lausumisen takia.

Mitään erittäin innostavaa taikka ylentävää näissä luennoissa ei ollut, mutta parempaa ei yliopisto silloin voinut tarjota. Johan Vilhelm Snellman oli vielä dosenttina, hän oli marraskuussa 1842 palannut kolmi- tai nelivuotiselta ulkomaanmatkaltaan Ruotsista ja Saksasta, josta hän oli ilmoille lähettänyt kaikki siellä kirjoittamansa filosoofiset ja kaunokirjalliset teoksensa: "Läran om staten", "Tyskland", "Fyra giftermål" j.n.e. Hän piti ensi lukukautenani, keväällä 1843, yksityisluentoja "Hengen olemuksesta", mutta se aine tuntui minusta silloin korkeammalta, kuin että nuoret siipeni olisivat sinne asti kannattaneet. Muuten eleli Snellman hiljaa ja vaatimattomana vinttikamarissaan rouva Strandmannin vaatimattomassa vuokrapaikassa Vuorikadun varrella ja valmistautui muuttamaan Kuopioon, jossa hänellä koulun rehtorina oli tiedossa leipä, jota yliopisto ei hänenlaiselle miehelle voinut tarjota. Virkaansa Kuopiossa astui hän syyslukukauden alussa 1843. — Fredr. Cygnaeus, joka myös oli koulunopettaja, mutta Helsingissä, joten hän saattoi pysyä dosenttina, oli keväillä 1842 pitänyt mies- ja naiskuulijakunnalle luentoja Ranskan vallankumouksesta, jotka olivat ensimmäiset laatuaan Helsingissä. Mutta kesällä 1843 lähti hän pitkälle ulkomaanmatkalle, josta hän palasi vasta syksyllä 1847. — Myöskin dosentti Yrjö Aukusti Wallin lähti 1843 kesällä suurelle itämaiselle matkalleen, josta hän ei kotimaahan palannut ennenkuin 1850. — Neljättä dosenttia, Matias Aleksanteri Castrénia, joka v:sta 1841 asti oli ollut matkoillaan Lapissa ja Siperiassa, saatiin kyllä riemulla tervehtiä toukokuussa 1844 kotiin ja yliopistoon, mutta hän ei jäänyt sinne pitkäksi aikaa. Jo seuraavan vuoden alussa läksi hän viimeiselle pitkälle matkalleen. Kumminkin piti hän syksyllä 1844 luentoja Suomen kieliopista ja niillä oli nuorisoon ja erityisesti minuun mahtava vaikutus, — siitä vielä saan puhua.

Sitä elähdyttävää ja ylentävää sisältöä, jota yliopistoluennoista puuttui, saimme me nuorimmat hakea, paitsi kirjallisuudesta, yhdessäolosta vanhempain, vilkkaiden ja tulevaisuusaatteisten toverien kanssa, milloin siihen oli tilaisuutta. Ja usein sain ainakin minä olla läsnä suuremmissa tai pienemmissä seuroissa, joissa vanhempia ja nuorempia eri osakunnista oli koolla ja joissa ääneti nautinnolla kuuntelin yliopistonuorison etevimpäin keskusteluja. Kun muistelen sellaisia tilaisuuksia ensi ylioppilasvuodeltani, näen edessäni aina kaksi erittäin innostunutta keskustelijaa, jotka molemmat olivat kuhmuselkäisiä ja molemmat samaan aikaan kuraattoreja — omituinen sattumus —, toinen savokarjalaisten, toinen eteläpohjolaisten kuraattori: Fab. Collan ja Rud. Isr. Holsti. Heidän rinnallaan näen kolmannen kuraattorin, yhtä vilkkaan joskin hiljaisemman, nim. pohjoispohjolaisten kuraattorin Z. Topeliuksen. Etevimpien joukkoon kuuluivat myöskin toverukset Herman Kellgren, Rob. Tengström ja "Agesilaus" Tigerstedt, kaikki elämänhaluisia ja innokkaita; heidän joukostaan ei myöskään saa unhottaa Anton Alfthania, joka oli yhtä jalo kuin lahjakas, mutta joka valitettavasti hänkin kesken uransa kuoli (lakit. kandidaattina Pisassa 1847 rintatautiin). Niiden joukossa, joita me nuoret kunnioituksella katselimme, oli vielä tuo melkein ihanteellisen komea ja kaunis Fredr. Berndtson, joka, vaikka oli Ruotsista ja Upsalan yliopistosta kotosin, pian oli Suomen oloihin täysin perehtynyt ja kirjallisella kyvyllään sekä miellyttävällä luonteellaan saavuttanut yleistä suosiota. Kaikkia näitä ja useita muita niiden piiriin kuuluvia sivistyneen nuorison eturivimiehiä tulee minun kiittää monista unhottumattomista hetkistä.

Näissä piireissä oli mieliala läpeensä isänmaallinen. Kansallisuustunne oli hereillään joka miehessä. Suomen kielen pyrinnöistä tuskin edes erimielisyyttäkään oli. "Fennomania" ei tosin kyllä ollut outo sana, mutta kaikki olivat silloin melkein yhtä hartaita fennomaaneja. Sen ajan "suomenmielisvys" ei sisältänyt mitään ruotsalaisuuden eikä muunkaan vihaa. Se seisoi vielä samalla vaatimattomalla kannalla, jota edellä, Renvallin ja Reinin lausunnoihin viitaten, olen koettanut kuvata.

Teoreettinen ajatussuunta oli täydellisesti Hegelianismin vallassa. Hegelin filosoofinen järjestelmä innostutti mieliä ja sen erehtymättömyyteen uskottiin täydelleen. Ei kukaan voinut ajatella, että tämä järjestelmä taas kerran vuorostaan saisi toisten tieltä väistyä. Jos joitakuita olikin, joiden pää ei täydellisesti voinut käsittää hegeliläisen "trichotomian" suurenmoisuutta, niin ei heidän suinkaan ollut syytä ääneensä epäilyksiään lausua; sellaista epäilijää varmaankin olisi pilkattu vähämieliseksi ja haukuttu petturiksi.

Jos kirjallisuudesta puhuttiin, silloin oli Runeberg aina puheenaineena. Kuningas Fjalarin ensimmäinen laulu oli ilmestynyt Joukahaisen 1:ssä vihossa 1843 ja kokonaisuudessaan tuo runoelma ilmestyi kirjakauppaan heinäk. 18 p. 1844. En tarvitse sanoa, miten sellaista runoteosta vastaanotettiin. Mutta Runebergin rinnalla oli Almqvist suurimman ihailun esineenä. Tuskin muistan noilta ajoilta yhtään tilaisuutta, jossa sivistynyttä nuorta väkeä olisi ollut koossa ja jossa ei yhdestä taikka toisesta Almqvistin teoksesta olisi tullut puhetta ja missä hän ei olisi joutunut yleistä osanottoa herättäneen keskustelun alaiseksi.

* * * * *

Ihanteellisena elämänmerkkinä, joka oli yhteistä kaikille silloisille ylioppilasosakunnilla ansaitsee mainitsemista se rahankeräys, joka syksyllä 1843 ja keväillä 1844 ylioppilasosakunnissa toimeenpantiin muinaisaikaisten taideteosten museon perustamista varten yliopistoomme. Tässäkin tuumassa olivat taas Rob. Tengström ja Herm. Kellgren, kuten usein muulloinkin, ylioppilaskunnan etunenässä. He olivat näet yhdessä samana vuonna opiskelleet Berlinin yliopistossa ja siellä olivat he tulleet huomaamaan taideteosten merkityksen esteettisten opintojen harjoittamisessa. He ryhtyivät siis puuhiin, saadakseen meidänkin yliopistoon ainakin joitakin muinaisen taiteen mestariteoksia ja heidän onnistui innostuttaa opiskelevan nuorison tämän asian hyväksi. Pantiin rahankeräys toimeen kaikissa osakunnissa ja saatiin kokoon silloisiin oloihin nähden melkoinen summa, 420 hopearuplaa. Näillä rahoilla osti prof. N. A. Gyldén. joka jo kauan oli lentokirjoissa ja luennoilla puolustanut muisnaisaikaisen taiteen tutkimista, Pariisista nuo suuret kipsivalokset: Laokoon ryhmän, Diana de Versaillesin ja Apollo di Belvedare'n sekä joitakin rintakuvia (Niobeii lapset) ja kohokuvia, jotka ylioppilaat sitten lahjoittivat yliopistolle vastaista taidemuseota varten. Nuo suuret kipsivalokset asetettiin aluksi ja kauaksikin aikaa kirjastohuoneustoon, jossa ylioppilaat niitä ylpeydellä katselivat kuin ikään omia teoksiaan.

* * * * *

Olin ollut läsnä niissä innostuneissa juhlissa, joita toimeenpantiin Lönnrotin ja Castrénin kunniaksi, kun he kauan poissa oltuaan samoihin aikoihin, toukokuussa 1844, saapuivat Helsinkiin, ja samoin juhlassa Runebergin kunniaksi, kun tämä kävi saman vuoden promotsioonissa. Mutta muutamia kuukausia myöhemmin sattui päiviä, joita olen pitänyt merkillisimpinä koko ylioppilasoloni ajoilta.

Olen jo ennen kosketellut tuota vuosikausia yliopiston konsistoriossa kestänyttä taistelua silloisen rehtorin Ursinin ja hänen katkeran vastustajansa, Nordströmin välillä. Tämä taistelu oli nyt — marraskuussa 1844 — kehittynyt huippuunsa ja tiedettiin, että Nordström eräässä kokouksessa, jonkun sääntöjä vastaan sotivan toimenpiteen johdosta, oli lausunut varakanslerista ja rehtorista sanoja, joita nämä pitivät miltei kapinallisina ja ylimääräinen konsistorion kokous, niin kerrottiin, oli pantu toimeen, jotta Nordström siellä pakotettaisiin peräyttämään sanansa. Miten tämän laita lie oikeastaan ollut, siitä ei ole vieläkään täyttä selvyyttä saatu. Vaan niistä seurauksista, joita tuo tapaus synnytti ylioppilaspiireissä, tahdon kahdeksantoistavuotiaan ylioppilaan päiväkirjan mukaan melkein sanasta sanaan kertoa:

"Eilen illalla, marrask. 25 p. 1844", niin olen seuraavana päivänä muistikirjaani kirjoittanut, "kävelin kuutamossa T:n kanssa ulkona ja tapasin Erottajan varrella kymmenkunnan laulavaa ylioppilasta. Samassa kohtasimme myös A:n, R:n ja O:n ja he kertoivat minulle päivän suuresta uutisesta: Nordström, — Johan Jakob Nordström — aijotaan erottaa pois virastaan; häntä on syytetty aamupäivällä pidetyssä ylimääräisessä konsistorion kokouksessa. Kun sen kuulin, tuntui minusta niin omituiselta, sydämeni tykytti ja vedet kohosivat silmiini. Suutuin, tuskittelin, surin ja valitin kurjaa isänmaatamme, jossa suuruutta ja kykyä vainotaan ja jossa huonous ja halpamaisuus herrastelee, jossa oikeus ja kohtuus ovat kahleissa ja väkivalta ja julmuus isännöi. Rupesimme heti miettimään kunnianosoitusta Nordströmille. Mutta meitä oli liian vähän. Kävelimme eteenpäin ja joukko kasvoi myötään. Mutta saadaksemme vielä runsaammin väkeä kokoon päätimme puhutella pohjolaisia, joilla juuri oli lauluharjoitus. Saavuimme heidän osakuntahuoneeseensa ja meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ensi kertaa silloin olin toisessa osakunnassa vieraissa. Laulettiin vielä hetkinen ja sitten lähdettiin liikkeelle Nordströmin taloon päin, uutta marseljeesia (Topeliuksen mukaelemaa) laulaen. Ylioppilaita yhtyi laumottain joukkoomme ja meitä oli varmaankin 100 miestä, kun Nordströmin asunnolle (Pohj. Esplanaati 41) saavuimme. Hänen ikkunansa ovat pihalle päin. Niiden edustalla huudettiin yhdestä suusta: 'Eläköön Nordström!' ja 'eläköön' kaikui vielä pitkän ajan. Nordström näyttäytyi ikkunassa. Kun palasimme ulos portin kautta, astui Nordström porstuansa ovelle, joka on kadun puolella, mutta ei virkkanut sanaakaan. Kaksinkertaisena kajahti nyt 'eläköön'. Hän meni sisään, me kävelimme pois. Olin hyvilläni, sillä tuo oli minusta reippainta, mitä ylioppilaskunta pitkiin aikoihin on tehnyt. Kävelimme yliopistoon ja lauloimme sen eteisessä. Ja taas käveltiin, kunnes Erottajalla pysähdyimme. Ehdotettiin, että mentäisiin johonkin ravintolaan ja juotaisiin malja ja niin päätettiinkin tehdä. Käveltiin takaisin ja mentiin Åhrstedtin ravintolaan Thessleffin talossa (nyk. Pohjoismainen pankki). Kaikki eivät tulleet, vaan useimmat tulivat. Siellä juotiin monta maljaa ja puheita pidettiin Nordströmille, Suomelle, laille ja totuudelle. Klo 12 palasimme hyvässä järjestyksessä kotiin. Tämä surullisesti iloinen päivä elää ikuisesti muistissani.

"Tänään puhutaan kaupungissa ainoastaan Nordströmistä. Hänen luennolleen oli saapunut suuri määrä muitakin kuin lainopin ylioppilaita, niiden joukossa minäkin. Hän luki verotuksesta y.m., jotenkin ikävästä aineesta niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet. Mutta kun hän oli ulosmenossa, kajahti taas huuto: 'Eläköön Nordström!' Hän kumarsi. Se ilahdutti sieluani. Ja hauskinta kaikesta on, että huhu kertoo asian jo sovitun. Mutta levottomia ylioppilaspiireissä vielä ollaan".

Viikkoa myöhemmin kirjoitin samaan päiväkirjaan: "Nyt on taas tyyntä. On näet kuulunut, että Nordströmin juttu, joka ei tainnut ollakaan niin vaarallinen kuin miksi sitä kuvattiin, on lopussa senjälkeen kuin Nordström eräässä puheessa on lausunut totuuksia konsistoriolle ja etenkin rehtorille. Mutta 29 p. illalla levisi se merkillinen tieto, että ylioppilaskunta seuraavaksi päiväksi klo 12 oli kutsuttu juhlasaliin. Siitä taas uutta puheenainetta läksi: koetettiin arvailla, mistä oli kysymys.

"Kello löi 12. Laumoittain tulvi ylioppilaita saliin, asettuen sohville; oli varmaankin 400 miestä saapuvilla. Vihdoin saapuivat kaikki inspehtorit; Nordström, Pohjolaisten inspehtori, pysähtyi oven luo. Vielä odotettiin hetki kylmässä salissa, kunnes vihdoin rehtori, Täti Magnificus, kahden vanhimman inspehtorin sekä yliopiston sihteerin seuraamana astui sisään. Kaikki oli hiljaista. Rehtori rupesi kimeällä äänellään kertomaan, että poliisi oli ilmoittanut (joka oli valetta), että ylioppilaiden on tapana illoilla laulaen marssia kaupungin kaduilla. Siitä syystä hän varotti heitä vasta laulamasta, koska se oli 'vaarallista' ja koska se oli kiellettyä, — sihteeri sai siitä lukea erään kanslerin kirjeen vuodelta 1827. Tämä oli petkutusta; sillä kurisäännöt ovat vuodelta 1828, eikä niissä laulamasta kielletä ja vanhemmat kanslerinkirjeet eivät siis kuulu asiaan. Senjälkeen rupesi rehtori hellemmistä asioista puhumaan, tarinoiden isänmaasta ja suomalaisten lainkuuliaisuudesta ja kehottaen meitä olemaan oikeita suomalaisia. Ja itkien hän pyysi ylioppilaita säästämään rehtoria 'tällaisista ikävyyksistä'. Sitten hän rupesi uhkailemaan, puhumaan, että viattomatkin saavat kärsiä ja että 'jälkimaailma teitä halveksii' (senvuoksi, että on laulettu kadulla), ja vetosi meidän oikeudentuntoonkin (ikäänkuin laulu olisi jotakin epämoraalista). Puheen kestäessä oltiin hiljaa, väliin vain kuului rykimistä ja jalan polkemista. Vahinko vain, ettei puhe sen enempää vaikuttanut; en luule että kukaan siitä oli edes harmistunutkaan, mutta monet nauroivat, sillä tarkoittihan puhe paljoa muutakin kuin laulua, vaikkei muusta puhuttu".

Nämä päiväkirjanotteet kuvaavat tuota aikaa ja silloista henkeä ylioppilaskunnassa aika hyvin.

* * * * *

Sanomalehdistömme oli v. 1843 vielä samassa viattomuuden tilassa kuin ennen eikä sen vaikutus opiskelevaan nuorisoon eikä muuhunkaan yleisöön ollut sanottava. Hels. Morgonbladia hoiti Fab. Collan kesään asti 1844, jolloin hän siirtyi Kuopioon uuden lukion lehtoriksi ja rehtoriksi ja Hels. Tidningarein toimittajaksi jäi Z. Topelius pitkäksi aikaa.

Mutta vuodesta 1844 alkoi uusivuosi Suomen sanomalehdistön historiassa. Joh. Vilh. Snellman oli, kuten jo olen maininnut, syyslukukauden alusta 1843 astunut virkaansa Kuopion ylemmän alkeiskoulun rehtorina. Tähän kaupunkiin oli edellisenä vuonna ent. majuri J. Karsten perustanut, paitsi kirjakaupan, myöskin kirjapainon, ja pian kuultiin, että tästä kirjapainosta seuraavan vuoden alussa rupeaisi ilmestymään Snellmanin toimittama sanomalehti. Jännityksellä uudesta lehdestä tarkempaa ilmoitusta odotettiin. Joulukuun alussa sellainen tulikin julkisuuteen, mutta se ei yleisölle vielä paljoa valaissut. Saatiin tietää, että uusi lehti tulisi olemaan nimeltään Saima, että se ilmestyisi kerran viikossa, että se tulisi olemaan kolmipalstainen suurta nelitaitteista muotoa ja että sen tilaushinta oli kaksi ruplaa hopeassa vuosikerralta. Muuten vain ilmoitettiin, että lehti, "aikomuksessa sisältää kaikenlaista ja sen ohessa vielä yhtä ja toista muutakin", piti "tarpeettomana ajan hukkana edeltäkäsin tarkemmin määritellä sisältöään".

Näytenumero jaettiin vuoden viime päivinä ja siitä sai kukin muodostaa itselleen käsityksen uuden lehden hengestä ja laadusta. Leikillisessä ohjelmakirjoituksessa sanoi Saima "aivan saman syyn aiheuttavan sen ilmestymisen kuin maan muidenkin lehtien". Siksi se kumarsi kunnioitettavalle yleisölle ja piti helposti arvattavana, mitä se tulisi sisältämään, "nim. ei paljo mitään, s.o. kaikkea sitä mitä on muissakin lehdissä". Sanoi sen lisäksi voivansa yhtä hyvin kuin kukaan muu "hyödyttää ja huvittaa yleisöä, tarjota valaisevaa ja hauskuuttavaa lukemista, pitää isänmaallisia asioita erityisesti silmällä j.n.e., — tietäähän sen, ettei yleisö kumminkaan ota sanomalehden lupauksia vakavalta kannalta, koska sen on vaikea vieraalla kielellä lausua, mitä isänmaallisuus oikeastaan on, koska yleisö jo ennakolta on valistunut ja koska ainoastaan korttipeli oikeastaan hauskuuttaa".

Se, mihin ohjelmakirjoituksessa leikillisesti viitattiin, lausuttiin selvemmin eräässä toisessa artikkelissa, joka koski aikakauskirjaa "Suomi". Siinä Snellman kumosi sen vallassaolevan harhaluulon, että muka maan sivistynyt yleisö olisi erittäin lukuhaluinen. Hän väitti päinvastoin, että sivistynyt yleisö meillä lukee paljo vähemmän kuin Ruotsissa ja että se siis tässäkin suhteessa on Euroopan sivistyneistä kansoista paljo jälellä. Turhaan etsii yksityisten kirjakaapeista. sanoi hän, jotakin uudenpaan historiaan, luonnontieteeseen tai kaunokirjallisuuteen kuuluvaa teosta; hän lisäsi kumminkin, että poikkeuksiakin on. Ja pääsyyn tähän vähäiseen lukuhaluun katsoi hän olevan siinä, että Suomella ei ole kansallista kirjallisuutta. — Sivistys, joka ei ole kansallinen, ei myöskään voi olla todellinen, yleisinhimillinen sivistys. Sellainen sivistys on pakostakin vailla kaikkea itsenäisyyttä, kaikkea kehittymisen voimaa. Ja ellei kansa muuta sivistysmäärää saavuta, niin se pakostakin kansakuntana häviää. Mutta kansan itsenäisen sivistyksen täytyy ilmetä sen omassa kielessä. — Myönnettävä on, että Suomella on oma uskonnollinen kansalliskirjallisuutensa ja että sen rikkaat kansanlaulut ja runot osottavat omaa sivistystäkin. Vaan sekä tämä sivistys että kirjallisuus on kansan suuren joukon oma, jotavastoin n.s. sivistynyt yhteiskuntaluokka on kokonaan tämän sivistyksen ulkopuolella. Siksi on kirjallinen sivistys Suomessa ainoastaan lainaa, mehutonta ja ytimetöntä pintapuolisuutta, joka ei voi synnyttää mitään kelvollista. Suurin syy tähän asiain tilaan on epäilemättä se, ettei maamme sivistynyt säätyluokka kieleltään eikä isoksi osaksi synnynnältäänkään kuulu suomalaiseen rotuun, joten sen sivistyskään ei suomalaiselle pohjalle perustu.

Tästä kirjoituksesta jo varsin hyvin selveni, mitä Snellman lehdellään tarkoitti. Yksi kieli = yksi kansa; se oli ja se tuli olemaan Saima-lehden perusajatus.

Lehteensä koetti Snellman kumminkin hankkia hyvin vaihtelevan sisällön. Ensi sivulla oli virallisia uutisia ja sen lisäksi tavallisesti pieniä tietoja. Ulkomaan valtiollisista uutisista kertoi lehti aivan lyhyesti ja leikillisessä taikka ivallisessa muodossa; vaikea lehden olikin vakavammalta kannalta hoitaa valtiollista osastoa, kun posti saapui Kuopioon ainoastaan kerran viikossa ja se talvella sen lisäksi vielä usein kelin takia myöhästyikin; väliin tapahtui, kuten Saima eräässä ensi numeroistaan kertoi, että, kun posti vihdoin saapui, siinä olleet lehdet olivat jäätyneet kokoon, joten niitä ei voitu erotella, ennenkuin Saima oli pantava painoon. Kotimaan uutisia käsitteli toimitus usein samalla tavalla kuin ulkomaisia, nim. kertoi ne leikillisessä ja huvittavassa muodossa.

Parhaiten höysti Snellman kumminkin lehteään niillä pienillä, terävillä ja ivallisilla muistutuksilla ja letkauksilla, joita hän melkein joka numerossa toisille lehdille jakeli. Ennen kaikkea kohtasivat nuo sutkaukset Topeliusta ja Hels. Tidningareja. Hän pilkkasi kauan tuon lehden ohjelmaansa ottamia, mutta näkymättömiä "suomalaisia pyrintöjä" ja sen varoitusta antautumasta "vähimpäänkään järkeilemiseen" sekä sen Snellmannin samoihin aikoihin toimittamalle "Maamiehen ystävälle" antamia isällisiä neuvoja muistaa "Suomen kansan syvästi uskonnollista pohjaväriä". Ja kaikki muutkin silloin ilmestyvät lehdet — Borgå Tidning, jota J. E. Öhman toimitti, Hels. Morgonblad, Åbo Underrättelser y.m. — saivat tuhka tiheään Saimassa pieniä virkistysletkauksia taikka syvemmin tai lieveämmin haavoittavia näsäyksiä.

Snellman ymmärsi kyllä itse, että nuo jatkuvat, hyökkäävät polemiikit kiinnittivät yleisön huomion hänen lehteensä suuremmassakin määrin kuin sen arvokkaat, johtavat kirjoitukset yhteiskunnallisista, valtiotaloudellisista ja muista aineista, sen kirjallisuusarvostelut, matkakertomukset, tarinat, Kantelettaren ruotsinnokset y.m., jotka täyttivät Saiman seuraavat sivut ja jotka melkein kaikki olivat toimittajan omasta kynästä lähteneitä. Sen hän tunnusti suoraan ensimmäisen vuosikerran lopulla eräässä kirjoituksessa "Sanomalehtiväittelyistä". Siinä hän näet kirjoitti m.m.: "Tässä lehdessä on väittely sanomalehdistömme laadusta sekä siitä, kuinka vähän se vastaa tarkoitustaan, ollut pysyvänä ja jatkuvana. Ehkä olemme sitä tehneet vähän omaksi hyväksemmekin, tietäen, että väittelyn puute pian tyhjentäisi kirjoitusaiheemme ja supistaisi vaikutusalamme. Samalla kumminkin olemme olleet vakuutetut siten hyödyttäneemme yhteistä asiaa. Meidän syyksemme ei voi lukea, että virkaveljemme ovat asettuneet ainoastaan itseään puolustamaan eivätkä käyneet yleiseen keskusteluun, jotta yhteisesti olisi saatu asia pohdituksi. Sitä on pidettävä vain inhimillisenä heikkoutena. Että heidän haavoitettu itserakkautensa on tehnyt heidän vastaväitteensä katkeriksi, se lie saman heikkouden syyksi luettava".

Samoin kuin Saiman polemiikit häiritsivät rauhan toisilta sanomalehdiltä, samoin häiritsivät sen johtavat kirjoitukset rauhan koko lukevalta yleisöltä. Heristettiin ensi aluksi korvia ja silmät aukenivat hämmästyksestä suuriksi, niinkuin hevosilta, kun ne ensi kerran näkevät junaveturin.

Kansallisesta kirjallisuudesta ja kansallisuusasiasta ilmestyi kirjoitus toisensa perästä samaan suuntaan kuin näytenumerossa ollut. Totta on, sanottiin niissä, että Suomessa korkeampi sivistys ei ole kansallinen ja että rahvaan sivistys siis on siitä aivan erillään. Kirjallisuutta, joka vastaisi kansakunnan sivistysmäärää, ei ole olemassa, ja mitä on, se on samoista syistä merkitystä vailla. On myönnettävä, että suomenkielen kohottaminen ja kehittäminen maan kirjallisuuden kieleksi on välttämätön ehto, jotta kirjallisuutta pääsisi syntymään. — "Suomenkieli on tätänykyä" — niin kirjoitti Snellman alussa vuotta 1845 — "yhtä sopiva kuin koskaan muulloin koulujen opetuskieleksi ja maan viralliseksi kieleksi. Kieli on sitä varten kylläkin sivistynyt, kunhan vain sivistyneitä miehiä olisi olemassa sitä käyttämään. Uusi sukupolvi tarvitaan suomalaista kansallisuutta kohottamaan ja suomenkieltä viljelemään, sukupolvi, joka rakkaudesta suomenkieleen on saanut kyvyn ruveta sitä käyttämään. Vaaditaan uusi sukupolvi", niin lausuttiin vielä toistamiseen, "joka on kasvanut kansallisen sivistyksen vaikutuksen alaisena. Se. mitä nyt sanotaan Suomen kansan sivistykseksi, on haluton ja voimaton kerjäläinen, jolta ei voi odottaa mitään toimintakykyä ja joka edelleen elää näennäistä elämätään. ei omasta työstään ja ansiostaan, vaan niistä muruista, joita rikkaiden pöydiltä putoo".

Yksi osa yleisöstä luki näitä uusia ja rohkeita väitteitä suurella ihastuksella. Melkein kaikki olivat jo valmiit tunnustamaan, että suomenkielen kehittäminen ja kohottaminen sivistyskieleksi oli kansalle elinehto. Samoin rupesi melkein joka mies oivaltamaan, että sivistyneiden suhde kansaan, kansakunnan suurimpaan osaan, ei voinut jäädä niin eristetyksi kuin se oli ollut, jos mieli kansallista olemassaoloamme säilyttää. Mutta sitä eivät kaikki voineet oppia ymmärtämään, että maan korkeammassa sivistyksessä ei olisi ollut mitään kansallista, että se kirjallisuus, joka oli olemassa, olisi ollut kansalle ihan merkitystä vailla ja ettei mitään siitä, jota ei oltu suomeksi kirjoitettu, koskan voitaisi pitää Suomen kansalliseen kirjallisuuteen kuuluvana. — Ja vielä vähemmän meidän päivinä ymmärrettäisiin, että J. V. Snellmanin, J. L. Runebergin. M. A. Castrénin, Fr. Cygnaeuksen y.m. kirjat olisivat Suomen kansakunnalle merkitystä vailla ja etteivät ne kuuluisi Suomen kansalliseen kirjallisuuteen.

Yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin kansallisissa teorioissaan ei Snellman onneksi ollut sovittaessaan niitä käytäntöön. Keinoina suomalaisen kansalliskirjallisuuden aikaansaamiseksi ehdotti Snellman ensiksi varsin vaatimattomasti, että ulkomaisia kaunokirjallisia teoksia olisi ruvettava suomenkielelle kääntämään ja että suomenkielen taitoa ruvettaisiin kehittämään käyttämällä sitä kouluissa opetuskielenä. Jälkimmäisestä reformista oli hän sitä mieltä, että se ei suinkaan voisi yhdellä iskulla tapahtua, "vaan että muutos kenties ensiksi olisi toimeenpantava esim. alemmissa alkeiskouluissa ja ehkäpä ainoastaan erinäisissä opetusaineissa, joiden joukkoon myöskin ruotsin kieliopin pitäisi kuulua". Ja yhtä luonnollisena piti hän, että suomenkieltä ei voisi asettaa opetuskieleksi "erinäisiin Pohjanmaan eikä Uudenmaan rannikkoseutuihin". — Tuota vaatimustaan opetuskielen muuttamisesta suomeksi alemmissa alkeiskouluissa uudisti Snellman moneen kertaan ja siihen hän rajaittuikin. Kun häntä soimattiin suurista kumoushankkeista, vastasi hän kerran lopulla vuotta 1844: "On puhuttu kaikenlaisista 'puolueista' suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi Suomessa ja myöskin puolueesta, joka vaatii ruotsinkielen perinpohjaista hävittämistä ja suomenkielen asettamista heti sen sijalle. Missä tämä puolue piilee, sitäpä ei kukaan taida tietää. Rohkeimmat toivomukset, joita julkisuudessa on lausuttu suomenkielen 'heti' tapahtuvan edun hyväksi, ovat tarkottaneet sen asettamista osaksi alempain alkeiskoulujen opetuskieleksi. Tämä vähäinen vaatimus on jo antanut erinäisten mielipiteitten äänenkannattajille, jotka ovat tottuneet puhumaan yleisen mielipiteen nimessä, aiheen puhua suomalaisista äärimmäisyysmiehistä". — Vielä seuraavan vuoden alkupuolella vastusti Saima erästä Morgonbladetin vaatimusta, että suomenkieli olisi kouluihin siirrettävä latinankielen tilalle; tätä vaatimusta se sanoi liioitteluksi ja puolusti voimakkaasti latinankielen oppimista. Mutta samalla Saima vaati suomenkieltä niiden alkeiskoulujen opetuskieleksi, jotka sijaitsevat suomenkielisissä paikkakunnissa. Samalla se kumminkin tunnusti, että "vaatimuksemme tässä kohden ovat kasvaneet samalla kuin toiveet ovat lisääntyneet. Se lämpöisempi ja yleisempi harrastus suomenkielen unhotettuja oikeuksia kohtaan, kuin mitä olimme uskaltaneet toivoakaan, se jalo vapaamielisyys, joka on ilahduttanut yleistä näitä asioita koskevaa keskustelua, se on antanut meille oikeuden kiinnittää iloisia toiveita tulevaisuuteen".

Muut sanomalehdet, vaikka niitä vaivasikin se kurittajan toimi, johon Saima oli ruvennut, eivät voineet olla saamatta vaikutuksia Kuopion lehden herättävistä torventoitotuksista, se niistä kyllä näkyi. Hels. Morgonbladetin ensi numerossa 1844 oli F. Collan jo hänkin lausunut, että se germaaninen sivistys, jonka sivistynyt luokka meillä lapsuudestaan saakka oli omistanut, olisi asetettava todella kansalliselle pohjalle; että, koska kaiken sivistyksen ensimmäinen ehto on kieli, niin edellyttää todellinen, kansallinen sivistys myöskin kansallista kieltä, meillä suomenkieltä: että vastaisen sukupolven tulee uhrata ruotsalaisen itsekkäisyytensä ja yhtyä kansallisiin rientoihin, mikäli niissä on hyvää ja oikeaa: että siinä tosin ei saa hätäillä eikä ryhtyä äkillisiin muutoksiin "jota syystä voitaisiin sanoa fennomaniaksi"; mutta että kumminkin "aika on tullut, jolloin vastaisten virkamiesten, vähitellen, mutta yleisesti, tulee täysin oppia suomenkieltä ja jolloin he ovat saatettavat tilaisuuteen sitä oppimaan". — Ja Hels. Tidningarein ensi numerossa 1845 saatiin lukea Z. Topeliuksen kirjoittama kaunis ja taivuttava kehoitus "Suomen äideille", että koettaisivat opettaa lapsilleen suomenkieltä sekä rakkautta maahan ja kansaan, että kasvattaisivat sukupolven, joka voisi "sovittaa sivistyksen ja kansan. Ei kukaan pyydä", niin hän kirjoitti, "että kieltäisitte lapsianne oppimasta ruotsia. Ruotsalainen sivistys olkoon kallis niille ja teille, kuten tähänkin asti, ja mitä hyvää ja hyödyllistä muista kansoista löydätte, se opettakaa heille, kuten ennenkin. Yhtä vain, yksinkertaista ja luonnollista, teiltä vaaditaan: opettakaa lapsianne rakastamaan kansaansa edellä muitten kansojen, kieltään edellä muitten kielien ja maataan edellä muitten maitten maan päällä". Vieläpä ruotsinmaalainen Berndtsonkin, joka kesästä 1844 Collanin jälkeen otti Hels. Morgonbladetin haltuunsa, ja joka kynästään runsaasti antoi sekä runoa että suorasanaista tulvata, teki runomitalla (elokuussa 1844) tämäntapaisia "Kysymyksiä":

"Pitäisikö suomenkielen hävitä ja Väinämöisen menettää kotipaikkansa sen kansan luona, jolle hän henkensä antoi? Koittaako päivä, jolloin Suomiäidin täytyy valittaa, että sen pojat ovat unhottaneet, että maan ja kansan tulee toisiaan ymmärtää?

"Eikö kielemme kelpaa elämätämme varten, eikö se ole kyllin voimakas oikeutta ja lakia lausumaan. Onko se liian köyhä totuuksia julistamaan. Onko se liian kova kauneutta tulkitsemaan?

"Viipyykö Suomen kansa vielä? Vai kohottautuuko se rohkeasti omintakeiseen sivistykseen?" j.n.e.

* * * * *

Vaan myöskin toisenlaisia ääniä kuului silloin tällöin sanomalehdissä. Niin kirjoitti esim. syksyllä 1844 Åbo Tidn:ihin eräs lähettäjä, nimimerkki "Suomalainen", artikkelin, väittäen ei ainoastaan suomenkielen kehittämisen ja yleisemmän käyttämisen Suomessa tarpeettomaksi, vaan myöskin Suomen kansallisen kehityksen kokonaan mahdottomaksi. Tuo kehitys oli muka mahdoton siitä syystä, että Suomi aina on kuulunut mahtavampain naapurein alle ja että se on ollut ja on niistä riippuvainen. Suomen kansallisuuden ei siitä syystä tarvitse kuolla. Sillä kansallisuus voi säilyä, vaikkakin se luopuisi kielestään, tavoistaan ja yhteiskunnallisesta omituisuudestaan, sen muka osottavat Irokeesit ja Chippeway-intiaanit, Irlantilaiset ja Gaeliläiset, Suomi ei voi tulla toimeen niin sivistymättömällä kielellä kuin suomenkielellä; suomenkielen viralliseksi saattaminen olisi vääryyttä, koska maan ruotsiapuhuva väestö ei sitä tunne eikä siis voisi valvoa oikeuttaan ja koska siten vihaa ja katkeruutta syntyisi suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.

Nämä viimemainitut väitteet olivat melkein samat kuin ne, joita suomalaisuuden pyrinnön vastustajat viimeisiin asti ovat esittäneet. Vaan tuossa kirjoituksessa niitä erittäin kömpelösti esitettiin ja niitä oli siis yhtä helppo vastustaa kuin noita ensimmäisiä syitä. Jo ennenkuin Snellman ehti puuttua asiaan ilmestyi Hels. Morgonbladetiin lähetetty "Vastine", joka herätti tavatonta huomiota ja jossa A. T:n kirjoittajan tyhmiä väitteitä reippaasti, voimakkaasti ja murhaavasti kumottiin. "Kysymyksessä olevan artikkelin kumoamiseen", sanoi vastalausuja, joka muuten oli Snellmanin jyrkällä kannalla kieli- ja kansallisuusasiassa, "ei tarvitsisi sanoja tuhlata, ellei sitä voisi pitää erään puolueen mielipiteenilmauksena, erään kansassamme olevan vanhan hapatuksen, joka ei ole voinut kehittyä käsittämään kansan tarvetta säilyttää kansallisuuttaan eikä ymmärrä, että nyt herännyt suomenkielen harrastus on taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua kansan vastaisen olemassaolon puolesta. Pitää olla joko raukkamaisen, tyhmän taikka toisen kansan jäsenen sen, joka voi epäillä tämän pyrinnön menestymistä, sittenkuin se kerta on henkiin herätetty". Saima painattikin tämän vastineen kokonaisuudessaan, sanoen sitä "mainioksi kirjoitukseksi, epäilemättä parhaaksi, jota on Suomen sanomalehden palstoilla luettu". Snellman muistutti vain, että kirjoitus oli nimetön. Mutta pian tuli sen tekijä tunnetuksi: saatiin näet tietää, että vastineen oli kirjoittanut edellämainittu Turun osakunnan kuraattori maist. S. G. Elmgren, joka tällä ja muutamilla muilla Hels. Morgonbladetissa julkaisemillaan artikkeleilla loistavasti alotti sanomalehtimiesuransa, jolla hän sittemmin, seuraavan vuoden alusta, Morgonbladetin vakinaisena aputoimittajana työskenteli. Uutta suuntaa vastaan kieliasiassa esiintyi vielä silloin tällöin sanomalehdissä joku n.s. "rehellinen" taikka "maltillinen suomalainen" taikka joku "Irokeesiystävä", joksi nyt kansallisuusasian vastustajia oli ruvettu sanomaan. Ne vain antoivat Saimalle aihetta uudelleen selvitellä ja terotella oppejaan.

* * * * *

Ylioppilasnuorisossa näkyi luonnollisesti Saiman vaikutus huomattavammin kuin missään muissa piireissä. Kansallinen itsetajunta meissä nuorissa selvenemistään selveni ja suomenkielen harrastus — fennomania, jos niin tahtoo — rupesi mahtavasti laajenemaan.

Kerronpa tässä itsestäni. Niinkuin melkein kaikki Helsingin lapset en osannut suomea ollenkaan. Olihan kyllä suomenkieltä paljokin kuultu, mutta luettu sitä ei oltu yhtään sanaa eikä kukaan ollut kehoittanut tätä kieltä oppimaan. Mikäli kyökissä, torilla ja kievareissa piti käyttää sitä kieltä, jota kansan enemmistö puhui, sen nyt aina osasi, niin arveltiin, — eikähän enempää tarvittukaan. Mutta nyt kaikuivat Saiman herätyshuudot ja niiden seuraukset. Nyt opittiin ensi aluksi ainakin häpeämään puuttuvaa suomenkielen taitoa. Ja sillä oli jo paljo voitettu.

Kuten jo ohimennen olen maininnut, ruvettiin Kuopiossa samoihin aikoihin kuin Saimaa eli alusta vuotta 1844 ulosantamaan "Maamiehen Ystävää". Snellman hoiti kolmena ensi kuukautena tämänkin lehden toimitusta, mutta siitä huolimatta, ja vaikka vuodesta 1841 ei yhtään suomenkielistä lehteä ollut ilmestynyt, ei sen tilaajamäärä tahtonut karttua. Neljän viikon perästä ilmoitettiin, että tuolla uudella kansanlehdellä ei ollut kuin 115 tilaajaa ja että lehti semmoisilla enteillä katsoi jatkumisensa mahdottomaksi. Silloin perustivat ylioppilaat eri tahoilla pieniä liittoja tilatakseen yhdessä ja kannattaakseen tuota ainoaa suomenkielistä sanomalehteä. Sellaisen yhtiön perustimme mekin, pari hyvää ystävää ja minä ja samalla päätimme tuosta pienestä lehdestä oppia suomenkielen ensi alkeita. Se oli ensi askel.

Syksyllä samana vuonna 1844 piti M. A. Castrén esitelmiä suomenkielen kieliopista. Ne mahtavat, selvät ja tyynet sanat, joilla tämä vaikutuskykyinen mies selitti suomenkielen merkitystä meille kansallisessa suhteessa, vaikuttivat enemmän kuin mikään muu sekä minuun että moneen muuhun. En epäillyt enää, mitä oli tehtävä. Kävin heti kirjoihin käsiksi ja tutkin Renvallin kielioppia, Lönnrotin "Suomi"-kirjassa julkaisemia Lisiä Suomen kielioppiin. Stenbäckin (v. Beckerin mukaan laatimaa) lauseoppia ja kaikkea muuta, mitä suomenkielen kieliopin alalta painettua oli. Yhä kehittyäkseni nautin keväällä yksityisopetusta Sakari Sakarinpojan Cajanderin luona, joka oli omituinen ilmiö siihen aikaan, ylioppilas ja jonkunlainen kirjailija; hän esiintyi usein todellisen suomalaisuuden apostolina ja sen ohessa, ollen usein puettuna savolaiseen nuttuun ja pieksuihin, suurella mielihyvällä todellisena talonpoikana. Hänen johdollaan luin osia Kalevalasta ja Kantelettaresta, joita tulkitsemaan sen ajan sanakirjat eivät riittäneet. Ja jotta käytännöllisestikin suomenkieltä oppisimme, päätimme erään hyvän toverin kanssa, heti lukukauden loputtua, lähteä Savoon ja asettua johonkin talonpoikaistaloon koko kesäksi. Monet muut toverukset tekivät samanlaisen päätöksen, useita kesäyhtiöitä muodostui.

Aikaa kuvaavana ja tavallaan merkillisenäkin tapauksena tahdon kertoa Savokarjalaisen osakunnan vuosijuhlasta maalisk. 9 p. 1845. Olin siihen juhlaan vieraaksi kutsuttu. "Nämä ensimmäiset kansalliset kemut joissa olin", niin olen päiväkirjaani kirjoittanut, "pidettiin Hotel de Bellevuessä (Palmqvistin kivitalossa). Sen suuri sali soveltui hyvin tähän tarkoitukseen. Vilkkautta oli juhlassa. Inspehtori, vanha ukko Lagus, luki ikävän esitelmän mustalaisista. Tavanmukaisia virallisia puheita pidettiin suuret määrät ja niihin vastattiin. Mutta vieraille osakunnille pidetty puhe oli harvinainen. Sen piti Rob. v. Fieandt suomeksi. Se herätti yleistä hämmästystä, sillä suomenkieli kaikui puhujan suusta erinomaisen kauniilta. Siihen vastasi pohjolainen C. G. Borg, myöskin suomeksi, hyvin pitkästi. Sitten astui piispa Ottelin, joka satunnaisesti oli kaupungissa ja oli kutsuttu vieraaksi juhlaan, esiin ja piti samoin suomenkielisen puheen. Ja kuraattori Kellgren vastasi siihen suomeksi. Vielä toistamiseen puhui piispa ja hänelle vastasi Sakari Cajander, puhuen talonpoikain puolesta aito savolaisella murteella. Vielä illallisen jälkeenkin puhui piispa suomea. Ensi kerran silloin lie ylioppilasjuhlassa suomea puhuttu ja heti sitä näin runsaasti puhuttiin. Minä — yhtävähän kuin eräs myöhempi puhuja Holsti, joka siihen viittasi — en korvallani enkä ymmärrykselläni näitä puheita tajunnut, vaan sydämmellä ja tunteella ne ymmärsin. Iloitsin ja samalla — häpesin".

Uutta todella oli että suomea osakuntajuhlassa puhuttiin, niin huomiota herättävästi uutta, että siitä mainittiin ei ainoastaan Hels. Tidn:ssa, vaan Saimassakin, joka ilolla kertoi, että Porvoon piispa Helsingissä käydessään oli julkisesti puhunut suomea sekä savokarjalaisten juhlassa että eräässä koulutarkastuksessa. Lehti lisäsi: "Ulkomaalainen tuskin ymmärtäisi, miksi tätä Suomessa pidetään tärkeänä tapauksena".

* * * * *

Savokarjalainen osakunta näihin aikoihin vilkastumistaan vilkastui ja isänmaallisessa innostuksessa tahtoi tämä osakunta, jonka kuraattoriksi Fab. Collanin jälkeen Herm. Kellgren oli tullut, käydä eturinnassa. Pohjolaiset olivat jo keväällä 1843 julkaisseet ensi vihon lentokirjaansa "Joukahaista", jossa oli kirjoituksia sellaisilta miehiltä kuin Franzénilta, Runebergiltä, Stenbäckiltä, Cygnaeukselta y.m. Tämänlaista julkaisua eivät savolaiset tuumineet; mutta hekin tahtoivat kirjallisella toiminnalla vaikuttaa ja vaikuttaa suoraan kansaan. Jo keväällä 1845 syntyi ensimmäinen sarja "Lukemisia Suomen kansan hyödyksi", jonka jatkoksi kaksi vihkoa seuraavina vuosina ilmestyi. Vihko, jossa m.m. oli Aug. Ahlqvistin suomennos "Hauta Perhossa", Puhakan runo, vuoropuheluja kansakoulujen perustamisesta ja yleisen maantiedon johdanto ynnä siihen liittyvä värillinen maapallon ja Euroopan kartta — se oli laillaan merkillinen ilmiö ja se tuotti savolaisille todellista kunniaa. En voi unhottaa sitä lämpöä ja ylpeyttä, jolla he itse vihkoaan katselivat, kun se vihdoin oli painosta valmistunut ja kun he käyttivät päiviään ja öitään pannakseen pakettiin noita muutamia tuhansia kappaleita; melkein jokaisella ylioppilaalla oli sinä kevännä Helsingistä lähtiessään tukku näitä "Lukemisia", joilla he nyt aikoivat levittää valoa kansan sekaan.

Kirjallisella alalla rupesi nyt näkymään aivan harvinaista vilkkautta. Varsinkin runouden alalla oli tuo aika erittäin hedelmällinen. Jo jouluksi 1844 oli ensimmäinen runollinen kalenteri Suomessa ilmestynyt, nimeltä Necken, toimittaja F. Berndtson, ja siihen olivat apua antaneet: Nervander, Cygnaeus, Snellman, Lille, Törnegren, Topelius, Kellgren, Qvanten y.m. Berndtson, joka vuodesta 1845 oli laajentanut Morgonbladetia, joksi sen nimi silloin muuttui, oli päivän sankareita ja alituiseen toimessa. Kun hänellä oli tuo onnellinen kyky, että hän sekä suorasanaisesti että runomittaisesti saattoi kirjoittaa melkein mistä aiheesta tahansa ja kun hänellä rinnallaan aputoimittajana oli tuo tietorikas Elmgren sai hän kehitetyksi Morgonbladin paljo monipuolisemmaksi ja vilkkaammaksi kuin ennen. Niinpä herättivät hänen ivalliset runonsa "Pimeydessä", "Valossa" y.m. suurta huomiota. — Z. Topeliuksen runollinen sielu ei ollut vahingoittunut Snellmanin alituisista näsäyksistä eikä opetuksista, vaan hän lauloi juuri näihin aikoihin monet ihanimmista lyyrillisistä runoistaan ja julkasi keväällä 1845 ensi runovihkonsa, "Ljungblommor". Samoihin aikoihin painatti F. Cygnaeus, joka oleskeli Etelä-Euroopassa — ja jonka Bolognasta tilattavaksi tarjottu aikakauskirja "Silmäyksiä Eurooppaan" ei koskaan ilmestynyt — ensi vihon runokokoelmaansa "Valoa ja Varjoa". Sama kevättulva synnytti vielä uuden runollisen kalenterin "Lärkan" (Leivo), jonka ulosantoivat nuo nuoret runoilijat Emil v. Qvanten ja Nestor Tallgren. — Pohjolaisella osakunnalla oli myös jo toinen vihko "Joukahaistaan" valmiina ja siinä vihossa, jossa nyt oli sekasin suomea ja ruotsia, oli Runebergin vastaus Saiman arvosteluun "Kuningas Fjalarista", Topeliuksen aikoinaan paljon riidan alaisena ollut kirjoitus: "Onko Suomen kansalla historiaa", Holstin etevä kirjoitus Shakespearin Hamletista, ja J. J. Tengströmin historiallinen tutkimus sekä hänen poikansa R. Tengströmin kirjoitus Kalevalassa kuvatusta Suomen kansasta. Ja vielä samoina päivinä nuo nuorteat miehet, H. Kellgren, R. Tengström ja K. Tigerstedt toimittivat ensi vihon "Fosterländskt albumia", jossa Kellgren julkaisi suomalaisten ja virolaisten kansanlaulujen käännöksiä, Tengström esitti erinomaisen arvosteluntapaisen Kalevalatutkimuksen ja Tigerstedt kertoi, mitä islantilaiset tarut tietävät muinaisista suomalaisista.