NUORUKAISESTA MIEHEKSI 1850-1860.

Kun nimitän sen vuosikymmenen, jonka muistoja nyt lähden kertomaan, siirtymisajaksi nuoruudesta miehuuteen, en ajattele niin paljo itseäni, kuin kansallisen itsetunnon kehittymistä. Tässä suhteessa oli 1830-luku ensimmäisen heräämisen aikaa; 1840-luku oli nuoruuden innostuksen aikaa; 1850-luvusta tuli aikakausi, jonka kuluessa mahtavasti vaikuttavat valtiolliset tapahtumat — ensiksi itämainen sota ja sen sekä suoranaiset että välilliset vaikutukset Suomeen ja sitten hallitsijanvaihdos ja siitä johtuvat, muuttuneet hallintoperiaatteet — pakostakin saattoivat mielet vakavasti ja miehevästi miettimään, mitä Suomen kansan oli toivottava, tehtävä ja tekemättä jätettävä, voidakseen säilyttää itselleen sijan "kansakuntain joukossa".

Se valoisampi sarastus, jonka me nuoret olimme nähneet nousevan maailmassa v. 1848, oli jo 1850-luvun alussa kadonnut. Kaikki rohkeasti rakentamamme ilmalinnat olivat jo muuttuneet "suitsuaviksi raunioiksi". Unkarin kukistumisen jälkeen elokuussa 1849 oli suuri vallan kumousdraama päättynyt; taantumisen aika, yleinen väsähtyminen ja näennäinen tyyneys vallitsi jo Euroopassa.

Itsemme ja maamme hyväksi ei meillä ollut mitään suoranaisia toiveita ollut. Olihan meillä, valon sarastaessa muussa valtiollisessa maailmassa, näköpiiri yhä pimennyt. "Kamala oli meille viime vuosi. Sulkua, kuristusta joka alalla ja joka päivä. Nordenstam riehuu. Kaikki hajoo." Tämä lause, jonka olen löytänyt päiväkirjastani v. 1849 lopulta, todistanee osaltaan, millainen mieliala silloin oli.

Mutta nuoret mielet eivät kumminkaan lannistuneet. Emme lakanneet uskomasta kansamme emmekä maamme tulevaisuuteen. Pysyimme yhä edelleen rohkealla ja iloisella mielellä.

* * * * *

Jos olot muuten olivat painostavia, niin tunsin ainakin minä, maisterinvihkiäisten jälkeen, itseni vapaaksi tutkintopuuhista astuakseni elämän toimintaan.

Promotsioonijuhlat (ne pidettiin nyt ensi kerran ruotsiksi) ja niiden jälkijuhlat olivat minulle, samoinkuin kaikille uusille maistereille, olleet erinomaisen hauskat. Kohta juhlan jälkeen lähtivät nuoret, niinkuin tavallisesti, eri tahoille — lepäämään laakereillaan. Pari lähintä promotsiooniystävääni, Karl Collan, Kasimir Palmroth ja minä teimme pienen huvimatkan Turkuun; lähdimme juhannusaattona matkalle. Mainitsen tämän matkan, jota kesti kaksi viikkoa ja jonka ajan melkein yhtämittaa leikkiä laskien vietimme, ainoastaan muistoni todistuksena siitä, että vaikka aika olikin "kamala", mielet eivät siltä olleet tuoreuttaan menettäneet, Vaan lienevät jotkut salakavalat basillit, (joista ei kumminkaan siihen aikaan tietty mitään), vaanineet meitä Ruissalon puistossa taikka muualla, sillä kohta Helsinkiin palattuamme meistä kaksi matkatoverusta, nimittäin Palmroth ja minä, jouduimme yhteen aikaan lavantautiin ("Ruissalon kuumeeseen", joksi me tautia kutsuimme), joka tauti ei meille kummallekaan toki käynyt kovin vaikeaksi.

Tämä tauti kumminkin häiritsi laatimaani opinto- ja elämän ohjelmaa. Aikomukseni oli näet ollut, heti tutkinnon suoritettuani, lähteä Tanskaan ja Norjaan tutustumaan näiden maiden valtiollisiin ja kirjallisiin oloihin. Lavantaudista äsken parantuneena arvelin kumminkin parhaaksi pysyä ensi talven kotona ja lykätä aijotun matkani seuraavaan vuoteen. Aluksi käytin syksyn kuluessa aikani kirjoittaakseni m.m. pari sanomalehtikirjoitusta: Morgonbladettiin koko ankaran arvostelun eräästä äsken ilmestyneestä Suomen historiasta, jonka johdosta jouduin väittelyyn Litteraturbladetin toimittajan, ystäväni Elmgrenin kanssa. Vähää myöhemmin nousi muutamain ystäväini ja minun välillä kysymys yhtiön muodostamisesta Morgonbladetin haltuunottamista varten; vaan tämä tuuma kaikeksi onneksi raukesi.

Nuorten mieliä jännittivät muuten sinä syksynä liian paljo yliopiston sisälliset olot. "Nordestamin hirmuvalta" kävi yhä tukalammaksi. Jo keväällä 1850 esim. oli varakansleri, niiden säännönmuutosten johdosta, joita kesäk. 4 p. 1849 ilmestyneen julistuksen mukaisesti oli tehtävä Akateemisen lukuyhdistyksen sääntöihin, ruvennut sekaantumaan tämän yhdistyksen puhtaasti kirjallisiinkin toimiin. Niin vaati hän yksityisesti senssoroitaviksi lentokirjoja, joita oli ilmoitettu yhdistyksen ostaneen (Fryxellin ja Geijerin kirjoitukset ylimysten tuomitsemisesta Ruotsin historiassa) sekä määräsi, että yhdistyksen puheenjohtajan pitäisi joka kerta erikseen pyytää lupaa varakanslerilta luentojen pitämiseen yhdistyksessä.

Mutta vasta syksypuoleen samana vuonna rupesi, niin voisi sanoa, aika täyttymään. Elok. 10 p. 1850 lähetettiin näet kanslerinvirastosta yliopiston konsistoriolie tärkeä ja perinpohjainen kirje "niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä kurinpidon helpottamiseksi yliopistossa". Ilmoitettiin, että nämä toimenpiteet olivat varakanslerin ehdottamat, ja muutoksilla, joita niihin kreivi Armfelt suullisesti neuvotellessaan varakanslerin kanssa oli tehnyt, olivat ne esitetyt kanslerille, perintöruhtinaalle, joka ne heinäk. 23 p. alisti keisarin ratkaistaviksi.

1:ssä kohdassa tätä merkillistä kirjettä määrättiin, että varakanslerille, jotta hän helpommin voisi velvollisuutensa mukaisesti valvoa ylioppilaselämän järjestystä, tapoja, siveyttä ja siivoa käytöstä, myönnetään oikeus "ei ainoastaan muistuttaa asianomaisia tarmokkaasti rankaisemaan rikkomuksia ja valvomaan lakien noudattamista tässä kohden, vaan myöskin ryhtyä sellaisiin rankaisemistoimenpiteisiin, joita voidaan pitää tarpeellisina ja tarkoituksenmukaisina, järjestyksen ja hyvien tapojen säilyttämiseksi ja edistämiseksi".

2:ssa kohdassa säädettiin, että rehtorin määräykset kurinpitoasioissa samoinkuin kurinpitokomissioonin päätökset olivat ilmoitettavat varakanslerille, jolla oli oikeus päätöksiä koventaa taikka lieventää, kumminkin velvollisuudella ilmoittaa niistä toimenpiteistään kanslerille. Kaikki konsistorion päätökset kurinpitoasioissa olivat varakanslerille lähetettävät, ja hänen tuli alistaa ne kanslerin tutkittaviksi ja ratkaistaviksi.

3:s kohta oli näinkuuluva: "Ylioppilaita kielletään kodeistaan poistumasta muussa puvussa kuin alempana luetelluissa vormupukimissa; kumminkin käyttäkööt ne, jotka oppiarvon ovat suorittaneet, jos tahtovat, siviilipukuakin, kumminkin ehdolla, että he juhlatilaisuuksissa ja kaikissa esityksissä ovat vormupuvussa". Vormupuvuksi jäi "sama kuin ennen" (1:ssä osassa kuvattu) sotilasmalliin leikattu, tummansininen jäykkäkauluksinen takki ja lyyryniekat napit: sen lisäksi kolmikulmainen, kokardiotsainen hattu ja miekka. Tätä vormupukua oli juhlatilaisuuksissa käytettävä. Muulloin oli käytettävä vormutakkia kahdella nappirivillä, kuusi nappia kummallakin puolen: sininen vuori ja kaulusta mustaa samettia. "Vormupukuun kuuluu sitäpaitse — niin määrättiin vielä — 1) samallaisesta kankaasta tehdyt housut, 2) sotilasmallinen virkalakki, lippu musta ja panta mustaa samettia, jonka keskelle, lipun kohdalle, on ommeltava kullatusta pronssista tehty lyyry ja 3) sotilasmallinen päällystakki, harmahtavasta verasta, mustalla samettikaulustalla". — Tätä vormupukua oli v:n 1851 alusta ruvettava alituisesti käyttämään; pakollista se oli kumminkin ainoastaan niille ylioppilaille, jotka syysk. 15 p:n jälkeen 1850 tulivat yliopistoon.

Vielä määrättiin 4:ssä kohdassa, että ylioppilas, joka yön aikaan joutui kiinni, oli säilytettävä poliisikamarissa taikka päävahdissa seuraavaan aamuun, jolloin hän oli vietävä rehtorin luo.

"Ylioppilaiden hyvän järjestyksen valvomista varten yliopistokaupungissa", niin määrättiin 5:ssä kohdassa, oli asetettava rehtorinapulainen, nimeltään ylioppilasten inspehtori, jonka käytettäväksi annettiin aluksi 6 palvelijaa eli n.s. pedelliä. Jokaisella näistä pedelleistä tuli, virantoimituksessa ollessaan, olla kädessään musta valkonuppinen sauva, ja hänen piti, koska vain tahtoi, päästä julkisiin paikkoihin, kuten esim. ravintoloihin, sekä voida tarvittaessa valallaan vahvistaa tiedonantajaan, ja hänellä tuli olla sama turva ja varmuus, jonka laki myöntää poliiseille ja sotilasvahdeille.

Lopuksi 6-8 kohdissa määriteltiin, miten ylioppilasten inspehtori ja pedellit olivat toimiinsa asetettavat, sekä heidän velvollisuuksistaan, pukimistaan ja palkkaeduistaan, jotka eivät olleet pienet. Pedellit saivat näet palkakseen 180 ruplaa ja vaatetusavuksi 28 ruplaa (hopeata) vuodessa. Uutteruudesta ja täsmällisyydestä palkkioksi oli pedelleille sitäpaitse aina viiden vuoden perästä annettava neljäs osa palkasta lisäksi, kunnes se oli kasvanut kaksinkertaiseksi.

Minkälaista mielialaa nämä toimenpiteet pakostakin synnyttivät ylioppilasnuorisossa, sitä ei minun tarvitse kuvata. Ja yliopiston opettajista tuntuivat nämä toimenpiteet, jotka tulivat kuin pilvistä, ilman että heitä oli kuulusteltu taikka valmistettu, yhtä loukkaavilta. Kun tuo merkillinen kanslerinkirje esitettiin konsistoriossa, syysk. 18 p., syntyi siellä siitä syvä ja vakava keskustelu. Useat jäsenet huomauttivat terävästi ja varmasti, että nämä määräykset olivat asetustenvastaisella tavalla syntyneet ja lopputulos keskustelusta oli. että konsistorio, joka "ei voinut olla huomaamatta, että tässä asiassa, joka syvästi koskee yliopiston sisällistä elämätä, varakansleri on kääntynyt H. K. K. Kanslerin puoleen, jättämättä konsistoriolle tilaisuutta antaa siitä lausuntoa", päätti pyytää Kanslerilta, "että H. K. K. suvaitsisi armossa käskeä varakanslerin vasta, niinkuin ennenkin on tapahtunut, kun on kysymyksessä yliopistoasioita, jotka ovat H. K. K. ratkaistavia, noudattaa yliopiston sääntöjen 39:n §:n määräystä."

Tämä vastalause kaikui, niinkuin monet muut, tyhjään avaruuteen. Konsistorio ei saanut mitään vastausta eikä sen huomautuksesta ollut mitään seurauksia. Ja kanslerinkirjeessä mainitut toimenpiteet pantiin viipymättä täytäntöön. Aluksi käskettiin rehtorin muistuttaa uusille ylioppilaille, että heidän tuli, ennenkuin kanslerin kirje heille luettiin, käydä varakanslerin luona, jotta tämä yksityisesti "oppisi tuntemaan jokaisen yliopistossa opiskelevan nuorukaisen". Nuo kuusi pedelliä, asianomaisissa virkapuvuissaan ja sauvat kädessään, ryhtyivät jo syksyn kuluessa toimeensa. Yksi pedelli ynnä yksi kaupungin poliisimies kulki jokaisen öisin kaupunkia kiertelevän sotilaspatrullin mukana: sellaiseen kuului jo kymmenen tai kaksitoista jalkamiestä sekä ratsastavia kasakoita, Ja ennen vuoden loppua asetettiin uuteen ylioppilasten inspehtorinvirkaan sotilashenkilö, överstiluutnantti, vapaaherra G. A. Hjärne, joka tavallista iloisemman ja repäisevämmän upseeriuran aikana Suomen kaartissa ja virkamiehenä yksityisiä asioita varten varakanslerien, kenraalien Thesleffin ja Nordestamin luona, varmaankin oli saavuttanut kaikki ne kelpoisuusehdot, joita kysyttiin mieheltä, jonka tuli rehtorille avuksi hoitaa järjestystä ja hyviä tapoja ylioppilasnuorison keskuudessa sekä valvoa sen siveellistä ja siistiä käytöstä.

Uusi pedellihallinto vaikutti kaikkea muuta kuin järjestyksen ja hyvien tapojen edistämistä. Kun pedellit saapuivat nuuskimaan ravintoloihin ja muihin julkisiin paikkoihin, niin heitä ylioppilaat pilkkasivat ja häpäisivät: kuta mahtavampina ja toimeliaampina patrullit öisin kulkivat, sitä useampiin rettelöihin ylioppilaiden kanssa he antoivat aihetta. Ja suuttumus sitä miestä kohtaan, joka tämän poliisivallan oli aikaansaanut, kasvoi joka päivä.

Erityisen syyn yleiseen kiukustumiseen antoi varakansleri vielä samana syksynä käyttämällä rankaisemismahtiansa väärin eräässä tapauksessa. Muutamat ylioppilaat olivat eräänä iltana teaatterissa panneet toimeen ruman rähinän, joka epäilemättä oli ankaran rangaistuksen arvioinen. Mutta varakansleri, perin kauhtuneena tästä tapauksesta, ei malttanut odottaa, kunnes lailliset kurinpitoviranomaiset olisivat asian käsitelleet, vaan rupesi itse tutkimaan asiaa, ja tuomitsi muitta mutkitta erään syyllisistä, vanhan "rentustelijan", pyyhittäväksi pois yliopiston nimikirjasta, sekä viisi muuta karkotettaviksi yliopistosta toisia useammiksi, toisia harvemmiksi lukuvuosiksi. — Kun varakanslerin asiaa koskeva kirjelmä, jossa tuomio käskettiin panna täytäntöön, marraskuulla esitettiin konsistoriossa, päätti tämä, pitkänlaisen keskustelun jälkeen, taas valittaa korkeampaan paikkaan varakanslerin toimista. Päätettiin H. K. K. Kanslerilta pyytää armollista selitystä, oliko katsottava sen tuomioistuinoikeuden kurinpitoasioissa, joka oli annettu kurinpitokomissioonin ja konsistorion toimeksi, jollakin tavoin muuttuneen tai vähentyneen sen kurinpito-oikeuden kautta, joka elok. 10 p. annetun kanslerinkirjeen kautta oli varakanslerille myönnetty.

Ei tästäkään valituskirjeestä ollut mitään suoranaisia seurauksia. Varakanslerin tuomiot vahvistettiin korkeimmassa paikassa ja pantiin toimeen. Mutta ei kuulunut myöskään, että se moraalinen rohkeus, jota konsistorio, joskaan ei aivan yksimielisesti, osotti, olisi synnyttänyt mitään epäsuosiota. Sopikin niin hyvin, että konsistorio, samalla kun lähetti tämän uuden valituskirjelmän, saattoi alamaisesti pyytää yliopistolle lupaa viettää tammik. 11 p:nä seuraavana vuonna juhlallisesti H. K. K. Perintöruhtinaan viiskolmattavuotista oloa kanslerina. Ja tähän pyyntöön tietysti armollisella hyväntahtoisuudella suostuttiin. Mutta jälempänä tulen kertomaan, miten juuri tässä 25-vuotisessa juhlassa mieliala varakansleri Nordenstamia ja hänen toimiaan vastaan puhkesi ilmoille sellaisella tavalla, että sen täytyi joutua johonkin huomioon.

* * * * *

Vaikka nuoriso säilyttikin luottamuksensa tulevaisuuteen ja luontonsa iloisuuden niin hyvin kuin taisi, niin levitti kumminkin se poliisi- ja senssurivalta, joka vallitsi, ikäänkuin raskasta sumua kaikkien mieliin. Tuo 1840-luvun jälkimmäisen puoliskon iloinen, säkenöivä innostus oli suureksi osaksi hukkunut siihen väsyttävään, loppumattomaan pikkukinastukseen, jonka vallitseva järjestelmä synnytti.

Merkkipäiviksi almanakkaani olen syksyltä 1850 viivannut kaksi saman viikon päivää, nim. lokakuun 16 ja 19:n päivän, jolloin M. A. Castrén ja G. A. Wallin suorittivat väitöksensä, edellinen uutta suomenkielen professorinvirkaa ja jälkimmäinen itämaisen kirjallisuuden professorinvirkaa varten; sekin oli näet professori Geitlinin siirtymisen kautta jumaluusopilliseen tiedekuntaan joutunut auki.

Castrén ja Wallin, nämä suomalaisen tieteen kaksoissankarit, he saattoivat vielä pikkujupakkain aikanakin innostuttaa nuorisoa, heistä me saatoimme olla ylpeitä, he taisivat vahvistaa rohkeuttamme ja tulevaisuuden luottamustamme.

Näitä molempia miehiä oli minulla onni koko usein tavata, molemmat osottivat minulle ystävyyttä ja luottamusta. Castrén oli, niin voisi melkein sanoa, tieteellinen ylimys, Wallin taas täydellinen demokraatti. Eihän Castréniakaan voinut ylpeäksi sanoa, vaan, vaikka hän suletummissa piireissä olikin puhelias ja leikkisä, oli hänen olennossaan aina jotakin perusteellisen tiedon arvokkuutta ja hän oli itsestään arka. Wallinia sitävastoin ei pinnalta katsoen voinut edes aavistaa tiedemieheksi: hän halveksi komeilua ja turhamaisuutta tieteessä, niinkuin kaikessa muussakin. Hän oli tutkinut ihmiselämää ja luontoa mieluummin kuin kirjoja. Kaikkea keinotekoista ja luonnotonta, kaikkea sovinnaista hän vihasi. Vakava, hiljainen ja suljettu hän yleensä oli, mutta kumminkin sydämmellinen ja avomielinen niitä kohtaan, joista hän oli oppinut pitämään. Nuorten, reippaiden seurassa hän parhaiten viihtyi ja vielä viime vuosinaan saattoi hän ylioppilaskemuissa innostua iloisista ja vallattomista piloista.

Muistan Wallinin poikavuosiltani asti. Ylioppilas- ja maisteri-aikoinaan herätti hän erityisesti kasvavan polven ihailua, ollen mainio uimari; jokainen tunsi sen kallion Punavuorilla, (nyk. laivatokan alueella), josta Wallinin oli tapana viskautua aallokkoon, tehdäkseen siellä noita tavattoman pitkiä retkeilyjään. Soittotaiteilijana oli hän myöskin tunnettu, sen ajan orkesterissa "tuo pulska Wallin" tavallisesti hoiti passoviulua.

Sitten läksi Wallin retkilleen Itämaihin. Seitsemän vuoden perästä hän palasi, kuten jo mainitsin, vähää ennen v:n 1850 maisterinvihkiäisiä. Näin hänet ensi kerran tässä juhlassa, promotsioonitanssiaisten jälkeisenä, sarastavana aamuna, kun hän seurasi meidän nuorten joukkoa Kaisaniemeen. Keskellä iloisten äänekästä parvea viskautui hän yksin rannalle ruohikkoon kukkulan rinteelle ja lepäsi siinä kauan liikahtamatta, ääneti katsellen aamuauringon kirkastamaa lahtea. Mitä hän ajatteli, sitä ei kukaan tiedä: ehkä samaa, jota hän sitten, ollen jo sairaloinen ja raskasmielinen, kirjoitti Lontoosta: "Elämäni taipaleella oli minulla päämaali: päästä ennen auringon laskua lähteelle äärettömässä korvessa. Vaan juhtani oli nälistynyt, sen kuhmusta oli rasva loppunut, oppaani vei minut harhaan. Ja siksi nyt nälkäisenä ja janoavana, tyyneenä kuin beduini ja kiitollisena huoaten al hambo lileah, laskeudun siihen, missä minut yö on tavannut, laskeudun kuoppaan, jonka itselleni olen hiekkaan kaivanut, odottamaan, mitä Herra aamun sarastaessa on minulle määräävä: elämää taikka kuolemaa".

Syksyn ja seuraavan vuoden kuluessa sain monasti olla Wallinin seurassa. Niin voimakasta aatteellisuuden ja tosi miehevyyden vaikutusta, turhamaisuuden ja komeuden pölystä puhdasta vaikutusta, kuin tämä Yrjö Aukusti Wallin minuun teki, ei ollut minuun ennen tehnyt kukaan muu kuin Johan Ludvig Runeberg; eikä ole senkään jälkeen tehnyt kukaan muu, kuin vapaudensankari Aukusti Maksimihan Myhrberg.

Olinpa mielissäni, kun kerran saatoin tehdä Wallinille palveluksen. Olin kuullut, että Wallin, suoritettuaan väitöksensä ja professorinnimitystä odotellessaan, saadakseen hiukan tuloja, kernaasti halusi ruveta opettamaan ylioppilaille englanninkieltä, jota, niinkuin kaikkea englantilaista, hän erityisesti harrasti. Riensin senvuoksi, Wallinin itsensä siitä mitään tietämättä, kokoomaan ylioppilaita näihin englanninkielen oppikursseihin ja onnistuinkin siinä koko hyvin; parissa päivässä oli 30-40 nimeä listalla. Tämän listan kanssa menin Wallinin luo, — hän asui äitinsä ja sisarensa kanssa talossa n:o 34 Korkeavuorenkadun varrella, yläkerrassa. Sen käynnin aina muistan. Kun salista astuin hänen huoneeseensa, en nähnyt siellä ketään. Olin jo palata takasin, vaan silloin näin hänen istuvan huoneen perällä uuninloukossa, puettuna samaan arapialaiseen pukuun, jossa Ekman hänet on maalannut, istuvan siinä kyynärpäitään polviin nojaten ja lukien jotakin suurta itämaista kirjaa. Verkalleen hän sieltä nousi, astui vastaani ja ojensi minulle hiljaa, mutta ystävällisesti kätensä. Esitin asiani. Wallinin kellertävät kasvot kävivät iloisiksi ja pian olimme sopimuksen tehneet, Englanninkielen oppikurssien piti alkaa muutamain päiväin perästä jossakin yliopiston oppisalissa ja sitten oli niitä pidettävä kahdesti viikossa. Lukukirjaksi päätimme ottaa Washington Irvingin "The life of Colombus", jota Wallin aikoi kielellisessä suhteessa selittää. Siitä sovittua heitin hyvästit ja jäähyväisiksi hän minuun loi silmäyksen, joka sydämmeeni kävi. — Englanninkielen luennot alkoivatkin todella ja niitä kesti sen lukukauden. Kuulijat olivat hyvin innostuneet ja opettaja oli nähtävästi myöskin. Ennen seuraavan lukukauden alkua oli Wallin jo professoriksi nimitetty.

* * * * *

Kun vuosi 1851 alkoi, uhkasi yliopistoa raskas ukkospilvi, joka pian oli purkautuva. Pedelli- ja patrullihallintoa oli jo nuoriso ehtinyt ruveta kyllin vihaamaan; senlisäksi piti nyt asetuksen ylioppilasten vormupuvuista uudestavuodesta astua täyteen voimaansa. Ja sen mielialan vallitessa, joka tästä kaikesta sukeusi, oli yliopiston nyt tammik. 11 p:nä vietettävä suuri riemujuhlansa Perintöruhtinaan 25-vuotisen kansleritoimen kunniaksi.

Suuremmoisia valmistuksia tätä juhlaa varten tehtiin. Juhlasali koristettiin kasveilla ja puhujalavan molemmille puolille asetettiin Keisarin ja Perintöruhtinaan miehenkokoiset muotokuvat; tämä jälkimmäinen kuva oli äsken armollisimmasti lahjoitettu yliopistolle. Pacius sävelsi suuren juhlakantaatin, johon Cygnaeus oli sanat kirjoittanut, ja suuri kööri harjoitti sitä uutterasti parin viikon ajan. Rehtori Rein kirjoitti ohjelman ja prof. Ilmonin tuli pitää (ruotsinkielisen) juhlapuheen; juhla oli alotettava Mendelsohnin komealla "Hochzeits-marsch'illa". Yliopiston opettajat ja virkamiehet tarjosivat päivälliset Seurahuoneella 200:lle henkilölle ja siellä oli, maljan esitettyä korkealle riemukanslerille, prof. Lillen sepittämiä lauluja laulettava. Illaksi oli järjestetty suuri ilotulitus ja sitä varten rakennettiin korkea, Godenhjelmin maalaama tulituskoristus yliopistotalon parvekkeen yläpuolelle. Ja vihdoin oli samaksi illaksi varakansleri, kenraali Nordenstam, kutsunut luokseen tanssiaisiin loistavan seurueen molempia sukupuolia, niiden joukossa 40 ylioppilastakin.

Kaikki suoritettiinkin ohjelman mukaisesti, ainoastaan ylioppilaiden suhteen oli erehdytty. Varankansleri oli, kuten mainittu, tahtonut tanssiaisissaan nähdä neljäkymmentä ylioppilaskunnan jäsentä — kaikki tietysti täysissä univormuissa — ja rehtori oli saanut toimekseen laatia luettelon sopivimmista ja mahdollisimmista miehistä. Kutsumuskirjeet lähetettiin noille 40:lle valitulle. — Onneksi en minä niiden joukkoon kuulunut, sillä käytin partaa ja se teki minut mahdottomaksi juhlallisiin tilaisuuksiin ja esittelyihin päästäkseni. — Mutta näitä kutsumakortteja ei tavallisella tanssiaismielialalla vastaanotettu. Tuskinpa oli yhtään ylioppilasta, joka olisi katsonut voivansa lähteä Nordenstamin kutsuihin, nauttimaan sen miehen vieraanvaraisuutta, joka yliopistoon oli hankkinut tuon uuden, sietämättömän poliisihallinnon, sen miehen, joka mahtikäskyillään rikkoi lait ja asetukset. "Ei kukaan noista neljästäkymmenestä mene tanssiaisiin", se oli jo kohta kaikille selvää. Eipä kyllä toiselta puolelta jätetty huomaamatta, mitä sellainen kieltäytyminen saattoi merkitä: saatettiinhan sitä selittää loukkaukseksi sitä korkeata henkilöä kohtaan, jonka kunniaksi yliopisto juhlaa viettää. Mutta nämä epäilykset kumottiin: tanssiaisia saattoi pitää aivan yksityisinä, koska kutsumuskorteissakin oli paitsi varakanslerin, myöskin hänen vaimonsa nimi ja ylioppilaskunta saattoi kyllä muuten juhlapäivänä osottaa, että se vilpittömästi kunnioitti korkeaa kansleriaan. Sillä tätä tilaisuutta — se oli kaikkien laajemmissa ja ahtaammissa piireissä pidettyjen neuvottelujen lopputulos — tätä tilaisuutta meidän täytyy käyttää osottaaksemme, mitä uusista yliopisto-oloista ajattelemme, ja miten niiden luojaa arvostelemme. Ja päätös, että kaikki 40 ylioppilasta pysyisivät poissa tanssiaisista, oli järkähtämätön.

Tätä päätöstä ei ensinkään pidetty niin salassa, ettei siitä ajoissa yliopiston rehtorillekin olisi tieto saapunut, ja tämä, erittäin levottomaksi käyneenä, lähetteli turhaan ylioppilaille varoittavia terveisiään. Häntä oli vielä pelotellut "hänen hirmuisuutensa", salaneuvos v. Haartman, joka juhlan edellisenä iltana oli käynyt hänen luonaan ja kehottanut häntä, jos mahdollista, pelastamaan isänmaan tuosta arvaamattomasta vaarasta; siksi kutsui rehtori vielä heti juhlan päätyttyä juhlasalissa ylioppilaat neuvottelemaan tiedekuntahuoneeseen. Sydän kurkussa selitti hän siellä vilkkaasti ja innokkaasti, kuinka suuria onnettomuuksia saattoi johtua ylioppilaskunnan päättömästä mielenosoituksesta ja pyysi, melkein rukoili, että tuo turmiollinen päätös purettaisiin. Mutta vaikka se raskasta olikin, ei voitu muuten kuin kieltäen hänen pyyntöönsä vastata. Selitimme suoraan syyt, joiden nojalla päätöksemme olimme tehneet; me emme olleet voineet, jos arvostamme pidimme, muulla tavoin menetellä, emmekä päätöstämme enää muuttaa voineet.

Vilpitöntä mieltään osottivat ylioppilaat kumminkin kokoontumalla samana päivänä suurilukuisina Kaisaniemeen päivällisille, jossa kanslerin-perintöruhtinaan malja ilosella mielellä juotiin ja laulettiin tilaisuutta varten sepitettyjä runoja. Illalla, ilotulituksen aikana, lauloivat ylioppilaat vielä yliopiston ja sen parvekkeen edustalla venäläisen kansallislaulun ja "Maamme"-laulun.

Mutta Nordenstamin tanssiaisiin ei yhtään ylioppilasta saapunut. Mieliala kuuluu tanssisalissa olleen merkillisen synkkä ja tukala. Nuo 40 ylioppilasta olivat aijotut tanssia hoitamaan. Heitä johonkin määrin korvatakseen muodostivat vanhat herrat jonkunlaisen nostoväen ja he ponnistivat kaikki voimansa saadakseen tanssin vilkkaana pysymään. Mutta rasitukseksi tuo juhla siten oli vieraille, sekä miehille että naisille, ja ennen kaikkea se niin oli isännälle.

Mitähän seurauksia tästä mielenosotuksesta voinee olla? niin kysyttiin seuraavina päivinä huolestunein katsein joka taholla. Eikä kulunut kauvan, ennenkuin pahalta kuuluva huhu toisensa perästä saapui idästä. Milloin kerrottiin, että Perintöruhtinas kieltäytyisi olemasta enää yliopiston kanslerina, milloin taas, että yliopisto suljettaisiin pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi tai ainiaaksi. Ja nuo neljäkymmentä ylioppilasta olivat jo valmiit kärsimään rangaistuksen epäkohteliaisuudestaan. Fr. Cygnaeus koetti kirjeessä kreivi Armfeltille selittää tapahtuneen mielenosotuksen oikeassa valossaan, selittää, että sillä oli tarkoitettu kenraali Nordenstamia eikä ketään muuta, yliopiston kansleria ei vähimmässäkään määrässä. Mutta siitäkin kuuluu aluksi vain olleen seurauksena, että tuo muuten niin hieno ja kohtelias kreivi syytti Cygnaeusta siitä, että hänkin oli osallinen ylioppilaitten anteeksiantamattomaan rikokseen. Epävarmuuden ja jännityksen aikaa kesti kauan. Varakansleri Nordenstam kutsuttiin Pietariin kuulusteltavaksi. Ja hänen palattuaan kutsuttiin rehtori Rein sinne puolestaan selitystä antamaan. Nämä molemmat — ja Nordenstam aivan erityisesti, kuten sittemmin kuultiin, — kuuluvat panneen parastaan lieventääkseen mikäli mahdollista arvostelun ankaruutta korkeimmassa paikassa. Vähitellen tyyntyivät mielet Helsingissäkin ja kerrottiin, että jos ylioppilaskunta lähettäisi perintöruhtinaalle jonkinlaisen uskollisuusadressin, saataisiin ehkä kaikki vaara syrjäytetyksi.

Kaksi kuukautta oli jo kulunut. Mutta kun juuri parhaallaan neuvoteltiin tepsivimmistä lepytyskeinoista levisi äkkiä huhu, että korkea kansleri, perintöruhtinas Aleksanteri itse saapuisi Helsinkiin, epäilemättä sovittamaan kaikki, mitä tapahtunut oli. Ja maalisk. 14 p. klo 2 aamulla ajoikin odotettu ruhtinas todella Helsinkiin, mukanaan pieni seurue; hevoset pysähtyivät keisarin palatsin edustalle, jossa kenraalikuvernöörin apulainen ja muut ylemmät sotilashenkilöt olivat vastaanottamassa.

Sen voi arvata, kuinka ilma tästä keventyi. Koko kaupunki oli liikkeessä, juhlallinen mieliala vallitsi. Aikasesta aamusta seisoi torilla keisarin palatsin edustalla tiheä ihmisjoukko, toivoen saavansa vilahdukseltakaan nähdä tuon suositun vieraan. Sittenkuin Perintöruhtinas palatsissa oli vastaanottanut senaatin jäsenet ja muita viranomaisia, läksi hän jo klo 11 yliopistoon. Konsistorion salissa esitettiin yliopiston opettajat hänelle. Juhlasalissa, jossa hänen sisään astuessaan Paciuksen juhlakanttaatti tammik. 11 p:ltä esitettiin, olivat ylioppilaat koolla.[22]

H. K. K. Kansleri nousi puhujalavalle ja piti ylioppilaille venäjäksi puheen, jonka kuvernööri, vapaaherra Cas. v. Kothen, joka Viipurista oli saanut seurata Perintöruhtinasta Helsinkiin, käänsi. Hän lausui, että yliopisto aina oli ollut ja aina oli oleva hänelle rakas ja että hän liikutettuna oli kuullut siitä juhlasta, joka äsken hänen 25-vuotisen kanslerina olonsa kunniaksi oli vietetty ja jossa oli osotettu hänelle uskollisuutta ja rakkautta. Mutta samalla täytyi hänen ilmoittaa, että hän suureksi ikäväkseen oli kuullut, millä tavalla useat ylioppilaat samassa tilaisuudessa olivat rohjenneet käyttäytyä varakansleria kohtaan, josta käytöksestään nuo 40 lain mukaisesti olisivat erotettavat yliopistosta. Mutta hänelle myönnetyn vallan ja varakanslerin esirukousten nojalla saattoi hän kumminkin tämän kerran antaa tapahtuman anteeksi, mutta jos vasta jotakin samanlaista tapahtuu, rangaistaan se lain koko ankaruuden mukaisesti. Hän toivoi toki, ettei hän vasta saa syytä tyytymättömyyteen ja oli vakuutettu, että ylioppilaat rehellisinä suomalaisina eivät koskaan unhota alamaisia velvollisuuksiaan Venäjän keisaria kohtaan. — Ylioppilaat lauloivat kiitokseksi Venäjän kansanlaulun ja seurasivat kansleria portaille hurraten niin että jyrisi ja torille kokoontunut taaja kansanjoukko yhtyi siihen hurraa-huutoon.

Yliopistossa tehtävänsä suoritettuaan kävi Perintöruhtinas vielä aamupäivällä kasarmeissa, sairaaloissa ja kirkoissa, ja tarjosi senjälkeen päivälliset linnassa. Sen edustalle kokoontui taas koko ylioppilaskunta ja esitti laupiaalle kanslerille kiitollisuutensa ja suosionsa laulamalla ensiksi "Maamme" laulun ja sitten kansanlaulun. Perintöruhtinas astui kahdesti parvekkeelle ja lausui ruotsiksi: "Kiitän. Jumala teitä siunatkoon!" Riemu oli ääretön. Linnasta kiirehtivät ylioppilaat Pitkälle sillalle, siellä vielä kerran heläyttääkseen hurraahuutonsa ja heiluttaakseen lakkejaan korkealla, jäähyväisiksi ruhtinaalle, joka jo aikaseen iltapäivällä kiireesti lähti paluumatkalle.

Näin hyvästi ja kauniisti päättyi kertomus noista aikoinaan niin paljo puhutuista "Nordenstamin tanssiaisista."

Sitä mielialaa, joka vallitsi pääkaupungissa ja koko maassa, kuvasi Topeliuksen runotar Hels. Tidningareissa kohta perintöruhtinaan lähdettyä innostuneella runolla, kuten seuraavat otteet osottavat:

14 p. maaliskuuta 1851.

Kirkkaana talviaamu nyt meren pintaa sous, Ja kaikki mustat pilvet ne haipuu, Ja kaikki varjot yön, jotka uhaten nous, Ne valtikkoineen nöyrtyen taipuu. Nyt uusi päivä nous. Yli maan ja manteren Kuin juhlaan valmistuvat nyt kaikki riemuiten, On rikas rinnan köyhänkin kaipuu.

— — — — — — — — — —

Ja kuule! Riemu soi yli maan ja manteren Hänt' uskollisna seuraten tiellä. Ei ääntä imarruksen, ei tekopyhyyden, Mi ruhtinaalle raikuvi siellä. On kunnioitus vapaa — oi näky ihana —, Mi nousee tuhansista nyt ihmisrinnoista Rukoillen Herraa hurskaalla miellä.

— — — — — — — — — —

(Suom. Y. W—la.)

Perintöruhtinaan käynti Helsingissä jätti erittäin kalliin ja pysyväisen vaikutuksen sen kautta, että Perintöruhtinas, kun opettajakunta yliopistossa hänelle esitettiin, omalla kädellään antoi M. A. Castrénille samana päivänä allekirjoittamansa virkanimityksen suomenkielen professoriksi. Suurempaa suosiota hän tuskin olisi Suomelle ja sen yliopistolle voinut osottaa. Yksimielisellä mieltymyksellä se tieto kuultiinkin.

Kysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta oli, kuten ennen kerrottu, ollut keskeneräisenä vireillä vuodesta 1840 asti. Kymmenen vuoden arvelemisien jälkeen oli lopuksikin päästy niin pitkälle, että nyt asia vihdoinkin saatiin korkeimmassa paikassa päätetyksi. Mutta kuinka arvelluttavana tätä tekoa vielä silloinkin pidettiin, ja kuinka epäillen siihen nytkin ryhdyttiin, sen osottaa parhaiten se erikoisasema, johon tämä uusi professorinvirka ensi aluksi joutui. Keis. kirjeessä maaliskuun 22 p:ltä 1850 säädettiin nimittäin, "kanslerin mielipiteiden mukaisesti", että suomenkielen professori oli asetettava yliopistoon "samoilla oikeuksilla ja eduilla virkansa suhteen kuin oli toisilla professoreilla, sillä erotuksella kumminkin, että tämä professori ei ota osaa oppiarvoja varten säädettyihin tutkinnoihin ja että hän asetetaan määräyksellä (konstitutoriaalilla) erotettavaksi yliopiston korkeimman hallinnon tahdosta." Vasta uusien sääntöjen kautta lokak. 1 p:ltä 1852 pääsi suomenkielen professorinvirka samanlaiseen asemaan kuin muut vakinaiset professorinvirat.

Tuskin olen vielä maininnutkaan siitä henkilöstä, joka näinä huolettavina aikoina oli korkeimman vallan ylin edustaja maassamme. Kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin, apulaiseksi oli, Thessleffin kuoleman jälkeen, jo tammikuussa 1848 nimitetty kenraaliluutnantti Platon Rokassowsky, joka saapui Helsinkiin ja rupesi virkaansa hoitamaan maaliskuussa samana vuonna. Kenraali Rokassowsky oli silloin 50 vuoden ikäinen: kohta aluksi opittiin hänet tuntemaan tyyneeksi ja hiljaiseksi mieheksi, joka, käytökseltään yksinkertaisena ja tyyneenä, ei suurta melua pitänyt. Ehkäpä se huolellinen eurooppalainen kasvatus, jonka hän oli saanut, vaikutti, että hän hyvästi oivalsi sen luonteen ja katsantotapain eroavaisuuden, joka luonnollisesti oli olemassa kahden niin eri rotua olevan kansan välillä ja niiden sivistyksen ja laitosten välillä, ja hän koetti hienotunteisesti tasotella niitä epäkohtia, joita tällaisissa olosuhteissa pakostakin ilmenee. Pian hän maahamme perehtyi ja tahtoi tänne täysin koteutuakin. Jo täällä olonsa ensi vuosina tuli hänestä suomalainen tilanomistaja: hän näet osti Degerön tilan Helsingin vierestä ja uhrasi suuria varoja sen kaunistamiseksi. Tällä kauniilla maatilalla hän kesäaikansa vietti, onnellisena nauttien luonnon ja perhe-elämän iloista. Sekä siellä maalla että kaupungissa olivat perheen ovet aina auki vieraille, joita siellä sydämmellisesti vastaanotettiin, ilman mitään loistoa ja komeilua. Kenraalikuvernöörintalossa Rokassovskyn aikaan oli Helsingin seuraelämän keskus; siinä talossa kaupungin hienoimmat sekä suomalaiset että venäläiset perheet hyvässä ja hauskassa sovussa tapasivat toisensa. Sellainen ystävällinen molempain kansallisuuksien "lähentäminen" ei sittemmin samoissa saleissa ole koetteeksikaan tullut kysymykseen. En kuullut, että Rokassowsky olisi puuttunut millään tavalla niihin tapauksiin yliopistossamme, joista edellä oli puhe, enemmän kuin yleensäkään sen oloihin.

* * * * *

Se sama päivä, jolloin Perintöruhtinas kävi Helsinkiä ilahduttamassa, oli toisessakin suhteessa merkillinen päivä. Kun Pitkällä sillalla viimeiset jäähyväishurraahuudot olivat kajautetut, oli kiirehdittävä teaatteriin, jossa Z. Topeliuksen "Viidenkymmenen vuoden perästä" silloin ensi kerran esitettiin. Tekijä oli ennakolta lehdessään kertonut, että hän oli kappaleen dramatiseerannut Hels. Tidn:ssa v. 1849 olleen novellinsa "Rautakylän vanhan paroonin" mukaan ja että siinä, kun se oli ensimmäinen näyttämöllinen yritys, oli suuria puutteita. Esityksen jälkeen tunnusti hän myöskin, että hänen ennustuksensa oli toteutunut: kappale kesti ensi kerralla 4,5 tuntia ja väsytti siis; jo toiseksi kerraksi oli hän lyhentänyt pitkäveteisiä paikkoja ja myöhemmin vielä kappaletta karsittiin. Mutta tällaisista puutteista huolimatta ja vaikka mielet päivän suurten tapahtumain johdosta olivat sangen kiihtyneet, vastaanotettiin kappale vilkkailla suosion osoituksilla. Vanhan paroonin Magnus Drakenhjelmin esitti tuo etevä näyttelijä Pierre Deland aivan loistavasti; tässä luonteenkuvauksessa oltiin sitäpaitsi tuntevinaan erään äsken kuolleen vanhan kustaviaanin useita piirteitä, miehen, jota edellä usein olen maininnut. Kustaa III:nen esittäjä (hra Lagerqvist) oli niin Kustaa III:nen näköinen, että se herätti riemastusta. Myöskin rva Deland ja muut näyttelijät esittivät osansa hyvin tyydyttävästi. Kappaletta kokonaisuudessaan saattoi arvostelu syystä pitää "hyvänä ja ilahduttavana enteenä siitä, miksi kotimainen näyttämömme kerran on kasvava." Se näyteltiin viisi kertaa perättäin hyville huoneille.

Pierre Deland hoiti nyt taas edellisen vuoden lokakuusta asti Helsingin yleisön teaatterihuveja. Hänen tyttärensä Betty (sittemmin rva Almlöf) oli näyttelijättärenä edellisen Helsingissä olonsa jälkeen melkoisesti edistynyt ja hän oli hyvin suosittu. Vaikka ohjelmistossa ei ollut mitään erittäin mainittavaa, oli tämä näytäntökausi kumminkin erittäin hauska. Huhtikuun alussa läksi Deland kumminkin Turkuun.

Vielä samassa huhtikuussa saapui Helsinkiin Delandin sijalle useista edellisistä käynneistään tunnettu hra Edv. Stjernström. Tämä etevä näyttelijä oli 1850 Ruotsissa perustanut teaatteriseurueen, jonka kanssa hän kolmen vuoden ajan oleskeli Suomessa.

Tätä ensimmäistä yritystä perustaa Suomeen pysyväinen teaatteri kohdeltiin aluksi luonnollisesti vilkkaalla harrastuksella. Stjernström alottikin toimintansa Suomessa syksystä 1850, mutta kun hänen seurueeseensa suurimmaksi osaksi kuului vasta-alkajia, näytteli hän varovasti kyllä ensiksi useita kuukausia Turussa, Porvoossa ja Viipurissa, harjoitellen joukkoaan, ennenkuin hän esiintyi Helsingissä. Täällä alotti hän näytäntönsä vasta huhtik. 22 p. 1851.

Uusi teaatteriseurue otettiin suosiolla vastaan. Sen taiteelliset ja näyttämölliset voimat eivät tosin olleet suuret, mutta Stjernström osottautui kykeneväksi johtajaksi, joka osasi innostuttaa nuorta joukkoaan ja sillä voittaa yleisönsä myötätuntoisuuden. Itse hän oli monipuolinen taiteilija, tosin vartaloltaan sangen kookas, mutta aina vilkas, henkevä ja nerokas näytellessään ja kupletinlaulajana hän oli aivan voittamaton. Näyttelijäkunta edistyi hänen johdollaan. Ohjelmisto oli hyvin vaihteleva. Kepeämpäin kappalten lomassa saatiin jo heti alussa nähdä m.m. Victor Hugon "Hernani" ja ennen pitkää sai Stjernström esittää uuden, suuren, runomittaisen kotimaisen kappaleen, F. Berndtsonin "Ur lifvets strid" (Elämän taistelusta).

Teatterihistoriassamme muistettava päivä oli toukok. 19 p. 1851, jolloin "Ur lifvets strid" ensi kerran esitettiin. Niin lämpöstä isänmaallista innostusta tuskin lie koskaan ennen näyttämöltä herätetty. Porilaisten marssin säveleet, jotka kauan olivat olleet unhotuksissa ja jotka silloinen polvi ensi kerran kuuli, suomalaiset univormut vuodelta 1808, joita ei koskaan ennen oltu nähty, Döbeln itse näyttämöllä vanne otsallaan, kaikki tämä näytelmässä, joka oli kauniilla runomitalla kirjoitettu ja jossa oli paljo lyyrillistä suloa, sekä jota O. Greven säveleet säestivät, — sen kaiken täytyi panna yleisön sydämmet tykyttämään. Oltiin ylpeitä ja iloisia, suosionosoitukset olivat suurenmoiset, kolmesti huudettiin tekijä esiin, seppeleitä ja kukkavihkoja, (jotka siihen aikaan olivat harvinaisemmat kuin nykysin), viskattiin näyttämölle. Eikä innostus laskeunut kun esirippu laskeusi. Me ylioppilaat ja muut nuoret kokoonnuimme suurella joukolla teaatterin edustalle, otimme Berndtsonin, kun hän astui ulos, väliimme — melkeinpä tahdoimme kantaa häntä — ja saatoimme hänet Kaisaniemeen, jossa pitkästi istuttiin tunnelmarikasta iltamaa viettäen.

Kappale esitettiin viisi kertaa perättäin ja vähän sen jälkeen vielä kuudennen kerran, jolloin näyttelijä Torsslow, joka oli saapunut tänne vierailemaan, esiintyi Döbelninä. Mutta se mieliala, jonka kappale herätti, huoletti korkeita viranomaisia. Stjernström sai ystävällisen neuvon, ettei hänen pitäisi enää ohjelmistoaan tällä kappaleella rasittaa. Kappaleen ilmestyminen painostakin viivästyi samasta syystä seuraavaan syksyyn.

Näyttelijä Torsslow oli, kuten mainittu, toukokuussa saapunut Helsinkiin. Hän esiintyi varsinkin Casimir Delavignen suuressa draamassa Ludvig XI. Juhannuksen aikaan läksi Stjernström Tukholmaan, jossa hän kesällä Humlegårdin teaatterissa esitti Helsingistä karkoitetun "Ur lifvets strid" 24 kertaa, Samana kesänä esitti P. Deland Tukholman Djurgård-teaatterissa Topeliuksen "Viidenkymmenen vuoden perästä" 37 kertaa. Suomi saattoi siis syystä ylpeillä kasvavan dramaattisen kirjallisuutensa kahdesta uusimmasta tuotteesta.

* * * * *

Suomenkielen pyrintöjä seurattiin yläilmoissa yhä edelleen hyvin epäillen, miltei kammolla. Sitä todisti riittävästi, paitsi tuota surullisen kuuluisaa senssuurikirjettä huhtik. 8 p:ltä 1850, esim. suomenkielen professorinviran väliaikaisuus ja ne turhantarkat rajoitukset, joita tehtiin suomal. kirjallisuudenseuran sääntöihin, kun ne julistuksen mukaan heinäk. 4 p:ltä 1849 olivat hallituksen vahvistettaviksi lähetettävät. Mutta eipä nytkään voitu olla ryhtymättä aina silloin tällöin johonkin toimenpiteeseen suomenkielen ja suomenkieltä käyttäväin hyväksi, edes kohtuullisimpain vaatimusten tyydyttämiseksi. Niin ilmestyi lopulla vuotta 1851 (jouluk. 1 p.) julistus joka määräsi, että jokaisella, joka yliopistoluvut päätettyään vuodesta 1856 tahtoi päästä valtion virkoihin, tulisi olla todistus siitä, että hän voi ajatuksensa suomeksi lausua jos tahtoo saada virkoja tuomioistuimissa ja viroissa niissä osissa maata, joissa asujamiston suurin osa ainoastaan tätä kieltä osaa. Samoin sai rahvas maalla oikeuden pitäjittäin ja kihlakunnittain ottaa ja palkata kielenkääntäjiä, joiden tulisi kohtuullista palkkiota vastaan kääntää rahvaalle annettuja pöytäkirjoja ja päätöksiä ynnä muita asiakirjoja ja virallisesti edesvastuullisina vahvistaa nämä käännöksensä oikeiksi.

Suomalaisen kirjallisuudenseura oli sen sääntöihin äsken tehtyjen muutosten takia m.m. menettänyt oikeutensa kutsua jäsenikseen muita kuin, kuten ilmoitettiin, sellaisia 21 vuoden ikäisiä miespuolia, jotka eivät kuulu yliopistoon eikä muiden oppilaitosten oppilaisiin eivätkä käsityöläis- eikä maanviljelijäluokkaan. Seuraa oli myös kielletty sanomalehdissä taikka muulla tavoin ilmoittamasta kokouksistaan ja muita kuin vakinaisia kuukauskokouksia ei ollut enää lupa ollenkaan pitää. Seuran julkaisut alistettiin uusimpain senssuurimääräysten alle, j.n.e. Mutta tämä kaikki ei paljoa häirinnyt kirjallisuudenseuraa. Se jatkoi tyyneesti ja hiljaa hedelmöittävää toimintaansa, varmana siitä, että ne ahtaat rajoitukset, joilla sen toimintaa tahdottiin supistaa, ennemmin tai myöhemmin mahdottomina unhoittuisivat.[23]

Jo 1845, kun oleskelin Savossa, oli minulle se kunnia tapahtunut, että minut oli kutsuttu kirjallisuudenseuran jäseneksi. Tästä ajasta aina 1860-luvulle asti olin, siitä voin kerskata, seuran kokouksissa uskollisimmin läsnäolevia jäseniä. Sen hiljaista työtä, vaikka se puhtaasti kirjallista olikin, pidin aina työnä kansallisen pystyssäpysymisemme puolesta ja minä seurasin sitä työtä sydämmellisimmällä uskollisuudella. Rakkain tehtävä oli minulle tavalla taikka toisella hyödyttää tätä seuraa. Ja vuosikokouksessa 1851 osotettiin minulle sellainen kunnia, että minut valittiin seuran rahastonhoitajaksi, jossa toimessa sitten olin kuusi vuotta. Tämä toimi ei siihen aikaan ollut aivan edesvastuurikas eikä työteliäs. Sillä seuralla ei silloin vielä ollut mitään rahastoja, ei mitään valtionapuja ollut sillä nostettavana, sen vuotuinen tulo- ja menoarvio nousi tavallisesti noin 1,500 hopearuplaan ja mitä rahoja kassaan kertyi, ne myöskin melkein heti maksettiin ulos, niin että kuukaustilit miltei säännöllisesti osottivat pienen vajauksen, jonka rahastonhoitajan oli täytynyt vastaseksi täyttää. Taloudellisessa suhteessa eli seura siten päiväseltään, mutta ei siltä aristellut ryhtyessään kalliidenkin teosten ulosantamiseen, vaikkei ollut tietoa, mistä kustannukset suoritettaisiin. Luotettiin kansalaisten hyväntahtoisuuteen ja uhraavaisuuteen eikä siinä erehdyttykään. Rahastonhoitaja koetti aina keksiä rikkaita liikemiehiä y.m. eri osista maata, joita kutsuttiin seuran jäseniksi ja joiden saattoi otaksua lunastavan jäsenkirjansa vähän suuremmalla summalla kuin sillä 6 ruplalla, joka silloin oli tavallinen jäsenmaksu. Ja tällä tavoin todella saatiinkin jommoisiakin summia kokoon. Muullakin tavoin rupesi yhä useammin raha-apuja saapumaan, tulot kirjavarastoista kasvoivat vähitellen ja siten suoriusi seura onnellisesti, vapaana ja riippumattomana, lopulle 50-lukua ja alulle 60-lukua, joilta ajoilta keisarilahjain, valtionapujen, yksityisten lahjoitusten ja testamenttien kultakausi alkoi.

Kirjallisuudenseuran puheenjohtajana oli 50-luvun alulla yliopiston rehtori, useinmainittu Gabriel Rein. Hän oli ollut tässä kunniatoimessa aina vuodesta 1841 lähtien ja pysyi siinä vuoteen 1853, jolloin hän, valtiollisista syistä, joiden pätevyyttä ei kumminkaan selvästi tajuttu, katsoi parhaaksi luopua puheenjohtajantoimesta, johon hänet kumminkin myöhemmin vielä kerran kutsuttiin. Varapuheenjohtajana oli seuran olemassaolon ensi vuosista lähtien "filosoofi", professori Joh. Jak. Tengström, ja hän oli siinä toimessa uskollisesti kuolemaansa saakka v. 1858. Sihteerinä oli viidentoista vuoden ajan (1846-1861) Sven Gabr. Elmgren, joka sillä lannistumattomalla uutteruudella, joka oli hänelle ominainen, erinomaisella tavalla hoiti seuran juoksevia asioita ja usein vaikutti sen päätöksiinkin. Kokoukset pidettiin yliopistolla, tiedekuntain kokoushuoneessa. Sen viheriän liinan ääressä tapasi varmasti aina kantajoukon seuran lämpimimpiä, uutterimpia jäseniä. Puheenjohtajasta oikealla istuivat, miltei säännöllisesti, varapuheenjohtajan vieressä, Frans Joh. Rabbe, Matth. Akiander, E. Aleks. Ingman, Matth. Aleks. Castrén ja siinä vanhan kaartin rivissä monasti myöskin Fredr. Cygnaeus, Joh. Vilh. Snellman, Z. Topelius — sekä myöhemmin itse Elias Lönnrot, joka muutti Helsinkiin vasta 1854 ja silloin kohta sai puheenjohtajan paikalle asettua. Pöydän vasemmalle puolelle, sihteerin viereen, asettuivat tavallisesti toiset toimimiehet sekä seuran muut nuoremmat jäsenet Herm. Kellgren, B. A. Schauman, Carl Gust. Borg, Karl Collan, Paavo Tikkanen, Aug. Ahlqvist, D. E. D. Europaeus, Fredr. Polén, — näitä miehiä harvoin puuttui tuosta rivistä, muita mainitsematta, jotka siihen aikaan säännöllisemmin taikka harvemmin seuran kokouksissa olivat läsnä.

Kokouksissa asioita käsiteltäessä käytettiin melkein yksinomaan ruotsia. Kun Lönnrot tuli puheenjohtajaksi, rupesi hän kyllä esittämään asioita suomeksi ja tarkastuskomiteakin antoi senjälkeen lausuntonsa enimmäkseen suomeksi. Mutta keskustelu kun syntyi, pääsi ruotsinkieli melkein kohta voitolle, — se johtui siitä, että kaikki käyttivät puhuessaan esteettömästi ruotsia, vaan eivät hetikään kaikki esteettömästi suomea. Pöytäkirja oli myöskin ruotsinkielinen, niinkauan kuin Elmgren oli sihteerinä. Vasta kun C. G. Borg (1861) tuli sihteeriksi ja hänen jälkeensä Ahlqvist, Krohn y.m., muuttui pöytäkirja suomenkieliseksi ja samalta ajalta kävivät keskustelutkin enimmäkseen suomeksi.

* * * * *

Tanska ja sen rikas kirjallinen ja taiteellinen elämä oli jo kauan minua etäältä viehättänyt. Kaikki ne kuvaukset tästä maasta ja sen pääkaupungista, joita 1840-luvulla sain lukea — Snellmanin, Sturzenbecherin, Kohlin y.m. kertomukset — ne osaltaan tätä mieltymystä lisäsivät. Thorvaldsen. Oelenschläger, Örsted, Grundtvig, Heiberg, rouva Gyllenbourg, Kierkegaard, Andersen, Chr. Winther, Hertz y.m. olivat nimiä, joita jokainen Suomessa tunsi ja joita yleisesti ihailtiin. Harrastusta Tanskaa kohtaan lisäsivät vielä sen ajan skandinaaviset riennot ja suuret ylioppilasretket. Tähän tuli vielä v:n 1848 valtio-muutos ja uusi perustuslaillinen elämä Tanskassa, kansallinen taistelu Slesvigin puolesta ja tuo kunniakas, voittorikas kolmivuotinen sota 1848-50, — se kohotti harrastuksen Tanskaa kohtaan milteipä innostukseksi.

Sinne, "Juutinrauman syleilemään, ihanaan Kööpenhaminaan" paloi mieleni yhä hartaammin. Syksyllä 1851 onnistuivatkin asiani niin, että tämän toivomukseni sain täyttymään. Kesän kuluessa tein höyrylaivalla pikaisen huviretken iloisessa seurassa Viipuriin ja sieltä vielä iloisemmassa seurassa Lappeenrantaan katsomaan sitä suurta kansallista työtä, jota Saimaan kanavan avaamiseksi tehtiin, ja senjälkeen olin valmis lähtemään Suomesta lähemmäs vuoden ajaksi. Syyskuun alussa lausuin siis jäähyväiset vanhalle isälleni, jota en sen jälkeen enää saanut nähdä, veljilleni ja ystävilleni, ja matkustin Turun kautta Tukholmaan ja jonkun aikaa siellä viivyttyäni kanavatietä Göteporiin ja edelleen höyrylaivalla Kööpenhaminaan, jonne saavuin syysk. 27 p.

Kööpenhaminaan jäin nyt enemmäksi kuin seitsemäksi kuukaudeksi. Nautintoni oli suuri kun sain elää tuossa henkisestä kulttuurista niin rikkaassa kaupungissa, kansan keskuudessa, jossa kansallistunne äsken oli herännyt ja jossa valtiollinenkin elämä juuri oli syttynyt. Joskaan ei Tanskan kansa kaikessa vastannut niitä ihanteellisia käsityksiä, joita etäälle siitä olin saanut, niin saattoi sitä kumminkin monessa suhteessa pitää kauniina esikuvana muille pienille kansoille. Suosittu kansanlaulu, "Urhea jalkasoturi", jota siellä jokainen, puukenkäinen katupoika hyräili joka kadulla, se oli minusta Tanskan kansaa hyvin kuvaava; se ei ollut myrskyinen eikä raju, mutta terve ja reipas ja se tulkitsi sattuvasti sitä iloista, voittoisaa itsetietoisuutta, joka silloin kansan sydämmen täytti.

Lueskelin ahkerasti Tanskan historiaa ja tilastotiedettä ja perehdyin joltisestikin maan oloihin. Olin jo aikasemmin tutustunut Tanskan kaunokirjallisuuteen ja luin sitä vielä enemmän. Kööpenhaminan kuninkaallisessa teaatterissa kävin tänä näytäntökautena, — usein vanhan ystäväni O. Toppeliuksen seurassa, joka myöskin oleskeli tämän talven Köpenhaminassa — hyvin usein. Sain nähdä monta Holbergin ilveilyä näyteltävän sellaiseen perin tanskalaiseen tapaan, ettei sitä muualla saakaan nähdä. Sain nähdä tuon etevän näyttelijättären, rouva Heibergin, esittävän Shakespearin draamoja ja ranskalaisia näytelmiä — ne hetket ovat kauniimpia muistojani tuolta ajalta. Ja käyntini Thorvaldsenin museossa olivat minulle juhlahetkiä.

Jo ensimmäisinä Köpenhaminassa oleskeluni päivinä sain olla läsnä valtiopäivämiesvaaleissa. Paria päivää myöhemmin valtiopäivät avattiin. Ja niiden istunnoissa olin sitten talven kuluessa uutterana ja tarkkaavaisena kuuntelijana. Siellä ensi kerran tutustuin parlamenttaariseen elämään. Mahtavasti tykytti sydämmeni, kun sain kuulla Tanskan nuortean kansan vapaudensankarien sellaisten kuin Orla Lehmannin. Tscherningin, Monradin, Madvigin y.m. esiintyvän puhujina.

Huomattavia persoonallisia tuttavuuksia en Kööpenhaminassa tehnyt monta. Runoilijan, prof. H. P. Holstin luona kävin jättämässä Fr. Cygnaeuksen minulle kirjoittaman suosituskirjeen sekä hänen uusimpia teoksiaan, mutta hänen jäykkä ja pakollinen kohteliaisuutensa vieroitti minut ikipäivikseni kaikista sellaisista suositusretkistä. Suomalaisen kirjallisuudenseuran puolesta oli minulla myös toimena viedä seuran kirjeenvaihtajajäsenelle, valtioneuvos Chr. Molbechille, joukko seuran äsken julkaisemia teoksia. Molbech, joka silloin jo oli 70-vuotias "tieteellisten vaivojen vanhus", pelotti minua aluksi erinomaisella rumuudellaan ja tieteellisellä turhamaisuudellaan. Mutta hän oli erittäin ystävällinen, pyysi minut monasti perheeseensä — m.m. jouluaatoksikin — ja hänen talossaan sain tavata useita kuuluisia miehiä, kuten fysioloogin Eschriehtin, geoloogin Forchammerin, kasvatustieteilijän M. Hammerichin, silloisen ylimääräisen oikeustieteen professorin, sittemmin ministeristönjohtajan Hallin y.m. — unhottaa en saa vanhuksen poikaa O. K. F. Molbechia, joka silloin vielä oli nuori runoilija, vaan joka sittemmin saavutti etevän sijan dramaattisten kirjailijain joukossa. — Helsingissä jo olin tutustunut kuuluisaan sellonsoittajaan Chr. Kellermanniin, hän oli näet vaimonsa, etevän tanssijattaren, ja kahden poikansa kanssa kahdesti käynyt Suomessa ja m.m. maantiellä Porvoon tiellä taittanut käsivartensa. Näiden ystävällisten taiteilijain pienessä kodissa vietin monta hauskaa hetkeä.

Vieraalla maalla voi persoonallisen kanssakäymisen puutteen korvata tarkoin seuraamalla sanomalehdistöä. Tätä tietä hankin huolellisesti kaikki mahdolliset tiedot päivän tapauksista siinä maassa, jossa olin ja niistä erilaisista valtiollisista, kirjallisista ja muista mielipiteistä, joita siellä oli olemassa.

Mutta kotimaani oloja seurasin samalla myöskin. Vaikutukseni ja mietelmäni kaikesta siitä, mitä Köpenhaminassa näin ja koin, kerroin tarkoin ystävilleni Helsinkiin. Kirjotin uutterasti kirjeitä, vaikka posti siihen aikaan noiden kaupunkien välillä viipyikin 12-14 päivää, kirjotin milloin yhdelle milloin toiselle, ja hyvällä, pirteällä tuulella kun olin, kirjotin hauskoja kirjeitä. Pian sain kuulla, että kirjeitäni mielihyvällä luettiin; eräänä päivänä ilmoitettiin minulle juhlallisella pöytäkirjan otteella, että kirjeitteni lukemista varten oli muodostunut pysyvä "komitea", johon kuuluivat, paitsi Otto-veljeäni, ystäväni Casimir Palmroth, Adolf Vasenius, Karl Collan, Edv. Strömberg. Aug. Ahlqvist ja Ad. Grotenfelt. Eräästä kirjeestäni oli, luvattani, lähetetty Morgonbladettiin pitkänlainen Tanskan kansaa ja sen edustajia valtiopäivillä koskeva kuvaus, ja pian sain sen kummikseni nähdä painettuna Ruotsinkin lehdissä. "Litteraturbladettiin" lähetin itse kirjoituksen "Köpenhaminan yliopistosta"; tuo kirjoitus sisälsi tarkan ja täydellisen selonteon tämän yliopiston laitoksista, — olin sitä varten käyttänyt erästä arvokasta asetuskokoelmaa, jonka sain ostetuksi äsken kuolleen historioitsijan Engelstoftin kirjahuutokaupasta. Pidin tätä selontekoa juuri silloin hauskana Helsingin kirjalliselle yleisölle, koska yliopistomme asetuksia parhaallaan uusittiin.

Opintoni Kööpenhaminassa ja lähimmät tulevaisuudentuumani keskeytyivät valitettavasti surullisella tavalla. Vanha isäni, jonka voimat viime vuosina melkoisesti olivat heikentyneet, kuoli maalisk. 30 p. 1852. Tämän masentavan surusanoman sain vasta kahden viikon perästä; lennätinlaitosta ei ollut silloin vielä Helsingissä käytettävänä. Nyt oli minun palattava kotiin niin pian kuin mahdollista; mutta mahdollista ei ollut matkustaa nopeasti. Mitään talvilaivaliikettä Itämeren yli ei ollut olemassa; Hangon satama oli olemassa ainoastaan kartalla. Tosin lähti jo rautatie Kööpenhaminasta, mutta se kulki ainoastaan Roeskildeen saakka. Ellen tahtonut lähteä retustamaan postivaunuissa Tanskan saarien yli ja sitten Saksan ja Venäjän halki Suomeen, olin auttamattomasti vankina, kunnes säännöllinen laivaliike Tukholman ja Turun välillä alkoi. Ja sinä vuonna oli kevät tavallista myöhäisempi. Kärsimättömänä lähdin tosin Kööpenhaminasta jo toukokuun alkupäivinä, mutta silloin siellä parhaallaan satoi lunta. Saavuin kumminkin salmen yli Ystadiin ja eräällä lyypekkiläisellä höyrylaivalla sieltä Tukholmaan. Mutta siellä sain viipyä kolmatta viikkoa; vasta toukokuun 23 tai 24 p:nä saatoin nousta laivaan, joka minut vei Helsinkiin.

Sangen synkkä ja raskas oli Helsingissä yleisesti vallitseva mieliala, kun kotiin palasin. Tavallista tummemmilta näyttivät olosuhteet. Ruhtinas Mentschikoffin venäläisestä kansliapäälliköstä Fischeristä, jota jo kauan oli pidetty Suomen häijynä henkenä, oli äsken (marraskuulla 1851) yhtaikaa tullut suomalainen aatelismies ja Suomen ministeri-valtiosihteerin apulainen: tätä pidettiin vielä onnettomuuttakin pahempana tapauksena, — häväistyksenä. Senatissa oli v. Haartman yhä vielä sama hirvittävä itsevaltias mikä ennenkin: hän kylpi korkeimman armon päiväpaisteessa eikä hänen mahtiaan vastaan uskaltanut ajatustakaan nousta. Yliopistoa hallitsivat Nordenstam ja hänen pedellinsä ja vormupuvut olivat yhä edelleen pakolliset; odotettiin vain yliopiston sääntöjä. — Joka taholla tuntui ahtaalta, umpinaiselta, masentavalta, Ainoa, joka oikeastaan kuluneena talvena ja keväänä oli virkistänyt mieliä Helsingissä, oli ollut uuden kotimaisen oopperan, "Kaarlo kuninkaan metsästyksen", esittäminen. Se oli ensi kerran esitetty maaliskuun 24 p:nä ja sitten lyhyemmässä kuin kuukauden ajassa yhdeksän kertaa perättäin. Suuremmoinen teoshan olikin tämä ooppera, jonka Pacius ja Topelius olivat luoneet ja jonka säveltäjän johdolla yksinomaa kotimaiset taiteensuosijat esittivät. Eipä ollut ihme, että sitä pidettiin merkkitapauksena Suomen säveltaiteen ja Suomen näytelmätaiteen historiassa. Harjoituksia oli kestänyt pitkin koko kevättä — jo edellisenä keväänä oli Pacius esittänyt osia siitä eräässä konsertissa — ja niitä oli suurella mielenkiinnolla seurattu. Ja kun kappale vihdoin julkisesti esitettiin, nousi innostus rajattomaksi. Ensi esitys päätettiin laulamalla "Maamme" laulu — samoin seuraava, jolloin Runeberg oli saapuvilla — ja senjälkeen kokoonnuttiin juhlaan Seurahuoneelle, jossa Paciusta ja Topeliusta riemulla kannettiin ja jossa isänmaallisen innostuksen kuohuessa yli äyrästensä pantiin osakkeenkeruu alulle, uutta jo ennen tuumissa ollutta kiviteaatteria varten, — se osakkeenkeruu pysähtyi sillä kertaa valitettavasti tuossa tilaisuudessa merkittyihin 6,000:teen hopearuplaan. — Tässä kaikessa innostuksessa en ollut saanut olla mukana; siitä oli kumminkin lämpönen tuulahdus lehahtanut minulle Kööpenhaminaan saakka.

Mutta "Kaarlo kuninkaan" synnyttämä riemastus oli minun paluuseeni asti jo joltisestikin ehtinyt haihtua. Syvä suru oli sen jälestä isänmaata kohdannut. M. A. Castrén, jonka terveydentila pitkin koko kevättä oli antanut aihetta pahaan pelkoon, oli toukok. 7 p:nä kuollut, vasta 38 vuotiaana. Hautajaiset, jotka vietettiin toukok. 12 p:nä, osottivat kuinka yleisesti se vahinko käsitettiin, jonka Suomi tämän kuolemantapauksen kautta oli kärsinyt. Harvoin oli sitä ennen Helsingissä nähty sellaista väkijoukkoa liikkeellä, koko ylioppilaskunta oli liittynyt hautajaissaattoon, maahanpanijaisissa vanhassa kirkossa oli Fr. Cygnaeus puhunut, hautuumaalla oli viimeiset jäähyväiset vielä lausunut J. V. Snellman ja Z. Topeliuksen ruotsiksi ja A. Ahlqvistin suomeksi sepittämiä runoja oli laulettu. Tämän surujuhlallisuuden vaikutus ja erittäinkin Snellmanin tulevaisuutta melkein epäilevät sanat säilyivät helsinkiläisten mielissä vielä kotiinpalatessanikin ja alakuloisina tuttavani niistä minulle juttelivat.

Myöskin toinen suuri onnettomuus oli omiaan mieliä masentamaan. Porin kaupungin oli tulipalo suureksi osaksi hävittänyt toukok. 22 p:nä. Tätä tulipaloa seurasi pian senjälkeen toinen, vielä suurempi, kun Vaasan kaupunki elok. 3 p:nä ja sitä seuraavina päivinä paloi poroksi.

* * * * *

Yliopiston uudet säännöt julaistiin lokak. 1 p:nä 1852. Suuret mullistukset yliopistomme laitoksissa ja oloissa johtuivat niistä ja ne olivat näiden sääntöjen johdosta uudeltavuodelta toimeenpantavat. Filosofia joutui virastaan pois yliopistostamme, sen nimikin karkoitettiin; osakunnat olivat hajoitettavat ja ylioppilasten yhteiselämä järjestettävä tiedekunnittain, — muusta puhumattakaan. Paljo ajattelemisen aihetta oli siis jokaisella, joka kuului yliopistoon. Ylioppilaille erityisesti oli syksy 1852 kuin yhtenäistä muuttopäivää. Jokaisen osakunnan täytyi järjestää rahastonsa, kirjastonsa ja muun omaisuutensa, sekä päättää niiden vastaisesta käyttämisestä. Eri osakuntain valtuutetut pitivät tiheään kokouksia voidakseen järjestää olot mikäli mahdollista samalla tavalla. Vaikka minua, ulkomailta palattuani, ei muodollisesti oltu kirjoitettu takasin yliopistoon, otin kumminkin vilkkaasti osaa Länsisuomalaisen osakunnan ja sen valtuuskunnan kuolinpesähuoliin. Ja kun ne onnellisesti oli saatu suoritetuksi, piti vielä jokaisen osakunnan viettää hautajaisjuhlansa. Nämä kuusi jäähyväisjuhlaa vietettiin kaikki tavallista muhkeammin ja tavallista runsaammilla kutsuvierailla, marraskuulla. Ollessani sillä kertaa ylioppilasten erityisessä suosiossa sain olla mukana melkein kaikissa noissa juhlissa. Surujuhlan tapaisia ne toki eivät olleet; olipa kuin silloin jo olisi aavistettu pian tapahtuvaa ylösnousemusta.

Osakuntain lakkauttaminen muodosti loppunäytöksen kymmenen vuotta kestäneessä ylioppilaselämässäni. Viimeisellä lukukaudellani sain vielä olla näkemässä sen kieliriidan nousevia liekkejä, jotka sittemmin vuosikymmeniä olivat ylioppilaskuntamme niin sanoakseni tärkeimpänä elinilmiönä. Niihin saakka en ollut paljo koskaan kuullut tästä asiasta jyrkempiä mielipiteenvaihdoksia. Suomenkielen pyrintöjä oli pidetty yhteisenä isänmaallisena asiana; jokainen oli, kuten jo ennemmin olen sanonut, ollut fennomaani, toinen vain innokkaampi, toinen laimeampi; vihamielisyyttä ei ollut ilmennyt ruotsinmielisyyden ja suomenmielisyyden välillä. Mutta nyt kuulin Länsisuomalaisessa osakunnassa ääniä nousevan fennomaniiaa vastaan, jonka vaatimuksia jo pidettiin liiallisina. Tämä "uusi oppositsiooni" herätti osakunnan käsinkirjoitetussa sanomalehdessä kynäsodan, jota jatkui kauan; väittelijöinä esiintyivät pääasiallisesti toverini L. ja E. Minäkin lopuksi sekaannuin tuohon polemiikkiin, ja kun nyt kellastuneiden paperien joukosta löydän lausuntoni asiasta, tahdon tähän lainata siitä otteen, valaistakseni sitä tapaa, miten nuorison keskuudessa kieliasiaa eri tahoilta käsiteltiin.

Olen kirjoittanut:

"— — — On hämmästyttävää, että tällaisessa väittelyssä ei kumpanenkaan taisteleva puoli ole ottanut selvittääkseen, mitä hän Suomen kansalla käsittää. Sellainen selvitys näyttää minusta kumminkin tarpeelliselta, ennenkuin edemmäs asiassa mennään.

"Kysymys ei ehkä ole niin aivan yksinkertainen, kuin miltä se aluksi tuntuu. Minä vastaan omasta puolestani: Suomen kansan muodostavat kaikki ne ihmiset, jotka Suomessa asuvat. Vastaus on yksinkertainen; vaan eiköhän sitä vastaan voida muistutuksia tehdä?

"Voidaan kyllä. Sanotaan: Suomessa ei asu ainoastaan suomalaisia, täällä asuu lähes 200,000 ruotsalaista, 1,000 lappalaista, sitäpaitsi siellä täällä venäläisiä, mustalaisia, saksalaisia y.m. — voivatko nämä kaikki muodostaa yhden kansan? Voidaanko suomalaisia ja ruotsalaisia, näitä kahta eri heimoa ja rotua, pitää yhtenä kansana? Ei, ainoastaan ne, jotka ovat yhtä heimoa, jotka puhuvat yhtä kieltä, voivat muodostaa yhden kansan, ainoastaan suomalainen väestö Suomessa voi olla Suomen kansana. Ja vielä ehkä toisaalta lisätään: Suomen kansaa ei elä ainoastaan Suomessa: missä vain suomeapuhuvia ihmisiä asuu, kuuluvat ne kaikki Suomen kansaan.

"Kansantieteilijät tekevät ehkä sellaisia väitteitä. Kansantieteellinen innostus on meidän päivinä suuri eikä kansallisuutta kernaasti tahdota määritellä muun kuin kielen mukaan.

"Uskovatko nämä etnograafit todellakin, että Suomen suomalaiset ovat lähemmässä hengenheimolaisuudessa Uralin takaisten sukulaistensa kanssa, kuin ruotsalaista rotua olevain maamiestensä kanssa. Uskovatko, ettei monen vuosisadan yhdessäolo, yhteinen uskonto, samat tavat, samat laitokset merkitse mitään kansallisuutta määriteltäessä?

"En muistele koskaan kuulleeni kenenkään sanovan: 'mitä on Suomen suomalaisilla ja ruotsalaisilla tekemistä toistensa kanssa? pitäkööt ruotsalaiset yhtä Pohjanlahden takaisten heimolaistensa kanssa.' Luulenpa, että jokainen, ennenkuin tällaisia sanoja lausuu, peräytyy omaa ajatustaan ja hiljaisuudessa myöntää, etteivät ainoastaan etnograafnset aatteet hallitse maailmaa.

"Ei, suomalaiset ja ruotsalaiset ovat liian kauan Suomessa eläneet yhdessä, ovat lainanneet toisiltaan ja antaneet toisilleen liian paljo, ovat liiaksi toisiinsa sekaantuneet, jotta koskaan voisivat erottaa kohtalonsa toisistaan. Heistä on tullut yksi kansa.

"Kansaa pidän aivan samana käsitteenä kuin kansakuntaa, kansallisuutta. Tuntuuhan nurinkuriselta väittää, että yhdessä kansassa olisi useampia kansallisuuksia. Olenkin sitä mieltä, ettei Suomessa voida puhua muusta kuin yhdestä kansallisuudesta. Ja sitä kansallisuutta nimitän suomalaiseksi. Lohduttaakseni E:tä sanon, että nimitykseni johtuu Suomesta, eikä suomalaisista. Samasta syystä voin puhua pohjoisameriikkalaisesta kansallisuudesta: samasta syystä puhutaan sveitsiläisestä kansallisuudesta eikä saksalaisesta, ranskalaisesta eikä italialaisesta kansallisuudesta Sveitsissä.

"Onhan monessa suhteessa onnellista, kun kansan kaikki osat puhuvat samaa kieltä. On onnellista, mutta välttämätöntä se ei ole. En tarvitse puhua siitä, kuinka kallisarvoinen äidinkieli ihmiselle on, kuinka vaikeaa hänen on siitä luopua. Eikä hän siitä luovu, muuta kuin suurimman pakon vallitessa. Kun yksi tai kaksi henkilöä siirtyy kansan sekaan, jolla on toinen äidinkieli, silloin heidän on melkein pakko luopua äidinkielestään. Mutta tunnettu on, ettei tarvita kovin suurta joukkoa yhdessä asuvia siirtolaisia, jotta he monen sukupolven läpi voivat säilyttää äidinkielensä, asukoon toiskielinen kansa kuinka taajalukuisena tahansa sen ympärillä.

"Mutta kun nyt kerran äidinkieli on niin juurtunut ihmisen olemukseen, niin täytyy kai hänellä olla oikeus myöskin viljellä tätä kieltään. Sitä ei kukaan kielläkään.

"Mutta sattuu, että erikieliset ihmiset muodostavat yhden yhteiskunnan, yhden valtion, yhden kansan, yhden kansallisuuden. Kuinka silloin voidaan kaikkien oikeutta ja kaikkien vapautta suojella?

"Ehdotonta oikeutta siinä ei voida toteuttaa. Yksilö, joka asuu toiskielisen kansan keskuudessa, ei voi koskaan vaatia, että esim. maan lain tulisi käyttää hänen kieltään taikka että uskonnon sanoja hänen kielellään julistettaisiin. Hän on itse riistänyt itseltään osan vapaudestaan, kun on siirtynyt vieraaseen maahan. Mutta missä on raja, jonka mukaan joukko jonkun kansan jäseniä voi tässä kohden saavuttaa oikeutensa? Sitä rajaa ei voida yleensä määrätä, se riippuu melkein joka yksityistapauksessa erinäisistä olosuhteista.

"Siirryn meidän omiin oloihin. Vallitseeko maassamme kielellisessä suhteessa oikeutta, jolla olisi edes oikeuden varjoa. Kirkollisissa suhteissa kyllä. Mutta entäpä oikeudellisissa, hallinnollisissa olosuhteissa, opetusoloissa? Tiedämmehän kaikki, että asujamiston 7:s taikka 8:s osa tässä suhteessa nauttii lapsipuolen oikeutta!

"Elköön kadehdittako maamme ruotsalaisia. Jos he kaikessa voisivat nauttia oikeutta, ilman että se tapahtuisi suuren enemmistön kustannuksella, kuka heiltä hiuskarvan vertaa oikeutta tahtoisi riistää? Fennomaniia pyrkii hankkimaan suomenkielelle sen täydet oikeudet. Se ei tahdo riistää ruotsinkielisiltä mitään muuta, kuin mikä loukkaa suuren enemmistön oikeutta.

"'Mutta,' väittää ehkä E., 'pitääkö täällä vaan enemmistön hallita, eikö sivistyksellä ole mitään merkitystä? Ruotsalaista heimoa täällä tosin ei ole kuin 8:s osa maan asujamistosta, mutta siihen kuuluvat kaikki, joilla on edes hiukan korkeampi sivistyksen määrä'.

"Tässä kohden on hauska verrata molempain väittelijäin mietteitä ja sanoja. L. pitää sivistyneitä luokkia 'suomalais-ruotsalaisena lapsena', joka on ryöstetty pois kansaltaan — ja että paitsi sivistyneitä Suomessa on muitakin ruotsalaisia, sen näkyy hän innossaan kokonaan unhoittavan. — E. taas pitää sivistyneitä luokkia muitta mutkitta ruotsalaisina, koska ne kaikki puhuvat ruotsia. Toinen, pitää siis kaikkia sivistyneitä suomalaisina, toinen ruotsalaisina. Kun näin tärkeässä kohdassa molemmilta tahoilta noin eri suunnille eksytään, niin ei ole ihmettä, että yhtymäkohtaa ei löydy.

"Niin, nämä sivistyneet luokat ansaitsevat paljo huomiota näitä asioita tarkasteltaessa. Tiedämme kaikki, ettei maassamme alempia kerroksia koskaan ole kielletty sivistyneisiin luokkiin nousemasta: yksinoikeus siihen ei koskaan ole ollut suomalaisilla eikä ruotsalaisilla. Mutta ne suomalaiset, jotka tähän luokkaan ovat siirtyneet, ne ovat todellakin 'ryöstetyt pois kielestään'. Sillä päästäkseen sivistyneiksi, on heidän ollut alistuttava samaan kohtaloon, kuin sen, joka siirtyy vieraaseen maahan, s.o. omistamaan toisen kielen, kuin äidinkielensä, jokapäiväiseksi ajatustensa talkiksi. Ja heidän lapsilleen on tuo toinen kieli usein muuttunut äidinkieleksi.

"Siis ovat sivistyneet luokat muodostuneet sekä suomalasista että ruotsalaisista, ja siinä luokassa ovat jäsenet alinomaa sekaantuneet toisiinsa. Tuskin niistä yksikään yksilö voi sanoa: 'olen puhtaasti suomalaista juurta' taikka 'olen puhtaasti ruotsalaista juurta'. Juuri näiden luokkain sekaantuminen on lujin side Suomen suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.

"Jos E. myöntää minun olevan oikeassa väittäessäni, että sivistyneet luokat ovat lähteneet ja lähtevät kansasta, että nämä luokat eivät koskaan ole muodostaneet mitään erityistä kastia maassamme, niin pitäisi hänen myös myöntää johdonmukaiseksi ja oikeutetuksi suomalaisten vaatimuksen saada sivistystä omalla kielellään. Mutta samalla on hän tietysti myös myöntänyt tarpeelliseksi ja välttämättömäksi, että suomenkieltä ja kirjallisuutta kehitetään. Silloin hän on tunnustanut kaiken, mitä vaadin. En vaadi muuta, kuin että suomenkielelle myönnetään oikeus kerran esiintyä sivistyskielenä.

"Sillä jos suomenkieli kerran sille asteelle pääsee, että sen avulla voi itselleen omistaa kaikki sivistyksen tulokset, niin pääsee tämä kieli kyllä täysiin oikeuksiinsa. Sen pitäisi olla selvää jokaiselle. Ja että puhuessani toisen oikeuksista en tahdo vääryyttä tapahtuvan toiselle, se selvennee myös edelläsanotusta.

"'Mutta vaikkei vääryyttä tehtäisikään ruotsinkielelle, niin kadottaisi se paljo suomenkielen nousemisen kautta.' Se on luonnollista; ja minä arvelen, että se juuri on tämä pelko äidinkielelle tapahtuvasta vauriosta, joka on synnyttänyt tämän nuoren suomenmielisyyden vastarinnan. Kaunista on rakastaa äitiään, mutta ei ole kaunista moittia naapuria sentakia, että naapurillakin on äiti."

Se kysymys, joka silloin oli käsiteltävänä, oli, kuten näkyy sama, jonka pohtimiseen seuraavat ylioppilaspolvet nykyaikaan asti ovat saaneet harjoitella — taikka hukata — parhaat henkiset voimansa.

* * * * *

Kaikkia muita sen ajan murheita lisäämään tuli vieläkin, syksyllä 1852, surettava kuolemantapaus. Yrjö Aukusti Wallin kuoli aivan äkkiä lokak. 23 p:nä. Hän oli suunnitellut uutta, suuremmoista retkeä Arapiaan ja toivonut saavansa siihen kannatusta sekä Pietarista että Lontoosta. Mutta nämä toiveet pettivät; se pettymys kai kiirehti sitä sydämmentautia, jota hän poti. Siten jätti tämäkin maamme jalo koristus kansansa. Suomen yliopisto oli valitettavasti jo tottunut vahinkoja kärsimään: viiden vuoden kuluessa oli kuolema riistänyt peräkkäin R. Tengströmin, J. J. Nervanderin, M. A. Castrénin, Y. A. Wallinin. ennenkuin, yksikään heistä vielä oli keski-ikään ehtinyt. Mutta tottumus ei vähentänyt surun tuottamaa katkeruutta.

Me länsisuomalaiset, jotka ylpeydellä luimme Wallinin omaan joukkoomme kuuluvaksi, kannoimme hänen maalliset jäännöksensä lokak. 29 p. hautaan ja saatossa kulki koko muu ylioppilaskunta sekä kaupungin sivistynyt yleisö. Viimeinen päätös, jonka Länsisuomalainen osakunta ennen hajaantumistaan sai tehneeksi, oli se, että se antoi Ekmannille toimeksi maalata vainajan muotokuvan sekä lahjoitti sen yliopistolle ikuiseksi muistoksi. Länsisuomalaiset myöskin pystyttivät tuon yksinkertaisen, hiomattoman muistokiven Wallinin haudalle ja he viettivät sitten kauan Wallinin kuolinpäivää vuosijuhlanaan.

* * * * *

Osakuntain hajoittamiseen päättyi, kuten sanottu, ylioppilaskauteni. Joulukuun alussa samana vuonna kysyi minulta toiminimi J. O. Frenckellin ja pojan kirjakauppa- ja kirjapainoliikkeen silloinen hoitaja, konsuli Reinh. Frenckell, tahtoisinko vuoden 1853 alusta ruveta Morgonbladetin toimittajaksi. Tämä tarjous ei ollut minulle aivan odottamaton. Jo kauan oli taipumukseni tähdännyt kirjalliselle alalle, ja melkein empimättä vastasin myöntävästi. Ja valmistuin siis, niin hyvin kuin taisin, uuteen toimeeni.

Morgonbladetin, joka alkamisestaan asti oli ilmestynyt Frenckellin toiminimen kustannuksella, täytyi nyt neljäntenä vuotena perättäin vaihtaa toimittajaa. Olen edellä kertonut, että Morgonbladettia 1840-luvun keskipaikoilla vakavasti ja taidolla toimittivat Berndtson ja Elmgren yhteisesti. Mutta Elmgren erosi toimituksesta 1847 ja Berndtson rupesi toimitustyössään yhä leväperäisemmäksi ja vihdoin hän laiminlöi lehtensä kokonaan. Lopulla vuotta 1849 luovutettiin lehti G. Ehrströmin hoidettavaksi, joka hiukan muutti lehden suunnitelmaa, hoiti sitä huolellisesti ja kyvykkäästi, mutta jo vuoden perästä lainopillisten lukujensa vuoksi siirtyi siitä pois. V:n 1851 alusta otti lehden taas huostaansa Berndtson, joka sitä taas hyvin uutterasti hoiti, kirjoitti artikkeleita, runoja, kertomuksia ja jutelmia kaikenlaisia sekä säilytti sen arvostelijan maineensa, jonka hän jo ennen oli hankkinut. Mutta ainoastaan sen vuoden loppuun saakka pysyi Berndtson nyt Morgonbladetissa. Seuraavasta uudestavuodesta siirtyi hän Finlands Allmänna Tidningiin, jossa hän sitten useiden vuosien kuluessa, yhä taidetuomarina pysyen, virallisena toimittajana sai osottaa kykyään katsella asioita miltä kannalta olot milloinkin käskivät. Hänen jälkeensä sai Morgonbladet toimittajakseen Theod. Clasenin, nuoren uudemman kirjallisuuden dosentin, joka oli lahjakas ja alallaan tietorikas, mutta vailla halua ja taipumusta sanomalehtityöhön. Eikä hän siihen ollut sitoutunutkaan kuin yhdeksi vuodeksi; kun se vuosi nyt läheni loppuaan, silloin pyydettiin minua Morgonbladetin toimittajaksi.

Nämä alituiset toimituksenmuutokset olivat kumminkin suuressa määrin turmelleet yleisön luottamuksen Morgonbladettia kohtaan. Tilaajain lukumäärä, joka lehden mahtavimmillaan ollessa 1840-luvun keskipalkoilla oli noussut noin 600:teen, oli nopeasti laskeutunut ja 50-luvun ensi vuosina se ei ollut 250:ttä korkeampi, vaan kenties sitäkin pienempi. Helsingissä ei ollut kuin 70 tai 80 tilaajaa. Kustantajalle ei lehti siis suinkaan voittoja tuottanut: senvuoksi ei toimittajallekaan maksettu kuin 300 hopearuplaa vuodessa, siihen luettuina kaikki kustannukset sanomalehdistä, apulaisista y.m. juoksevista menoista.

Sellaisissa olosuhteissa ja sellaisilla ehdoilla otin alusta vuotta 1853 Morgonbladetin toimittaakseni. Vähän olin niihin asti julkisuudessa kirjailijana esiintynyt, kokemusta toimitustöistä ei minulla ollut ensinkään. Mutta rohkealla ja iloisella mielellä kävin toimeeni käsiksi. Otin lehden vastaan semmoisena kuin se oli. Sen muoto ja suunnitelma ei minua miellyttänyt, mutta vastaseksi en siihen mitään muutoksia tahtonut tehdä. Lehti ilmestyi kahdesti viikossa. Joka maanantai ja torstai k:lo 12 tuli sen olla valmiin jaettavaksi Frenckellin kirjakaupasta tilaajille. Mutta senssorin tuli asetusten mukaan saada se käsiinsä 24 tuntia aikusemmin ja se merkitsi käytännössä, että maanantain numero lähetettiin painosta painotarkastajalle jo lauvantai-iltana, mutta torstain numero vasta keskiviikko-iltana. Aikusin ulosantopäivän aamuna saatiin lehti senssorilta takasin ja silloin siihen olivat merkityt kaikki ne pyyhkimiset, joita välttämättöminä oli pidetty. Senjälkeen lehti, asianmukaisesti uudelleen taitettuna, lähetettiin aamupäivällä toistamiseen senssorille saamaan häneltä hyväksymisen.

L'Etat c'est moi, — toimitus, se olen minä, niin senaikainen sanomalehden toimittaja Suomessa saattoi sanoa. Niinpä minäkin. Sillä palkalla, joka toimitukselle maksettiin, ei juuri aputoimittajia voinut palkata, jos sellaisia olisi ollut saatavissakin. Artikkelit, kirjallisuusarvostelut, viivanalustat, käännökset, teaatteriarvostelut, uutiset, — kaikki sain itse kirjoittaa ja lukea korehtuurit. Ainoa ala, missä en uskaltanut itseeni luottaa, oli musiikinarvosteleminen; siinä minua auttoivat ystäväni K. Collan ja Rud. Lagi. Ulkomaisia uutisia ei onneksi lehdessä ollut. Mutta olipa siltä nuorelle toimittajalle työtä tarpeeksi. Lähetettyjä kirjoituksia ei monasti saanut hakea kirjelaatikosta.

Maan sanomalehdistö ei silloin vielä ollut kauas kehittynyt siltä asteelta, jolla se oli ollut vuosikymmentä aikasemmin. Saima oli ollut ja mennyt; korkeammat mahdit olivat pitäneet huolta, että sen aika oli ohi ja ettei se niin aivan väleen voinut palatakaan. Virallista lehteä koetettiin korottaa jonkinlaiseen arvoon. Professori A. Blomqvist, jonka yksityisafääri tuo lehti (Finl. Allmänna Tidning) oli ollut enemmän kuin kymmenen vuotta ja jonka hoitamassa lehdessä ei ollut näkynyt juuri muuta kuin ulkomaista politiikkaa, oli kuollut 1848 ja vuodesta 1850 tuo virallinen lehti yhdistettiin kenraalikuvernöörin kanslian ja siihen laaditun erityisen sanomalehtitoimiston yhteyteen. Lehden kokoa nyt laajennettiin: siihen ruvettiin panemaan johtavia kirjoituksia, valtiollisia, taloudellisia ja isänmaallishistoriallisia. Päätoimittajaksi otettiin protokollasihteeri O. Meurman, joka ennen hallituksen lukuun oli julkaissut ruotsalais-venäläisen sanakirjan sekä sitäpaitse tullut tunnetuksi venäläisten kaunokirjallisten teosten kääntäjänä. Tämän ohessa tuli lehteen toimittajaksi kotimaista osastoa varten Fab. Collan, joka samoihin aikoihin lehtorinvirastaan Kuopiosta palasi yliopistoon filosofian apuopettajaksi. Mutta kuolema korjasi pian molemmat nämä miehet: Meurman kuoli jo syksyllä 1850 ja Collan Helmikuussa 1851. Näiden jälkeen astui sitten Berndtson, kuten ennen olen kertonut, vuodesta 1852 tuohon viralliseen sanomalehtitoimistoon. Uuden toimituksen aikana lisääntyi virallisen lehden lukijakunta koko joukon vuosi vuodelta. — Helsingfors Tidningareita edusti yhä edelleen Z. Topelius, hän eikä kukaan muu. Yksin hänkin lehtensä toimitusta hoiti. Ainoastaan kesäkuukausiksi jätti hän lehtensä jonkun toimituksen ulkopuolella olevan henkilön hoidettavaksi.[24] Se yleisö, jota hän hallitsi "paperisella valtikallaan", jota hän piti salaperäisenä taikakaluna, kasvoi myötään. Jokaista vuosikertaa koristivatkin hänen runottarensa uudet, viehättävät tuotteet; hän oli "Rautakylän vanhasta paroonista" (1849) ja "Suomen herttuattaresta" (1850) syksyllä 1851 siirtynyt "Välskärin kertomuksien" suureen ja merkilliseen sarjaan ja näillä historiallisilla kertomuksillaan hän yhä enemmän ja enemmän veti yleisön puoleensa. Halulla luetut "Leopoldilaiskirjeet" jatkuivat vielä v:n 1853 loppuun asti. Hänen suuri merkityksensä sanomalehtikirjailijana oli ollut ja oli edelleen se, että hän, kuten on sanottu, "rajattomassa määrin vaikutti isänmaallisen tunteen selventämiseksi, harrastuksen herättämiseksi kauniiseen ja hyvään maassamme". — Nämä kaksi lehteä olivat, paitsi Morgonbladetia, yhä edelleen varsinaiset ruotsinkieliset sanomalehdet Helsingissä. Sitäpaitsehan Litteraturbladet täällä ilmestyi; se oli nimellisesti kuukauslehti, vaan sen ilmestymisajat eivät olleet niin aivan säännölliset. Litteraturbladetia toimitti v:sta 1850 vuoteen 1854, jolloin Snellman taas ryhtyi sen toimittamiseen. S. G. Elmgren, joka, vaikka häntä muut kirjalliset voimat hyvin vähän kannattivat, ei väsynyt ilmoittamaan ja arvostelemaan kotimaisen kirjallisuuden uusia tuotteita ja joka sen ohessa julkaisi monta arvokasta sivistyshistoriallista kirjoitusta. — Maaseutusanomalehdistö ei ollut myöskään paljo varttunut, ei ulkomuodoltaan eikä sisälliseltä merkitykseltään. Ruotsinkielisistä elivät Åbo Tidningar ja Åbo Underrättelser sekä Borgå Tidning entisellään, toimittajat niissä vain usein vaihtuivat: Vasa Tidningin nimi oli muutettu Ilmariseksi ja se ilmestyi edelleen, lakaten ainoastaan vuoden ajaksi kaupungin palon vuoksi. Kuopiossa oli 1851 syntynyt pieni Kuopio Tidning, joka pysyi pystyssä viisi tai kuusi vuotta, mutta se oli kurja Saimaan jälkeläinen; Viipurissa runoilija J. G. Leistenius toimitti 1854-55 Viborgs Tidningiä, mutta hänen yrityksensä sanomalehtialalla oli lyhyt ja epäonnistunut. Jos vielä mainitsen pienen lastenlehden Eoksen, joka rupesi ilmestymään Turussa 1854, niin olen luetellut maan koko ruotsinkielisen sanomalehdistön 50-luvun alkupuolelta. — Suomenkielistä sanomalehdistöä ei v:n 1850 surmaiskun jälkeen voinut edellyttää paljoa olevaksi. Pian se kumminkin hiljalleen rupesi henkiin heräämään. Jo v:n 1851:n alussa uudestasyntyi Suometar: sitä silloin aluksi toimittivat E. A. Gr. Rindell ja H. Kellgren, vaan vähää myöhemmin viimeksimainittu ynnä F. Polén, joka sittemmin P. Tikkasen kanssa useiden vuosien kuluessa piti lehteä reippaasti ja menestyksellä voimassa. Maanviljelyksestä ja karjanhoidosta hiipivät silloiset toimittajat vähitellen muihin aineisiin: senssuurin käsitys "uskonnollisesta herätyksestä" ja "taloudellisesta hyödystä" laajeni näet vähitellen. Ja kun itämaisen sodan sytyttyä Kellgren hienolla diplomaattisella käytöksellään sai hankituksi lehdelleen luvan julaista sotauutisia, niin oli suomenkielisen sanomalehdistön henki ja kehityskyky taas pelastunut. Suomettaren tilaajamäärä nousi sotavuosina yli 4,500 kappaleen. Mutta Suometar olikin vielä siihen aikaan oikeastaan ainoa mainittava suomenkielinen lehti. Kuopiossa eli kyllä "Maamiehen Ystävä" edelleen aina vuoteen 1855:teen asti ja Turussa oli "Sanomia Turusta" alkanut ilmestyä 1851; mutta tämä lehti oli kooltaan hyvin pieni ja sisältöä pienensivät yhä nuo alituiset senssuuriluukut, joita lehden kustantaja täytti vanhoilla puupiirroksilla, — valaskaloilla ja pienemmillä eläimillä, "suurella ja pienellä Gutenbergillä" ja muilla, joita piti niin tiheään käyttää, että yleisö ne aivan hyvin tunsi. Paitsi näitä ilmestyi suomeksi ainoastaan pari pientä kuukaus- taikka viikkolehteä, joiden sisältö oli puhtaasti uskonnollista taikka taloudellista.

Samanlaista senssuurimääräystä, joka suomenkielistä kirjallisuutta masensi, ei tosin ollut olemassa ruotsinkielistä sanomalehdistöä varten. Mutta, siitä riippumatta, minkälaiset lait ja asetukset olivat, varmaa on, että niin toisen kuin toisenkaan suhteen ei vallinnut muu kuin sula mielivalta. Mitä oli lupa painaa, mitä ei, sitä ei sanomalehdentoimittaja voinut edeltäpäin tietää. Se kyllä oli tunnettua, että oman maan valtiollisia asioita ei kierteisimmälläkään tavalla saanut ottaa puheeksi; ettei saanut kosketella pienintäkään hallituksen toimenpidettä, tuskinpa edes olosuhdetta, joka voisi antaa aihetta tällaiseen toimenpiteeseen; uutisia sellaisia, "jotka saattoivat vaikuttaa häiritsevästi yleiseen rauhaan", kuten katoa tai nälänhätää, koleraa taikka muuta kulkutautia taikkapa muita pahempia tapaturmia koskevia, ei saanut kertoa kuin virallisten julkaisujen mukaan. Kansallisuus ja kansallishenki olivat luonnollisesti käsitteitä, joita ei sanomalehdissä saanut kosketella eikä pohtia, j.n.e. Mutta mitä sen lisäksi saattoi pitää sopimattomana ja luvattomana, se riippui asianomaisen senssorin satunnaisesta "tuulesta" taikka hänen suuremmasta tai pienemmästä arvostelukyvyn puutteesta. Harvoin kannatti korkeampaan paikkaan vedota; minkä olen kirjoittanut sen olen kirjoittanut, se oli tavallisesti senssorin viime sana. Voisinpa kuvatakseni näitä tosiasioita esittää ensimmäisiltä sanomalehtivuosiltani joukon satumaisesti ihmeellisiä juttuja. Mutta eihän ole nykyisinkään tässä suhteessa mitään niin uskomatonta, että sitä tarvitsisi todistaa ja voin siitä syystä sivuuttaa nämä sekä lystikkäät että surulliset muistoni, varsinkin kun koko joukko sellaisia kuvauksia jo ennen on unhotuksiin joutumasta pelastettu.[25]

Sellaisissa olosuhteissa ei ollut niin aivan helppoa, ei myöskään niin aivan suloista, toimia sanomalehdentoimittajana. Kovin ahtailla vesillä oli siinä purjehdittava, kiviä ja salakareja oli siellä joka taholla, merimerkkejä ei missään, epävarmaan maantuntemukseen ainoastaan oli luottaminen. Varminta oli senvuoksi kirjoitella kirjallisuudesta ja teaatterista, panna lehteensä pieniä kertomuksia ja kuvauksia, varsinkin oman kaupungin elämästä ja oloista, ja suunnata arvostelunuolensa toisten sanomalehtien pieniä heikkouksia ja vikoja kohtaan. Nuortealla ja iloisella mielellä, joskin monasti vakavin tuumin, tein työtä minkä parhaiten osasin. Palkkioksi sain ilokseni jommoistakin kehoitusta yleisön puolelta. Sanottiin, että Morgonhladetista oli tullut pirteä ja hauska lehti; jos muutamat maaseutulehdet, teaatterinjohtajat ja näyttelijät sekä vastustajat muilla aloilla olivat toista mieltä, niin sille en voi mitään. Lehden kustantajakin oli minuun tyytyväinen. Hän ehdotti jo hyvissä ajoin syksyllä, että Morgonbladet uudestavuodesta 1854 laajennettaisiin sekä kooltaan että suunnitelmaltaan, ja sitä ehdotusta minä sydämmestäni kannatin. Lehteä ei aijottu antaa ulos entistä useammin, vaan se päätettiin laajentaa kolmipalstaiseksi, painattaa uusilla kirjasimilla, siihen päätettiin ottaa ulkomaan uutisia, ilmoituksia j.n.e.

* * * * *

Teaatteri kuului, kuten jo olen sanonut, niihin aineisiin, joista sanomalehdistö siihenkin aikaan jotenkin turvallisesti saattoi puhua. Ja tätä ainetta uutterasti käsiteltiinkin. Arvosteltiin annettuja teaatterinäytäntöjä, ivattiin niitä "etu- ja taka-askeleita", joita vanha teaatteritalo teki, puhuttiin uudesta kivisestä teaatteritalosta, jota varten Chiewitz jo oli laatinut piirustukset ja väiteltiin siitä, millä ehdoilla Suomi voisi saada pysyvän, kotimaisen teaatterin.

Stjernström päätti näytäntövuonna 1852-53 kolmivuotisen vierailunsa Suomessa. Täällä olonsa ajalla lisäili hän joukkoaan ja näytteli osaksi Helsingissä, osaksi Porvoossa, Viipurissa ja Turussa. Onni häntä seurasi ja noina kolmena vuotena hankki hän Suomesta itselleen melkoisen omaisuuden. Hänen ohjelmistonsa ei aina aivan erinomainen ollut, mutta siinä oli kumminkin joukko klassillisia ja suuria kappaleita, kuten useita Victor Hugon draamoja, Molièren Tartuffe, Schakespearin Kuninkaan lääkäri, Börjessonin Eerik XIV, Scriben draamoja j.n.e. ja palaten usein Cesar de Bazanoon ja Farinelliin sekä useihin Blanchin iloisiin kappaleisiin piti hän teaatterissa runsaasti yleisöä. Kesällä 1852 hankki hän eteviä lauluvoimia seurueeseensa, joten hän saattoi antaa operetteja ynnä osia suuremmista oopperoista, kuten Marthasta, Don Juanista, Stradellasta, Lemmenjuomasta. Figaron häistä j.n.e. Syksyllä näytteli hän suuren satunäytelmän "Urdur eller Nechens dotter", johon säveleen oli tehnyt A. Söderman. Kotimaisia kappaleita ei Stjernström, senjälkeen kuin "Ur lifvets strid" oli esitetty, saanut näyteltäväkseen kuin pari pientä tekelettä; vasta viimeisenä näytäntövuotenaan oli hänellä onni esittää Z. Topeliuksen uuden kappaleen "Regina von Emmeritz". Se näyteltiin tuo näyttämöllä vieläkin säilyvä kappale ensi kerran huhtik. 13 p. 1853; rouva Lagerqvist oli Reginana ja Stjernström itse Kustaa Aadolfina. Suurenmoiset olivat suosionosoitukset: sekä tekijä että näyttelijät kutsuttiin näytännön jälkeen illanviettoon n.s. Oetzen juhlasaliin. Kahdeksan kertaa esitettiin kappale yhdessä kuukaudessa. Vähän sen jälkeen, touk. 18 p:nä, antoi Stjernström jäähyväisnäytäntönsä Helsingin yleisölle.

Heinäkuussa samana vuonna saatiin tänne taas oopperanäytäntöjä; saksalainen seurue tireht. Fassin johdolla saapui tänne Räävelistä, ja hänellä oli mukanaan muutamia varsin eteviä laulajia ja laulajattaria, joten joukko suuria oopperoita saatiin esitetyksi. Se oli läpeensä arvokasta taidenautintoa. Mutta hra Fass'ille saapui tänne samaan aikaan hyvin vaarallinen kilpailija ja vihamies, nim. kolera, ja hänen täytyi kiireen vilkkaa heinäkuun lopulla väistyä sen tieltä pois.

Kun sitten kolera oli lähtenyt tiehensä saapui syyskuussa s.v. Helsinkiin tuo aikoinaan kuuluisa, itserakas ruotsalainen maaseututirehtööri J. Roos teaatteriseurueineen. Mutta hän ei, rouvineen ja tyttärineen ja muutamine apulaisineen, voinut tyydyttää helsinkiläisten teaatteritarvetta eikä vaatimuksia. Roosin näytäntöjä arvosteltiin siitä syystä varsin terävästi, ainakin Morgonbladet teki niin. Ja siitä syntyi polemiikki, jota vieläkin on hauska muistella. Topelius, siivo mies, saatiin Hels. Tidningareissa armeliaisuudesta puolustamaan Roosin seuruetta oikein hellästi ja itse Cygnaeuskin innostui puolustamaan Roosin kaunista tytärtä, Jenny-raukkaa, eräässä kirjoituksessa "Helsingin teaatterin tulevaisuudesta";[26] hän näet tytön nimessä kirjoitti minulle hyvin pitkän, puoleksi leikillisen valituskirjeen, vaikeroiden, että Morgonbladet oli tyttöparkaa vainonnut.

Roos viipyi Helsingissä lähes kaksi kuukautta ja hänen jälkeensä saapui tänne syystalvella Hesslerin seurue, joka täällä näytteli jouluun saakka ja sitten, käytyään Viipurissa, kevätpuoleen 1854 myös pari kuukautta. Tämäkään seurue ei yleisöä tyydyttänyt; sen näytännöistä ei ole juuri mitään erityistä muistettavaa, paitsi erästä suurempaa kotimaista kappaletta "Ur en finnes lif" (Suomalaisen elämästä), kirj. W. Zilliacus, jota kappaletta kumminkaan sitäkään ei arvostelu voinut aivan paljo kehua. Kevään tultua hajaantui Hesslerin seurue. Silloin kääntyivät jo kaikkien katseet sotanäyttämöön eikä Helsinki senjälkeen pariin vuoteen juuri mitään teaatteria tarvinnut.

* * * * *

Ohimennen tahdon piirtää tähän muutamia muistoja Helsingin myöskin soitannollisesta elämästä 1850-luvun alkupuolelta. Pacius työskenteli samalla innolla ja tarmolla kuin ennenkin, valmisti ja täydenteli "Kaarlo kuninkaan metsästyksen", josta jo ennen olen puhunut, antoi ainakin 1851 vielä hengellisen pitkänperjantain konsertin sekä silloin tällöin suuria konsertteja, ja piti simffoniiayhdistystä hengissä ja virkeänä. Tämä yhdistys peri alussa vuotta 1852 entisen soitannollisen seuran ja entisen lauluseuran perut ja rupesi puuhaamaan pysyväistä soittokuntaa ja sen yhteyteen musiikkiopistoa. Sellainen 12-miehinen soittokunta saatiinkin, saksalaisen Ganszaugen johdolla, heinäkuussa samana vuonna toimeen; toivottiin, että tuosta soittokunnasta kasvaisi, paitsi tuki seudun soittoharrastuksille, vielä taimitarha kotimaisten soittotaiteilijain kehittämistä varten. Tuohon pieneen musiikkiopistoon tulikin useita oppilaita, joista paljo hyvää saattoi toivoa, m.m. viulunsoittaja Joh. Lindberg, joka, vaikka vasta oli 14-vuotias, saattoi esiintyä 1853 soolosoittajana eräässä konsertissa. Mutta sodan ukkosenjyry vaimensi pian kaiken muun soiton; silloin huomattiin, kaikista ponnistuksista huolimatta, taloudelliselta kannalta mahdottomaksi ylläpitää soittokuntaa ja se hajaantui siis, antaen jäähyväiskonserttinsa huhtikuussa 1854. Oppilaskoulu pysyi vielä vuoden pystyssä, vaan syyskuussa 1855 saivat sen oppilaatkin antaa jäähyväiskonserttinsa. Sen jälkeen he hajaantuivat kaikkiin ilman suuntiin.

Niistä soitannollisista nautinnoista, joita teaatteri näinä vuosina saattoi tarjota Helsingin yleisölle, olen jo puhunut. Ulkomaiset konsertinantajat rupesivat harvenemaan sitä myöten kuin Ulrikaporin kylpy- ja terveysvesielämä rupesi menettämään entisen loistonsa. Konsertteja antoivat täällä kumminkin m.m. nuo nuoret veljekset pianonsoittaja Josef ja viulunsoittaja Henri Wieniovski (1851), laulajatar Amelie Schramm (1851), sellonsoittajat Chr. Kellerman ja Andr. Gehrman (1851 ja 1852), viulunsoittaja Kiesewetter (1851) ja Paganinin "ainoa oppilas" Apollinare de Kontski (1852); vielä pianonsoittajat Mortier de Fontaine ja Melanie Malescot (1852), huilunsoittaja Ant. Sauvlet (1852), 12-vuotias viulunsoittaja Maria Seratt (1852), sellonsoittajat J. Nagel ja Biernachi (1853), laulajatar Henr. Nissen-Salomon (1853), pianisti T. Leschetitsky (1853) j.n.e.

Jos ulkonaisten konsertinantajain lukumäärä väheni, niin lisääntyi sitävastoin vähitellen kotimaisten joukko. Rudolf Lagi oli 1851 Kuopiosta muuttanut Helsinkiin Nikolainkirkon ensimmäiseksi urkuriksi ja hän antoi senjälkeen milloin hengellisiä, milloin muita suurempia konsertteja, talvella 1853-54 kokonaisen sarjan, kuusi simffoniiakonserttia. Betty Boije lauloi täällä vielä 1852. Samoihin aikoihin antoi Aug. Tavaststjerna täällä konsertin ja samoin päälaulajatar "Kaarlo Kuninkaan metsästyksestä", neiti Hanna Falkman. Laulaja B. Broms alkoi julkisen laulajauransa 1852; hän oli uusi ja varsin suosittu ilmiö kotimaisessa sävelmaailmassa. Vähemmin huomiota herättivät laulajatar W. Toll ja Jacquette Mallen sekä nuori pianisti Fanny Mannsen antamillaan konserteilla. — Puolittain kotimaisten taiteilijain joukkoon olivat vielä luettavat laulajatar neiti Math. In de Betou, joka, enimmäkseen hyvällä menestyksellä, noihin aikoihin täällä vuosittain antoi konsertteja.

Vielä on mainittava, että talvisin 1853-54 Ganszaugen kappeli koetti pitämällä n.s. "Soirées à la Gungl" edellämainitussa Oetzen juhlasalissa saada helppotajuisia konsertteja suosituksi, vaikka huononlaisella menestyksellä.

* * * * *

Vielä eräänlaiset esteettiset huvit, joita talvella 1852-53 koetettiin Helsingissä, ansaitsevat muistamista. Ne olivat nuo seurahuoneen suuressa salissa toimeenpannut, puoleksi yksityiset, puoleksi julkiset "Taiteelliset iltamat". Näissä iltamissa olivat ei ainoastaan musiikki, mutta myöskin muut kaunotaiteet, näytelmätaide, maalaustaide, jopa tanssikin edustettuina. Niissä taiteenharrastajat näyttelivät useita Topeliuksen pikkukappaleita (m.m. "Titianin ensi lempi") ja myöskin Berndtsonin; niissä esitettiin kööri- ja soololauluja, m.m. useita Collanin uusia sävellyksiä; näyteltiin eläviä kuvaelmia sekä Ekmannin, Wright-veljesten, Wern. Holmbergin y.m. taiteilijain maalaamia tauluja, Soittokunta soitti ja lopuksi oli aina tanssia. Viiteen nämä iltamat kumminkin supistuivat; niiden toimeenpaneminen kysyi koko paljo voimia ja niiden puolittain yksityinen luonne vaikutti, että yleisö niistä ei oikein paljon pitänyt.

* * * * *

Niitä kirjallisia kysymyksiä, jotka sanomalehtimiesaikani ensi vuosina olivat vilkkaan keskustelun alaisina, oli ehdotus suomalaisen biograafisen nimikirjan toimittamisesta. Tuon ehdotuksen teki ensiksi Borgå Tidning, jonka toimittajana silloin oli kimnaasin lehtori A. Lindfors. Monella taholla ehdotusta vilkkaasti kannatettiin; eri suunnitelmia tehtiin sen toteuttamiseksi ja niistä väiteltiin sanomalehdissä. Eikä kauvan kestänyt, ennenkuin ehdotusta käytiin toteuttamaan. Kolme kuukautta sen jälkeen kuin tuuma ensiksi oli herätetty, ilmoitettiin jo (toukokuulla 1853) tilattavaksi teos "Finlands minnesvärda män" (Suomen muistettavia miehiä). Kolmetoista asiaaharrastavaa kirjailijaa ryhtyi yhteisesti teosta laatimaan, toiminimi J. C. Frenckell ja Poika otti sen kustantaakseen ja toimituksen päähuoli jäi tuon aina toimeliaan ja vilkkaan assessori F. J. Rabben huoleksi. Ensi vihko teosta luvattiin jouluksi valmiiksi ja se lupaus pidettiinkin. Viisi muuta vihkoa ilmestyivät seuraavina vuosina, viimeinen 1857. Mutta siihen se teos pysähtyikin. Ei oltu noudatettu mitään määrättyä sanakirja-järjestystä elämäkertoja julaistaessa, josta syystä toimittajain välinen yhteys särkyi. Ilmestyneet elämäkerrat olivat kaikki erittäin arvokkaat, mutta liian laajat; huomattiin siitä syystä pian, että teosta ei koskaan saataisi valmiiksi. Mutta se todistaa hyvää isänmaallista harrastusta ja teoksella on aina arvonsa erinäisten elämäkertojen kokoelmana.

Samana vuonna pohdittiin vilkkaasti myöskin paloviinakysymystä. Ruotsissa oli äsken prof. M. Huss kirjoituksillaan juoppouspaheesta ja sen seurauksista saanut aikaan yleisen rahankeräyksen sellaisten kansankirjasten painattamista ja levittämistä varten, jotka valaisivat juoppouden seurauksia. Kiinnitin huomion tähän rahankeräykseen ja terotin sitä seurattavaksi esimerkiksi ja valtioneuvos S. Baranovski, venäjänkielen professori yliopistossa, joka harrasti monia uusia aatteita ja pyrinnöltä ja erityisesti vihasi tupakkaa ja viinaa, ei kauan empinyt, ennenkuin omalla kustannuksellaan painatti ja levitti maassa avunkeräyslistoja samaa tarkoitusta varten. Kun tämä varojenkeräys ei päässyt mihinkään vauhtiin, mutta Hussin voimakas kirjoitus oli Morgonbladetista luettuna tehnyt syvän vaikutuksen, kutsui Baranovski myöhemmin yleisen kokouksen koolle asian johdosta. Nyt nähtiin, että harrastusta ei asiaan puuttunut; kokouksessa (elok. 27 p.) oli hyvin paljon väkeä ja siellä valittiin komitea, jonka tuli ottaa varojenkeräys ja muut enemmät toimenpiteet huostaansa. Komiteaan valittiin prof. Rein ja Akiander, rehtori Snellman ja minä, jonka toiset valitsivat varojenhoitajaksi ja toimimieheksi keräystä johtamaan. Tällä tavoin saatiin parempi tulos toimeen; noin 3,000 hopearuplaa keräytyi vuoden kuluessa. Kirjasia myöskin painatettiin ja levitettiin (ensimmäisen niistä oli Elias Lönnrot kirjoittanut) jo seuraavan vuoden alussa ja yhä useampia sitten vuosien kuluessa. Valittu komitea pysyi kauan toimessaan; vasta 1860 luovutti se tehtävänsä Snellmannin tuuman ja sääntöjen mukaan perustetulle seuralle "Kohtuuden ystäville", josta valitettavasti ei koskaan tullut seuraa muuta kuin paperilla ja jonka ainoana jäsenenä todellisuudessa rahastonhoitaja oli. Kirjasia julaistiin kumminkin sittemminkin silloin tällöin. Mutta noista v. 1853 kootuista varoista saatoin minä vielä kolmeakymmentä vuotta myöhemmin, kun tarmokkaampi raittiusharrastus oli syntynyt, luovuttaa silloin muodostuneelle suurelle raittiusseuralle lähes 5,000 markkaa.

* * * * *

Olen edellä ohimennen maininnut koleran. Kesällä 1853 raivosi kolera Helsingissä pahemmin kuin koskaan ennen taikka jälkeen. Tätä ruttotautia huomattiin jo kesäk. 7 p.; mutta yleistä rauhaa ei saanut häiritä, kolerasta ei saanut julkisuudessa mainita ennenkuin heinäkuun puolivälissä. Eikä terveyshoidolliset toimenpiteetkään suinkaan olleet niin suurenmoiset, että ne olisivat yleistä levollisuutta häirinneet. Kesä oli tavallista kuumempi, koko kesä- ja heinäkuun ajalla tuskin tippaakaan satoi vettä. Vasta elokuulla, jolloin sadekausi puhdisti ilman, rupesi kolera väistymään. Sitä jatkui kumminkin aina syyskuuhun saakka. Sairastuneita mainitaan kaikkiaan olleen 1,323; tautiin kuoli 605; mutta näissä luvuissa varmaankaan eivät sotilassairaalat olleet. Se oli koko kamalaa aikaa. Yksi kolerasairaala oli kymmenkunnan sylen päässä asunnostani, joten kulkutauti oli suorastaan silmieni edessä. "Kirkonkellot", — niin kuvattiin silloista tunnelmaa —, "soivat melkein lakkaamatta klo 10:stä aamulla myöhään iltaan. Lääkärit rientävät talosta taloon, papit kulkevat virkapuvuissa, potilaita kuljetetaan ajurirattailla ja ruumisarkkuja kannetaan kaduilla. Kuusenhavutiet käyvät toistensa kanssa ristiin, eri hautasaattueita yhtyy kadunkulmissa; tässä tulevat ruumisvaunut, tuossa toiset ja kolmannet, — lomassa tavalliset työkärryt, joissa ajaja istuu kahdenreisin päällekkäin pinotuilla ruumiinarkuilla. Tuosta viedään mies ja vaimo hautaan, tuossa taas isä lapsineen, tuossa sisar ja veli. Hautuumaalla, siellä on vilkasta elämää. Hautoja kaivetaan pitkät, pitkät jonot, toisen ruumiinsiunaajan sanat sekaantuvat toisen sanoihin; sinne kansa illoilla keräytyy kauhulla katsomaan, miten nuo hautarivit kasvavat."

Mutta tämäkin synkkä mieliala unhottui kumminkin verrattain pian.

* * * * *

Palaan takasin Morgonbladetiin. Sitä oli, kuten mainitsin, v:n 1854 alusta melkoisesti laajennettava. Sellaista laajennusta varten tarvitsin pysyvän aputoimittajan. Siksi sainkin Edvard Berghin, joka silloin oli pohjolainen maisteri ja luki lakitiedettä, ollen muutamia vuosia minua nuorempi. Vähää aikasemmin olin häneen tutustunut, mutta vaikka hän sanomalehtikirjailijana ei ollut esiintynyt, niin hänen taipumuksensa sille alalle pian huomattiin. Hän heti mielihyvällä suostui ehdotukseeni ruveta aputoimittajakseni ja muitta mutkitta päätimme jakaa työt Morgonbladetin toimituksessa.

Lehden tuli kustantajan toivomuksen mukaan esiintyä uudessa asussaan jo vanhan vuoden viimeisenä kuukautena. Sittenkuin kaikki tarpeelliset valmistukset kirjapainossa olivat suoritetut, määrättiin torstai jouluk. 8 p. Morgonbladetin uudestasyntymispäiväksi.

Ja kaikkien niiden vaikeuksien ja sovittelujen jälkeen, joita aina kirjapainossa on tarjona, kun uusi lehti on saatava alulle, rupesi uusi Morgonbladet määräpäivänään todellakin ilmestymään. Se oli kerrassaan yllätys koko sanomalehtiyleisölle. Eihän entistä Morgonbladetia enää tunnettu ensinkään. Kaikki oli uutta ja muuttunutta; koko, kirjasimet, järjestys, sisältö; ja niin suurta sanomalehteä ei koskaan ennen ollut Suomessa ilmestynyt. Eipä edes vanha riitatoveri ja kilpailija Hels. Tidningar voinut olla kiittämättä Morgonbladetin uutta sekä ulkomuotoa että sisältöä, mutta se ei myöskään, viisaasti kyllä, voinut olla heti valmistuksiin ryhtymättä, voidakseen kohta uudelta vuodelta ilmestyä ihan yhtä suurena kuin Morgonbladet.

Siitä alkoi vuonna 1854 reipas ja pirteä aika. Tasan jaoimme, Bergh ja minä, toimituskuorman, teimme työtä ilosella mielellä, ponnistaen senssuuria ja kaikkea muuta vastaan. Ja me huomasimme yleisömme kiitolliseksi, —- tilaajamäärä nousi 250:stä nyt 700:aan, joista noin 250 Helsingissä[27] ja ystävällisiä meille oltiin miltei joka taholla. Nuortea taistelunhalu meissä paloi ja aseemme käänsimme mieluimmin lähimpää paikalliskilpailijaamme, Hels. Tidningareja ja Topeliusta vastaan. Hyvällä omallatunnolla saatoimme sellaista vihollista vastaan sotia, se ei ainakaan turvaton ollut. Jos me ammuimme terävillä nuolilla niin ei sieltä suinkaan tylsillä vastattu, ja kuumaverisiä oltiin usein molemmin puolin. Näiden taistelujen eri syistä saan myöhemmin puhua. Useimmiten olivat kumminkin syyt verrattain viattomat ja vähäpätöiset ja nämä väittelyt olivat pääasiassa omiaan pitämään mieliä pirteinä sekä toimituksissa että yleisössä.

Tuo ystävällisyys meitä nuoria toimittajia kohtaan osottautui siinäkin, että lehti sai kirjallista apua monelta eri taholta. Fredr. Cygnaeus lähetti meille usein sekä runoja että suorasanaisia kirjoituksia. F. Berndtson lähetti meille runoja, joita hän ei voinut omaan viralliseen lehteensä panna. Runomittaisia käännöksiä meille lähetti C. G. Borg (hän ensiksi ruotsinsi Kalevalan Kullervo- ja Lemminkäisrunot) Kantelettaresta, R. Lagi saksan- ja norjankielestä, C. G. Estlander, joka silloin oli nuori maisteri, espanjankielestä sekä samanikäiset H. v. Becker ja C. Mannerheim kokonaisia käännöskokoelmia Rob. Burnsin skotlantilaisista lauluista ja balladeista. Lagi ja väliin K. Collan avustivat meitä yhä edelleen musiikki-arvostelussa; veljekset R. ja L. Lagus, G. Ehrström, G. Frosterus y.m. lähettivät meille tilapäisiä arvosteluita ja väittelykirjoituksia tieteellisistä ja kirjallisista aineista ja ystävät maaseudulta laittoivat meille usein sangen arvokkaita kirjeitä.

Asunnossani Kauppatorin ja silloisen Kalasataman kulmassa — sanomalehtitoimistoista ei, vaatimattomasti kyllä, silloin vielä puhuttu, — oli elämä virkeätä ja valpasta ja usein kyllä hilpeätä. Sinne tuli alinomaa vanhempia ja nuorempia ystäviä keskustelemaan päivän suurista ja pienistä tapauksista ja kysymyksistä. Ja siihen aikaan oli asioita, jotka saattoivat pitää niin nuorempia kuin vanhempia mieliä vireillä. Elettiinhän silloin suuren itämaisen sodan ajoissa.

* * * * *

Keväästä asti 1853 oli sota uhannut. Jo maaliskuun alussa tänä vuonna oli sotanäytelmän alkusoitto soitettu. Silloin näet oli ruhtinas Mentschikoff, Suomenmaan kenraalikuvernööri, lähetetty ylimääräisenä lähettiläänä Konstantinopoliin vaatimaan Venäjän keisarille Turkin kreikkalais-kristittyjen suojelijan oikeutta ja hän oli tuossa muistettavassa matkapuvussaan, päällystakissa, esiintynyt sulttaanin edessä. Ja kun ruhtinas sitten toukokuussa samana vuonna tyhjin toimin, mutta uhkaavan ultimaattuminsa jätettyään, oli saanut palata ja Ranskan ja Englannin laivastot olivat asettuneet ankkuriin Dardanellien salmeen, saattoi jo aavistaa, mitä tuleva oli. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin ruhtinas Gortschakoff armeijan kanssa kävi Pruthvirran yli ja Turkin myöntymisen pantiksi otti Tonavan ruhtinaskunnat, Moldaun ja Valakian, haltuunsa. Tosin vielä muutamia kuukausia neuvoteltiin ja koetettiin sovitella. Mutta lokakuussa saapui Turkin sodanjulistus Venäjää vastaan; ja marraskuussa oli Omer Pasha jo kahakassa venäläisten kanssa Tonavan pohjoispuolella. Saman kuukauden lopulla tekivät Ranska ja Englanti liittosopimuksen Turkin kanssa ja niiden laivastot purjehtivat Bosporoon; samoina päivinä hyökkäsi amiraali Nachimoff turkkilaisen laivaston kimppuun Sinopen luona ja hävitti sen. Silloin oli kaikki valmista.

Helmikuussa 1854 oli jo selvää, että sodan kovat kommelukset tulisivat Suomeenkin ulottumaan. Saman kuun 9:ntenä (21:nä) päivänä julkasi keisari Nikolai ylpeän sodanjulistuksensa, joka päättyi huudahdukseen: "Herra, vapahtaja, ketä meidän pitää peljätä? Jumala meitä auttakoon ja hänen vihollisensa voitetaan". Venäjän lähettiläät kutsuttiin pois Lontoosta ja Pariisista; samoin Englannin ja Ranskan edustajat Pietarista. Sotavarustuksiin ryhdyttiin täydellä todella Suomenlahdenkin rannoilla. Viaporiin kuljetettiin jäätä myöten alinomaa kuormastoja, tykkejä, luotia, ruutia, muonia ja muita sotatarpeita. Helsingin laivavarvissa samoin rakennettiin kiireellä uusia tykkivenheitä. Toimenpiteisiin ryhdyttiin saapuvain venäläisten joukkojen majoittamiseksi. Suuramiraali, suuriruhtinas Konstantin saapui Helsinkiin helmik. 27 p. ja viipyi täällä lähes viikon ajan tarkastaen Viaporin linnaa ja täällä olevia sotalaivoja ja meriväkeen kuuluvia muita laitoksia. V.t. kenraalikuvernööri Rokassovsky sai, arm. julistuksen mukaan maalisk. 1 p:ltä, erikoisen vallan ja oikeudet, "jotta hänen käsissään olisi kaikki valta, jota tarvitaan niiden toimenpiteiden pikaista toimeenpanemista varten, joita Suomen turvallisuus edellyttää". Suomen kaartinpataljoona sai käskyn lähteä Pietariin. Toisen Suomen meriväkiosaston järjestämistä, josta määräys oli jo edellisen vuoden lopussa ilmestynyt, kiirehdittiin. Kenttäjääkärit — sen ajan viralliset sähkösanomat — lensivät, minkä kyytihevoset suinkin kestivät, edestakasin Helsingin ja Pietarin väliä. Ja kun maaliskuun puoliväliin ehdittiin, saapui viestejä, että keisari Nikolai itse, poikainsa seuraamana, tulisi käymään Suomen pääkaupungissa.

Tuo mahtava itsevaltias, jonka pienimmät viittaukset järkähtämättöminä käskyinä kajahtivat Nevajoelta Behringin salmeen saakka, hän, joka oli tottunut siihen, että kaikki muut vallat hänen edessään kumartuivat, hän oli nyt, sittenkuin kaikki liittolaiset hänet olivat pettäneet, saanut nähdä puolen Eurooppaa nousevan aseissa itseään vastaan. Tällä vaaran hetkellä huomasi hän, keisari Nikolai, jonkinarvoiseksi, että hänellä selkänsä takana oli tyyni maakunta ja uskollinen kansa, — maa ja kansa, joka tyynenä eli horjumattomassa uskossaan, että hallitsija ei voi koskaan rikkoa sanaansa ja vannomaansa oikeutta. Ja hän tahtoi senvuoksi, ennenkuin maailmanhistorian suuri hetki ehti, saapua Suomeen vielä kerran, niin sanoakseni, puristamaan Suomen kansansa kättä.

Enemmän kuin kahteenkymmeneen vuoteen taikka jälkeen kesäkuun 1833 ei keisari Nikolai ollut maassamme käynyt. Sanoma hänen tulostaan levisi nyt siis kuin sähköisku läpi koko kansan. Hänen vastaanottamista varten ryhdyttiin kaikkiin niihin valmistuksiin, jotka tuossa lyhyessä ajassa olivat mahdolliset. Mitään tanssiaisia taikka muuta ilojuhlaa ei voinut ajan vakavuuteen katsoen tulla kysymykseen. Mutta tänne kokoontui kiireellä suuri joukko maan viisaimpia ja arvossapidetyimpiä miehiä, kuten maan kaikki piispat, useampia kuvernöörejä, aatelisia tilanomistajia, Turun kaupungin porvariston edustajia j.n.e. Sotaväki valmisti paraadeja, yli-oppilaslaulajat harjoittelivat Venäjän kansallislaulua uusilla suomalaisilla sanoilla sekä "Maamme"-laulun, ja suuret ilotulitukset pantiin toimeen.

Yöllä vasten maalisk. 13 p:ää oli keisari kolmen poikansa, perintöruhtinaan Aleksanderin sekä suuriruhtinasten Mikaelin ja Nikolain, kanssa lähtenyt Pietarista ja jo maalisk. 14 p:nä klo 4 aamulla, saapuivat he Helsinkiin. (Suuriruhtinas Konstantin, joka vähää aikusemmin oli täällä käynyt, saapui vasta saman päivän iltana.) Osa seurueesta sekä lähettejä toinen toisensa perästä oli jo ennakolta saapunut ilmoittaen milloin hallitsija poikineen saapuisi. Kaksinkertainen rivi palavia tulisoihtuja valasi koko tien Pitkältäsillalta Unioninkatua myöten aina keisarin palatsiin. Kaupunki oli paksussa sumussa, mutta läpi yön liikkui kaduilla joukottain uskollisesti odottavia alamaisia. Näissä joukoissa täytyi tietysti sanomalehden toimittajan, kuten minun, liikkua, vaikkakin oli kielletty korkeiden henkilöjen saapumisesta taikka lähdöstä kertoa mitään uutista, ennenkuin siitä oli kerrottu virallisissa lehdissä.

Vihdoin, kun kello oli lyönyt 4, kuului kirjastonmäeltä Esplanaadikadulle kavion kopsetta. Paria silmänräpäystä myöhemmin syöksi ohitsemme huimaa vauhtia osasto kasakoita. Heti niiden jälestä saapui samassa vauhdissa avonainen reki, jonka eteen kaksi huohottavaa hevosta oli valjastettu. Jo kuului hurraahuutoja. Mutta kun reki kääntyi Unioninkadun kulmasta vasemmalle nähtiin apteekkikulmassa olevan lyhdyn valossa, että siinä ei ollut hallitsijaa eikä suuriruhtinastakaan, vaan Helsingin pitäjän virkapuvussa oleva nimismies, joka nähtävästi syvimmässä sielun tuskassa, koetti siinä viime hetkessä vaihtaa karvalakkinsa kolmikulmaiseen virkahattuun, joka hänellä perillä piti olla päässään tervehtiäkseen hallitsijaa. Hurraahuuto vaihtui rämähtäväksi nauruksi. Mutta pian naurukin talttui, sillä nyt sieltä tuli kokonainen jono leveitä venäläisiä kuomurekiä, joita kutakin oli vetämässä en tiedä paljoko hevosia. Samassa oli koko jono keisarillisen linnan edustalla, jonne myöskin koko odottava ihmisjoukko tulvi: mutta se ei saanut nähdä muuta, kuin tyhjien matkarekien viemistä linnan vaunuliiteriin. Hurraamiseen siinä tuskin oli aikaakaan. Kylmän yön ulkona valvottuaan saattoivat ihmisjoukot nyt mennä kukin kotiinsa nukkumaan muutamaksi hetkeksi, toivossa että he päivemmällä saisivat palkkion valvomisistaan ja odottamisistaan.

Sumu peitti kaupungin vielä koko päivän, mutta sen asukkaat olivat siltä jalkeilla ja ulkona kuka vain kynnelle kykeni. Aikusesta aamusta seisoi tuhansia tungoksessa linnan edustalla luoden ahnaita katseita sen ikkunoihin. Kunniavahti Suomen kaartinpataljoonaa oli sijoitettu linnan edustalle. Päivällisen aikaan laski keisari puheilleen senaatin, sotapäällystön, piispat ja muut korkeammat viranomaiset, Helsingin maistraatin ja kaupunginvanhimmat, Turun porvariston lähetystön j.n.e. Ja sen jälkeen, se tiettiin jo ennakolta, piti keisarin tulla alas tervehtimään ja kiittämään kunniavahtia.

Ainoastaan vähänen osa odottavasta kansanjoukosta saattoi muistaa keisari Nikolaita hänen aikusemmilta käynneiltään Helsingissä. Mutta ei ollut ketään, joka ei olisi jo ennakolta kuvista tuntenut tuon miehevän kauniin hallitsijavartalon. Olihan hänestä nähty öljyvärimaalauksia, väritettyjä ja värittämättömiä vaskipiirroksia ja kivipainoksia, milloin kuvattuna hevosen selkään, milloin seisovaksi: viimeksi oli myöty hänestä pieniä väritettyjä kipsikuvia, esittäen häntä seisomassa pitkään sotilassinelliin puettuna, kypärilakki päässä, — aina hänet oli nähty yhtä uljaana, ylpeänä, voimakkaana, vaikuttavana. Ja nyt tämä hallitsijakuva saataisiin nähdä ilmielävänä.

Tuntui melkein kuin vavistus koko ihmisjoukossa, kun keisari, vanhimman poikansa, perintöruhtinaan, seuraamana saapui ulos palatsista. Korkealle kajahtivat hurraahuudot sumuiseen avaruuteen. Mutta se keisari, jonka nyt nähtiin astuvan kunniavahtia tervehtimään, hän ei ollut enää sama, joka kuvissa oli nähty. Kasvot olivat tuhan harmajat, katse oli väsynyt ja synkkä, tuo pitkä, kookas vartalo ei ollut enää ihan suora: hän oli kuin Atlas, jonka hartiat tuntuivat horjuvan sen maapallon alla, jota ne ennen olivat jaksaneet kantaa.

Kaupungille lähtiessään kävi keisari ensiksi sen sydämmessä, yliopistossa. Sen juhlasalissa olivat opettajat ja ylioppilaat koolla. Suopein sanoin ilmaisi keisari, jolla oli poikansa mukanaan ja seuruessaan v.t. kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri y.m., hyväntahtoisuutensa yliopistoa kohtaan, sanoi erittäinkin olevansa tyytyväinen ylioppilaiden käyttäytymiseen niiden kolmen vuoden aikana, jotka olivat kuluneet perintöruhtinaan käynnistä ja lausui olevansa vakuutettu, että he, jos tarve tuli, kaikin voiminsa avustaisivat isänmaan puolustamista.[28] Hurraahuutojen kaikuessa läksi keisari seurueineen salista. Senjälkeen kävi hän kirjastossa, Nikolainkirkossa, sairaaloissa, tähtitieteellisessä observatoriossa, — kaikkeen oli hän tyytyväinen ja kaikkialla kaduilla tervehti töllistelevä kansanjoukko keisaria eläköönhuudoilla. Klo 4 tarjottiin linnassa suuret päivälliset, joiden loputtua ylioppilaat linnan pihalla lauloivat Venäjän kansallislaulun suomalaisilla sanoilla sekä "Maamme". Ensi laulun päätyttyä astui keisari itse ulos parvekkeelle ja kiitti ylioppilaita. "Maamme" laulusta lähetti perintöruhtinas erityiset kiitokset.[29]

Seuraavana päivänä, maalisk. 15 p:nä, aikusin aamupäivällä, piti keisari senaatintorilla paraatin, jossa Suomen kaartin pataljoona ja täkäläinen tykkiväki esiintyivät. Edellisten päiväin sumu oli nyt hälvennyt ja aurinko paistoi kirkkaasti. Moneen tuhanteen nousi se väkijoukko, joka, ahtautuneena kaduille ja portaille, ikkunoihin ja katoille, riemastuksella katseli keisarillista paraatia. Käytyään sitten Viaporissa ja syötyään päivällistä linnassa lähti hallitsija kolmen poikansa seuraamana klo 5 i.p. paluumatkalle Pietariin. Suuriruhtinas Konstantin viipyi täällä seuraavaan aamuun. Vilkkaat hurraahuudot seurasivat korkeita matkustajia tulliin saakka. Yliopiston portailla lauloivat ylioppilaat vielä kerran Venäjän kansallislaulun.

Siihen päättyi tuo suuri keisarinkäynti Helsingissä, Yhtä ja toista oli kerrottavana siitä innostuksesta, jonka näiden korkeiden henkilöjen näkeminen herätti väestössä. Niin kerrottiin esim. että eräs elähtänyt nainen, kun hän ei muulla tavoin voinut ilmaista palavia alamaisen tunteitaan, oli uskaltanut, kun keisari nousi ylös jonkun julkisen rakennuksen rappusia myöten, useampia kertoja taputtaa häntä selkään.

Keisari Nikolai saattoi olla täysin tyytyväinen käyntiinsä Suomessa. Yleisesti ja vilpittömästi hänelle kunnioitusta osotettiin; kaikki valitukset, joihin kyllä usein oli syytä ollut, olivat vaijenneet. Ylevästi ja jalosti lausuikin keisari tyytyväisyytensä kirjeessä v.t. kenraalikuvernöörille, mainiten, ettei hän ollut koskaan epäillyt, että hänen huolenpitoaan Suomesta kannatti "sellaisen kansan kehittynyt siveydentunne, joka sisällisestä vakuutuksesta tuntee velvollisuutensa ja täyttää sen".

* * * * *

Keisaripäiväin merkillisimpiä muistoja on, että Z. Topelius niiden aikana nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi. Topelius oli puolitoista vuotta sitten hakenut ja saanut historian lehtorinviran Vaasan kimnaasissa, mutta oli viivytellyt sinne lähtiessään. Tämä nyt tapahtunut nimitys pelasti Topeliuksen Helsingin yliopistolle.

Vähää aikasemmin oli Lönnrot saatu kiinnitetyksi yliopistoon ja Fredr. Cygnaeus pysytetyksi siellä; hän pääsi uuteen, vasta perustettuun estetiikan ja uudemman kirjallisuuden professorin virkaan. Tuona sotavuonna 1854 siis Suomen yliopistossa kolme sellaista miestä kuin Lönnrot, Cygnaeus ja Topelius muutamain kuukausien kuluessa piti luentonsa professorinvirkaan astumista varten.

* * * * *

Ranskan ja Englannin muodolliset sodan julistukset Venäjää vastaan ilmestyivät tosin vasta maalisk. 28 p., mutta jo sitä ennen Suomen puolustamiskuntoon asettamista ajettiin täydellä innolla. Kaikkien Suomen joukkojen ja linnoitusten ylipäälliköksi tuli v.t. kenraalikuvernööri Rokassowsky. Hänen apulaisekseen määrättiin kenraaliluutnantti Nordenstam, joka sen ohessa sai jäädä varakansleriksi, mutta vapautettiin Uudenmaanläänin kuvernöörin virasta, joka virka vastaseksi uskottiin äsken Mikkelin läänin kuvernööriksi nimitetylle Fab. Langenskiöldille. Kenraaliluutnantti A. E. Ramsay valittiin niiden joukko-osien päälliköksi, jotka sijoitettiin Vaasan kaupunkiin ja sen seuduille. Kuvernöörin apulaiseksi Ahvenanmaalle sekä sinne komennetun suomalaisen sotaväenosaston (kaksi komppaniaa Turkuun v. 1845 perustetusta krenatööri-tarkka-ampujapataljoonasta) päälliköksi määrättiin Suomen kaartin everstiluutnantti K. Furuhjelm. Suomen kaartin pataljoonaa ei käytetty oman maan puolustamiseen. Se oli, kuten jo mainittu, aikusin saanut käskyn lähteä Pietariin. Maalisk. 18 p:nä se läksi; tuo tapaus synnytti luonnollisesti suurta osanottoa. Edellisenä päivänä olivat kaupunkilaiset — isäntiä oli pari, kolme sataa — kutsuneet pataljoonan upseerit jäähyväisaamiaisille Seurahuoneelle. Se oli erittäin pirteä ja sydämmellinen juhla. Maljan pataljoonalle esitti prof. Ilmoni ja siihen vastasi voimakkaasti ja arvokkaasti kenraali Ramsay. Laulettiin Topeliuksen sanoilla:

Nyt malja miesten kaatuvien! Ja malja kotiin palaavain Jos monta jääkin, — voiton huomen Tok' joukollemme valkiaa. Ei unhottaa voi Kaarti Suomen Ei maatansa, ei kunniaa!

Rajattomia eläköön-huutoja huudettiin ja marssittiin salin ympäri Porilaisten marssin tahdissa; "Maamme"-laulu laulettiin lämpösin sydämmin ja riemuittiin iltamyöhään asti. — Muutamia päiviä aikasemmin oli jo pataljoonan miehistölle pidetty jäähyväispäivälliset kaartin maneesissa, jolloin prof. Ilmoni niinikään oli juhlapuhujana.[30]

Kun vähää myöhemmin myöskin molemmat meriväkiosastot — uusi, toinen osasto ei ollut vielä silloin ihan valmiskaan — tekivät lähtöä laivoihinsa, linjalaivaan "Andrej" ja Helsingin veistämöllä rakennettuun höyryfregattiin "Olof", pantiin taas heidän kunniakseen toimeen huhtik. 28 p. suuret kestit, miehistölle Katajanokan kasarmin pihalla ja upseerikunnalle meriväen maneesissa. Miehistölle puhui taas tässäkin tilaisuudessa Ilmoni;[31] ja upseereille Fredr. Cygnaeus, suurenmoisesti ja laajoilta aloilta niinkuin ainakin; Topelius oli kirjoittanut juhlarunon, jonka Lagi oli säveltänyt.[32]

Puhujat ja runoilijat eivät niin paljo ajatelleet, mitä todellakin oli tulossa, kun sota läheni, ja muut juhlijat eivät sitä näissä jäähyväiskesteissä myöskään tehneet. Tahdottiin vain sanoa sydämmelliset jäähyväiset niille suomalaisille veljille, jotka sotureina läksivät kunnialla täyttämään velvollisuutensa.

* * * * *

Suomalaiset joukot marssivat pois Helsingistä. Niiden sijaan saapui tänne venäläisiä joukkoja. Etupäässä oli I:nen krenatyöriosasto kenraaliluutnantti Gyldenstubben johdolla määrätty Suomea puolustamaan. Hänen neljä kaunista rykmenttiä — Preussin kuninkaan, arkkiherttua Frans Kaarlon, Alankomaiden prinssi Fredrikin krenatyörit sekä ruhtinas Barclay de Tollyn karabinierit — marssivat toinen toisensa perästä Helsinkiin huhtikuun puolivälissä. Pidettiin jokaisen kaupungin, jonka läpi he kulkivat, velvollisuutena tervehtiä kesteillä näitä maan puolustajia. Helsingissä tämä kestitys tapahtui niin, että rykmentti heti saavuttuaan asetettiin kauppatorille taikka jonkun kasarmin pihalle, ja siellä taivasalla sitten, senjälkeen kuin korkein sotilashenkilö sitä oli tervehtänyt, tarjottiin paloviinaa, voileipiä, piirakoita ja minkä mitäkin. Kaupungin asukkaitten oli hauska näitä kestejä katsella, mutta kaupungin rahastolle ne pian kävivät raskaiksi, josta syystä myöhemmin sotavuonna saapuneet joukot saivatkin jäädä ilman. Vähän noiden neljän rykmentin jälkeen saapui tuo korea Grodnon kaartin husaarirykmentti ja sen hienot ja ylellisesti elävät upseerit. Kasakkarykmenttejä, tykkiväenpatteriioja, sappöripataljooneja ja kaikenlaisia sotaväenosastoja tuli sitten toinen toisensa perästä.

Onneksi eivät nämä kaikki saapuneet joukot jääneet Helsinkiin. Pienemmissä tai suuremmassa parvissa marssivat ne edelleen ja niitä sijoitettiin rannikkoseutuihin, majoitettiin kaupunkeihin ja maalle. Runsaamman osan kumminkin sai Helsinki pitää. Kasarmit eivät hetikään riittäneet: jokaiseen taloon oli majoitettavaksi otettava 10-30 sotilasta, väliin useampia, taikka upseereita hevosineen ja palvelusväkineen. Kesän tultua asetettiin sotilasleirejä eri paikkoihin: Kampille, Lapinlahteen, Kaartin puutarhaan ja Siltasaarelle.

Koko kaupunki rupesi vähitellen olemaan sotaleirin näköinen. Kuormia, joissa kuljetettiin muonaa, ampumavaroja, tykkejä ja muita sotatarpeita liikkui lakkaamatta kaduilla, Vuorenkorkuisia heinäsuovia pinottiin Kampin nummelle ja muualle. Sadottain pohjolaisia kirvesmiehiä työskenteli laivavarvissa rakentaen noita surullisen kuuluisia tykkivenheitä, jotka Suomen valtio kustansi ja joihin amiraali v. Schantz oli antanut piirustukset. Pattereita rakennettiin Punavuorille, Lapinlahden puistoon sekä saariin Viaporin itä- ja länsipuolelle. Kasakoita ja husaareja lensi edestakasin. Ravintoloissa kuului yhtämittaa miekkojen kalsketta ja kannusten kilinää, pöytäin ääressä paukkuivat samppanjakorkit aikusin ja myöhän, tiskeillä helisi kirkkaita hopearuplia ennen kuulumattomin määrin — se, joka Helsingissä ei ainakaan pitänyt sotaa minään suurena rangaistuksena, oli seudun silloinen kuuluisin ravintoloitsija, ukko Kleineh.

* * * * *

Sodan tuottamaa vilkkautta ei Helsingissä voinut huomata ainoastaan sotaväen liikkeistä, majoituksista, varustustöistä ja muista sotalaitostoimenpiteistä. Myöskin siviilivirkamiehet tekivät velvollisuutensa suojellakseen kaupunkia ja yhteiskuntaa sodan vaaroilta, Varsinkin pidettiin tarpeellisena ryhtyä kaikenlaisiin varokeinoihin uhkaavain tulipalojen ehkäisemiseksi. Vakinaista palokuntaa, johon tahdottiin saada pääasiallisesti merimiehiä, ryhdyttiin perustamaan ja samoin vapaaehtoista pelastuskuntaa; tämän jälkimmäisen vapaaehtoisen luonteen katsoivat viranomaiset kumminkin niin huonosti soveltuvan ajan hallinnollisiin periaatteisiin, että koko tuumasta kohta oli luovuttava. Tärkein toimenpide tulipalojen välttämiseksi oli kumminkin se määräys, että kaikkien talojen katoille, jotka eivät olleet rautalevyillä päällystetyt (sellaiset katot olivat vielä Helsingissä hyvin harvinaiset) oli huhtikuun kuluessa asetettava ammeita, jotka aina olisivat vettä täynnä, ja että, tulipalon syttyessä, kohta vesisankoilla varustettujen henkilöjen pitäisi nousta katoille ja siellä viipyä niin kauan kuin tulenkipunoista oli vaaraa. Tämä määräys toteutettiinkin, vesisaaveja oli pitkin koko sota-aikaa katoilla, mutta vesisankoilla varustettujen henkilöjen ei onneksi monasti tarvittu nähdä katoille nousevan.

Huolta myös pidettiin valtion ja yleisten laitosten kalliimpain omaisuuksien pelastamisesta sodan vaaroista. Suomen pankin metallivarastot vietiin hyvissä ajoissa Hämeenlinnaan ja sittemmin muistaakseni Mikkeliin. Arkistojen tärkeimmät asiakirjat kätkettiin tulenvarmoihin kellareihin. Yliopiston kirjasto ja muut kokoelmat sullottiin laatikoihin ja vietiin eri erissä toisiin kaupunkeihin ja maatiloille, sinne ja tänne; lukukausi yliopistossa oli siitä syystä lakkautettava kuukautta aikasemmin kuin tavallisesti. Kaikki kääntyi, niin sanoakseni, ylösalasin.

Ja yksityiset tietysti seurasivat tuota virastojen esimerkkiä. Suuren osan kaupungin asukkaista valtasi kamala peljästys. Jo rekikelin aikana nähtiin pitkien kuormastojonojen kuljettavan huonekaluja ja muita talouskapineita kaikenmoisiin seutuihin, joita niiden omistajat ja omistajattaret pitivät varmoina. Rahtimaksut olivat näinä sota-aikoina samoin kuin hinnat ylimalkaan hyvin kalliit, kenties monasti kalliimmat kuin itse kuljetettavain tavarain arvo, — siitä, mitä kiireessä särettiin ja muuten turmeltiin elköön puhuttakokaan. Sai siinä sekä nauraa että itkeä. Ja niin sitä jatkui pitkät ajat. Vasta kun jää oli sulanut ja meri auvennut ja kun ei kukaan vihollinen tullut kaupunkia ahdistelemaan, rupesi tuo peljästys jonkunverran lientymään.

* * * * *

Helsingin kaupungin kehitykseen vaikutti tuo sotatila luonnollisesti useammassa suhteessa hyvinkin häiritsevästi. Kaupungin väkiluku oli 1850 (vaikka henkiluettelot ja kirkonkirjat eivät hetikään pitäneet yhtä), laskettu nousevan noin 19,500 henkeen, sotaväkeä lukuunottamatta. Lisäys oli 1840-luvulla ollut hyvin heikko, vaan vuosina 1851 ja 1852 oli se suurempi (noin 250 henkeä vuodessa); vaan sitten tuli 1853 kolera, joka vähensi luterilaisen seurakunnan väkiluvun 161:llä hengellä. Ja senjälkeen seurasivat sotavuodet. Näinäkin vuosina oli kuolevaisuus hyvin suuri ja poismuuttojen yhteydessä se vaikutti, että luterilainen seurakunta 1854 pieneni 300 henkeä ja 1855 lähes 450 henkeä. Siten oli kaupunki, jolla oli sangen suuri sotilaskuorma kannettavanaan, v:n 1855 lopussa väkilukunsa puolesta satoja henkilöjä pienempi kuin 1850. Rakennusalalla oli jo sodan edellisinä vuosina vallinnut melkein täydellinen seisahdus. Silloin rakennetuista yleisistä rakennuksista on mainittava ainoastaan postitalo ja uusi, matala pakkahuone Pohjoisrantakadun varrella. Uutta kylpylaitos-esikaupunkia ei ollut tarviskaan jatkaa, kun kylpyvierasten lukumäärä vuosi vuodelta väheni. Muutenkin uudisrakentamisinto kaupungissa mukautui väkiluvun heikon lisääntymisen mukaan. Yleisiä kunnallisia töitä, kuten laiturirakennuksia j.n.e., suoritettiin hyvin hitaasti ja laimeasti. Kaupungin kaunistamista piti kumminkin yhä mielessään sama konsuli Henr. Borgström, joka oli perustanut Ulrikaporin kylpypuiston ja 1851 perusti yhtiön Töölön puiston taikka "Helsingin eläintarhan" järjestämistä varten.[33] Vaan tämän yhtiön toimi ei ollut aijottukaan heti hedelmiä kantamaan. Ja näitä aikeita samoin kuin monta muuta kaupungin suunnitelmaa ja yritystä tuli sitten sota katkasemaan. Vastaiseksi ei ollut ajatteleminenkaan mitään uutta: jokainen oli tyytyväinen, jos vain se, mitä ennen omistettiin, voitiin sodan jaloista säilyttää ja pelastaa. Mitään uutisrakennusta ei kaupungissa sotavuosina syntynyt ja kauneudenaisti sai tyytyä siihen uuteen koristukseen, jonka kaupunki oli saanut — katoille asetettujen vesisaavien muodossa.

* * * * *

Samoina päivinä, jolloin Englannin ja Ranskan sodanjulistukset julaistiin, purjehti amiraali sir Charles Napier jo suurella laivastollaan Itämerelle ja parin viikon perästä seurasi häntä amiraali Parseval-Deschénen ranskalainen laivasto. Eikä kulunutkaan aikaa kuin huhtik. 8 p:ään, kun Ulrikaporin vuorilta ensi kerran voitiin taivaanrannalla nähdä englantilaisia sotalaivoja. Ja siitä hetkestä tähysteltiin näiltä vuorilta alinomaa kaukoputkella merelle päin. Rannikkoa suojelivat kumminkin jäät vielä pari viikkoa. Helsingin satama aukeni vasta huhtikuun viime viikolla. Vihollisten vakoilijalaivain liikkeitä Suomenlahdella seurattiin kumminkin mitä suurimmalla jännityksellä; sotaviranomaiset käyttivät sitä varten nähtävillä merkeillä toimivaa lennätinlaitosta.

Optillisen sananlennätinlaitoksen asettamiseen pitkin Suomen rannikkoa Pietarista Hankoon oli maan puolustamista varten ryhdytty heti kuin sotavaara alkoi. Tämän Suomen valtion kustantaman toimenpiteen toteuttaminen uskottiin maan kirkollispäällikölle, kenraalimajuri vphra Casimir v. Kothenille, joka edellisenä vuonna Viipurin läänin kuvernöörinvirasta oli kutsuttu senaattiin. Tunnetulla tarmollaan tämä tuon tehtävän täyttikin mitä lyhyimmässä ajassa. Näkötelegraafi teki tehtävätään, vaikka se sodan aikana usein keskeltä katkesikin sen kautta, että saaristossa kiertelevät englantilaiset tykkivenheet ampuivat alas kukkuloille rakennettuja pieniä merkinantomajoja ja panivat laitoksen siellä täällä joksikin ajaksi epäjärjestykseen. — Vasta kesäkuulla 1855 asetettiin sotatarpeita varten sähkölennätilanka Venäjän valtion kustannuksella Pietarin ja Helsingin välille. Silloinen sähkölennätinasema oli ja oli vielä useampia vuosia Töölön pienessä kivisessä kasarmissa, josta ratsastavat kasakat kuljettivat sanomat kaupunkiin.[34]

Vilkkaamman postiliikkeen aikaansaamisesta pidettiin myös jo huhtikuussa 1854 huolta: pantiin toimeen n.s. kuriiriposti Pietarin—Turun rannikkotiellä ja sellaisia pikaposteja kuljetettiin kaikkina päivinä, jolloin vakinainen posti ei kulkenut. Helmikuusta 1855 saivat nämä kuriiripostit kuljettaa myöskin yksityiskirjeitä ja sanomalehtiä.

* * * * *

Jo ennen kuin vihollisten laivat lähenivät rannikkojamme kohtasi Suomen kauppalaivastoa sodan kovin isku. Laskettiin, että noin kolme neljättäosaa tätä laivastoa oli sodanjulistuksen saapuessa vierailla vesillä taikka englannin vaikutuksen alaisissa satamissa. Laivanomistajat koettivat senvuoksi kiirehtää laivojen kotiinpaluuta taikka saada ne vieraissa satamissa varustetuiksi puolueettomain maiden lipuilla taikka myödä ne edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta. Maaliskuulla ilmoitettiin jo yli 20 suomalaista laivaa myödyn. Mutta kahden seuraavan kuukauden kuluessa oli vielä suurempi joukko Suomen laivoja joita englantilaiset risteilijät tapasivat milloin milläkin vesillä, joutunut vihollisten saaliiksi.

Kotona olevat laivat saivat jäädä satamiin makaamaan. Kaikki, laivaliike muihin maihin katkesi. Suomenlahdelle taikka Pohjanlahdelle ei mikään venäläisellä lipulla kulkeva alus uskaltanut mennä. Koko sotalaivasto asettui piiloon Kronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan. Helsingin satamassa sijoitettiin suuri sotalaiva vartioimaan Gustafsvärdin salmen sisäsuulle; toinen samoin Långörnin salmeen. Ainoastaan sisimmässä saaristossa saattoivat pienemmät alukset hiipien kulkea; siten saatiin kaupunkeihin toki välttämättömimmät tarpeet, kuten kalat ja ruokavarat.

Höyrylaivaliikkeen ylläpitämistä rannikoillamme ei tietysti vuosina 1854 ja 1855 voitu ajatellakaan. Siihen päättyi siten höyrylaivaliikkeemme historian ensimmäinen ajanjakso.

Kun edellä (I:ssä osassa) olen luonut pienen historiikin Suomen höyrylaivaliikkeestä aina vuoteen 1840 asti, tahdon tähän liittää muutamia muistiinpanoja tuon liikkeen jatkuvasta kehityksestä aina sotavuosiin saakka.

Turun höyrylaivayhtiön laivat "Storfursten" ja "Furst Mentschikoff" olivat kaikkina kesinä (lukuunottamatta pienempäin karillakäyntien taikka yhteentörmäysten tuottamia keskeytyksiä) jatkaneet 1837 alkamaansa liikettä linjalla Tukholma—Turku—Helsinki—Rääveli— Kronstadt (Pietari). V. 1842 oli sama yhtiö kumminkin Lontoosta tilannut kolmannen höyrylaivan "Finland", joka myös läksi samaa linjaa kulkemaan, tehden kumminkin ainakin jonkun aikaa suoranaisia matkoja Tukholman—Helsingin ja Helsingin—Pietarin välillä. Mutta tämä laiva osottautui mainitulle yhtiölle liikanaiseksi. Jo 1844 pidettiin edullisempana antaa tuon uuden, kauniin laivan maata hiljaa satamassa: vuosina 1845-47 oli se lainattu välittämään liikettä Pietarin ja Riian välillä ja syksyllä 1847 myötiin se polkuhinnasta eräälle yhtiölle Wismariin, saaden siellä uuden nimen "Obotrit". Vähän senjälkeen, keväillä 1849, keikahti koko yhtiö ja sen molemmat vanhemmat laivat myötiin huutokaupalla; uusi yhtiö ne osti ja pani kesän kuluessa uudelleen käyntiin entiselle linjalle. Siten ne jatkoivat kulkuaan aina sodan alkuun asti.

Parempia afäärejä kuin tämä yhtiö teki n.s. Transport-laivayhtiö, joka Turussa 1840 syksyllä rakennutti itselleen "Murtaja" nimisen laivan. Sillä oli kone Motalan konepajasta ja se alkoi toimintansa 1841; se oli aijottu kuljettamaan etupäässä karjaa ja maalaistuotteita rannikkoseuduistamme Pietariin ja tuomaan venäläisiä tavaroita Suomeen. Ensi vuotenaan se mennessään Turusta Pietariin kävi Tammisaaressa, Lovisassa ja Koivistolla sekä vuoden 1842 alusta Helsingissä, jotavastoin Koivisto jäi pois. Laivan koko etukansi oli aluksi hyvin tarkoin jaettu pilttuihin nelijalkaisia matkustajia varten: mutta se ei estänyt kaksijalkaisiakin olemasta tähän laivaan erittäin tyytyväisiä. "Murtaja" ei ollut mikään pikalaiva: sen kone oli heikonlainen eikä se pysäyssatamissa koskaan mitään kiirettä pitänyt. Ehkäpä se oli juuri tämä kansallinen tyyneys joka yhdessä vähän huokeampain matkamaksujen kanssa teki Murtajan kotimaisen matkustavan yleisön niin erityiseksi suosikiksi. Mutta varmaa on, että tämä Murtaja taloudellisessa suhteessa erinomaisesti menestyi; sen osakkaat saivat väliin 35 % vuosiosinkoa. V. 1852 laiva aivan uusittiin ja se jatkoi kulkujaan sotavuoteen asti sekä ryhtyi niihin taas kohta sodan päätyttyä.

Ennenmainittu höyrylaiva "Uleåborg," joka oli koettanut välittää liikettä pitkin Pohjanlahden rantaa, meni pian vararikkoon ja se myötiin huutokaupalla Turussa 1844; sen huusi yhtiö, joka sen rakensi uudelleen ja se sai sitten "Unionin" nimisenä kulkea Helsingin—Pietarin väliä, käyden Viipurissa ja Haminassa; sitä se teki vuoteen 1851 asti. Suomen koko länsirannikko sai olla vailla säännöllistä höyrylaivaliikettä sodan jälkeisiin aikoihin asti.

Edellä myöskin mainittu höyrypursi Helsingfors jatkoi pitkin koko 40-lukua retkiään rannikkoa pitkin itään päin; mutta sen surulliset vastoinkäymiset jatkuivat myös. Niin taittui siltä taas 1849 siipiakseli, jonka johdosta se sai kaksi kesää toimetonna maata. V. 1851 se taas rupesi elämään, vaan joutui tietysti uuteen onnettomuuteen ja siirtyi silloin vihdoin ijankaikkiseen lepoon.

Helsingin—Pietarin linjalla esiintyi perättäin vanhemmille laivoille useampia kilpailijoita. Niin liikkui siellä lyhyemmän ajan 1847-48, höyrylaiva "Saima"; samoin lyhyemmän ajan 1850-51 pietarilainen laiva "Gonstantin", joka kävi Räävelissäkin. V. 1850 alkoi Wellamo, alkujaan saksalainen mutta Viipuriin ostettu laiva, kulkea Helsingin, Viipurin ja Pietarin väliä ja kulki sotavuoteen asti, jolloin se myötiin Lyypekkiin. V. 1851 kulki samalla linjalla komea pietarilainen laiva Neptun, joka kumminkin syyskuussa samana vuonna kärsi haaksirikon ja upposi. Sen tilalle tuli 1852 toinen kaunis ja voimakas laiva "Victoria", joka vielä kauan sodan jälkeenkin tätä linjaa kulki.

Helsingin ja Porvoon välillä oli pieni "Majava" niminen rautalaiva ryhtynyt liikettä välittämään senjälkeen kuin "Helsingfors"-laiva oli onnettomuuksiinsa kaatunut.

Höyrylaivaliikettä Itämerellä Lyypekin ja Suomen välillä yritteli ensi kerran keväällä 1850 höyrylaiva "Hengist". Yrityksestä luovuttiin pian pois sillä kertaa, mutta sama laiva teki seuraavina vuosina edelleen silloin tällöin kulkuvuoroja tällä linjalla, Vaan vasta syyskuulta 1852 alkoi Hengist säännölliset kulkuvuoronsa Lyypekistä Helsinkiin ja Turkuun (vuorotellen) ja niitä se jatkoi sitten yhtämittaa vuoteen 1853 asti ja sitten taas sodan päätyttyä vuodesta 1856.

Tässä tahdon mainita, että myöskin Laatokalla höyrylaiva Valamo rupesi liikkumaan 1845. — Saimaalla rupesi 1846 hra Wiikin Kuopiossa rakentama laiva "Kuopio" (30 hevosvoiman koneella) kulkemaan Kuopion—Savonlinnan—Lappeenrannan väliä. Tämän laivan, samoin kuin vähän myöhemmin rakennetun "Seuran" kulkuvuorot olivat kyllä aijotut matkustajaliikettäkin varten, mutta ne olivat hyvin epäsäännölliset riippuen hinauksista, lastauksista y.m. satunnaisista töistä eikä niihin siis tiennyt luottaa. Päijänteelle saatiin sodan seurauksena höyrylaivaliike 1856, sillä silloin Venäjän valtion sotatarpeita varten Anjanpellolla rakennuttama ruununlaiva "Suomi", johon oli kuljetettu turkulaisen "Storfurstenin" kone, luovutettiin Suomen valtiolle: miehitettynä Suomen meriväen miehistöllä pantiin se käyntiin palvelemaan yksityisen liikkeen tarpeita tässä osassa sisämaata. — Muut Suomen sisävedet eivät vielä höyryn voimaa tunteneet.

* * * * *

Palaan nyt sota-asioihin. Toukokuun ensimmäisinä päivinä luettiin sanomalehdissämme uusi keisari Nikolain sodanjulistus, joka oli annettu huhtik. 11 p:nä vanhaa lukua. Siinä sanottiin: "Tällä hetkellä heittävät Englanti ja Ranska pois naamarin silmiltään ja ilmaisevat, että riitaisuutemme Turkin kanssa ovat heille toisarvoisia: heidän yhteinen pyrintönsä on heikontaa Venäjätä, riistää siltä pois osan alusmaistamme ja pakolla alentaa isänmaamme siitä mahtavasta asemasta, johon korkeimman käsi sen on kohottanut. — Pitääkö oikeauskoisen Venäjän peljätä noita uhkauksia? — Ei! Venäjä ei ole unhottanut Jumalaa! Se ei ole maallisten etujen vuoksi tarttunut aseisiin: se taistelee kristinuskon puolesta, uskonveljiensä puolesta, joita heidän hurjat vihollisensa sortavat. — Me taistelemme uskon ja kristillisyyden puolesta! Kun Jumala on mukanamme, kuka voi olla meitä vastaan!"

Siitä ymmärsi nyt jokainen, mitä tämä sota tarkoitti. Toukokuu oli ihana. Helsingissä oli jo sotamietteisiin totuttu, ensimmäinen polttava levottomuus oli lientynyt. Nautittiin kevään kauneutta ja Ulrikaporin vuorilta tähysteltiin Suomenlahdella edestakaisin purjehtivia vihollisen sotalaivoja, jotka vastaseksi sulkivat satamat ja vakoilivat. Vasta kun puolet toukokuusta oli kulunut, kuultiin Tammisaaresta, että siellä oli ollut ottelu. Toukok. 19 ja 20 p. oli kaksi englantilaista laivaa noussut Pohjanlahteen, vaihtaneet laukauksia ensiksi Lappvikin luo sijoitettujen suomalaisten tarkka-ampujain kanssa, sitten Hvitsandin luona rantatykistön kanssa ja venäläisten krenatyörien kanssa Leksvallissa: senjälkeen ne, vietyään saaliinaan Tammisaaren edustalla olevan kauppalaivan, vetäysivät lahden suulle. Puolustusta oli johtanut kenraali Ramsay. Yksi venäläinen majuri ja kolme hänen alaistaan sotamiestä oli kaatunut: suomalaisia oli yksi mies haavoittunut ja kolme saanut kolahduksia.