SUOMALAISELLE LUKIJALLE. (continued 3)

Niin runsaita määriä kaunokirjallista ja isänmaallista kirjallisuutta ei oltu totuttu yksiin aikoihin saamaan.

* * * * *

Mainitsin, että olin päättänyt viettää kesän 1845 Savossa, ja sen tuumani toteutinkin. Ilolla isäni näki, että halusin oppia suomea. Matka- ja asuntotoveriksi läksi mukaani Oscar Toppelius, jonka kanssa ensi ylioppilaslukukausiltani saakka olin paljo seurustellut. Olimme päättäneet asettua Leppävirtain pitäjään, jota arvelimme Savon hauskimmaksi ja kauniimmaksi seuduksi.

Ikävöineet olimme jo sitä iltaa (kesäk. 11 p.), jolloin saimme istahtaa leveihin kiesseibin, jotka iloksemme olimme saaneet viedäksemme Savoon, ja lähteä taipaleelle. Kiessien laatikko oli täynnä savolaisten "Lukemisia", joita mekin olimme päättäneet levittää kansalle, kapsäkeissä meillä oli omiksi eväiksemme Fosterländskt Album, Joukahainen, Ljungblommor, Lärkan ja muut painosta äsken ilmestyneet tuotteet, puhumattakaan siitä vanhemmasta kirjallisuudesta, jota olimme ahkerasti päättäneet lukea.

Ensi kertaa nyt lähdin kotoani lentoon maailmalle, tutustumaan omaan maahani ja sen kansaan ja kieleen. Ilma oli kaunis, luonto vehmaimmassa kevätkesän puvussaan enkä ollut vielä täyttä yhdeksäätoista vuotta, — luonnollista siis oli, että tunsin itseni vapaaksi ja innostuneeksi.

Seuraavana aamupäivänä saavuimme Porvooseen. Katselimme kaupunkia ja sen merkillisyyksiä, Linnamäkeä, vanhaa, historiallista kimnaasirakennusta y.m. ja tapasimme Nestor Tallgrenin, toisen "Leivon" toimittajista, joka, ennen tehdyn sopimuksen mukaan, sieltä seuraisi meitä Leppävirroille, jossa hänen isänsä oli ollut pappina ja jossa hänellä vielä oli omaisia. Tämä toveri ei kumminkaan tahtonut lähteä eikä päästää meitä Porvoosta, ilman että olimme nähneet kaupungin suurimman merkillisyyden, Runebergin. Ollen Porvoon lukion entinen oppilas ja Runebergin oppilas oli Tallgrenista varsin sopivaa käydä hänen luonaan. Me toiset pidimme kyllä rohkeana ja röyhkeänäkin lähteä näin vaivaamaan runoilijaa, mutta ujous sai väistyä oman halun ja ystävän kehotusten tieltä.

Menimme siis kaikin kolmen iltapäivällä Runebergin luo. Hän ei silloin vielä asunut viimeisessä kodissaan, vaan eräässä vanhassa, harmajassa talossa muutaman poikkikadun varrella. Sydämmeni sykähti ja polveni notkahtivat, kun portista sisään astuimme. Mutta jo porstuassa tapasimme Runebergin, jonka minäkin jo hyvin tunsin; paitahiasillaan ja sukkasillaan hän tuli alakerrasta noustakseen yläkertaan. Kohta oli pelko poissa. Tätä todella suurta miestä ja runoilijaa ei kenenkään tarvinnut ujostella; siinä oli ihminen ihmistä vastassa, kenet hän liekin tavannut. Iloisesti ja ystävällisesti saattoi hän meidät yläkertaan, pieneen kammariin, jossa tarjosi tupakkaa, piippua ja sikaareja. Lähes pari tuntia hän meitä siellä luonaan piti, iloisesti jutellen yhdestä jos toisestakin asiasta ja tarjoten meille simaa. Jäähyväisiksi hän meille mielikukkiaan, kieloja, tarjosi.

Mutta paria tuntia myöhemmin, kun palasimme hautuumaalta, tapasimme sillalla taas Runebergin. Hän oli erään tuttavan seurassa kävelemässä maantielle päin, ja pyysi meidät mukaansa. Nyt oli hän erinomaisen hyvällä tuulella, nauroi ja ilveili kaikenmoista. Kun saavuimme erään tien varrella kasvavan puun luo, jossa Runebergin tavallinen päämaali oli, käännyimme takaisin. Keskustelua jatkui aina yhtä iloisesti ja sillalla seisoimme vielä hyvän hetken. Kun runoilijasta erosimme, pyysi hän meitä vielä seuraavana aamuna käymään luonaan. Kiitimme sydämmellisesti, vaan ilmoitimme samalla aikovamme lähteä matkalle jo aikusin aamulla. Sadeilma teki kumminkin tyhjäksi tämän hyvän tarkoituksemme emmekä siis voineet vastustaa haluamme sittenkin noudattaa Runebergin kutsua. Menimme aamulla hänen luokseen. Aina yhtä ystävällisesti otti hän meidät vastaan ja yhtä virkeästi hän meidän kanssamme tarinoi. Muistanpa m.m. kuinka hän silloin lausui suotavaksi, että joku nuoremmista historioitsijoistamme ottaisi tutkiakseen kaikkia niitä Ruotsin historiassa merkillisiä miehiä, jotka oikeastaan ovat olleet suomalaisia, ja siten palauttaakseen ne pois ruotsalaisilta, "jotka tahtovat meiltä kaikki riistää", kuten hän lausui. Se ajatus on kyllä sittemmin toteutettu.

Sittenkuin ilma oli selinnyt lähdimme kiireellä jatkamaan matkaamme Porvoosta, mielissämme kiitollisina niistä hetkistä, joita olimme siellä saaneet viettää.

Alkujaan olimme aikoneet matkustaa Savoon, ei tavallista tietä Heinolan ja Mikkelin kautta, vaan pitempää tietä Päijänteen länsirantaa pitkin ja Jyväskylän läpi. Niin teimmekin. Kaksissa kieseissä, joista toiset olivat kahden hengen, toiset yhden hengen istuttavat, ajoimme, kolme ylioppilasta, ilosin mielin Mäntsälän. Hollolan, Asikkalan. Padasjoen, Kuhmoisten, Jämsän ja Korpilahden kautta ja saavuimme kolmen päivän perästä Jyväskylään. Paljo muistettavaa ei näinä päivinä tapahtunut. Kuhmoisten erämaan luonto meitä ihastutti, mutta sen monet ja vaaralliset mäet, joissa kiessiemme heikot silavyöt eivät ensinkään tahtoneet kestää, eivät olleet meille mieleen. Jämsän kirkolla kävimme erään suurtilallisen. Kaarlo Juhonpoika Hinkkalan luona, joka harjoitti melkoista kauppaa ja joka oli lukenut kaikki, mitä siihen aikaan suomeksi oli luettavana ollut; hän oli todellakin valistunut mies, ystävällinen ja vaatimaton. Korpilahden kirkonkylän seudut ja näköalat sieltä olivat suuremmoisemmat, kuin olimme voineet aavistaa.

Jyväskylä oli silloin uusi kaupunki, vasta kahdeksan vuotta vanha. Siinä oli noin kolmekymmentä taloa, kaikki jotenkin yhteen tyyliin rakennetut. Kaupungin ainoa merkillisyys oli henkilö, joka jo ylioppilaana oli tavallaan kuuluisaksi tullut, nim. piirilääkäri Volmar Styrbjörn Schildt. Hän oli ollut etevimpiä niistä nuorista miehistä, jotka 1830-luvulla yliopistossa innokkaasti olivat suomenkielen asiaa harrastaneet; hän oli harjoitusväitöskirjana julkaissut Xenofonin Anabasin suomenkielisen käännöksen, oli tunnettu kirjailijanimellä W. Kilpinen ja merkillinen omintakeisen, lyhytlauseisen kirjoitustapansa sekä venyke-kirjaimiensa takia. Emme voineet Jyväskylän läpi matkustaa tätä miestä tapaamatta. Olin aina kuvitellut tätä aitosuomalaista miestä suureksi, mustaveriseksi ja karkeatekoiseksi. Sitä enemmän hämmästyin, kun näin vaaleaverisen, heikon ja hennon miehen, erittäin nuortean näköisen, vilkkaan ja koko olennoltaan lempeän ja ystävällisen. Hän meitä ilolla tervehti, riemuitsi tietysti matkamme tarkoituksesta ja niistä "Lukemisista", joita hänelle lahjaksi toimme, joi suomeksi maljamme mutta puhui muuten ruotsia, kyseli kaikkia kirjallisia, yliopistollisia ja ylioppilaiden oloja ja rientoja, pidätti meidät asuntoonsa yöksi eikä laskenut meitä pois ennenkuin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Tällainen ystävällinen vastaanotto oli meistä liikuttavaa emmekä voineet olla ihailematta tuon miehen pirteyttä ja sielun vilkkautta, joka kumminkin jo vuosikausia oli elänyt melkein kuin erämaassa, kaukana kaikista sivistysahjoista.

Jyväskylästä ohjasimme kulkumme edelleen Laukaan, Rautalammen ja Suonenjoen kautta Vehmasmäen kievariin, josta Kuopion valtamaantietä myöten käännyimme etelään päin Leppävirtain kirkolle. Rautalammella tutustuimme Toholahdessa Pentti Lyytiseen, tuohon runoja laulavaan kievarinisätään, josta siihen aikaan paljo puhuttiin, mutta jonka liukas ja vaatelias luonne ei meitä ensinkään miellyttänyt. Suonenjoen rahvaasta sain jo silloin, samoinkuin myöhemmin siellä käydessäni, hyvin hyvän vaikutuksen; olimme yötä siellä kievarissa ja kohtasimme koko rippikoulunuorison, joka silloin oli kirkolla koolla.

Leppävirtain kirkolle saavuttuamme tuli meidän hankkia sopiva kesäasunto jossakin osassa pitäjää. Itse kirkonkylään emme tahtoneet jäädä, vaikka se onkin kauniilla paikalla: siellä oli liian paljo herrasväkeä, siellä emme olisi kansan keskuudessa tulleet eläneiksi. Vihdoin meidät opastettiin erääseen entiseen herrastaloon, joka oli joutunut talonpoikain käsiin, Kopolanniemeen, sijaitseva 2 penink. kirkolta pitäjän eteläosassa, lähellä Varkautta. Sinne lähdimme, Toppelius ja minä (Tallgren matkusti Kuopioon) ja miellyimme siihen hyvin. Talossa olivat rakennukset siistit ja lisäksi oli puutarha, jossa oli lehtipuita ja marjapensaita, jäännöksinä herrasväkien ajoilta. Se sijaitsee kauniilla, pitkällä ja kapealla niemellä, joka on Unnukkaan juoksevan Kopolanvirran kiertämä. Virrassa, jota myöten suuri kulkuväylä Kuopioon kulkee, on mitä koreimpia, lehteviä saaria ja niemiä ja jo Tuneld kehuu maantieteessään sen lohirikkautta; päivän laskiessa hyppivät lohet siinä kyynärän korkeudelle veden pinnan yläpuolelle. Luonnollisesti sellainen paikka meitä miellytti. Kuulimme etäämmältä Varkauden kosken pauhun — mitäpä sen enempää olisi voinut toivoakaan!

Siellä asuimme nelisen viikkoa harjoitellen uutterasti suomenkieltä, nauttien luonnon runoudesta ja tyytyen hyvin siihen ravintoon, jota talonväki meille tarjosi. Vaihtelua ei ollut muuta kuin joskus sunnuntaisin, milloin soutaen pitkissä kirkkovenheissä käytiin kirkolla, taikka kun Taipaleen kanavalla ja Varkauden tehtaassa pistäydyttiin. Tämä tehdas oli silloin vielä hyvin alkuperäisessä tilassa. Sen omistaja, E. J. Längman, asui vaatimattomasti matalassa yksikerroksisessa rakennuksessa; kävimme hänen luonaan ja meitä kohdeltiin siellä erinomaisen kohteliaasti, mutta emme silloin vielä osanneet aavistaa, että tälle omituiselle hajamieliselle miehelle sekä Suomen että Ruotsin kansa tulisi olemaan ainaisessa kiitollisuudenvelassa.

Jo matkalle lähtiessämme olimme tietysti päättäneet käydä Kuopiossa, Savon pääkaupungissa ja Suomen senaikuisessa toisessa kirjallisessa kaupungissa. Kauan kumminkin maltoimme olla sinne menemättä; odotellen jotakin erityistä, sopivaa aikaa siellä käydäksemme. Ja sellainen tilaisuus tarjoutuikin. Muutamana päivänä heinäkuun puolivälissä saapui luoksemme eräs niistä monista ylioppilaista, jotka oleskelivat Savossa samassa tarkoituksessa kuin me, toi terveisiä Kuopiosta, puhui sen kauniista neitosista, kertoi, että joukko ylioppilaita parastaikaa oli siellä koolla ja kuvasi sen elämän erinomaisen hauskaksi. Silloin me emme malttaneet enää viivytellä. Seuraavana aamuna istuimme kyytirattailla ja ajoimme tuon 7-8 peninkulman matkan Kuopioon.

Sinne saavuimmekin todella iloiseen hetkeen. Tapasimme siellä noin tusinan iloisia yiloppilastuttaviamme, niiden joukossa savolaisten nuoren kuraattorin, tuon aina pirteän Herman Kellgrenin, matkatoverimme Tallgrenin, pari muuta helsinkiläistä ja joukon kuopiolaisia. Uusi ja arvokas tuttavuus oli meille Aug. Ahlqvist, silloin pulska, 18-vuotias nuorukainen, katse miehevä ja rohkea. Hän oli edellisenä vuonna suorittanut ylioppilastutkinnon, mutta senjälkeen oleskellut Kuopiossa, jossa hän jo A. Oksasen nimellä oli tullut tunnetuksi Runebergin y.m. runoilijain teosten suomentajana, joita suomennoksia hän oli julaissut Saimassa, sekä pienen "Geografian eli Maanoppaan" tekijänä, joka teos oli ensimmäinen suomenkielinen maantiede. Toveriemme kautta jouduimme pian kaupungin seuraelämään ja heti ensi päivinä meitä pyydettiin tanssiaisiin ja aamupäiväkesteihin, joilla senaikuiset Kuopion herrasväet ja erityisesti "kylpyseura" huvitteli. Kuopion neitoset olivat siihen aikaan kauneudestaan kuuluisat, ja me saimme nyt huomata tuon huhun todeksi. Sellaisessa seurassa vilkastui arinkin nuorukainen: kaikkien mielissä kuohui iloa. Milloin naisseuraa ei ollut, silloin paikkakunnan nuoret miehet pitivät meille kestejä suositellakseen meille seutuaan. Milloin teimme retken yhtäälle, milloin toisaalle Kuopion kauniiseen ympäristöön. Siten oli huvimatkoja Kelloniemeen, Julkkulaan, Lahdentakaan y.m. ja näillä matkoilla oli punssi hyvin tärkeä eväs. Jokainen rupesi tuon iloisen mielialan vaikutuksesta laulajaksi ja kestit päättyivät tavallisesti kesäyön valossa pidetyillä serenaadeilla ja laulumarsseilla pitkin kaupungin katuja. Ylioppilaslauluja tietysti laulettiin ja väliin pistettiin tanssiksi kaupungin suurella torillakin, jossa ei siihen aikaan vielä ollut mitään istutuksia. Vallatonta ja vilkasta oli se elämä. Saatoimmepa kehasta, että paitsi pääkaupunkia, mikään Suomen kaupunki ei ollut saanut nähdä niin iloista ylioppilaselämää.

Mutta eipä ainoastaan meidän iloinen ylioppilaslaulumme noihin aikoihin valanut kuopiolaisten mieliin eräänlaista juhlatunnelmaa. Siihen oli muutakin vaikuttamassa. Tiedettiin, näet, että kaupungin suurin mies, Saiman toimittaja rehtori Joh. Vilh. Snellman oli salakihloissa erään kaupungin neitosen kanssa ja että tuo kihlaus aivan niinä päivinä julaistaisiin.

Meille, matkustaville ylioppilaille, oli tietysti mieluinen velvollisuus käydä Snellmanin luona. Monta kertaa olimme jo, toverini ja minä, tavotelleet häntä kotoaan, mutta turhaan. Vaan aikasin aamulla heinäk. 21 p:nä, kun me tuskin olimme vuoteiltamme nousseet, avautui ovemme ja sisään astui itse rehtori Snellman. Tunsin hänet ulkonäöltä jo ennestään; usein oli hän dosenttina ollessaan käynyt kotonani ja ne toverini, jotka olivat lyseon ylimmillä luokilla, olivat kyllin kertoneet tuosta peljätystä opettajastaan. Nyt hän tuli luoksemme hienossa puvussa ja veitikkamaisen näköisenä, esitteli itsensä, kertoi kuulleensa, että me olimme käyneet häntä tapaamassa, sekä pyysi meitä pitoihin Harjulaan samana päivänä klo 3:ksi: kokoonnutaan apteekkari Wennbergin talossa, jonne te kai osaatte, lisäsi hän puoleksi naurahtaen. Me riemusta punastuimme ja nöyrästi kiitimme ja hetken kuluttua hän läksi, jättäen meidät pukeutumaan. Mitkään kutsut eivät koskaan vielä olleet minua niin riemastuttaneet kuin tämä. Pyysihän itse suuri Snellman meitä kesteihin, jotka hän vietti Johannan päivän kunniaksi ja ehkä kihlautumisensakin johdosta Jeanette Wennbergin kanssa, jonka lempeä naisellisuus, soinnukas ääni ja leikkisä, miellyttävä käytös oli minua ihastuttanut melkein yhden verran kuin Snellmanin ylevä henki ja miehevä toimeliaisuus. Sellaista onnea en ollut osannut uneksiakaan.

Määrätunnilla saavuimme Wennbergin taloon, jonne kaupungin koko seurapiiri, vanhat ja nuoret, kuvernööristä lähtien, oli kokoontunut. Kahvit juotua lähdettiin, useimmat jalan, Harjulaan, joka on parin virstan päässä kaupungista. Siellä soitto kajahtaa ja tanssin alottaa isäntä Snellman itse. Kun muutamia katrilleja oli tanssittu, pyysi isäntä vieraansa pihalle rakennettuun lehtimajaan, jossa hän, fanffaarit soitettua ja samppanjalasi kädessään, piti puheen miehen ja naisen velvollisuuksista ja esitti maljan — "neiti Wennbergille". Vilkkaasti se malja tyhjennettiin. Hetken kuluttua esitti Snellman uuden maljan "kaikelle kauniille, mitä maan päällä on, kirkkaalle taivaalle, säteilevälle auringolle j.n.e. ja kauniille naissilmille. Sen maljan esitän — Kuopion nuorille naisille". Sitten taas tanssittiin ja syötiin illallinen ja laulettiin; ensiksi lauloivat ylioppilaat, sitten nuoret neitoset ja lopuksi kaikki yhdessä. Kun lopuksi kiitokseksi olimme tuolilla nostaneet Snellmania, pyysi hän meitä myöskin nostamaan erästä neitosta, jonka nimeä hänen ei tarvinnut mainita, mutta "niin varovasti, niin varovasti." Silloin riemuten nostimme myöskin Johanna Wennbergin soinnukkaan hurraan huutaen — ja varovasti sen teimme. Vähitellen lähdimme palaamaan kaupunkiin, ja iloista se paluumatkakin oli. Naiset kävelivät edellä ja herrat jälestä tomuisella maantiellä, väliin juostiin, väliin tanssittiin ja maantie pölisi avaralta. Kaupunkiin vihdoin saavuttuamme saatoimme päivän sankarittaren ensiksi hänen kotiinsa ja jäähyväiset lausuttiin laulaen ja hurraten. Muutamia muita neitosia saatettiin niinikään kotiin.

Mutta Snellman, joka kenties oli iloisin koko joukosta, ei vielä meidän nuorten parista eronnut. Hän väitti nuortuneensa kymmenen vuotta kun näin ylioppilaiden joukkoon taas oli joutunut ja hän pyysi meidät ensiksi Viikin hotelliin sekä vielä sittenkin, kun hänen morsiamelleen vielä serenaadi oli pidetty, omaan kotiinsa. Siten iloiten ja laulaen vietettiin melkein koko yö, — vakaviakin sanoja kumminkin sekaan puhuttiin. Ja kestit päättyivät sillä, että Snellman seuraavaksi — taikka samaksi — päiväksi kutsui meidät kaikki kotiinsa aamiaiselle. — Sitä aamiaista kesti iltaan saakka. Snellman oli yhä yhtä iloinen, me toiset samoin. Monet ilveet siellä keksittiin. Niinpä esitti Snellman itse meille siellä kuuluisan koiransa, Toverin, joka paitsi muita temppuja osasi isäntänsä käskystä, käpälä kärsällä, osottaa "miten professorit miettivät palkankorotuksiaan." Mutta kaiken tämän pilan kesken rupesi Snellman vähän väliä puhumaan jotakin vakavaakin, jopa hyvinkin vakavaa. Hän kertoi taisteluistaan puutteita vastaan elämänsä eri aikoina; kerran hän rupesi, samaan tapaan kuin Saimassa, moittimaan meitä ylioppilaita puuttuvasta vakavasta isänmaanrakkaudesta ja kyvyttömyydestä kieltäytyä yhteiseksi hyväksi. Vaan seuraavana hetkenä hän taas oli lempeä ja lauhkea: esitti lämpösin sanoin maljan Kellgrenille, puhui Ahlqvistista kuin maan parhaasta toiveesta, kehui Tallgrenin runolahjoja j.n.e. Varmaa on, että hän taisi sekä hivellä että puistella nuoria sydämmiä ja että ilon maljoja juotaessa monelta kuuma kyynelkin vierähti.

Vielä muutamia päiviä myöhemmin saimme me ylioppilaat olla Snellmanin seurassa. Hän väitti tarvitsevansa palstantäytettä Saimaan ja kehotti meitä kirjoittamaan jotakin hauskaa. Me päätimme kirjoittaa runoja valmiisiin loppusointuihin ja meille annettiin kaikille muutamia säikeitä täytettäviksi. Siten kokoonkirjoitetut värssyt julaistiinkin Saimaassa (1845 n:o 30) otsakkeella "Ylioppilasten impromptuja Laulun jumalattarelle" ja esipuheeksi niille kirjoitti toimitus uutisen, että joukko "helsinkiläisten laulunjumalatarten poikia on saapunut tähän osaan maata perin isänmaallisissa tarkoituksissa oppia tuntemaan maata ja sen kieltä" ja että he "luultavasti pitääkseen ruotsinkieltäkin muistissaan olivat harjoitelleet hienostelurunojen sepitystä seudun nuorten naisten johdolla"; siksi he nyt näiden runojen kautta tahtoivat todistaa, että laulunjumalattaret vielä saattoivat heidän uskollisuuteensa luottaa.

Saman päivän iltana olimme koolla ystävämme, Er. Karstenin luona Lahdentakana, Siellä pisti jollekulle päähän perustaa jonkunlainen uusi yhdistys, jolle Snellman, muistaakseni, ehdotti nimen "Pro Muntris Nunibus" (hilpeiden kasvojen yhdistys). Ehdotus hyväksyttiin; Edvard Strömberg,[13] jonka pohjaton kyky pitää leikillisiä puheita oli seurojamme enin vilkastuttanut, valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi; varapuheenjohtaja ja muut toimimiehet valittiin myös ja seuran kunniajäseneksi pyydettiin Snellman. Siksi illaksi tämän seuran perustamisesta oli meille suurta iloa eikä sillä mitään pitempiaikaista oltu tarkoitettukaan.[14]

Vaan meidän oli jo aika lähteä Kuopiosta ja sen juhlista. Snellman oli kyllä eräänä päivänä ehdottanut, että me jäisimme vielä kolmeksi viikoksi Kuopioon lukemaan filosofiaa hänen edessään ja suomea Ahlqvistin johdolla. Tästä ehdotuksesta ei kumminkaan totta tullut. Toisen lukusuunnitelman laativat sitävastoin muutamat ylioppilaat. Päätimme, Kellgren, Ahlqvist, Strömberg, Toppelius ja minä lähteä elokuun alussa yhdessä Punkaharjulle, asettua siellä johonkin talonpoikaistaloon muutamiksi viikoiksi ja perustaa pienen akatemian, jossa suomea sekä muutakin vakavasti luettaisiin.

Tämä tuuma toteutui. Me kaksi Leppävirtalaista vetäysimme taas hiljaisuuteen Kopolanniemeemme, odottaaksemme siellä toisia viikon ajan. Kellgren ja Ahlqvist, joiden venheellä oli määrä saapua koko matkan Kuopiosta, antoivat meidän odottaa vähän kauvemminkin kuin sovittu oli. Vaan vihdoin kuului eräänä aamuna kolme pyssynlaukausta ja me näimme toveriemme saapuvan purjeveneellä, mukanaan kolmantena miehenä ystävämme Nestor Tallgren. Kalkkivenheessä he olivat Kuopiosta saapuneet Leppävirtain kirkolle, jossa olivat pitäjän lukkarilta saaneet lainaksi oikean purjesluupin — sellaiset olivat siihen aikaan hyvin harvinaisia Saimaan vesillä — kulkeakseen Savonlinnaan, josta Tallgrenin oli määrä tuoda se takaisin. Viipymättä me kaikin noustiin sluuppiin; talosta otimme miehen mukaan avuksemme.

Siitä tuli ilonen vesimatka, joskin sillä oli pienet harminsakin. Sluuppi oli huono, vanha ja vuotava, niin että yhden miehen myötään täytyi vettä mättää. Saimaan kulkuväyliä ei vielä oltu viitotettu ja Eklundin Suomen kartta oli meidän ainoa merikorttimme. Oli lakkaamaton vastatuuli ja risteillä täytyi siis vesistöissä, joissa kuinka tarkoin lie koetettukaan kiviä katsella, aivan myötään karahdettiin salakareille. Venhe oli kehno eikä yhtään tottunutta merimiestä ollut sitä hoitamassa: Kellgreniin me toki luotimme, hän oli sukkela ja nopsakka kaikenmoisissa elemänvaiheissa. Nopeasti ei siis retkemme kulunut Haukiveden selkiä ja salmia pitkin. Neljä vuorokautta sitä matkaa kesti. Yötä olimme kerran eräässä torpassa, toisen kerran purjeesta tekemässämme teltassa, kolmannen yön vietimme Rantasalmen pappilassa eikä ruokaa eikä ilonpitoa puuttunut. Eväitä saimme kievareista, herrastaloista ja talonpoikaistaloista. Mutta lopuksi me siihen sittenkin kyllästyimme ja kun vastatuuli yhä kiihtyi, nousimme Putkisalon rannassa Rantasalmella maihin, heitimme hyvästit Tallgrenille ja jatkoimme kyytikärryillä matkaamme Savonlinnaan.

Katseltuamme Savonlinnan kaupunkia sekä ihailtuamme vanhaa Olavinlinnaa — joka siihen aikaan valitettavasti oli venäläisten sotilasvanhusten kasarmina — matkustimme edelleen Punkaharjulle. Minuun vaikutti tämä kaivattu harju ensi näkemällä enemmän ihmettelyä kuin ihailua. Punkaharju oli silloin äsken ruununpuistoksi ostettu eikä hotelli, taikka metsänvartijanasunto, joksi sitä ensin kutsuttiin, ollut vielä valmis. Ajoimme hiljaa pitkin koko harjua Punkasalmen lauttauspaikalle ja soudatimme siitä itsemme ja tavaramme Kauvoniemen kylään, joka on puolen virstan päässä lossista.

Tähän kylään oli pientä akateemista siirtolaamme neuvottu. Helposti siellä asunnon saimmekin kahdessa vauraassa talossa, jotka olivat puolen virstan päässä toisistaan: toinen oli pulskan lautamiehen Kososen talo, toinen samannimisen, kirjallisuutta viljelevän pitäjänmakasiinin hoitajan, joka oli edellisen setä. Toiseen taloon asettuivat Kellgren, Ahlqvist ja Strömberg, toiseen Toppelius ja minä. Aterioita söimme yhdessä: kolmena päivänä perättäin yhdessä talossa ja sitten kahtena toisessa. Jalosti kilpailivat molemmat emännät tarjotakseen meille yhä maukkaampia ruokia: siten ruoka päivä päivältä parani ja me elimme oikein pulskasti. Kellgren piti meille kolmesti viikossa oikeita luentoja Suomen kieliopista Castrénin edellisenä syksynä Helsingissä pitämäin luentojen mukaan. Ahlqvist korjasi suomalaisia kirjoitusharjoituksiamme ja suomenteli sillävälin Runebergin Idyllejä ja ja Epigrammeja, jotka sitten jouluksi nimellä "Runoelmia J. L. Runebergiltä" ilmestyivät painosta. Kun me väsyimme työhön ja ilma oli kaunis, lähdimme selän yli Punkaharjulle, ihailimme sitä sekä auringon että kuun paisteella, huvittelimme monella tavalla ja toimme joskus palatessamme kotiin joitakuita heinäsorsia, joita pyssymiehemme olivat saaneet ammutuiksi.

Siten me viisi miestä siellä yhdessä vietimme täyteensä kolmen viikon ajan unhottumattoman hauskaa elämää. Hauska keskeytys oli, kun eräänä päivänä kaikkien meidän yhteinen, omituinen ystävämme Sakari Sakarinpoika (Cajander) tuli luoksemme, mukanaan nuo kolme runoniekkaa Pietari Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka. Loistavin kasvoin saapui Sakarinpoika nyt Karjalasta, jonne hän oli matkustanat tuomaan nuo kolme kansanrunoilijaa Helsinkiin. Herännyt harrastus kansanrunoutta kohtaan oli näet monessa synnyttänyt halun saada lähemmin tutustua noihin moniin suomalaisen kansanrunouden edustajiin ja lahjakas pietarilainen maalari Buhovski, joka oleskeli Helsingissä, odotteli heitä siellä saadakseen maalata heidän muotokuvansa. Matkalla tahtoi Sakari hieman levätä meidän luonamme — hän tunsi olopaikkamme — ja siitä olimme hänelle kiitolliset. Kokonaisen pitkän illan sekä seuraavan aamun saimme kuunnella oikeata runonlaulantoa. Kanteleen säestyksellä he osaksi vuoron päältä lauloivat omatekoisia laulujaan, osaksi taas yhdessä — pistivät hakan toisehen hakahan — Kalevalan lauluja ja muita. Erittäinkin minua miellytti Kylmäläisen lempeä, suloinen laulu. Runoniekat jatkoivat sitten matkaansa Helsinkiin, jossa viipyivät pitemmän ajan ja olivat suuren huomion ja pitkäin sanomalehtikirjoitusten esineenä.

Elokuun viime päivänä hajaantui meidän Punkaharjunsiirtolamme. Toisessa talossa asuvat toverit matkustivat silloin Karjalan kautta Kuopioon, Toppelius ja minä viivyimme vielä pari viikkoa Kouvonniemessä. Siellä kävi Carl Collan ja eräs toinen ystävämme, Aleks. Roos Viipurista, meitä tervehtimässä, ja yhdessä sitten kaikin lähdimme Imatran kautta, jonka silloin ensi kerran näin, Viipuriin. Siellä käväistiin vain Monrepoota katsomassa ja sateisessa syysilmassa jatkettiin sieltä kärryillä matkaa Helsinkiin, jonne saavuimme tasan kolmikuukautisen poissaolon jälkeen.

Terveenä ja mieleltäni pirteänä, niinkuin yhdeksäntoistavuotias voi olla, saavuin rakkaaseen Helsinkiini. Olin oppinut tuntemaan suuren osan isänmaatani, saanut nähdä useita sen ihanimpia ja merkillisimpiä paikkoja, oppinut ainakin jonkunverran sen omaa kieltä, tehnyt tuttavuutta monen sekä vanhemman että nuoremman maan parhaan pojan kanssa; — tunsin mieleni rohkeaksi ja reippaana olin valmis elämän taisteluun käymään. Suru ei painanut, ei edes siitäkään, että "viikset vaan sais kasvamaan."

* * * * *

Raitis, vilkas, nuortea elämä oli, kuten edellä olemme nähneet, syntynyt sanomalehdistössä, kirjallisuudessa ja ylioppilasmaailmassa 1840-luvun puolivälissä. Mutta valtiollinen taivas rupesi yhä entisestään synkistymään.

Pietarissa olivat Suomen kohtalot kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin käsissä, joka nautti keisari Nikolain suurinta luottamusta. Uusi ministerivaltiosihteeri, kreivi Armfelt, oli aluksi varovainen eikä uskaltanut vielä koettaakaan saada tahtoaan kuuluville. Kenraalikuvernöörin sijainen Helsingissä Thessleff oli siivo ja merkitystä vailla kuten ainakin; hän oli sitäpaitsi jo vanha. — Senaatissa piti yhä voimakkaalla kädellä hallintoa L. G. v. Haartman. Ostamalla 1842 erinomaisen salaperäisesti Anjalan tilan Suomen valtiolle ja lahjoittamalla sen sukutilaksi ruhtinas Mentschikoffille oli Haartman varmaksi lujentanut vaikutuksensa tämän luona — ja ehkä myöskin kiinnittänyt ruhtinaan lujemmin Suomeen — ja hän saattoi siis, melkein paikallisena itsevaltiaana, yksin edustaa hallituksen isällistä huolenpitoa maan ja kansan parhaasta ja talossaan Elisabetintorin varrella vastaanottaa kumartajain vapisevia joukkoja. Rahamuutoksensa ja taloudelliset suunnitelmansa saattoi hän siis melkein yksinvaltiaasti toteuttaa. Sittenkuin vero-, raha-, pankki-, ja tulli-reformit olivat toteutetut, osoitti hän suurinta huomiotaan teollisuuden edistämiselle ja kuolemattomaksi suurtyökseen saattoi hän syystä sanoa syysk. 21 p:nä 1844 allekirjoitettua päätöstä Saimaan kanavan rakentamisesta. — Haartmannia vastaan koetti Elisabetintorin toisella puolella asuva, lopulleen kallistuva Klinckowström vielä viimeisiin asti säilyttää ruhtinaan luona nauttimataan suosiota ja vaikutusta. Jos ei hän muuta kyennyt, niin koetti hän ainakin parhaansa mukaan kuvata ruhtinaalle vaaralliseksi Saimaa, fennomaniiaa ja muita aaveita ja näissä kauniissa pyrinnöissään hän todellakin onnistui. — Eräs Klinckowströmin henkiheimolainen, vaikka nuorempi Mentschikoffin suosikki, parooni Casimir v. Kothen, rupesi myös jo osoittautumaan vaikutusvoimaiseksi. Oltuaan kenraalikuvernöörin kanslian päällikkönä siirrettiin hän 1844 Viipurin läänin kuvernööriksi, päästäkseen siellä tilaisuuteen kehittämään valtiomies- ja hallintomies-taipumuksiaan. Rutto oli hän toimissaan, uskoi vahvasti omaan itseensä, luotti ruhtinaan suosioon ja tämän kansliapäällikön, venäläisen C. Fischerin ystävyyteen, joka mies hyvin paljo sekaantui Suomen asioihin. Ja noihin ominaisuuksiinsa nojaten halveksi v. Kothen lakeja ja olevia oloja ja toteutti niistä huolimatta kaikenmoisia tuumia, jotka hänen päässään olivat syntyneet. Aristelematta hän siten ajoi hataroita päähänpistojaan, vailla muuta päämaalia kuin halua loistaa suurena ja mahtavana valtiomiehenä, mutta hän sekausi yhä pitemmälle noihin omatekoisiin sokkeloihinsa. Sellaisen luonteen kasvava vaikutus ei voinut olla mieliä huolettamatta. Kothenin ensimmäisiä merkkitekoja oli Saima-lehden lakkauttaminen v:n 1846 lopussa, — sitä tekoa pidettiin yleensä hänen ansionaan. Ja samanlaisia tapauksia seurasi sitten useampia.

Eipä ihme, jos näköpiiri tuntui pilviseltä.

Kotikaupunkini Helsinki edistyi nuoruuteni aikana monessa suhteessa tasasesti ja varmasti. Aivan nopeaa se edistyminen tosin ei nytkään ollut. Väkiluku ei tavallisesti lisääntynyt kuin pari sataa henkeä vuodessa ja se oli 1840-luvun lopussa tuskin ehtinyt vielä yli 20,000:n. Kaupungin uudestaan rakentaminen ja kaunistaminen edistyi miltei hitaammin kuin edellisellä vuosikymmenellä. Välttämättömimmät julkiset rakennuksethan olivat jo suurimmaksi osaksi valmiit ja samoin olivat jo tärkeimmät katu- ja järjestelytyöt suoritetut. Mutta täydelleen ei toki seisauksissa oltu. Suurimmista 40-luvulla suoritetuista järjestämistöistä ovat mainittavat Henrikinkatujen väliset esplanaadit, Pohjoissataman rakentaminen, Katajanokan kanavan valmistaminen, joka avattiin liikkeelle 1847, j.n.e. Jalkakäytäväin kivitykseen ruvettiin maistraatin määräyksen mukaan v. 1846 käyttämään n.s. Räävelin vuolukiveä; ja samoihin aikoihin saatiin ajotie Töölön lahden ympäri valmiiksi. — Julkisista rakennuksista oli Nikolainkirkko vielä kesken; vuosina 1845 ja 46 siihen rakennettiin sivutornit ja tapulirakennukset ja samoihin aikoihin siihen urut hankittiin. Yliopiston kirjastorakennus sisustettiin vuosina 1843-44, n.s. uusi klinikka rakennettiin samana vuonna ja anatomialliset sekä kemialliset opintorakennukset Fabianinkadun varrella valmistuivat 1846. Entisen Heidenstrauchin talon uudestaan rakentaminen ja järjestäminen keisarilliseksi palatsiksi päättyi 1843 ja samoihin aikoihin valmistui vahtitalo sekä siihen kuuluvat keisarilliset tallirakennukset. Jotenkin samoihin aikoihin rakennettiin senaatintaloon lisäksi koillinen siipirakennus ja vähän myöhemmin kaartin kasarmiin uusi sivurakennus. — Yksityinen rakennusyrittelijäisyys jatkui tyyneesti ja tasasesti. Kaivopuistossa syntyi n.s. kylpylaitoksen etukaupunki, Punavuorille ja Kämpille päin jatkettiin rakennuksia yhä pitemmälle, uusia taloja rakennettiin uusien Henrikinkatujen varsille sekä niiden ja "lammen" väliselle puutarhapellolle, samoin Esplanaadinkadun ja Aleksanterinkadun varrelle. Useat suurehkot kivitalot Kauppatorin sekä Uniooninkadun varrella ovat tällä ajalta, 40-luvun jälkimäiseltä puoliskolta. Salaneuvos Walleenin rakennuttama Hagasundin huvila syntyi samoihin aikoihin kaupungin edustaa kaunistamaan.

Toimeliaisuus liikemaailmassa ei kumminkaan ollut aivan suuri. Sen voi päättää siitäkin, ettei, tilaston mukaan vuodelta 1844, Helsingissä ollut kuin 5 osakeyhtiötä, ja niistäkin meni kaksi heti seuraavina vuosina vararikkoon.

* * * * *

Toimeliaasti, joskaan ei taloudelliseksi voitoksi, hoidettiin Ulrikaborgin kylpyhuoneyhtiötä. Tämä laitos oli täydessä kukoistuksessa koko 40-luvun ja 50-lukuakin aina itämaisen sodan aikoihin saakka. Suurin joukoin siihen joka kesä saapui vieraita Venäjältä ja omasta maastakin. Näiden vierasten pitkiä nimiluetteloja sekä asuntoluetteloja julkaisi eri lisälehdissä H:fors Tidningar, tehden selkoa heidän arvonimistään; siinä on ruhtinattaria, kenraaleja, sala-, valtio- y.m. neuvoksia, kaikenarvoisia virkamiehiä sekä upseereja, kunniaporvareita y.m. Nouseva Kaivopuiston etukaupunki ei hetikään riittänyt asunnoksi näille kaikille; kylpyvieraita majoitettiin kaikkiin kaupunginosiin, etäisimpiinkin. Kaupunkilaisilla oli heistä hyvää rahanansiota. Helsinkiläiset oppivat pian korottamaan vuokriaan eikä ollut harvinaista, että vuokralainen sai kesäajalta asunnostaan enemmän, kuin hän koko vuodessa maksoi talonomistajalle. Varsinkin oli se aika kultainen teollisuustuotteiden ja loistotavarain kauppiaille; tullisuhteet vaikuttivat, että tavarat olivat Helsingissä huokeammat kuin Pietarissa, Myymälät olivat ostajia täynnä ja aamusta iltaan saivat kauppiaat apulaisineen levitellä silkkikankaitaan ja muita muotiesineitään ruhtinattarille ja kenraalin rouville, joiden vaunut ulkopuolella odottivat noita kallishintaisia ostotavaroita.

Kaivopuistoon keskittyi kaupungin koko elämä kesäiseen aikaan. Sen itäiseen osaan rakennettiin huvila toisensa jälkeen. Ruhtinatar Jusupoff rakensi 1842-43 göötiläistyylisen huvilansa, jonka hän nimitti Rauhanniemeksi ja jossa hän monet kesät hiljaisuudessa asui kasvavan poikansa kanssa, joka nyt joku aika sitten on kuollut Venäjän rikkaimpana miehenä. Samoihin aikoihin nousi puistoon tuo kaunis, ritariaikoja muistuttava "Kalliolinna", jonka asessori, tri J. Rabbe rakensi. Tämän lämpösen isänmaanystävän, uutteran virkamiehen ja lahjakkaan muinaistutkijan nimeen yhtyy Ulrikaporin loistavin aika. Sillävälin kuin hänen ystävänsä, enin käytetyt toiset lääkärit, Törnroth, Sjöman, Arnell ja v. Willebrand y.m. hoitivat koti- ja ulkomaisten kylpyvierasten terveyttä, hoiti Rabbe, josta 1842 oli tullut kylpylaitoksen intendentti, suurimmalla innolla ja kyvyllä sen hauskuutta. Ilonen ja leikkisä hän oli luonteeltaan, mutta myöskin pelottavan ankara ja päättäväinen, kun niin tarvittiin. Ja aina hän oli aikusin ja myöhän saapuvilla valvomassa järjestystä. Rabbe on itse eräässä puolittain leikkisässä kertomuksessa laitoksen toiminnasta selittänyt, miten hän asemansa käsitti. "Intendentin toimesta on", kirjoitti hän, "tullut tärkeä ministeripaikka, jonka tehtävänä on sovittaa sekä itä- että länsimaisen sivistyksen eri harrastukset. Intendentille on, paitsi varsinaista virkaansa, tullut velvollisuudeksi olla isäntänä myöskin kylpylaitoksen tanssiaisissa sekä yleensä huolehtia kylpyvierasten hauskuudesta, siten edistääkseen laitoksen kukoistamista. Mutta juuri senvuoksi on tärkeää, että laitoksen intendentti osaa useampia ulkomaan kieliä. Myöskin häneltä vaaditaan iloista luontoa ja seurustelutaitoa. Usein tässä virassa vielä sattuu seikkoja, jotka edellyttävät kekseliäisyyttä ja itsensähillitsemiskykyä."

Kaivohuoneelle, sen aamu- ja iltakonsertteihin, sen tanssiaisiin ja muihin huveihin turvautuivat kaupunkilaisetkin alinomaa, kun kesiään kaupungissa viettivät. Siellä oli tavallisesti jotakin uutta ja hauskaa nähtävänä ja kuultavana, ellei itse tahtonutkaan ilojen pyörteeseen antautua.

"So leben wir alle Tagen", kirjoitti Hels. Tidn:ein kronikoitsija heinäkuun lopulla 1846. "Aamusilla kokoontuvat kaikki kaupungin merkkihenkilöt Kaivohuoneelle. Kylpyvieraat, joiden lukumäärä nyt on 200 (viimeksi tulleet ovat saapuneet Irkutskista asti Siperiasta) juovat vähinerin kivennäisvesiään ja kävelevät sillävälin salissa ja puistossa. Muut nauttivat virvokkeita tilavalla kuistilla taikka puutarhassa ja kaikki kuuntelevat mielihyvällä soiton säveleitä. Yhtäällä, pöydän ääressä, pelataan preferanssia, toisaalla pyörivät keiliradan pallot jyristen ja keilinnostajan ääni kuuluu, kun hän huutaa 'kahdeksan kovaa'. Joukko herroja ja naisia kävelee rantaan, valkosten uintitelttain luo, josta toiset astuvat vastaan, kasvot raikkaan veden tuoreutta kertoen. Niin kuluu aamupäivä. — Klo 2 tavataan samat ihmiset päivällisissä, joko Seurahuoneella taikka Kaivohuoneella. Kaunissointuinen orkesteri soittaa. Toimeliaat edeskäyvät kantelevat vateja, lautasia, pulloja ja laseja: samppanjakorkit paukkuvat, soiton säveliin sekaantuu puhuvain surina. Jos hyvin käy, päättyy päivällinen kahdessa tunnissa: ellei, kestää sitä tunnin tai puolen lisäksi. Sellaiset ponnistukset rasittavat vankimpiakin miehiä. Täytyy ottaa päivällisunet ja sitä varten nyt erotaan. Jos on sunnuntai- tai keskiviikkoilta, tavataan taas kylpytansseissa. Siellä tanssitaan, nauretaan, juodaan, syödään, ihaillaan niitä monia kauniita kasvoja, joita kesä on tänne houkutellut, — lyhyesti, pidetään lystiä. Ja ellei se sattumalta huvita, silloin mennään näytäntöjä katsomaan. Herran päiviä täällä Helsingissä vietetään. Se on hetken elämää; samppanjan ilo ei huomisesta tiedä mitään." — Vähän myöhemmin samana vuonna kirjoitti sama lehti: "Kaikenlaisia huveja on joka päivä kaupungin viereisissä ravintoloissa ja Suomen männyt ja harmajat kalliot katselevat vakavina tätä huimaa menoa."

Näistä kuvauksista voi saada käsityksen siitä elämästä, jota Helsingissä kesäaikaan vietettiin ja jonka keskipisteenä Kaivopuisto oli.

* * * * *

Mainitsin edellä myöskin Kaisaniemen. Kaisaniemeä ei voikaan unhottaa, kun puhutaan Helsingin huveista 1840-luvulla. Kaivopuisto ja Kaisaniemi olivat pääkaupungin keuhkot, joiden kautta se elämäniloaan hengitti. Kaisaniemi oli, voisi melkein sanoa, kansallisten, Kaivopuisto kansainvälisten huvien keskus. Mutta kun Kaivopuistossa elämä kesän kuluttua sammui, jatkui sitä Kaisaniemessä läpi vuoden. Siellä oli ylioppilailla iloiset huvinsa, siellä osakuntajuhlat melkein kaikki vietettiin, siellä pidettiin väittäjäispäivällisiä ja tutkintokestejä ja muita akateemisia juhlia. Omituinen miellyttävyyden tunne valtasi mielen, näkipä sen kesällä taikka talvella. Emäntinä sitä kauan hoitivat Katarina Wahllund ja Emilie Myhrman. Kun ravintola sitten joutui toisiin käsiin, niin se herätti melkein surua. Tuota mielialaa koetin (syksyllä 1854) tulkita eräässä Morgonbladetin kirjoituksessa ja lainaan siitä nyt tähän, aikaa kuvatakseni, erään otteen.

Rakas oli Kaisaniemi meille kaikille, jotka siellä koskaan lienemme olleet ja kaikki siellä tietysti ovat olleet, jotka vain lienevät Helsingissä käyneet. Maan joka kulmalla on aina joku, — tuomari, lääkäri, opettaja, pappi tai muu — joka nuorena ystäväinsä seurassa on kävellyt Kaisaniemeen nauttimaan keväästä, laulusta, kahvista, ja muusta, taikka on kesäisin syönyt siellä päivällisiä, taikka talvella hankien läpi sinne kahlannut johonkin iltakestiin, taikka tutkinnon suoritettuaan rientänyt juomaan lasin ystäväinsä seurassa, taikka on ylioppilasjuhlissa siellä innostunut puheista ja maljoista ja lauluista. — — —

On melkein merkillistä, kuinka ravintola voi voittaa sellaisen, ei ainoastaan luottamuksen, vaan todellisen rakkauden kaikissa kansanluokissa, nuorten ja vanhain, ylhäisten ja alhaisten, miesten ja naisten, rouvain ja tytärten, isien ja poikien joukossa, ja voi tehdä sen, vaikka se sijaitsee Suomessa, jossa ollaan hyvin arvostelevalla kannalla.

Olipa yleisön mielestä melkein jonkunlainen viattomuuden leima tällä ravintolalla, sellainen, jommoista mikään muu ravintola maassamme ei ole saanut osakseen. Kaisaniemeen saattoi kuinka säädyllinen nainen tahansa mennä, siellä saattoivat pienet pojat rankaisematta tilata simapullon, siellä saattoi nuori mies esiintyä kuinka usein tahansa, ilman että häntä siltä pidettiin ravintolasankarina; Kaisaniemestä saattoi aviomies huoletta palata kotiinsa tarvitsematta peljätä kotiripitystä; luulenpa, että pari, kolme hyvin tunnettua nuorta naista saattoi ilman muita holhoojia Kaisaniemessä juoda kupin kahvia. — — — J.n.e.

Tätä hautapuhetta kehuttiin aikoinaan siitä, että se oikein tulkitsi yleisen mielialan. Se olkoon kylliksi sanottu vanhan Kaisaniemen kunniaksi.

* * * * *

Huveista puhuessani voin nyt siirtyä kertomaan niistä puhtaasti esteettisistä huvituksista, joista Helsingissä ylioppilasaikoinani saatiin nauttia.

Mitä näytelmätaiteeseen ensiksikin tulee, niin alkoi sillä alalla 1840-luvulla erittäin vilkas ja loistoisa aika. Syksyllä 1840 saapuivat näet herrat Th. Hornicke ja J. Reithmeyer saksalaisen oopperaseurueen johtajina Helsinkiin, ja tuo seurue saattoi (näyttelemällä pari kuukautta Turussakin) viipyä täällä seuraavaan kesään asti. Hornicke näytteli itse aina sankarin osia oopperoissa: hän oli kuulunut Pietarin saksalaiseen oopperaan, hänellä oli miellyttävä ääni ja hän oli vielä parempi näyttelijä kuin laulaja; varmaankaan ei ole Helsingissä senjälkeen esiintynyt sellaista Don Juania, Masanielloa, Fra Diavoloa, Zampaa j.n.e. Toinen johtajista, Reithmeyer, oli jo menettänyt äänensä ja esiintyi ainoastaan sivuosissa. Mutta hänellä oli neljä nuorta tytärtä, jotka kauneudesta ja suloudesta keskenään kilpailivat. Eikä muuta tarvittu, jotta yleisö pysyi lämpimänä: varsinkin oli kaupungin nuoriso hurmaantunut. Vanhin sisarista oli primadonna, toinen lauloi altto-osia, nuorimmat esiintyivät pienimmissä osissa. Kun katseltiin tätä miellyttävää sisarryhmää, unhotettiin mielellään ne suuret puutteet, jotka esitettyjä oopperoita muuten rasittivat sekä kokoonpanon, että näyttämöllisen esityksen puolesta samoin kuin sen huonoa orkesteria. Myrskyävällä mieltymyksellä kuunneltiin siten Don Juan, Figaron häät, Sevillan parturi. Zampa, Norma, Fra Diavolo, Musta Domino, Taikahuilu, Fidelio, Fenella, Romeo ja Julia y.m. Se ei ollut vähäistä silloisiin oloihin katsoen. — Helsingistä lähdettyään tuo oopperaseurue pian hajaantui. Reithmeyerin perhe viipyi kumminkin vielä useita vuosia Suomessa, esiintyi täällä muiden saksalaisten taiteilijain konserteissa taikka tilapäisissä näytelmissä, kunnes kaikki nuo neljä sisarta kiintyivät perhe-elämään. Vanhin meni naimisiin oopperan kapellimestarin kanssa ja toinen järjestyksessä naitiin Porvooseen, jääden tri G. Wallgrenin puolisona koko ijäkseen Suomeen. — Myöskin herra Hornicke yritti vielä kerran, keväillä 1844, palauttamaan entiseen loistoonsa noita mainioita Helsingin päiviä: hän saapui tänne kahden sisaruksen Reithmeyerin ja muutamain muiden Pietarin oopperan jäsenten kanssa ja esitti täällä muutamia suuria oopperoita. Vaan hän ei ollut enää itse entisessä kunnossaan, eikä olleet hänen seuralaisensakaan. Jo kolmen viikon perästä huomasi hän viisaammaksi lähteä Suomesta pois, eikä hän sen jälkeen tänne koskaan palannut.

Tämän oopperaseurueen poislähdettyä kesällä 1841 jäi Helsinki lähes kahden vuoden ajaksi vaille kaikkia teaatterinäytäntöjä. Joskus vain oli joku tilapäinen näytäntö milloin Seurahuoneella, milloin teaatterissa. Niitä järjesti pietarilainen koomikko C. Mohr muutamain muiden saksalaisten näyttelijäin ja neitien Reithmeyerein avulla. Mainita voi myöskin, että eräs ohikulkeva pieni ranskalainen teaatteriseurue antoi täällä kaksi vaudevillenäytäntöä, joissa oli täydet huoneet ja suuri innostus.

Mutta 1843 koittivat taas paremmat ajat. Toukokuun puolivälissä sinä vuonna saapui Tukholmasta kuuluisa taiteilijapari Torsslow, joka helsinkiläisille oli tuttu käynnistään v. 1838, ja heidän mukanaan tuli koko henkilökunta Tukholman Djurgårdteaatterista. Silloin saatiin nähdä kokonainen sarja sen ajan uusia, suuria draamoja ja huvinäytelmiä, kuten Buhverin "Kardinal Richelieu", Scriben "Vesilasi" ja "Parjaus", Duman "Kean" j.n.e. ja ne esitettiin pääosiltaan hyvin ansiokkaasti. Se oli loistava, mutta valitettavasti lyhyt näytäntökausi, sillä jo kolmen viikon perästä matkusti seurue pois.

Kesällä samana vuonna esiintyi täällä vielä kolmen viikon kuluessa tukholmalainen hra Edvard Stjernström ynnä muutamia muita kuninkaallisen teaatterin näyttelijöitä, m.m. kuuluisa koomikko Sevelin. He esittivät, paitsi pienempiä kappaleita, Hugon "Hernanin" ja Molièrin "Saiturin" y.m.

Ja syksyllä samana vuonna 1843 saapui Helsingin teaatterihuoneeseen, jota kesällä oli perinpohjin korjattu, Fredrik Delandin johdolla melkein sama ruotsalainen teaatteriseurue, joka oli ollut täällä Torsslowin mukana, ja suurella menestyksellä tämä seurue nytkin esiintyi. Se, joka silloin oli nuori, muistaa näytäntökauden 1843-44 hyvin hyvästi. Kolme vuotta oli oltu ilman teaatteria ja siksi nautittiin sitä täyteläämmin. Deland, etevä koomikko, ei tosin vielä ollut maineensa kukkuloilla, eikä hänen seuralaisensa olleet ensi luokan kykyjä. Mutta oli kumminkin sellaisia, kuin herrat Broman ja Osk. Andersson sekä neidet Lindmark ja Asplund, jotka sitten pitemmäksi ajaksi jäivät Suomeen. Me nuoret olimme innoissamme, nauroimme ja taputimme käsiämme huvinäytelmille. Mutta annettiin vakavampiakin kappaleita, kuten Oehlenschlägerin "Aksel ja Valborg" sekä "Corregio", Shakespearin "Hamlet", Schillerin "Ryövärit", Delavignen "Don Juan Itävaltalainen", Kotzebuen "Ristiretkeilijät" sekä (Torsslowin mukailema) "Kustaa Vaasa" ynnä useampia pienempiä kappaleita. Helmikuussa 1844 läksi Deland seurueineen Turkuun, esiintyäkseen siellä kesään asti.

Siitä ajasta asti on Helsingissä miltei säännöllisesti joka talvi, pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluessa, ollut ruotsinkielisiä teaatterinäytäntöjä.

Talvella ja keväillä 1845 esiintyi teaatterissa Djurströmin seurue, jonka ohjelmisto kumminkin oli huononlaisesti valittu, joten teaatterissa kävi vähänpuoleisesti väkeä.

Seuraavana kesänä käväsi Torsslow taas pienen seurueen kanssa Helsingissä, antaen viisi näytäntöä, ja jo lokakuussa samana vuonna saapui tänne Fredr. Deland tutun henkilökuntansa kanssa, jossa kumminkin muutoksia oli tapahtunut. Ohjelmisto oli nyt myös uusi. Annettiinpa Shakespearin "Othellokin" ja "Don Desar de Bazono" esitettiin maassamme ensi kerran. Aug. Blanchen draamallinen kirjailijakausi oli nyt alkanut ja useita hänen huvikappaleitaan saatiin nähdä sekä ihailla Delandin koomillista kykyä niitä esittäessään. Mutta erittäin merkilliseksi tämä näytäntökausi kävi syystä, että nyt ensi kerran kotimaisia kappaleita Suomessa esitettiin. Jouluk. 12 p. 1845 näyteltiin Fr. Berndtsonin kirjoittama 2-näytöksinen laulukappale "Friarn från Åbo" (Kosija Turusta); sitä päivää pidettiin kotimaisen näytelmätaiteen syntymäpäivänä. Tuon pienen kappaleen taiteellisesta arvosta ei ollut tosin paljoa sanottavana. Mutta saatiinhan siinä kuulla tutuilla sävelillä laulettuja kupletteja, muutamia viittauksia paikallisiin oloihin, saatiin nähdä tuttu Kaisaniemen ravintola ja sen edustalla muutamia lyyryotsaisia ylioppilaita — itse kappaleen tekijääkin siellä eräs hyvin maskeerattu pitkä näyttelijä esitti — eikä enempää tarvittu. Ihastus ja kansallinen tyytyväisyys oli suuri. Kerran toisensa perästä kappale annettiin ja suosionosotukset olivat vilkkaat. Vähän sen jälkeen otti herra Deland näytelläkseen myöskin Runebergin "Maalaiskosijan": mutta sen tunsivat jo kaikki, se oli 1834 ollut Morgonbladetissa, siinä ei ollut kupletteja eikä Kaisaniemikuvia, joten tätä "kosijaa" kohtaan oltiin paljo kylmäkiskoisempia. Vielä sama seurue, ennen lähtöään täältä Turkuun helmikuussa 1846, esitti saman Berndtsonin sepustaman pienen ilveilyn "Kamreeri Tullbomin viimeiset seikkailut".

Myöskin kesällä 1846 kävi Helsingissä ruotsalaisia näyttelijöitä, kävipä kuninkaallisen teaatterin etevimpiäkin. Etevä traagikko N. W. Almlöf kävi silloin ensi kertaa Suomessa ja hän esiintyi parin viikon kuluessa "Hamletissa", "Ryöväreissä"; mukana oli koomikko Jolin, joka esiintyi muutamissa osissa kappaleissaan. Seuraavana talvikautena 1846-47 oli teaatteri Pierre Delandin hallussa, joka kerran ennenkin (1839-40) oli ollut Helsingissä. Hänellä oli eteviä näyttelijöitä mukanaan ja hänen onnistui melkein yhtä suuressa määrin kuin veljensä Fredrikin voittaa helsinkiläisten suosion. Ohjelmisto ei kumminkaan sisältänyt paljoa uutta, ja sekin oli Pariisin bulevardinäytelmäin keinotekoista laatua. Seurueen menestystä lisäsi sangen suuressa määrin kaksi uutta kotimaista kappaletta, nim. kaksinäytöksinen "Per och Pål", jonka sanat oli sommitellut Reinh. Frenckell ja musiikin R. v. Boningh, ja Berndtsonin kolminäytöksinen "Enleveringen" (Morsiamen ryöstö), johon niinikään sama Boningh oli säveleet tehnyt, mutta joka ei niin hyvin onnistunut.

Seuraavana talvena oli taas Fredr. Deland täällä ja näytteli alkuperäisiä ruotsalaisia, varsinkin Blanchen kappaleita. Dahlgrenin "Vermlänningarne" oli silloin uusi ja herätti myrskyistä suosiota. Tänäkin vuonna saatiin nähdä kaksi alkuperäistä kappaletta, nim. J. A. von Essenin "Skärgårdsflickan" (Saaristolaistyttö), joka suomalaisilla kuplettisävelillään viehätti, sekä taas F. Berndtsonin kolminäytöksinen laulukappale "I det gröna" (Luonnon helmassa), jota myös menestyksellä näyteltiin.

Syksyllä antoi saksalainen näyttelyseurue A. Kohlerin johdolla täällä parin kuukauden kuluessa pienempiä huvi- ja laulunäytelmiä, joihin usein oli sovitettu silloin 14-vuotiaan, yleisön lemmikin, Alina Frasan soolotansseja. Ja talveksi saapui teaatteriin taas vuorostaan Pierre Deland, jolle näytäntökausi nyt kävi erittäin edulliseksi. Useita kappaleita näyteltiin 4, 5 ja 6:kin kertaa. Uusista kappaleista oli huomattava Hertzin "Kuningas Renen tytär". Ruotsalaiset ilveilyt miellyttivät sentään enin. Kotimaisten kappalten lukumäärä kasvoi: N. H. Pinellon mukailema Heibergin "Kesäyö", johon säveleen oli tehnyt C. Greve, kesti kuusi iltaa. Reinh. Frenckell antoi näyteltäväksi kaksi pikku kappaletta, "Vangittu leijona" ja "Luutnantin onni", joiden lisäksi esitettiin nimettömän kotimaisen naiskirjailijan 2-näytöksinen ilveily, "Nuori kesäleski".

Moneen vuoteen ei oltu Helsingissä saatu kuulla ollenkaan oopperamusiikkia. Kesäkuussa 1849 saapui tänne vihdoin suuri saksalainen seurue hra Gehrmannin johdolla. Seuruetta oli, orkesterineen ja palvelijakuntineen, noin 70 henkeä ja se vieraili nyt täällä kuukauden, — ei enempää, vaan silloisiin oloihin se oli ilahduttavaa sekin. Joka päivä oli teaatteri täysi — kylpyvieraat olivat näet muun yleisön lisäksi sitä täyttämässä — ja mieltymys oli yleinen. Oopperan primadonna oli koko kuuluisa laulajatar, nti Krüger-Fürth, ja miespuolisia äänivaroja oli myös hyviä. Suuria oopperoita esitettiin, kuten Stradella, Lucretia Borgia, Romeo ja Julia, Fra Diavolo, Norma, Martta, Rykmentin tytär, Zampa, Belisar, "Vapaa-ampuja", "Valkonen rouva", "Undine" y.m. Tuo loistava menestys houkutteli hra Gehrmannin vielä seuraavaksi vuodeksi tänne. Ja entisten oopperain lisäksi saatiin nähdä Hugenotit, Don Juan, Lucia di Lammermoor, Robert Normandialainen, Fenella, Taikahuilu y.m. Näytäntökautta kesti kuusi viikkoa, vaan se ei ollut nyt johtajalle niin edullinen kuin edellinen.

Gehrmannin seurueen lähdettyä 1849 saapuivat tänne Tukholmasta näyttelijät Georg Dahlqvist ja Edv. Stjernström, jotka teaatterissa antoivat muutamia dramaattisia lausunto-iltamia.

Talvella 1849-50 esiintyi täällä C. G. Kessler, joka ennen oli kuulunut Fredr. Delandin joukkoon ja nyt oli ottanut tämän seurueen johdettavakseen. Mutta useita eteviä näyttelijöitä puuttui nyt seurueesta, eikä ohjelmistokaan ollut mikään erinomainen. Oli kumminkin taaskin esitettävänä muutamia kotimaisia kappaleita, kuten pari N. H. Pinellon mukailemaa laulukappaletta, jotka molemmat Greve oli säveltänyt, sekä tapetintekijä J. F. Galetskin pikkukappale "Kaksikymmentä kopeekkaa hopeassa", joka suurimman menestyksen saavutti. Kotimaisiin kappaleisiin kuuluivat tällä näytäntökaudella vielä nimettömän tekijän (S. A. Steningin) ilveily "Prosessi" sekä F. Berndtsonin "Kylpytanssiaiset", jotka kappaleet kumminkaan eivät menestyneet. — Seuraavana syksynä saapui taas Pierre Deland antamaan näytäntöjä koko talvikaudeksi 1850-51.

Näin olen vuosikymmenen loppuun asti seurannut Helsingin teaatterihuveja. Kuten on näkynyt, oli teaatteri myötään sisään ja ulos muuttava hyyryläinen; tuskin lie ollut ajatustakaan, että sillä olisi omaa, lujaa kotimaista pohjaa. Tosin kyllä aina 40-luvun puolivälistä saakka silloin tällöin nähtiin sanomalehdissä tehtävän jokunen haaveellinen, unikuvainen ehdotus, että oma, suomalainen teaatteri olisi aikaansaatava; mutta mitä ehdottajat silloin kotimaisella, suomalaisella teaatterilla tarkoittivat, siitä ei oltu selvillä. Noita kotimaisia näytelmäkappaleita, joita silloin tällöin annettiin, pidettiin, vaikka niillä olikin hyvin vähän kirjallista merkitystä, kumminkin jonkunlaisen kotimaisen toimeliaisuuden taimina näytelmätaiteen alalla. Harrastus kasvoi sitten nopeasti ja vaatimukset myöskin. Varsinkin oltiin tyytymättömiä kaupungin teaatterihuoneeseen. Jo ainakin v:n 1845 lopulla pitivät teaatterrin ystävät täällä kokouksia neuvotellakseen uuden teaatteritalon aikaansaamisesta. Silloin ei neuvotteluista sen enempää syntynyt, eikä vielä seuraavillakaan kerroilla. Mutta hyökkäyksiä vanhaa teaatteritaloa kohtaan jatkui yhä, vaan teaatteritalon johtokunta, joka hyvin huolellisesti valvoi liikkeensä pystyssä pysymistä, väitti niitä aina aiheettomiksi. Aika-ajoin se korjasi, siisti ja laajenteli tuota vanhaa "rojuaan" — joksi sitä haukuttiin — ja sitten sen kauan onnistuikin estää uuden näyttämön kodin syntymistä. Milloin jatkettiin teaatteritaloa eteenpäin, milloin taaksepäin, — mutta pilkkaajat sanoivat, että kun tuo talo astuu yhden askeleen eteenpäin, niin se samalla astuu kaksi askelta taaksepäin. Niinpä esim. kesällä 1849 siirrettiin näyttämöä siksi paljon taaksepäin, että noin 200 uutta paikkaa saatiin saliin; parterri uusittiin, uusia näyttämötarpeita hankittiin, uusia tulisioja ja uusia pukuhuoneita samoin, j.n.e. Ja taas saatiin vaatijat joksikin ajaksi vaikenemaan ja yleisön tärkeimmät vaatimukset tyydytettiin.

Kotimaisen näytelmätaiteen oireitakaan ei ollut vielä huomattavissa. Näyttelijöinä ei tietääkseni yhtään suomalaista esiintynyt muuta kuin tilapäisissä seuranäytelmissä. Sellaisia silloin tällöin annettiin jotakin hyväntekeväistä tarkoitusta varten. Niinpä uskalsi joukko taiteenharrastajia maaliskuussa 1849 esittää teaatterissa oopperankin, "Sevillan parturin". Pääosia lauloivat siinä neidet B. Boije ja H. Falkman, herrat R. v. Böningh, R. Frenckell, N. Kiseleff ja Graefflé (täällä asuva ranskalainen kieliopettaja); orkesteria johti Venäjän palvelukseen antautunut ruotsalainen luutnantti Wikström. Ooppera annettiin kolmasti yleisön suureksi hauskuudeksi. Tuo menestys kehoitti jatkamaan näitä dramaattisia yrityksiä ja melkein sama näyttelijäjoukko antoi seuraavana vuonna maaliskuussa Donizettin "Lemmenjuoman". Tällä kertaa olivat pääosat nti Falkmannin, hra Aug. Tavaststjernan, R. Frenckellin ja W. Brummerin käsissä. Viisi kertaa he esiintyivät ja yleisön suosion- ja kiitollisuudenosotukset olivat vilkkaat. Samoihin aikoihin, 1850, esitettiin teaatterissa kerran ranskankielinenkin seuranäytelmä; jo ennenkin oli suljetuissa piireissä ranskankielistä näytelmätaidetta täällä harjoitettu.

Teaatterinäytäntöjen antamisesta suomeksi tehtiin kyllä silloin tällöin joku hämärä tulevaisuudenehdotus sanomalehdissä. Mutta muulla tavoin ei tätä tuumaa minun tietääkseni toteuttamaan ryhdytty, kuin että P. Hannikaisen onnistunut huvinäytelmä "Silmänkääntäjät", (joka ensiksi oli ilmestynyt painettuna "Kanavassa") esitettiin seuranäytelmänä Lappeenrannassa maaliskuulla 1848.[15] Tätä tapausta pidettiin syystä merkillisenä ajan ilmiönä; ensimmäinen alkuperäinen suomenkielinen kappale silloin näyttämöllä esitettiin. Joitakin alkuperäisiä dramaattisia teoksia oli kyllä jo aikusemmin kirjoittanut majuri J. F. Lagervall, kuten "Ruununlinnan", "Joosepin", "Juditin" j.n.e., mutta ne eivät olleet näyttämölle soveltuvia.

* * * * *

Ei ollut säveltaidekaan näihin aikoihin maassamme paljo lujemmalla pohjalla kuin näytelmätaide. "Musiikkia ja yleensä taidetta", niin valitti Topelius 1846 Hels. Tidn:ssä, "ei vielä Suomessa tunnusteta yleiseksi sivistyksen välikappaleeksi: sitä ei tee valtio eikä yksityiset". Valtion toimi säveltaiteen hyväksi rajoittui siihen, että se yliopistossa piti varsin huonopalkkaisen soitonopettajan. Mutta yliopiston soitannonopettaja oli siihen aikaan onneksi mies sellainen kuin Fredrik Pacius. Hän oli koko olennoltaan todellinen taiteilija ja osasi käytettävinään olevilla pienillä apuneuvoilla toki aina luoda jotakin ja pitää musiikkia hengissä. Monella taholla Helsingissä tätä taidetta lämpösesti harrastettiin ja ainakin yhdessä talossa, silloisen konsuli Borgströmin, oli säveltaiteilijoilla aina vieraanvarainen koti. Mutta jos mieli saada toimeen joku julkinen konsertti, silloin täytyi johtajan etsiä sekä laulajat että soittajat taiteenharrastajain muuttelevista piireistä ja kasarmien soittokunnista.

Kesäisin oli kyllä Kaivohuoneella olemassa pieni saksalainen orkesteri, — jota ensi aluksi johti hra Neuman, sitten hra Löwe, — mutta se hajaantui aina kylpykauden loputtua eikä siitä siis ollut talven taideharrastuksille mitään hyötyä. Syksystä 1845 koetti hra Ganszauge, joka silloin tuli Kaivohuoneen soittokunnan johtajaksi, tehdä siitä Helsingille pysyvän orkesterin, jossa oli noin 12 miestä, ja hän otti harjoittaakseen joitakin suomalaisiakin oppilaita. Mutta tästä yrityksestään täytyi hänen, riittävän taloudellisen kannatuksen puutteen takia, luopua jo 1848.

Väsymättä jatkoi kumminkin Pacius tointaan musiikin hyväksi. Tilattuja "musiikki-iltamia" pani hän toimeen joka talvi ja oli niissä vaihteleva ohjelma, oli laulu- ja soittonumeroita. Ja syksyllä 1845 tapahtui iso edistysaskel, kun perustettiin n.s. "Simffoniiayhdistys", joka sitten Paciuksen johdolla useina vuosina otti tilatuissa konserteissa esittääkseen suurempia musiikkiluomia. Pääsiäisjuhlan aikana esitettiin nyt useina vuosina oratorioita — Spohrin "Vater Unser" 1841, saman "Die letzten Dinge" 1844, Mendelssohnin "Paulus" 1847. V. 1848 syntyi, aina vain Paciuksen johdolla, "Lauluyhdistys", johon kuului naisia ja miehiä, ja se antoi silloin julkisia konsertteja, joissa suuria luomia saatiin kuulla: niinpä helmikuulla 1849 Fel. Davidin ode-simffonia "Erämaa".

Suuressa määrin korottivat musikaalista sivistystä tietysti ne monet suuret oopperat, joita saksalaisten matkustavain seurueiden näytännöissä aika-ajoin saatiin kuulla, ja joista jo olen kertonut. Ja niinikään kävi Helsingissä joka kesä — se on luettava pääasiallisesti lukuisain ulkomaalaisten kylpyvierasten ansioksi — joukko mainioita ulkomaisia säveltaiteilijoita, jotka eivät hävenneet täällä esiintyä.

Ensimmäisenä näistä suurista taiteilijoista mainitsen Jenny Lind'in. Jo 1843 kesällä saapui hän Suomeen. Hän oli silloin aivan nuori, vasta 22 vuoden ikäinen, eikä hän ollut vielä koskaan esiintynyt julkisesti Ruotsin rajojen ulkopuolella. Mutta Ruotsissa oli hänen nimensä jo kuuluisa ja tunnettiin se Suomessakin. Yleisellä jännityksellä hänen tuloaan siis odotettiin ja koko kaupunki oli nuorta laulajatarta vastassa rannassa, jossa sotilassoittokunta häntä tervehti. Hän viipyi Helsingissä lähes kaksi viikkoa, antoi täällä heinäkuun lopulla kaksi konserttia, esiintyi vielä viulunsoittaja J. Gyhn konsertissa sekä yksityisissä illanvietoissa, joissa häntä tulisesti ihannoitiin. Hänen konserttinsa Seurahuoneen suuressa salissa eivät olleet tavallisten laulajaisten tapaiset. Yhtä myrskyäviä suosionosoituksia oli ehkä moni muu saanut osakseen, mutta kyyneleitä melkein joka kuulijan silmässä ei ennen oltu nähty. "Hän on mitä neitseellisimmän taiteen ihanin edustaja", lausui suuri Meyerbeer samoihin aikoihin tästä laulajattaresta, ja siinä kai hänen ihmeellinen viehätysvoimansa pillikin. Sen jälkeen en enää koskaan saanut kuulla Jenny Lindiä enkä ole koskaan kuullut mitään, joka niin olisi sydämmeeni käynyt, kuin hänen laulunsa.

Runoilijamme virittivät lyyrynsä laulajatarta ylistääkseen. Berndtson omisti hänelle ylevän runon "Laulun voima" ja jumaluusopin professori B. O. Lille toivotti häntä takasin tulemaan Suomeen lämpöisillä runoilla, jotka päättyivät säkeisiin:

Vaikk' kuluis vuotta kymmenen Me sua ootamme!

Mutta hän ei valitettavasti palannut koskaan.

Muista taiteilijoista, jotka meitä 1840-luvulla opettivat ihailemaan säveltaidetta, mainitsen ainoastaan muutamia nimiä. Ensi siassa kumminkin etevän belgialaisen viulunsoittajan Jules Ghyn, joka saapui tänne kesällä 1843 ja täällä myöskin meni naimisiin (neiti Wulffertin, kaupungin sotilaspäällikön tyttären kanssa); mainittuna vuonna ja sitä seuraavina vuosina saatiin siis kuulla hänen soittoaan useissa konserteissa; mutta sittemmin hän tuli mielisairaaksi ja kuoli Pietarissa 1848. Hänen jälkeensä esiintyi täällä useita ensi luokan viulunsoittajia: Miska Hauser, tsekkiläinen syntyjään, esiintyi joulukuussa 1844, ja nuo molemmat laajalti kuulut taiteilijat: H. V. Ernst (1847) ja Henri Vieuxtemps (1849). Näiden arvoinen oli melkein belgialainen sellonsoittaja Francois Servais (1845): nerokas nuori pianonsoittaja Sophie Bohrer, joka antoi neljä konserttia perättäin 1848; sekä laulajattaret nti Fink-Lohr (1842, 44 ja 45) ja rva Henriette Nissen-Salomon, joka kävi täällä syksyllä 1850. Vielä voidaan luetella seuraavat: sellonsoittaja C. Schubert (1841 ja 1850). Gip. Bomberg (1842 ja 1847) ja tunnettu tanskalainen Chr. Kellermann (1850); sellonsoittajat Prospero di Manara (1849), Parys (1849) ja O. v. Köningslöw (1850): pianonsoittajat J. Promberger (1842 ja 1847), E. Meyer (1844), Anna Römer (1845), Carl Rongsted (1845-46), C. Achenbach (1846), Aug. Mahler (1846); laulajattaret neidet Bervald (1842), Math. Gelhaar (1843 ja 1845), Henr. Möller (1845), rouva Lelorrain (1848), rouva Maria Vollmer (1849); laulajat Ricciardi (1842 ja 1847), Jul. Günther (1845) ja Giordani (1850): harpunsoittaja Pratté (1843 ja 1850); urkujensoittaja G. Günther (1841, 1844) — jättäen mainitsematta joukon vaatimattomampia konsertinantajia.

Kotimaiset konserttitaiteilijat olivat harvinaisia. Kumminkin saatiin tuota aikoinaan kuuluisata laulajatarta Johanna v. Schoulzia vielä v. 1841 kuulla parissa konsertissa; vieläpä 1849 rouva Brandinakin. Myöskin Betty Boije, joka sittemmin siirtyi Tukholmaan oopperalaulajattareksi ja meni naimisiin Isidor Dannströmin kanssa, antoi täällä vuosina 1847-50 joukon konsertteja. Edellämainittu Aug. Tavaststjerna, jonka kaunista ääntä jo kauan oli ihailtu, rupesi 40-luvun lopulla, luovuttuaan soturinvirasta, silloin tällöin antamaan konsertteja. Ja kotimaisten joukkoon lienee sitäpaitsi luettava saksalainen Conr. Greve, joka kauan oli soittotaidetta harjoittanut Turussa ja antanut vuosina 1846-50 Helsingissä joukon konsertteja, johtaen itse orkesterissa omia sävellyksiään.

Säveltäjiä oli Suomessa vielä vähemmän kuin esittäviä taiteilijoita. Paitsi mitä Pacius ja tänne koteutunut saksalainen Greve esittivät, ei suomalaista sävelkirjallisuutta koko vuosikymmenen kuluessa esiintynyt; muuta, kuin Goethen ballaadi "Elvköning", jonka Aug. Engelberg 1841 oli säveltänyt (hän oli maailman murjoma maisteri, joka sitten v. 1850 hukkui Aurajokeen); F. A. Ehrströmin 1846 julkaisema "Neliäänisiä lauluja", joiden joukossa oli "Lähteellä", "Joutsen" ja muutamia muita jo paljo ennen tunnettuja lauluja: sekä pari vihkoa Axel Gabr. Ingeliuksen lauluja pianolle ja samanlainen vihko Carl Collanilta, — nämä molemmat miehet esiintyivät vuosina 1846 ja 47 ensi kerran säveltäjinä. Siinä oli kaikki.

Kuvaamataiteille koitti parempi aika, kun Taideyhdistys perustettiin. Jo enemmän kuin kymmenen vuoden kuluessa oli tehty useita, milloin hämärämpiä, milloin tarkkapiirteisempiä ehdotuksia tällaisen seuran perustamisesta ja tammik. 27 p. 1846 se vihdoin syntyi. Silloin pidettiin, salaneuvos C. Walleenin ollessa puheenjohtajana, ensimmäinen kokous yliopistolla, säännöt hyväksyttiin ja osakkeita ruvettiin keräämään. Varsinainen perustava kokous pidettiin puoltatoista kuukautta myöhemmin suuriruhtinas Aleksander Aleksandrovitsin (sittemmin Aleksanteri III:nen), ensimmäisenä syntymäpäivänä, maalisk. 10 p:nä, joka päivä sitten määrättiin yhdistyksen vuosipäiväksi. Yhdistyksen johtokuntaan valittiin tuossa tilaisuudessa puheenjohtajaksi salaneuvos Walleen sekä jäseniksi professorit 1. Ilmoni ja J. J. Nervander, konsuli H. Borgström (rahastonhoitaja) ja insinööri M. v. Wright, Nimeksi pantiin pian "Suomen taideyhdistys", — ensiksi oli ajateltu nimeä "Taideyhdistys Helsingissä".

Vähää ennen Taideyhdistyksen syntymistä oli kumminkin maassamme tapahtunut ja tehty yhtä ja toista, joka oli omiaan herättämään taideharrastusta Suomessa. Lokakuulla 1845 oli yliopiston piirustussalissa ollut järjestettynä Helsingin ensimmäinen taidenäyttely. Tässä näyttelyssä olivat näytteillä olleet nuo edellämainitut, ylioppilaskunnan kootuilla varoilla ostamat kipsiset veistokuvat sekä erinäisiä piirustussaliin kuuluvia kipsikuvia ynnä 11 vanhempaa ulkomaalaista öljymaalausta, joita eräs belgialainen kauppamatkustaja oli tänne myötäviksi tuonut. Eikä tuo pieni näyttely ollut tarkotettua vaikutusta tekemättä; se oli herättänyt varsin yleistä harrastusta. Samassa kuussa oli Rob. Wilh. Ekman, oleskeltuaan monta vuotta ulkomailla, saapunut Turussa käymään, tuoden mukanaan m.m. erään kotimaista aihetta, kohtausta "Hirvenhiihtäjistä", esittävän taulun. Ja hänet vastaanotettiin siellä niin lämpösesti, että hän sitten jäikin koko loppuijäkseen Turkuun, luoden siellä atelierissään vielä paljo teoksia. Tämän taiteilijan vaikutuksesta oltiin jo Turussa aikeessa perustaa erityinen taideyhdistys, vaikka tästä tuumasta sitten, kun Helsingin taideyhdistys syntyi, luovuttiin ja Turun yhdistys liittyi haaraosastona siihen. Myöskin yliopisto oli samana syksynä tehnyt jotakin edistääkseen kaunotaiteita: se oli piirustussaliinsa ostanut joukon satunnaisesti kaupan olevia vanhempia tauluja, niiden joukossa kuusi suomalaisen maalarin Lauraeuksen taulua.

Mitä nämä valmistavat herätykset lienevät vaikuttaneet, sitä on nyt vaikea sanoa, mutta varmaa on, että kun Taideyhdistys maalisk. 10 p:nä 1847 vietti ensimmäistä vuosipäiväänsä ja avasi ensimmäisen näyttelynsä, niin oli jo 460 osaketta merkitty. Loistavasti senvuoksi tätä vuosipäivää voitiin viettää. Puheenjohtaja Walleen oli mahtava mies ja ymmärsi vetää hommiaan julkisuuteen. Hänen välityksellään oli seuran suojelijaksi saatu suuriruhtinas Aleksander, ja kun vuosipäivä vietettiin hänen syntymäpäivänään, oli se vietettävä niin, kuin tapa oli viettää keisarillisia juhlapäiviä. Kokoukseen, joka pidettiin Heidenstrauchin talossa Kauppatorin varrella, tuli jäsenten saapua juhlapuvussa, univormuissa, tähdet ja nauhat rinnalla, ja suurenmoisissa päivällisissä, jotka senjälkeen pidettiin Seurahuoneen suuressa salissa, juotiin useita alamaisia maljoja, olipa Berndtson tilaisuutta varten sepittänyt korkealle suojelijalle runotkin.

Näyttely, jonka Taideyhdistys silloin ensi kerran oli järjestänyt, oli odottamattoman rikas. Luettelossa mainittiin 94 öljytaulua, niistä 52 kotimaista ja 42 ulkomaista, jälkimmäiset suurimmaksi osaksi yhdistyksen puheenjohtajan, salaneuvos Walleenin omia. Yhdistyksen tarkoitus oli vaikuttaa taideaistin kehittämiseksi arpomalla taideteoksia — pysyvän taidenäyttelyn perustamisesta ei ollut kysymystäkään — ja tätä arpomista varten oli ostettu tauluja Ekmannilta. Magnus ja Ferd. v. Wrightiltä (joka pari vuotta sitten oli palannut kotiin Ruotsista). E. J. Löfgreniltä, J. E. Lindhiltä ja Edla Janssonilta (sittemmin rva Blommér). Kotimaisia taiteilijoita ja taiteilijattaria oli sitäpaitse näyttelyssä edustettuina: Lauraeus, Finnberg, Math. Rotkirch, Wilh. v. Wright, B. A. Godenhjelm, L. Forsten y.m. Nämä suomalaiset taiteilijat olivat meidän yleisölle siihen asti olleet yhtä oudot kuin ulkomaiset: Ekmannilta tosin oli täällä edellisenä vuonna ollut joitakuita tauluja näytteellä, mutta harvat olivat muiden taiteilijain teoksia nähneet. Nyt niitä sai nähdä kuka tahtoi ja samalla jokainen käsitti, että maalaustaide Suomessa ei ole mahdoton. Kuvanveistoksia ei sitävastoin tässä näyttelyssä ollut ensinkään; sitä taidetta saatiin maassamme vielä vuosikymmenen odottaa.

Taideyhdistys edistyi pyrinnöissään varmasti ja vireästi. Vuosittain pidettiin näyttelyitä, aluksi myöskin Turussa, uusia taiteilijoita syntyi ja ne saivat kannatusta ja taideharrastus kasvoi joka taholla. Helsingin piirustuskoulu avattiin syksyllä 1848, Godenhjelm oli sen opettaja, ja Turun piirustuskoulu, jossa opetusta johti Ekman, avattiin seuraavana vuonna. Ekmannilla oli muuten tilauksia enemmän kuin hän ehti suorittaa; jo 1847 oli hän ryhtynyt Turun kirkkoon freskomaalauksia laatimaan.

Yhdistyksen johtokuntaan tuli jo 1847 sihteeriksi Topelius ja Nervanderin sijaan valittiin 1849 Fredr. Cygnaeus, joka yhdistystä perustettaessa oli oleskellut ulkomailla. Nämä kaksi miestä sitten kauan yhdistystä johtivat ja hoitivat. Sillä Walleen luopui puheenjohtajantoimesta jo 1849, — yhdistyksen sääntöihin oli näet tehty muutoksia, joita hän ei ollut hyväksynyt, ja hän ei juuri kernaasti taipunut muitten tahdon alle.

* * * * *

Nyt siirryn kaunotaiteista takasin ylioppilaselämään. Näissä piireissä tapahtui jo 1846 jotakin, joka valtasi kokonaan nuoren mieleni.

Ensiksi maininnen uuden Länsisuomalaisen osakunnan luomisesta, Korkeiden viranomaisten kammo ylioppilasosakuntia kohtaan oli vähitellen lauhtunut, — sitä oli Pohjolaisen osakunnan luvallinen jälleenyhtyminen osottanut. Siten saattoivat Turkulainen ja Borealinen osakunta, kumpikin tahollaan huomaten pienuutensa ja vähäpätöisyytensä, ruveta ajattelemaan yhtymisensä mahdollisuutta. Ja ennen pitkää ruvettiin myöskin miettimään, että Satakuntalainen osakunta voitaisiin liittää noihin edellämainittuihin. Nuo tuumat eivät suinkaan niin aivan rohkeita olleet, sillä ylioppilasluettelon mukaan oli kevättalvella 1846 Borealisessa osakunnassa 23, Satakuntalaisessa 31 ja Turkulaisessa osakunnassa 32 jäsentä: näiden osakuntain jäsenluku ei yhteensäkään noussut edes samaan määrään kuin Savokarjalaisen samoihin aikoihin. Mutta moinen yhtyminen oli omiaan rikkomaan vanhoja akateemisia traditsiooneja ja toiveet saada tuuma toteutetuksi eivät suinkaan olleet suuret. Vaan suuren Länsisuomalaisen osakunnan luominen oli kumminkin jo niin vilkas ja eloisa tuuma, ettei yksikään noista kolmesta pienestä osakunnasta enää voinut luopua siitä. Tulisella innolla asiasta keskusteltiin kaikissa osakuntakokouksissa ja vihdoin rohkaistiin mielet ja lähetettiin helmikuussa 1846 konsistorioon yhteinen anomus noiden kolmen osakunnan yhdistämisestä. Lupa saatiin helpommin kuin kukaan oli uskaltanut toivoakaan. Jo huhtikuun puolivälissä oli pyyntöön myönnytty ja päätös siitä asianmukaisesti tarkistettu. Ja heti ryhdyttiin innolla uutta osakuntaa järjestämään, ensiksi valitsemaan uutta inspehtoria ja kuraattoria. Meidän Turkulaisten molemmat entiset viranomaiset tulivat valituiksi, inspehtoriksi uuteen osakuntaan tuli näet Geitlin ja kuraattoriksi Elmgren.

Näiden vaalien tapahduttua toukokuun alussa oli nyt ensi työksi tuota suurta yhtymistä vietettävä arvokkaalla veljeytymiskestillä taikka, toisin sanoen, vietettävä tuon uuden, suuren osakunnan komeita ristiäisiä. Ihana toukokuun aika oli omiaan tekemään tuosta juhlasta, joka oli Kaivopuistossa vietettävä, iloisen ja hauskan.

Silloisten ylioppilasolojen ja tapojen kuvauksena otan tähän päiväkirjastani tätä juhlaa koskevan kertomuksen, joka kumminkin on kirjoitettu jotakin kuukautta itse juhlan jälkeen.

"Juhla vietettiin toukok. 15 p:nä. Halusimme, että siitä tulisi oikein muhkea juhlii ja siksi kutsuimme sinne niin paljon vieraita kuin suinkin. Koko konsistoria pyydettiin (paitsi Grot, jonka, samoinkuin Ursinin kutsumisesta oli pitkällisiä rettelöitä), samoin noin 50 ylioppilasta toisista osakunnista sekä kunniajäseniä niin paljo, että vieraita oli yli sadan. Isäntiä oli meitä noin 90. Yhdessä joukossa marssi koko Länsisuomalainen osakunta kokoushuoneestaan klo 6 Kaivohuoneelle. Sali oli havupuilla ja köynnöksillä aistikkaasti koristettu. Lamput loistivat hauskasti puiden lomitse. Suomen meriväen soittokunta oli asetettu lehterille ja se lisäsi suuressa määrin juhlan hauskuutta. Vieraat kerääntyivät vähitellen. Kun kaikki olivat koolla luki Elmgren sepittämänsä kirjoituksen 'yhteiskuntahengen kehittymisestä', jonka hän sittemmin julkasi Horgonbladetissa. Sitten alkoivat maljapuheet, joita tavallista lukuisammin pidettiin konsistoriolle, kunniajäsenille, muille vieraille, eroaville inspehtoreille ja kuraattoreille, uudelle inspehtorille ja kuraattorille, vieraille ylioppilaille ja jumala tiesi kelle kaikille. Eipä ollut ihme, että tämä kävi erittäin väsyttäväksi — puheita ja vastapuheita kesti monta tuntia. Viimeinen malja esitettiin Länsisuomalaisen osakunnan onnelle; sen päälle laulettiin Leisteniuksen tilaisuutta varten sepittämä runo, jonka Ingelius oli säveltänyt.

"Vihdoin päättyivät juhlamenot, laulu oli vapaa ja 'Karlo kuninkaan ballaadi' kajahti soittokunnan säestyksellä. Illallisen aikaan nousi Leistenius pöydälle ja lauloi sepittämiään pilalauluja, jotka herättivät ääretöntä ihastusta ja joita sittemmin on niin yleisesti laulettu.

"Illallisen jälkeen kannettiin inspehtoria ympäri salia; sitten Nordströmia ja vihdoin myöskin rehtori Lagusta. Se oli suurenmoista ilonpitoa — ylioppilaan vapautta tunsi jokainen povessaan. Ukot läksivät. Keräsin joukon miehiä ja me saatoimme Nordströmin kantaen ulos. Tämä kursaili, käski meidän kantaa rehtoria, vaan me vastasimme, että viisi me rehtorista nyt — ja kannoimme häntä kauas puistoon. Olen hyvilläni, että näin häntä kunnioitimme; nyt ei meillä enää ole suurmiestä professorein joukossa.[16] — Me nuoret viivyimme juhlassa kello 6:teen asti aamulla, ja hauska oli; kukaan ei ollut humalassa koko yönä. Vihdoin soiton kaikuessa kävelimme kotiin päin. Aamu oli ihana. Kajautimme eläköönhuudon etevälle kuraattorillemme, Elmgrenille, ja erosimme. — Se päivä kauan muistossani säilyy."

Sen verran Länsisuomalaisen osakunnan syntymäjuhlasta. Sen yhteydessä otan tähän vielä seuraavan otteen päiväkirjastani:

"Toukok. 25 p. oli taas ilopäivä. Runeberg oli saapunut kaupunkiin. Ylioppilaskunta pani hänen kunniakseen toimeen illanvieton, taas Kaivohuoneella. Meitä oli noin 150 miestä. Kutsuvieraat olivat valitut: Nordström, Nervander, Tengström, Geitlin, Rein, Ingmaa (E. A.) ja Rabbe, ja sehän juhlalle arvon antoikin. Seurustelu oli vapaata. Laulettiin ja puhuttiin ja hurrattiin kuten tavallisesti ja hauska oli. Leistenius lauloi taas laulunsa: Runeberg ennusti hänestä tulevan toisen Bellmannin. — Kotimatka oli hauska. Saatoimme kaikin Runebergin kotiin. Nordström mukana. Oli sateinen yö. Halusimme nyt saattaa Nordströmin kotiin, vaan hän kieltäytyi ja uhkasi jäädä Runebergin luo yöksi. Silloin tuli Runeberg mukaan ja kaikin saatoimme Nordströmin kotiin, hurrasimme, ja saatoimme taas Runebergin. Kaikkiin näihin saattamisiin kului yö aamuun asti."

* * * * *

Molemmissa näissä juhlissa oli laulajalla, Jakob Gabriel Leisteniuksella, merkkisija pilapöydässä. Tämä iloinen runohenki oli Suomen ylioppilaselämässä omituinen, pian ohimenevä piirre, jota sietää erikseen muistella.

Leistenius oli tullut ylioppilaaksi samana lukukautena kuin minä ja tunsin hänet niiltä ajoilta asti erittäin hyvin. Tuota pientä, pyöreähköä satakuntalaista ei ulkomuodosta suinkaan voinut runoilijaksi arvata: hänen kasvoillaan leikki joskus hyväntahtoista pilaa, mutta useammin näkyi niissä raskasmielisyyttä ja raatelevia, proosallisia huolia. Äkkiä kuultiin häntä kumminkin toveripiireissä mainittavan erittäin lahjakkaaksi ja iloiseksi tilapäärunoilijaksi. Vähää ennen länsisuomalaisten yhdistysjuhlan hän näin rupesi käymään huomatuksi. Siellä esittämänsä iloinen laulu perusti hänen maineensa; se olikin epäilemättä hänen reippain ja hauskin luomansa. Sittemmin hän esitti useita samanlaisia lauluja, mutta sellaista henkevyyttä kuin siinä ei enää ollut yhdessäkään.

Kun syksyllä 1861 Julius Wecksellin, Daniel Hjortin tekijän, piti länsisuomalaisten vuosijuhlassa lausua Leisteniuksesta muistosanat, pyysi tämä nuorempi ystäväni minua kuvaamaan, miten Leisteniuksen iloiset laulut oikeastaan olivat syntyneet; hän otaksui että minä, vainajan samanikäinen osakuntalainen, sen voisin tehdä. Panin silloin kiireisesti paperille pienen kuvauksen, jonka Wecksell kokonaisuudessaan muistosanoihinsa lainasi ja jonka tähän otan:

"Meidän aikoinamme olivat ylioppilaat hyvin kekseliäitä löytämään kestien aiheita — suurempia ja pienempiä ylioppilaskekkereitä pidettiin aivan myötään. Kaisaniemessä ne melkein kaikki pidettiin ja Leisteniuksen aikana ei kesti kestiä ollut, ellei 'tuo suuri länsisuomalainen runoilija' ollut mukana.

"Kun Leistenius ensin saapui joihinkin kekkereihin, oli hän usein juromielinen, melkeinpä äkänen. Mutta kun maljoja oli maisteltu ja lauluja laulettu, väistyivät 'asessorit' vähitellen, hänen pyöreät kasvonsa rupesivat kirkastumaan ja iloinen laulun jumalatar sai hänet taas valtoihinsa. Silloin huomasivat toverit hänen kasvoistaan, että hänen lauluhetkensä oli käsissä. 'Leistenius, tee uusi laulu!' niin huudettiin joka taholta: hankittiin paperia ja kynä ja vaikka tahtomattaankin työnnettiin L. yksinäiseen n.s. 'tohtorinhuoneeseen', jonne hän neljännes- tai puoleksi tunniksi jätettiin, yksin, — ei rauhaan, sillä vähä väliä kurkisti joku ovelta kysyen, joko laulu oli valmis. — Pian se olikin valmis. Hän tuli runohuoneestaan paperi kädessään ja meluten hän pöydälle nostettiin, maljakon viereen. Lasit täytettiin, yksi työnnettiin Leisteniuksen käteen, ja läsnäolevat tunkeutuivat niin lähelle pöytää kuin mahdollista.

"Nyt alkoi laulu. Pilakuvan piirtäjälle olisi siinä ollut hauska aihe: Leistenius pöydällä, maljakko jalkojensa välissä, laulaen täyttä kurkkua: kasvot loistivat riemua, pää, kädet, ja koko tuo pieni olento notkui sävelten mukaan, ja hänen ympärillään ylioppilaslaulua, ahnaasti kuunnellen jokaista sanaa, joka hänen suustaan tulvi ja purskahtaen vähäväliä nauramaan; ja laulun loppuessa yhtyi se yhdestä äänestä toistamaan loppusäkeet äänekkäästi ja meluavasti. — Tämä kaikki oli aivan omituinen piirre Suomen ylioppilaselämälle; se alkoi ja se loppui Leisteniuksen mukana ja ainoastaan tässä yhteydessä voidaan Leisteniuksen runous ymmärtää.

"Tämä Leisteniuksen tilapäärunouden kausi kesti oikeastaan vain yhden vuoden. Senkin jälkeen hän kyllä usein samalla riemulla pöydälle nostettiin, mutta hän lauloi silloin tavallisesti vanhoja, hyvin tunnettuja laulujaan taikka joskus jonkun uuden, jonka hän ennakolta tilaisuutta varten oli sepittänyt. Tapahtuihan kyllä hänen ensi aikomaankin, että hän saapui johonkin kestiin valmis laulu taskussaan, vaan niin tapahtui ainoastaan erittäin juhlallisissa tilaisuuksissa".

Kun Leistenius vielä lukuvuonna 1846-47 oli kaikissa osakuntajuhlissa ja muissa ylioppilaskesteissä sepitellyt lauluja, lopetti hän tämän tällaisen runonteon. Vaan runoilemasta hän ei siltä lakannut. Jo keväällä 1846 oli sanomissa näkynyt hänen nimimerkillään —br—l varustettuja runoja ja lähinnä seuraavana vuonna julkasi hän sekä sanomalehdissä että "Necken" nimisessä kalenterissa useita sekä vakavia että leikillisiä runopätkiä. Saavuttamansa menestys houkutteli hänet keväällä 1847 ulosantamaan itsenäisen runovihon "Pojken". Muistan, kuinka hän loistavin kasvoin eräänä päivänä tuli luokseni ja kertoi aikeestaan. Arvelin kyllä sellaista julkaisua, jonka sisällöstä hän minulle lähemmin teki selkoa, vähän uskalletuksi. Mutta erinäiset kirjalliset mahtimiehet olivat häntä kehottaneet runojaan painattamaan ja kustantaja Frenckell oli hänelle luvannut 30 hopearuplaa tekijäpalkkioksi, enkähän minä voinut noin loistavia ja "heliseviä" vaikuttimia kumota. "Poika" ilmestyi ja saavutti menestystä; arvostelu oli sekä omassa maassa että Ruotsissa yleensä erittäin kehuva ja painos myötiin pian loppuun. Tämä menestys näkyy sitä seuraavina aikoina suuresti kannustaneen hänen runollista luomisvoimaansa. Sillä jo saman vuoden jouluksi oli hän saanut valmiiksi uuden, suuremman runovihon, nimeltä "Ynglinen" (Nuorukainen). jonka hän omalla kustannuksellaan julkaisi. Mutta tätä vihkoa kohteli arvostelu jo paljo ankarammin. Vähän myöhemmin siirtyi Leistenius opettajauralle ja hänen toimensa ylioppilasrunoilijana oli päättynyt.

* * * * *

Kysymys J. J. Nordströmin eroamisesta yliopistosta ja siirtymisestä Ruotsiin oli ollut vireillä aina noista v:n 1844 syyslukukauden merkkitapauksista lähtien ja se kysymys oli valppaamman nuorison mieliä melkoisesti huolettanut. — Siitä virisi huhu toisensa jälkeen. Väliin kerrottiin, että hänen poistumisensa jo oli peruuttamattomasti päätetty, väliin taas, että Nordström valittaisiin rehtoriksi Ursinin sijalle, joka tuuma olikin jotenkin varma v. 1845, mutta josta sitten viime hetkessä oli pakko luopua. Väliin taas huhuttiin, että hänestä tulisi prokuraattorin apulainen ja v.t. prokuraattori appiukkonsa Synnerbergin jälkeen, väliin uskottiin, että isänmaanrakkaus kaikissa tapauksissa pidättäisi hänet kotimaassaan. Tämä viimemainittu toivomus elähdytti varsinkin nuorisoa ja se itse Nordströmille julkisesti lausuttiinkin, kun eräs ylioppilasosakuntain lähetystö kävi hänen luonaan; vaan sille hän ei vastannut muuta kuin vältellen. Vähän senjälkeen ja heti rehtorin vaalin tapahduttua (jolloin Lagus valittiin) jätti hän todellakin erohakemuksensa. Konsistorio kyllä, lähettäessään Nordströmin erohakemuksen kanslerinvirastoon, huomautti, kuinka korvaamattoman vahingon yliopisto kärsisi, ellei voitaisi pidättää Nordströmiä yliopistossa. Ja pitkä aika kului, ennenkuin eronpyyntiin suostuttiin. Vielä koko syyslukukauden 1845 hoiti Nordström professorinvirkaansa. Samana syksynä hän kutsuttuna kävi Pietarissa. Prokuraattorin-apulaisen paikka oli yhä auki. Tämän kaiken nojalla toivottiin parasta. Mutta yhtäkkiä kuultiin, alussa helmikuuta 1846, että Nordströmin erokirja oli saapunut korkeimmasta paikasta. "Se oli surullinen aika kun se vihdoin tuli", niin olen kirjoittanut päiväkirjaani. "Se herätti suuttumusta ja surua; suuttumusta sekä hallitusta että häntä itseäänkin kohtaan, miltä kannalta kukin asiaa katsoi". Vaan vielä ei toki lakattu toivomasta, että Nordström Suomeen jäisi; hän kävi taas Pietarissa ja silloin pidettiin varmana että asia oli päättynyt hyvin. Siinä uskossa eli ainakin nuoriso vielä Länsisuomalaisen osakunnan edelläkerrotun yhtymisjuhlan aikana. Mutta vähän senjälkeen tuli ratkaiseva loppupäätös.

Nordströmin lähdöstä olen päiväkirjaani kirjoittanut: "Hän matkusti toukokuussa Ruotsiin, nimitettiin heinäk. 19 p. sikäläisen valtioarkiston hoitajaksi, sai lahjapalkkioita ja palasi tänne takasin elok. 20 p:n tienoissa. Täällä hän viipyi jonkun aikaa, möi huutokaupalla tavaransa ja toimitti muuttoaan. Mieleltään oli hän murheellinen ja hän rupesi potemaan rintatautia. Parikymmentä hänen ystäväänsä yhtyi lahjoittamaan hänelle hopeaiset kynttiläjalat. Lokak. 4 p. lähti hän perheensä kanssa matkalle. Berndtson oli hänen lähtönsä johdosta kirjoittanut todella kauniit runomittaiset jäähyväissanat Morgonbladetiin. Ylioppilaat olivat päättäneet häntä kylmästi kohdella; vaan kun lähdön hetki lähestyi, silloin ei enää kukaan voinut olla kylmä. Lyhyessä ajassa teki Ingelius säveleen Berndtssonin runoon, harjoitettiin laulu ja kello kahdeksan 4 p:än aamulla seisoi 200 ylioppilasta rannalla. Sateessa siinä odotettiin kello 10:neen saakka, jolloin Nordström tuli laivaan. Nyt heläytettiin laulu ja Nordström vastasi, syvästi liikutettuna, muutamin sanoin laivan kannelta: hän sanoi, että vaikkei hän nyt enää voinutkaan puhumalla palvella isänmaataan, niin alkoi hän sitä kumminkin kirjoittamalla tehdä. Suuri osa yliopiston opettajistosta ja koko palvelijakunta oli myös rannalla jäähyväisiä lausumassa. Moni rinta siellä huoahti. Taivaskin oli pilvessä, siitä tipahti silloin tällöin kyynel. Laivan lähtiessä lauloimme vielä: 'Kukkuu, kukkuu'. Nordström seisoi kauan kannella, hattu kädessään — ja katosi vihdoin. Surullisella mielellä kaikki maihin kävelivät".

Sattuma oli, että samassa höyrylaivassa, jossa Nordström matkusti Suomesta pois, oli myöskin monasti edellä mainitsemani Robert Tengström. Tuo 23 vuotias dosentti matkusti nyt opintomatkalle, mieli täynnä suuria isänmaallisia tulevaisuudentuumia. Muutamia päiviä aikuisemmin olimme eräänä iltana Kaisaniemessä lausuneet hänelle iloiset jäähyväiset. Kukaan ei silloin voinut aavistaa, että tuo nuori, etevä mies, jonka nerokkaat pyrinnöt olivat niin jalot ja jonka sydän oli lämpimämpi kuin kenenkään muun, ei enää koskaan palaisi kotimaahansa. Toisin oli määrätty. Hiukan toista vuotta myöhemmin, marrask. 13 p. 1847, katkasi kuumetauti Pariisissa hänen onnellisen ja toivorikkaan elämänsä. Kuinka suurta surua tämä kuolemantapaus kotimaassa herätti, sen ovat Fr. Cygnaeus ja J. V. Snellman vaikuttavin sanoin julkilausuneet.

* * * * *

Suuri muisto tältä samalta syksyltä on Runebergin "Maamme"-laulun ensi ilmestyminen. Jäljennöksiä tästä uudesta runoelmastaan oli tekijä antanut muutamille lähimmille ystävilleen ja nämä sitä aluksi julkilukivat ainoastaan suurimmassa salaisuudessa ja luotettavimmassa seurassa. Yleisemmin tunnetuksi se tuli vasta, kun se pohjolaisen osakunnan vuosijuhlassa samana vuonna, marrask. 9 p:nä, laulettiin F. A. Ehrströmin tekemällä säveleellä.

Myöhempäinkin polvien nuoriso voinee kyllä ymmärtää, kuinka mahtavasti tämä laulu vaikutti silloisiin nuoriin mieliin ja kuinka se nostatti herännyttä kansallistunnetta. Olimme iloiset ja ylpeät, kun olimme saaneet kansallislaulun, joka oli elävä kaikkina aikoina: vapaina, iloisina ja turvallisina katselimme tulevaisuutta kohden varmoina, niinkuin runoilija siitä, että synnyinmaan laulu vielä kerran korkeemman kaijun saa.

Runeberg antoi sitten "Maamme"-laulunsa niille nuorille ystävilleen, jotka julkaisivat "Fosterländskt album" nimistä sarjateosta, painettavaksi sen 3:nteen vihkoon. Tämän vihon julkaiseminen viivähtyi kumminkin huhtikuuhun asti 1847 ja silloin oli laulu jo ehtinyt tulla varsin yleisesti tunnetuksi. Olipa Borgå Tidning m.m., sopimattomasti kyllä, painattanut palstoilleen siitä suurimman osan, kun se oli laulettu Porvoon kaupungin privilegioiden vuosijuhlassa v. 1846.

Ehrströmin sävel ei tullut koskaan oikein suosituksi ja se unhottuikin pian. Toukok. 13 p. 1848 kuultiin ylioppilasten Toukokuun juhlassa ensi kerran Paciuksen sävel, ja se kuljettaa "Maamme" laulun edelleen tuleville sukupolville.

* * * * *

Niiden seikkojen joukossa, jotka meitä ylioppilaita keväillä 1846 innostivat, on mainittava myöskin Akateemisen Lukuyhdistyksen perustaminen. Siihen puuhaan ryhtyivät muutamat vanhemmat ja nuoremmat opettajat ja ylioppilaat: sääntöehdotus laadittiin ja sen hyväksyi, sittenkuin sitä yleisessä kokouksessa oli tarkastettu, myöskin rehtori. "Isosti tulee tämä yhdistys ylioppilashenkeä virkistämään ja ehkä herättämään koko yliopistoon uuden elämän" — sellaisen toivomuksen olen päiväkirjaani tämän tapauksen johdosta kirjoittanut.

Lukuyhdistys oli avattava uudeltavuodelta 1847 ja perustava kokous pidettiin kahta kuukautta aikasemmin. Osanotto siihen oli aluksi vapaaehtoista, vuosimaksu 3 ruplaa 50 kop. hopeata, mutta vuodesta 1849 yhtyivät jo kaikki ylioppilasosakunnat yhdistykseen. Hoito uskottiin viisimiehiselle komitealle, jonka jäseniksi ensi vuodeksi valittiin professori Rein, varakirjastonhoitaja Törnegren, dosentti Arppe, lisensiaatti Topelius ja maisteri Elmgren. Huoneusto vuokrattiin Etelä-Esplanaatin ja Fabianinkatujen kulmassa olevasta kaksikerroksisesta puutalosta: se kalustettiin ja siihen hankittiin vaatimaton ravintola. Hankittiin sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, silloisiin oloihin nähden koko runsaasti: Journal des Débats, Revue des deux Mondes, Augsburger Allgemeine Zeitung, Illustrierte Zeitung, Magasin für die Litteratur des Auslandes, Das Inland (Tartosta), tanskalainen Faedrelandet, muutamia ruotsalaisia lehtiä ja aikakauskirjoja, sekä kaikki Suomessa ilmestyvät sanomalehdet — useampia niitä sentään ei ollut.

Eikä petyttykään siinä, mitä Lukuyhdistyksestä oli toivottu. Ennen oli menty lehtiä lukemaan kaupungin kondiittoriioihin taikka vanhan Kahvi-Maijan luokse — hän oli muinaisaikuinen kahvilan pitäjä Turusta, joka oli seurannut yliopistoa Helsinkiin ja eli täällä vielä 1850-luvulla —, vaan nyt saivat ylioppilaat lukea lehtiään ja juoda kahviaan yhdistyksessä, iltoja ei tarvinnut enää viettää kapakoissa, vaan istuttiin lukuyhdistyksessä, jossa aina tapasi ystäviä ja tovereita sekä vanhempia akateemisia kansalaisia, joiden keskustelut olivat opettavia. Ruokaa yhdistyksessä sai, mutta juovutusjuomia ei. Suurella mielihyvällä muistelen lukuyhdistyksen ensi aikoja ja niitä monia hauskoja hetkiä, joita siellä vietin. Usein siellä esitelmiäkin pidettiin. Niin lausui siellä joulukuussa 1847 vasta ulkomailta palannut Fredr. Cygnaeus ylevät muistosanansa Rob. Tengströmin kuoleman johdosta ja samana ja seuraavana vuonna siellä eri aineista pitivät esitelmiä Nervander, Rein, Elmgren, Tigerstedt. Berndtson y.m. Häiritsemättä sai lukuyhdistys jatkaa hiljaista elämätänsä aina vuoteen 1850 asti, jolloin sitä ruvettiin epäillen katselemaan ja jolloin ylempäin viranomaisten toimesta määrättiin, että lukusalia ei saa pitää auki aamupäivin sekä samalla tehtiin muita rajoituksia, joiden haitalliset seuraukset pian tulivat näkyviin.

* * * * *

Vuoden 1846 viimeisiä merkkitapauksia oli Saima-lehden kuolema.

Kahtena ensimmäisenä sanomalehtivuotenaan oli Snellman saanut toimia verrattain hyvässä rauhassa sensuurin puolelta. Painoasiamiehenä oli Kuopiossa saman koulun kolleega, jossa Snellman oli rehtorina, ja tämä osotti, kuten Snellman itse kertoi, siksi suurta kunnioitusta rehtoriaan kohtaan, että antoi tämän päättää, mitä lehdessä saisi olla. Vaan, kuten jo edellä huomautin, rupesi 1840-luvun myöhemmällä puoliskolla yhä tummempia pilviä kerääntymään valtiolliselle taivaalle, ja nämä pilvet kävivät pian Saimalle uhkaaviksi.

Eihän voi kieltää, että Snellman jos kukaan oli lehdellään häirinnyt yleistä levollisuutta, ja sehän oli sensuuriohjeiden mukaan perin vaarallista. Hän oli tosin tarkoin varonut koskettelemasta puhtaasti valtiollisia kysymyksiä, vaan hän oli taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa artikkeleissaan väliin aika ankarasti arvostellut olevia oloja ja esivallan toimenpiteitä ja siten loukannut milloin yhtä, milloin toista vallassaolijaa. Hänen suomenmielisyytensä oli monesta tuntunut lievimmin sanoen harmilliselta. Useita yliopistonmiehiä oli hän arvosteluillaan suututtanut: Niin esim. Nordströmin, jonka laatimaa metsäasetusta hän oli ankarasti arvostellut; samoin Nervanderin, jota vastaan hän kirjoitteli tuossa pitkällisessä kynäsodassa "kirjallisesta keskustasta" ja "yliopiston vähäisestä arvosta", j.n.e. Saiman vihollisten lukumäärä siten vuosi vuodelta lisääntyi, vaikka toisakseen myöskin sen lukijakunta lisääntyi (sillä oli noin 700 tilaajaa, joka oli silloisiin oloihin katsoen paljon). Mutta tuosta lisääntyvästä tyytymättömyydestä luulivat valtiomiehet sellaiset, kuin Cas. v. Kothen ja Klinckowström, saavansa kannatusta pyrinnöilleen suojella maata sellaiselta yhteiskunnan rauhan hävittäjäkappaleelta kuin Saima-lehdeltä.

Siten saatiin ensiksi toimeen keisarillinen kirjelmä (toukok. 11 p:ltä 1846), joka asetti senssorit läänien pääkaupungeissa, Helsinkiä lukuunottamatta, kuvernöörien valvonnan alaisiksi ja jonka kautta nämä saivat oikeuden antaa painotarkastajille lähempiä ohjeita, joten sellaisia kirjoituksia, joita kuvernööri piti "sopimattomina", ei saisi lehdissä ilmestyä. Tämän määräyksen seuraukset rupesivat pian tuntumaan ei ainoastaan Saima-lehden toimitukseen vaan myöskin sen lukijoihin. Saatiin pian lukea kirjakauppailmoituksia keskellä tekstiosastoa sekä nähdä muita sittemmin tutuksi tulleita jälkiä sanomalehden sisällön tarkasta huolenpidosta. Kerran hävisi kokonainen numero ihan teille tietymättömille. Vaan eipä siinä vielä kyllin. Itse kuolemanisku ei enää ollut kaukana.

Vielä jouluk. 19 p. kertoi Saima ilmestyvänsä seuraavanakin vuotena 1847. Mutta seuraavassa numerossa, joka ilmestyi vasta uudenvuoden aattona, ilmoitettiin aivan lyhyesti, että ilmestyminen oli lakkautettu, josta syystä tilausilmoitus peruutettiin. Jäähyväissanoissa yleisölle lausuttiin m.m.: "Saiman elinaika ei ole ollut pitkä; ehkäpä on sitä sentään jonkun mielestä ollut tarpeeksi. — — Erityisesti on moitittu lehden ankaraa kirjoitustapaa, arvattavasti syystä. — — Totuus ei yleensä mitään kultaamista siedä. Eikä suurelle yleisölle lausuttuja sanoja ole aivan paljo silitettävä eikä koristeltava. Pysymme vielä siinä vakaumuksessa, että arvoisa yleisö väliin tarvitsee herätyksen sanan. — — Tarvitaan joskus kova ääni ennenkuin se kaikkien korviin kuuluu ja ennenkuin kaikki myöntävät, että heidän sisälliset ajatuksensa ovat julkilausutut." —

Ei mikään maan muista lehdistä uskaltanut koettaakaan kertoa tuosta salaperäisestä lakkautuksesta. Sellaista uutista olisi varmaankin pidetty "sopimattomana". Mutta Morgonbladetissa oli jouluk. 21 p. surupuitteiden sisäpuolella runo, nimeltä "Kuolon viesti", jossa valitettiin, että pimeyden vallat tahtovat hyvän ja jalon kuolemaa, vaan samalla vakuutettiin, että on olemassa voima ihmisten sydämmissä, joka on tuota valtaa voimakkaampi. Noiden samojen surupuitteiden sisäpuolella oli uutinen erään suuriruhtinattaren vähän aikusemmin tapahtuneesta kuolemasta. Asianomainen senssori varmaankin luuli runon sitä tarkoittavan.

Vaan Saiman lakkautuksen kautta ei vielä voitu tehdä loppua Snellmanin toimesta sanomalehtimiehenä. Jo tammikuussa 1847 teki Elias Lönnrot, joka asui Kajaanissa, anomuksen saada Kuopiosta ulosantaa "Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning" nimistä sanomalehteä. Kenellekään ei voinut olla salaisuus, että Snellmanista tulisi tämän "kirjallisen lehden" varsinainen toimittaja. Vaan vaikka samana vuonna, varmaankin esiintulleesta syystä, maalisk. 30 p. oikeus antaa lupia uusille lehdille samoin kuin kieltää ennen luvattujen lehtien ilmestyminen oli siirretty senaatilta kenraalikuvernöörille, ei tuota haettua lupaa voitu Lönnrotilta kieltää. Ensimmäinen numero Litteraturbladetia ilmestyi toukokuulla 1847 ja tässä kuukauslehdessä Snellman senjälkeen puhui Suomen sivistyneelle yleisölle niinkauan kuin asui Kuopiossa, eli lopulle vuotta 1849 asti. Uusi lehti oli kyllä sisällöltään enemmän "kirjallinen" kuin Saima ja sen lukijakunta oli siitä syystä myös pienempi (tilaajia noin 400): vaan ajan ja kansakunnan suuria kysymyksiä koetti Snellman senkin kautta pitää mielissä vireillä niinkuin ennenkin.

* * * * *

Tuon ajan synkät pilvet eivät iskeneet salamoitaan ainoastaan Saimaan. Viipurissa oli maanmittari P. Hannikainen vuodesta 1845 ulosantanut Kanava-nimistä viikkolehteä, joka oli ensimmäinen vartonaisesti rahvaalle aijottu suomenkielinen sanomalehti. Asiantuntemuksella ja tarmolla käsiteltiin tässä lehdessä useita yhteiskunnallisia kysymyksiä ja kaunokirjallisessa suhteessa hoidettiin lehteä etevällä tavalla. Mutta juuri Viipurissa oli, kuten tunnettu, parooni C. von Kothen kuvernöörinä, ja siitä ajasta alkaen, jolloin sanomalehtien tarkastus joutui kuvernöörien silmälläpidon alaiseksi, kävi Kanavalle elämä katkeraksi. Hannikainen kesti kumminkin vuoden 1847 loppuun saakka, mutta silloin sai hänen lehtensä yhtä hiljaisen joululahjan kuin Saima edellisenä vuotena — sen ilmestymien kiellettiin.

Sama kohtalo oli tullut myöskin lehtori C. A. Gottlundin omasta kirjapainosta Helsingistä v:sta 1846 toimittaman lehden "Suomalaisen" osaksi, jopa sen ensimmäisen elinvuoden alkupuoliskolla: mutta tämä lakkautus ei aivan paljo hämmästyttänyt ketään, joka tunsi toimittajan omapäisen luonteen ja joka hänen kirjailijatointaan seurasi. Seuraavana vuonna sai Gottlund kumminkin panna alulle uuden "Suomi" nimisen lehden, jota jatkettiin aina vuoteen 1849 asti, mutta sillä tavalla, että puolet numeroista katosivat tuntemattomille teille.

Eikä näillä kuristustoimenpiteillä onnistuttu tukahduttamaan suomalaisen sanomalehdistön syntymistä. Alussa vuotta 1847 rupesi Helsingistä sanomalehti "Suometar" ilmestymään. Sitä rupesi toimittamaan neljä ylioppilasta, sen innostuksen etevää edustajaa, joka silloin ylioppilasnuorisoa elähdytti, nim. A. E. Ahlqvist, D. E. D. Europaeus, P. Tikkanen ja A. Varelius. Kaikki nämä olivat jo antaneet näytteitä kirjallisesta kyvystään. Ahlqvist oli julkaissut Runebergin käännöksensä ja yhdessä Tikkasen kanssa ruvennut "Annikka" nimiseen pieneen kokoelmaan suomentamaan ulkomaisia kaunokirjallisia tuotteita. Tikkanen oli sitäpaitse pitänyt päähuolta savokarjalaisten "Lukemisien" toimittamisesta. Tuo haaveilijaluontoinen kielentutkija Europaeus oli ollut pitkillä runonkeruumatkoilla Kalevalan kotipaikoilla ja tuonut sieltä hyvin arvokkaita satoja. Länsisuomalainen Varelius oli tullut tunnetuksi m.m. kansankirjansa kautta "Enon opetuksia luonnon asioista", jossa hän etevällä tavalla oli kansantajuisesti esittänyt erinäisiä luonnontieteellisiä aineita. Todellisella isänmaanrakkaudella he kaikki työhön kävivät käsiksi, sen voin todistaa. Olin näet niihin aikoihin usein varsinkin Ahlqvistin ja Tikkasen seurassa ja monta kertaa saapuvilla, kun nuo neljä miestä suunnittelivat uutta sanomalehteään, voinpa kehua olleeni kummina, kun lehteä ristittiinkin s.o. läsnä siinä tilaisuudessa, jolloin "Suomettaren" nimi ensiksi ehdotettiin ja hyväksyttiin.

Kiitettävällä tavalla ajoi Suometar suomalaisen kansallisuuden ja suomenkielen asiaa. Suurta lukijakuntaa sillä ei ollut (kahtena ensi vuonna noin 300 tilaajaa, joista 60 tai 70 Helsingissä), vaan Tikkanen jatkoi työtään sitkeästi ja uuraasti, sittenkin kun hänen toverinsa eri syistä yksi toisensa perästä olivat luopuneet toimituksesta, taistellen noissa yhä pimenevissä oloissa kevääseen asti 1850. Silloin tuli isku, josta tuonnempana laajemmin kerron ja joka vaikutti, että ensi vuosipuoliskon päätyttyä Suomettarenkin täytyi lakata ilmestymästä.

* * * * *

Epäilemättä oli Saimaa ja suomenkielisiä sanomalehtiä kohtaan käytetyn kuristusjärjestelmän tarkotuksena tukahduttaa kasvava kansallisuusliike ja masentaa pyrinnöt suomenkielen hyväksi. Mutta eipä ollut siinä helppo täyttä johdonmukaisuutta noudattaa. Samoilta ajoilta on olemassa erinäisiä hallituksen määräyksiä suomenkielen hyväksikin. Olen jo maininnut, että suomenkieli uuden kouluasetuksen kautta vuodelta 1841 oli otettu opetuskieleksi kimnaasien ja ylempäin alkeiskoulujen ylimmille luokille (2 tuntia viikossa joka luokalla). Nyt, vuosikymmenen puolivälissä, ilmestyi uusi asetus jumaluusopin ylioppilaiden vaatimuksista (1846, maalisk. 4 p.), säätäen, että heidän pitäisi opetella paitsi sekä suomen- että ruotsinkielistä lausuntoa, laulua ja messuamista, vielä välttämättä suomenkielen lehtorin edessä suomenkielen kirjoittamisen taitoa ynnä suorittaa suomenkielinen kirjoituskoe tiedekunnassaan. Vähän sen jälkeen käskettiin julistuksella maalisk. 21 p:ltä s.v. yliopiston konsistoria tekemään ehdotuksen niiden stipendien jakamisesta ylioppilaille, jotka osottivat erityistä suomenkielen ja kirjallisuuden tuntemista, jonka ohessa tuomiokapitulelta käskettiin, asettaessaan pappeja ehdolle virkoihin, ottamaan huomioon heidän suomenkielen taitoaan. Ja seuraavana vuonna (1847, maalisk. 13 p.) säädettiin, että opettajiksi ala-alkeiskouluihin oli lupa ottaa ainoastaan sellaisia, joilla oli riittävä suomenkielen tuntemus.[17] Eihän tämä paljoa ollut, vaan osotti se kumminkin, että ajan pyrintöjä ja vaatimuksia edes joihinkin määriin huomioonotettiin.

Kysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta yliopistoon oli myöskin vireillä. Jo 1840 kuuluu (J. J. Nervanderin tiedonannon mukaan) maan arkkipiispan ja yliopiston rehtorin kautta tehdyn v.t. kanslerille, kreivi Rehbinderille, pyyntö sellaisen professorinviran perustamisesta, erityisesti huomauttamalla Lönnrotin suuria ansioita, mutta kansleri kuuluu olleen sitä mieltä, että tätä kysymystä ei silloin voitaisi ottaa esille, koska juuri riemujuhlan johdosta yliopisto oli saanut käytettäväkseen kaksi virastaeronneen paikkaa. Kysymys joutui lepäämään vuoteen 1846 asti, jolloin yliopiston konsistori äsken mainitun reskriptin johdosta suomenkieltä taitavain ylioppilasten stipendioista, teki ehdotuksen vakinaisen suomenkielen professorinviran perustamisesta. Asiasta vaadittiin senaatin lausuntoa ja se, kenraalikuvernöörinapulainen Thesleff etupäässä, sitä puolsi, vaikkakin Klinckowström tuossa tilaisuudessa lienee tehnyt parastaan maalatakseen fennomanian hirmuisen pelottavaksi ilmiöksi, joka muka ulonsi pyrintönsä ja ohjelmansa Suomen rajojen ulkopuolelle asti. Kysymyksen lopullinen ratkaiseminen lykkäytyi kumminkin vuoteen 1850 asti, jolloin todellakin perustettiin suomenkielen professorinvirka — samoihin aikoihin jolloin suomenkielinen kirjallisuus sai tuon tunnetun suuren surmaiskunsa.

* * * * *

Varmoilla ja tasasilla askelilla edistyivät kumminkin niihin aikoihin suomenkielen pyrinnöt. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli niiden pääahjona; sillä oli tosin käytettävänään vähät taloudelliset varat (sen tulot ja menot eivät vielä näihin aikoihin tavallisesti kohonneet 1,000 hopearuplaan vuodessa); sen kokoukset, joita pidettiin yliopiston tiedekuntahuoneessa, olivat varsin vaatimattomat, niissä oli saapuvilla noin pari, kolmekymmentä jäsentä, joista suuri osa ylioppilaita, ja ruotsinkieli oli vielä kauan käsittelykielenä. Mutta seura oli kumminkin jo ehtinyt laajentaa toimintaansa: ensi aluksi oli se julkaissut kansanlaulujen ja satujen kokoelmia, nyt se jo puuhaili myöskin suomenkielistä oppikirja- ja lukemistokirjallisuutta. "Nämä ponnistukset, jotka vähitellen käyvät tiheämmiksi ja voimakkaammiksi" — niin kirjoitti Snellman kerran ilmoittaessaan Saimassa jonkun seuran teoksista — "eivätkö ne olekin kuin hengenvaarasta pelastuneen ensimmäisiä tajunnan ilmiöitä? Heräävän ympärillä on kysyviä, levottomia katseita, toivon ja pelon vaiheilla vaappuvia sydämmiä. Onhan kysymys miljoonain onnesta, kansakunnan elämästä taikka kuolemasta." — Yhä yleisemmin seuraa ja sen pyrintöjä ruvettiinkin kannattamaan; Viipurissa syntyi 1845 erityinen suomalainen kirjallisuudenseura, toimimaan, ei ristiriidassa vanhemman seuran kanssa, vaan veljellisessä yhteistyössä; vuodesta 1846 kutsuttiin naisiakin sen jäseniksi ja lahjoja rupesi entistä runsaammin tulvimaan; osottivatpa Haminan sotilasuralle valmistautuvat nuorukaisetkin isänmaallista mieltään lahjoittamalla tulot keväillä 1846 julkaisemastaan kalenterista "Finska kadetten" Suomalaisen kirjallisuuden seuralle.

Innostus oli joskus mennä yli kaikkien järjen rajojenkin. Helsingissä oli kevättalvella 1846 puheenaineena eräs tapaus, joka muistutti muinaisia lasten ristiretkiä pyhään maahan. Kolme koulupoikaa, ijältään 11-14 vuotiaita, katosi eräänä päivänä ja heidät löydettiin vasta monta päivää haettua jostakin maalta monen peninkulman päästä. M. A. Castrénin y.m. esimerkki oli innostanut heidän isänmaallista mielikuvitustaan ja salaa olivat he lähteneet keväthankien halki astelemaan, tutkiakseen, kuten sanoivat, kolmen vuoden ajan sisämaassa suomenkieltä ja kansanelämää ja työskennelläkseen sitten kielen ja kansallisuuden pyhän asian hyväksi.

Toisen innostuksen ilmiön, joka oli vähän sukua tälle tässä kerrotulle, vaikka se tempasi mukaansa kypsemmässä ijässä olevia ihmisiä — niiden joukossa minutkin — tahdon myöskin mainita. Eräänä päivänä maaliskuussa 1847 astui vinttikamariini kolme hyvää ystävää, joiden kanssa erinäisistä syistä viime aikoina olin ollut harvemmin yhdessä: Ahlqvist, K. Collan ja O. Toppelius. Heidän kasvoistaan näin heti, että heillä oli jotakin suurta ja tärkeätä mielessään; mutta keskustelu luisti hitaasti, he vitkastelivat asiaan käydessään. Vihdoin sain tietää asian:

Oli aikomus perustaa nuorten liitto voimalla ja vauhdilla edistämään suomenkielen ja suomalaisuuden asiaa sen kautta, että sen jäsenet mikäli mahdollista vapautuisivat ruotsinkielestä; opettelisivat kaikin voimin suomea, jos eivät sitä entuudestaan osanneet, ja sitten puhuessaan ja kirjoittaessaan karttaisivat käyttää muuta kuin suomea kaikkien kanssa, jotka vain suomea osaisivat. Kaikin tavoin olisi koetettava levittää valistusta kansaan ja korotettava kansallista sivistystä. Aikomus oli rakentaa tarkempi suunnitelma, kunhan oli saatu kokoon suurempi määrä tovereita. Minua tämä tuuma sydäntäni myöten innostutti ja me lähdimme heti kaikki ulos kokoamaan useampia liittolaisia. Jo seuraavana päivänä piti noin 12 miestä asian johdosta kokouksen ja monena päivänä perättäin pidettiin sellaisia kokouksia, joissa keskusteltiin ja laadittiin sääntöehdotuksia erinomaisella innolla. Vaikea oli vain saada liitolle käytännöllisiä ohjesääntöjä. Lopuksi kumminkin, kun jo noihin neuvotteluihin oli melkein väsytty, saatiin jonkunlainen liittokirja hyväksytyksi ja sen alle kirjoitti yksitoista miestä nimensä, nim. tuuman alkuunpanijat, Suomettaren toimittajat ja muutamat muut.[18] Ennenkuin useampia nimikirjoituksia ennätettiin kerätä, jäähtyivät jo mielemme. Innostuksemme lamautti etupäässä Elmgren. Luulimme, että tämä vanhempi ystävämme meitä rupeaisi yrityksessämme tukemaan. Mutta, vaikka hän olikin teoriassa vankka suomalaisuuden mies, oli kokemus jo osottanut hänelle, kuinka vaikeaa käytännössä on vaihtaa pois äidinkielensä toiseen, ja hän osotti meille nuorekkaan tuumamme mahdottomaksi. Silmämme aukenivat nyt ja koko yrityksestä ei syntynyt muuta kuin unhotettu paperi.

* * * * *

Olen jo edellä kertonut, että huhtikuussa 1841 kolleegineuvos J. Grot nimitettiin venäjänkielen ja kirjallisuuden sekä Venäjän historian professoriksi Suomen yliopistoon ja että tämän uuden professorinviran perustamisen yhteydessä muihinkin toimenpiteisiin ryhdyttiin venäjänkielen oppimisen edistämiseksi Suomessa.

Uusi professori sai toimekseen yleisemmin valvoa venäjänkielen harjoittamisen oppimista yliopistossa ja siis tarkastaa toisten venäjänkielen opettajain tointa. Ja tätä tarkoitusta varten seurasi nyt toinen toimenpide toistaan. — Venäläisten kirjojen ostamista varten yliopiston kirjastoon määrättiin 500 hopearuplaa vuodessa. — Julkisista stipendeistä oli kaksi annettava ylioppilaille, jotka uutterasti ja menestyksellä olivat venäjänkieltä opiskelleet; sitäpaitse määrättiin kymmenen samanlaista stipendiä kehotukseksi venäjänkieltä oppimaan sellaisille ylioppilaille, jotka "olematta muuten toisia hakijoita heikommat osottivat parhaiten tätä kieltä taitavansa." — Toukok. 4 p. ilmestyi keis. julistus, joka määräsi, että "jos säädetyissä virkatutkinnoissa suoritetut näytteet muuten ovat yhtäläiset, on sille syntyperäisesti suomalaiselle hakijalle, jolla on suurempi kyky puhua ja kirjoittaa venäjänkieltä, annettava empimätön etusija siviilivirkoihin suuriruhtinaskunnassa." — Ja vielä kesäkuussa samana vuonna myönnettiin kymmenen 350 ruplan suuruista matka-apurahaa ylioppilaille, joiden kahden vuoden ajan tulisi opiskella jossakin Venäjän yliopistossa "perinpohjin venäjänkieltä oppiakseen".[19]

Olen jo puhunut niistä uusista, venäjänkielen opetusta kouluissa ja kimnaaseissa koskevista muutoksista, joihin ryhdyttiin v. 1841 kouluasetusten johdosta. Maininnut olen myöskin, että saman vuoden lopulla venäjänkielen opinnäytteen suorittaminen ylioppilastutkinnossa kävi pakolliseksi kaikille niille, jotka eivät erityisten kouluasetusten kautta olleet siitä velvollisuudesta vapaat.

Jokainen siis heti alusta selvästi oivalsi, että uudelle venäjänkielen professorille oli uskottu tärkeitä tehtäviä. Samalla ystävällisyydellä, jota Grot riemujuhlassa oli saanut Helsingissä nauttia, vastaanotettiin tuo nerokas ja hienosti sivistynyt professori nytkin astuessaan uuteen professorinvirkaansa. Hänen ensimmäisillä luennoillaan venäjänkielisestä kirjallisuudesta — jotka hän piti ruotsiksi — kuuluu luentosali olleen täpösen täysi. Arvossapidetyt ja hienot maisterit ja ylioppilaat — jotka valmistautuivat valtiomiehiksi — läksivät toinen toisensa perästä stipendiaatteina Moskovan yliopistoon eikä sitä pidetty muuna kuin varsin sopivasti yhdistettynä tiedon ja onnen etsimisenä. Vielä uutena vuotena 1844 kirjoitti tuo isänmaallisuudestaan tunnettu Fab. Collan samassa kirjoituksessaan, jossa hän puhui suomenkielestä kansalliskielenämme sekä siitä, mitä olisi tehtävä, jotta tämä kieli pääsisi täysiin oikeuksiinsa, m.m. seuraavaa: "Toiselta puolelta on venäläinenkin sivistys meille nyt suuresta arvosta ja meidän on tutustuttava siihen: sillä ainoastaan jos tunnemme venäläisen kansan kielen, sen kirjallisuuden ja koko sen henkisen elämän voimme oikein ymmärtää itäisiä naapureitamme, joiden lähellä nyt olemme, ja saada heidät meitä ymmärtämään; tämä kielitaito on varsin tarpeellinen myöskin ulkonaisessa elämässä. Sivistys on sitäpaitse yleensä ja päätuloksiinsa nähden kaikille kansoille yhteinen ja sen tulee niin olla."

Mutta asema ja käsitys muuttui tässä suhteessa vähitellen. Ryhdyttiin yhä uusiin toimenpiteisiin venäjänkielen opetuksen edistämiseksi. V. 1844 (elok. 19 p:nä) ilmestyi julistus, jonka mukaan siitä pitäen suomalaisia ylioppilaita oli lähetettävä opiskelemaan venäläisiin yliopistoihin yhtä monta kuin siihen asti, mutta määrättiin näille nyt korotettu valtioapu, 500 hopearuplaa vuodessa; ehtona oli, että stipendin saajain täytyi sitoutua viiden vuoden ajan palvelemaan venäjänkielen opettajina suomalaisissa kouluissa, mutta jos hakijoita ei näillä ehdoilla riittävästi ilmestyisi, voitiin kumminkin pari kolme 350 ruplan suuruista stipendiä myöntää sellaisillekin hakijoille, jotka sitoutumatta palvelemaan venäjänkielen opettajina tahtoivat tarkoin perehtyä venäjänkieleen. Venäjältä palattua luvattiin 500 ruplan stipendiaateille heti avonaisia venäjänkielen opettajanvirkoja Suomessa ja sen ohessa kaikki Venäjällä voimassa olevat arvonimet ja niitä seuraavat edut.

Nämä lisämääräykset matkastipendiohjeisiin muuttivat melkoisessa määrin niiden entisen luonteen. Nyt ei vaadittu stipendiaatilta ainoastaan, että hänen itsensä tuli oppia venäjätä, vaan hänen piti myöskin elinajakseen sitoutua sitä koulujen nuorisolle opettamaan. Mutta stipendien hakijoita ei nytkään puuttunut, vaikka ne hakijat nyt olivat toisenlaiset kuin entiset. Ne olivat nyt lukujaan laiminlyöneitä taikka muita toivottomia, joilta muut pyrinnöt olivat kuivuneet, taikka sellaisia onnenonkijoita, jotka tavottelivat tarjottua kultakoukkua. Vaikuttimet ja tarkoitukset kävivät siis tässä kohden varsin veljellisesti käsikädessä. Ja toverit rupesivat noita "Moskovanmiehiä" pitkään katselemaan.

Grot rupesi myöskin yhä innokkaammin toimimaan yliopistossa. Niin oli hän jo syksystä 1845 vaihtanut julkiset venäjänkielen luentonsa tutkintokollegioihin. Tämä oli siihen aikaan varsin harvinaista ja kun se huomattiin, herätti se hänen oppilaissaan, jotka sillävälin olivat varsin harvalukuisiksi sulaneet, suurta harmia. Pian he päättivät panna mielenosotuksen toimeen tuolle kuulustelevalle luennoitsijalle. Eräänä päivänä, kun Grot saapui luennolleen, näki hän tuon muuten harvalukuisen kuulijakuntansa varsin lukuisaksi kasvaneen. Hän nähtävästi heti oivalsi, mistä oli kysymys, ja kysyi, äänen vähän vavahtaessa, tahtoivatko ylioppilaat, että heitä kuulusteltaisiin. "Emme, me tahdomme kuunnella", vastattiin. Silloin Grot selitti, että koska kuulijakunta nyt on semmoista, ettei se tahdo vastata kysymyksiin, niin hän luonnollisesti pitää tavallisen luennon. Hän piti silloin luennon parista Pushkinin runosta — kellään ei ollut kirjaa edessään. Kun kello löi, olivat kuulijat niin kärsimättömiä ja isoäänisiä pois päästäkseen, että luennoitsijan täytyi lopettaa kesken lauseensa. Seuraavalle luentotunnilleen ei Grot ollenkaan saapunut ja kun lukukausi samassa loppui, ei kuulustelutunteja enää pidetty sillä lukukaudella eikä seuraavillakaan. — Samoihin aikoihin kuuluu toinenkin pieni mielenosotus tapahtuneen Grotille; oli julkinen tutkinto venäjänkielessä ja ylim. professori Baranovski oli siinä tutkijana, vaan Grot yritti siinä, korkeamman virkamahtinsa nojalla, myös tekemään kysymyksiä. Sitäkään ei sen kerran jälkeen tapahtunut.

Tällaista pientä mielenosotusta tapahtui seuraavina lukukausina useammissa muodoissa. Eräissä kandidaattipidoissa alussa vuotta 1846 laulettiin, kuten muistan, samalla nuotilla kuin "Studentens glada lif" ensi kerran tuo sittemmin niin yleisesti tunnettu laulu "Vi fara till Moskva" j.n.e. Venäläisistä stipendiaateista tuli keväillä 1847 Ahlqvist, suorapuheisena kuin ainakin, lausuneeksi muutamassa maljapuheessa karkeanlaisen sanan, joka herätti suurta paheksumista ja vaikutti että Ahlqvist, kun hän ei taipunut peruuttamaan sanojaan, karkotettiin savokarjalaisesta osakunnasta. Mutta sen johdosta pantiin Ahlqvistille, ennen hänen lähtöään Helsingistä, hiljaisuudessa toimeen lähtökekkerit Kaisaniemessä, jossa satakunta ylioppilasta oli saapuvilla. — Ja kukapa ne kaikki pikkutapaukset sen ajan ylioppilaselämästä muistaakaan. Maltilla ja tyyneydellä kohteli Grot kaikkia noita hänelle osotettuja tyytymättömyyden ilmauksia. Tiettävästi hän ei koskaan koettanut niitä kostaa eikä hankkia itselleen hyvitystä. Hän sulkeutui vain yhä enemmän itseensä ja rupesi ikävöimään täältä pois. Alussa vuotta 1853 saikin hän arvokkaan opettajanpaikan Pietarissa ja jätti helsinkiläisen professorinpaikkansa Baranovskille, joka, kuten tunnettu, sai toimeen, että venäjänkielen oppimista Suomessa ainakaan vastaiseksi ei olisi harrastettava muuten kuin vapaaehtoisuuden tietä.

* * * * *

Vuonna 1847, kesäkuun 21 ja 22 päivänä, vietettiin taas kaksi promotsioonijuhlaa, toinen lääketieteellisessä ja viides filosoofisessa tiedekunnassa. Mitään merkillistä ei ole niistä kerrottavana; lääketieteellinen tapahtui kokonaan ruotsiksi, filosoofiuen vielä latinaksi: jälkimmäisessä ei promovendejä enää pakotettu vihkimätilaisuudessa avaamaan eikä sulkemaan kirjoja, eikä heidän enää tarvinnut esiintyä univormuissa, vaan olivat he puetut mustiin takkeihin ja valkosiin liiveihin.

Kohta näiden juhlien jälkeen pääsin ensi kerran matkustamaan ulkomaille, Ruotsiin. Olin aina ikävöinyt päästä tuohon vanhaan emämaahan, jonka historia minulle hamasta lapsuudestani oli niin tuttu. Seitsemän hauskaa viikkoa siellä vietin, enimmäkseen Tukholmassa. Kävin kumminkin myöskin Upsalassa, Skoklosterissa ja Dannemorassa sekä tein matkan Götan kanavaa pitkin Motalaan ja sieltä Vetternjärveä myöten Vadstenaan ja Ombergiin.

Tukholmassa oleskellessani oli minulla ilo nähdä J. J. Nordströmin; kävin hänen luonaankin. Kalliina muistona on minulle se ystävällisyys, jota hän ja hänen perheensä silloin ja sittemmin Tukholmassa käydessäni minulle osoitti.

Upsalan hautausmaalla kävin ja, niin sanoakseni, vietin hartaushetken Erik Gustaf Geijerin kahta kuukautta aikasemmin peitetyllä haudalla. Geijer oli ihanteeni sekä historioitsijana että ajattelijana ja stilistinä. Olin lukenut useampaan kertaan kaikki mitä hän on kirjoittanut. Rakastin häntä niin, että, kuten nuoruudessani kerran kirjoitin, tuskin saatoin kärsiä, että muut häntä nimeltään mainitsivat. Sillä ei kukaan muu mielestäni tehnyt sitä kyllin suurella lämmöllä eikä kunnioituksella.

Kotimaan ja Ruotsin historian ja kirjallisuuden lukeminen oli aina ollut minulle mieluisinta ja erityisesti olin historiallisen kirjallisuuden hankkimiseen käyttänyt paljo aikaa. Pohjoismaiden yhteiskuntajärjestystä olin innolla tutkinut: nyt, syksyllä 1847, rupesin tutkimaan muitakin yhteiskuntajärjestyksiä. Perehdyin etupäässä Amerikan Yhdysvaltojen valtiolliseen hallitusmuotoon. Ja todellakin uusi maailma siinä nuoren sieluni eteen avautui. Minussa heräsi uusia tulevaisuudentuumia. Eurooppa, oli minusta vanhentunut, mädännyt. Ja juuri kuin sitä parhaallani ajattelin ja uneksuin, alkoi vuosi 1848!

* * * * *

Oli ilta maaliskuussa 1848. Lukuyhdistyksessä oli lukuisa joukko vanhempia ja nuorempia yliopiston jäseniä koolla, tavallista lukuisampi, sillä sinä iltana oli pidetty esitelmä. Joimme teetä, keskustelimme hienoksittain politiikasta; Sveitsin sodasta. Baijerin, Tanskan, Italian tapahtumista, puhuimme Guizot'sta, Pariisin reformikokouksista j.n.e. ja odottelimme jonkunlaisella jännityksellä ulkomaan postia, jonka piti sinä iltana saapua.[20] Mitään ulkomaisia sanomalehtiä ei kumminkaan saapunut. Vaan Taideyhdistyksen vuosikokouksesta, jota taas suurilla päivällisillä oli vietetty — oli maaliskuun 10:s päivä — saapuivat myöhemmällä Cygnaeus, Topelius ynnä muita. He olivat kuulleet hämäriä huhuja Pariisissa tapahtuneesta suuresta vallankumouksesta, Ludvig Filipin paosta, tasavallan julistamisesta y.m. ja tulivat lukuyhdistykseen saadakseen vereksistä lehdistä tarkempia tietoja. Vaan kun niitä ei ollut, päätimme lähteä Clopattin konditoriaan (Helenankadun varrelle), jossa pidettiin Pietarilaisia lehtiä, katsomaan, eikö niitäkään ollut saapunut. Siellä olikin todellakin veres numero St. Pet. Zeitungia. Saimme yksityisen huoneen — meitä oli saapuvilla, ellen muista väärin, Fr. Cygnaeus, Z. Topelius, S. G. Elmgren, A. E. Arppe, Z. Cleve, W. Zilliacus, veljeni Otto ja minä — ja luimme siellä nyt, maalisk. 10 päivänä, ensimmäiset tiedot noista suurista, maailmanhistoriallisista tapahtumista, joita oli Pariisissa tapahtunut helmik. 23 ja 24 päivinä. Hämmästyksestä jäimme ensi aluksi äänettömiksi. Ja melkein kuin itsestään ilmestyi pöydälle pullo samppanjaa. Äänettöminä tyhjensimme lasit. Cygnaeus käveli lattiata edestakaisin, hiveli poskipartaansa ja rupesi innostuneena kertomaan henkilöistä ja mielialoista Pariisissa, josta hän vähän aikaa sitten oli palannut. Topelius kiirehti heti kirjoittamaan lehteensä 20 rivin pituisen vallankumousuutisen — lehden piti ilmestyä seuraavana päivänä. Ja niin pääsi vähitellen keskustelu vireille. Vaihdettiin ajatuksia siitä, minkä uuden valtiollisen muodon Eurooppa saisi. Ilma tuntui meistä kaikista kevyeltä hengittää. Ja kun tästä illanvietosta, jota en ole koskaan voinut unhottaa, erosimme, hymyili meille uusi päivä.

Sitten seurasivat pitkänä sarjana peräkkäin kaikki v:n 1848 suuret tapaukset, "Se, joka palavalla nuorukaisen sydämmellä on saanut elää mukana vuonna 1848, — se kiittäköön Jumalaa", niin kerran myöhemmin kirjoitin.

Ja kumminkin oli vuoden 1848 epäsuora vaikutus meidän oloihimme ainoastaan kieltoperäinen.

Yliopistossamme oli vähää ennen vuoden 1847 päättymistä tapahtunut merkittävä muutos. Vanha varakansleri Thesleff oli marraskuussa lähtenyt ijäiseen lepoon ja tuon rauhaisan, valkeatukkaisen kenraalin sijaan oli yliopisto korkeimmaksi Suomessa oleskelevaksi hallitusmiehekseen saanut Kaukasian sotatiloilta palanneen, parhaassa miehuudenijässään olevan soturin, Uudenmaanläänin kuvernööriksi äsken nimitetyn kenraalimajurin Johan Mauritz Nordenstamin. Yli kahdenkymmenenvuotisella palvelusajalla Kaukasiassa oli Nordenstam tullut tavallista huomatummaksi. Hänen nimeään mainittiin kotimaassa etevimpäin Venäjän palveluksessa olevain suomalaisten joukossa; huhu kuvasi hänen luonteensa jaloksi ja ritarilliseksi. Oltiin siitä syystä iloisia, kun sellainen mies saatiin kotimaahan takaisin ja mielikuvituksessa häneen isänmaallisia toiveita kiinnitettiin. Hänen saapuessaan tänne pitivät kyllä ne alemmat viranomaiset, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, hänen käytöstään kovin jyrkkänä ja sotilasmaisena; vaan kun hänet lukukautta avattaessa helmikuussa 1848 ensikerran esitettiin ylioppilaskunnalle, miellyimme hänen kauniiseen miehevään ryhtiinsä ja hänen meille lausumiin sanoihinsa. Nuo sanat olivat vakavat, jalot ja humaanit: vakuuttipa hän m.m. että hän tahtoi antaa kannatuksensa ainoastaan tiedoille ja kyvylle yliopistossa.

Sen aikuiselta ylioppilaselämältä, vaikka siinä jo olikin isänmaallista innostusta ja jaloja pyrintöjä, ei kumminkaan puuttunut heikkoja ja eikä huonoja puolia. Elämä ei tosin ollut aivan samanlaista kuin ensimmäisinä aikoina yliopiston Helsingissä ollessa: mutta tavat muuttuvat vasta vähitellen. Vaan mies sellainen, kuin uusi varakansleri, joka ei koskaan ennen ollut tutustunut yliopistoon eikä ylioppilaisiin, jolle Aasian rajaseutujen sotilaselämän ankara kuri oli painunut veriin ja jonka luonteessa erinomainen tarkkuus ja järjestys oli huomattavin piirre, tällainen mies piti varmaankin sitä, mitä hän täällä sai nähdä ja kokea, aivan merkillisesti ristiriitaisena hyvän tavan ja järjestyksen kanssa. Hän antoi kumminkin asiain aluksi rauhallisesti kehittyä. Antoipa hän ylioppilaille luvan kansleritoimensa ensi lukukaudella viettää Toukokuunjuhlaa vanhaan totuttuun tapaan, jota he kahteentoista vuoteen eivät olleet saaneet tehdä. Vuoden 1836 jälkeen, jolloin tuollaisessa juhlassa paitsi varsinaista julkista ohjelmaa oli juotu malja isänmaallekin, eivät rehtorit Pipping ja Ursin olleet uskaltaneet myöntyä tällaisen juhlan viettämiseen. Lagus, vaikka olikin kaikkien vanhojen akateemisten menojen harras ystävä, ei ollut myöskään voinut auttaa ylioppilaita tässä kohden, niinkauan kuin Thesleff oli varakanslerina. Mutta nyt, Nordenstamin aikana keskellä v:n 1848 kevättä, sai nuoriso tuon hartaan toivonsa täytetyksi.

* * * * *

Ken lie mukana ollut, se ei ole unhottanut Toukokuunjuhlaa 1848. Nuorison mieli oli sinä vuonna tavallista virkeämpi, kevät oli tullut miltei kuukautta aikusemmin kuin tavallisina vuosina. Floran päivänä, Toukokuun 13 päivänä, oli kevätjuhla vietettävä; koivut olivat, juhlan kunniaksi, pukeutuneet hienoimpaan lehtipukuunsa. Se oli kaunista ja iloista. Valmistukset eivät kumminkaan aivan rettelöittä suoriutuneet. Kaupungin naiset olivat äsken ylioppilaskunnalle lahjoittaneet lipun — saman, joka sillä vieläkin on, — valkosen silkkilipun, Suomen vaakuna keskellä, laakerilehvän ympäröimänä. Juhlan parhaaksi riemukohdaksi oli kuviteltu sitä, kun saataisiin tämän lipun suojassa kulkea saatossa juhlaan. Mutta siinä tuli este. Lippu oli valmis, mutta sitä ei saatu ottaa mukaan. Vihdoin kumminkin luvattiin, että lippu saataisiin pystyttää juhlakentälle, mutta marssittaessa sitä ei saanut kantaa mukana: ja taas virkistyivät jo alakuloisiksi käyneet mielet.

Klo 3 i.p. sanottuna päivänä lähdimme me, ylioppilaitten koko lauma, yliopistosta laulun kaikuessa kävelemään. Ilma oli kaunis, mieliala paras. Pitkällä sillalla odotti kaartin soittokunta. Siellä pysähdyimme ja siellä heläyttivät laulajat ja soittajat yhdessä Paciuksen itsensä johdolla ensi kerran "Maamme"-laulun. Se oli, sen voin vakuuttaa, historiallinen hetki; kuvitelkoon myöhempi polvi sitä innostusta! Sieltä marssia jatkettiin, soittokunta etunenässä, ja loppumaton jono ajajia ja astujia, miehiä, naisia ja lapsia seurasi meitä juhlaa varten luovutetulle Gumtähden alueelle saakka. Voimakas "hurraa" kajahti, kun ylioppilaat hyökkäsivät Suomen lippua kohden, joka siellä liehui. Sen viereen asettui kaartin soittokunta; toiseen paikkaan meriväen soittokunta. Nämä molemmat vuorottelivat laulujen kanssa. Joukko valkosia telttoja oli kentälle pystytetty, niiden edustaisille pöydille oli maljoja katettu. Tervehdysmaljaksi juotiin suurista sarvista simaa.

Ja niin alkoi juhla, johon oli kutsuttu koko yliopistopiiri, kenraalikuvernöörinapulainen ja senaatti, ylimmät sotilasviranomaiset, virastojenpäälliköt ja joukko muita virkamiehiä, porvariston edustajia y.m., y.m., ja jota sitäpaitse ympäröitsi tuhansiin nouseva joukko kutsumattomia vieraita, m.m. kaupungin kaikki naiskaunottaret. Juotiin pitkä sarja virallisia maljoja. Ja viimeiseksi nousi Suomen lipun alle asetetulle puhujalavalle Fr. Cygnaeus, — joka noin kuukautta sitten yliopiston juhlasalissa oli pitänyt suuren muistopuheensa Nervanderista — esittämään Suomelle maljan. Tätä puhetta on moneen kertaan kuvattu. On kerrottu, kuinka Cygnaeus venetialaisessa vaipassaan seisoi siinä lähes tunnin puhuen Suomen nimestä, sen kauneudesta, sen muistoista, sen toiveista, kuinka hänen sanansa vaimensivat kaiken rähinän tuossa vilkastuneessa ihmisjoukossa, kuinka silmät kyyneltyivät, kuinka kaikuvat hyvähuudot usein keskeyttivät puheen ja kuinka sen päätyttyä kaikki päät paljastuivat ja kajahutettiin "Maamme" laulu, joka soitettiin ja laulettiin yhä uudelleen, ilman että siitä oli loppua tullakaan. Kauniimmin kuvasi sen puheen kumminkin Z. Topelius muutamia päiviä myöhemmin Hels. Tidningareissa, siinä runossa, joka tässä (suomennettuna) julaistaan:

Suomen nimi.

Toukokuun 13 p. 1848.

Ja päivyt sammuva kullassaan Jo vaipuu vienoihin vesiin; Se saaret pukevi purppuraan Ja illan siunaus soi yli maan, Yön kuu käy ylhä jo esiin.

Vaan joukot nuoret ne riemuisna Saa kokoon kummuilla, mailla; Ei tunnu pakkoa, murhetta, He kerran kevähän helmassa Vain liehuu lintujen lailla.

Mut torven merkillä julkisen Jo taukoo humu ja huiske; Vain loiske kuuluvi laineiden Ja metsän huokaus hiljainen Ja vieno kukkien kuiske.

Mies kansan keskellä hartahan Nyt haastaa jaloa kieltä, Tuo ilmi luottehen tenhoisan, Ja syntysanan niin mahtavan, Mi usvat väistävi tieltä.

Jäät rintain sana se sulattaa Kuin aurinko kevään puolla, Kuin raikas tuuli se humajaa; On onni, kun sille elää saa, Sen vuoksi taistella, kuolla.

Ja kaikki kuulevat, paljasna pää, Niin hiljaa, hengähtämättä, Ja sydän rinnassa sylkähtää, Ja kyynel poskella välkälitää, Pois vierivi näkijättä.

Niin sana siivekäs lennähtää, — Ylt' ympäri silloin raikuu Yks riemu määrätön myrskyää, Ja torvet ylvähät säestää, Ja "Maamme", "Maamme" se kaikuu.

Ja tietää tahdotko nimen sen, Mi kaikuu kauaksi kantain, Kautt' ilmojen, yli aaltojen Ja vuorten, maiden ja metsien Ja selkäin, saarten ja rantain?

Siis sielus pohjahan piirrä se Ja viime hetkehes kanna, Sit' uskollisesti palvele, Kaikk' yksin Suomelle, Suomelle Työs, lempes, henkesi anna!

Se kalleimmista on kallihin, On äitisi armahainen; Se elon soi, se sen vaatikin, Sen kunniaks elää ja kuoliakin Nyt vanno'os, nuorukainen!

Jo päivyt kullassa sammuupi Ja vesiin vienoihin vaipuu, Se valas kallihin kuulevi; Oi, nähköön heelmät se lempesi, Yön varjot kerran kun haipuu!

Puheenalaisen Toukokuunjuhlan monista, vilkkaista hetkistä on mainittava se, jolloin varakansleri Nordenstam lasi kädessään kiitti ylioppilaita illan juhlasta ja siitä jalosta hengestä, joka juhlaa oli elähyttänyt. Korkean vieraan nostivat ylioppilaat vankoille käsivarsilleen ja kantoivat hänet äänekkäästi hurraten rinnettä alas odottaviin vaunuihin.

Uuden varakanslerin ja ylioppilaskunnan välinen suhde oli siis silloin vielä mitä paras. Mutta juuri samassa kuussa tapahtuivat Wienissä nuo suuret vallankumousmetelit, joihin ylioppilaat niin suoranaista osaa ottivat ja erityisesti lienevät nämä Wienin tapahtumat nostaneet keisari Nikolain kauhun ja pelon yliopistoja ja ylioppilaita kohtaan korkeimmilleen. Varmaankin sai silloin Nordenstam korkeimmasta paikasta uusia, salaisia määräyksiä, miten hänen yliopiston korkeimpana hoitajana olisi sitä hallittava, ja näitä ohjeita hän tottelevana soturina sokeasti otti noudattaakseen. Suhteet siis muuttuivat jo syksyn alusta 1848.

Kesäkuussa samana vuonna oli tosin Gabriel Rein, nuorison suureksi riemuksi, valittu ja nimitetty rehtoriksi. "Rein toi uuden ajan yliopiston rehtorinvirkaan", niin on Cygnaeus joskus lausunut. Ja totta se olikin, jos piti silmällä konsistorion puheenjohtajan vapaata, isänmaallista mieltä ja rehellistä, lämpöstä hyväntahtoisuutta nuorisoa kohtaan. Mutta jos otti huomioon yliopiston hallinnossa ja kurinpidossa vallitsevat periaatteet, niin oli vanha aika, jota Nordenstamin persoona edusti, jäykempänä voimassa kuin koskaan ennen, ja uusi aika, jota tuo liiaksi hyväluontoinen ja liiaksi helposti säikkyvä Rein edusti, odotteli yhä vielä kainona ovella.

Ikävyydet yliopistossa kävivät siten yhä pahemmiksi. Pienimmät ylioppilaiden ja poliisivallan väliset kinat — kuljeskelevien yöpoliisien lukua lisättiin myötään ja kasakoita ja jalkaväkeäkin käytettiin lisänä — säikyttivät jo viranomaisia. Ylioppilasta, joka kadulla poltteli sikaaria, epäiltiin murhapolttoaikeista: jos hänellä oli poski- ja leukapartaa, niin häntä pidettiin yhteiskunnalle epäilyttävänä. Ilma oli täynnä "tykinlaukauksia". Varakansleri rupesi yhä enemmän kaukasialaiseksi sotapäälliköksi: mutta tuon kankean vormupuvun alta pilkisti kumminkin useissa yksityistapauksissa jalo sydän.

* * * * *

Tammikuussa 1848 oli J. J. Tengström täysinpalvelleena eronnut filosofian professorin virastaan. Hakijoiksi tähän auki jääneeseen professorinvirkaan ilmoittautuivat silloin jo 52 vuotias saman aineen apuopettaja, G. F. Aminoff ja rehtori J. V. Snellman Kuopiosta. Molemmat hakijat suorittivat asianmukaiset opinnäytteensä syyskuussa samana vuonna. Suurimmalla jännityksellä odotettiin, miten konsistorio ehdollepanon suorittaisi. Tiettiin, että Snellmanin suuret tieteelliset ja kirjalliset ansiot kyllä tunnustettiin, mutta että suuri osa konsistorion jäsenistä paheksui hänen rauhaa häiritsevää toimintaansa. Aminoff sitävastoin ei ollut kenenkään rauhaa häirinnyt. Hän ei ollut koskaan painosta julaissut muuta, kuin välttämättömimmät väitöskirjansa; — mutta hän oli lähes kaksikymmentä vuotta ollut apuopettajana ja siinä toimessa vakavasti harjoittanut n.s. ylioppilasleipomista ja vähän aikaa ollut Helsingin lyseon rehtorina. Viime vuosina oli hän ollut senssorina ja toiminut siinä virassa, luonteensa koko jäykkyydellä, yhtä suurella säälimättömyydellä kuin puuttuvalla arvostelukyvyllä. — Verratessaan toisiinsa näitä miehiä täytyi konsistorion jäsenten pakostakin luopua siitä persoonallisesta vastenmielisyydestä, jota useilla heistä oli Snellmania kohtaan; ensimmäiselle ehdokassijalle asettivat Snellmanin kaikki muut, paitsi kaksi, jotka pitivät Aminoffin ansioita suurempina. Mutta asia oli korkeammassa paikassa ratkaistava ja voitiinpa jo ennakolta olla jotenkin varmoja, että Snellmanille ei virkaa annettaisi. Niinpä kävikin. Helmik 23 p. 1849 nimitettiin Aminoff professoriksi.

Voi kuvailla ylioppilasnuorison mielialan, kun tieto levisi tämän nimityskysymyksen ratkaisemisesta. Snellman syrjäytetty, hyljätty, ja Aminoff, tuo "kuiva ukko", tuo personoittu senssuuri, nimitetty! — Jos Snellman olisi ollut Helsingissä, olisi hänen hyväkseen tietysti heti pantu mielenosoituksia toimeen: — edellisenä syksynä, kun hän oli väittelemässä Helsingissä, oli ylioppilaskunta tervehtinyt häntä juhlaillallisissa Kaivohuoneella. Mutta nyt ei voitu esiinpurkaa tunteita muulla tavoin, kuin mielenosotuksen kautta Aminoffia vastaan. Ymmärrettiin, että tällainen teko silloisina aikoina tuottaisi ikävyyksiä. Mutta nuoria miehiä ei millään keinoilla voitu pidättää. Ja niin päätettiin panna kissannaukujaiset toimeen ja mitä kirkuvimmalla rähinällä ne laulajaiset maalisk. 7 p:nä pidettiinkin Aminoffin asunnon edustalla.

Tällä kertaa oli ehkä yliopistolla todellakin syytä vapista. Mutta pahin ukkospilvi meni toki onnella ohi.

Snellman tiesi itse, yhtähyvin kuin muut, odottaa, miten professorikysymys ratkaistaisiin. Jo ennenkuin ratkaisu tuli oli hän, muutamain ruotsinmaalaisten ystäväinsä kehotuksesta, hakenut auki olevaa professorinvirkaa Upsalassa, mutta sen hakemuksensa hän kumminkin pian — samalla tavalla kuin syksyllä 1845, jolloin hän oli hakeutunut filosofian professoriksi Lundiin — isänmaallisesta velvollisuudentunnosta peruutti. Kuopiossa kävi hänelle kumminkin ilma liian ahtaaksi; taloudellisetkin syyt pakottivat häntä hakemaan toisenlaista toiminta-alaa. Hän rupesi ajattelemaan "jotakin porvarillista ammattia"; hyvät ystävät, konsuli H. Borgström etunenässä, kannattivat häntä tässä aikeessa lämpösesti. Ensiksi aijottiin Helsinkiin perustaa kauppaopisto, jonka johtajaksi Snellmania ajateltiin: mutta tästä aikeesta luovuttiin marraskuussa 1849 ilmestyneen, nähtävästi erityisesti tätä tapausta varten laaditun määräyksen takia, joka kielsi yksityisiä perustamasta uusia kouluja ilman kenraalikuvernöörin lupaa. Sitten tuumittiin valmistaa Snellmanille paikka uudessa eteläsuomalaisessa merivakuutusyhdistyksessä, mutta siitäkin tuumasta oli luovuttava. Sillävälin Snellman kumminkin erosi rehtorinvirastaan Kuopiosta lokakuussa 1849 ja muutti saman vuoden viime päivinä Helsinkiin, jossa hän vastaanotti ystävänsä Borgströmin hänelle tarjoaman konttoripaikan. Tässä paikassa pysyi hän sitten, samalla hoitaen muitakin afääritoimia, kuten vakuutusyhtiö Northern'in agenttuuria y.m., siihen saakka, kunnes uusi aika Aleksanteri II:sen mukana alkoi. Litteraturbladetin toimittamisen jätti hän vuodesta 1850 Elmgrenille ja ryhtyi siihen taas vasta 1855.

* * * * *

Tahdon nyt yhteen kimppuun kerätä 1840-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta toimenpiteitä, jotka sangen valaisevasti kuvaavat sen ajan luonnetta.

Vuoden 1846 kirjelmästä sensorien läänien pääkaupungeissa, paitsi Helsingissä, asettamisesta kuvernöörien tarkastuksen alaisiksi olen jo maininnut. Samanlainen toimi annettiin seuraavana vuonna Porvoossa sikäläiselle piispalle.

Olen niinikään maininnut v:n 1847 julistuksesta, jonka kautta oikeus antaa lupia uusille lehdille sekä kieltää toimessa olevia ilmestymästä siirrettiin senaatista kenraalikuvernöörille.

Maalisk. 20 p. 1848 ilmestyi julistus, joka kielsi Suomen alamaisia, poikkeuksetta, kuulumasta salaisiin seuroihin, olivatpa minkä nimellisiä tahansa.

V. 1849 määräsi heinäk. 4 p:nä annettu julistus "yksityisistä seuroista jo yhdistyksistä Suomessa": 1) että yksityisiä seuroja tai yhdistyksiä, tieteellisiä, kirjallisia, taloudellisia, hyväätekeviä tai muita tarkoituksia varten, olivatpa minkä nimellisiä tahansa, — kauppayhtiöt, joihin kuuluu ainoastaan muutamia henkilöitä, ainoana poikkeuksena — ei saisi perustaa ilman H. K. M:nsa antamaa lupaa: 2) että yksityisten henkilöjen toimeenpanemia rahankeräyksiä, lukuunottamatta sellaisia, jotka tarkoittavat jonkun yksityisen ihmisen auttamista, yhtävähän kuin kirjatilauksia y.m., elleivät ne koskeneet jotakin luvansaanutta kirjaa tai aikakauslehteä, ei saisi tapahtua muuten kuin kenraalikuvernöörin erityisesti antaman luvan nojalla: ja 3) että niiden seurain, joita oli olemassa ilman keisarin vahvistusta, tuli ennen v:n 1849 loppua jättää sääntönsä hallituksen vahvistettaviksi, — muuten ne v:n 1850 alusta suljettaisiin.

Samana vuonna 1849, marrask. 26 pnä, määrättiin eräässä julistuksessa, että yksityiset eivät saisi Suomessa perustaa mitään uusia kouluja ilman kenraalikuvernöörin lupaa; ennenkuin se komitea, joka oli asetettu yliopiston sääntöjä tarkastamaan, "jotta ne saataisiin yhdenmukaisiksi alempia oppilaitoksia koskevain säädösten kanssa", oli tehnyt sellaisia ehdotuksia, joita tarvittiin yksityiskoulujen, saattamiseksi hallituksen "hoitavan ja hyväätekevän tarkastuksen alaisiksi".