NUORUKAISESTA MIEHEKSI 1850-1860. (continued 2)

Oli kulunut päälle neljänkymmenen vuoden, sittenkuin Suomessa verta oli sodassa virrannut. Tuntui senvuoksi vähän omituiselta, kun tietoja saapui tuosta ensimmäisestä verenvuodatuksesta. Paljohan siellä ei ollut verta vuotanut. Mutta Sylvian ja Kanervankukkain vieno laulaja innostui kumminkin heti kirjoittamaan runon. "Ensimmäinen verenpisara", jonka hän pani Hels. Tidningarin samaan numeroon, jossa taistelun viestikin oli. Valitettuaan ensiksi varsin hellästi, että juuri nyt, kun kevät kukkasiinsa pukeutui ja tuoksullaan täytti Suomenmaan, oli muukalaisia mereltä tullut tahraamaan verellä kaunista maatamme, kohosi runoilija oikein Tyrtaijolaiseen innostukseen, laulaen:

— — — — Gud allena ser, Hvad denna första droppe skall kosta oss ock er! Det var ej vi som börjat den olycksdigra strid Och blodat vårens skönhet och stört dess helga frid.

Vi värna våra kuster, och för vårt land vi slåss. Och tyngden ef en blodskuld, den faller ej på oss. Och politikens trassel, Europa, Muhamed, — Alt, allt ha vi förgätit, ty nu är Finland med.[35]

En ole voinut olla muistiin palauttamatta tätä aikoinaan hyvin huomattua runoa, koska siitä ilmenee se kanta, jolle Helsing. Tidn. sodan suhteen asettui ja josta Morgonbladetin esittämä katsantotapa jonkunverran poikkesi.[36]

Että Suomen tuli kantaa osansa sodan rasituksesta ja ase kädessä parhaansa mukaan koettaa torjua vihollisen hyökkäyksiä rannikoiltaan, siitähän ei voinut olla erilaisia mielipiteitä. Se oli velvollisuus, raskas velvollisuus, joka uskollisesti oli täytettävä. Mutta tästä velvollisuudentunteesta eivät kaikki voineet innostua. Jos jokunen veripisara Suomen rannalla oli vuotanut parista haavoitetusta soturista, niin eihän senkautta maamme kunnia ollut tahrautunut, ja jos vihollinen oli ryöstänyt laivan satamasta, niin ei maan oikeutta sillä oltu loukattu. Sota oli tuottava meille suuria vahinkoja ja kärsimyksiä, siitä saatoimme olla varmat; meidän oli vain kärsivällisesti niitä kestettävä ja lohduttauduttava sillä, että edesvastuu siitä ei "lankea meidän päälle", kuten runoilija sanoi. Sodan syyt olivat meistä kaukana; niihin ei ollut Suomella mitään osaa. Niiden seurauksien ei myöskään voinut uskoa tuottavan meille mitään epäedullisia muutoksia. Että sodan pauhu ehkä tulisi jossakin määrin puhdistamaan sitä painostavaa ilmaa, joka meitä ympäröitsi, se oli ainoa muutos, jota saattoi odottaa.

Mutta uutisia uusista sotatapauksista rannikoillamme rupesi tulemaan toinen toisensa perästä. Pari päivää Tammisaaren taistelujen jälkeen, toukok. 22 p:nä, oli kuusi englantilaista ja ranskalaista laivaa ruvennut ampumaan Hankoniemessä olevia varustuksia, mutta ne olivat pakotetut peräytymään. Ja pian sen jälkeen tapahtuivat amiraali Plumridgen vielä muistissa säilyneet ilkityöt, toukok. 30 p. Raahessa ja kesäk. 1-2 p. Oulussa. Ensinmainitussa kaupungissa poltettiin viisi laivaveistämöä rakennuksineen ja rakennustarpeineen, tervahovi, jossa oli 6-8,000 tynnyriä tervaa, pikiruukki, kymmenkunta satamassa tai korjatteella olevaa laivaa ja suuret varastot laivanrakennustarpeita ja lankkuja, jota kaikkea muka väitettiin sodan aikana kielletyksi tavaraksi. Oulussa poltettiin samoin seitsemän veistämöä rakennusaineineen, 15,000 tervatynnyriä, suuret lankkuvarastot, 60 makasiinia ja 13 laivaa. Kumpasessakaan näistä kaupungeista ei ollut sotaväkeä puolustamassa. Heti kun ensimmäiset laivat olivat riistetyt kohosi maassa kiivas ja katkera valitus englantilaisten julman merirosvouksen johdosta. Se valitus oli luonnollinen. Monet yksityiset saivat siitä kärsiä suuria vahinkoja. Valitukset olivat sitä enemmin oikeutetut, kun englantilaiset eivät noudattaneet hallituksensa määräämiä aikoja, joiden kuluessa, sodanjulistuksen jälkeen, suomalaiset ja venäläiset laivat vielä saivat liikkua vapaasti merellä. Siten huudettiin jo kovasti englantilaisten väkivaltaa ja ryöstöä, kun mainitut hävitystyöt Pohjanmaalla tapahtuivat, synnyttäen kiukkua ja katkeruutta. Nyt kiihtyivät nämä valitushuudot englantilaisten raakamaisuuksista rajattomiksi ja Hels. Tidn. rupesi empimättä niiden äänitorveksi. Yhtä vähän kuin kukaan muu tahtoi Morgonbladet puolustaa Plumridgen hurjia toimia. Mutta se tahtoi tyyneesti arvostella sodan ikäviä tapahtumia. Saatiinhan nähdä, että Englannin parlamentissa ja sanomalehdistössä kovasti moitittiin tuon tulipaloamiraalin ilkitöitä Pohjanmaalla. Koko Englantia ja sen kansaa ei siis noista teoista ollut tarvis syyttää, vielä vähemmin oli niiden johdosta syytä langeta surkeaan epätoivoon kaikesta ihmisyydestä ja sivistyksestä. Jotakin siihen suuntaan salli senssori minun todellakin kerran kirjoittaa.

Onneksi eivät englantilaiset tehneet itseään syypäiksi useampiin sellaisiin raakuuksiin kuin Raahessa ja Oulussa. Kerrottiin kumminkin heidän laivaston käynnistä toisissakin Pohjanmaan satamissa tai niiden edustalla. Niin kävivät he jo kesäk. 7 p. Kokkolassa, joka muodostui Suomen rannikon puolustamisen historian loistokohdaksi. Yhdeksää englantilaista tykkivennettä, jotka lähetettiin kaupunkiin, vastassa oli siellä kaksi venäläistä komppaniiaa ja kaksi tykkiä, jotka kenraali v. Wendt vähää ennen oli rientomarsseissa tuonut sinne; suuria tappioita kärsittyään täytyi englantilaisten palata takasin. Yksi tykkivenhe miehistöineen jäi sotasaaliiksi. Kaupungin puolustukseen otti miehevästi osaa myöskin satakunta kaupungin asukasta, joista erittäin mainittiin kauppaneuvos Donner, ruununvouti Holm, v.t. pormestari Roos y.m., jotka sittemmin saivat hyvät palkkiot.

Mutta Helsinkiä lähemmätkin sotauutiset pitivät levottomuutta pääkaupungissa alituiseen vireillä. Kesäk. 12 p. oli sir Charles Napier itse koko laivastonsa kanssa useita tunteja Viaporin edustalla, ei kaukana siitä. Monta kertaa saapui samassa kuussa viestejä, että 60-70 vihollisen laivaa oli koolla Porkkalan edustalla. Kesäk. 21 p. tehtiin ensi hyökkäys Bomarsundin linnaa vastaan. Hyökkäyksen teki kolme englantilaista laivaa, kuten näytti, koetteeksi; yhdeksän tuntia uutterasti ammuttuaan vetäysivät laivat pois.

Joka päivä odotettiin, että jotakin suurempaa tapahtuisi; mutta kauan saatiin odottaa turhaan.

Sillävälin ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin toimiin maan puolustukseksi. Tärkeä sellainen toimenpide oli Suomen hajotetun ruotuväen osittainen taas kuntoon saattaminen. Keisarillinen julistus siitä annettiin kesäk. 23 p:nä. Aluksi oli asetettava ainoastaan kaksi pataljoonaa, kummassakin 600 miestä; toisen muodostivat ruodut Turun ja Porin läänistä, toisen Vaasan ja Oulun läänistä siten, että kaksi ruotua yhteensä asetti yhden sotamiehen. Tämän uuden kansallisen sotaväen sotajalalle saattaminen ja sen järjestäminen uskottiin kirkolliskenraalille vphra C. v. Kothenille, joka äsken oli saanut valmiiksi optillisen sananlennätinlaitoksen ja jonka rinnalle kumminkin tätä tarkoitusta varten asetettiin komitea, johon kuuluivat insinöörikenraali A. Stjernvall sekä senaatin jäsenet C. Trapp, P. H. Edelheim ja A. L. Born; myöhemmin siihen vielä lisättiin valtioneuvos J. G. v. Bonsdorff ja intendentti S. Gripenberg. Suomalaisen armeijan uudestaansyntymisen vanhan ruotujaon pohjalla ei voinut olla jossakin määrin kansallistunnetta vilkastuttamatta ja tätä toimenpidettä tervehdittiin siitä syystä yleensä mielihyvällä. Sen toimenpanemista Kothen kiirehtikin koko tarmollaan ja vauhdillaan, itse hän valitsemainsa pataljoonapäällikköjen seurassa matkusti pitäjästä toiseen kuulustelemaan ruodunpitäjiä kuuluutetuissa kokouksissa sekä tasottelemaan ja tekemään sopimuksia. Aluksi hän ainakin siinä menetteli niin varovasti ja maltillisesti, että hän useimmissa paikoissa helposti voitti kaikki vaikeudet ja epäilykset. Sotilaita oli ruodunpitäjäin helppo hankkia: niitä oli tarjona enemmän kuin tarvittiin. Päällikönpaikkoihin kehoitettiin kaikenmoisia ja kaikenikäisiä eronsaaneita jalka- ja ratsuväen, jopa meriväenkin upseereja rupeamaan; heitä kehotettiin lähtemään rauhallisista maalaiskodeistaan, joissa jo pitempiä aikoja olivat viettäneet ja vaihtamaan auran miekkaan, puolustaakseen isänmaatansa. Ja tätä kehoitusta varsin yleisesti noudatettiin; moni jo vanhentunut, kangistunut mies sai uudistaa vänrikinvuotensa ja ryhtyä palvelemaan uusissa pataljoonissa entisellä arvoasteellaan. Sillä tavalla tuo uusi sotaväki sai todellakin kansallisen leiman, joka oli sitä täydellisempi, kun sillä pukunakin ensiksi oli vanhaa ruotuväkeä muistuttavat, harmajat vormutakit, jotka kumminkin valitettavasti pian huomattiin liian kansallisiksi. Ensimmäisen (Turun) pataljoonan päälliköksi määrättiin yksi maamme aateliston etevimmistä miehistä kreivi Ad. Aminoff, joka yli viistoista vuotta oli ollut sotaväestä syrjässä, ja ruotuväen inspehtoriksi nimitettiin samoin mies, joka jo kauan aikaa sitten oli sotapalveluksestaan luopunut, entinen senaattori ja entinen kuvernööri kreivi G. M. Armfelt. Tahallaan asetettiin ruotuväelle eri päällystöt kuin palkkaväelle; niin tehtiin kansan luottamuksen saavuttamiseksi, mutta suopein silmin sitä ei kaikilta tahoilta katsottu.

Parin kuukauden kuluessa olivat nuo kaksi ensimmäistä pataljoonaa jo sotajalalla. Ja ennen vuoden loppua käskettiin kahdella asetuksella (lokak. 16 p:ltä ja marrask. 13 p:ltä) Oulun, Mikkelin, Kuopion ja Hämeenlinnan läänien asettaa neljä uutta ruotuväkipataljoonaa, samalla miesluvulla kuin nuo edelliset. Vuotta myöhemmin asetettiin vihdoin vielä, julistuksella jouluk. 13 p:ltä 1855. kolme pataljoonaa, Porin, Uudenmaan ja Viipurin, joten Suomen ruotuväkeä nyt oli yhdeksän pataljoonaa: niiden tarkastajaksi nimitettiin samalla, sittenkuin kreivi Armfelt oli luopunut, joukkojen järjestäjä, vphra v. Kothen.

* * * * *

Elokuun lopulla kuultiin vihdoin, että liittyneet Länsi-Euroopan vallat aikoivat tehdä tuiman hyökkäyksen Bomarsundia vastaan. Laivastot kerääntyivät vähitellen Ahvenan vesistöihin ja ranskalaista maaväkeä (10-15,000 miestä) laskettiin kenraali Baraguay d'Hilliersin johdolla, jonka rinnalla tuo kuuluisa insinöörikenraali Niel oli, maihin Ahvenaan ja samoin laskettiin sinne suurempi määrä englantilaista sotaväkeä. Näistä sotatapauksista saatiin Helsinkiin tietoja vasta ulkomaan lehdistä, joiden uutisia senssori usein kielsi meidän lehtiä kertomasta. Meidän oma korkein sotapäällystö oli aivan katkaistu kaikesta yhteydestä Ahvenan kanssa; vasta syyskuun kuluessa saattoi kenraali Rokassovski antaa kertomuksen siitä, mitä elokuun puolivälissä oli tapahtunut Bomarsundin tienoilla. Elok. 7 ja 8 p:nä oli vihollisia noussut maihin jonkun matkan päässä linnasta; edellisinä päivinä olivat koko läheinen Skorpanin kauppala ja kaikki linnan läheistössä olevat rakennukset poltetut, ettei vihollisella olisi niistä turvaa. Elok. 13 p. alkoi oikeastaan ampuminen, ensiksi C-tornia vastaan, jonka urhoollisen puolustuksen jälkeen seuraavana päivänä täytyi antautua. Samoihin aikoihin oli ruvettu ampumaan myöskin toisia torneja U. ja Z. sekä itse päälinnaa. Molempain tornien oli täytynyt antautua elok. 15 p:nä ja päälinnan elok. 16 p:nä. Linnan päällikkö kenraali Bodisco, kuvernöörinapulainen Furuhjelm ja linnan koko miehistö, yleensä vaimojen ja lapsien kanssa noin 2,000 henkeä vietiin laivoilla vangiksi Ranskaan ja Englantiin. Vihdoin oli saapunut käsky räjähdyttää kaikki linnarakennukset ja niin tapahtui syysk. 1 ja 2 päivinä. Tuona jälkimäisenä päivänä saatiin nähdä kamala näytäntö kun päälinna 40:llä yhtaikaa sytytetyllä miinalla räjähdytettiin. Tuo suuremmoinen, muhkeasti suunniteltu linna, jota oli rakennettu lähes 25 vuotta ja joka oli tullut maksamaan äärettömiä summia, vaikkei sen ulkopuolisista varustuksista vielä kuin pieni osa ollut valmistunut, oli nyt kaikiksi ajoiksi raunioina.

Bomarsundin hävitys oli länsivaltioiden Itämerenretken suurin toimi v. 1854. Vuoden loppupuolella ei tapahtunut enää sanottavia sotatapauksia. Tosin neljä englantilaista laivaa elok. 22 p:nä tekivät nopean vakoiluretken Turun tienoille, mutta sillä retkellä ei ollut sen enempää merkitystä. Ja aivan vähäpätöinen oli sekin tiedusteluretki, jonka elok. 26 p:nä kymmenen laivaa, joissa olivat amiraali Parseval-Deschénes sekä kenraalit Baraguay d'Hilliers, Niel ja Jones, tekivät niin lähelle Viaporia, että linna katsoi asiakseen niitä vastaan ampua muutamia laukauksia, jotka kumminkin jäivät vastaamatta. Merkillisempi tapaus oli se, kun elok. 27 p:nä Hankoniemen kaikki kolme linnoitusta, jotka aikasemmin kesällä niin urhoollisesti olivat itseään puolustaneet, korkeimmasta käskystä räjäytettiin ilmaan; sen teki niiden oma päällikkö välttääkseen enempiä kahakoita vihollisten kanssa.

Kun syksy läheni, lähtivät liittoutuneiden laivastot vähitellen Itämereltä. Saarrosta ylläpiti kumminkin lentävä laivasto Pohjanlahdella lokakuun loppuun asti ja Suomenlahdella joulukuun puoliväliin saakka: mutta tämä saarros ei ollut kovinkaan ankara, sillä syksyllä saattoi Viaporin laivasto purjehtia ulos Suomenlahdelle, jopa Kronstadtiin saakka; marraskuulla tekivät yksin Turunkin laivat muutaman matkan Pietariin ja Tukholmaan. Ulkomainen kauppa oli jo kumminkin ruvennut kulkemaan Tornion kautta taikka Pohjanlahden pohjoisimman kärjen poikki, jota ei paljokaan vartioittu.

Maissakin rupesi talven lähestyessä rauha asettumaan. Helsinkiin siirrettiin sieltä poismuutetut välttämättömimmät taloustavarat. Yliopisto alotti toimintansa taas lokakuulla. Sen aikuisista talvihuvituksista saatiin silloin tavalliset tilatut tanssi-iltamat ja musiikki-illat à la Gungl taas toimeen. Mutta teaatterista ei sinä talvena melkein ollenkaan saatu nauttia eikä taiteellisemmasta musiikista myöskään: inter arma silent musae! Kaupungin laidoilta hajoitettiin kesän siellä sijainneet sotilasleirit: osa joukoista majoitettiin talveksi maalle mutta suuri joukko pidettiin kaupungissa ja majoitettiin taloihin, — toimenpide, joka ei juuri kotoista hauskuutta lisännyt.

Muutamiksi kuukausiksi olimme täällä pohjoisessa saaneet aselevon; sota ei riehunut läheistössämme, mutta sen sijaan suuntautuivat kaikkien ajatukset etelään, Krimiin, jonne Ranskan ja Englannin joukot olivat saapuneet. Ja suurimmalla jännityksellä odotettiin jokaista pienintäkin sanomaa siitä pitkällisestä ja verisestä sotanäytännöstä Sevastopolin luona, joka nyt alkoi.

* * * * *

Että sotaa sekä etelässä että pohjoisessa jatkettaisiin vuonna 1855, se edellytettiin kaikilla tahoilla. Senvuoksi oli Suomessakin vielä varustauduttava ja valmistettava uusia ja vahvenpia puolustuskeinoja.

Ensi toimenpide, johon ryhdyttiin alkavan vuoden sotatoimia varten ja joka kai pidettiin välttämättömänä, oli korkeimman päällikön vaihdos. Kenraali Rokassovski oli verrattain kokematon puhtaissa sotatoimissa eikä pitänytkään itseään minään sotapäällikkönä; hän pyysi senvuoksi. esittäen terveydellisiä syitä, että hänet vapautettaisiin korkeasta toimestaan. Tähän pyyntöön keisari suostuikin erittäin armollisessa käsikirjeessä jouluk. 18 p:ltä (uutta lukua) 1854, nimittäen R:n valtioneuvoston jäseneksi. Ja samana päivänä määrättiin, "nykyisiin sotaoloihin katsoen," kuten sanottiin, kenraaliajutantti, jalkaväen kenraali Friedrich Vilhelm Rembert Berg maassa olevain joukkojen komentajaksi, ja myöskin, "niinkauan kuin sanottua asiaintilaa kestää", hoitamaan kenraalikuvernöörinvirkaa samalla laajemmalla vallalla, joka sodan aikana oli hänen edeltäjälleen suotu. Kumminkin tuli Rokassovskin jäädä virkaansa kunnes Berg voisi ottaa hallinnon ohjat käsiinsä.

Kenraali Berg saapui jo joulupäivänä Helsinkiin, mutta palasi pian Pietariin eikä ryhtynyt virkansa hoitamiseen ennenkuin tammik. 26 p. Sillävälin sai kenraali Rokassovski monella tavalla huomata sitä kunnioitusta, jonka hän täällä oli voittanut. K. senaatin jäsenet, joiden lausuman toivomuksen mukaan, että v.t. kenraalikuvernööri ainaiseksi saisi jäädä suomalaiseksi, Rokassovski vähää ennen oli korotettu suomalaiseksi vapaaherraksi, antoivat eräänä päivänä juhlapäivälliset hänen kunniakseen. Toisena päivänä pitivät kaupunkilaiset hänen ja hänen perheensä kunniaksi suuremmoiset tanssiaiset, joissa salaneuvos vphra Walleen ranskankielisessä puheessa tulkitsi maassa yleensä vallitsevaa kunnioitusta häntä kohtaan ja kaipuuta hänen poislähtönsä johdosta; prof. Lille lausui runossa, joka samassa tilaisuudessa laulettiin, toivomuksen, että Suomen maa vielä kerran tyyneempinä aikoina saisi nähdä poislähteneen hallintonsa etupäässä, joka toivomus sitten toteutuikin. Lopuksi antoivat Helsingin kaupungin vanhimmat kaupungin porvariston puolesta Rokassovskille paria päivää ennen hänen lähtöään kauniin, taiteellisen adressin. Porvaristo siinä kiitti häntä etupäässä siitä, että hän ei sotarasituksilla ollut vaivannut kaupunkia raskaammin kuin sen varat sallivat ja että hän oli kunnioittanut meidän lakejamme ja tapojamme, — joka oli kallisarvoista kaikille.

Kukaan ei tuntenut kenraali Bergiä ennenkuin hän saapui maahamme. Tiettiin vain, että häntä pidettiin yhtenä Venäjän armeijan kyvykkäimmistä kenraaleista ja että häntä oli käytetty monissa tärkeissä sekä sotilaallisissa että diplomaattisissa luottamustoimissa. Viimeksi, edellisenä sotavuonna, oli hän ollut sotaväen ylipäällikkönä Vironmaalla. Hän oli liiviläinen syntyjään, uskonnoltaan luterilainen ja jo kuudenkymmenen vuoden ikäinen.

Sitä vaikutusta, minkä tuo uusi hallitusmies ensi esiintymisellään täällä teki, ei voitu pitää edullisena. Heti alusta ikäänkuin huomattiin, ettei hän ja Suomen kansa olleet toisiaan varten luotuja. Jos tyyntä miettiväisyyttä ja hiljaista punnitsemista, verkkasuutta puheessa ja toiminnassa, rehellisyyttä ja luotettavaisuutta ja turhamaisuuden inhoa voisi pitää suomalaisen kansanluonteen huomattavimpina ominaisuuksina, niin pian huomattiin, että kenraali Bergillä ei ollut sen kanssa mitään yhteistä. Hänen silmänsä, hänen kielensä, hänen käsivartensa, hänen jalkansa liikkuivat vilkkaasti kuin salama: sanat lensivät usein valtoinaan hänen suustaan, miettimättä, pysähtymättä; kaikenlaisia tuumia ja suunnitelmia tuprusi sekasin hänen päästään, vaan hän esitti ne kumminkin sellaisella itseluottamuksella ja varmuudella, joka näytti olevan rajaton. Hänen kasvojaan kutsuttiin taiteilijan tekemäksi luonnekuvaksi: tekotukka, partavoiteet ja kasvomaalit tekivät alinomaa työtä karkoittaakseen kauemmas lähestyvän vanhuuden.[37]

Berg tahtoi, että hänestä paljo puhuttaisiin, ja senvuoksi vaati hän itseään kohtaan suurta huomaavaisuutta. Ensimmäisinä täällä olonsa aikoina, tuijotti hän ankarasti jokaiseen vastaantulijaan, nähtävästi luullen, että jokaisen tulisi tietää, kuka hän oli, sekä häntä alamaisesti tervehtää. Mutta kun hän huomasi, että näitä hänen Gesslerin tapaisia vaatimuksiaan ei täytetty, muutti hän pian menettelytapaa ja antoi ohikulkijain mennä tirkistämättä. Niiltä, jotka tulivat hänen kanssaan lähempiin tekemisiin, osasi hän vaatia kunnioitusta; mutta ylimalkaan häntä ei liene peljätty, vaikka hänen vilkas luonteensa usein tupsahtikin tuleen. Hänen olemuksessaan oli aina jotakin, joka vaikutti, että hänen vihaansa enemmän naurettiin kuin vavistiin.

Myönnettävä oli, että Berg osotti suurta tarmoa ja verratonta toimintaintoa koko sen ajan kuin hän oli Suomen hallinnon etunenässä. Mutta luottamusta hänelle ei voitu osottaa hänen toimintakautensa lopussa enemmän kuin sen alussakaan.

* * * * *

Sotatoimien vuoksi oli muutos tapahtunut korkeimman hallinnon edustajissa Suomessa ja sotatoimiin Berg siis ensi aluksi pääasiallisen tarmonsa kohdistikin. Kuten lie laita melkein aina tällaisissa vaihdoksissa huomasi uusi ylipäällikkö melkein kaikki edeltäjänsä toimet riittämättömiksi ja kelvottomiksi. "Kaikki oli hankittava ja uusittava", kertoi sama Bergin läheinen tuttava, jonka sanoihin edellä viittasin. Sotavoimaa melkoisesti vahvistettiin; Helsingissä tehtiin majoittamisvelvollisuus kevätpuoleen kaksinkertaiseksi. Toinen rykmentti toisensa perästä marssi kaupunkiin; mutta ne uudet joukot, joita nyt saapui, eivät olleet samanlaisia kuin tänne ennen komennetut. Ne olivat kiireellä kokoonhaalittuja reservirykmenttejä, miehistönä suurimmaksi osaksi harjoittamattomia nahkapoikia ja päällystönä enimmäkseen uudelleen virkaan astuneita, eron saaneita ja taitonsa unhottaneita upseereja. Näiden joukkojen aseetkin samoinkuin ampumavarat lienevät olleet ala-arvoiset ja riittämättömät. Berg ei lienekään ollut näihin joukkoihin tyytyväinen; mutta hän ei niitä myöskään suinkaan parantanut niillä liiallisilla yöpalvelusrasituksilla, alinomaisilla edestakaisilla marsseilla eikä väsyttävillä varustustöillä, joita hän lakkaamatta määräili.

Herkeämättä rakennettiin uusia varustuksia joka taholle. Nyt rakennettiin varustuksia Kaivopuistoon, Harakan saarelle ja useille muille saarille Helsingin sekä itä- että länsipuolelle, joita edellisenä vuotena ei oltu ehditty varustaa. Nyt rakennettiin myös nuo suuret perääntymistiet Viaporista ja Sandhamnista Hästnäsin salmen ja Degerön poikki Hertonäsiin ja sieltä edelleen sekä Drumsöstä Löfön ja Granön poikki Munksnäsiin. Puolustusvarustuksia ei rakennettu ainoastaan maihin vaan veden allekin. Viaporin edustaisiin ja sen ympäri kulkeviin väyliin laskettiin useihin paikkoihin miinoja, joiden tuli tuhota lähelle saapuvia vihollislaivoja. Valitettavasti ei kesän kuluessa koskaan kuultu, että viholliselle olisi näitten miinain kautta tapahtunut mitään vahinkoa, mutta tietää saatiin kyllä, että nuo kaikkialla risteilevät ja vakoilevat höyrytykkivenheet, joita talven kuluessa oli englantilaiseen laivastoon hankittu lisäksi, onkivat ja keräsivät talteen yhden toisensa perästä noita venäläisiä merenalaisiaräjähdyskojeita. Yhden ainoan vaikutuksen nämä miinat tekivät ja sen mainitsee myöskin Bergin elämäkerran kirjoittaja: yhden niitä pienempiä höyrylaivoja, joita Helsingin satamaan oli hankittu sotilashallinnon käytettäviksi, "Medved" nimisen laivan, räjäytti eräänä kauniina kesäpäivänä tuollainen Långörnin salmeen laskettu miina kahteen kappaleeseen.

Eipä siis uudenkaan ylipäällikön aikana kaikki niin erinomaista ollut.

* * * * *

Puolustuksen vahvistamiseksi tehtiin ylhäältä päin enemmän tai vähemmän onnistuneita yrityksiä sotaisen hengen herättämiseksi maan väestössä. Sellainen yritys, jonka varmaankin jokainen, joka siihen aikaan eli mukana, selvästi muistaa, oli tuo pieni Turussa painettu hengellinen lentokirjanen: "Sana aikanansa kehoitukseksi, lohdutukseksi ja opiksi uhkaavan sodan takia; kirjoittanut alussa vuotta 1855 yksi Sanan palvelija Suomessa". Sen oli Suomen arkkipiispan kehoituksesta, kuten varmasti kerrottiin, kirjoittanut niin vaikuttava kirkonpalvelija kuin kirkkoherra F. G. Hedberg ja sitä levitettiin hallituksen toimesta kymmentuhansin kappalein sekä suomeksi että ruotsiksi. Kirjoituksen tarkoitus oli lyhyesti kehottaa horjahtamattomaan alamaiseen uskollisuuteen ja rakkauteen hallitsijaa kohtaan, kehottaa suomalaisia uutterain esirukousten kautta hänen ja koko hänen huoneensa puolesta "korottamaan vihollisten sotajoukkoja vastaan sellainen salainen, näkymätön mahti, jota maailman vallat eivät voi vastustaa, vielä vähemmin voittaa". Eikähän siitä ollut mitään sanomista. Mutta se tapa, jolla kristillistä intoa hehkuva kirkon palvelija suoritti tehtävänsä, ei voinut olla suurta huomiota herättämättä. Aikaansaadakseen oikein tykinammunnan tapaisen vaikutuksen, joka vavistaisi kaikkia kristityitä sydämmiä, oli hän turvautunut Ilmestyskirjan 17:nteen lukuun ja sieltä huomannut Johanneksen jo hengessään nähneen nuo Venäjää vastaan liittoutuneet vallat. Tuo "purppuraan vaatetettu peto" oli Turkin valtakunta, "joka jo enemmän kuin neljä vuosisataa on rypenyt kristittyjen veressä". Entä pedon liittolaiset. Ilmestyskirja puhuu "siitä suuresta portosta, joka paljon vetten päällä istuu ja jonka kanssa maan kuninkaat huorin tehneet ovat", vaimosta, joka on "vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella ja kullalla on kullattu ja kalleilla kivillä ja päärlyillä", joka on "juopuneena pyhäin verestä" ja "istuu verenkarvaisen pedon päällä". Tämä portto sehän oli selvästi tuo hieno, mutta jumalaa pelkäämätön Ranska, joka Perttulin yönä ja vallankumouksen aikana on "juopunut pyhäin verestä" ja nyt ystävyyden liitossaan Turkin kanssa "istuu verenkarvaisen pedon päällä". Ja näiden antikristillisten valtojen kanssa oli myöskin maan matosen kullan ja aarteiden kumarruttama, ajallista voittoa sammumattomasti janoova Englanti, kauppavoittojaan silmällä pitäen, tehnyt liiton, jonka salaverkkoihin se koettaa kiertää niin monta valtakuntaa ja mahtia kuin mahdollista. Mutta mitä hyvää voidaan odottaa sellaisesta liitosta, joka "pedon" ja "porton" kanssa tehty on, kuten Ilmestyskirja sanoo. Ja niin edespäin todisti tuo kristillinen kirjoittaja, että "vihollisemme kumminkin lopuksi häpeälle joutuvat".

Minkä vaikutuksen tämä kirjanen oli tekevä Suomen kansaan, siitä ei tainnut Ilmestyskirja tietää mitään.

* * * * *

Toinen unohtumaton kirjallinen sotateos samalta ajalta oli ruotsinkielinen n.s. "Marssi-laulu", joka oli, kuten kansilehdellä luettiin, "kirjoitettu Suomen sotaväelle suurimmalla hyvänsuopaisuudella"; tekijäksi ilmoitettiin salanimi Petrus Månsson Lundasta 1855. Tuo arkkiviisun tapainen laulu herätti aikoinaan verrattomalla yksinkertaisuudellaan ja lapsellisella isänmaallisuudellaan suurinta hauskuutta sekä vanhoissa että nuorissa, sitä laulettiin kaikista iloisissa seuroissa ja siitä lainattiin otteita kaikenlaisissa sopivissa tilaisuuksissa. Olen nyt neljänkymmenen vuoden perästä löytänyt tuon rekilaulun, jota sitäkin saattaa ajan kuvana pitää ja vielä se minulle saman riemun tuottaa.[38]

* * * * *

Sellaisilla saarna- ja arkkiviisu-kukkasilla siihen ahtaasen aikaan mieliä vireillä pidettiin. Ja alistuvalla kärsivällisyydellä kestettiin Helsingissä niinkuin muualla maassa raskaita majoituksia, alituisia kuormainkuljetuksia, korkeita tavarainhintoja ja kaikkia muita sodan tuottamia rasituksia. Voitiin kumminkin jossakin määrin lohduttautua sillä tiedolla, että varustautumishankkeet toivat maahan runsaasti hopearuplia ja että tilaisuutta rahan ansaitsemiseen tarjoutui monella taholla. Sotilaskuria ylläpidettiin myöskin aika hyvin eikä ikävämpiä selkkauksia vieraan sotaväen ja maan asukkaiden välillä aivan usein tapahtunut.

Mitä seuraava kesä toisi mukanaan, sitähän ei voitu tietää. Mutta saatettiin odottaa suurempia tapauksia nyt tapahtuvan Itämeren rannoilla kuin edellisenä kesänä. Vastaseksi tähystivät kaikkien katseet Sevastopoliin päin, jonne yhä suurempia sotajoukkoja koottiin molemmilta tahoilta ja jossa ottelut kävivät yhä kuumemmiksi. Jonkun kerran pilkisti pieni rauhan toive esiin, mutta sitten taas pimeni taivaan ranta. Sevastopolia puolustettiin ihmeteltävällä urhoollisuudella, mutta Venäjää vastaan kertyi yhä useampia vihollisia: Itävalta yhtyi liittoon ja teki uhkaavia liikkeitä, ja Sardinia — jossa Cavour nyt alustavasti puuhaili Italian kokonaisuutta ja suuruutta — lähetti jo pienen armeijankin Krimiin yhtymään Ranskan, Englannin ja Turkin sotavoimiin. Venäjä teki omalta taholtaan yhtä voimakkaita ponnistuksia; mutta vastoinkäyminen seurasi toistaan. Jokaiselle, joka sitä ei ennakolta ollut tahtonut uskoa, oli nyt selvää, ettei mikään maailmanvalta ole voittamaton eikä mikään maallinen mahti katoomaton. Ja tämä oli enempää kuin mitä kestää voitiin.

* * * * *

Saavun nyt erääseen elämäni vaikutuksista rikkaimpaan päivään. Oli maanantai, maalisk. 5 p. 1855. Edellisen illan olin viettänyt iloisessa, nuorteassa seurassa, jossa oli naisia ja miehiä; siellä laulettiin, siellä tanssittiin, eikä vakavista asioista juuri puhuttu. Ei kukaan silloin aavistanut, mistä seuraavana päivänä saataisiin puhua. Mutta seuraavana aamuna tuskin olin istahtanut työhöni, ennenkuin pieni juoksupoika saapui luokseni kaupungilta ja kertoi kuulleensa, että "keisari kuuluu kuolleen". Hymähdin tuolle huhulle, jonka poika oli siepannut kadulta ja käskin hänen pitää suunsa kiinni, ettei hän päätään menettäisi. Mutta pian sen jälkeen saapui eräs vahtimestari jollekin asialle ja samassa myöskin kolmas asiamies ja nämäkin molemmat tiesivät kertoa samaa huhua minkä poika. Oliko se mahdollista? Heitin päällystakin ylleni ja kiirehdin ulos. Kadulla pysäytti minut jokainen ohikulkeva tuttavani. Kaikki olivat säikähtyneen, puoleksi hämmentyneen näköisiä: kaikki tekivät he minulle saman kysymyksen, oliko todellakin totta, että keisari oli kuollut, — minunhan muka, sanomalehdentoimittajan, tuli se tietää. "En tiedä vielä mitään", vastasin ja kehoitin kaikkia, etteivät levittäisi tuota huhua, ennenkuin täydellä varmuudella jotakin tiedettäisiin. Aivan pitkälle ei minun kumminkaan tarvinnut kulkea ennenkuin täydellisesti luotettavalta virkamieheltä sain tiedon, että yön aikana pikaratsastaja oli saapunut v.t. kenraalikuvernöörin luo tuoden viestin, että keisari Nikolai edellisenä perjantaina, maalisk. 2 p. klo 12 päivällä oli kuollut ja että keisari Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle. — Sähkölennätinlaitos saatiin, kuten olen edellä kertonut, vasta muutamia kuukausia myöhemmin toimeen Pietarin ja Helsingin välille ja optillinen lennätinlaitos ei toiminut talvisaikana.

Keisari Nikolai kuollut! Oltiin jo varmoja, että se oli totta, mutta kumminkin sitä oli vaikea uskoa. Oli totuttu katsomaan Venäjän koko itsevaltiuden keskittyneen ja personoittuneen keisari Nikolaihin; nyt oli vaikea ajatella tuon mahdin erottautuneen henkilöstä. Olihan tosin jo viime vuosina saatu esimerkkiä siitä, että ne molemmat ovat katoovaisuuden ikuisten lakien alaiset; oli nähty henkilön taipuvan vuosien painon alle ja mahtia nähty muitten maallisten valtain rajoittavan. Mutta siitä huolimattahan keisari Nikolai oli sellaisen ajan ja järjestelmän edustaja, jota ei kukaan muu kuin hän voinut ylläpitää. Ja siksi ei tietty, missä oikeastaan oltiin, kun tämä jättiläinen oli kaatunut. Aluksi vain tuntui siltä, kuin kallionlohkare olisi vyörynyt syrjään, kuin kahle olisi katketa romahtanut, kuin kiinalainen muuri olisi suistunut.

Pian oli koko kaupunki liikkeellä. Jokaisen oli tarve tavata ystäviä ja tuttavia ja puristaa heidän käsiään, tarve tulla vakuutetuksi siitä, että tuo suuri uutinen todellakin oli tosi, tarve vaihtaa ajatuksia ja tunteita. Naiset riensivät myymälöihin ostamaan kankaita surupukujaan varten. Virastoissa oli kiire, kun oli hommattava valan tekoa uudelle hallitsijalle; vala tehtiin sotaväen keskuudessa ja senaatissa jo samana päivänä ja muissa virastoissa, raatihuoneella ja yliopistossa seuraavina päivinä.

Levottomiakin olivat kumminkin samalla ne tunteet ja ajatukset, joita tuo hämmästyttävä, suuri kuolemansanoma herätti. Ensi vaikutuksen valtaamana riensin veljeni Fransin luo. En unhota, mitä silloin muutamain tuntien kuluessa puhuimme, osaksi kostein silmin. Mitä maallamme oli ollut, se tunnettiin; mitä se oli saapa, se oli tuntematonta. Keisari Nikolai oli kaikesta huolimatta kumminkin ollut jalo ja oikeamielinen hallitsija; Suomea kohtaan oli hän nähtävää suosiota osoittanut; hän oli kunnioittanut lakejamme eikä tahallaan tahtonut loukata oikeuttamme. Sitäpaitse oli hän ollut kyllin voimakas pitääkseen kurissa ne hyökkäykset valtiollista olemassaoloamme vastaan, joita silloin jo useampia kertoja oli yritetty tehdä. Uusi keisari oli isänsä aikana saanut hyvin vähän puuttua hallitustoimiin. Häntä täytyi senvuoksi sääliä, kun hänen näin yhtäkkiä täytyi ottaa kannettavakseen tuo raskas kruunu ja niin raskaissa olosuhteissa, jolloin mahtavat viholliset joka taholta ympäröivät hänen suurta valtakuntaansa. Olihan hän jalo, hieno, hyvää tarkoittava mies, sen olimme täällä saaneet huomata; että hän myöskin ymmärsi ajan vaatimukset ja saattoi kuulla kansan ääniä, sitä luultiin voitavan otaksua. Hallitsijavakuutuksensa oli hän Suomelle antanut samalla tavalla kuin hänen edeltäjänsäkin ja hyväntahtoisuuttaan Suomea kohtaan oli hän osottanut vielä selvemmin kuin isänsä. Mutta oliko hänellä myöskin samaa voimaa suojella oikeuttamme? — se oli kysymys, joka vastaiseksi oli vastaamatta jätettävä.

Tähän tapaan keskustelimme. Mitä Suomen kansa puoltatoista vuotta myöhemmin luuli voivansa hallitsijanvaihtumisesta odottaa ja toivoa, siitä sai veljeni julkisesti mielensä lausua — niin että kuului.

* * * * *

Aleksanteri II:sen ensimmäisiä hallitustoimia oli, että jo maalisk. 4 p:nä ruhtinas Aleksander Mentschikoff, jolla itämaisessa kysymyksessä ei ollut suurempaa menestystä ollut sotapäällikkönä kuin valtiomiehenä, "pyynnöstä" eroitettiin ei ainoastaan ylipäälliköntoimesta Krimin niemimaalla ja meriväen taapin päällystöstä vaan myöskin Suomen kenraalikuvernöörinvirasta, jossa hän oli ollut vuodesta 1831 asti. Suomi sai vakinaiseksi kenraalikuvernöörikseen neljää päivää myöhemmin kenraali Bergin.

* * * * *

Helsingissä ei keisarin kuoleman tuottama hämmästys niinkään pian hälvennyt ja sen tapauksen tuottamat julkiset toimet antoivat puuhaa moniksi päiviksi. Sota oli aivan unehtua.

Lähetystö edustajia maamme kaikista säädyistä lähti huhtikuun keskivaiheilla Pietariin lausumaan julki Suomen kansan surun keisarin kuoleman johdosta ja onnittelemaan uutta hallitsijaa hänen valtaistuimelle nousemisensa johdosta. Lähetystöön kuuluivat salaneuvos, vphra C. Walleen, arkkipiispa E. Bergenheim, kauppaneuvos A. Donner ja lautamies J. T. Hannuksela Vähästäkyröstä.

Yliopisto valmisti suurta surujuhlaa, jota vietettiin kahtena päivänä peräkkäin, huhtik. 27 ja 28 p:nä. Ohjelman juhlaa varten julkasi tavallisessa järjestyksessä rehtori Rein. Professori Fr. Cygnaeus kirjoitti juhlarunon ja kantaatin, johon Pacius laati säveleen, sekä piti ensi päivänä ruotsinkielisen puheen. Toisena päivänä puhui latinaksi dosentti W. Lagus ja suomeksi ylioppilas E. Rudbeck, suomalaisten kansansatujen ulosantaja. Oli ensi kerran, kun suomenkieli sai kuulua juhlasalin puhujalavalta.

* * * * *

Omalla pienellä elämänurallani tapahtui näihin samoihin aikoihin vallankumous. Sanomalehtimiestoimintani kahtena ensimmäisenä vuotena olin jo kylliksi oppinut tuntemaan painotarkastusta. Mutta kun kolmas vuosi alkoi uuden kenraalikuvernöörin aikana, sain tuntea sitä vielä enemmän. Kenraali Berg ei tosin ollut mikään sanomalehdistön ehdoton vihaaja eikä halveksija; hän oivalsi kyllä, kuinka paljo siitä oli hyötyä. Mutta hänhän oli niin toisessa kuin toisessakin suhteessa juuri itse se, joka tiesi, miten kaikki oli tehtävä ja joka itse tahtoi tehdä kaikki, ja hän piti luullakseni sanomalehdistöä senvuoksi haitallisena ja kelvottomana, että hän ei itse sitä toimittanut ja ettei sitä toimitettu hänen antamansa kaavan mukaan. Varmaa on, että hän hyvin tarkoin seurasi sanomalehtiä ja että hänen mielestään eivät ylemmät eikä alemmat painoviranomaiset koskaan kyllin innokkaasti toimineet. Morgonbladettia varsinkin lie erityisestä syystä silmätikkuna pidetty. Varmaa on, että sanomalehtitoimi kävi minulle ihan sietämättömäksi. Se oli käynyt minulle sitä raskaammaksikin, kun ystäväni ja toverini Edv. Bergh ja lopulla vuotta 1854 oli lähtenyt Savoon käytännöllisesti lakitiedettä harjoittamaan ja ainoastaan silloin tällöin sieltä lähetti jonkun kirjoituksen; toimitustyö oli siten yksinomaa minun hartioillani. Kun vihdoin asiat huhtikuun alulla kehittyivät niin pitkälle, että painoviranomaiset pyyhkivät kaikki vastineeni erästä kaksimielistä, Morgonbladetia vastaan heitettyä syytöstä vastaan, tunsin syvimpäin tunteitteni loukkautuneen ja julistin silloin jyrkästi, että en enää voinut jäädä Morgonbladetin toimittajaksi. — Aivan äkkiä siten jouduin syrjään koko sanomalehtimiesuralta enkä voinut silloin ajatella, että sille uralle enää koskaan palaisin.

Minun jälkeeni uskottiin Morgonbladet lakit. kand. Knut Laguksen toimitettavaksi. Vuoden 1855 kahtena viime kuukautena hoiti sitä nuori runoilija Theod. Sederholm ja sen vuoden lopussa lehti kuolikin, elettyään 24 vuotta ja läpikäytyään sangen kirjavat vaiheet.

* * * * *

Mielten jännitys oli suuri pitkin koko kevättä 1855. Keisarin kuoleman jälkeen tähysteltiin mitä hallituksen toimenpiteitä Pietarista kuuluisi, jotka osottaisivat laajempia järjestelmänmuutoksia ja uuden, toivorikkaan aikakauden lähestymistä. Mutta vastaseksi ei kuulunut paljo mitään, jolla olisi ollut syvempää merkitystä; toimeenpannut parannukset koskivat enimmäkseen henkilövaihdoksia ja muutoksia sotaväessä. Huomio kääntyi siitä syystä taas pääasiallisesti sotaan. Krimin taistelut, Sevastopolin piirityksen yksityiskohdat, Todlebenin ihmeellisen taitava puolustus ja liittoutuneiden alituiset hyökkäykset vallikaivannoistaan, tuota kaikkea seurasi jokainen erinomaisen tarkasti. Ja vielä suuremmalla jännityksellä kuulusteltiin kaikkia huhuja ja uutisia siitä, mitä täällä kotona pohjolassa ensi kesänä tulisi tapahtumaan. Sekä Englanti että Ranska olivat lisänneet Itämeren laivastoaan ja rakentaneet saaristojamme varten m.m. uusia höyrypursia, lautoille asetettuja tykkipattereita ja minkä mitäkin: se tiedettiin. Englantilaisen laivaston päälliköksi oli sir Charles Napierin sijalle määrätty amiraali Dundas: ranskalaista laivastoa oli amiraali Penaud komentava. Varmaa oli, että tekeillä oli paljo tärkeämpiä sotaliikkeitä Itämerellä kuin edellisenä kesänä.

* * * * *

Tuo jatkuva jännitys kävi ajan oloon väsyttäväksi. Minä puolestani tunsin tarvitsevani lepoa ja rauhaa joksikin ajaksi. Ja kun olin vapaa sanomalehtitöistä ja muista paikallisista siteistä päätin kesäksi asettua yksinäisyyteen johonkin maaseudulle ja siellä lukuhommissa korvata sen, minkä sanomalehtivuosinani olin laiminlyönyt. Hain sopivaa kesäasuntoa ja valitsin vihdoin pienen talonpoikaistalon Svartbäckin kylässä Porvoon pitäjässä rannikolla lähellä Sipoon rajaa. Siellä luulin voivani olla syrjässä maailman melskeistä ja sodan hälinästä, olematta toki niin kaukana, että en voisi, jos jotakin tärkeämpää tapahtuisi minulle rakkaassa Helsingissä, olla mukana kaupungin kohtaloa näkemässä. Olihan täysi syy nyt peljätä hyökkäystä Viaporia ja Helsinkiä vastaan ja minäkin puolestani katsoin nyt syytä olevan korjata kalleimpani mitä minulla oli, isältä perimäni kirjaston, sodan vaaroilta talteen. Sulloin siitä syystä kirjani ja paperini suuriin laatikoihin ja vein ne mukanani kesäasuntooni, jonne jo lähdin toukokuun lopulla tai kesäkuun alussa.

Kesä oli erinomaisen kaunis ja lämmin. Kolmatta kuukautta vietin Svartbäckissä uutterasti lukien häiritsemättömässä rauhassa. Silloin tällöin kävin vaihteen vuoksi Porvoossa ja myöskin Kroksnäsissä, lähellä Runebergin kesäasuntoa, vietin kutsuttuna pari päivää Kellgrenin ja Tikkasen perheissä. Mielestä haihtumattomia olivat nuo päivät, niin hauskaa oli seurustella suuren Runebergin ja tuon vilkkaan, lempeän Herm. Kellgrenin ja heidän ympäristönsä piireissä.

Sanomalehtiä sain vain jonkun kerran viikossa. Niistä luin nyt aivan tyyneesti kuulumisia vihollisten laivastojen liikkeistä ja käynneistä rannikoillamme. Joukko pienempiä sotatapauksia sattui nyt perättäin. Kesäk. 5 p:nä tapahtui sekava juttu Hangon tienoilla, jossa nuori vänrikki Svertsckoff anasti maihin saapuneen englantilaisen sluupin miehistöineen, vaikka, kuten väitettiin, vene oli rauhanlipulla kulkenut: siitä johtui pitkiä väittelyjä sotivain valtojen välillä. Kesäk. 21 p. polttivat viholliset joukon rakennuksia Kotkassa ja räjäyttivät Slavan linnoituksen ilmaan. Saman kuun 22 p. teki englantilainen fregatti Amfion hyvin nopean tiedusteluretken Sandhamnin patterein tienoille. Heinäk. 5 p:nä räjäyttivät englantilaiset Svartholman linnan; samassa kuussa viholliset kävivät Raumalla, Uudessakaupungissa, Kristiinankaupungissa, Uuraassa. Haminassa, Kemissä y.m. ja elok. 3 p:nä he ampuivat Brändön satamaa Vaasassa. — Sotatapauksista oli erillään, mutta saman kesän surullisiin tapauksiin kuului kumminkin, Loviisan kaupungin palo heinäk. 5 ja 6 päivinä sekä tulipalo Uudessakaupungissa saman kuun 28 ja 29 p:nä, jolloin tuli hävitti kolmannen osan tätä kaupunkia.

Sota oli jo karaissut mielet, joten nuo tiheät uutiset pienemmistä kahakoista taikka jonkun linnoituksen räjäyttämisestä eivät enää niin paljo mieliä pöyristyttäneet. Minä en muuten maalaisrauhassani Svartbäckissä ollut aivankaan syrjässä sodan lähemmistäkään kosketuksista.

Optillinen lennätinasema sijaitsi lähellä asuntoani, n.s. Klobbenilla, ja sen viereiselle niemekkeelle oli sijoitettu pieni kasakkajoukko. Tämä jälkimäinen se minulle seuraavan seikkailun aiheutti. Eräänä päivänä piirittää vaatimattoman maalaiskamarini kasakkajoukko ja sen aliupseeri astuu sisään minulle selittäen, mikäli ymmärsin, aikovansa viedä minut epäiltynä "englantilaiseksi" lähimmän ylemmän päällystön luo tutkittavaksi. Mitä oli siinä tehtävä? Osasin tuskin kymmentä sanaa venäjätä ja kasakka ei osannut sanaakaan muuta kuin venättä. Odotin jo vain, että minua kahden kasakan välissä lähdettäisiin raastamaan tuntemattomiin tienoihin. Silloin muistin, että mulla kai on paperieni joukossa joku aikoinaan käytetty ulkomaan passi. Löysinkin sen, avasin tuon komean asiapaperin, jonka yläreunassa leveäsiipinen kotka rehotti ja joka alkoi venäläisillä sanoilla: "Me Nikolai ensimäinen j.n.e." Useampia kuvernöörien ja konsulien sinettejä oli alla. Toimekkaan kasakan valtasi alamaisin hämmästys. Minä sanoin "vott!" ja osotin venäjäksi kirjoitettua nimeäni, ikäänkuin todistaakseni, minkälainen "englantinen" olinkaan. Kasakka rupesi tavailemaan: "Magister — ah, Maistraatti!", ymmärsi asian, antoi minulle paperin, kumarsi anteeksi pyytävästi, suurimmasti kunnioittaen minua maistraatin jäsenenä, teki kokokäänteen ja hävisi kiireimmiten tiehensä.

Pari kertaa näkyi englantilaisia laivoja Svartbäckin selällä aikaansaaden levottomuutta ja pelkoa pienessä kylässämme. Eräänäkin päivänä, minun sattumalta poissaollessa, olivat ne ammuskelleet sanottua lennätinasemaa. Kasakat olivat silloin vahtipaikaltaan rientäneet pois täyttä neliä ja ajaneet en tiedä montako virstaa sisämaahan. Ja minun kirjalaatikkonikin olivat saaneet seurata kasakoita kappaleen matkan sisämaahan, sillä talonväkeni, peljäten, että viholliset talon sytyttäisivät, piti varmimpana kuljettaa hevosilla heti viipymättä kirjani pari virstaa sisämaahan erääseen siellä olevaan taloon.

Niin kului kesä, yhä kauniina pysyen, kappaleen matkan elokuuhun. Kerrottiin kyllä useiden merkkien jo osoittaneen, että hyökkäys Viaporia vastaan ennen pitkää tehtäisiin. Mutta ne tiedot, mitä Svartbäckiin saapui, eivät olleet vereksiä eikä luotettaviakaan. Varmimmat sinne saapuvat sotauutiset tulivat tykkien paukkeen muodossa. Tätä pauketta, jota nyt usein kuultiin, kuunneltiin jännityksellä: sen suunnasta koetettiin päättää, mistä se tuli, sen etäisyydestä taas, mitä mahdollisesti tapahtui.

Elokuun 9 päivänä aamulla, kun puun alla lueskellen istuin, häiritsi minua klo 8 tienoissa kaukana mylleröivä tykinjyske. Tuliko tuo ääni Viaporista? Laskin korvani maahan. Lännestä se pauke kuului, mutta mahtoikohan se sittenkään olla pommitusta. Jännityksissä istuin ja sydän tykytti kovasti. Noin tunnin kesti pauketta; sitten oli kaikki äänetöntä. Se ei siis taasenkaan ollut muuta kuin ampumaharjoitusta, ajattelin — tunnin kestävät manööverit eivät siihen aikaan olleet harvinaisia — ja jatkoin taas rauhassa lukemistani. Mutta puolenpäivän aikaan rupesi samaa jyryä taas kuulumaan samalta taholta. Nyt kävi minulle epävarmuus liian rasittavaksi, tilasin kyytihevosen matkustaakseni, ellen juuri Helsinkiin, niin ainakin lähimpään kievariin, tiedustellakseni sen kautta kulkevilta matkustajilta, pommitettiinko Viaporia ja mahdollisesti Helsinkiäkin.

Parin tunnin perästä saavuin Vekkosken kievariin noin 6 i.p. Siellä tapasin heti tutun matkustajan Helsingistä, ja hän synkkänä mieleltään kertoi minulle päivän suuresta tapahtumasta. Pommitus oli alkanut klo 7 ja 8 välillä aamulla, koko Viapori paloi, yksi ruutikellari oli räjähtänyt. Pommitusta oli kestänyt lakkaamatta koko päivän; mistä johtui, että sen ääni oli Svartbäckiin katkennut kahdeksi tunniksi, sitä en osaa selittää. Kaupunkia ei vielä oltu pommitettu, mutta mitä vain sieltä voitiin muuttaa pois, oltiin pois siirtämässä, Helsinki tuskin saattoi toivoa pelastuvansa.

Heti pyysin hevosta Helsinkiin kiirehtiäkseni, mutta kului aikaa tässä niinkuin seuraavissakin kievareissa, ennenkuin sen sain. Lähdin vihdoin ajamaan. Vasta Sipoon kirkolle kuului tykinpauke, mutta koko taipaleella kuvastui vastaantulijain kasvoissa suurta juhlallisuutta ja jännitystä. Kuta lähemmäs Helsinkiä saavuin sitä taajemmin saapui vastaani ajajia ja kuormia ja sitä lähempää kuului tykkien jyry. Henriksdaalissa kerrottiin, että läheiselle vuorelle näkyi koko Viapori palavan tulimerenä ja että sieltä voitiin seurata pommien räjähtämistä ja polttorakettien pitkien tulisäikeiden kaarevaa kulkua. Ajoin edelleen. Vanhassakaupungissa tuo suuri näytelmä minunkin silmäini eteen avautui. Ilta oli jo kulunut klo 11:teen, yö oli pimeä, mutta taivas kajasti koreana tuosta kamalasta palosta. Näistäpuolin oli astuen ajettava. Ajajani vääntelihe ja kääntelihe, tuumi, että tämä kaupunkimatkahan on aivan kuin matkustaisi palavaan pätsiin eikä tahtonut sinne kiirehtiä ensinkään. Vanhastakaupungista asti tuli vastaan miltei yhtämittainen jono kuormia, joissa oli huonekaluja, kaikenlaisia talouskapineita ja tavaroita, joita näin korjuuseen vietiin hävityksen vaarasta. Olihan sekin nähtävää tuo satojen muuttokuormien pitkä jono, joka yön pimeydessä hiljaa kuin ruttoon kuolleen saattue edelleen kulki tykkien paukkuessa ja rakettien räiskiessä.

Pitkälläsillalla kyytimieheni kerrassaan pysähdytti kulun: hän ei tahtonut ajaa eteenpäin ja ainoastaan uhkaamalla sekä juomarahoja lupaamalla sain hänen jatkamaan Uniooninkatua pitkin. Pahaksi onneksi asuntoni vielä olikin mainitun kadun varrella lähellä Tähtitorninvuorta ja kun sinne piti ajaa, niin se oli kyytimiehen mielestä ihan surman suuhun joutumista. Esplanaadin luona hän siitä syystä päättävästi hyppäsi alas kärryistä, arvellen nyt ainakin täyttäneensä velvollisuutensa ihmisenä ja kyytimiehenä, mutta vieläkin onnistuin häntä senverran rohkaisemaan, että hän minut ajoi kotitaloni portille saakka.

Oli puolenyön aika kun kaupunkiin saavuin. Kadut olivat tyhjänlaiset: ihmiset, väsyneinä päivän jännityksestä ja levottomuudesta, olivat lähteneet hetkeksi lepäämään jaksaakseen sitten taas vastaanottaa seuraavan päivän tapahtumia. Ainoastaan n.s. Uuden Klinikan luona oli kamalan vilkasta. Koko talo oli valaistu; edustalla ajoneuvoja ja sotamiehiä kantopaareineen. Siellä ylihaavuri, ent. saksalainen professori Hagfelder apulaisineen sitoi ja leikkeli Viaporista tuotuja haavoitettuja.

Asunnostani riensin heti yksin Ulrikaporin vuorille. Parempaa katsojain lavaa tuskin missään sotanäytelmässä on ollut tarjona. Viaporin kaikki linnoitetut saaret ovat siellä, niinkuin tunnettu, pitkässä rivissä katsojain edessä. Oikealla kädellä olivat Gråharan ja Rönnskärin välillä rivittäin englantilaiset ja ranskalaiset laivastot ja suurten laivojen edessä liikkuivat edestakaisin nuo pienet pommialukset, jotka lakkaamatta räjähdysluotejaan suitsuttivat. Saattoi paljaalla silmällä seurata jokaisen tällaisen pienen laivan liikkeitä, saattoipa, jos tahtoi, seurata jokaisen yksityisenkin pommin suurta kaarta sen lähtemisestä mörssärin suulta aina siihen asti, kunnes se räjähti linnassa; samoin noita pitemmissä kaarissa lenteleviä, sähiseviä raketteja.

Vuorilla ei nyt yöhetkellä ollut erittäin suurta ihmisjoukkoa koolla. Helsinkiläiset olivat koko edellisen päivän saaneet kyllältään katsella tuota suurenmoista näkyä ja tarvitsivat nyt levätä; piirittäjätkin olivat yön ajaksi vähentäneet tulensa. Muutamia hyviä tuttavia siellä kumminkin heti tapasin ja he minulle tekivät selkoa kaikista päivän tapahtumista. He olivat kumminkin jättäneet mainitsematta, että pienempi määrä pommeja oli Kaivopuistoonkin pudonnut. Kun senvuoksi ehdotin eräälle ystävälleni, että käveltäisiin vähän Kaivopuistoon, seurasi hän kyllä minua sinne, mutta hänen askeleensa kävivät vuorelta laskeutuessamme vähän epäileviksi. Kysyin siitä syystä vihdoin: Eihän toki tänne puistoon lie luoteja ammuttu? Silloin hän kertoi, että useita pommeja oli pudonnut kylpyhuoneen ja Kaivohuoneen luo ja muihin puiston kohtiin. Ei siellä siis ollut turvallista kävellä ja sotaneuvottelun pidettyämme päätimme hyvässä järjestyksessä palata vuorelle takasin.

Seuraavana päivänä, elok. 10:tenä päivänä, jatkui, kuten tunnettu, pommitusta vielä koko päivän. Koeteltuani aamupuoleen vähän levätä, mikäli tykinjyskeeltä ja mielenkiihtymykseltä saatoin, nousin jo aikaseen aamulla taas vuorille. Viaporissa paloi suuri rovio vähentymättömällä liekillä ja liittoutuneiden tuli kiihtyi päivän kuluessa suurimpaan voimaansa. Kenraalikuvernööri Bergin virallisen raportin mukaan oli koko tuon 46 tuntia kestäneen piirityksen aikana linnaa vastaan ammuttu kaikkiaan noin 20,000 laukausta. Se olisi tasan jaettuna tehnyt 7-8 laukausta minuutissa, mutta ampuminen oli öiseen aikaan heikompaa ja muistelen, että me joskus päivällä laskimme 20-25 laukausta minuutissa. Miltä tämä "eurooppalainen konsertti" kuulosti, sen voipi kuvitella. Kodeissa ei ollut mitään rauhaa. Kaikki työt lepäsivät, kaikki myymälät ja työpajat olivat kiinni. Talot olivat enimmäkseen tyhjät. Kenellä ei ollut varoja kuljettaa tavaroitaan kaupungista pois, hän oli hinannut ne ulos esplanaadeihin, Kaisaniemen puistoon taikka muualle. Naiset ja lapset olivat mikäli mahdollista muuttaneet kaupungista pois; jälelläoleva osa väestöä vartioi ulkoilmaan siirrettyjä tavaroitaan. Muut kulkivat edestakaisin rantavuorille sotanäyttämöä katsomaan ja sieltä kaupunkiin takasin.

Voi sanoa, että koko Helsinki liikkui siellä Ulrikaporin vuorilla. Olihan asema perin vakava: Suomen nuori pääkaupunki ei sillä hetkellä voinut turvautua muuhun kuin piirittäjäin sivistykseen ja jalomielisyyteen. Mutta siltä ei mieliala suinkaan ollut lamassa. Tuhansia siellä oli, jotka tiesivät, että koko heidän taloudellinen olemassaolonsa riippui jostakin harhaantuneesta pommista tai raketista, — enkä kumminkaan muista nähneeni yhtään vetistelevää miehensilmää. Päinvastoin, sydämmellisesti toistensa käsiä puristettiin, rohkeasti toisiaan silmiin katsottiin — oli kuin edessä olisi nähty suuri kiirastuli, josta uuden elämän ja uuden ajan tuli syntyä! Jos näytelmä rantavuorilta katsoen oli traagillinen niin tarjosi kaupunki vaihetukseksi puistoissaan perin hauskoja pilakuvia. Meitä kulki muutamia iloisia ystävyksiä siellä tuon tuostaankin edestakaisin raitistaen mieltämme katselemalla ulkoilmassa asustavain kaupunkilaisten elämää, Ilma oli onneksi koko pommituksen ajan yhtä kaunis ja ihana kuin se oli koko kesän ollut. Ei siten ollut ensinkään epämiellyttävää sellaisina päivinä asustaa ulkoilmassa. Saatoimme siis, me iloiset pojat, suureksi hauskuudeksemme esim. Henrikinesplanaadissa pysähtyä katsomaan milloin aviovuodetta, jossa molemmat puoliskot lepäsivät, ympärillään lastensänkyjä ja vaunuja, joissa pieniä rauhan enkeleitä nukkui; milloin yksinäistä vanhaapoikaa, joka oli nukahtanut nahkasohvalleen: milloin kahvitätiseuruetta, joka pannun ääressä valvoi ja puhui maailman pian tapahtuvasta lopusta; milloin juomaveikkoja, jotka olivat nukahtaneet nurmelle, pullo välissään kolmantena miehenä: j.n.e. — Mainitut puistot olivat melkein täynnä sellaisia yönuotion ääressä lepääviä kaupunkilaisia ja heidän huone- ynnä kyökkikalujaan. Mutta vielä täydempi oli Kaisaniemen puisto ja siellä oli tuo ulkoilma-elämä melkeinpä järjestettyä. Siellä olivat eri perheet aidoittaneet itselleen pieniä alueita, joita olivat rajoittaneet kaapeilla, piirongeilla, sohvilla ja muilla suuremmilla huonekaluilla, joita vastakkain oli asetettu. Peitteet, viltit ja lakanat, joita oli ripustettu puitten väliin pingoitetuille nuorille, suojelivat jossakin määrin näiden ilmavain asuntojen eläjiä naapurien ja ohikulkevain katseilta: mutta auringon säteiltä ja pilvistä mahdollisesti lähteviä kyynelvesiä vastaan heillä ei ollut muuta suojaa kuin sateen- ja päivänvarjoja. Siellä kävellessä tuntui kuin olisi kulkenut pienen, äkkiä syntyneen kaupungin katuja pitkin. Ja sen huomasi, että noiden ohkasten seinien sisäpuolella saattoi olla hyvinkin hauskaa; lautaset helisivät, kahvimyllyt sirisivät, teekeittiöt kiehuivat, lapset leikkivät, pienempiä tuuditettiin, — sanalla sanoen, ei mitään perhe-elämään kuuluvia ääniä eikä meluja siellä puuttunut.

Korkeasaarelle oli hyvin suuri ihmisjoukko paennut. Sielläkin kävimme katsomassa. Sinne olivat ihmiset sijoittuneet paljo mukavammin kuin kaupungin puistoihin. Sinne oli perustettu useampia pieniä kauppapuotejakin, leipämyymälöitä ja muita laitoksia välttämättömimpiä elintarpeita varten.

Niin meni päivä: mitä vaihtelevampia mielialoja sen kuluessa sain tuntea. Väliin hiivittiin alas Läntiselle rantakadulle, jonne eräs linnan ja kaupungin väliä kulkeva höyrylaiva purki haavoitetut, jotka valittelivat ja joita sieltä paareilla kannettiin sairaaloihin. Vähitellen tämä kaikki herpasi sielun. Yö läheni eikä ampuminen näyttänyt vieläkään pitkiin aikoihin päättyvän. Väsyttiin pommien, rakettien ja muiden räjähdysluotien laskemiseen ja näiden ratojen tähystämiseen, käytiin välinpitämättömiksi ja puolenyön jälkeen menin kotiin. Vaivuin uneen niin syvään, kuin jos ei koskaan mitään levottomuutta olisi ollut maailmassa. Mikä uusi melske minut oli herättänyt? Ei mikään melske, päinvastoin. Tykinpauke oli lakannut. Mitä se merkitsee? Katsoin kelloani: se oli tasan 5 aamulla elok. 11 p:nä. Kuuntelin vielä hetken, alkaisiko paukkuna taas alusta. Mutta ei: pommitus oli todellakin lopussa.

Ettei sitä myöskään taas uudistettaisi, siitä päästiin pian varmuuteen. Rantavuorilta nähtiin, miten liittoutuneet hävittivät Långörnin kalliolle rakentamansa patterit ja valmistivat paluumatkaansa. Ainoastaan yksi ja toinen polttoraketti singahti sieltä seuraavana päivänä ja yönä linnan etuvarustuksia vastaan.

Helsinki oli siten hävityksestä säästetty. Siitä syntynyt ilo sai helsinkiläiset pian unhottamaan sen levottomuuden ja huolen, jota edellisinä päivinä oli ollut kestettävä.

Liittoutuneiden laivastot olivat paikoillaan vielä koko lauvantaipäivän, elok. 11 p:n ja sunnuntain, elok. 12 p:n. Vuorelta saattoi lauvantai-iltana komeaa taulua katsella. Meri oli peilikirkas. Elokuun aurinko paistoi lämpöisenä ja selkeänä. Koko Viapori oli vielä tulena ja savuna, vaikka liekit nyt jo paloivat entistä himmeämpinä. Linnan uudesta kreikkalaisesta kirkosta (se oli edellisenä vuotena vihitty), jonka kattokupu nähtävästi oli läpi-ammuttu, mutta joka muuten oli jäänyt ehyeksi, soivat kirkonkellot iltarukoukseen kutsuen, ja miehistön, joka äsken oli ryöminyt esiin suojavarustuksistaan, saattoi nähdä hiljaa ja hartaana kulkevan liekkien lomitse temppeliin. Toisella puolella, Långörnissä, vallitsi englantilaisten ja ranskalaisten seurassa, jotka sinne lippunsa olivat pystyttäneet, iloa ja riemua. Venheitä suikkelehti siellä laivojen ja mantereen välillä. Suuri väkijoukko oli siellä koolla: nähtävästi siellä eri laivojen päällystö soitolla ja ilonpidännällä vietti julman työnsä päättymistä. — Se taulu ei lähde mielestäni koskaan.

Maanantaina elok. 13 p:nä aamulla nostivat laivat ankkurinsa ja läksivät pois samoja, osaksi omille luotseillemme tuntemattomia väyliä myöten, joita olivat tulleet, ja kaupungin tyhjennettyihin taloihin rupesivat vähitellen asukkaat ja tavarat palaamaan.

* * * * *

Tässä esitetyt persoonalliset muistoni Viaporin pommituksesta, jotka panin paperille tasalleen 25 vuotta tuon tapauksen jälkeen,[39] ovat muutamilla lisäyksillä täydennettävät.

Liittoutuneet laivastot olivat kokoontuneet Viaporin edustalle elok. 6-8 päivinä; niitä oli kaikkiaan noin 80 erikokoista laivaa, suurista linjalaivoista pieniin tykkivenheisiin asti. Ne saapuivat asemilleen Rönnskärin ja Gråharan välille, noin 3-4 virstan päähän linnan ulkovarustuksista, todellakin väyliä myöten, joita eivät suomalaiset eikä venäläiset merikortit ensinkään tunteneet. Sen on todistanut myöskin tuo edellämainittu hra v. R, joka kertoo, että Viaporin tykistönpäälliköt, kun näkivät laivastojen lähenevän, eivät tahtoneet uskoa omia silmiään ja että kenraali Berg itse, kun siitä hänelle ilmoitettiin, vastasi: "se on aivan mahdotonta, koska salaisessa virallisessa kartassa luettiin sillä paikalla, mihin vihollisten laivastot olivat ankkuriin laskeneet, suurilla kirjaimilla sanat: 'Vaarallisia kallioita'." Hän nousi heti hevosen selkään ja vasta omin silmin laivat nähtyään uskoi hän "mahdottoman" mahdolliseksi. Kun kumminkin matkaa linnasta ja rantavarustuksista laivoihin oli kaksi sen vertaa, minkä jyreimmätkin venäläiset tykit kantoivat, arveli Berg, että laivojen oli tultava lähemmäs, ennenkuin saattoivat ryhtyä mihinkään hyökkäykseen. Mutta kun ampuminen alkoi 9 p. aamulla ja Berg, joka silloin heti seurueineen asettui Tähtitorninvuorelle, sai nähdä kuinka pitkälle englantilaiset ja ranskalaiset mörssärit kannattivat, lähetti hän — kertoo sama v. P. — käskyn tykistönkenraali Baranzoffille ja Viaporin päällikölle, kenraali Sorokin'ille, etteivät suotta ampuisi pois ruutiaan, vaan että ampuisivat ainoastaan, kun joku laiva saapuu tykinkantaman matkalle. Siten vihollisten tuleen vastattiin ainoastaan Drumsön, Sandhamnin y.m. saarien uloimmista pattereista silloin tällöin. Päälinnasta ammuttiin ainoastaan joku ainoa laukaus. Tätä päälinnaa vastaan, jossa oli suuri määrä puutaloja ja jonka suuret, ruotsinaikuiset, kolmi- ja nelikerroksiset kasarmit olivat kiitollisia pilkkatauluja vihollisten tulelle, tähtäsivät viholliset etupäässä pomminsa ja rakettinsa. Ja ne tähtäsivät tavalla, joka herätti ihailua. Luodit lensivät juuri sinne mihin ne olivat aijotut aikaansaamaan tulipaloa ja hävitystä. Harvoin vain nähtiin jonkun kuulan putoavan veteen tai räjähtävän ilmassa. Selvästi nähtiin myöskin, että viholliset eivät tahtoneet kaupunkia hävittää; senvuoksi ei Harakan eikä Kaivopuiston pattereihin ammuttu yhtään laukausta senjälkeen kuin nämä itse olivat lakanneet ampumasta. Mitään hyökkäystä maan puolelta ei Helsinkiä vastaan myöskään tarvinnut peljätä, kun melkein varmasti tiedettiin, ettei laivoissa ollut mitään maajoukkoja. Mutta niin aivan helposti ei tietenkään kauhu ja pelko ihmisten mielistä lähtenyt.

Viaporissa ei pommituksen aikana ollut mitään suomalaista joukkoa; mutta Drumsössä, jossa kenraali Ramsay oli ylipäällikkönä, palveli pari komppaniaa översti Lyran komentamia suomalaisia tarkka-ampujia ja Sandhamnin ja Kungsholman pattereihin oli Suomen meriväen ensi osasto koko kesäksi sijoitettu ja saattoi se siellä kunnostaa itseään vihollisten hyökkäyksiä torjuen.

* * * * *

Pari päivää viivyin vielä, tykinpaukkeen vaijettua ja vihollisten lähdettyä, kaupungissa. Sain silloin lähempää tarkastaa sitä osittaista hävitystä, jonka pommit olivat Ulrikaporin kylpylaitoksessa ja useissa paikoin sen edustaisessa puistossa tehneet, ja nähdä, miten kaupungin pojat muistoikseen noista suurista päivistä poimivat pommin sirpaleita ja keräsivät kokoon niitä kallisarvoisia, puisia pommilaatikoita, joita aallot joukoittain kuljettivat rannoille. Ja ennen kaikkia sain nauttia siitä, kun ihmiset, huonekalut, talouskapineet, rauha, tyyneys ja onni palasivat asukkaiden koteihin.

Vietettyäni sitten vielä pari viikkoa talonpoikastalossani Svartbäckissä palasin minäkin Helsinkiin.

Monta päivää en ollut siellä ollut, kun tuo suuri uutinen saapui Sevastopolin lopullisesta antautumisesta syysk. 8 p:nä. Siihen saattoi katsoa koko sodan melkeinpä päättyneen. Keisari Napoleonin sotainen kunnianhimo oli nyt tyydytetty. Tämän saavutetun voiton nojalla saattoivat nyt länsivallat määrätä vastustajalleen nöyryyttäviä rauhanehtoja; mitään tarkempaa suunnitelmaa Venäjän valta-aseman rajoittamisesta ei liene kumminkaan koskaan tehty; sota oli jo maksanut kyllin rahoja ja ihmishenkiä ja kaikilla tahoilla olivat jo rauhantoivomukset yleiset.

Omasta vähäisestä puolestani ikävöin jo myöskin kernaasti rauhaa. Minulla oli näet tuumana heti kun sopi lähteä pitemmälle ulkomaanmatkalle, etupäässä Pariisiin. Ja valkenevat rauhantoiveet saivat minut jo vähän toivomaan, että piankin voisin tuumani toteuttaa. Käännyin siitä syystä läänin v.t. kuvernöörin Fab. Langenskiöldin puoleen kohteliaasti kysyen, enkö nykyoloissa millään tavalla voisi saada matkapassia. Mutta hän vastasi valitellen mutta perin suurpoliittisesti, että se oli mahdotonta. Suuremmilla toiveilla käännyin silloisen kenraalikuvernöörinkanslian päällikön vphra Edv. Walleen'in puoleen. Mutta ei hänkään sanonut parhaalla tahdollakaan voivansa hankkia sellaista passia kenraalikuvernööriltä. Sain siitä syystä kärsivällisesti odottaa.

* * * * *

Ensimmäinen Suomelle valoisa merkki, joka osotti hallitsijavaihdoksen johdosta tapahtunutta järjestelmänmuutosta, nähtiin Aleksanterinpäivänä, syysk. 11 p:nä, jolloin yliopistolle osotettiin se suosio, että sen varakansleri vaihtui. Kenraaliluutnantti Nordenstam vapautettiin pyynnöstään kanslerinvirasta ja hänelle lausuttiin armollisin suosio siitä erinomaisesta uutteruudesta, jolla hän oli yliopiston asioita hoitanut sekä luvattiin kaikki entiset palkkaedut. Hänen jälkeläisekseen määrättiin Suomen kadettikoulun johtaja, kenraaliluutnantti, vapaaherra Jonan Reinhold Munck. Sotavuosina oli Nordenstam'illa ollessaan taapinpäällikkönä ollut täysi työ sota-asioista ja siitä syystä oli hän vähemmin joutanut yliopistosta huolehtimaan.

Mutta hänen järjestämäänsä poliisihallintoa oli siltä kaikella innolla ylläpidetty. Epäilemättä oli hän itse kumminkin jo tullut huomaamaan, että jos ylioppilaskunnan elämää ja tapoja mieli parantaa, sitä tarkoitusperää ei voitu saavuttaa rettelöillä eikä pedelleillä eikä vormutakeilla, ja varsin tyytyväisenä kai hän siis nyt vastaanotti armollisen viittauksen, että hän voisi pyytää eroa tästä virastaan. Uusi varakansleri, vphra Munck oli tunnettu, sekä sisällisesti että ulkonaisesti, jalon ritarillisen miehen perikuvaksi; tosi isänmaallinen mieli ja lämmin rakkaus nuorisoa kohtaan olivat olleet hänen ominaisuuksiaan hänen kadettikoulua johtaessaan. Ihastuksella siis yliopisto tämän uuden päällikkönsä vastaanotti; kun yliopiston opettajat ensi kerran lokak. 24 p:nä olivat häntä tervehtimässä hänen Helsinkiin saavuttuaan julkilausui rehtori opettajakunnan varman toivon, että vphra Munck tulisi kunnialla täyttämään uuden paikkansa Suomen yliopiston johtomiesten loistavassa sarjassa Pietari Brahesta Rehbinderiin saakka.

* * * * *

Tuleeko siitä sota vai rauha, — se oli kysymys, joka Sevastopolin antautumisen jälkeen koko syksyn 1855 pysyi ratkaisematta. Melkein vielä suuremmalla innolla kuin ennen luki nyt jokainen sanomalehtiä, niistä nähdäkseen, miten nuo suuret kysymykset selviävät. Venäläisiä ja ulkomaisia lehtiä luettiin ahnaasti niin sanotussa Keskusteluklubissa. Tässä klubissa, joka sijaitsi Uschakoffin, sittemmin Edlundin, talossa Esplanaadin varrella, kävi runsaasti kaiken säätyistä ja luokkaista väkeä, myöskin tilapäisesti Helsingissä oleskelevat venäläiset upseerit pääsivät sinne. Edellisestä keväästä lähtien saatiin joka päivä Pietarista posti ja ulkomaiset lehdet ja sitä pidettiin syystä suurena edistyksenä.

Yksi niitä, joita näihin aikoihin joka päivä tapasi klubissa sanomalehtiä tutkien, oli Joh. Vilh. Snellman. Edellisinä vuosina olin tämän miehen kanssa varsin läheisesti seurustellut. Hän oli aina osottanut minulle suurta ystävyyttä. Usein oli hänellä tapana tulla luokseni, milloin puhumaan jostakin erityisestä asiasta, milloin leikkipuheessa viettämään hetkisen, taikka, kuten hänen oli tapana sanoa, kuulemaan sydämmellistä naurua. Yhden Johannanpäivän ja sitä seuraavan päivän olin minä taas viettänyt hänen seurassaan maalla, Oulunkylässä, jossa hänen perheensä silloin asui, — puhumattakaan kaikenmoisista suuremmissa tai pienemmissä seuroissa vietetyistä yhteisistä iltamista. Nyt klubissa koetimme usein yhteisellä puuttuvalla kielitaidollamme saada selvää Venäjän Invaliidin sotaraporteista ja sähkösanomista, joita varten kumminkin usein piti saada muiden klubin jäsenten apua. Lehdet luettuamme keskustelimme politiikasta ja muista kysymyksistä. Mutta klubi ja sen monenlainen yleisö ei ollut oikein omiaan avomielisempiä keskusteluja varten. Jos oli puhuttava jostakin oman maan oloille tärkeämmästä asiasta, niin se säästettiin, kunnes klubista kadulle päästiin. Eipä siis ollut harvinaista, että valtiollisista asioista keskustellessamme saatoin Snellmannin hänen kotiinsa Yrjönkadulle ja usein tapahtui vielä puolenyön aikana, että hän minut saattoi Esplanaadille, sitten minä taas hänet ja niin edespäin, kunnes hän lopullisesti jäi kotiinsa. Näin oli etenkin asianlaita niihin aikoihin, marraskuulla, jolloin kenraali Canrobert oleskeli tunnetulla lähettiläsmatkallaan Tukholmassa. Tätä retkeä syystä pidettiin Napoleon III:en pelkkänä temppuna kiirehtiä Venäjää hyväksymään liittovaltain esittämät rauhanehdot. Mutta tuo mahdollisuus, että Ruotsi ryhtyisi sotahankkeisiin, joka muutamain nuorten mielissä niin haaveellisena kajasti, oli kumminkin niin monia mahdollisuuksia sisältävä kysymys, että ei edes Snellman voinut olla sitä vakavaan huomioon ottamatta. Tässä suhteessa voitiin kumminkin pian tyyntyä kun Ruotsin ja Länsivaltain välillä solmittu marraskuun liittosopimus tuli tunnetuksi. Snellman toimitti, kuten jo ennen on mainittu, vuoden 1855 alusta taas Litteraturbladetiaan. Tähän lehteen kirjoitin nimimerkilläni erään kirjoituksen "Suomalaisen kirjallisuudenseuran tulevaisuudesta", joka kirjoitus, julaistuna marraskuun vihossa 1855, todistaa, kuinka suuria yhä edelleen ajattelin tästä seurasta ja sen toiminnasta.

* * * * *

Joudun nyt erääseen elämänmuistelmaini rumimpaan lehteen.

Oleskellessani Svartbäckissä sain eräänä päivänä heinäkuun alussa kirjeen Tukholmasta Emil v. Qvanten'ilta. Vaikka ylioppilasaikoinamme olimme olleetkin hyvät tuttavat ja ystävykset, emme, Qvanten ja minä, koskaan ennen olleet kirjeenvaihdossa olleet; emme olleet myöskään toisiamme tavanneet senjälkeen kuin Qvanten 1850 läksi Helsingistä, terveyttään hoitaakseen, merimatkalle Hyvän Toivon niemeen. Jo kirjeen sisällys minua hämmästytti ja vielä enemmän ensi lukemisella sen sisällys. Siinä hän näet pääasiallisesti pyysi minua vastaamaan, kuka oli kirjoittanut erään keväillä Tukholmassa ilmestyneen kirjan "Fennomani och Skandinavism", joka oli salanimellä Peder Särkilax ilmestynyt. Jotakin kuukautta aikusemmin oli sama kirja, en tiedä mitä salateitä myöten, minulle saapunut, ja sen kannella oli ollut ystävällinen omistus Qvantenin minulle hyvin tunnetulla käsialalla. Tässä oli siis jotakin salaperäistä. Ja siihen löysin pian, joskaan en aivan varman, selityksen, kun luin, että Q. oli lähettänyt kirjeen erään nuoren, hyvän tuttavani ylioppilaan välityksellä, joka silloin oleskeli Tukholmassa, asuen samassa hotellissa kuin Qvanten, ja joka oli tarjoutunut isänsä, Suomen postilaitoksessa palvelevan ylhäisen henkilön kautta, toimittamaan kirjeitä Ruotsin ja Suomen väliä "aivan loukkaamattomasti ja varmasti." Täydellisenkin selityksen sain pian. Sillä muutamia päiviä myöhemmin sain kirjeen eräältä Helsingissä olevalta virkamieheltä, vanhalta lapsuudenystävältäni, joka, lähdettä lähemmin ilmoittamatta, aivan lyhyesti kertoi, että se kirje, jonka äsken olin saanut Qvantenilta, oli Helsingissä avattu "ja että sen sisällys oli asianomaisella taholla tarkkaan huomioon otettu," Enempäähän selitykseksi ei tarvittu: Qvanten oli tiennyt, kenen kautta hän kirjeensä lähetti.

Tuo nuori ylioppilas, joka otti kirjeitä lähettääkseen — hänen nimensä jääköön mainitsematta — oli kuten sanoin tuttavani. Hänellä oli pieniä kirjallisia taipumuksia, varsinkin dramaattiselle taholle, hän oli kielen taitoinen ja tunsi hyvin eri maiden teaatteriolot, koska oli tehnyt useampia lyhyviä ulkomaanmatkoja. Kun hänen luonteessaan sen lisäksi oli tungettelevaisuuden taitoa, osasi hän aina päästä nuorempain ja vanhempain kirjailijamiesten tuttavuuteen, m.m. minun. Milloin oli hän pyytänyt lausuntoani jostakin pienestä teoksestaan, milloin oli hän halunnut jotakin kirjallista tietoa, milloin oli hän jättänyt nähtäväkseni jonkun ulkomaisen, usein täällä kielletyn sanomalehden, jonka hän isänsä virka-aseman takia saattoi saada käsiinsä; milloin oli hänellä vielä joku muu kohtelias asia. Hänen teeskentelevästä käytöksestään ei pidetty eikä hänen huomattavasta juoruhalustaan, mutta häntä katsottiin kumminkin voitavan kärsiä.

Nuoren miehen sukulaisuussuhteet olivat kumminkin aina vaikuttaneet, että hänen kanssa seurusteltaessa oltiin johonkin määrin varovaisia. Sillä Suomen postilaitos oli yhä vielä samalla moraalisella kannalla, jolle Ladau aikoinaan oli sen saattanut. Ladaun arvokas jälkeläinen postipäällikkönä, Wulffert, oli kyllä silmäpuoli, mutta toinen silmä riitti tarkastamaan, kun niin tarpeelliseksi havaittiin, kaikki mitä postilaitoksen läpi kulki. Hänen lähimmällä miehellään eli apulaisellaan, puheenaolevan nuorukaisen isällä, olivat sitäpaitse molemmat silmät tallella ja hän oli tottunut niitä molempia käyttämään. Ja kun nyt kuultiin, että tuo nuori mies oleskeli Tukholmassa semmoiseen aikaan, jolloin ei kukaan muu ihminen saanut passia matkustaakseen sinne taikka muualle ulkomaille, ja kun yllämainitut kirjeet käsiini saapuivat, oli kaikille selvää, että tässä oli poika, joka oli kasvatettu "isäinsä jälkiä" kulkemaan.

Kun nuorukainen lokakuun alussa palasi Tukholmasta, oli hänellä suuret kuormat kirjeitä ja kaikenlaisia lähetyksiä tutuille ja tuntemattomille henkilöille heidän tuttaviltaan Ruotsista ja hän tarjoutui myöskin mielihyvällä samaa "varmaa tietä" myöten tuomaan vastaukset Ruotsiin. Mutta tuon tien varmuus opittiin pian tuntemaan laajemmissakin piireissä. Sitä tietä kulki näet kirjeiden sisältö kaikkein varmimmin kenraalikuvernöörin luo. Tämän tiesi silloinen ennen mainitsemani kansliapäällikkö, ja hänen ylevä mielensä paheksui syvästi sellaista halpamaista keinoa ja nuoren miehen käyttämistä tuolla tavoin vakoilemaan tovereitaan, suosijoitaan ja ystäviään. Hän ilmaisi senvuoksi kaikessa hiljaisuudessa vakoojan — samalla tavalla kuin ennen minulle, — muutamille ylioppilaille, kehottaen heitä "heti ajamaan roiston tiehensä". Sellaista ei tarvittu kahdesti kehottaa. Joukko ylioppilaskunnan jäseniä, historiallis-kielitieteellisen osaston kuraattori, C. G. Borg etupäässä, kokoontui eräänä päivänä, lokak. 28:tena, yksityiseen paikkaan ja "roisto" kutsuttiin sinne. Hän tulikin, oikeinpa mielissään, luullen kutsun tarkoittavan jotakin kirjallista iltamaa taikka muuta sellaista. Mutta kohta hänen saavuttuaan väännettiin ovi reekeliin ja hänelle ilmoitettiin muitta mutkitta, että oli ilmennyt seikkoja, jotka eittämättä todistavat, että hän on maksettu vakooja. Turhaan koetti mies sen kuulustelun aikana, joka nyt alkoi, luikerrella itsensä vapaaksi. Lopuksi hänet kumminkin pakoitettiin katuen tunnustamaan syyllisyytensä, — kuinka täydellinen ja tosiperäinen se tunnustus lie toisessa niinkuin toisessakin suhteessa ollut, sen jätän arvostelematta.

Tunnustuksessaan tuo heittiö ilmaisi pääasiallisesti seuraavaa: Postipäällikkö Wulffert, joka oli sanonut tietävänsä, että yliopistossa oli "ryövärijoukko" nuoria miehiä, joiden oli tarkoitus saada vallankumous toimeen maassa, oli jonkun kerran edellisenä kevännä kehoittanut häntä — uskonnon ja yliopiston nimessä sekä jos mahdollista pelastaakseen vielä nuo nuoret miehet turmiosta — sekä, luvaten hänelle loistavan tulevaisuuden diplomaattisella uralla, ilmaisemaan useiden historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan johtavain miesten nimet sekä antamaan joitakin muita tietoja yliopiston oloista. Ja hän tunnusti vielä, että hänelle, saadakseen, matkapassin Ruotsiin, oli pantu ehdoksi, että hän koettaisi ottaa selkoa niiden Suomea koskevain lentokirjain ja sanomalehtikirjoitusten tekijöistä, joita viime päivinä oli ilmestynyt Ruotsissa, sekä erityisesti pitäisi silmällä v. Qvantenin tekoja ja toimia. Tässä suhteessa ei hän kumminkaan omain vakuutustensa mukaan ollut sitoutunut mihinkään, mutta oli häneltä kyllä hänen kotiin palattuaan kyselty tarkkoja tietoja mainitusta henkilöstä, "ob man ihn gewinnen könnte" j.n.e.

Tässä oli enemmän kuin kylliksi. Pitemmittä mutkitta selittivät historiallis-kielitieteellisen osaston ylioppilaat ja opettajat yliopiston korkeammille virkamiehille, että tämä vakooja on arvoton ylioppilaana olemaan, ja hänen nimensä pyyhkästiin heti tiedekunnan nimikirjasta pois. Samanlaisen kirjelmän lähettivät kohta toisetkin tiedekunnat. Kenelläkään yliopiston viranomaisella ei ollut sitä vastaan mitään muistuttamista, uusi jaloaatteinen varakansleri hyväksyi täydellisesti nämä toimenpiteet.

Kenraalikuvernööri Berg, varsin raivostuneena tästä tapauksesta, tahtoi aluksi ruveta suojelemaan ja kannattamaan nuorta apuriaan. Mutta väleen hän muutti menettelytapaa. Hän huomasi, kuinka yksimielisesti sellaisia asioita kuin nyt tapahtunut Suomessa tuomitaan, piti viisaimpana kuunnella kansan ääntä ja katsoi nyt hänkin vakoojan karkoittamisen yliopistosta tarpeelliseksi. Hänen sanotaan ainoastaan valittaneen sitä, että hänen "kansansuosionsa" tuon ikävän asian kautta oli kärsinyt. Wulffert vakuutti tietysti pyhästi olevansa viaton ja kielsi ketään uskomasta, mitä "tuo heittiö, tuo roisto" hänestä valehteli. Ainoaksi syylliseksi väitti hän vakoojan isää.[40]

Yliopistosta karkoitettu nuori mies hävisi täältä pian ja matkusti Venäjälle, jossa hän palkkioksi sai jonkun toimen jossakin virastossa. Mutta korkealle onnen tikapuita myöten ei hän koskaan päässyt kiipeämään. Noin kymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi hän taas Suomeen, asettui syntymäkaupunkiinsa Turkuun ja eli siellä unhotettuna ja yhteiskunnallisesti kuolleena, kunnes hän ruumiillisestikin kuoli.

* * * * *

Ylioppilaskunnassa oli niihin aikoihin, joista nyt kerron, syksyllä 1855, runsaasti vilkkaita miehiä, jotka kuohuilivat ajan suurten tapausten johdosta. Erityisesti oli siellä piiri hyvin lahjakkaita nuoria miehiä, joiden iloisissa iltaseuroissa usein mielikuvitus lie liidellyt ja joissa politiikasta lie puhuttu, ilman että niillä tuumilla oli suurempaa merkitystä kuin ylioppilaiden muunlaisillakaan haaveiluilla. Mutta hetken tapahtumat nyt vaikuttivat, että mieli eräässä tilaisuudessa pääsi kuohahtamaan liiemmälti.

Senmukaan kuin yksi tuohon piiriin kuuluvista, Adolf Nordenskiöld. — joka jo silloin oli lisenssiaatti ja fyysillismatemaattisen tiedekunnan kuraattori — kertoo elämäkerrassaan "päätti tuo iloinen nuorukaispiiri niiden tavanmukaisten syntymä- ja nimipäiväin asemesta, joita kukin ennen erikseen oli viettänyt ja joita syksyllä 1855 olisi vietetty, panna toimeen yhteiset suuret kestit, joissa olisi sotilassoittoa, kukkaiskoristeita, erityisesti kutsuttu laulukunta j.n.e." Nämä "suuret kestit" muodostuivat aamiaispäivällisiksi, jotka pantiin toimeen Töölön ravintolassa Antinpäivänä, marrask. 30 p:nä. Nuo kuusi toimeenpanijaa ja isäntää, joista kolmella tuona päivänä oli nimipäivä ja kolmella muulla (m.m. Nordenskiöldilla) vähää ennen oli ollut syntymäpäivät, kutsuivat kesteihin noin parikymmentä lähintä ystäväänsä sekä pari vanhempaa vierasta. Kutsuttujen joukossa olin minäkin, pääsin nähtävästi mukaan niiden arvokkaiden todistusten takia, joita olin voinut esittää äsken päättyneessä paljastusjutussa, joka luonnollisesti oli tämän nuorisopiirin mieliä pitänyt hyvin vireillä.

Varmaankaan ei näiden pitojen ohjelmaan kuulunut mitään valtiollisesti arveluttavaa. Sitä todistaa selvästi se seikka, että päivällissoittoa soittamaan oli tilattu kymmenen Suomen meriväen soittajaa, jotka tietenkin kuulivat ja käsittivät kaikki, mitä juhlapöydässä puhuttiin; ja vielä sekin, että kutsuvieraiden joukossa oli eräs yliopistossa opiskeleva upseeri, joka oli venäläisessä sotilaanpuvussa ja joka varmaankaan ei koskaan olisi ottanut osaa valtiollisiin haaveilemisiin ja jota tietysti ei tahallaan haluttu saattaa vaikeaan asemaan. — Kesteillä ei koko aikana ollutkaan mitään vakavaa leimaa. Iloisesti nimipäiviä vietettiin klo 12:sta iltamyöhään asti; syötiin ja juotiin koko joukko, laulettiin ja loppumattomissa määrin pidettiin yksinomaa leikillisiä maljapuheita. Mutta joukossa oli useita teräväpäisiä ja teräväkielisiä miehiä ja kun päivän valtiolliset kysymykset olivat kaikkien mielissä, oli luonnollista, että myöskin valtiollisilla sukkeluuksilla koetettiin höystää noita leikillisiä puheita. Ensimmäisen maljapuheen piti juhlallisen fanffarin jälkeen Karl Wetterhoff, yksi isäntiä, joka puolittain dramaattisesti koetti matkia englantilaisia valtiollisia juhlapuheita ja erityisesti erästä lordi Palmerstonin äsken pitämää puhetta Itämeren linnoitusten valloittamisesta; tuo pilapuhe päättyi maljan esittämiseen kuningatar Viktorialle ja muille suursulttanin Abdul-Medschidin liittolaisille ja tuon perin koomillisen puheen jälkeen juotiin malja täydellä naurulla. Toinen puhe seurasi nyt toistaan ja pilaa kehitettiin yhä pitemmälle. Jo ensi puheessa oli joukko sanaleikkejä Krimin hedelmistä, sardineista ja niiden kuninkaasta ja eri kenraalien nimistä. Näitä sanaleikkejä käytettiin sitten eri muunnoksissa seuraavissakin puheissa. Niin koetettiin varsinkin monella tavalla tulkita noita melkein samaa merkitseviä nimiä Pelissier ja Tulubjeff (venäläinen Krimissä palvellut kenraali) ja Canrobert'istä taikka Kannu-Roobertista oli hyvin paljo puhetta, kun näet tuo nimi annettiin silloin Helsingissä hyvin tunnetulle viinikauppiaalle Robert Cargerille, jonka juhlaan lähettämät viinit eivät olleet aivan moitteettomat; pahinta kenties oli, että yleisesti kiusattiin erästä läsnäolevaa, Edv. Bergiä, koska hänellä oli sama nimi kuin Suomessa olevalla pääkomentajalla; hän myös vastasi sangen terävästi. Tälle kaikelle naurettiin ja käsiä taputettiin, jota kesti kunnes taas uusi fanffaari ilmasi uuden pilapuhujan pyytävän äänivuoroa. Niin sitä jatkettiin, kuten sanottu, iltaan asti, jolloin tuo iloinen seurue vähitellen pienissä ryhmissä palasi kaupunkiin.

Pois mentäessä ei kumminkaan yksikään isännistä eikä vieraista käsittänyt sen mitä kestissä oli tapahtunut olevan muuta kuin tavallista hilpeämpää ja vallattomampaa pilantekoa. Mutta soittokunnan vääpeli piti velvollisuutenaan kertoa päällystölleen mitä maljapuheita juhlassa oli pidetty, vaikka se kaikki hänenkin mielestään oli ollut hullunkurista pilaa. Vaan etäämmältä katsoen tämä kaikki muuttui toisennäköiseksi. Ja kuta etäämmälle ja korkeammalle kertomus ehti, sitä kamalammaksi se kävi. Siten Antinpäivän iloisesta vietosta yhtäkkiä syntyi tuo koko kaupunkia ja maata puistattava, valtiollinen "Töölön juttu".

Pian oli kenraalikuvernööri Berg saanut käsiinsä — millä tavalla, sitä ei ilmoitettu — täydellisen luettelon kaikista kesteissä olleista ja hän kuuluu silloin huudahtaneen: "Ah, es sind ja alle alte Bekannte!" Niille, jotka olivat paljastaneet tuon nuoren kirjeenkantajan, oli koston ja rangaistuksen hetki nyt tullut. Yliopiston viranomaiset pantiin kiireellä liikkeelle. Jo jouluk. 4 p:nä pidettiin poliisitutkinta rehtorin kansliassa ja kahta päivää myöhemmin kokoontui kurinpitokommissiooni käsittelemään, kuten sanottiin "juttua, koskeva Töölön ravintolassa marrask. 30 p. 1855 pidettyjä päivällisiä, joissa ylioppilas C. G. Wertterhoff oli esittänyt huonosti ajateltuja maljoja j.n.e."

Yliopiston rikostuomioistuimen eteen, johon kuuluivat rehtori ja kaikki tiedekuntain dekaanukset, kutsuttiin kaksikymmentä ateriassa läsnäolleeksi ilmoitettua ylioppilasta, kandidaattia ja maisteria; kaksi läsnäollutta, fyysillismatemaattisen ja lainopillisen tiedekunnan kurattoria, Ad. Nordenskiöld ja Gust, Ehrström, jotka, lisenssiaatteja ollen, eivät olleet kurinpitokommissioonin alaisia, oli myös kutsuttu asiassa kuulusteltaviksi. Ilmiantajana esiintyi Suomen meriväkiosaston soittokunnan vääpeli ja todistajina kuulusteltiin kahta muuta soittamassa ollutta musikanttia, kahta Töölön kyypparia, jotka kesteissä olivat tarjoilleet, sekä myöskin edellämainittu, juhlaan kutsuttu upseeri.

Suureksi mielihyväkseni ei minua vaivattu miksikään todistajaksi tässä asiassa. En ollut siis kuulustelussa saapuvilla; mutta kurinpitokomitean pöytäkirja on tätä kirjoittaessani edessäni. Ja siitä selviää, että sen lisäksi mitä jo olen kertonut, muuta syytä ei syytettyjä vastaan löytynyt, kun että kutsutut laulajat kesteistä kotiin astuessaan kaupungin kaduillakin lauloivat, lauloivatpa m.m. Marseljeesin Topeliuksen ruotsinkielisillä sanoilla.

Varta vasten määrätty syyttäjä tässä jutussa oli dosentti, oikeustieteen lisenssiaatti A. Liljenstrand. Tämä loppuväitteessään kyllä sanoo tutkimuksen osottaneen, että esitetyt maljat olivat olleet pilantekoa ja leikkiä ja ettei senvuoksi voinut pitää aivan suurena rikoksena, että tämän pilan esineeksi oli otettu vihollismaiden hallitsijoita: vaan kun kumminkin oli ajattelematon teko ja suuri rikos sellaisena aikana ja olosuhteissa, jolloin pila ei ole paikallaan, valita ivanteon esineeksi tapauksia ja henkilöitä, joita väärinkäsityksen välttämiseksi olisi ollut koskettelematta jätettävä, niin hän vaati: että Wetterhoff, joka oli enin syyllinen, tuomittaisiin kärsimään joku yliopiston kurirangaistus; että kaikki, jotka olivat Marseljeesia kaduilla laulaneet, saisivat ainakin vakavan varoituksen; ja että lopuksi kaikkia muitakin päivällisissä läsnäolleita vakavasti nuhdeltaisiin selittämällä, että heidän heti olisi ollut puhujalle huomautettava, kuinka sopimattomat hänen sanansa olivat eikä suinkaan naurulla ja suosionosoituksilla yhdyttävä tuohon sopimattomaan pilaan.

Mutta kurinpitotoimikunta ei tyytynyt tähän kantajan vaatimukseen. Sen mukaan kuin jouluk. 9 p:nä annetussa päätöksessä sanottiin, oli toimikunta pitänyt sopimattomana "että nykyiseen aikaan Suomen yliopistossa ryhdytään näin epäiltävään valtiolliseen ilveilyyn, joka, joskin se puettiin pilan muotoon, kumminkin on ollut perin rangaistusta ansaitsevaa kevytmielisyyttä; sen lisäksi tulee, että puheenalainen kokous on pidetty ravintolassa aikana, jolloin yliopistossa pidettiin luentoja ja että palatessa muutamat syytetyistä ovat laulaneet luvatonta laulua kaupungin kaduilla. Siitä syystä ovat syytetyt rangaistuksen ansainneet." Ja tuomittiin etupäässä Wetterhoff, jota sitäpaitse "ennen on sopimattomasta esiintymisestä osaksi varoitettu, osaksi rangaistu", kahdeksi vuodeksi karkoitettavaksi yliopistosta ja muut syytetyt kestien toimeenpanijat vuodeksi; vielä tuomittiin Edv. Berg, joka oli ottanut melkoista osaa näihin elkeisiin, ynnä toinen kutsuvieras, And. Chydenius, "joka jo ennen monasti on moitittavasti esiintynyt", vuodeksi yliopistosta pois. Neljä laulajaa ja vielä eräs viides vieras, "jota ennen oli toisesta rikoksesta rangaistu", saivat 4-5 päivää karsseria ja muut kahdeksan syytettyä, "joiden käytöstä vastaan ennen ei ollut mitään muistutettavaa", tuomittiin ankarasti nuhdeltaviksi ja varoitettaviksi rehtorinkansliassa pöytäkirjaa tehtäessä.

Mutta tämäkään ei jäänyt lopulliseksi tuomioksi. Kurinpitotoimikunnan päätös oli asetusten mukaan alistettava varakanslerin ja kanslerin tutkittavaksi ja vahvistettavaksi. Ja tulos oli, että kansleri jouluk. 22 p:nä varakanslerin ehdotuksesta melkoisesti lisäsi rangaistusta. Wetterhoff erotettiin ainiaaksi yliopistosta; yhdeksi vuodeksi karkoitettaviksi tuomitut saivat karkoitusajan jatketuksi toiset kahdeksi vuodeksi, toiset kolmeksi lukukaudeksi; laulajille määrättiin karsserirangaistuksen lisäksi vielä lukukauden karkoitus yliopistosta; ja yksi niistä, jotka tuomittiin varoitettaviksi, tuli myöskin, varmaankin suoritetun maisterintutkintonsa vuoksi, vuodeksi yliopistosta karkoitettavaksi.

Ja viipymättä tämä lopullinen tuomio kaikin puolin täytäntöön pantiin. Yliopistosta karkoitetut läksivät kaupungista kukin taholleen ja ystävät ja toverit heitä saattelivat. Noiden monien karsserirangaistusten pikaista toimeenpanemista varten järjestettiin tilapäisiä vankikoppeja yliopiston eri suojiin; ja yliopiston rehtori Rein antoi tuomitut varoitukset niin vakavin ja lämminmielisin sanoin, että rangaistujenkin täytyi vilpittömästi tunnustaa ne oikeiksi.

Kurinpitorangaistuksesta syrjäänjääneet molemmat kuraattorit Ehrström ja Nordenskiöld erotettiin muitta mutkitta kuraattorintoimistaan. Nordenskiöld erotettiin sitäpaitse siitä ylimääräisestä valtionvirasta, joka hänellä oli vuorihallituksessa.

Sellainen oli tuo laajasti kuuluisa "Töölön juttu". Olen katsonut syytä olevan laajemmin siitä kertoa, koska siitä sittemmin usein on eri julkaisuissa mainittu ja koska sitä on, osaksi tietämättömyyden, osaksi ilkeämielisyyden vuoksi, esitetty syvemmistä vaikuttimista lähteneeksi uhitteluksi, valtiolliseksi mielipiteenilmaisuksi taikka muuksi sellaiseksi. Se oli moitittavaa ja rangaistavaa kevytmielisyyttä ja nuoruudenvallattomuutta, se tunnustettakoon; se oli erityisten mielipiteiden ilmausta, sitä ei myöskään voida kieltää; mutta missään tapauksessa se ei ollut, kuten on nähty, salaista vehkeilyä, eikä myöskään julkista mielenosoitusta.

* * * * *

Yliopistosta karkoitetut saatettiin, niinkuin vaaralliset valtiolliset rikolliset ainakin, poliisin tarkimman valvonnan alaisina kukin kotipuoleensa. Erityisillä käskykirjeillä velvoitti kenraalikuvernööri niiden läänien maaherroja, joissa joku karkoitetuista oleskeli, muistuttamaan näitä, että he eivät millään ehdolla saa olinpaikastaan lähteä ja että heidän tulee "kaikin puolin taitavasti ja siivosti esiintyä, sillä uhalla, että jos jotakin heidän käytöstään vastaan muistutetaan, heitä mitä ankarimmin siitä rangaistaan". Sellainen ankarampi rangaistus ei kumminkaan liene missään tapauksessa tarvinnut tulla kysymykseen. Ja vähitellen näkyvät viranomaisetkin saaneen tyyneemmän käsityksen rangaistun rikoksen laadusta. Seuraavana syksynä (1856) lievennettiin näet rangaistusta melkoisesti. Wetterhoffin karkoitus lyhennettiin kolmivuotiseksi; kaksivuotiset karkoitukset muutettiin yksivuotisiksi j.n.e. Tähän armahdukseen ei kumminkaan Wetterhoff taipunut. Kun hänen hakemukseensa saada lähteä maasta annettiin se vastaus, että hänen ensiksi olisi kärsittävä rangaistuksensa (kolmen vuoden karkoituksen yliopistosta) Suomessa, läksi hän salaa ilman passia lokakuussa Tukholmaan, jonne hän sitten koko ijäkseen jäi.

Tätä aikaa kuvaavina toimenpiteinä voi mainita myöskin n.s. sota-tiedekunnan, joksi sitä arkipuheessa kutsuttiin, perustamisen yliopistoomme. Kenraalikuvernöörin ehdotuksesta ja sota-asiain ministerin siitä lausunnon annettua säädettiin näet jouluk. 12 p. 1855 "Suomen Aleksanterin-yliopiston ylioppilaiden kehoittamiseksi näinä sota-aikoina astumaan sotapalvelukseen", että yliopistoon olisi järjestettävä "niitä ylioppilaita varten, jotka tahtovat sotapalvelukseen astua, iltapäiväsin ruotsinkielisiä luentoja niistä jalkaväen rintamapalveluksen ohjesäännöistä, sekä taktiikasta, kenttälinnoituksesta ja tykkilaitoksesta, jotka ovat välttämättömän tarpeelliset rintamassa palvelevalle upseerille varsinkin sota-aikana", jotapaitsi samoille ylioppilaille olisi annettava yksityisopetusta venäjänkielessä. Opetustoimi uskottiin suomalaista syntyperää oleville upseereille, jotka saivat Suomen valtiolta palkkansa, ja heille avuksi määrättiin käytännöllistä rintamapalvelusta varten muutamia luotettavia aliupseereja. Tarpeelliset aseet piti tätä tarkoitusta varten upseerein käytettäviksi hankkia. Neljän kuukauden opetuskurssin jälkeen oli tutkinto pidettävä, jonka jälkeen ne ylioppilaat, jotka sitä ennen olivat tieteellisen oppiarvon suorittaneet, olisivat oikeutetut heti pääsemään armeijaan upseereiksi, jotavastoin ne, jotka eivät olleet yliopistolukujaan päättäneet, pääsisivät aliupseereina sotapalvelukseen oikeudella päästä upseereiksi, aatelismiehet puolen vuoden perästä ja aatelittomat vuoden perästä. Näin sotapalvelukseen joutuneet palveleisivat ensiksi kuusi kuukautta Suomen ruotuväessä "jotta he, siten alkaen sotilasuransa kansalaistensa joukossa, sitä helpommin oppisivat kaikki, mitä ammattiin kuuluu"; senjälkeen olivat he siirrettävät niihin rykmentteihin, joihin tahtoivat kuulua.

Noin parikymmentä ylioppilasta tarttui tähän nopean ylenemisen onkeen: oppikurssin yliopistossa päättivät he suorittaa ottamalla n.s. pienen kameraalitutkinnon opiskellakseen sitten neljä kuukautta tuossa uudessa tiedekunnassa. Sotaluennot ja harjoitukset suoritettiin tähtitieteellisessä observatoriossa. Kun noiden toivorikasten tulevaisuuden sankarien nähtiin kinoksia myöten kiipeevän tähtitorinvuorelle, sanottiin: "Sic itur ad astra."

Näitä sotaisia opintoja ei yliopistossamme kauan kestänyt. Niitä alotettiin kevätlukukaudella 1856 ja kun syyslukukausi samana vuonna alkoi, säädettiin, että, "sittenkuin sota nyt oli päättynyt, sotatieteelliset luennot voitaisiin viime kevätlukukauden loppuun katsoa päättyneiksi".

* * * * *

Olen maininnut, että ensimmäisenä ilahduttavana enteenä hallitusjärjestelmän muuttamiseksi voitiin pitää yliopiston varakanslerin vaihtumista. Tästä vaihdoksesta saatiin kai lähinnä kiittää v.t. kansleria kreivi Armfelfia. Tämä mies ei ollut erittäin varmojen periaatteiden mies ja varovainen sekä myöntyväinen oli hän myöskin luonteeltaan, joten hän tuskin lie tahtonutkaan näyttää aikaansaaneensa yhtä taikka toista. Mutta hän rakasti vilpittömästi isänmaataan, kävi usein Suomessa ja oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa sukulaistensa ja vanhojen ystäviensä kanssa, joten hän hyvin tunsi maassa vallitsevat mielialat ja toivomukset: hän tahtoi kernaasti tehdä kaikki, minkä katsoi maalle ja hallitsijalle hyödylliseksi. Hienolla hovimiehen aistillaan kykeni hän tuossa tuokiossa arvostelemaan aseman ja lienee hän huomannut, että hallitsijanvaihdoksen jälkeen uusi päivä oli alkanut; samalla hän tunsi vaikutusvoimansa ja asemansa Suomen edustajana valtaistuimen juuressa jossakin määrin kasvavan.

Varakanslerinvaihdos ei jäänytkään ainoaksi valonenteeksi yliopiston tai maan oloihin. Jo lopulla vuotta 1855 kuiskaeltiin, että oli odotettavissa sellainen ilahduttava tapaus, että filosofiaa varten, jota edellisen hallinnon aikana oli pidetty vaarallisena tieteenä, taas opettajanvirka yliopistoon perustettaisiin, joskin vastaiseksi toisella nimellä, ja että Joh. Vilh. Snellman tämän aineen professoriksi määrättäisiin. Vieläpä kerrottiin, että sama kauan peljätty ja vainottu Snellman sen lisäksi määrättäisiin varakanslerin sihteeriksi ja että hän siten olisi yliopiston paikkakunnalla oleskelevan korkeimman hallintomiehen lähin apulainen. Tätä huhua ruvettiin yhä varmemmin kertomaan. Snellman oli itse tunnustanut, että jotain sellaista oli tekeillä ja eräänä helmikuun päivänä 1856 saattoi hän, käydessään ystävänä luonani, ilolla minulle kertoa olevansa nimitetty "siveysopin ja tieteiden järjestelmän" professoriksi; kysymys hänen tulostaan varakanslerin sihteeriksi oli sitävastoin rauennut.

Tämä nimitys herätti yhtä suurta hämmästystä kuin riemua. Kukahan oli ollut niin tarmokas, että tämän kysymyksen oli vireille saanut? — sitä kysyi jokainen. Erityisesti kysyin siitä ystävältäni Cas. Palmrothilta — joka v:sta 1852 asti oleskeli Pietarissa valtiosihteerinvirastossa ja silloin oli virkaatekevänä kanslerinsihteerinä — ja hän vastasi, että nimitys oli tapahtunut varakansleri Munckin esityksestä, mutta kenen alotteesta, sitä hän ei tiennyt. Mutta hän lisäsi: "kerrotaan kumminkin että Walleen vainaja (joka tammikuussa samana vuonna oli kuollut) olisi siihen vaikuttanut".

Miltä kannalta kenraalikuvernööri Berg lie käsittänyt Snellmannin nimityksen, siitä ei vastaiseksi ole varmuutta. Mutta suurta huomiota herätti se seikka, että nimitys, vaikka se oli tapahtunut jo tammik. 30 p., ilmestyi virallisissa lehdissä vasta maaliskuun puolivälissä. Palmroth kirjoitti Pietarista maalisk. 4 p.: "Berg lähtee näinä päivinä täältä. Hänellä on mukanaan Snellmannin professorinnimitys, josta senaatille ei vielä ole tietoa annettu, vaikka Snellman jo professorina esiintyykin ylioppilasluettelossa. B. tahtoo kehua tällä nimityksellä ikäänkuin se hänen työtään olisi." Varsin todenmukaistahan onkin, että Berg ei ollut asiaa vastustanut, luullen siten vahvistavansa sitä kansansuosiota, jota hän luulotteli omistavansa. Hän lienee persoonallisen kanssakäymisen kautta tullut huomaamaan, että Snellman ei hetikään ollut vallankumouksellinen mielipiteiltään ja hallitsevista oli ehkä mukavampi, että Snellmanin tapainen mies oli ystävä kuin että hän oli vihollinen.

* * * * *

Samaan aikaan kuin Snellmannin professorinnimitys julaistiin virallisissa lehdissämme, julaistiin myös salaneuvos C. Fischerille myönnetty ero Suomen ministerivaltiosihteerinapulaisenvirasta ynnä hänen nimityksensä Venäjän johtavan senaatin jäseneksi. Tämäkin oli tärkeä ajan merkki. Kreivi Armfelt oli nyt saavuttanut siksi paljo valtaa, että hän saattoi vapautua tuosta epämukavasta, vieraasta apulaisestaan, jonka ruhtinas Mentschikoff oli hänelle rasitukseksi hankkinut ja joka, nauttien tämän ruhtinaan suosiota, usein saattoi vaikuttaa enemmän kuin hänen esimiehensä, ministerivaltiosihteeri itse. Tasan vuoden Mentschikoffin eron jälkeen oli Fischer pysynyt suomalaisessa virassaan. Eräs huhu, joka kai ei ollut aivan perätön, mainitsi ensiksi J. J. Nordströmin hänen jälkeläisekseen: mutta tätä virkaa pidettiin täyttämättä lähes vuoden ja siihen nimitettiin sitten vapaaherra E. Stjernvall-Walleen.

* * * * *

Alituisena pääkysymyksenä pitkin koko talvea 1855-56 oli luonnollisesti se, tuleeko siitä sota vai rauha. Eri hallituksissa käsiteltiin rauhanneuvotteluja lakkaamatta ja milloin olivat rauhan toiveet suuremmat milloin pienemmät. Helmikuun lopulla päästiin vihdoin niin pitkälle, että rauhankongressi kokoontui Pariisissa ja maalisk. 30 p. allekirjoitettiin siellä lopullinen rauhakirja: Tuo verinen sota, joka kolmatta vuotta oli koko Eurooppaa järisyttänyt ja erityisesti meidänkin syrjäistä maatamme, oli nyt päättynyt.

Samoin kuin 1854, vähää ennen Länsivaltojen sodanjulistusta, sai Suomi 1856 vähää ennen sodan päättymistä vastaanottaa keisarin rajojensa sisäpuolelle. Edellisellä kerralla saapui keisari Nikolai sodan pilvet otsallaan sanomaan jäähyväiset Suomelle ja sen kansalle; nyt tuli keisari Aleksanteri II, rauhan palmu kädessään, Suomen suuriruhtinaana tervehtimään tätä kansaansa.

Maalisk. 23 p:nä kello puoli kolme aamulla — pääsiäisyönä — saapui keisari Aleksanteri kolmen veljensä, suuriruhtinaiden Konstantinin, Nikolain ja Mikaelin seuraamana, Helsinkiin, poikettuaan ensiksi taipaleeltaan Viipuriin ja Haminaan. Aikuisin aamupäivällä laski keisari Helsingissä puheilleen sotilas- ja siviili-viranomaiset sekä kaupungin porvariston. Senjälkeen kävi hän ensiksi yliopistossa, jossa hän konsistorion salissa tervehti opettajia ja viranomaisia ja juhlasalissa puhui muutamia sanoja ylioppilaille lopettaen toivomuksella: "Luotan teihin täydellisesti", johon vastattiin hurraamalla ja laulamalla venäläisen kansallislaulun säveleihin sovitetut sanat. Käytyään senjälkeen venäläisessä kirkossa, klinikassa ja venäläisessä sotilassairaalassa saapui keisari jumalanpalveluksen aikana Nikolain kirkkoon, jossa seisaaltaan kuunteli virren veisaamista saarnan edellä, jonka päätyttyä hän läksi. Ensimmäisenä päivänä kävi hän vielä tarkastamassa Viaporia ympäröiväin saarten linnoituksia ja pattereita. Päivällisen syötyä keis. linnassa saapuivat ylioppilaat osottamaan keisarille kaunista suosiota; palavin soihduin he saatossa kulkivat palatsin edustalle ja lauloivat siellä "Savolaisen laulun" sävelillä ruotsinkielisen tervehdyslaulun sekä "Maamme" laulun ja venäläisen kansallislaulun. Tästä tervehdyksestä käski keisari, joka astui ulos parvekkeelle, varakanslerin lausua erityisen tyytyväisyytensä.

Seuraavana päivänä, toisena pääsiäispäivänä, kohta kun kaupungissa olevat joukot olivat pitäneet paraatin senaatintorilla, saapui keisari senaattiin, jossa hän ikimuistettavassa istunnossa ilmaisi jalomielisen ohjelmansa Suomen hallinnon lähempiaikaisia toimia varten. — Illalla piti kenraalikuvernööri Berg suuret tanssiaiset, joissa keisari ja suuriruhtinaat ottivat tanssiin osaa.

Vielä kolmannen päivän, koko tiistain, viipyivät keisarilliset henkilöt kaupungissa. Illalla tervehtivät ylioppilaat taas linnan pihalta keisaria samoilla lauluilla kuin edellisenä päivänä, ja lauloivat niiden lisäksi "Suomen laulun". Keisari kiitti parvekkeelta ruotsiksi, lausuen: "Minä kiitän herroja".[41] Samana iltana oli keisari velimiehineen vielä suurissa tanssiaisissa, jotka kaupungin porvaristo piti seurahuoneella, jonka jälkeen keisarilliset puolenyön aikana jatkoivat matkaansa Turkuun.

Kaikkina näinä kolmena iltana oli kaupunki mitä komeimmin valaistu.

Turkuun saapui keisari kolmentoista tuntisen ajon jälkeen[42] ja viipyi siellä kahden nuorimman veljensä kera 27:nen päivän iltaan asti, jolloin hän matkusti Tampereelle ja sieltä Hämeenlinnaan sekä edelleen Haminan ja Viipurin kautta takaisin Pietariin, jonne saavuttiin maalisk. 30 p:nä. Kaikkialla maassamme tervehdittiin hallitsijaa juhlilla, innostuksella ja riemulla.

Mainitussa senaatinistunnossa maalisk. 24 p:nä sanoi keisari varmasti toivovansa, että rauha pian palaisi ja lausui Suomen kansalle kiitoksensa sen uhrauksista maan puolustukseksi edesmenneinä sotavuosina; samalla hän toivoi, että maa pian kostuisi niistä tappioista, joita se sodan kestäessä oli kärsinyt ja että sen hyvinvointi ja kehitys taas lähtisi kohoamaan. Ja tämän tarkoituksen saavuttamiseksi tahtoi hän huomauttaa senaatille muutamia seikkoja, joista hän heidän mielipidettään halusi kuulla. Nuo seikat olivat ranskaksi kirjoitetut ja tämä "nuotti" liitettiin senaatin pöytäkirjaan, jonka mukaan senaatti sai toimekseen tehdä ehdotuksen seuraavista asioista: 1) kaupan ja merenkulun edistämisestä; 2) keinoista maan teollisuuden kehittämiseksi; 3) kansakoulujen järjestämisestä; 4) kulkuneuvojen parantamisesta, kanavain ja rautateiden rakentamisella, sisämaan ja rannikon välille sekä Pietariin; 5) alempain virkamiesten palkkaetujen korottamisesta.

Tämä hallitsijan laaja ohjelma ohjeenaan sai nyt, rauhan palattua, senaatti ja etupäässä sen puheenjohtaja, kenraalikuvernööri, joka kernaasti itse tahtoi tehdä kaikki, alottaa toimintansa maan sisällisten olojen kehittämiseksi.

* * * * *

Rauhansopimus allekirjoitettiin, kuten mainittu, Pariisissa maalisk. 30 p. Jo seuraavana päivänä tuo suuri uutinen huhuna Helsingissä tunnettiin, vaikka sen luotettavaisuutta vielä epäiltiin. Mutta paria päivää myöhemmin saapui virallinen tieto ja keisarin rauhanjulistus, joka oli annettu maalisk. 30 p., julaistiin sanomalehdissämme. Juhlallisesti veisattiin Te Deum rauhan johdosta kirkoissamme huhtik. 27 p:nä ja julistuskirjalla toukok. 7 p:ltä lakkautettiin se ylimääräinen valta ja virkamahti, joka sodan ajaksi oli kenraalikuvernöörille annettu.

Ilonsa rauhan, järjestyksen ja levon palaamisesta ilmaisivat Helsingin asukkaat julkisesti pitämällä suurenmoiset rauhanpäivälliset keisarin syntymäpäivänä, huhtik. 19 p:nä. Päivälliset pidettiin seurahuoneella; osanottajia oli noin 200 ja melkein yhtä monta kutsuvierasta venäläisen sotapäällystön joukosta oli saapuvilla. Varsinaisen juhlapuheen piti salaneuvos v. Haartman esittäen maljan keisarille, rauhanrakentajalle. joka malja tykkien paukkuessa juotiin, jonka jälkeen Berndtsonin sepittämä runo laulettiin. Muiden keisarillisille pidettyjen maljapuheiden jälkeen esitettiin malja myöskin kenraalikuvernööri Bergille, joka vastasi saksankielisessä puheessa esiintyen siinä leveästi koko virka-arvonsa ylevyydessä. Hän julkilausui suosionsa Suomen kunnioitettavaa kansaa kohtaan ja tunnustuksensa siitä velvollisuudentunteesta, jota "kaikki neljä säätyä" sodan aikana olivat osoittaneet, sekä siitä suuresta määrästä upseereja, joita "urhea aatelisto, hurskas papisto ja valistunut väliluokka" olivat hankkineet valtakunnan maa- ja meriväkeen. Hän kiitti maan hallintoa, sen kaikkia alempia ja ylempiä virkamiehiä, ja erityisesti sitä taitoa, jolla maan raha-asioita kokeneella kädellä oli hoidettu; hän kiitti rahvaan auliutta kuljettamaan kuormastoja ja samoin kaupunkeja joukkojen majoituksesta sekä "armeijan nimessä" kaupunkien ja kylien asukkaita siitä kohtelusta, jota sotaväelle olivat osottaneet. "Enemmän kuin 40 parasta pataljoonaa", lausui hän, "yli sadan tykin miehistö, lukuisat soturit Donvirralta asti palaavat piakkoin keisarikunnan sisäisempiin osiin. He tulevat Moskovan ympäristöissä ja Donin varrella muistamaan sitä rehellistä ja voimakasta kansaa, joka Suomessa niin vieraanvaraisesti oli heidät vastaanottanut". — Ja senjälkeen siirtyi puhuja rauhan askareisiin. "Me emme tule mitään laiminlyömään, voimiemme mukaan taas voimistuttaaksemme laivanrakennusta, merenkulkua ja kauppaa. Kehoitan kaikkia kaupunkeja kääntymään toivomuksineen tässä suhteessa suoraan minun puoleeni." Ja yhä uudistaen sanoja "me tulemme" kävi hän läpi koko keisarin edelläkerrotun hallinto-ohjelman. Sitten kehoitti hän jokaista auttamaan häntä rauhan toimissa, jotta yhteisvoimin työskenneltäisiin maan hyväksi, ja kohotti lopuksi eläköönhuudon Suomen menestymiselle.

Samana syntymäpäivänä, jolloin rauhanpäivälliset pidettiin, oli kenralikuvernööri aamupäivällä tapahtuneessa vastaanotossa tiennyt m.m. ilmoittaa, että keisari oli antanut luvan suomenkielisen virallisen lehden ulosantamiseen "hyödyllisten tietojen levittämiseksi", sekä että varoja oli myönnetty suomenkielen kielenkääntäjäin palkkaamiseksi kaikkiin kuvernöörinvirastoihin.

Suomenkielisen virallisen lehden tuumasta oli jo vähän aikasemmin kuulunut huhua kenraalikuvernöörinkansliasta. Maan korkein hallintomies ei näet ollut voinut pitää sopivana, että niitä "hyödyllisiä tietoja", joita hän katsoi voitavan kansalle ilmoittaa, levittäisi riippumaton lehti sellainen kuin Suometar, jolla oli 4,600 tilaajaa. Tällaisen sanomalehden oli hän kaikesta painotarkastuksesta huolimatta huomannut yhteiskunnan turvallisuudelle vaaralliseksi lehdeksi, joka olisi tukahdutettava ajoissa. Ja tämä tarkoitus oli hänen käsittääkseen voitettavissa kilpailevan virallisen lehden kautta, jota hallitus johtaisi ja kustantaisi ja jonka tilaushinta voitaisiin alentaa kuinka huokeaksi tahansa. Tämä tuuma oli nyt korkeimmassa paikassa tullut hyväksytyksi. Se keino osottautuikin tarkoitustaan vastaavaksi. Olihan kyllä aluksi vaikea löytää tuolle uudelle lehdelle halukas toimittaja, vaikka palkkaedut kyllä olivat hyvät. Mutta vihdoin löydettiin toimittajaksi suomalainen pappismies Inkerinmaalta. "Suomen Julkisia Sanomia" rupesi ilmestymään alusta vuotta 1857; niitä ulosannettiin kahdesti viikossa ja tilaushinta oli kumminkin huokeampi kuin kerran viikossa ilmestyvän Suomettaren. Pappien ja nimismiesten myötävaikutuksella, joka oli ylhäältä päin lähtösin, sai se ensi vuonna lähes 3,000 tilaajaa, jotavastoin Suomettaren tilaajamäärä laskeutui 16-l,700:teen. Pian tosin tämän virallisen lehden suosio loppui; jo seuraavana vuonna putosi sen tilaajamäärä 600:teen, mutta Suomettaren lukijakunta ei kumminkaan enää lisääntynyt.

Kenraalin kreivi Bergin luonteenominaisuuksiin kuului, että hän todellakin tahtoi harrastaa kansan valistamista ja sivistämistä sekä suomenkielen kehittämistä; — ruotsalaisuus Suomessa oli hänelle sitävastoin hyvin epämiellyttävä. Mutta sen kaiken täytyi tapahtua virallista tietä, s.o. hänen kauttaan. Suomenmielisestä puolueesta oli hän lausunut sen mukaan kuin C. v. P. kertoo: "Jos tämä puolue vielä ei olisi syntynyt, niin olisi pakko saada se syntymään; tulen aina sitä kannattamaan". Hän kyllä oli sitä mieltä, kuten hän suoraan lausui, että Suomen kansa on määrätty sulamaan toiseen kansallisuuteen, mutta hän uskoi siltä, että siitä voisi tulla omakielinen sivistyskansa, — hän ei sitä tahtonut venäläistyttää, "ellei se muuttuisi välttämättömyydeksi". — Loogillista johdonmukaisuutta ei hänen tuumissaan aina ollut niin helppo keksiä.

* * * * *

Rauhanpäivällisiä seuraavana päivänä saatiin Hels. Tidningareissa lukea Z. Topeliuksen uljas, vertauksellinen kevätruno "Jäänlähtö Oulunjoesta". Runoilija nimitti runonsa "luonnonkuvaksi", vaan lukija älysi helposti, ettei se ollut ainoastaan sitä. Seuraavat kohdat esim. vaikuttivat ajan kuvina mahtavasti:

Kenenkä orjana mä nuoruudessa Sokeena kuljen talven kahlehessa? Vapaaks mun Suomen järvi synnytti; Vapaana elän, niinpä kuolenki!

Mun paisuu poveni jo kevähillä: Se eikö täyty maani kyynelillä; Mun nuori virtain, eikö innoissaan Suonista voimaa juonut synnyinmaan?

Mun uomain syvä on, mun koskein hurjat Ne edeltänsä särkee esteet kurjat; Vaan pisar pieninkin mun aallossain On kaste, sade, helmi kodistain.

Siis eestä armaan isänmaani maineen, Ilossa, murheessa mun vierii laineen'. Ei Suomen joesta saa sanoa: Vapaita kantaa, itse orjana.

Eespäin! Ei käänny koskaan taakse tieni: Miks hukuttaa ois ykskään hetki pieni? Miks ei mun vankka käsivarteni Ponnistain rintaa jään jo murtaisi.

Ma tahdon ilmaa! Valoa ma vaadin! Ma itse jo mun kohtaloni laadin! Voi kahlehia niitä, jotka sää Keväinen hartioillain yllättää!

Hei purot, virrat! Joutuin pulputkaatte! Nuoruuden voimaa äidiltänne saatte! Jo yhtykäätte yhteen kohinaan Edestä hengen, valon koittamaan!

Ei mikään sulku matkaamme saa estää; Ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää. Vaan raukkana ken pyrkii pakohon, Kuin puro suohon kurja hukkukoon!

Ken tätä luki, hän ymmärsi, että runoilijan kautta ei puhunut ainoastaan joki, vaan kansa, joka henki kevätilmaa, mutta jota raskas kahle vielä esti ilmaisemasta tunteitaan muuten kuin kuvain muodossa.

Näitä samoja kevättunteita julkilausuttiin myös eräissä herttaisissa päivällisissä, jotka yliopiston opettajat ja virkamiehet toukokuun 15 p:nä Seurahuoneella pitivät arvossapidetyn varakanslerin vphra Munckin kunniaksi. Noita tunteita pitämissään puheissa esittivät etupäässä F. L. Schauman ja Fr. Cygnaeus, sekä B. O. Lille y.m. sepittämissään runoissa. Yhteisenä ajatuksena oli heillä kaikilla: "Toiset ajat alkavat nyt."

* * * * *

Mutta kaikki eivät noita toisia aikoja yhtä valoisiksi kuvitelleet. Tosin taivas idästäpäin yhä selkeni, osoittaen uutta aikaa ja uutta järjestelmää, mutta kun sellainen isäntämäinen yksivallan itsekylläinen edustaja kuin kreivi Berg oli Suomen hallinnon etunenässä emme me nuoret ainakaan voineet suuresti luottaa tulevaisuuteen. Emme osanneet kylliksi eteenpäin nähdä arvataksemme, että kerran samasta hallintomiehestä voitaisiin sanoa, mitä ennen usein mainittu pietarilainen elämäkerrankirjoittaja täydellä syyllä kirjoitti: "Jos, kuten Goethe sanoo, on olemassa henki, joka tahtoo pahaa ja tekee hyvää, niin on kai myöskin olemassa henkiä, jotka tahtovat hyvää ja tekevät pahaa. Tosiasia on, että kreivi Berg teki taikka aikaansai aivan vastakohdan, kuin mitä hän tahtoi. Uskallanpa väittää, että Suomen itsehallinnostaan tulee kiittää juuri tätä miestä, joka ei ainoastaan velvollisuudentunteesta, ollessaan Venäjän keisarin asettama kenraalikuvernööri, vaan myöskin syvimmästä yksityisestä vakuutuksesta oli kaikkien itsenäisyyspyrintöjen jyrkkä vihollinen, ja joka oli valmis mitä ankarimmilla keinoilla vastustamaan kaikkia sellaisia pyrintöjä."

* * * * *

Mutta ainakin yhdessä suhteessa oli sittenkin rauha tuonut mukanaan "toisia aikoja". Liikevälitys ulkomaiden kanssa oli jälleen alkanut. Sitä, jonka niinkuin minun mieli teki maailmaa näkemään, eivät passikiellot enää estäneet matkalle lähtemästä. Täytyi vain odottaa kevään tuloa ja laivaliikkeen alkamista.

Pitkän kevään kuluessa tein kärsivällisesti odotellen kaikenlaisia valmistuksia matkaani varten. Rakkaana muistona tältä ajalta voin mainita sen jotenkin läheisen yhteyden jossa silloin, suomalaisen kirjallisuudenseuran asiain sekä muittenkin tointeni johdosta, ollessani mainitun seuran rahainvartija, tulin olleeksi seuran puheenjohtajan, Elias Lönnrotin kanssa. Enpä tarvitse kertoa, miten virkistävää ja opettavaa oli aina kun sain hänen pienessä, aistikkaasti sisustetussa työhuoneessaan Rautiaisen talossa Fabianinkadun varrella viettää, jutellen leikillisesti tai vakavasti, jonkun tunnin tuon hiljaisen, itsensä uhraavan, rauhallisen, tyytyväisen isänmaallisen työn suurmiehen kanssa, tuon suomalaisen kansallisluonteen ideaalisen edustajan kanssa, — hän edusti sen luonteen korkeinta puhtautta ja kuntoa.

Vihdoin kesäkuussa läksi ensimmäinen matkustajahöyrylaiva Tukholmaan, jonne ensiksi olin aikonut lähteä. Saadakseni viettää jonkun päivän sukulaisteni luona Turussa päätin kumminkin maitse matkustaa sinne. Kesäk. 10 p. iltapuoleen läksin taipaleelle. Mutta noina maantiematkojen aikoina oli hyvin tavallista, että hyvät ystävät saattoivat lähtijän lähimpään kievariin taikka muuhun paikkaan, missä jäähyväismalja voitiin juoda. Niin saattoi minuakin noin kymmenkunta ystävää Meilansiin, erääseen paikkaan, josta aina olin pitänyt ja jossa samana kevännä olin pari viikkoa rauhassa asunutkin. Niiden joukossa, jotka minulle Meilansissa onnea matkalle toivottivat, oli myöskin J. V. Snellman. Mainitsen sen, koska siellä maljan ääressä jouduin hänen kanssaan kiivaaseen kiistaan, jommoisia sittemmin valitettavasti usein uudistui. Snellman oli silloin äsken Litteraturbladetissa harmistuneena moittinut ruotsinmaalaisia siitä taitamattomasta ja varomattomasta tavasta, jolla Ruotsin lehdissä ja siellä ilmestyneissä lentokirjoissa usein oli nähty Suomen kansallisia pyrintöjä arvosteltavan. Tämä moite ynnä ne kirjeet Suomen oloista, joita oli ruvennut näkymään Ruotsin lehdissä, antoi nyt aihetta väittelyihin. Snellman silloin melkein kerrassaan tuomitsi luvattomaksi kaikki kirjeenvaihdon Suomesta Ruotsin lehtiin; minä ja useat muut emme voineet siihen suostua, kun paino-olot kotona olivat tuiki ahtaat. Väittely oli sangen kiivasta, vaan se talttui kumminkin ja kaikessa ystävyydessä jäähyväiset sanottiin.

Paria päivää myöhemmin nousin Turussa "Örnskiöld"-nimiseen laivaan, jonka eräs suomalainen yhtiö vähää ennen oli ostanut Ruotsista, ja lähdin siten kahdeksi vuodeksi kotimaastani pois.

* * * * *

Hyvää minulle teki kun sain tyydyttää pitkän toivoni ja pääsin Euroopan suuriin sivistysmaihin. Mutta iloisella mielellä en nähnyt Suomen rannikkojen taakseni häipyvän. Kuinka olot kotona ensi vuosina muodostuisivat, se oli aivan hämärän peitossa. Niihin "parempiin aikoihin", joiden ennustettiin koittavan maallemme, en voinut, kuten jo sanottu, vielä paljokaan luottaa. En tosin epäillyt silloin enempää kuin ennenkään, että totuus ja valo lopullisesti voittaisi. Mutta jos ulkonaiset olosuhteet näyttivät epävarmoilta, niin eipä sisällisestikään kaikki ollut niin kovin lupaavaa. Kansallishenki oli kyllä herätetty, mutta se oli elinvoimaansa osoittanut ainoastaan kielellisissä ja kirjallisissa pyrinnöissä. Yhteiskunnallisissa suhteissa oli kaikki velttoa ja huonoa, valtiollisissa aivan kuollutta, niinkuin koko Nikolain hallitusajan oli ollut ja täytynyt olla. Monen seikan täytyi senvuoksi muuttua, ennenkuin todella voitiin puhua "toisista ajoista". Jotakin sellaista kuin valtiollista moraalia sai isonnuslasilla hakea: sen sijaan näkyi kaikkialla raukkamaista nöyryyttä, orjallista alistumista, halpamaista liehakoimista, viattomampaa tai räikeämpää onnenonkimista, — nämä ja kaikki muut kansalaisten heikkoudensynnit kukoistivat rehevinä kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. Tämän elämän raukkamaiset ja naurettavat puolet näyttivät minusta tarjoavan aiheita kuinka moneen suureen ilveilynäytelmään tahansa.

Niinä kahtena vuotena, joina olin kotimaastani poissa, tapahtui tässä suhteessa kumminkin hiljainen mutta tärkeä muutos mielissä. Sota oli häiriten vaikuttanut kaikkiin olosuhteisiin maassa ja jättänyt niihin syviä jälkiä. Näiden tasottamiseksi ja valtion railojen parantamiseksi oli paljo voimia liikkeelle pantava. Hallitsijanvaihdos ynnä sota olivat opettaneet, ettei mikään inhimillinen mahti ole järkkymätön. Tästä kaikesta syntyi ennen tuntemattomia tuumia ja tunteita, siitä kansalaisten rohkeus valveutui, kansallistunto kohosi muihinkin kuin kielen ja kirjallisuuden ilmakehiin.

* * * * *

Ainoastaan lyhykäisesti tahdon kertoa ulkomaanmatkastani.

Saavuin Tukholmaan kesäkuun puolivälissä (1856) ja viivyin siellä vähän jälkeen juhannuksen. Uudistin useita vanhoja tuttavuuksia ja tein monta uutta. Edellisistä mainitsen J. J. Nordströmin, joka aina mielellään tapasi kansalaisiaan, joiden kanssa hän saattoi puhua Suomesta aina hehkuvalla lämmöllään, samalla pilkaten erinäisiä sen oloja ja henkilöitä. Myöskin Emil v. Qvantenin kanssa, joka nyt vakinaisesti oli asettunut Ruotsiin ja alkanut valtiollisen toimintansa, seurustelin melkein joka päivä viettäen monta hauskaa hetkeä. Uusi tuttavuus oli minulle suomalainen Adolf Ivar Arvidsson, jota kävin tapaamassa hänen työhuoneessaan kunink. kirjastossa: tervennä ja leikkisänä otti hän minut vastaan kuin vanhan ja hyvän tuttavan. Niiden ruotsalaisten joukkoon, joita opin tuntemaan, kuului tuo miellyttävä ja Suomen asioita vilkkaasti harrastava Aug. Sohlman ja pari muuta Aftonbladetin silloista toimittajaa.

Selvimpänä kaikista niistä, joiden seurassa tällä kertaa Tukholmassa oleskellessani sain olla, säilyy kumminkin muistoissani tuo harmahtunut sankari August Maksimihan Myhrberg. Hänet olin ensi kerran nähnyt Helsingissä syksyllä 1854 J. V. Snellmanin luona, joka eräänä iltana oli pyytänyt luokseen minut ynnä hyvän ystävänsä Kuopion ajoilta Rud. Lagin ja pari muuta, erityisesti jotta saisimme tutustua tähän merkilliseen mieheen. Myhrberg oli silloin aikeissa palata Ruotsiin oleskeltuaan enemmän kuin kaksi vuotta Suomessa, jossa hänen oleskelunsa kumminkin noina sotaisina aikoina oli viranomaisista näyttänyt epäilyttävältä ja vaaralliselta. Tuossa pienessä iltaseurassa hän hyvin viihtyi, kertoi yksinkertaisella mutta huvittavalla tavallaan yhtä ja toista, mitä hän vaiherikkaalla elämänurallaan oli kokenut eri maissa, mutta omista urosteoistaan hän ei sanaakaan puhunut. Minkä vaikutuksen tämä mies minuun oli tehnyt, siitä olen jo edellä maininnut. — Kohta Tukholmaan tultuani tapasin nyt Myhrbergin kadulla. Hän tervehti minua mitä sydämmellisimmin, tiedusteli missä asuin ja lupasi tulla luokseni. Ja lupauksensa hän pitikin. Melkein joka aamu hän senjälkeen luonani kävi; yhtenä päivänä hän tarjoutui saattamaan minua johonkin laitokseen tai kokoelmaan, jota ennen en ollut nähnyt; toisena saapui hän saattamaan minut jonkun hyvän, uskollisen ystävänsä luokse, johon hän katsoi minulla syytä olevan tutustua. Olisin tahtonut osottaa kiitollisuuttani hänen ystävällisyydestään edes käymällä minä puolestani häntä asunnossaan tervehtimässä; mutta sitä hän ei sallinut, eipä hän edes koskaan minulle ilmaissut missä hän asuikaan; hänellä on hyvää aikaa käydä minua tapaamassa ja hakemassa, sanoi hän. Seurasin häntä siis kursailematta; minne hänen seurassaan tulinkaan, kuten vanhan egyptiläistutkijan ja Ruotsin käsityökoulun perustajan, kapteeni Baltzar Cronstrandin, arvossapidetyn tukkukauppiaan A. V. Frestadiuksen tai muiden luo, vastaanotettiin minut luottamuksella ja lämpösellä ystävyydellä. Näitä miehiä ei tarvitse sen laajemmin kuvata, kun sanoo, että he olivat sen miehen ystäviä, josta on sanottu, että hänen elämänsä oli yhtä ainoata seikkailua, "jossa hän henkensä alinomaa uhalle pani, mutta kunniaansa ja mainettaan ei koskaan". — Eräänä aamuna ennen lähtöäni sanoi tuo kunnian mies minulle hyvästit, kun hänen oli lähdettävä jonkun sukulaisensa luo maalle. Senjälkeen en ole häntä eläissään koskaan enää nähnyt.

* * * * *

Tukholmasta kuljin höyrylaivalla Lyypekkiin ja sieltä kohta junalla Hampuriin. Tutustuttuani tähän kaupunkiin ja vietettyäni pari hauskaa päivää hyvien suomalaisten ja ruotsalaisten ystävien seurassa, jatkoin matkaa Hannoverin kautta Kölniin. Ihailin siellä tuomiokirkkoa ja Rein-virtaa, viivyin edelleen pari tuntia Aachenissa katsellakseni sen merkillisyyksiä, ja ohjasin sitten matkani Brysseliin. Täällä viehätti valtiollista elämää harrastavaa mieltäni komea edustajahuone, "Palais de la Nation" ja sen ylevät seinäkirjoitukset: se sijaitsee vastapäätä kuninkaallista linnaa, molemmat eri puolilla kaunista puistoa. Samanverran viehätti minua tuo suurenmoinen muistopatsas, joka on pystytetty v. 1830 Belgian itsenäisyyden puolesta kaatuneille "martyreille". Tässä mielestäni ihanteellisessa kaupungissa teki mieleni viipyä pitemmänkin ajan, mutta parin päivän perästä läksin kumminkin jo matkani varsinaiseen päämaaliin, Pariisiin.

Sinne saavuin heinäk. 6 p. Jos minusta Brysselissä perustuslaillisuus jo kaupungin ulkomuodosta oli näkynyt, niin teki minuun Pariisi sitä voimakkaamman imperialismin vaikutuksen. Saavuinhan sinne tuskin kolmea kuukautta rauhankongressin päättymisen jälkeen; Ranska kylpi vielä Krim-sodan "gloire'ssa" ja unhotti senvuoksi kaikki, mitä se oli vailla; "Napoleon le petit'istä" oli tullut se suuri "l'empreur", joka piti Euroopan kohtaloiden vaakaa käsissään. Napoleon III oli nyt ehtinyt onnensa ja valtansa kukkulalle. Notre Dame-kirkon näin vielä juhlapuvussa keisarillisen prinssin kasteen jälkeen; sen sisusta oli katosta lattiaan peitetty Bonaparte-suvun loistavilla merkkikuvilla. Keisarillinen kotka ja nimikuva N III komeili kaikkialla rakennuksilla ja muistomerkeillä, niilläkin, joista tasavallan "liberté, égalité ja fraternité" ei ollut vielä aivan näkymättömiin lähtenyt. Sotilasosastoja ja päristäviä rumpareita liikkui kaikkialla. Yhtä Louvren uusia, koreita sivurakennuksia käytettiin kasarmiksi, jonka avoimista ikkunoista aina näkyi noita kuuluisia Zuaveja, puolivillejä sotureita koreissa vormupuvuissa, jotka notkeuttaan vallattomissa tempuissa harjoittelivat. Poliiseja, valiojoukko komeita miehiä, oli joka paikassa ja tämä poliisilaitos ylläpiti järjestystä erinomaisella tavalla, tukahduttaen jokaisen pienimmänkin tyytymättömyyden ja levottomuuden oireen. Haussman hävitti parhaallaan pois vanhaa Pariisia, rakensi uusia bulevardeja ja hankki työmiehille leipää. Keisari itse asusti Tuilerioissa valiokaartinsa ja muiden henkivartijainsa suojelemana, ja kun hän kauniin puolisonsa seurassa oli ajelemassa kansansa keskuudessa, ympäröitsi hänet tiheä saattue ratsastavia tienavaajia, joista kaksi aina ajoi keisarillisten vaunujen edessä pistoolit ojennettuina kädessään. Luxembourgin palatsissa sijaitseva senaatti ja Bourbonlinnassa kokoontuva lainsäätäjäkunta eivät edustaneet paljo muuta kuin tuota yhtä keisarillista tahtoa; kaikki vastarinta siinä samoinkuin sanomalehdistössä oli vaijennut. Mutta keisarillinen loisto ja kunnia korvasi kaikki ja Ranskan kansan turhamaisuutta hiveli makeimmilleen, kun se näki ruhtinaiden ja hallitsijain, toisen toisensa perästä, saapuvan Pariisiin, — noin vuoden perästä rauhanteon jälkeen saapui sinne keisari Aleksanterin veli Konstantin seurassaan useita Krimsodan kenraaleja, — kumartamaan ja kunnioittamaan Euroopan politiikan uutta johtajaa.

Pariisi oli kaikissa tapauksissa Pariisi. Minulla oli siellä paljo nähtävää ja opittavaa. Aikomukseni oli alkujaan viipyä siellä seuraavaan kevääseen asti ja niin teinkin. Vaan sittenkin, vaikka kuinka koetinkin perehtyä Ranskan oloihin, oli ajatusteni paras puoli aina kotimaassa. Vilkkaan kirjeenvaihdon kautta kotimaisten ystäväini, veljeni Oton, K. Collanin, E. Bergin, Edv. Strömbergin y.m. kanssa, sekä niiden lukuisain kansalaisten kautta, joita toinen toisensa perästä pitkin vuotta saapui Pariisiin, sain tietoa kaikesta siitäkin Suomessa tapahtuneesta, josta sen ajan sanomalehdet eivät tienneet kertoa. Suomalaisten matkustajain tulva oli todellakin sikäläisiin oloihin nähden erittäin suuri; tiedemiehiä ja kirjailijoita, virkamiehiä, liikemiehiä, lääkäreitä, kielenopettajiksi aikovia sekä matkailijoita kaikenlaisia ja kumpaakin sukupuolta sain Pariisissa tavata; ainoastaan kaunotaiteet olivat silloin vielä suomalaiselta taholta tuskin ollenkaan taikka hyvin heikosti edustetut. Yhdessä Fredr. Cygnaeuksen kanssa, joka vietti muutamia viikkoja kesällä Pariisissa, vietin useita hauskoja iltoja kävelyretkillä ja teaattereissa; J. A. v. Essen ja hänen rouvansa, tuo kaunis kreivitär Vava, ynnä viimemainitun pojat, G. Ph. ja C. Armfelt, olivat monta kertaa viehättävänä seurapiirinäni. Myöhemmin syksyllä saapui sinne Reinh. Frenckell — joka nyt oli luovuttanut osansa isältä peritystä liikkeestä veljelleen Franssille — ja asettui sinne miellyttävän rouvansa kanssa asumaan pitemmäksi ajaksi; heidän pienessä asunnossaan kävin näistäpuolin hyvin usein, heidän luonaan vietin jouluaattoakin; yhdessä kävimme usein teaattereissa ja muissa iloisissa huveissa. Jokapäiväiseen seurapiiriini Pariisissa oleskeluni aikoina kuuluivat lääkärit (sittemmin professorit) Wendelin ja K. Sirelius ja samoin kirjailija Th. Sederholm, — mainitakseni ainoastaan ne. Valitettavasti keuhkotulehdus häiritsi tuumiani ja tutkimuksiani Pariisissa: se minut maaliskuussa laski pariksi viikoksi tautivuoteelle. Verkalleen palasivat voimani kevään kuluessa eivätkä täydellisesti; mutta suunnittelemaani matkaa saatoin kumminkin jatkaa ja toukokuun keskivaiheilla (1857) lähdin Sveitsiin, etupäässä Geneveen. Rautateitse ei vielä päästy pitemmälle kuin pieneen Dolen kaupunkiin (Juran maakunnassa); sieltä sain jatkaa matkaani Sveitsin rajan poikki dilisanssilla kunnes taas jossakin Vandin kanttoonissa tapasin rautatien, jota myöten pääsin Geneveen.

Täällä Genevessä, jota näihin aikoihin tarmokas demokraatti James Fazy uudisteli, halusin viipyä muutamia viikkoja tutustuakseni maahan ja kansaan ja nauttiakseni luonnosta. Pari päivää viivyttyäni itse kaupungissa hankin itselleni asunnon maalla puolen tunnin matkan päässä kaupungista, aivan lähellä loordi Byronin entistä Diodati nimistä huvilaa. Viiniköynnösten ympäröimänä, toiselta puolelta nähden Mont Blanc'in ikuisen lumikeilan ja sen ihmeelliset värivivahdukset ja toiselta puolen Geneve-järven kiiltävän vesikalvon ja rehevät rannat, elin siellä ihanaa, kadehdittavan hiljaista kevätkauden elämää, jonka keskeytin ainoastaan joksikin päiväksi tehdäkseni huvimatkan vesitse Lausanneen, Veveyhin, Evianiin tai muihin paikkoihin.

Heinäkuun ensi päivinä läksin kumminkin Genevestä ehtiäkseni noihin suuriin, joka toinen vuosi vietettäviin valaliiton ampumajuhliin (tir federal), jotka tänä vuonna olivat Bernissä. Ampumajuhlalla oli tänä vuonna tavallista suurempi merkitys: Preussin ja Neufchatel'in välillä uhannut riita ja sen äsken tapahtunut sopiminen oli suuressa määrin virkistänyt ja vahvistanut liitto- ja kansallishenkeä. Suuri sveitsiläinen teollisuusnäyttely oli samaan aikaan avattu Bernissä ja samoina päivinä avasi myöskin sveitsiläinen liittokokous istuntonsa. Vaikutukseni kuvaaminen tästä juhlasta ei kuulu kumminkaan tähän; sen olenkin sitäpaitsi jo ennen toisessa paikassa tehnyt (Papperslyktan 1859).

Juhlapäiväin loputtua lähdin Bernistä taas etelään päin Thuniin ja edelleen järven yli Interlakeniin, jossa tuossa ihanasti sijaitsevassa "hotel Jungfraubliekissä", joka silloin vielä oli noin ainoastaan parinkymmenen vieraan vieraskoti, vietin noin kolmisen viikkoa. Näinä viikkoina kävi luonani useampia matkoilla olevia suomalaisia ja heidän seurassa tein hauskan huvimatkan osaksi hevosella, osaksi jalan Berner Oberlandiin ja Lauterbrunnin, Grinderwaldin, Wengernalpin, Scheideckin ja Rosenlauin kautta Meiringeniin, edelleen Brienziin ja sieltä Unterwaldeniin ja Vierwaldstätterjärvelle; Luzernista tehtiin hyvin vaivaloinen mutta siltä kylläkin hauska retki Rigille, jonka jälestä tuo iloinen seurue hajaantui eri tahoille. Minä palasin takasin Interlakeniin, mutta tulin sieltä taas elokuulla Luzerniin, tein retken koko Vierwaldstätterjärven yli alas Flueleniin ja kävin Altorfissa, Rütlissä ja muissa paikoissa, joihin Wilhelm Tellin nimi liittyy. Luzernista jatkoin sitten osaksi maitse, osaksi vesitse — rautateitä ei näissä Sveitsin osissa silloin vielä ollut — matkaani Züricher-järven rannalle. Siellä ollessani en voinut olla Richterschwylistä tekemättä retkeä tuohon suureen ja mahtavaan Einsiedelnin luostariin, jossa juuri sattui olemaan pyhiinvaelluspäivä. Vietettyäni siellä noin 5-6,000 pyhiinvaeltajan seurassa, jotka olivat saapuneet läheltä ja kaukaa ja mitä erilaisimmista elämänoloista, erittäin merkillisen ja opettavan päivän, matkustin taas järven rannalle ja edelleen laivalla Zürichiin. Kolme päivää viivyttyäni tässä edistyneessä kaupungissa ohjasin kulkuni Schaffhauseniin ja kuuluisille Rein-putouksille, sieltä jokea myöten höyrylaivalla Constniziin ja lopuksi Bodenjärven poikki Lindauhin.

Kohta Lindaun satamassa ilmaisi minulle Bayerin silloin hallitsevan kuninkaan Maksimilianin kuvapatsas sekä joukko kankeapukuisia sotureita, että olin lähtenyt Sveitsin tasavallasta ja saapunut monarkismin ja sotilasvallan luvattuun maahan. Olin saanut vapaassa, ihanassa alppimaassa viipyä lähes kolme kesäkuukautta, joiden kuluessa aurinko ainoastaan muutamia päiviä oli ollut pilvien takana.

Lindausta matkustin rautateitse Müncheniin. Tässä kuninkaallisessa taidekaupungissa viivyin noin viikon, nauttien museoista ja oluesta. Sieltä lähdin Wieniin. Rautatietä Münchenin ja Wienin välillä ei vielä ollut. Valitsin senvuoksi Tonavantien mukavimpana ja miellyttävimpänä. Donauworthiin asti päästiin rautateitse. Siellä noustiin pieneen höyrylaivaan, jolla päivä kuljettiin Regensburgiin. Sieltä seuraavana päivänä suuremmalla höyrylaivalla Luiz'iin ja lopuksi kolmantena päivänä suurella, komealla laivalla, jossa oli parisensataa matkustajaa, mahtavaa jokea alas Wienin keisarikaupunkiin.

Wienissä olin päättänyt oleskella kokonaisen kuukauden, syyskuun. Mutta suuri osa tästä kuukaudesta meni minulta hukkaan; keuhkotulehduksestani johtunut jatkuva tauti piti minua puolentoista viikkoa vuoteen omana. Ennätin kumminkin silmäillä tuon suurkaupungin tärkeimpiin taide- y.m. merkillisyyksiin. Senjälkeen suuntasin lokakuussa matkani pohjoiseen päin. Pragin kautta, jossa päivän viivyin, saavuin Dresdeniin. Kymmenisen päivää käytin sikäläisiin museoihin ja jatkoin sitten matkaani Berliiniin. Täällä tautini minua taas piti puolittain vuoteen omana. Berliiniin sain kumminkin tutustua veljeni Oton seurassa, joka sinne samoihin aikoihin saapui, nyt hän vuorostaan pitemmällä matkalla etelään päin. Kaksi viikkoa siellä yhdessä vietimme ja sitten erosimme; minä matkustin marrask. 1 p. Stettiniin ja siellä nousin seuraavana päivänä, puettuna Berliinissä hankkimaani kelpo supinnahkaturkkiin, preussilaiseen postilaivaan "Nagleriin", kulkeakseni Tukholmaan.

Parin, kolmen päiväisen kolakan merimatkan jälkeen saavuin Tukholmaan, jonka nyt peitti sakea ja ilkeä marraskuun sumu. Kolera raivosi siellä parhaallaan, vaikkei toki aivan vaarallisessa muodossa; tuskin olin itselleni asunnon ehtinyt hankkia, ennenkuin taudista ja matkustuksesta riutunut ruumiini sai tuosta kulkutaudista tuntea. Muutamat tukholmalaiset ystäväni, jotka olivat kuulleet tulostani, olivat onneksi käyneet luonani ja he hankkivat minulle lääkäriksi tuon kuuluisan professorin P. H. Malmstenin. Siitä huolimatta kehittyi minussa kolera tai koleriini varsin arveluttavaksi ja kävin siitä niin väsyneeksi, että minun senjälkeen kaksi kuukautta oli vietettävä huoneessani.

Tältä pitkältä sairauden ja parantumisen ajalta on minulla kumminkin monta suloisinta muistoani. Vaikka asuin hotellissa sain siellä kumminkin niin ystävällistä ja hellää hoitoa, kuin jos kotonani olisin ollut ja siitä on minun kiittäminen ja aikoja sitten manalle mennyttä vanhaa emäntääni, rouva La Croix'ta. Prof. Malmsten, lääkärini, oli minulle suureksi virkistykseksi. Hän oli reipas ja iloinen ja istui usein puolisen tunnin taikka yli vuoteeni ääressä, tarinoiden vapaasti päivän tapahtumista. Eikä kulunut päivääkään, ettei luonani olisi käynyt joku maamiehistäni tai ystävistäni. Adolf Nordenskiöld, joka jo silloin oli Suomesta maanpakoon karkoitettu, oleskeli koko talven Tukholmassa, vaikka hänellä vielä ei ollut vakinaista paikkaa. Melkein joka päivä hän kävi luonani, viipyen pitemmän tai lyhyemmän hetken. Emil v. Qvanten, joka vähää ennen oli mennyt naimisiin, kävi myös usein luonani; ja vielä useammin hauskuutti minua tuo nerokas Karl Wetterhoff, joka työskenteli Nya Dagl. Allehandan toimituksessa. Qvanten ja Wetterhoff olivat vähän aikusemmin yhdessä ulosantaneet vihkosen "Kritiska ströftåg af Heimdal", joka arvosteluteos kirjallisessa maailmassa herätti suurta melua sen säälimättömän tavan takia, jolla se kohteli kahta silloista runoilijasuuruutta, Bjursténia ja Sanderia. Sitäpaitse oli Qvanten v. 1857 ruvennut ulosantamaan vihkosiaan "Suomen oloista"; hän kokosi niihin yksityisiä ja Ruotsin lehtiin lähetettyjä kirjeitä — jotka valitettavasti eivät aina olleet ihan tunnollisesti todenmukaisia — Suomessa vallitsevista oloista ja mielialoista sekä henkilöistä, joista maan omissa lehdissä ei saanut kertoa. — Usein kävi luonani myös kirjailija, tohtori A. Edman, joka "suomalaisten siirtolaisten" joukossa pian Ruotsissa kärsi haaksirikon. Tilapäisesti oleskeli Tukholmassa silloin joukko lääketieteen kandidaatteja, jotka opiskelivat Serafimer-sairaalassa; niistäkin sain hyviä ystäviä. — Enkä saa unhottaa ihailemaani J. J. Nordströmia; hän osotti minulle taas vanhaa ystävyyttään. Usein istui hän sairasvuoteeni luona kertoen arvokkaita mietteitään asiain kulusta Suomessa, Ruotsissa ja muualla valtiollisessa maailmassa.

Koko talvi ja kevät oli minulle verkkasen parantumisen aikaa. Viivyin Tukholmassa aina höyrylaivaliikkeen alkamiseen saakka joka tapahtui toukokuun puolivälissä. Olin joka päivä yhdessä hyväin ystäväin, etupäässä Nordenskiöldin kanssa, joka toukokuun alussa samana vuonna läksi O. Torellin kanssa ensimmäiselle retkelleen Huippuvuorille, sekä muiden suomalaisten seurassa, ja viihdyin hyvin. Pääsin jäseneksi siihen aikaan kuuluisaan lauvantaiklubiin "Viheriä tupa" ja tutustuin siellä Blanchen, Carlénin, Herm. Bjursténin ja muiden Tukholman silloisten kirjallisten merkkimiesten kanssa, — tuota jo silloin vanhaa Lars Hiertaa en myöskään saa unohtaa. Mutta elämä tässä klubissa ei minua erityisesti miellyttänyt; minulla on aina ollut se heikkous, että vieraissakin paikoissa olen parhaiten viihtynyt omain kansalaisteni kanssa. Ja kotiin omaan maahani ikävöin hartaasti, saadakseni nähdä, miten olot siellä olivat kehittyneet.

Noin toukok. 10 p:n tienoissa lähdin kotimatkalle Tukholmasta ja saavuin Turun kautta Helsinkiin.

Mitä tärkeämpää kahtena matkavuotenani kotimaassa tapahtui, siitä olin verrattain tarkat tiedot saanut. Merkillisimmistä tapahtumista tahdon aivan lyhykäisesti mainita.

* * * * *

Kun sotahuolet päättyivät, sai tuo väsymätön kenraalikuvernööri omistaa koko palavan vaikutusintonsa rauhan toimiin. Hänen lähin toimensa oli nyt matkustamalla koko maan halki ottaa selkoa kansan toivomuksista ja maan tarpeista. Sellaiselle matkalle hän läksi yhden senaatin jäsenen, kansliapäällikkönsä y.m. seurassa heinäkuun lopulla 1856. Matkansa jatkoi hän Tornioon saakka; kävi useimmissa maan kaupungeissa ja palasi vasta elokuun puolivälissä Helsinkiin. Kaikkialla vastaanotettiin korkea hallitusmies mitä juhlallisimmin, kaikkialla pidettiin hänelle nöyriä puheita ja hän antoi armollisia lupauksia. Kaikki toivomukset, kaikki tarpeet tahtoi hän "suoraan" ilmoitettaviksi kenraalikuvernöörille, joka yksin näytti voivan kaiken pahan parantaa, Vuodentulon toiveet olivat useimmissa seuduissa suurta huolta herättäviä ja elokuun alussa sattui pahoja halloja, jotka riistivät kaikki viimeisetkin toiveet. Mutta painotarkastajia kiellettiin ankarasti päästämästä siitä mitään uutisia sanomalehtiin. Tämän kadon ja hädän tuli, niinkuin maan kaikkien muiden tarpeiden, jäädä kenraalikuvernöörin hallintosalaisuudeksi. Tyytymättömyys ja pilkanteko tästä niinkuin paljosta muusta kasvoi joka päivä ja siitä ilmestyi kertomuksia toisella puolella Pohjanlahtea oleviin sanomalehtiin. Vihdoin, kun nälänhätä kävi yhä uhkaavammaksi, lievennettiin toki painotarkastusta tässä kohden: julkisia varojenkeräyksiä hätääkärsiväin hyväksi pantiin toimeen kotimaassa ja ystävällisiä apulähetyksiä saatiin pitkin talvea Ruotsista, Venäjältä, Saksasta, Englannista y.m.

* * * * *

Merkkitapaus oli samana kevännä keisarillinen kruunausjuhla, joka tapahtui Moskovassa syysk. 7 p:nä. Sinne matkusti kenraalikuvernööri, mukanaan lukuisa seurue kansliavirkamiehiä ja ajutantteja, jo kohta palattuaan kiertomatkaltaan Suomesta. Sinne kutsuttiin myöskin Suomen neljän säädyn lähetystö, johon kuuluivat kenraaliluutnantti A. E. Ramsay (översti C. L. Jegerschiöldin sijasta, joka matkalla juhlaan äkkiä kuoli Pietarissa), kontrahtirovasti J. Wegelius, kauppaneuvos H. Borgström ja ratsutilallinen K. Tavela Kangasalta, joka viimemainittu tätä juhlaa varten puettiin kenraalikuvernöörin toimesta mielikuvituksen avulla muovailtuun talonpoikaispukuun.

Palkintoja ja suosionosoituksia sateli kruunausjuhlasta Suomeen suuret määrät. Kenraalikuvernööri Berg korotettiin nyt suomalaiseen kreivilliseen arvoon, jotta hänet sillätavoin, kuten arm. käskykirjeessä sanottiin, "heltiämättömillä siteillä kiinnitettäisiin Suomeen". Myöskin tehtiin uusia vapaaherroja ja aatelismiehiä (näiden jälkimmäisten joukossa oli myös yliopiston rehtori Rein) ja arvonimiä sekä merkkejä jaeltiin aivan rajattomasti.

Mutta armonosoitukset ulottuivat myöskin vakavampiin asioihin. Maan edun edistämiseksi määrättiin itse kruunauspäivänä, että seitsemän käytännöllistä maanviljelyskoulua oli perustettava, yksi Viipurin, yksi Mikkelin, kaksi Kuopion, kaksi Oulun ja yksi Vaasan lääniin, joissa kouluissa suomenkieltä oli opetuskielenä käytettävä; ja samoin, että viisi uutta kaupunkia oli "perustettava ja rakennettava", nim. Varkauden koskelle, Iisalmeen, Sauvonsaareen Kemijoen suulle, Salon sillan luo sekä Ikalisiin. — Näiden uusien koulujen ja kaupunkien tuuma oli kenraalikuvernörin äskeisen matkan hedelmä; senaatilla ei ollut kumpasestakaan edeltäkäsin mitään aavistusta. Tuo hedelmä ei ainakaan mikäli uusiin kaupunkeihin tuli vielä ollut kypsi; mutta olihan kreivi Pietari Brahe aikoinaan perustanut Suomeen useampia kaupunkeja, eikähän uusi "kreivin aika" tässä suhteessa saanut jäädä takapajulle. Uusien kaupunkien perustamisella ei näyttänytkään olevan mitään kiirettä. Ei ole vielä nytkään, lähes 50 vuotta myöhemmin, kuin kaksi noista viidestä mainitusta paikasta kaupunkeja ja niistäkin on toinen, Iisalmi, ollut kaupunkina vasta kymmenkunnan vuotta.