NUORUKAISESTA MIEHEKSI 1850-1860. (continued 3)
Santeri Ivalo translation
* * * * *
Samana päivänä, jolloin kruunajaiset tapahtuivat Moskovassa, vietti Suomi suurta kansallista riemujuhlaa: Saimaan kanava vihittiin silloin. Tämä suuri liikeväylä, jota jo edellisinä vuosisatoina oli ajateltu ja jota sitten vuoden 1845 uutterasti oli rakennettu, oli nyt valmis liikkeelle avattavaksi. Mutta avajaisista oli pahaa erimielisyyttä syntynyt korkeimpain hallintomiesten kesken. Kenraalikuvernööri oli tietenkin pitänyt luonnollisena, että hän näin juhlallisessa tilaisuudessa edustaisi hallitusta ja vastaanottaisi kunnian ja kiitokset; ja kun hänen välttämättä täytyi olla saapuvilla kruunajaisissa Moskovassa tahtoi hän lykätä kanavan avaamisen seuraavaan kevääseen. Sitävastoin senaatin rahavarainpäällikkö ja varapuheenjohtaja, vapaaherra v. Haartman, joka syystä piti itseään kanavan isänä ja katsoi tämän työn elämänsä suurimmaksi kunniaksi, ei voinut keksiä muuta sopivampaa päivää kanavan avaamiseen kuin keisarin kruunauspäivän, ja varmaankin juuri samasta syystä, jonka vuoksi kenraalikuvernööri vaati lykkäystä. Tästä jalosta kunnianhimon taistelusta suoriusi lopuksi voittajana v. Haartman, jota kannatti liikemiesten harras halu saada kanava avatuksi niin pian kuin mahdollista; kenraalikuvernöörille lohdutukseksi määrättiin, että nämä avajaiset eivät olisi varsinaisia vihkiäisiä, jotka tapahtuisivat vasta seuraavana kevännä keisarin itsensä läsnäollessa. Ja noissa suurissa juhlallisuuksissa, joihin, huolimatta että niistä myöhän oli tieto annettu, oli saapunut suuria väkijoukkoja maan kaikista osista, sai vphra v. Haartman todellakin esiintyä himmentymättömässä loistossa; kaikissa pysäyspaikoissa matkan varrella piti hän puheet hallituksen puolesta ja kaikissa yleisön puolelta pidetyissä puheissa mainittiin hänen nimensä lähinnä hallitsijaa, tunnustamalla, että hänellä olivat suurimmat ansiot kanavan aikaansaamisesta ja että maan ja kansan siis ennen muita tuli kiittää häntä tästä suurtyöstä.
* * * * *
Kruunauspäivä vietettiin Helsingissä ja muissa maamme kaupungeissa ilotulituksilla ja erilaisilla juhlallisuuksilla. Yliopiston piti sitäpaitse viettää keisarin kruunajaisia niinkuin vanhan tavan mukaan kaikkia suurempia tapahtumia hallitsijahuoneessa, erityisellä juhlalla. Ja tällä kruunajaisjuhlalla, joka tapahtui vasta syysk. 20 p:nä, tuli olemaan aivan harvinainen merkitys.
Rehtori Rein julkaisi kutsumuksen ja ohjelman tavallisessa järjestyksessä. Puhujiksi olivat valitut prof. F. L. Schauman pitämään puheen ruotsiksi, prof. E. af Brunér latinaksi, lehtori C. G. Borg suomeksi ja prof. B. O. Lille oli kirjoittanut runon. Mutta jo tämä rehtorin ohjelma oli siitä merkillinen, että siinä oli selvää valtiollista väittelyä niiden valitusten ja moitteiden johdosta, joita maamme oloista oli tehty Ruotsin sanomalehdissä ja siellä ilmestyneissä lentokirjoissa. Ohjelmakirjoituksessa osotettiin, kuinka Suomen kohtalot ja asema olivat yhtymisen aikana Venäjän kanssa muodostuneet paremmiksi kuin jos yhtymistä Ruotsin kanssa olisi jatkunut — olipa senssuurin kahlehtima sananvapauskin melkein parempi kuin sellainen hillitön painovapaus, joka nyt vallitsi Ruotsissa. Suomen kansa ei ole, sanottiin edelleen, menettänyt edustusoikeuttaan, vaikka säätyjä Porvoon valtiopäiväin jälkeen ei ole kokoonkutsuttu; kumminkin olisi, lausui rehtori, perin toivottavaa, että Suomen kansalle useammin tarjottaisiin tilaisuus "edustajainsa kautta tärkeistä, maan yleisistä kysymyksistä, kuten lainsäädäntöä ja veroitusta koskevista, esittää toivomuksensa ja anomuksensa keisarilleen ja suuriruhtinaalleen", — mutta säätyjen päättämisoikeudesta hän ei puhunut.
Mutta vielä harvinaisempaa oli sen puheen sisällys, joka juhlassa ruotsiksi pidettiin. Puhuja esitti vapaasti ja suoraan, vaikkakin pehmoisin lausein, ne toivomukset, joita Suomen kansan mielessä oli syntynyt ja joita siellä liikkui. Nämä kansan toiveet olivat lyhyesti mainiten seuraavat: että se vapaasti saisi kansallisuuttaan kehittää ja erityisesti vapaasti kehittää kieltään, jotta siitä vähitellen tulisi myöskin maan sivistyksen kieli; että se saisi loukkaamattomina säilyttää yhteiskuntamuotonsa ja lakinsa ja että siten toteutettaisiin myös yksi perustuslakien tärkeimpiä määräyksiä, nim. että maan säädyille valmistettaisiin tilaisuus perustuslakien mukaisessa järjestyksessä kokoontua valtiopäiville saadakseen harjoittaa oikeuttaan olla osallisena lainsäädäntöön ja veroitukseen; ja lopuksi vielä, että se saisi laajennetun paino-oikeuden voidakseen vapaasti lausua mielensä maan tilasta ja tarpeista. Voisihan kyllä, lausui puhuja, kokemus entisyydestä antaa aihetta epäilyksiin näiden toivomusten täyttymisestä, erittäinkin mikäli valtiopäiviin tulee, "mutta toiselta puolelta antavat useat, keisari Aleksanterin Venäjällä alullepanemat, mieluisasti hämmästyttävät toimenpiteet syytä siihen iloiseen uskoon, että kumminkin on mahdollista ja ajateltavissa, että valtiopäiväkutsumus voi meille riemuksemme saapua".
Siten oli sana "valtiopäivät", jota ei ennen koskaan oltu saatu mainita maan sanomalehdissä eikä muussa kirjallisuudessa ja josta tuskin suullisestikaan oli muuten kuin kuiskaamalla puhuttu, se oli nyt virallisesti lausuttu yliopiston juhlatavalta. Se herätti sekä pelkoa että viehätystä. Muutamat hallitsevista arvelivat, että "kapinalippu" nyt oli yliopiston juhlasalissa pystytetty, toiset ääneti vapisivat, mutta valtiopäiväin toivo kävi tästä hetkestä yhteiseksi tunnussanaksi kaikille isänmaallismielisille kansalaisille; siihen kohdistuivat ajatukset ja pyrinnöt.
Painotarkastajat epäilivät, saataisiinko juhlaohjelmaa ja puheita kirjakauppojen kautta levittää. Kenraalikuvernööri antoi kumminkin luvan niiden myömiseen. Mutta pian tuli katumus ja yläilmoista jyrähti tyytymättömyyden ukkonen rajusti sekä juhlapuhujia, yliopiston viranomaisia että painotarkastajia vastaan ja siitä oli seurauksena että painotarkastus kiristyi yhä entistä lujemmalle.
* * * * *
Moskovasta, kruunajaisista, palatessaan ryhtyi uusi kreivi, kenraalikuvernööri, nopeasti toimenpiteisiin toteuttaakseen keisari Aleksanterin, Helsingissä käydessään, senaatille antaman hallinto-ohjelman. Kolme suurta komiteaa asetettiin sitä varten: yksi tekemään ehdotusta uusien kulkuneuvojen aikaansaamisesta, ja siihen kreivi Berg itse rupesi puheenjohtajaksi, kutsuen jäseniksi vapaaherrat v. Haartman, Sackleen, Nordenstam, Munck, v. Kothen, insinööripäällikön översti K. Stjernvallin y.m.; — toinen teollisuuden edistämistä varten, johon puheenjohtajaksi tuli (kenraalikuvernöörin johdon alaisena) rahavarainpäällikön apulainen A. L. Born ja jäseniksi kutsuttiin, paitsi teollisuusjohtokunnan jäseniä ja lääkintälaitoksen päätirehtööriä, kokonaista kaksitoista maan etevintä teollisuudenharjoittajaa ja ammattimiestä; — sekä kolmas komitea laatimaan ehdotusta vuoriviljelyksen edistämisestä, johon tuli kuulumaan vuorilaitoksen ent. yli-intendentti Nordenskiöld sekä seitsemän maan suurimman rautatehtaan isäntää. Sen ohessa oli Suomen talousseura jo aikusemmin saanut toimekseen laatia mietinnön niistä toimenpiteistä, jotka lähinnä saattaisivat edistää maanviljelyksen ja maalaiselinkeinojen kehittymistä; seura pyysi siitä syystä lausuntoja jäseniltään maan kaikista osista sekä käsitteli sitten kysymyksiä pienemmissä komiteoissa.
Mainitut suuret komiteat kokoontuivat Helsingissä marraskuulla ja joulukuulla 1856. Teollisuus- ja vuorilaitos-komiteain laajat mietinnöt, joissa oli useita vastalauseita, julaistiin painosta seuraavan vuoden kuluessa ja samoin talousseuran mietintö. Suuressa määrin nämä mietinnöt laajoissa piireissä herättivät yleishyvän harrastusta ja huomauttivat, kuinka kansalaisten yhteistoiminta oli välttämätön maan edistymiseksi niin toisessa kuin toisessakin suhteessa. Mutta minne päin taloudellisella alalla ajatukset kääntyivätkin, oli aina vastassa vanhentuneita mutta voimassaolevia lakeja, jotka ehkäisivät tervettä kehitystä ja joita säätyjen myötävaikutuksetta ei voitu muuttaa. Ensimmäinen ja viimeinen, mihin nämä komiteanmietinnöt johtivat, oli siis valtiopäiväin tarve.
Kansakoululaitoksen järjestämisen suhteen, joka kysymys myöskin sisältyi keisarin ohjelmaan, oli heti pyydetty kaikkien tuomiokapitulien lausuntoja ja nämä lausunnot lähetti senaatti marraskuussa seurakuntiin lausunnon antamista varten. Ajatukset kiintyivät yhä enemmän tähän asiaan sen johdosta, että Suomen talousseura samoihin aikoihin oli julistanut kilpailun "pitäjänkoulujen aikaansaamista" koskevista kirjoituksista, jossa kilpailussa A. Meurman marraskuussa 1857 sai palkinnon. Mutta aivan korkealle eivät valitettavasti toiveet kansakouluista maassamme uskaltaneet lentää. Tarvittiin miestä, joka kauemman aikaa olisi oleskellut maamme ulkopuolella, jotta hän voisi opastaa hallintomiehet ja yleisön korkeammalta kannalta tätä asiaa katsomaan. Onneksi Uno Cygnaeuksen lausunto tuomiokapitulin mietinnöistä pääsi määrääväksi, kun julistus annettiin "Suomen kansanopetuksen järjestämistä koskevista perusteista", joka ilmestyi huhtikuussa 1858. Tämän julistuksen johdosta sai sitten Cygnaeus toimekseen ensiksi matkustelemalla maaseudulla ottaa selkoa kansansivistyksen silloisesta kannasta ja sitten muissa maissa laajentaa tietonsa näistä asioista, voidakseen antaa hallitukselle kertomuksen ja mietinnön asiasta. Siten saatiin Suomen kansakoulu ohjatuksi sille kauniille tielle, jota se sitten tasaisin askelin niin voitokkaasti on kulkenut.
* * * * *
Rautatiekysymys ratkaistiin ilman että mitään komiteanmietintöä saapui yleisön nähtäväksi. Tutkimusten nojalla, joita oli tehty jo 1849. oli 1851 olemassa suunnitelma ja kustannusarvio rautatien rakentamisesta Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Tämän suunnitelman nyt komitea ja senaatti, kumminkin melkoisilla muutoksilla, hyväksyi, joten se jo helmikuun alussa 1857 voitiin lähettää Pietariin, jossa se maalisk. 4 p. tuli lopullisesti vahvistetuksi. Rautatietöitä johtamaan asetettiin sitten heti johtokunta, johon tulivat senaatin jäsenet kenraali Nordenstam ja R. Trapp, översti K. Stjernvall, sekä ylitirehtöörit C. V. Gyldén ja J. A. von Born; itse toimeenpano uskottiin översti Stjernvallille. Kun kaikki järjestämistyöt olivat suoritetut saattoivat varsinaiset työt Suomen ensimmäisellä rautatielinjalla alkaa keväillä 1858.
Juuri rautatiekysymystä esitettäessä senaatissa jouluk. 27 p:nä 1856 antoi vphra v. Haartman aikoinaan kuuluisan "sanelunsa" pöytäkirjaan. Tässä sanelussa, jota painettiin 50 kappaletta ja "yksityisesti" jaettiin eräille ylhäisille henkilöille, loi rahavarainpäällikkö silmäyksen taaksepäin niihin 16:teen vuoteen, joiden kuluessa hän oli hoitanut maan raha-asioita, sekä katsauksen maan silloisiin raha-asioihin. Syynä näihin katsauksiin oli varmaankin se loukkaava ja vaarallinen epäluottamus hallitusta kohtaan, joka hänen mielestään oli julkilausuttu yliopiston kruunausjuhlassa, jossa puhujat olivat viitanneet kansan itseveroitusoikeuteen ja hallituksen velvollisuuteen esittää valtion tila säätyjen valiokunnalle. Näihin määräyksiin viittaaminen oli hänen mielestään nojautumista "jo aikoja sitten kadonneisiin ja entisen vallan aikana kumottuihin oikeusperusteihin"; säätykokouksen toiveet piti hän "kuvitteluina, joilla on haaveilujen varmat tuntomerkit". Hänen oman esityksensä mukaan ei varojenhoidossa ollut moitteen sijaa, rahallinen asema oli niin hyvä kuin saattoi olla. Mutta se katsaus, jonka valtiovaranpäällikkö lauselmassaan oli antanut, ei näyttänytkään aivan luotettavalta ja vähän sen jälkeen (elokuussa 1857) asetettiin komitea laatimaan tarkkaa katsausta rahavarain tilaan vuosilta 1853-57. Tämän komitean johtava mies oli kuvernööri Fab. Langenskiöld, joka nyt pitkin askelin rupesi astumaan tietään eteenpäin valtiomiehen uralla; toiset jäsenet olivat senaattorit Rob. Trapp ja P. Peterson. Ja tämän komitean salassapidettyjen töiden suoranaisempi tai välillisempi seuraus oli, että vphra v. Haartman huhtik. 29 p. 1858 erosi viroistaan senaatissa ja siten päätti pitkän ja Suomelle tärkeän virkamiesuransa, sekä että finanssitoimituskunnan päällikönvirka uskottiin muutamia kuukausia aikusemmin senaattiin kutsutulle Langenskiöldille, v. Haartmannin seuraajaksi talousosaston varapuheenjohtajana tuli kenraali Nordenstam.
* * * * *
Kaupan ja teollisuuden avustamisen sodan vaurioiden jälkeen näkyy kenraalikuvernööri ottaneen oikein yksityisen ja suoranaisen huolenpitonsa esineeksi. Mitään komiteaa ei asiaa varten asetettu; suoranaista kirjeenvaihtoa lienee ollut olemassa kreivi Bergin ja etevimpäin, maan eri osissa sijaitsevain kauppahuoneiden välillä. Moniin toimenpiteisiin ryhdyttiinkin kiireesti; tullivapautuksia ja muita helpoituksia sekä melkoisia lainoja myönnettiin laivanrakentamisen edistämiseksi. Erityisesti kenraalikuvernööri harrasti yhtiön perustamista, joka toimeenpanisi höyrylaivaliikkeen rannikkoa pitkin Pohjanmaan satamista Pietariin. Hän hankki sitä varten Venäjän valtionvaroista jonkunlaiseksi korvaukseksi niistä suurista summista, joita Suomi puolestaan oli sodan aikana meripuolustuksen hyväksi uhrannut (rakentamalla höyryfregatin, höyrykorvetin ja 40 tykkivenhettä) 200,000 ruplan suuruisen määrärahan, annettavaksi korottomana lainana mainitulle yhtiölle. Tällä apurahalla saatiin "Pohjanmaan höyrylaivayhtiö, kreivi Bergin perustama" (kuten sitä kutsuttiin) toimeen, ja sen ensimmäiset laivat "Österbotten" ja "Suomi" alottivat kulkuvuoronsa Pohjanmaan kaupunkien ja Pietarin välillä, edellinen syksyllä 1857 ja jälkimmäinen kesällä 1858. Yhtiön kolmas laiva "Grefve Berg" sai omituista kyllä aluksi toimekseen välittää liikettä Pietarin, Räävelin ja Riian välillä. — Muutamia kuukausia myöhemmin syntyi myöskin "Etelä-Suomen Höyrylaivayhtiö" välittämään liikettä Helsingin ja Pietarin sekä Helsingin ja Lyypekin välillä. Tämä yhtiö sai korottomaksi lainaksi neljännen osan tuosta venäläisestä valtioavusta; kaksi yhtiön laivaa "Aleksander" ja "Nikolai" alkoi toimintansa vuonna 1858.
* * * * *
Ruotuväki, joka sodan aikana tulisessa kiireessä oli muodostettu, vaati rauhan palattua perinpohjaista järjestämistä. Sitä varten asetettiin lopulla vuotta 1856 vielä suuri. 14-henkinen komitea, kenraali Nordenstam puheenjohtajana. Komitean ehdotusten mukaan pienennettiin julistuskirjalla jouluk. 30 p:ltä 1857 pataljoonain miesluku rauhan aikana 320 mieheksi ja ruotukustannusten sekä joukkojen sijoituksen yleinen tasoitus päätettiin toimeenpanna senjälkeen kuin kussakin läänissä oli ruotuvelvollisten kesken saatu pidetyksi neuvotteluja ja tehdyksi sopimuksia. Niissä kokouksissa, joita kaikkien pitäjäin valtuutetut tämän johdosta keväillä 1858 pitivät läänien pääkaupungeissa, tuli ruotuväen tarkastajan vphra Cas. v. Kothenin olla saapuvilla ja hänen oli senjälkeen määrättävä, kuinka ruotujen oli asetettava sotamiehiä, sekä toimeenpantava lopullinen jaoitus. Mutta tässä kohden menetteli vphra v. Kothen välittämättä kuntain asiamiesten toivomuksista ja niin itsevaltaisesti, että tyytymättömyyttä ja suuttumusta syntyi joka taholla. Maanomistajain valitukset otettiinkin huomioon ja kenraalikuvernööri sai toimekseen yhdessä senaatin kanssa tarkastaa v. Kothenin ruotujakoa sekä, senjälkeen kuin ruotuvelvolliset vielä olivat saaneet esittää toivomuksensa, laatia koko jako ihan uudelleen. Uusia lääninkokouksia pidettiin sen johdosta joulukuussa 1858; keskustelu niissä oli niin vilkasta ja vakavaa, että niitä jo sanottiin "valtiopäiviksi". Erittäin huomattava oli uusmaalaisten kokous Helsingissä, jossa m.m. kreivi C. M. Creutz osoittautui eteväksi johtajaksi. Tähän kokoukseen oltiin yleensä tyytyväisiä; kreivi Bergin onnistui esiintyä siellä vaikeuksia poistavana korkeampana mahtina ja hän lopetti kokouksen jouluk. 20 p. päivällisillä, joissa molemmin puolin lausuttiin kohteliaisuuksia.
Mutta vphra v. Kothen oli näiden sotilaskysymysten kautta joksikin ajaksi katkaissut uransa. Jo lokakuussa 1858 oli hän terveytensä hoitamista varten saanut yhdeksän kuukauden virkavapauden; huhtikuussa 1859 hänet vapautettiin tarkastajatoimestaan ja heinäkuussa samana vuonna senaattorintoimestaan ja sotilastoimituskunnan (joka v. 1858 oli uudelleen perustettu) päällikkyydestä. Hän sai nyt vastaseksi raivata itselleen uuden uran Venäjällä.
* * * * *
Elämää ja toimeliaisuutta, uusia ajatuksia ja uusia hankkeita virisi siten kaikilla mahdollisilla tahoilla. Kreivi Berg oli pitänyt Suomen kansaa nukkuvana kansana ja itseään sen herättäjänä. Mutta hän vaati, että kaikkien tuumain ja toimien tuli mennä hänen tahtomaansa suuntaan; jokainen itsenäisyyden ilmaus oli tukahdutettava. Painotarkastusta yhä kiristettiin. Varsinkin senjälkeen kuin nuo akateemiset kruunauspuheet julaistiin, näkyivät viranomaiset kammoneen yhä lisääntyviä painotuotteita. Niin kiellettiin esim. lopulla vuotta 1856 ilmestyväksi aijotun lehden "Dagenin" näytenumeron ulosantaminen; sille olivat G. Ehrström, K. Collan ja C. G. Estlander ilmoittautuneet toimittajiksi. Senssuurikomitea oli kieltänyt tältä numerolta luvan; tehdyn valituksen johdosta senssuuriylihallitus kumosi tämän kiellon ja painolupa annettiin, vaan siitä huolimatta kielsi kenraalikuvernööri, senjälkeen kuin lehti jo oli painettu, sen levittämisen. Kun näytenumeron kanssa siten kuukauden ajan oli rettelöitty, luopui toimitus koko lehtihommastaan.[43] Tämän johdosta syntyi riita senssuuriylihallituksen, jonka puheenjohtaja oli varakansleri Munck ja jonka asetusten mukaan olisi tullut asia lopullisesti ratkaista, ja kenraalikuvernöörin välillä; se riita päättyi niin, että painoasetus keis. kirjeellä maalisk. 23 p:ltä 1857 muutettiin sillä tavalla, että ylin ratkaisuvalta sanomalehtiä ja aikakauskirjoja koskevissa asioissa siirtyi senssuuriylihallitukselta kenraalikuvernöörille. Siten oli laki jättänyt sanomalehdet viimemainitun mielivallan alaisiksi. Ja mielivalta rupesikin rehoittamaan joka taholla. Joutuipa Topeliuskin nyt Hels. Tidningarein toimittajana kerran toisensa perästä korkeimman senssuurivallan uhkaavain salamain esineeksi. Niinpä sai hän korkeimpain vihat herätetyksi pienellä runollaan "Keväälle", joka ilmestyi hänen lehdessään huhtik. 29 p:nä 1857. Runoilija lauloi siinä niistä kauniista toiveista, joita kevät ensiksi oli antanut mutta jotka sitten pettivät. Tästä runosta oltiin löytävinään selviä valtiollisia viittauksia. Helsingissä herätti varsinkin suurta melua se, kun kreivi Armfelt Pietarista kirjoitti Topeliukselle ja muistutti häntä siitä, ettei hän ylimääräisenä professorina ollut niin kovinkaan lujassa.
* * * * *
Ajan merkkitapauksiin kuului pari maan hallintovirastojen järjestämisessä tapahtunutta tärkeää muutosta. Julistuskirjan kautta huhtik. 8 p:ltä 1857 perustettiin taas Pietariin valtiosihteerinvirastoon pysyvä komitea Suomen asioita varten. Tämä toimenpide herätti aluksi Suomessa paljokin epäluuloja; peljättiin, että tuolla komitealla ehkä tarkoitettiin jossakin määrin korvata Suomen edustuslaitosta. Tuuma lienee kumminkin lähtenyt ainoastaan siitä, että ministerivaltiosihteeri tahtoi vahvistaa asemaansa muiden vaikutuksia vastaan sen kautta että hänellä aina oli rinnallaan muutamia tietorikkaita ja maan lainsäädäntöön sekä hallintoon perehtyneitä miehiä. — Samanlaisella epäluulolla vastaanotettiin marrask. 28 p. samana vuonna ilmestynyt kirjelmä, joka määräsi, että senaatin varapuheenjohtajat ja jäsenet, joiden palkkoja nyt korotettiin, eivät enää jäisi entisten vakinaisten virkainsa haltijoiksi, vaan että heitä vastaisuudessa oli kutsuttava senaattoreiksi jommoisina heillä olisi eläkeoikeus. Epäilyksiä tässä kohden herätti se seikka, että tämän muutoksen katsottiin tekevän senaatin jäsenet entistä riippuvaisemmiksi niistä paikoista, joihin heidät kolme vuotta aikasemmin oli kutsuttu. Mieliala rauhoittui kumminkin vähitellen niin toisen kuin toisenkin toimenpiteen suhteen.
* * * * *
Yliopistossa oli "uuden ajan" sarastus herättänyt sen verran rohkeutta että jo syksyllä 1856 ruvettiin valmistamaan ehdotusta v:n 1852 asetusten muuttamiseksi melkoisessa määrin. Seuraavana kevännä sai konsistorio valmiiksi ehdotuksensa, jonka mukaan filosoofinen tiedekunta taas oli perustettava. Varakansleri vphra Munck matkusti prof. Fredr. Cygnaeuksen seuraamana Pietariin hankkimaan vahvistusta uudelle ehdotukselle. Mutta se toivo petti. Niin pitkälle eivät olot olleet kehittyneet, että filosofian nimeä olisi voitu sietää.[44] Ainoa, mikä konsistorion ehdotuksen kautta saavutettiin, oli kolme uutta professorinvirkaa, yksi lainopillisessa ja kaksi lääketieteellisessä tiedekunnassa.
Samana kevännä 1857 oli taas suuria juhlapäiviä yliopistossa. Vihkiäiset olivat pidettävät jumaluusopillisessa ja ensi kerran uudessa historiallis-kielitieteellisissä ja fyysillis-matemaattisissa tiedekunnissa ja samassa yhteydessä oli vietettävä "juhla kristinuskon tuomisen johdosta Suomeen 700 vuotta sitten". Riemujuhla vietettiin toukok. 27 p.; puheen suomeksi piti prof. Geitlin (kolmannen kerran nyt suomea kuultiin juhla-lavalta) ja ruotsiksi profes. Granfelt. Jumaluusopilliset vihkiäiset vietettiin seuraavana päivänä (toukok. 28 p.) ja ne kävivät erittäin juhlallisiksi sen kautta, että tiedekunnan promoottori, Lille, sai painaa kunniatohtorin hatun J. L. Runebergin päähän.[45] Senjälkeen tapahtuivat 29 p. hist.-kielitieteelliset ja fys.-matemaattiset vihkiäiset, jotka suoritettiin aivan perättäin, vaikka oli eri vihkijät.
Nämä vihkimisjuhlat kävivät tavallista muistettavammiksi sen johdosta, että vieraita Ruotsin yliopistoista silloin kävi täällä. Siinä kauniissa juhlassa, jonka ylioppilaskunta edellisenä syksynä, lokak. 7 p., oli viettänyt J. V. Snellmannille hänen professoriksinimityksensä johdosta,[46] oli jo voitu esittää lämpönen malja skandinaavisten yliopistojen nuorisolle ja nyt olivat nuoret maisterit rohenneet, varakanslerin tieten, kutsua promotsioonijuhliin akateemisia veljiä Upsalasta, Tätä kutsumusta olikin noudatettu; Helsinkiin saapui viisi Upsalan ylioppilaskunnan edustajaa ja sattumalta niiden mukana prof. A. Nyblaeus Lundista. Ensi kerran näin Suomen ylioppilaiden oli sallittu vastaanottaa veljesvieraita Ruotsista ja ilo siitä oli suuri. Vieraiden kunniaksi pantiin noina viitenä päivänä toimeen joukko juhlallisuuksia, joissa pidettiin sydämmellisiä tervehdyspuheita ja rajaton määrä maljoja esitettiin. Mutta tätä riemua ei kaikilta tahoilta suopein silmin katsottu ja Suomi sai kalliit sakkorahat siitä ilosta maksaa.
Eräässä jäähyväisjuhlassa, joka toukok. 30 p. seurahuoneella vietettiin ruotsalaisille vieraille, esiintyi puhujana myöskin Adolf Nordenskiöld, joka vihkiäisissä oli yhtaikaa saanut maisterinseppeleen (primuksena) ja tohtorinhatun. Hän esitti, lyhyesti sanoen, "maljan menneille päiville ja — jälelläoleville toiveille". Puheesta kuvastui, niin on hän itse kertonut, "juhlassa vallinnut mieliala, ehkä oli se vähän tarkkapiirteisempi kuin muiden". Myrskyävällä riemulla sitä puhetta kuunneltiin. Mutta muutamat läsnäolevat pitivät puhetta liian rajuna ja Fredr. Cygnaeus katsoi asiakseen jossakin määrin jäähdyttää tuota liian kiihtynyttä mielialaa. Hän nousi senvuoksi ja piti puheen, jossa hän otti vastustaakseen eräässä (Carlén'in kirjoittamassa) tilapäärunossa Ruotsissa lausuttuja sanoja "orjuuden kultaisesta pesästä", ja muita samanlaisia ruotsalaiselta taholta tehtyjä kuvauksia Suomen nykyisestä asemasta. Tällainen kansainvälinen polemiikki, vaikka se ilmenikin Cygnaeuksen jalossa ja kauniissa puheessa, vaikutti kuohuvaan nuorukaisinnostukseen kuin kauhallinen jääkylmää vettä; useimmat läsnäolevat lienevät äänekkäästi osoittaneet tyytymättömyyttään. Nordenskiöld nousi puhujalavalle, jossa Cygnaeus vielä seisoi, ja huusi: "Hän ei puhu meidän puolestamme".
Tämä ikävä kohtaus herätti tietysti suurta melua ei ainoastaan juhlasalissa vaan sen ulkopuolellakin. Jo seuraavana päivänä oli kreivi Berg puuttunut asiaan. Hänelle, jossa oli vastenmielisyyttä ruotsalaisuutta kohtaan, oli tilaisuus tervetullut; erittäinkin oli hänelle mieluista taas tavata "vanha tuttavansa" Nordenskiöld, josta hän jo Töölö-jutun jälkeen oli (Philippaeuksen mukaan) sanonut, että hänen tekisi mieli antaa sen miehen "roikkua yliopistorakennuksen ulkopuolella". Kreivi kutsui heti rehtori Reinin puheilleen ja käski hänen ottaa tarkka selko asiasta. Nordenskiöld antoi kirjoitetun puheensa Reinille, joka ei pitänyt puhetta erittäin vaarallisena ja luuli, että kenraalikuvernööri olisi helposti lepytettävissä. Mutta kreivi Berg luki puheen omalla tavallaan, oli löytävinään siitä melkein maankavallusta ja majesteetinrikosta ja ryhtyi toimiin rangaistakseen tuon rikoksen. "Minä kyllästyin koko meluun — kertoo Nordenskiöld itse — ja läksin maalle Frugårdiin, jonne parin päivän perästä minulle saapui tervehdys muutamalta suomalaiselta, Bergille hyvin läheiseltä mieheltä, että minun joko heti tulisi matkustaa ulkomaille taikka selittää koko jutun johtuvan väärinkäsityksestä. Valitsin edellisen vaihtopuolen ja matkustin Ruotsiin passilla, jonka jo kuukausia aikasemmin olin ottanut. Vähää myöhemmin saapui kanslerinkirje Pietarista, jonka mukaan minulta kuuluu riistetyn, — ei se stipendio, joka minulla oli, vaan eräs toinen, jota en ollut koskaan nauttinut ja minut selitettiin mahdottomaksi koskaan saamaan virkaa yliopistossa. Täyttä jäljennöstä tästä kirjeestä en ole koskaan saanut, vaikka monasti olen pyytänyt, arvattavasti siksi, että koko tuomio oli ennenaikainen eikä ehkä aivan laillinenkaan." Siten menetti Suomi Adolf Nordenskiöldin. Se muisto vuoden 1857 promotsioonijuhlallisuuksista on lähtemätön.
* * * * *
Kristinuskon maahantuonnin 700-vuotista riemujuhlaa vietettiin kaikissa maan kirkoissa vähän myöhemmin kuin yliopistossa, sunnuntaina kesäk. 18 p:nä samana vuonna. Muistoraha lyötiin tämän merkkipäivän johdosta. Ja Runebergin ruotsinkielinen virsikirjan ehdotus ilmestyi samana päivänä painosta.
Tämän virsikirjan johdosta, jonka Runeberg nyt maalleen lahjoitti, ryhdyttiin kokoamaan kansalaislahjaa runoilijalle. Pantiin toimeen 25 hopearuplan osakkaiden keruu, jotta siten kertyneellä pääomalla ostettaisiin tuo virsikirja. Merkityksi saatiin 18,000 hopearuplaa, joka summa toukok. 22 p:nä 1858 Helsingissä voitiin Runebergille antaa.
Tätä lahjaa ei ollut tarvis salassa kerätä niinkuin oli laita toisen kansalaislahjan, joka aikusemmin oli runoilijalle annettu. Tarkoitan sitä kallista taiteellista hopeakannua, jonka "Suomen armeijan sotavanhukset ja heidän jälkeläisensä" kesäk. 8 p. 1854 hänelle lahjoittivat, jotta se, kuten lahjoitettaessa lausuttiin, "kauan Runebergin huostassa säilyttyään siirtyisi hänen suvulleen isältä pojalle, miespolvesta miespolveen, ollakseen aikojen halki säilyvänä historiallisena muistona ja sen syvän kunnioituksen ja kiitollisuuden osoituksena, jota Suomen armeija tuntee Johan Ludvig Runebergia kohtaan". Ensi ajatus tämän kunnialahjan antamisesta Vänrikki Stoolin Tarinain johdosta lienee syntynyt aikoinaan hyvin tunnetun, Runeberginkin laulaman överstiluutnantti Grigori Tigerstedtin mielessä ja ensi luonnoksen kannua varten piirsi toinen sotavanhus, översti C. L. Jegerschiöld. Nämä molemmat myöskin johtivat varojen keräystä tähän tarkoitukseen. Tuo keräys pantiin toimeen Suomen sekä entisen että myöhemmän armeijan jäsenten ja heidän jälkeläistensä keskuudessa vapaaehtoisten lahjain muodossa ja se oli siis hyvin varovaisesti ja hiljaisesti suoritettava. Saatiin kumminkin kokoon 1,100 hopearuplaa, joilla kannu teetettiin. Ja aivan yksityisesti jätti sitten edellämainittuna päivänä tämän kauniin lahjan Porvoossa runoilijalle lähetystö, jota johti översti Jegerschiöld. Turhaan etsii hiiskaustakaan tästä kunnianosoituksesta sen ajan sanomalehdistöstä.
* * * * *
Edelläkerrottu promotsioonijuhlissa sattunut tapaus sekä siihen liittyvät seikat antoivat tietysti paljo puheenaihetta. Meidän omissa sanomalehdissä ei niistä asioista voitu kuin yhdeltä puolen puhua. Mutta mitä kotona ei voitu sanoa, se pyrki julkisuuteen Ruotsin sanomalehdistössä. Nuorten mielet olivat liian katkerasti ja jyrkästi kääntyneet Cygnaeusta vastaan hänen esiintymisensä johdosta tuossa seurauksiltaan turmiollisessa tilaisuudessa. Mutta Snellman antoi sen sijaan, puolustaessaan Litteraturbladetissa Cygnaeusta, ukkosensa jyristä tuota hurjastelevaa nuorisoa vastaan.
Vielä keväillä 1858 palasi Snellman tähän aineeseen eräässä kirjoituksessa "Suomalaisten siirtymisestä Ruotsiin". Tuossa kirjoituksessa oli monta jaloa ajatusta ja kieltämätöntä totuutta; mutta Snellman tahtoi kirjoittaa kerrassaan voiman-artikkelin, jonka kautta hän halusi perin pohjin murskata kaikki ne, jotka eivät napisematta oloihin tyytyneet, olivatpa ne millaiset tahansa, taikka jotka eivät malttaneet olla päästämättä tuota tyytymättömyyttään ilmoille ulkopuolella maan rajojen. Koko sillä kirjoitustapansa valtavalla voimalla, jota hän hallitsi, tuomitsi hän senvuoksi ei ainoastaan kaikki ne, joita hän piti "Suomalaisten Ruotsiin siirtymisen" varsinaisina edustajina, v. Qvantenin, Wetterhoffin y.m., mutta myöskin kotoiset vastustajansa, n.s. "verettömät" — joukko nuoria miehiä, joista sittemmin kuitenkin on kasvanut useita maan parhaita tieteellisiä ja kirjallisia kykyjä. Vaan eipä siinä kyllin: Snellman langetti tuomion myöskin J. J. Nordströmistä, — vanhasta vastustajastaan. Hänestä hän lausui m.m., että maalle hänen siirtymisensä kautta kyllä oli tapahtunut suuri vahinko, "mutta olisi kumminkin liikaa, jos Suomi vaikeroisi niiden menettämistä, jotka eivät pidä Suomen menettämistä minään vahinkona"; ja vielä, että Nordström "itse ei ole katsonut olevansa mitään velkaa sille maalle, joka hänet on nähnyt syntyvän ja häntä on käsillään kantanut: hän on sen kautta pyyhkässyt pois vaatimukset myöskin syntymämaansa puolelta"; hän on, siirryttyään Ruotsiin, ollut "Suomelle kuollut" j.n.e. Sellaiset lauseet Nordströmistä vaativat oikaisemista. Snellmannia vastaan monelta taholta pantiinkin vastalauseita. Yksin Runebergkin, jonka ei muuten ollut koskaan tapana puuttua näihin kahakoihin, kirjoitti, samoinkuin monet muut Nordströmin lähimmät ystävät, (N. A. Gyldén, B. O. Lille, F. L. Schauman) vakavan vastalauseen loukatun puolustukseksi ja se annettiin Litteraturbladettiin. Snellman koetti kyllä laajasti selittää ja puolustaa sanojaan, vaan niitä ei voitu tarpeeksi puolustaa.
* * * * *
Pyrinnöt suomenkielen viljelemiseksi ja sen oikeuksien puolustamiseksi kulkivat niinä kahtena vuotena, joiden merkkitapauksia nyt kerron, varmaa tietään eteenpäin. Nuorempi sukupolvi niihin yhä enemmän liittyi. Mitään sanottavampia kirjallisia tuotteita ei ole näiltä ajoilta kumminkaan muistoon merkittävänä. Vuoden 1850 kuuluisa senssuurimääräyshän yhä vielä (aina vuoteen 1860 asti) oli voimassa, ainakin näennäisesti. Kreivi Berg oli kumminkin, kuten mainittu, olevinaan suomenkielelle suosiollinen ja jokunen toimenpide tämän kielen hyväksi pantiinkin hallituksen toimesta vireille. Ennen on jo mainittu suomenkielen kääntäjäin asettamisesta lääninhallituksiin samoinkuin suomenkielisen virallisen lehden perustamisesta. Tärkeämpää oli, että syksyllä 1857 päätettiin perustaa Jyväskylään korkeampi alkeiskoulu, jossa suomenkielen aluksi osittaisesti ja sitten yksinomaa tuli olla opetuskielenä. Tämä koulu saatiinkin käyntiin syyslukukauden alusta 1858 ja siten oli suomenkieli alkanut vaikutuksensa korkeamman opetuksen alalla. Samana vuonna 1858 määrättiin, että pitäjänkokousten pöytäkirjat olivat laadittavat suomeksi niissä seurakunnissa, joissa jumalanpalvelus pidettiin pääasiallisesti suomeksi. Yliopistossakin tehtiin samana vuonna, asetuksia muuttamalla, suomenkielelle se myönnytys, että väitöskirjoja saataisiin kirjoittaa latinaksi, ruotsiksi tai suomeksi.[47] — Esimerkkinä suuremmasta hyväntahtoisuudesta suomenkieltä ja suomenkielistä kirjallisuutta kohtaan on mainittava, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura maaliskuussa 1858 sai 300 hopearuplan vuotuisen apurahan keisarin käsikassasta sekä että seuran uudestalaaditut säännöt (joista myös edellä on ollut puhetta) toukokuussa s.v. saivat korkeimman vahvistuksen.
Kirjallisuus ei ruotsiksi enemmän kuin suomeksikaan heti sodan jälkeisinä vuosina sanottavasti vilkastunut. Kirjapainoilla oli sangen vähän työtä. Sanomalehdistö oli, kuten jo mainittu, miltei kovemmissa kahleissa kuin koskaan ennen. Tämän sanomalehdistön ruotsinkielistä osaa edustivat Finl. Allmänna Tidning, Hels. Tidningar, Litteraturbladet, Turun molemmat lehdet — Åbo Tidningareissa näihin aikoihin G. Z. Forsman ja A. Meurman suorittivat harjoituskokeitaan sanomalehtikirjailijoina — ja 1855 syntynyt sanomalehti "Viborg", jossa O. Qvist muutamain vuosien kuluessa, uutterasti taistellen raivoisaa senssuuria vastaan, vakavasti koetti ylläpitää edistysrientoja varsinkin taloudellisilla aloilla ja teollisuudessa.
* * * * *
Sananen kaunotaiteistakin. Maalaustaidetta edustivat näinä vuosina, niinkuin ennen, täällä Helsingissä melkein ainoina M. v. Wright ja Godenhjelm. Turussa hoiti R. V. Ekman sivellintään monipuolisesti ja reippaasti; syrjäisestä Haminalahdestaan lähetti Ferd. v. Wright maailmalle kauniit lintunsa. Ulkomailla, Düsseldorffissa, kehittyi Werner Holmberg jo eteväksi taiteilijaksi; hänen neronsa näytti takaavan, että maalaustaiteella Suomessa on suuri tulevaisuus. Düsseldorffissa oli samoihin aikoihin myöskin maalari E. J. Löfgren tullut hyvin huomatuksi; hän muutti kesällä 1858 työpajansa Helsinkiin, jonne hän, tuo omituinen mies, sittemmin jäi elämään. — Suomen kuvanveistotaide voi laskea syntysanansa vuodesta 1856, jolloin ruotsalainen Carl Sjöstrand marraskuussa Tukholmasta muutti Helsinkiin. Fr. Cygnaeus häntä oli kehoittanut valitsemaan Suomen itselleen toiminta-alaksi; Kalevalataruihin oli E. v. Qvanten jo ennen hänet tutustuttanut. Täällä häntä kohdeltiin lämpösellä ystävyydellä, jonka hän henkilönä ja taiteilijana hyvin ansaitsikin: heti sai hän toimekseen laatia luonnoksen aijottua Porthanin patsasta varten: samoin tilattiin häneltä Kullervo-kuva ja muita Kalevalan henkilöitä, Porthanin, Caloniuksen, Lönnrotin ja Runebergin rintakuvat, y.m. Sitenpä saattoi kuvanveistotaide, Sjöströmin itsensä ja parin hänen alottelevan nuoren oppilaansa (niiden joukossa Walter Runeberg) edustamana, ensi kerran esiintyä taideyhdistyksen vuosinäyttelyssä 1857 ja on se taidelaji senjälkeen osaltaan kylläkin tuottanut kunniaa maallemme.
Säveltaiteen alalla ei Helsingissä enää sodan jälkeen ollut niin suuria nautintoja tarjolla kuin aikuisemmin oli ollut. Ulrikaporin loistava kylpy- ja terveysvesi-elämän oli sota keskeyttänyt: rikkaat pietarilaiset olivat oppineet etsimään kesähuvituksiaan ja terveydenhoitoaan muualta ja ne ensi luokan säveltaiteilijat, joita he olivat tänne houkutelleet, eivät enää Suomea muistaneet. Harvoin tänne enää saapui joku ulkomaalainen konsertinantaja, joka suuremmassa määrin kykeni yleisöä viehättämään. Mutta kesällä 1856 saapui Helsinkiin sentään taas saksalainen oopperaseurue J. Schramekin johdolla, joka täällä kolmen kuukauden ajan esitti eteviä oopperoita; hänellä oli etevä laulajatar, rva Hoffmann-Mejeranovskaja joukossaan ja tämä niitti primadonnana myrskyävää suosiota. Ja vielä seuraavana kesänä 1857 antoi tireht. F. Thomé seurueineen saksankielisiä oopperanäytäntöjä, joilla kumminkaan ei ollut niin suurta menestystä ja jotka puolentoista kuukauden perästä olivat keskeytettävät. Mutta siihen päättyivätkin ainaiseksi saksalaisten oopperaseurueiden ajat Suomessa.
* * * * *
Helsingin vanhassa teaatteritalossa, — jota sotavuosina oli käytetty majoituskasarmina — oli talvikausina 1856-57 ja 1857-58 hra Oscar Andersson ruotsalaisen seurueen johtajana koettanut tyydyttää yleisön näytelmätaiteen tarpeita. Uuden teaatteritalon tuumat olivat jo alussa vuotta 1854 ehtineet niin pitkälle, että alustavat piirustukset olivat laaditut (arkkit. G. Th. Chiewitz) ja osakekeruu pantu alulle, kun sota keskeytti kaikki. Mutta tuskin oli rauha tehty, ennenkuin teaatteritalotuumat uudelleen pantiin vireille. Jo huhtikuussa 1856 pidettiin kokous tätä tarkoitusta varten, osakkeenkeruuta jatkettiin innolla, saatiin lupeeseen 15,000 hopearuplan valtionapu ja marrask. 8 p. s.v. saattoi uusi teaatteritaloyhtiö varsinaisesti muodostua. Chiewitzin nyt lopullisesti valmistamat piirustukset hyväksyi yhtiö sittenkuin niihin erinäisiä muutoksia oli tehty, lopullisesti kesäkuussa 1857; kustannusarvio nousi 66,550 hopearuplaan. Mutta vielä kerran piirustukset olivat, erinäisten vahvistettaessa määrättyjen muutosten vuoksi, uudelleen laadittavat ja ne voitiin siis lopullisesti hyväksyä vasta joulukuussa 1857. Ja vasta keväillä 1858 voitiin ryhtyä kaivamaan perustuksia uutta teaatteria varten.
Teaatteritalo ja samoihin aikoihin alullepantu ritarihuone, sekin Chiewitzin piirustusten mukainen, ynnä pari yksityisrakennusta olivat tähän aikaan ainoat, jotka olivat rakenteella Helsingissä. Helsinkiläistemme mielissä oli vielä sodan kammoa jonkunverran jälellä ja se saattoi heidät muistamaan, kuinka katoavaa maallinen tavara on ja varsinkin varomaan rakennusyrityksiä. Kaupungin väkiluku lisääntyi kumminkin vahvasti heti sodan päätyttyä; v. 1856 ilmoitettiin virallisesti lisäyksen luterilaisessa seurakunnassa tehneen 886 henkeä, 1856 839 henkeä. Ja luonnollinen seuraus oli tästä melkoinen asuntojen puute, — siitä yksin sanomalehdissäkin saatiin valittaa.
* * * * *
Olen puhunut kotimaan tapahtumista ja pyrinnöistä niiden kahden vuoden ajalta, joina olin matkoilla.
Palatessani kotiin toukokuun lopulla 1858 tapasin täällä äsken heränneen liikkeen, joka yhtäkkiä oli mahtavasti vallannut mielet, nuorten ja vanhain, sekä Helsingissä että myöskin maaseudulla. Eihän tätä kysymystä voitu miksikään maan elinkysymykseksi sanoa, mutta se koski maan toivoa, opiskelevaa nuorisoa, ja se oli jalo ja innostuttava. Se koski ylioppilastalon rakentamista.
Ylioppilaiden oman talon tuuma oli tosin ylioppilaspiireissä puhtaasti käytännöllisistä syistä herännyt jo jotakin vuotta, paria aikasemmin. Mutta vasta helmikuulla 1858 oli historiallis-kielitieteellinen tiedekunta kokouksessaan ottanut asian vakavasti harkittavakseen; tiedekunnan dekanuksen, Cygnaeuksen, sen kuraattorin, Borgin, sekä vanhemmista tiedekuntalaisista varsinkin E. Lönnrotin kerrotaan vilkkaasti ottaneen tähän keskusteluun osaa. Aluksi valittiin edustajia kaikista tiedekunnista tarkemmin asiaa valmistamaan ja vähää myöhemmin, maalisk. 13 p., pidettiin asianomaisella luvalla tätä kysymystä varten yleinen ylioppilaskokous, jossa oli puheenjohtajana maist. C. G. Estlander sekä läsnä Snellman y.m. professoreja ja jossa pitemmittä mutkitta päätettiin, että ylioppilastalo oli rakennettava. Samassa kokouksessa valittiin seitsenhenkinen komitea, osaksi vanhempia käytännön miehiä, osaksi ylioppilaita, joka sai toimekseen etsiä paikkaa uudelle ylioppilastalolle, toimeenpanna varojenkeräyksen ja ryhtyä muihin alustaviin valmistuksiin. Vaikeudetta saatiin esivallan lupa lähettää keräyslistoja tätä tarkoitusta varten ympäri maan, eikä yleisön asianharrastukseen turhaan vedottukaan. Koko Helsinki oli kohta tulisessa innossa ylioppilaittensa vastaisen kodin aikaansaamiseksi. Naiset kiirehtivät jo huhtikuussa suuressa kokouksessa päättämään että seuraavana syksynä olivat suuret arpajaiset ylioppilastalon hyväksi pidettävät. Professorit ja muut kirjailijamiehet lupautuivat tätä tarkoitusta varten pitämään sarjan kirjallisia iltamia, jotka alkoivat jo huhtikuulla ja joita jatkui koko kevään sekä seuraavan syksyn ja talvellakin. Eikä ylioppilaat itsekään jättäytyneet toimettomiksi; heidän keskuudessaan muodostunut dramaattinen yhdistys päätti koota varoja puolivirallisilla teaatterinäytännöillä ja ylioppilas-laulukunnan joukosta muodostui "laulaja-kakstoistikko", kolmikertainen, valikoitu kvartetti, joka läksi kiertomatkalle yli koko maan innostuttamaan yleisöä ja kokoomaan varoja ylioppilastalon hyväksi. Yksin pääkaupungin hienoistokin saatiin liikkeelle; suuret seuranäytelmät pantiin toimeen teaatterissa ja niissä esitettiin toukokuun jälkipuoliskolla Topeliuksen tilaisuutta varten kirjoittama "Saaristossa"[48] sekä Paciuksen johdolla Weberin suuri musiikkinäytelmä "Preciösa". — Helsingin esimerkkiä noudatti pian maaseutu; sielläkin jo samana kevännä pantiin monessa paikassa toimeen seuranäytelmiä, iltamia, arpajaisia ja monenlaisia huvitilaisuuksia tuon lempilaitoksen hyväksi.
Noilla mainitsemillani ylioppilasnäytännöillä on oma historiansa. — Jo ennen sotaa, vuonna 1853, oli joukko ylioppilaita huvikseen näytelmätaidetta harjoittanut, ensiksi yksityisessä huoneustossa mutta vielä samana syksynä suuremman akateemisen yleisön edessä lukuseuran silloisessa huoneustossa Pihlflycktin talossa Hallituskadun varrella. Siellä esitettiin osia suuremmista murhenäytelmistä, pienempiä ruotsalaisia ilveilyjä, sekä suurella menestyksellä vallattoman iloinen ruotsinkielinen parodia "Pisachiton linna taikka Mustasukkaisuuden kamalat seuraukset", jonka oli kirjoittanut nuori ylioppilas kreivi C. Mannerheim. Sodan aikana ja sitä lähinnä seuraavina vuosina ei tuosta pienestä dramaattisesta yhdistyksestä mitään kuulunut, mutta syksyllä 1857 oli se taas henkiin herännyt, esiintyen taas samassa huoneustossa kuin ennenkin, mutta sikäli lisätyillä voimilla ja laajennetulla ohjelmalla, että suomenkielikin siellä oli saanut sijansa silloin tällöin jossakin lausunto-numerossa. Kun sitten seuraavana kevännä 1858 oli kaikilla tahoilla ja kaikilla keinoilla työskenneltävä ylioppilastalon hyväksi, rohkasi yhdistys mielensä, hankki itselleen suuremman huoneuston, n.s. "Oelzen salongin", rakensi sinne näyttämön ja antoi siellä yleisölle, siitä kumminkaan julkisesti ilmoittamatta, neljä näytäntöä, nim. huhtik. 17 p:nä ja muutamina sitä seuraavina päivinä. Ohjelmassa oli osia Schillerin "Don Carloksesta", P. Hannikaisen ilveily "Silmänkääntäjät", jossa suomenkieli ensi kerran kaikui näyttämöltä Helsingissä, ja lopuksi "Dramaattista niitä-näitä", n.s. "kolmiosainen huvittelu", jonka tilaisuutta varten oli kirjoittanut C. Mannerheim, joka myöskin sekä näyttelijänä että johtajana oli dramaattisen yhdistyksen pylväitä. Tämä "huvittelu" oli tapahtuvinaan Sortavalassa, jonka teaatterissa matkustava ylioppilasseurue oli esittävinään kamalan tragedian ja hellän oopperan Sortavalan teaatterin johtajan, kauppias Jerofejeffin sekä kaupungin muun asujamiston suureksi esteettiseksi nautinnoksi. Kappale on hyvin pirteä ja siinä oli monta viittausta ja letkausta päivän tapahtumiin; mutta sekä varakansleri että rehtori olivat sen tarkastaneet ja sen täydellisesti hyväksyneet ja kaikessa viattomuudessa se neljä eri kertaa täydelle huoneelle esitettiin. — Mutta äkkiä tuli salama idästä. Tätä "huvittelua" ei saatu enää esittää; — yliopisto oli taas hengenvaarassa eikä sitä voitu sovintouhreitta pelastaa. Ja uhreiksi valittiin: yliopiston rehtori Rein ja ylioppilas Mannerheim. Rein pyysi säikäyksissään eroa rehtorinvirastaan ja Mannerheim karkoitettiin virallisetta tuomiotta puoleksi vuodeksi yliopistosta, ei tuon turmiollisen kappaleen sepittämisestä, joka oli hyväksytty, vaan, kuten sanottiin, senvuoksi, että hän oli laiminlyönyt käyttää vormupukua.
Ylioppilaat esittivät vielä kerran ohjelmansa, tällä kertaa teaatterissa, ja ilman tuota "huvittelua".
Ja rehtorin eronpyyntiin myönnyttiin toukok. 29 p. Gabriel Rein sai siten "huvittelun" vuoksi luopua rehtorinvirastaan, jota hän oli hoitanut kymmenen vuotta vaikeimpain olosuhteiden vallitessa.
* * * * *
Samoihin aikoihin kuin ylioppilastalon innostus leimahti toinen isänmaallinen liike vireille. Se koski v:n 1808 sotavanhuksia.
Jo kymmenen vuotta oli innostuksella kuultu Vänrikki Stoolin kertovan Suomen viime taistelusta, mutta kukaan ei ollut siltä tullut ajatelleeksi, että tuosta "murtuneesta, repaleisesta sotajoukosta" vielä eli monta vanhaa soturia, jotka harmaantuneina ja voimattomina syrjäisissä mökeissään ehkä "nälkää näkivät ja palelivat", niinkuin muinoisina taistelun aikoina. Silloin saatiin, lopulla vuotta 1857, eräästä Ruotsin lehdestä lukea kehoitus varojen keräämiseen muutamalle Nurmeksessa, Karjalassa, elävälle vanhalle soturille, joka oli ollut mukana useissa v:n 1808 taisteluissa ja jolta välttämättömimmät elämisen tarpeet puuttuivat. Nyt huomattiin, mitä täällä kotimaassa oli laiminlyöty; hävettiin, kun moinen kehoitus ilmestyi, ei oman maan, vaan vanhan veljesmaan sanomalehdessä. Ja täälläkin ruvettiin vilkastumaan, yhdestä pitäjästä toisensa perästä saapui sanomalehtiin tietoja vielä elävistä sotavanhuksista. Voimakkaamman herätyksen toimimaan "v. 1808 miesten" hyväksi antoi kumminkin vasta kesäkuussa 1858 Åbo Underrättelser, — jossa E. Bergh silloin oli aputoimittajana —; eräässä lämpösesti kirjoitetussa artikkelissa pyysi se Suomen kansaa muistamaan isänmaan vanhoja puolustajia, hankkimaan aluksi tietoja niiden olinpaikoista ja keräämään apua heille vanhuuden jälelläoleviksi ajoiksi. Tämä kehoitus sai vastakaikua. Kaikilta tahoilta saapui nyt sanomalehdille ilmoituksia vielä elävistä sotavanhuksista, niistä tappeluista, joissa he olivat olleet osallisina, heidän myöhemmistä elinvaiheista, — ja niitä uutisia ei sensuuri, merkillistä kyllä, ensinkään ehkäissyt. Samoihin aikoihin pantiin kaupungeissa ja maaseuduilla varojenkeräyksiä toimeen, pidettiin arpajaisia, seuranäytelmiä, laulajaisia, tanssiaisia ja kaikenlaisia iltamia, kirjoja ja sävellysvihkoja ilmestyi, — kaikki sotavanhusten hyväksi. Turussa, josta kehoitus oli lähtenyt, muodostui keskuskomitea, joka otti vastaan ja jakeli kertyneitä varoja. Hallituskin osoitti suopeutta sotavanhuksia kohtaan — niihin luki se myöskin entiset kaartilaiset Puolan sodan ajoilta — ja lisäsi vanhusten nauttimat eläkkeet kaksinkertaisiksi. Vanhat soturit saivat sitäpaitsi lämmintä myötätuntoisuutta osakseen nuorempain soturiveljien taholta; kaikkien Suomen joukkojen upseeristot tekivät yksimielisesti kauniin päätöksen luovuttaa osan palkastaan n.s. Suomen sotaväen vanhusrahastoon, josta oli apuja vanhuksille annettava, niinkauan kuin sellaisia vielä oli hengissä.
Lopulla vuotta 1858 oli saatujen tietojen mukaan vuoden 1808 sotilaita vielä laskettu olevan hengissä noin 600.[49] Silloin olikin innostus vanhuksia kohtaan korkeimmillaan. Helsingissä olivat sotavanhukset, kuten sanomalehdissä kirjoitettiin, "päivän tunnussanana". Niin antoi ylioppilasten laulukunta juhlasalissa iltaman, jossa isänmaallinen innostus korkeimmilleen kohosi. Z. Topeliuksen kauniin proloogin lausui voimakkaasti silloin 19-vuotias ylioppilas L. Mechelin. Runebergin "Viidennen päivän heinäkuuta" jota ei vielä oltu painettu, lausui C. Mannerheim. Porilaisten marssi laulettiin ensi kerran Topeliuksen tilaisuutta varten sepittämillä sanoilla[50] ja salintäyteinen yleisö vastaanotti sen kuohuvalla innostuksella. Kahta päivää myöhemmin olivat Seurahuoneella kaartin upseerikunnan toimeenpanemat tanssiaiset sotavanhusten hyväksi: sali oli koristettu vanhoilla ja uusilla lipuilla, kivääreillä, miekoilla ja kaikenlaisilla kuvaannollisilla sotakuvilla ja vaakunakilpiin olivat kirjoitetut ne merkillisimmät tappelut, joihin Suomen sotajoukot muinaisina aikoina ovat ottaneet osaa. Ja samassa sotamaisesti koristellussa salissa olivat paria päivää myöhemmin samaa tarkoitusta varten muistaakseni n.s. "karhupäivälliset", joissa oli paljo väkeä ja joissa myöskin vallitsi raitis isänmaallinen mieliala.
Nämä molemmat liikkeet, — ylioppilastalon ja sotavanhusten hyväksi, toinen tähdäten tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, toinen tarkoittaen isänmaan parasta toivoa, toinen sen parhaita muistoja — ne olivat, kotiin palatessani, vastassani kuin raittiit aamutuulahdukset; ne osottivat herännyttä luottavampaa, toivorikkaampaa, rohkeampaa mielialaa ja vaikuttivat melkoisessa määrin sen alakuloisuuden haihduttamiseksi, joka viime vuosina yhtämittaa oli mieltäni painostanut.
Vanhemmat ja nuoremmat ystäväni ja aatetoverini tapasin myös kahden vuoden kulutta verrattain rohkeina mieleltään. Heidän riveihinsä oli sillävälin ilmestynyt jokunen uusikin mies, johon pian tutustuin. Niin esitettiin minulle jo aivan ensi päivinä nuori kaartinluutnantti Robert Lagerborg. Hän oli, priimuksena päästyään Suomen kadettikoulusta 1854 ja ensi vänrikinvuotensa venäläisessä kaartinrykmentissä palveltuaan, siirretty Suomen kaartiin v. 1856, jolloin tämä pataljoona oleskeli Venäjällä, sekä seurannut kaartia syksyllä Helsinkiin.[51] Täällä oli hän pian herättänyt tavallista suurempaa huomiota. Hänen avonainen, rehellinen luonteensa, hänen hieno käytöksensä, hänen jalo, isänmaallinen innostuksensa ja hänen neronsa oli kiinnittänyt mielet häneen, missä hän liikkuikaan, yhtähyvin nuorissa, kirjallisissa piireissä kuin hienoston seuroissa ja kasarmeissa. Eikä pitkää aikaa kuhmut, ennenkuin hän ja minä olimme hyvin läheisiä tuttavia. Lagerborg oli vielä täydestä sydämmestään soturi; mutta siltä ei ajan kirjallisista eikä valtiollisista riennoista mikään ollut hänelle vieras. Erityisellä huomiolla oli hän seurannut Venäjän aikakauskirjallisuutta, joka edellisinä vuosina oli vilkkaasti ja korkealle kehittynyt. Ja mitä Venäjän aikakauskirjoissa silloin jo voitiin kirjoittaa, miten hallinnollisia ja yhteiskunnallisia oloja omassa maassa arvosteltiin, miten petoksia ja muita sotilas- ja siviilihallinnon epäkohtia paljastettiin, kuinka sotilasalalla m.m. kenraali Miljutin, vastainen sotaministeri, oli loistavalla kirjailijakyvyllä esittänyt silloisen sotalaitoksen puutteita ja tehnyt selkoa korjaussuunnitelmastaan, — kaikesta tästä tiesi Lagerborg kertoa meille, jotka emme noita asioita tunteneet ja joista ne olivat melkein uskomattomia. Se palava harrastus, joka oli näiden hänen esitystensä elähdyttimenä, osotti jo, että tämä upseeri tulisi sanomalehtialalla taistelunsa taistelemaan. Ja hänen puheistaan täytyi minun ja monen muun ruveta uskomaan ja toivomaan, että Suomessakin painostavat paino-olot pian väistyisivät nousevan päivän tieltä.
* * * * *
Halu sanomalehtityöhön rupesi siten kotiin palattuani taas valtaamaan minut.
Vietettyäni pari viikkoa Helsingissä lähdin maalle, Inkooseen, veljeni Fransin palkkiopitäjään, jonka pappilassa jo pitemmän aikaa sitten melkein joka kesä olin saanut milloin pitemmän, milloin lyhyemmän ajan nauttia hauskaa perhe-elämää. Läheltä pappilaa hankin nyt itselleni vaatimattoman asunnon koko kesäksi: asetuin muutamain virstain päässä olevaan torppaan Saunamäen lastauspaikan luo. Kesäinen ilma ja merivesi (prof. Malmstenin neuvon mukaan uin uutterasti meressä) vahvistivat melkoisesti terveyttäni. Ja sen rinnalla haluni uuteen toimintaan kasvoi. Yksinäisillä kävelyretkilläni muovailin päässäni uuden sanomalehden suunnitelmaa, jota päätin ensi vuoden alusta ruveta ulosantamaan. Siitä piti tulla Suomessa aivan uudenlainen lehti: viikkolehti, kepeästi toimitettu, joka kumminkin käsitteleisi vakavampiakin aineita. Suunnitelmasta pääsin vähitellen täydellisesti selville: toimitusta päätin yksin hoitaa, ainakaan en antautua kenestäkään riippuvaiseksi. Nimeä uudelle lehdelle oli minun melkein mahdoton keksiä. Kauan mietittyäni ja haparoituani keksin vihdoin nimen Papperslyktan (Paperilyhty) ja se oli minusta onnellinen keksintö. Se nimihän osoitti, että en itse kovin suuremmoiseksi kuvitellut sitä valoa, jota pieni lehteni tulisi levittämään. Se kuvasi sen ohessa kuinka epävarmoja ja haihtuvia kaikki sanomalehtiyritykset maassamme olivat: — "tulee pieni tuulenhenki, se sammuttaa kynttilän lyhdystä taikka vie liekin paperiin, jolloin kaikki palaa ja savuun haipuu". Kun nimi oli tiedossa oli vastainen lehtituumani valmis. Täytyi nyt vain kirjoittaa tuo lehti, painaa se ja hankkia sille lukijoita.
* * * * *
Kun syksyllä 1858 taas olin hyväin ystäväin tuttavallisessa seurassa huomasin pian, kuinka poissaoloni aikana kaikki isänmaalliset tulevaisuudentuumat olivat käyneet suunnaltaan varmemmiksi. Tarkoitus, johon ne tähtäsivät, oli perustuslaillisen valtiomuodon uudelleen herättäminen. Toivottiin, vaikkei voitu uskoakaan toiveiden pian toteutuvan. Asema oli yhä vielä sellainen, että painovapauden ja sanomalehdistön ylin komentaja, kenraalikuvernööri, maaliskuussa 1859 saattoi antaa sellaisen salaisen käskyn painotarkastajille, "ettei Suomen lehdissä saa painattaa mitään kirjoituksia entisistä eikä vastaisista valtiopäivistä". Suurilla silmillä oli toisiaan katseltu, kun kesällä 1858 oli tavattu Åbo Tidningissä v:n 1772 hallitusmuoto ja v:n 1789 Yhdistys- ja Vakuutuskirja painettuna, joskin ilman enempiä mietteitä; ja kun saman vuoden lopulla, lähinnä oppikirjaksi Helsingin lyseoon, samat asiakirjat ynnä keisarien hallitsijavakuutukset voitiin erikseen painaa nimellä "Suomen Suuriruhtinaskunnan perustuslait", niin pidettiin sitä korkeimman vallan erittäin vapaamielisenä myönnytyksenä.[52] Mutta toiselta puolelta tiedettiin, että hallitsevissa piireissäkään ei vastaisten valtiopäiväin tuumia voitu kokonaan syrjään sysätä. Eikä kulunutkaan aikaa kuin toukokuuhun 1859, ennenkuin maan virallisissa lehdissä saatiin lukea, että hallitsija oli käskenyt kenraalikuvernöörin ja senaatin laatia luettelon niistä maan lainsäädäntöä ja rahaoloja koskevista kysymyksistä "jotka nykysin voivat vaatia H. M:n korkeata huomiota", mutta joita "suuriruhtinaskunnan perustuslakien mukaan ei voida hallinnollista tietä lopullisesti niin ratkaista, että ne tyydyttäisivät maan tarpeet ja samalla olisivat sopusoinnussa H. M:nsa maanisällisten tarkoitusten kanssa."
Että valtiopäiviä siten todellakin valmistettiin, sitä ei enää voitu epäilläkään. Siitä oli nyt varmempia todistuksia kuin ennen, jolloin enteinä siitä oli pidetty sitä seikkaa, että maalaaja R. V. Ekmanilta oli kesällä 1858 tilattu Porvoon valtiopäiviä kuvaava taulu (Thelningin Porvoossa olevan taulun mukaan), taikka että Ritarihuoneen rakentamiseen oli ryhdytty keväillä 1858. Ritarihuonejohtokunnan päätös ryhtyä silloin rakennuttamaan tuota jo kauan sitten aijottua rakennusta, se oli tosin sattuma, joka näihin aikoihin kumminkin näytti ajatukselta. Mutta se joka tietää, että silloisessa ritarihuonejohtokunnassa vphra Cas. v. Kothen oli johtavana sieluna, ymmärtää helposti, että perustuslailliset tarkoitukset eivät vaikuttaneet tuon rakennuksen perustuksen laskemista. Valtiopäivät olivat odotettavissa; — mutta milloin, kuinka pian, sitä ei voinut kukaan ennustaa. Ja he, jotka sitä enin ajattelivat ja siitä suurinta toivoivat, ne sitä päivää samalla jonkinlaisella pelolla ajattelivat. Peljättiin, että mahdollisesti kaikki se, mitä meillä paperilla oli, voisi mennä hukkaan. Eihän tiedetty, minkälaiseksi säätykokous meillä muodostuisi. V:lta 1809 ei ollut enää elossa olevain muistoja jälellä: kaikki vanhat, mutta vielä voimassaolevat valtiopäivämuodot olivat unhottuneet ja niihin oli perehdyttävä kirjoista ja asiapapereista. Entä vastaiset edusmiehet? Selailtiin E. v. Knorringin keväillä 1858 ulosantamaa ensimmäistä Suomen aateliskalenteria ja siitä nähtiin, kuinka suuri osa aateliston päämiehiä oli Venäjän sotapalveluksessa ja kuinka pieni muuten niiden saman säädyn jäsenten lukumäärä oli, joissa voitiin edellyttää edes jossakin määrin olevan valtiollista harrastusta ja isänmaallista itsetuntoa. Muilta säädyiltä ei myöskään, vanhan vaalijärjestyksen mukaisesti, voida paljoa odottaa. Kaikilta puuttui miltei yhtä suuressa määrin tottumusta julkiseen esiintymiseen ja yleisten asiain käsittelemiseen.
Se saattoi näyttää toivottomalta, mutta ei siltä lakattu parasta toivomasta.
* * * * *
Suomalaisen kirjallisuudenseuran toimintaa olin koko ulkomailla oleskeluni ajan seurannut suurella harrastuksella. Ja kotiin palattuani ei minulle mikään ollut sen mieluisempaa kuin saada ottaa osaa tämän seuran kokouksiin. Siellä tapahtui kaikki vielä yhtä yksinkertaisesti ja vaatimattomasti kuin ennen. Mutta seuran uskollisimpain jäsenten joukosta puuttui nyt useita.
Poissa oli tuo kunnioitettava vanha varapuheenjohtaja professori J. J. Tengström, joka, perhesurujen painamana, äsken oli ainaiseksi ummistanut silmänsä.
Poissa oli mainitun vanhuksen toimekas vävypoikakin Herman Kellgren, joka, päästyään Wallinin jälkeläiseksi itämaisten kielten opettajaksi yliopistoon, jo syyskuussa 1856 oli 34 vuoden ikäisenä lavantautiin kuollut. Odottamattomampaa surusanomaa ei ole vielä koskaan minulle saapunut kuin tämä, joka minulle Pariisiin kertoi, että tuo lahjakas, aina vilkas ja pirteä mies oli lähtenyt tästä maailmasta, johon hän niin kiinteästi tuntui kuuluvan. Se, joka oli Kellgrenin tuttavana elänyt 1840-luvun nuortean kansallisen innostuksen aikoina, jonka kauniimpia edustajia hän juuri oli, se ei koskaan voinut lakata häntä rakastamasta, vaikkakin hänen käytännöllinen maailmanviisautensa viime aikoina oli vienyt hänet opportunismiin, jota ei aina voinut hyväksyä.
Poissa oli myöskin Erik Aleksanteri Ingman, joka, tultuaan vähää ennen nimitetyksi lastensynnytystaidon professoriksi, oli kuollut toukokuulla 1858. Mitä Ingmannin tavallisesti suljetut huulet eivät sanoneet, sen sanoi hänen hymyilevä, lämmin ja samalla terävä katseensa. Rehdimpää luonnetta, jalompaa isänmaanystävää tuskin oli olemassakaan. Ollen kirjallisuudenseuran ensimmäisiä perustajia — silloin vielä nuorena ylioppilaana — pysyi hän tälle seuralle ja työlle suomenkielen hyväksi kuolemaansa asti hartaasti uskollisena.
Mutta puheenjohtajan paikalla istui vielä Elias Lönnrot, sihteerinä oli Elmgren ja useimmat muut seuran entisistä, varmoista henkivartijoista olivat myös paikoillaan. Minulle tarjoutui pian kotiini palattuani tilaisuus jossakin määrin vaikuttaa seuran hyväksi. Jo vuosikokouksessa toukok. 16 p:nä 1854, Porthanin kuoleman 50:ntenä vuosipäivänä, jolloin Akiander ehdotti, että kirjallisuudenseura Porthanin muiston kunnioittamiseksi pystyttäisi muistopatsaan hänen haudalleen Turun tuomiokirkon viereen, herätin kysymyksen, että seuran sen ohessa olisi ryhdyttävä ulosantamaan uutta painosta Porthanin valikoittuja teoksia. Tämä tuuma oli ylioppilasajoiltani asti ollut mielituumiani. Mutta aika ei silloin näyttänyt edulliselta tällaisen suuren kirjallisen yrityksen toteuttamiseen: sota oli tulossa ja seuran rahavarat olivat erittäin niukat; en voinut siitä syystä pyytää muuta, kuin että ehdotukseni pantaisiin pöydälle epämääräiseksi ajaksi. Tuumaa kannatettiin kumminkin heti monelta taholta; sanomalehdissä siitä vilkkaasti keskusteltiin ja eri mielipiteitä lausuttiin siitä, millä kielellä tuo uusi Porthanin painos olisi julaistava. Yksi vaati ruotsinkieltä, toinen suomenkieltä ja kolmas suomalaista käännöstä ruotsalaisen ja latinalaisen alkutekstin rinnalle. Mutta pian yhtyivät kaikki minun lausuntooni, että Porthanin teokset ovat sitä laatua, että historiantutkijalle — ja ainoastaan niitä vartenhan oli uusi painos aijottu — ei olisi hyötyä niiden kääntämisestä muuhun kieleen kuin millä ne ovat kirjoitetut, ruotsiksi ja latinaksi.
Levättyään neljä vuotta joutui uuden Porthanin-painoksen ehdotus nyt, 1858, taas kirjallisuudenseurassa päiväjärjestykseen. Sittenkuin laatimani seikkaperäinen suunnitelma teoksen ulosantamisesta oli hyväksytty, päätettiin lokakuulla heti ryhtyä töihin. Toimitustyön uskoi seura sihteerilleen, Elmgrenille, ja minulle. Tämä työ oli luonnollisesti suurella huolella suoritettava. Ensi korehtuurin luin minä, toisen Elmgren ja kolmannen taas minä. Siten edistyi työ vähitellen, niin että ensi osa ilmestyi syksyllä 1859 ja toinen osa, johon Porthanin pääteos, Juustenin piispankronikka päättyi, 1862. Kun painatus oli ehtinyt kappaleen matkan kolmatta osaa, oli minulla valitettavasti jo liian paljo työtä jokapäiväisen sanomalehden toimittamisesta, joten en ehtinyt omistaa kyllin suurta huolenpitoa Porthanin teosten ulosantamiseen, ja täytyi minun siitä syystä jättää seuraavain osain ulosantaminen Elmgrenille yksin. Viides ja viimeinen osa Porthanin teoksia ilmestyi vasta 1873.
* * * * *
Ohimennen tahdon tässä kertoa pienen muiston syksyltä 1858, jolla voi olla jotakin sivistyshistoriallista merkitystä. Koko nuoruuteni ajan olin, kuten on näkynyt siitä mitä olen kertonut, elänyt mitä lähimmässä ja uskotuimmassa yhteydessä suomenkielen lämpöisimpäin ja innokkaimpain edustajain kanssa ja ottanut vilkasta osaa heidän tulevaisuudentoiveisiinsa ja suunnitelmiinsa. Mutta en ollut koskaan kuullut puhuttavan mitään vihamielistä enkä sapekasta ruotsalaisuutta enkä ruotsalaista kulttuuria kohtaan maassamme: sen historiallinen olemassaolon oikeus oli tunnustettu, joskin oli kaikella voimalla työskenneltävä sen sijan hankkimiseksi suomenkielelle, joka sille luonnostaan oli tuleva sekä kirjallisuudessa että kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla. En koskaan ollut kuullut vihamielistä sanaa ennenkuin syksyllä 1858, jolloin eräässä tilaisuudessa sain kuulla tavallista lahjakkaamman ja hienosti sivistyneen nuoren miehen purkavan kansallista innostustaan mitä katkerimmin sanoin ruotsinkielistä sivistystä vastaan, jota hän kuvasi väkivaltaisesti sortavaksi voimaksi, josta olisi keinoilla millä hyvänsä vapauduttava; koko ruotsalainen aines oli ajettava maasta pois, — miltei sellainen oli tunnussana.
Huomasin, tätä kuullessani, että asiat poissaoloni aikana olivat edistyneet. Snellmannin professorinpaikan ympärille oli kasvanut uusi polvi: "jung-fennomaanit", kuten niitä silloin kutsuttiin, — saman suvun kantajoukko, josta sittemmin vuorostaan, kasvoivat "vanhat fennomaanit".
* * * * *
Mutta palaan uuteen sanomalehtiyritykseeni. Pidin asiaa salassa niin kauan kuin mahdollista. Kun ystäväni G. V. Edlund teki minulle sen palveluksen, että haki oikeudet "Papperslyktan" nimiselle viikkolehdelle ja tämä lupa marraskuulla myönnettiin, tiesivät ainoastaan harvat, että minä rupeaisin tätä uutta lehteä toimittamaan. Frenckellin kirjapainon kanssa tein kumminkin sopimuksen painatuksesta ja joulukuun alussa oli näytenumero annettava. Jo näytenumeron olin aikonut koristaa otsakuvalla, jonka suunnitelman itse olin laatinut. Mutta siihen aikaan ei vielä hyvässä pääkaupungissamme ollut helppoa saada sellaista taideteosta toimeen. Piirustuksen laati kumminkin arkkitehti Hampus Dahlström ystävällisesti ja hyvin onnistuneesti. Mutta pelkkä piirustus ei riittänyt, se oli myöskin puuhun piirrettävä. Ja puunpiirrostaito ei ollut maassamme vielä pitkälle edistynyt; eräs siivo tanskalainen, P. O. Liebert, joka samalla oli valokuvaaja, oli tämän ammatin ainoa harjoittaja paikkakunnalla. Tämän miehen kansallisena elämänohjeena oli vanha tanskalainen sananparsi: "jos en tule tänään, tulen kai huomenna" ja minun otsakuvani ei joutunut hänen käsistään niinkään huonosti tehtynä, jommoisena sen vihdoin sain, kuin paljo jälestä määräpäivän. Näytenumeron täytyi senvuoksi ilmestyä ilman tuota kuvaa.
Näytenumeroni — 8 suurta, kaksipalstaista sivua — sisälsi melkein yksinomaa leikkisän kirjeen "Rustikalle", ihannetytölle, jonka mielikuvitukseni oli asettanut ja sijoittanut johonkin maalle Turun läheisyyteen; nimen olin löytänyt eräästä englantilaisesta komediasta, jonka olin nähnyt näyteltävän Wienissä etevällä tavalla. Tässä kirjeessä tein selkoa sanomalehteni synnystä, selitin sen nimen ja esitin sen toimituksen. Toimitukseen tulisi kuulumaan, kerroin, neljä hyvää päivällispöytätoveria, nim. herrat Metropolitanus, tohtori Ultramarin, kaukonäköinen edistyksen mies, kaunokirjailija Caravaggio ja uutisten urkkija Kopisti, joka tuntee kotimaan päivän tapahtumat yhtä hyvin kuin Ultramarin ulkomaiset.
Pienen suojelusjumalattarensa ja monipäisen toimituksensa kannattamana saavutti Papperslyktan odottamattoman suurta suosiota. Se sai heti noin 950 tilaajaa, (joista 400 Helsingissä), — sellaiseen numeroon eivät monet maamme lehdet vielä silloin olleet tottuneet.
Ja niin rupesi lehteni 1859 joka maanantai ilmestymään. Tein kaikki mitä voin tyydyttääkseni niitä vaatimuksia, joita noin lukuisa tilaajamäärä näytti lehdelleni asettavan: koetin tehdä sen sisällöltään helppotajuiseksi ja vaihtelevaksi, huvittavaksi ja hyödylliseksi, kosketellen päivän huomattavimpia kysymyksiä, sekä kotimaisia että ulkomaisia. Nuo neljä toimittajaa — jotka kaikki olivat eri ilmestysmuotoja minusta itsestäni — kirjoittelivat kukin alaltaan. Niin käsitteli Metropolitanus — aluksi kirjeissä Rustikalle — päiväjärjestyksessä olevia kotimaisia kysymyksiä, kirjoitti sotavanhuksista, ylioppilastalosta, suomalaisen kirjallisuuden seurasta, suomen ja ruotsin kielestä Suomessa, teaatterista ja ylioppilasnäytännöistä j.n.e., ja sai näiden kirjeiden johdosta hoitaa mitä vakavinta polemiikkia, josta enemmän tuonnempana. Paitsi paljoa muuta kirjoitti Metropolitanus myöskin kertomuksen kotimaiselta kiertomatkalta, jonka tein kesällä 1859. Matkustin meritse Viipuriin, sieltä Saimaan kanavan vartta — maitse, sillä vielä ei, kolme vuotta kanavan avaamisen jälkeen, oltu keksitty, että sitä voitaisiin käyttää myöskin matkustajaliikkeeseen — ja edelleen surkealla hinaajalaivalla Saimaan yli, poiketen Savonlinnaan ja Punkaharjulle, sieltä Kuopioon ja sitten Jyväskylän ja Päijänteen kautta takasin Helsinkiin. — Nimimerkki Caravaggio kirjoitti silloin tällöin terävän pilakirjoituksen, kuvaten "kynäpiirroksissa" silloisen Helsingin elämän eri puolia, kertoi taidenäyttelyistä y.m. — Ultramarinin osastoon kuuluivat ulkomaan asiat; silloin leimahtava Italian kysymys, suuri v:n 1859 sota, siihen kuuluvat etevimmät henkilöt ja Garibaldin ihmeellinen vapautustyö seuraavana vuonna olivat erityisesti käsittelyn aiheina. — Kopistin tehtävänä oli lopuksi joka numeroon laatia "kronikka" kaikesta, mitä merkillistä oli tapahtunut kaupungissamme ja maassamme ja jota silloisissa oloissa saattoi kosketella.
Mutta Papperslyktan ei elänyt ainoastaan noiden neljän omain toimittajain kynäntuotteista. Kirjoituksia sekä nuoremmilta että vanhemmilta henkilöiltä rupesi pian lehdelle saapumaan.
Ensimmäisiä avustajiani oli tuo yhäti uskollinen ystäväni Fredr. Cygnaeus. Hän antoi minulle ensiksi kirjoituksen ylioppilastalokysymyksessä (jonka johdosta olin joutunut kuumaan polemiikkiin C. G. Estlanderin kanssa), lähetti sitten Dresdenistä. jossa hän oleskeli kesällä 1859, sarjan kirjoituksia Helsingin teaatterin tulevaisuudesta ja hauskuutti lehteäni m.m. leikillisellä runolla, jonka alla oli nimimerkki "Fennoman". Silloinen professori J. Ph. Paimen kunnioitti minua muutamalla kirjoituksella ja toinen lakitieteen professori A. Liljenstrand lähetti useampia. Saimpa julkaistakseni varakanslerilta, vapaaherra Munckiltakin, joka joskus sanomalehdistössä julkilausui hartaita isänmaallisia mietteitään, kirjoituksen "kansallishengestä ja puoluehengestä": mutta toisen saman miehen kirjoituksen "ajatuksenvapaudesta" pyyhki senssuuri armotta, vaikka kirjoittaja olikin senssuurihallituksen puheenjohtaja ja hänen nimensä oli kirjoituksen alla.
Erityisen runsaasti minulle tuotiin runomittaista avustusta. Uskollinen ystäväni Karl Collan julkaisi lehdessäni suuren osan arvokkaita Goethen, Freiligrothin, Heinen y.m. saksalaisten runoilijan käännöksiä. Carl Mannerheim toi minulle pari kylläkin onnistunutta alkuperäistä runoa Mussetin tapaan. Nuori ylioppilas Julius Wecksell, johon silloin tutustuin, toi minulle usein uusia runojaan, kuunteli neuvojani ja teki heti sellaisia korjauksia, joita hän piti oikeutettuina. Lähes kokonainen tusina hänen nuoruudenrunojaan ja siinä joukossa hänen parhaitaan ilmestyi siten Papperslyktanissa. Sittemmin sain taas useita runoja kahdelta uudelta, nousevalta runoilijalta, luutnantti Frans Mörtengreniltä, jonka ura valitettavasti niin kesken katkesi, ja Theodor Lindhiltä, joka toi sekä omia runojaan että käännöksiä englanninkielestä. Nuorista runollisista avustajistani muistan myöskin Leo Mechelinin, joka käänsi lehteeni muutamia runoja saksankielestä.
Muut nuoremmat ystäväni avustivat minua arvokkailla suorasanaisilla kirjoituksilla. Mainitsen niistä lähinnä Hannes (J. J.) Chydeniuksen, tuon kaikkea jaloa ja inhimillistä unelmoivan kemistin, joka sekä Ruotsista että Norjasta, jossa hän silloin oleskeli, lähetti minulle sisällysrikkaita kirjeitä; sitten Edv. Bergin, joka ystävällisesti hoiti lehden sillaikaa kuin minä olin kiertomatkallani. Hugo v. Becker ja Frans af Björksten muistivat lehteäni matkamuistelmilla, edellinen Kööpenhaminasta, jälkimmäinen Italiasta; ja, mainitsematta enää useampia, lehteä avusti vielä Robert Lagerborg, joka syksyllä 1860 suoritti ensimmäiset harjoituksensa (niinkuin myöskin L. Mechelin) Papperslyktanissa kirjoittamalla kirjeitä ja leikillisiä palasia.
Ne olivat iloisata ja valoisata aikaa nuo kaksi vuotta 1859 ja 1860, joina paperilyhtyäni toimitin. Raitis vapaudentuuli, joka irroitti monet painavat ja lahoneet siteet, puhalsi läpi Euroopan, innostuttaen ja kohottaen nuoria mieliä. Ollen lukuisain suosijain ja ystäväin ympäröimänä ja nauttien suuren yleisön kehoittavaa suosiota tuntui minusta sanomalehtityö miellyttävältä ja keveältä. Ja kumminkin sillä työllä oli hyvinkin vakavat ja raskaat puolensa.
* * * * *
Tulen nyt siihen aikoinaan hyvin merkilliseen polemiikkiin, jota minun oli käytävä niin voimakasta vastustajaa, kuin vanhaa ja kunnioitettavaa ystävääni J. V. Snellmannia vastaan. Tämä kansallisuuskysymystä koskeva kiista, joka aika-ajoin kävi erinomaisen tuliseksi ja jota jatkui lähes vuoden, oli koko tämän ajan alituisesti minua uhkaamassa kuin ukkospilvi, jonka jyrinät ja salamat onneksi eivät toki jaksaneet masentaa reipasta mieltäni.
Riidan alku oli seuraava. Professori C. V. Törnegren rupesi helmikuussa 1859 pitämään sarjan kansantajuisia historiallisia luentoja ruotsalaisesta kirjallisuudesta ja näihin luennoihin hänen kevyt ja miellyttävä esitystapansa veti yleisön, joka melkein täytti yliopiston juhlasalin kaikki paikat. Näiden esitelmien esipuheessa — jotka esitelmät hänen oli sairauden takia valitettavasti pakko liian aikasin keskeyttää — puhui hän muutamia sanoja suomalaisen kirjallisuuden, etupäässä sanomalehtikirjallisuuden, nopeasta edistymisestä viime aikoina. Hän sanoi tämän edistyksen todistavan, ettei se aika ole kaukana, jolloin suomalainen kirjallisuus kokonaan on sysännyt ruotsalaisen kirjallisuuden Suomesta syrjään ja että — niin kuuluivat hänen sanansa — parin sukupolven perästä Suomen sivistyneiden luokkain varmaankin sanakirja ja kielioppi kädessään on pakko tehdä työtä ymmärtääkseen Runebergin, Nordströmin ja Castrénin kirjoituksia.
Hiljaisella hämmästyksellä kuuntelivat kuulijat tätä luennoitsijan lausetta. Sellaista ajatusta tuskin ennen oli julkisesti kuultu lausuttavan. Ja jokainen tiesi, että Törnegren ei suinkaan ollut fennomaani. Olivatko hänen sanansa siis ainoastaan hänen tunnetun ivallisen luonteensa tilapäistä mielenpurkausta? Sitä ei uskallettu otaksua, kun hän oli lausunut ne melkein synkän vakavalla äänellä. Mutta Törnegren oli skeptikko niin toisessa kuin toisessakin suhteessa, oli alakuloinen ja pessimistinen etenkin isänmaan vastaisten kohtalojen suhteen; siitä ne, jotka hänet lähemmin tunsivat, etsivät selityksen hänen sanoihinsa.
Minä en voinut jättää tätä paljo huomattua lausetta lehdessäni koskettelematta. Vielä samassa helmikuussa otin taikka annoin Metropolitanuksen ottaa sen puheeksi kirjeessä Rustikalle, joka kirje käsitteli "suomen ja ruotsinkieltä Suomessa". Uskalsin siinä sanoa, että Törnegrenin ennustus ei tulisi toteutumaan. Kirjoitin aluksi: "Suomenkieli on edistyvä yhä nopeammin ja rohkeammin askelin, se on vähinerin omistava sille kuuluvan paikan opistoissa, tuomioistuimissa ja hallinnossa, se tulee hallitsemaan maan kirjallisuutta, — sitä ei saa epäillä eikä sitä kaikkea voi mikään kuolevainen voima maailmassa enää estää. Mutta siltä ei ole vielä sanottu, että ruotsinkieli parin sukupolven perästä olisi vieras kieli Suomessa, kieli, jota sivistyneiden olisi pakko lukea sanakirjan ja kieliopin avulla. On näet olemassa kaksi asianhaaraa, jotka saattavat minut uskomaan, että ruotsinkieli ei Suomen sivistyneille koskaan muutu vieraaksi kieleksi. Toinen on se, että noin kymmenes osa maan asujamistosta on ruotsinkielistä; toinen se, että se kieli, joka jo vuosisatoja on ollut sivistyksen äidinkielenä Suomessa, ruotsinkieli, myöskin on paria vuosisataa edellä suomenkieltä kirjallisen kehityksen puolesta." — Ja vielä lausuin hiukan terävästi, että tosin on saksalaisten filosoofien kirjoissa kirjoitettu, että kansalla tulee olla yksi kieli, ja että niiden teoriiain mukaan maailma ja meidänkin maamme olisi sen mukaisesti rakennettava; vaan että kumminkin "suuri maailmanrakentaja ei teoksissaan aina ole noin aivan johdonmukaisesti menetellyt", vaan "väliin antanut eri heimoisten ja kielisten kansojen asua yhdessä ja sovittanut heidän kohtalonsa niin, että he ovat tunteneet olevansa yhtä ja samaa kansakuntaa huolimatta siitä, että eivät puhu samaa kieltä". Mainitsin tässä kohden Sveitsin ja lupasin toiste lähemmin kosketella tämän maan kansallisuusoloja, — jonka sitten useissa artikkeleissa teinkin, erityisesti seikkaperäisessä Bernin v. 1857 valaliiton ampumajuhlan kuvauksessa, jossa juhlassa olin ollut, — Ja lopetin, samassa kuin toivoin, että suomenkielen tie sen oikeutettuun asemaan yhteiskunnassa tulisi olemaan niin lyhyt kuin mahdollista, lausumalla uskovani, että ruotsinkieli joka tapauksessa niin kauan kuin nähdä saatoin ja miten kaitselmus kohtaloitamme järjestäneekin, tulisi olemaan "se kieli, jonka kautta suomalainen lähinnä omistaisi laajemman sivistyksen, kuin mitä hänen oma, niin paljo kerran jälelle jäänyt kirjallisuutensa saattoi tarjota."
Että tämä kirjoitus ei jäisi huomiota herättämättä ja että Snellman ja hänen koulunsa pitäisivät mielipiteitäni kerettiläisinä, sitä en tarvinnut epäilläkään. Sitenpä ei kauan kestänytkään, ennenkuin sota alkoi. Kun niissä kauniissa juhlapäivällisissä, jotka vietettiin Fredr. Paciukselle hänen 50:tenä syntymäpäivänään maalisk. 19 p. 1859, tapasin Snellmanin — joka minun ulkomaanmatkani jälkeen oli ollut minulle yhtä ystävällinen kuin ennen — kuiskasi hän aivan hiljaa korvaani, että saatoin odottaa samana päivänä ilmestyvässä numerossa Litteraturbladia tarpeellisen kurituksen siitä, mitä kysymyksenalaisessa Rustika-kirjeessä olin kirjoittanut. Kiitin tuosta huomaavaisuudesta eikä iloinen juhlamieleni tuosta tiedonannosta mitenkään häiriytynyt.
Seuraavana päivänä sainkin Litteraturbladin helmikuun vihosta[53] lukea pitemmän johtavan kirjoituksen otsakkeella "Ruotsin kielen tulevaisuus Suomessa". Kirjoitus oli suunnattu yksinomaan Papperslyktanissa olevaa kirjettäni vastaan. Kaikkea sitä vastaan, jota suomenkielen tulevaisuudesta olin sanonut, ei Snellmanilla ollut mitään muistuttamista. Päinvastoin hän kirjoitti: "Niin lujaa vakuutusta suomenkielen tulevaisuudesta emme ole vielä koskaan kuulleet lausuttavan. Suomen kielen ja kansallisuuden lämpösimmät ystävät eivät ole uskaltaneet pitää tulevaisuutta niin varmana. Papperslyktanin kauniit ja miehevät sanat ovat niiden, jotka suomenkielen tulevaisuudesta ovat kirjoittaneet, ilolla tunnustettavat". Mutta anteeksiantamatonta oli, että myöskin ruotsinkielelle olin jotakin tulevaisuutta uskaltanut ennustaa. Ja vielä pahempaa oli, että olin väittänyt eri kielisten ja heimoisten kansojen, jotka ovat osuneet yhdessä asumaan, koskaan voivan muodostaa yhtä kansallisuutta. Sillä ajan kansallisuuspyrintöjen lipuissa luettiin kaikkialla: "yksi kansallisuus — yksi kieli" eikä voinut löytyä missään kansallista yhtenäisyyden tunnetta, "ennenkuin eri kielet olivat sulautuneet yhdeksi kieleksi todistaen, että myöskin kansallisuutemme oli yhteinen". Sveitsiläisestä kansallisuudesta ei siis voinut puhua yhtä vähän kuin ameriikkalaisesta.[54]
En viivytellyt kauan vastaustani. Ja taistelu pääsi siten täyteen vauhtiinsa. Jo seuraavassa Litteraturbladetin numerossa sanottiin Papperslyktanin vaikutusta turmelevaksi ja minun lausumani mielipiteet turmiollisiksi. Litteraturbladetin huhtikuun numero omisti minulle pitkän kirjoituksen: "Kansallisuudesta, kansojen laeista, laitoksista ja yhteisistä kohtaloista"; elokuun vihossa oli yhtä pitkä kirjoitus "Polyglott-kansoista" ja syyskuussa taas "Polyglott-kansallisuuksista"; lokakuun vihossa oli puhetta "Papperslyktanin personaalipolitiikasta" ja vielä marraskuun vihossa, (joka ilmestyi vuoden viime päivänä) ilmoitti Snellman minulle, ettei hän vastaisuudessa aijo "mistään asiasta vaihtaa sanoja Papperslyktanin kanssa." Seuraavan vuosikerran ensi vihoissa piti Litteraturbladetin toimittaja kumminkin tarpeellisena, joskaan ei suoranaisen väittelyn muodossa, selittää edelleen kansallisuusteoriiojaan kahdessa artikkelissa "Yleisinhimillisestä ja kansallisesta sivistyksestä" sekä "Minkäarvoinen kansan kieli on yhteiskunnallisessa sivistyksessä."
Yhtä usein vastasin minä. Ne esimerkit tosioloista ja muut todisteet, joita esitin tuota ehdotonta kielikansallisuusoppia vastaan, koetti Snellman kumota mitättömiksi etevällä väittämiskyvyllään. Ja jokainen, joka tuntee hänen tapansa polemiseerata, ymmärtää, että hän ei tässä väittelyssä iskenyt pehmeällä kädellä. Minä puolestani terotin kynäni mikäli taisin ja kävin mahtavaa vastustajaani vastaan rohkeasti ja — monen mielestä varmaankin — uhittelevasti. Sitten kävi riita yhä kiihkeämmäksi ja muuttui lopulta persoonalliseksi hyökkäilyksi. Pitkällisissä ja kuumissa väittelyissä tapahtuu usein, että toista tai toista puoluetta syytetään siitä, ettei ottelun kiivaudessa ole niin aivan tarkoin kertonut vastustajan sanoja, ja että hän sitten on niiden tarkoituksen väärentänyt; ja syytetty ottaa siitä aiheen välittääkseen kunniaansa halpamaisesti loukatun. Sellainen oli loppunäytös tässäkin vuoden kestäneessä poleemisessa draamassa. Lukuisa yleisö seurasi tätä polemiikkia koko sen ajan tavallista suuremmalla huomiolla. Useita lausuntoja ilmestyi tämän riitakysymyksen johdosta maan muissakin lehdissä. Monelta taholta saivat minun lausumani mielipiteet täydellistä taikka osittaista kannatusta; m.m. kannatti minua silloinen rehtori Arppe syyslukukaudella 1859 pitämässään ja sittemmin painosta julaistussa avauspuheessa, jonka johdosta Litteraturbladet kirjoitti erityisen vastineen. Mutta suomenkielinen sanomalehdistö langetti minusta tuomion toisensa perästä. Ne lehdet pitivät, niinkuin Snellman, minun katsantokantaani turmiollisena, koska se oli omiaan heikontamaan ja lamauttamaan harrastusta suomalaista kansallisuutta kohtaan. Sillä ellei yksikielisyyttä pidetä pyrintöjemme päämääränä, lausuttiin, ei meidän suomalaisten kannata puhua kansallisuudesta.
Mikä oli oikein, mikä väärin tässä taistelussa, siitä ei ole minulla oikeus mielipidettäni lausua. Mutta sen jätän sen sukupolven tuomittavaksi, joka nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin elää: ensiksi, eikö se vakaumukseni suomenkielen tulevaisuudesta, jonka silloin lausuin, ole toteutunut; — toiseksi, osottavatko näihin asti kehittyneet olosuhteet, että ruotsinkieli Suomessa ennemmin tai myöhemmin kokonaan unhottuu tai muuttuu vieraaksi kieleksi; — ja todistaako viime vuosikymmenien Suomen historia, etteivät sellaiset ihmiset voi samalla tavalla ajatella ja ymmärtää, jotka eivät puhu samaa kieltä taikka ettei kansallista yhtenäisyyttä ja omaa kasallishenkeä voi löytyä kansassa, jolla on useampia kieliä.
* * * * *
Paitsi niitä huolia, joita monet väittelyvastustajani minulle hankkivat, täytyi minun tietysti alati pitää Suomen sanomalehdistön yhteistä perintövihollista, senssuuria, silmieni edessä. Kuinka itse sensuurihallituksen päällikön oli alistuttava alisenssorien mielivallan alle, sen olen jo maininnut. Kokemuksen kautta kehittyneen arvaamiskykyni avulla saatoin kumminkin johonkin määrin suoriutua; mutta varma en koskaan voinut olla siitä, minkä näköisenä lehteni palaisi senssorin kiirastulesta. Kuten aikasemmin olen maininnut, oli kenraalikuvernööri maaliskuulla 1859 salaisella kiertokirjeellä ilmoittanut senssoreille, ettei sanomalehtiin saisi painattaa mitään kirjoituksia "entisistä eikä vastaisista valtiopäivistä", — ja tämä kiertokirje aiheutui varmaankin eräästä viikkoa ennen Papperslyktanissa olleesta (prof. Palmén'in antamasta) Porvoon valtiopäiväin lausunnosta, joka koski ent. Suomen armeijan sotilaitten avustamista. Tuo salainen kiertokirje saattoi tietysti koskea entisiä ja vastaisia valtiopäiviä muissakin maissa. Sen vuoksi, kun vuoden 1860 alussa otin kuvatakseni Ruotsin valtiopäiviä, joihin Tukholmassa ollessani keväällä 1858 olin tutustunut, pidin hyvin epäiltävänä, pääsisikö sellainen kuvaus ilmestymään; onneksi se toki pääsi. Erinäiset kertomukset, joita Ruotsin lehtien mukaan julkasin Italian vapautussodasta, mielten kuohusta Itävaltaa vastaan, Garibaldista ja muista toiminnan miehistä, olisivat käsittääkseni voineet olla sensuurista vaarallisemmatkin, mutta sellaisiin asioihin ei juuri tuhlattu sitä valtiollista tarkkanäköisyyttä, jota etupäässä omistettiin vähäpätöisiin kotimaisiin pikku-uutisiin.
Mitä Italian ja muiden maiden vapausliikkeeseen tulee, valvoi sensuurin silmä paremmin muita lehtiä kuin minun lehteäni. Elokuulla 1860 levitti itsevaltias pääsenssori, kreivi Berg, erityisen salaisen kiertokirjeen siitä kaikille kuvernööreille. Kreivi oli huomannut, että suomenkielisten sanomalehtien toimitukset "erityisellä laajuudella olivat käsitelleet Italian tapahtumia" ja kun hän "oli sitä mieltä, että Suomen rahvaalla ei voisi olla erinomaista hyötyä moisten tapausten tuntemisesta", olisi asianomaisten senssorien tiedoksi annettava, "että sallivat rahvaalle aijotuissa lehdissä julaista ainoastaan sellaisia mielipiteitä Italian kysymyksestä, jotka soveltuvat yhteen lainkuulijaan kansan järjestyksen, siveellisyyden ja velvollisuudentunnon käsitysten kanssa". Tätä huolenpitoaan rahvaanlehtien sisällöstä rupesi toimekas kreivi erityisellä innolla osottaman sen johdosta, että Fr. Cygnaeuksen eräässä keväällä 1860 ilmestyneessä "Rohkea ehdotus" nimisessä lentokirjassa tekemän ehdotuksen mukaisesti ruotsinkielistä rahvaanlehteä maassa puuhattiin. Tuskin oli nim. Cygnaeus esittänyt ehdotuksensa, ennenkuin innostuneina käytiin sitä toteuttamaan: pantiin toimeen osakkeenkeruu tätä tarkoitusta varten, lyhyessä ajassa merkittiin 350 (10 hopearuplan suuruista) osaketta ja jo toukokuussa valittiin johtokunta (F. Cygnaeus, F. L. ja A. Schauman, G. Ehrström ja R. Frenckell), jonka tuli ottaa toimittaja sekä ryhtyä muihin tarpeellisiin toimenpiteisiin. Uuden lehden piti ruveta ilmestymään lokakuusta samana vuonna, sen toimittajaksi otettiin maist. V. Öhberg ja nimeksi sille aijottiin Cygnaeuksen ehdotuksen mukaan "Fyrbåken" (Majakka). Mutta toimikunnan ei ollut niinkään helppo toteuttaa tuota suunnitelmaa. Korkein painoviranomainen, kenraalikuvernööri, otti näet myös vilkasta osaa tähän hommaan. Aluksi kreivi Berg ilmaisi korkean tyytymättömyytensä aijottua nimeä kohtaan, jota hän nähtävästi piti erinomaisen tulenvaarallisena, erehdyttävänä, tai muuten yhteiskunnalle turmiollisena. Siihen määrään vaarallisena piti hän tätä nimeä, että hän kielsi siitä sanomalehdissä keskustelemastakin; siten pyyhittiin Papperslyktanista korkeasta käskystä eräs kirjoitus, vaikka minäkin siinä omasta puolestani, mutta omilla syilläni, koetin osottaa tuota nimeä sopimattomaksi. Oli siis pakko antaa aijotulle lehdelle toinen nimi, ja niin pantiin sen nimeksi "Folkvännen" (Kansan ystävä). Mutta sittenkään vielä ei oltu hetikään selvillä. Kenraalikuvernööri suvaitsi antaa uuden määräyksen, että ennenkuin uudelle lehdelle lupaa annetaan, on sen näytenumero hänelle ensiksi esitettävä. Sellainen "Folkvännenin" näytenumero hänelle kesän kuluessa asianmukaisesti annettiinkin. Mutta siitä oli seurauksena hylkääminen; kreivi oli näytenumerossa keksinyt "valitettavasti hyvin moitittavaan suuntaan kirjoitettuja artikkeleita", niin sanottiin päätöksessä. Pahin oli pieni asiallinen ja tosi kirjoitus "Sisilia ja Garibaldi". Se kai nyt lähinnä aiheutti tuon mainitun kuvernööreille laitetun kiertokirjeen. Ja tätä lyhyttä kiertokirjettä seurasi pian toinen paljo pitempi syysk. 13 p:ltä 1860, jota ei tarvinnut pitää salassa vaan jonka sai ilmoittaa rahvaanlehtien toimittajille ja ulosantajille. Kolmessakymmenessä eri kohdassa — joiden kirjoittamisessa nähtävästi oli ollut auliina apuna silloinen kansliapäällikkö S. H. Antell — otti tuo isällinen kreivi antaakseen neuvoja sanomalehtientoimittajille, miten kansan sanomalehti olisi toimitettava. Lueteltuaan kaikki ne aineet "joiden alalla kansan todellista parasta harrastava sanomalehden toimittaja voisi koko laajassa piirissä käsitellä kansalle hyödyllisiä huomioita ja tietoja", selitti hän lopuksi sopimattomaksi pyrinnöksi tyrkyttää kansalle hyödyttömiä ja sille vieraita aineita ja tapauksia. "Näihin luen kirjoitukset ja tiedonannot valtiollisista tapahtumista Japanissa, Kiinassa, Syyriassa, Sisiliassa, Kalabriassa, Umbriassa, Marokossa ja Meksikossa, joita jotkut sanomalehdentoimittajat syöttävät rahvaalle. Nämä aineet eivät ole paikallaan sanomalehdissä, joita Suomen maalaisrahvaalle toimitetaan". — Millä sydämmellisellä hauskuudella tätä uutta todistusta korkeimman hallitusmiehemme kaikkitietäväisyydestä kaikilla tahoilla vastaanotettiin, sitä en tarvitse sanoa. Mutta kreivi Berg luuli nähtävästi opettavaisilla neuvoillaan ehkäisseensä kaikki rahvaansanomalehdistöstä johtuvat vaarat, sillä vähää sen jälkeen antoi hän nyt ilmestymisluvan "Folkvännen"-lehdelle, joka siten vuoden 1861 alusta saattoi ilmestyä.
* * * * *
Ne olivat iloista ja valoisaa aikaa nämä vuodet 1859 ja 1860, sen olen jo sanonut. Se oli maassamme varsinaisen valtiollisen aamuheräyksen aika. Kaikki, jotka ajattelivat isänmaan tulevaisuutta, näkivät edessään sarastuksen, joskin sen synkät pilvet usein pimittivät. Näitä ajatuksia ja toivomuksia ei kirjoitettuina eikä painettuina voitu ilmoille päästää. Sitä suurempi tarve meillä nuorilla oli vaihtaa suullisesti ajatuksia ja samoin ajattelevat rupesivat siitä syystä yhä useammin persoonallisesti seurustelemaan. Niinpä harvoin kului päivää, jolloin eivät useimmat tai harvemmat siitä piiristä, johon kuuluin, ainakin jotakin hetkeä olleet yhdessä. Tähän piiriin olivat luettavat Karl Collan, Edv. Bergh, Rob. Lagerborg, Hannes Chydenius, Carl Mannerheim, Hugo v. Becker ja muut jo mainitsemani Papperslyktanin avustajat, sekä vielä Rob. Momtgomery, Henr. Borgström, veljekset Jacob ja Gust. Estlander, Theod. Sederholm, Karl Chydenius, Edvin Nylander, Thiod. Seelan, Wilh. Roschier, Lorenzo Runeberg — muita mainitsematta. Virkeä ja raitis elämä vallitsi piirissämme. Me hankimme niin tarkat tiedot kuin mahdollista kaikista kotimaisen politiikan vivahduksista ja harkitsimme niiden mukaan toiveitamme isänmaan kohtaloista; iloitsimme kaikista merkeistä, jotka osoittivat heräävää kansallista ja taloudellista vireyttä ja joita olikin monella taholla maassa nähtävänä; päivän taloudelliset ilmiöt olivat tietysti vilkkaan keskustelun aiheena; ja muun maailman ilmiöitä seurasimme suurimmalla huomiolla. Mutta vakavain keskustelujen keskessä viihtyivät aina myöskin nuortea pila ja ilokin; sukkeluuksia ja sanansutkauksia singahteli myötään ja mieliala Florio Catanin silloin vaatimattoman kondiittorian sisähuoneessa, jossa tavallisesti kokoonnuimme, vilkastui usein vielä sen kautta, että joku soittotaiteilijoistamme, kuten K. Collan tai Filip v. Schantz (joka syksyllä 1860 rupesi pääkaupungissa esiintymään), istahti pianon ääreen ja soitti jonkun isänmaallisen sävellyksensä, taikka taas sen kautta, että saatiin kuulla joku pieni soolo-laulu, kuten kun esim. ystäväni Roschier sanomattoman tunteellisella huumorilla lauloi kaikkien ihaileman uusmaalaisen kansanlaulun.
* * * * *
Mielten vilkkaus ja yleisten asiain harrastus kasvoi kaikkialla maassa hyvin nopeasti. Joskaan ei puhtaasti valtiollisessa suhteessa vielä uskallettu pitää mitään aivan varmana, niin voitiin ainakin taloudellisessa suhteessa iloita todellisista, suurista edistysaskeleista. Hallituksemme johtava mies oli nyt Fabian Langenskiöld, joka, kuten jo mainittu, keväällä 1858 oli tullut v. Haartmanin paikalle raha-asiain päälliköksi. Hän oli tavallista kunnianhimoisempi, kyvykkäämpi, rohkeampi ja tarmokkaampi ja hän tahtoi vakavasti edistää ja hyödyttää isänmaataan. Nuorempana oli hän toiminut opettajana, — Helsingin lyseossa ja Suomen kadettikoulussa —, mutta oli sen ohessa aina ollut huomattu salonkimiehenä; valtiomiesuralle oli hän valmistautunut etupäässä perinpohjin perehtymällä venäjänkieleen, opiskellen useissa Venäjän yliopistoissa. Sitten hän senaatin kielenkääntäjänvirasta siirtyi Pietariin valtiosihteerin virastoon ja siellä oli hän tilaisuudessa osoittamaan diplomaattisia lahjojaan; aluksi häntä käytettiin välitysmiehenä noita riidanalaisia rajaoloja Venäjän-Suomen ja Norjan välillä käsiteltäessä. Hänen onnistumisensa tässä toimessa lisäsivät korkeiden viranomaisten luottamusta häntä kohtaan. Nyt hän nopeasti kohosi. Mihin hänet pantiinkaan, suoriutui hän taitavasti, mikään toimi ei hänelle näyttänyt olevan liian vaikea. Hän osasi oikealla tavalla kohdella Venäjän viranomaisia Pietarissa ja samoin kenraalikuvernööriä Helsingissä ja siten hänestä pian tuli se mies, joka oikeastaan ohjasi Suomen valtioperäsintä. Se kunnianhimo, joka hänet tähän asemaan oli nostanut, ei onneksi ollut pelkkää persoonallista vallanhimoa. Eikä epäilty, että Langenskiöld tahtoi toimittaa suuria maansa hyväksi, ja joskin hän, kuten sittemmin nähtiin, toisinaan kokonaan erehtyi tähän päämäärään johtavista teistä, niin sai hän lyhyellä toiminta-ajallaan kumminkin tehdyksi paljo, josta silloinen aika oli ja jälkimaailma pysyy hänelle kiitollisena.
Yksi niitä toimenpiteitä, jotka Langenskiöldin neuvottelemiskyvyn avulla saatiin aikaan ja jota yleisellä mielihyvällä tervehdittiin, oli se kansainvälinen tullisopimus, joka sisällytettiin asetukseen kauppasopimuksista Venäjän ja Suomen välillä tammik. 31 p:ltä 1859. Senkautta aikaansaatiin entistä suurempi tasapuolisuus molempain maiden tavarainvaihtoa koskeviin ehtoihin ja sitä selvempää tullirajaa, joka siten määrättiin, pidettiin "Suomen vastaisen itsenäisenä pysymisen takeena".
Jos siihen asti vallinneet tulliolot olivat tuntuneet maalle painostavilta, niin vielä vaikeampia olivat rahaolot olleet. Kun Venäjällä itämaisen sodan aikana hopeanvaihto lakkasi ja Venäjän setelit kulkivat Suomessa yhtä helposti kun sen omat, oli Suomen pankki jo 1854 myöskin ollut pakotettu lakkauttamaan hopeavaihtonsa. Suomalaiset ja venäläiset setelit, ynnä ala-arvoinen vaihtoraha, olivat sen jälkeen ainoana vaihdon välikappaleena Suomessa: niiden arvo vaihteli olosuhteiden mukaan ja Venäjän paperirahan kurssi määräsi myöskin suomalaisen. Yhä sietämättömämmältä tuntui se liikeolojen epävarmuus, jonka tämä epäkohta tuotti. Ja yhä yleisemmin ja äänekkäämmin kohosi vaatimuksia, että tämän onnettomuuden syy, Venäjän setelirahan käyminen laillisena maksuvälikappaleena Suomessa, olisi poistettava. Paremmin kuin kukaan muu oivalsi tämän vaatimuksen oikeutuksen maan rahavarainpäällikkö, eikä hän epäillyt tehdä kaikkea voitavaansa, saattaakseen Suomen rahalaitoksen itsenäiselle kannalle. Sitä ei kumminkaan yht'äkkiä voitu tehdä. Mutta huhtik. 4 p. 1860 kypsyi ensimmäinen tärkeämpi hedelmä Langenskiöldin kauniista ponnistuksesta, kun julistus Suomen rahayksilön muuttamisesta ilmestyi. Tämän julistuksen kautta markka ja penni[55] vahvistettiin meidän rahayksilöksemme ja Suomen pankki sai toimekseen lyöttää omaa kuparirahaa sekä ulosantaa seteleitä, aluksi 1-3 markkaa hopeata. Ensimmäiset 3 markan setelit ulosannettiin jo kesäk. 1 p. ja 1 markan setelit nekin ennen juhannusta. Eikä kulunut kuin kaksi kuukautta, ennenkuin (kesäk. 12 p.) Suomen hallitus oikeutettiin hopearahaa lyöttämään (samoja arvoja kuin nytkin vielä) ja Suomen pankki levittämään suurempia seteleitä, 12:sta markasta 100 markkaan. Siten oli varma pohja laskettu sitä rahareformia varten, joka, vapauttamalla maan Venäjän rahan riippuvaisuudesta, oli omiaan tuottamaan meille varman rahakannan, mutta jonka lopullista toteuttamista vielä useita vuosia saatiin odottaa.
Hallituksen suurempiin ja tärkeämpiin toimenpiteisiin kuuluivat nekin, jotka koskivat maan ruununmetsien hoitoa ja metsälaitoksen järjestämistä. Metsähallinto oli tosin jo 1850-luvun ensi vuonna pantu alulle ylitirehtööri C. W. Gyldénin toimesta, mutta vasta saman vuosikymmenen lopulla ryhdyttiin asiaan vakavasti ja vauhdilla. Kreivi Berg rupesi näet kiinnittämään aivan erityistä huomiota metsätalouteen ja kun rahavarainpäällikkö Langenskiöld luuli ruununmetsistä voivansa ammentaa aivan arvaamattomia aarteita valtionrahastoon, innostui hän asiasta vielä enemmän. Eräs ammattimies Saksasta, Tharandin metsäopiston johtaja E. v. Berg kutsuttiin 1858 tänne laatimaan ehdotusta maamme metsälaitoksen järjestämisestä[56] ja varmaankin isoksi osaksi tämän miehen neuvojen mukaan perustettiin Evon metsäopisto 1859, järjestettiin metsävirkamiehistö sekä julaistiin ohjesääntö ruununmetsien hoidosta. Jotta järjestämistyö suoriutuisi nopeammin oli edellisinä vuosina joukko nuoria miehiä valtionavuilla lähetetty Ruotsiin ja Saksaan sikäläisissä opistoissa perehtymään metsänhoitajan toimiin. Ja niin oli Langenskiöld innostunut tähän asiaan, että hän kesällä 1860, tutustuakseen paremmin ruununmetsiin, lähti yli-tireht. apulaisen vphra R. Wreden ja insinöröi A. F. Soldanin seuraamana matkalle maan pohjoisiin osiin, viipyen tällä matkalla yli kaksi kuukautta ja käyden Lapinmaalla asti. Tästä matkasta antoi hän sitten senaattiin seikkaperäisen kertomuksen, joka osittain Litteraturbladetissa julaistiin.
Ilahduttava edistysaskel oli vielä se pieni alku ammattikuntalaitoksen ja kaupparajoitusten siteiden höltymiseksi, joka sisältyi joulukuussa 1859 annettuihin asetuksiin käsityölaitoksista ja tehtaista sekä kauppapuotien perustamisesta maalle. Nämä asetukset olivat vielä kylläkin suppeat, mutta niiden avulla aukeni kumminkin tie vapaampaan elinkeinoja koskevaan lainsäädäntöön, jommoinen ainoastaan säätyjen myötävaikutuksella voitiin aikaan saada.
Samana vuonna ilmestyi myöskin asetus niistä ehdoista ja periaatteista, joiden mukaan hypoteekkiyhdistys oli maahan perustettava. Tällaisen yhdistyksen perustaminen oli vilkkaasti ollut harkittavana maanviljelijäin piireissä ja muunkin yleisön kesken aina siitä lähtien, kuin nuori Henrik Borgström Uudenmaan ja Hämeen läänin maanviljelysseurassa tammikuulla 1858 ensiksi oli tehnyt ehdotuksen hypoteekkiyhdistys-järjestelmän perustamisesta maahamme. Matkojensa ja opintojensa kautta muissa maissa oli Borgström tullut huomaamaan, että maamme korkeampaa taloudellista kehitystä varten hypoteekkiyhdistysten ja yksityispankkien aikaansaaminen on välttämätön ehto. Hänen oli aluksi taisteltava suomalaisen luonteen hitaisuutta vastaan, yleistä tällaisen kysymyksen tuntemattomuutta vastaan ja niitä monia epäilyksiä vastaan, joilla sekä hallitusmiehet että muut vaikuttavat henkilöt hänen ehdotuksiaan kohtelivat, mutta hänen sitkeytensä voitti kaikki ne vaikeudet. Hän ulosantoi lentokirjan "Hypoteekkiyhdistyksistä", hän kirjoitti itse sekä kehoitti muita kirjoittamaan sanomalehtiin artikkeleita tästä kysymyksestä, hän oli laajassa kirjeenvaihdossa, esiintyi seuroissa ja kokouksissa ja siten hänen vähitellen onnistui päämääräänsä päästä. Sen jälkeen kuin hallintomiesten epäilykset olivat väistyneet ja edellämainittu asetus oli tehnyt hypoteekkiyhdistysten perustamisen mahdolliseksi, kuulutettiin asian johdosta yleinen kokous syyskuun 15 p:ksi 1859. Tähän kokoukseen saapui noin 70 maanomistajaa ja muuta asianharrastajaa koko maasta. Etäisemmissä maakunnissa olivat maanviljelijät valinneet valtuutettuja ja lähettäneet heitä edustajikseen. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin kreivi C. M. Creutz ja sihteeriksi Borgström. Rahavarain toimituskunnan päällikkö Langenskiöld oli läsnä näissä kokouksissa, joita vilkkaan keskustelun jatkuessa kesti kaksi päivää. Päätökseksi tuli, että yksi ainoa hypoteekkiyhdistys koko maata varten oli perustettava, jonka päähallinto olisi Helsingissä ja jolla olisi haarayhdistyksiä eri lääneissä. Komitea sai toimekseen laatia ohjesääntöehdotuksen yhdistykselle. Kun tämä ehdotus seuraavan vuoden alussa oli saatu valmiiksi ja jaetuksi, pidettiin perustava kokous Haminassa heinäk. 4 p:nä, jonka jälkeisenä päivänä yleinen maanviljelyskokous siellä avattiin. Ohjesääntöehdotus tarkastettiin siellä ja, vaikka hallitus ei ollut voinut hyväksyä useita niitä tärkeimpiä ehtoja, joita komitea oli katsonut tarpeellisiksi, hyväksyttiin pitkän ja ankaran keskustelun jälkeen; väliaikainen johtokunta valittiin. Hallitus vahvisti säännöt ja yhdistys alotti toimintansa toukokuussa 1860, vaikka sen varsinainen lainaliike alkoi vasta vuonna 1862.
Tässä yhteydessä sai Henr. Borgström toisenkin suuren tuumansa toteutetuksi. Samassa tilaisuudessa Haminassa, jossa hypoteekkiyhdistys perustettiin ja jossa maan tarpeista ja toivomuksista hyvin selvästi ja suorasti keskusteltiin, teki Borgström, — joka oli valmistanut kysymyksen m.m. kirjoittamalla kirjoituksen: "Raha-asema Suomessa 1857 ja yksityispankit", — ehdotuksen "Suomen maanviljelyspankin" perustamisesta. Ehdotusta vilkkaasti kannatettiin, alustavaan osakekirjoitukseen ryhdyttiin heti ja komitea valittiin yhtiön sääntöjä laatimaan. Sitten kuin sääntöehdotuksesta oli keskusteltu ja sitä oli tarkastettu parissa kokouksessa Helsingissä, joissa nimi muutettiin "Suomen Yhdyspankiksi", saattoi tämä maamme ensimmäinen yksityispankki pitää perustavan kokouksensa toukokuussa 1861 ja esivallan luvan saavuttua alkaa vaikutuksensa tammik. 1 p. 1862.
* * * * *
Kaikki nämä maan taloudellisiin oloihin syvästi vaikuttavat toimenpiteet pitivät mieliä vilkkaina ja niistä keskusteltiin sekä vanhojen että nuorten piireissä. Yksinpä sanomalehdistössäkin voitiin puhua jotenkin esteettömästi näistä asioista, — kumminkaan ei Venäjän rahan käypäisyydestä Suomessa, jonka johdosta valitukset kumminkin joka päivä kävivät yhä yleisemmiksi ja haikeammiksi.
Kuinka valtiollisella alalla edistyttiin, millä kannalla valtiopäivävalmistukset olivat, siitä sai suuri yleisö tietää ainoastaan huhuja. Tiedettiin että senaatti oli täydessä toimessa, totellen hallitsijan toukok. 31 p:nä 1859 antamaa käskyä, valmistaakseen luetteloja niistä lainsäädännöllisistä ja taloudellisista kysymyksistä, jotka lähinnä vaativat sellaista lopullista ratkaisua, "joka suuriruhtinaskunnan perustuslakien mukaan ei voinut hallinnollista tietä tapahtua". Mutta tätä työtä tehtiin senaatissa kauan hyvin salaisesti ja hiljaa. Sittemmin saatiin kumminkin tietää, että senaatin jäsenet olivat jakaantuneet eri komiteoihin ja sitten osastoittain kokoontuneet neuvottelemaan siitä, mitkä säätyjen vallasta riippuvat lait ja määräykset olisivat tarkastettavat ja korjattavat. Ja tällöin oli huomattu, että puolen vuosisadan seisahduksen aikana, jolloin lainsäädännöllinen kehitys oli ollut pysäyksissä, tarvittavain lainmuutosten lukumäärä oli kasvanut niin suureksi, että kun komiteain ja osastojen ehdotukset vihdoin alistettiin senaatin täysistunnon tarkastettaviksi, huomattiin mahdottomaksi, että ne kaikki esitettäisiin yhden ainoan säätykokouksen käsiteltäviksi. Täytyi sen vuoksi erottaa erikseen ne kysymykset, joiden alalla muutoksia pidettiin enin tarpeellisina, ja vasta kun näitä oli lähemmin muodosteltu ja perusteltu, saattoi senaatti alussa vuotta 1861 lähettää lopullisen ehdotuksensa hallitsijalle. Mutta saataisiinko todellakin valtiopäivät? Kaikista valmistuksista huolimatta oli kyllin syitä olemassa, jotka saattoivat sitä epäilemään. Tarvittaisiin, niin arveltiin, lujia kannustavia voimia, jos mieli voittaa ne epäilykset, joita Suomen säätyjen kokoonkutsuminen Pietarissa luonnollisesti herätti. Ja oliko sellaisia voimia olemassa? Sellainen kenraalikuvernööri, joka kuten kreivi Berg yksin tahtoi vastata kaikesta ja tehdä kaikki, hän tietenkään ei voinut pitää valtiopäiviä muuna kuin välttämättömänä pahana eikä siis ollut halukas kiirehtimään sellaisen edustuslaitoksen kokoonkutsumista, jonka kanssa hänen tulisi jakaa mahtinsa ja viisautensa. Ministerivaltiosihteeri kreivi Armfeltilta, joka tunnettiin hyvin varovaksi eikä ensinkään alkuunpanijaksi, ei arveltu tässä suhteessa olevan paljon odotettavissa. Niistä miehistä, jotka siihen aikaan olivat vallassa, oli vphra Langenskiöld epäilemättä se, jonka luultiin enin harrastavan valtiopäiviä; olivathan ne välttämättömiä hänen suuria rahauudistuksiaan ja taloudellisia tuumiaan varten. Mutta Langenskiöld oli rohkea ja itseviisas ja sen vuoksi näyttivät hänestäkin perustuslailliset muodot hankaloilta; hän oli jo näyttänyt, että valtionlainoja voitiin ottaa säätyjä kuulustelematta — jota periaatetta hän sittemmin puolusti hämmästyttävällä varmuudella ja sitkeydellä — ja ennen pitkää saatiin nähdä, miten hänen mielestään Suomen säätykokous mukavimmalla tavalla oli järjestettävissä.
Ne voimat, joiden avulla valtiopäiväin aate vihdoin toteutettiin, tulivat muualta.
* * * * *
Vastaisten valtiollisten eduskunta-väittelyjen esipuheena saattoi pitää Ritariston ja Aatelin valtuutettujen kokousta, joka pidettiin alussa vuotta 1860.
Sen johdosta että suurempi määrä ritariston ja aatelin jäseniä oli tehnyt ritarihuonejohtokunnalle anomuksen, jonka nojalla mainittu johtokunta oli esittänyt asian hallitsijalle, oli hallitsija jo syyskuussa 1847 antanut ritaristolle ja aatelille luvan valita yhdeksän valtuutettua, kolme joka luokasta, tarkastamaan ritarihuoneen asiain hoitoa, sen rahastoa, tilejä, arkistoa y.m. sekä antamaan ohjeita niistä ynnä neuvottelemaan ja päättämään ritarihuonetalon rakentamisesta, mikäli rahaston varat kannattavat, ja valitsemaan jäseniä ritarihuonevaliokunnaan. Sukujen päämiesten vaalilistoilla valitsemat valtuutetut kokoontuivat, kreivi C. G. Mannerheimin puheenjohtajana ollen, toukok. 15 p. 1848, mutta hajaantuivat kymmenen päivän perästä kokoontuakseen uudelleen maaliskuulla seuraavana vuonna. Nämä valtuutetut olivat antaneet pietarilaisen akadeemikon Borzen laatia pohja- ja fasaadipiirustukset ritarihuonetta varten, vaan kun nuo piirustukset huomattiin liian suurenmoisiksi, jättivät valtuutetut ritarihuonejohtokunnan toimeksi hankkia muualta uusia piirustuksia sekä sitten, kun ne ovat vahvistetut ja ritarihuonerahaston varat myöten antavat, ryhtyä toimiin talon rakennuttamiseksi.
Valtuutetut olivat sen lisäksi tehneet alamaisen esityksen, että ritaristo ja aateli saisi joka kolmas vuosi valita yhdeksän valtuutettua ja siihen esitykseen saatiin arm. lupa maalisk. 4 p. 1850.
V:na 1855 valittiin siten uusia valtuutettuja, jotka kokoontuivat helmikuulla s.v. kenraalimajuri A. Aminoff puheenjohtajana. He päättivät nyt lunastaa tontin ritarihuonetta varten sen nykyiseltä paikalta sekä hankkivat luvan, että Hallituskatu saatiin avata Maariankatuun asti. Sen ohessa samat valtuutetut päättivät perustaa aatelisten neitosten rahaston sekä valitsivat ritarihuonejohtokunnan, johon m.m. kenraali Cas. v. Kothenkin tuli, ja asessori E. v. Knorring valittiin ritarihuoneen sihteeriksi.
Uusi ritarihuonejohtokunta ryhtyi reippaasti rakennuspuuhiin, laskematta käytettävissä olevia varoja niin aivan tarkoin, ja teki elokuussa 1857, kustannusarvion nojalla joka nousi 54,000 ruplaan, kontrahdin talon rakentamisesta arkkitehti G. Th. Chiewitzin kanssa, jonka piirustukset taloa varten olivat hyväksytyt. Se itsevaltias kiire, jota tässä rakennusyrityksessä oli käytetty, herätti suurta tyytymättömyyttä säädyn jäsenten kesken, varsinkin kun sen ohessa saatiin tietää, että kustannukset nousisivat melkoisessa määrin kulunkiarvion yli. Ja tämän mielialan merkkejä näkyi nyt siinä vaalissa, jonka säädyn valtuutetut taas keväillä 1860 suorittivat.
Kun valtuutetut maalisk. 2 p. 1860 kokoontuivat, niin heistä muutamat heti rupesivat purkamaan tyytymättömyyttään johtokunnan rakennuspuuhia vastaan. Viisi noista yhdeksästä asettui kumminkin johtokunnan puolelle, mutta kun vanhan ritarihuonejärjestyksen mukaan äänestykset tapahtuivat luokittain, pääsivät nuo neljä vastapuolueen miestä (tilanomist. kreivi Aug. Armfelt, vphra H. G. Boije sekä hrat J. A. v. Essen ja A. F. Järnefelt), jotka kaikki kuuluivat ensimmäiseen ja toiseen luokkaan, voitolle päätöksiä tehdessään. Ja kaksi viikkoa kestäneiden kuumien ottelujen jälkeen oli tulos se, että ritarihuoneen rakentamiseen oli ryhdytty ennenkuin tarpeellisia varoja sen päättämiseen oli koolla, joten johtokunta oli siis menetellyt toimivaltansa yli; myöskin lausuttiin moite siitä, että kustannukset olivat tulleet 30,000 hopearuplaa kulunkiarvioita kalliimmiksi. Ja kun tarpeellisia varoja talon valmistamiseksi nyt ei ollut saatavissa, katsoivat valtuutetut ainoaksi keinoksi, että talo sikäli muutettaisiin, että myöskin kolme muuta säätyä vastaisia kokouksiaan varten sieltä saisivat istuntosalinsa sekä huoneet valiokuntia ja kanslioita varten, johon tarkoitukseen hallitusta pyydettiin talon valmistamiseksi myöntämään 28,000 ruplaa ja sen kalustamiseksi sen lisäksi vielä 10,000 ruplaa. Myöntäen, että he omasta puolestaan pitivät tätä tarpeellisten varojen puutteesta syntynyttä ehdotustaan väliaikaisena toimenpiteenä, lausuivat valtuutetut olevansa sitä mieltä, että "maan säätyjen talo, jossa kaikki neljä säätyä voisivat veljellisesti kokoontua yhden katon alla keskustelemaan kaikille säädyille yhtä rakkaan ja kalliin isänmaan eduista, tarvitaan laajempaa ja ajanmukaisempaa tarkoitusta varten kuin Ritarihuone, jonka merkitys ja tarkoitus pakostakin käy yhä vähäpätöisemmäksi, kuta enemmän käsitys aatelistosta erityisenä kastina yhteiskunnassa kalpenee ja vanhenee kaikkia tasoittavan, edistyvän sivistyksen takia". Voimakkaana mielipiteittensä tukena oli valtuutetuilla vielä se seikka, että tämä tontti Aleksanteri I:sen vahvistamalla asemakartalla oli määrätty talolle "pour les quatre états". Ja antoivat valtuutetut ritarihuoneen valiokunnalle toimeksi ensi valtiopäivillä ehdottaa säädylle, että se toisille säädyille lunastettavaksi tarjoaisi kolme neljättäosaa talosta sekä esittäisi H. M:lleen, että, jos tämä tarjous hyväksyttäisiin, taloa kutsuttaisiin Maan Säätyjen yhteiseksi taloksi; silloin olisi ritaristo ja aateli tilaisuudessa ruunulle takaisin maksamaan edellämainitun summan.
Tähän rohkeaan lausuntoon komitean vähemmistö tietenkin pani vastalauseensa. Yhteisesti laadittiin kumminkin ehdotus ritarihuonejärjestykseksi, esitettäväksi säädylle ensi valtiopäivillä, niinkuin tapahtuikin. — Ritarihuonejohtokunnan vaali päättyi niin, ettei ketään entisiä tirehtöörejä jälleenvalittu.
Valtuutettujen rakennustyötä koskevaan esitykseen suostuttiin sikäli, että H. M:nsa määräsi, että pyydetyt 38,000 hopearuplaa olivat yleisistä varoista annettavat ritaristolle ja aatelille "ilman takaisinmaksuvelvollisuutta". Mutta esitykseen talon muuttamisesta yhteiseksi säätytaloksi ei korkeimmasta paikasta koskaan mitään vastausta tullut.
Kotimaisen hallituksen kuvaavia piirteitä oli kreivi Bergin aikaan, enemmän kuin koskaan muulloin, toimenpiteiden johdonmukaisuuden ja yhtenäisyyden puute. Kun toisessa tapauksessa vähän mukauduttiin uudemman ajan ja yleisen mielipiteen vaatimuksiin, rehotti toisissa tapauksissa vanha, absolutistinen varjojenpelko täydellisimmillään. Niin tapahtui m.m. että, samoihin aikoihin kuin säätykokousta virallisesti valmistettiin, hallitus pitkän miettimisen jälkeen kielsi lainopillisen yhdistyksen perustamiselle anotun luvan. Jo alkupuolalla 1850-lukua oli joukko helsinkiläisiä lakimiehiä kokoontunut yksityisiin seuroihin keskustelemaan laintulkitsemisista ja muista lainopillisista kysymyksistä, ja tästä piiristä oli virallisen lainopillisen yhdistyksen tuuma myöskin lähtösin. Joulukuussa 1856 pidetyssä kokouksessa, jossa oli paljo väkeä, päätettiin pyytää lupaa tällaiselle yhdistykselle. Mutta asia oli hallitusmiesten mielestä arveluttava. Kolme vuotta odotettiin turhaan päätöstä ja kun sellainen vihdoin, useiden kuulustelujen perästä, helmikuussa 1860 saapui, oli se kieltävä. Tuuma ei siltä sen kautta kumminkaan vielä rauennut. Seuraavana vuonna haettiin uudelleen vahvistusta yhdistyksen säännöille ja se annettiin helmikuussa 1862, — kreivi Berg oli silloin jo poissa, Samanlainen ilmiö tapahtui, kun pyydettiin lupaa pitää kesällä 1860 yleinen koulunopettajain kokous Helsingissä. Se anomus hyljättiin, mutta sen sijaan myönnettiin koulunopettajille lupa hiippakunnittain pitää kokouksia Turussa, Porvoossa ja Kuopiossa, kaikki samana päivänä, heinäk. 16 ja sitä seuraavina päivinä. — Ne mielipiteet ja toivomukset, joita arveltiin koulunopettajain lausuvan, luultiin kai jäävän vaarattomammiksi, kun ne tällaisen kolmijaon kautta hajoitettiin.
Antoipa yksin se Teollisuusyhdistyskin, joka näihin aikoihin (keväällä 1860) perustettiin, ja jonka tarkoitus oli herättää ja levittää harrastusta teollisuutta kohtaan yleensä, korkeille viranomaisille vakavaa aprikoimisen aihetta. Siltä ei tosin anottua perustamisen lupaa kielletty, mutta lähes vuoden ajan saatiin odottaa suostumusta. Yhdistyksen perustajat ja toimekkaimmat jäsenet olivat A. F. Soldan, A. O. Saelan, R. Frenckell, H. Borgström y.m. Parin vuoden ajan vietti tämä yhdistys sangen virkeää elämää: yleisiä kokouksia, joissa oli esitelmiä ja keskusteluja kansallistaloudellisista ja teknillisistä aineista, pidettiin tuhkatiheään, hankittiin oma huoneusto, jossa oli aikakautista kirjallisuutta ja kirjasto, julaistiin muutamia lentokirjavihkoja j.n.e., mutta pian nukahti tuo yhdistys ja hajaantui vihdoin kokonaan.
* * * * *
Se kaikki aaveenpelko, jota yläilmoissa oli, ei ollut kumminkaan voinut ehkäistä sellaisia innostuksen ilmiöitä, kuin varojenkeräystä sotavanhusten ja ylioppilastalon hyväksi — molempia näitä tarkoituksia varten pidettiin vielä vuosina 1859-61 Helsingissä kirjallisia iltamia esitelmineen ja lausuntoineen, sekä konsertteja ja lauluiltamia joukottain — eikä voitu ehkäistä myöskään sitä uutta kansallista heräystä, joka syksyllä 1859 pantiin toimeen muistopatsaan pystyttämistä varten Porthanille. Tämän tuuman oli ensiksi herättänyt Fr. Cygnaeus ja kolme vuotta oli kuvanveistäjä C. Sjöstrand jo sitä patsasta muovaillut. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli ottanut tämän aatteen toteuttamisen tehtäväkseen ja kun Sjöströmillä nyt oli suunnitelmansa ja mallinsa valmiina, katsottiin ajan tulleen ryhtyä tarvittavia varoja kokoomaan kansallisen keräyksen kautta. Listoja lähetettiin yli koko maan. Ja muullakin tavalla koetettiin eri tahoilla edistää tuota isänmaallista yritystä. Helsingissä toimeenpantiin tätä tarkoitusta varten maalisk. 16 p:nä, Porthanin kuolinpäivänä, konsertti, joka muodostui hyvin juhlalliseksi. Fr. Cygnaeus oli tätä tilaisuutta varten kirjoittanut juhlarunon Porthanin kunniaksi; Fr. Pacius oli runoon säveltänyt erittäin ihanan musiikin ja sen arvokasta esittämistä varten koonnut ja harjoittanut köörin ja orkesterin, joka oli suurempi kuin mitä Helsingissä koskaan ennen oli nähty. Erilaisia juhlia järjestettiin samoihin aikoihin myöskin muilla paikkakunnilla. Mutta riittäviä varoja ei kumminkaan saatu ennenkuin seuraavana vuonna, 1861, jolloin suurta hälytyskelloa soitettiin ja Porthanin syntymäpäivää, marrask. 9 p:ää, vietettiin juhlilla ja rahankeräyksillä melkein jokaisessa maamme kylässä.
* * * * *
Niitä isänmaallisia pyrintöjä, jotka 1850-luvun viime vuosina pääsivät vauhtiin, oli myöskin kotimaisen teaatterin synnyttäminen. Tämän pyrinnön ahjona oli ylioppilasten dramaattinen yhdistys. Yhdistys ei ollut lamautunut siitä huonosta onnesta, joka, kuten edellä on kerrottu, senssuurin taholta kohtasi erästä sen keväällä 1858 esittämää kappaletta, vaan päätti se rohkeasti taas seuraavana kevännä julkisuudessa esittää näytäntöjä. Nyt oltiin jo siksi rohkeita, että laadittiin melkein yksinomaan suomenkielinen ohjelmisto. Eikä sen pienempää kappaletta ajateltu kuin suuren Holbergin viisinäytöksistä komediaa Erasmus Montanusta, josta P. Hannikainen jo aikusemmin oli laatinut meikäläisiin oloihin sovitetun suomennoksen nimeltä Antonius Putronius "Kanavaan" ja jota Ahlqvist ja O. Toppelius vieläkin olivat muodostelleet. Se päätettiin nyt Toppeluksen johdolla antaa ilman naisnäyttelijäin apua. Sen ohessa otettiin ohjelmaan pieni ruotsinkielinen J. J. Wecksellin alkuperäinen kappale nimeltä "Kaksi ylioppilasta runoja keräämässä". Nämä kappaleet esitettiin Helsingin teaatterissa huhtikuun lopulla ja toukokuun alulla 1859 kahdessa viikossa viisi kertaa täpötäydelle huoneelle. Helsingin yleisö huomasi, että suomenkieli ei ollut sille niinkään vierasta, kuin moni kenties oli luullut. Antonius Putronius, jonka pääosaa näytteli S. W. Hornborg (sittemmin senaattori), herätti erinomaista suosiota; sitävastoin tuota pientä ruotsinkielistä kappaletta, — jossa tekijä itse näytteli naisosaa — syystä ankarasti arvosteltiin eikä sitä viimeisessä näytännössä enää esitettykään.
Ylpeänä siitä, että se pääkaupungin näyttämöllä näin menestyksellä oli esiintynyt, oli ylioppilasteaatteri jo valmis lähtemään "Putroniuksineen" muuallekin, ainakin Turkuun; mutta kanslerinvirastosta Pietarista tullut kielto teki lopun tästä suunnitelmasta. Yhtä haihtuva oli toinen rohkea tuuma, joka näyttelijöille ehdotettiin, että he näet omistaisivat koko työnsä ja tulevaisuutensa kansalliselle näyttämölle, kotimaiselle teaatterille. Sen sijaan päätti dramaattinen yhdistys, edistääkseen edes kotimaisen näyttämön syntymistä, luovuttaa suurimman osan annetuista näytännöistä kertyneistä tuloista, noin 500 hopearuplaa, teaatterikoulun[57] hyväksi, taikka, kuten lahjakirjassa sanottiin "sellaisen Helsinkiin perustettavan oppilaitoksen apurahaston pohjaksi, jossa suomalaiset oppilaat saavat dramaattisille näyttelijöille tarpeellista opetusta". Tämä lahja, niin toivottiin, toisi ehkä muita jälessään, joten rahasto pääsisi kasvamaan. Varojen tallentaminen ja käyttäminen uskottiin aluksi professoreille Fr. Cygnaeukselle ja Z. Topeliukselle sekä yhdistyksen kahdelle toimeliaimmalle jäsenelle. A. Toppeliukselle ja C. Mannerheimille toimeksi.
Eikä teaatterikouluaate seuraavina vuosina unhottunutkaan. Toukokuussa 1860 annettiin tätä tarkotusta varten kuusi n.s. amatöörinäytäntöä, osaksi suomenkielisellä, osaksi ruotsinkielisellä ohjelmalla. Kahdessa viime näytännössä, jotka annettiin promotsioonin edellä, esitettiin taas "Antonius Putronius" melkein samalla miehistöllä kuin edellisenä vuonna ja samalla menestyksellä. Myöskin Turussa, Viipurissa ja muissa kaupungissa koottiin seuranäytelmillä apurahoja teaatterikoulurahastoon. Mutta ylioppilasten dramaattinen yhdistys nukahti pian eikä enää herännytkään.
* * * * *
Mainitsin promotsioonin. Se promotsioonijuhla, joka nyt, toukok. 31 p. 1860, vietettiin historiallis-kielitieteellisessä ja fyysillis-matemaattisessa tiedekunnassa, jotka vielä eivät olleet yhtyneet, ei jäänyt erityisyyksiään vaille yhtävähän kuin v:n 1857 promotsiooni.
Yliopiston hallintomiehet olivat edeltäkäsin pitäneet huolta, ettei mitään kutsumusta Ruotsin yliopistojen nuorisolle eikä muuta sellaista saisi tulla kysymykseen. Mutta kuitenkin satutti kohtalo niin, että nytkin eräs vieras Ruotsista tuli vilkastuttaneeksi ja kohottaneeksi tätä akateemista juhlaa. Kahta vanhusta, korkeasti kunnioitettua maamiestä, jotka molemmat kauan olivat olleet Suomesta poissa, saatiin nyt täällä vihkiäisvieraina tervehtiä ja he lisäsivät juhlan loistoa. Samalla höyrylaivalla saapuivat, toukok. 26 p:nä, nämä molemmat vieraat, maaherra Gustaf Montgomery, v:n 1808 sodan historioitsija ja itse tämän sodan sotavanhuksia, sekä valtioarkistonhoitaja J. J. Nordström, jota ei Suomessa oltu nähty sittenkuin hän 1846 jätti opettajavirkansa yliopistossamme. Taaja ihmisjoukko, ylioppilaat etunenässä, oli kokoontunut höyrylaivaa vastaan; innostus, noita kalliita vieraita nähtäessä, oli sanomaton; korkealle kajahti laulu, riemu- ja hurraahuudot. Itse vihkiäisissä ja sitten useissa tilaisuuksissa seuraavina päivinä olivat nuo kaksi Suomen poikaa lämpösten suosionosoitusten esineenä. Kesäk. 2 p:nä annettiin heidän kunniakseen Kaivohuoneella juhlapäivälliset, joihin otti osaa noin 150 kaupunkilaista ja matkustajaa. Nordströmille siellä puhui F. L. Schauman, Montgomerylle Fr. Cygnaeus, molempain kunniaksi oli B. O. Lille kirjoittanut runon, joka laulettiin. Sekä surun että ilon kyyneleitä kimalteli monen silmissä.
Nordström palasi muutaman viikon täällä viivyttyään Hämeen ja Turun kautta Ruotsiin. Montgomery, joka 70 vuoden ijästään huolimatta oli juhlatilaisuuksissa yhtä pirteä ja reipas kuin nuorimmat joukossa, hän viipyi vielä muutamia päiviä Suomessa ja kävi sillävälin Porvoossa Runebergin luona, joka myös oli ollut vihkiäisjuhlan innostusta lisäämässä. Porvooseen häntä seurasi joukko nuorempia ja vanhempia miehiä, jotka häneen olivat lähinnä tutustuneet. Siellä, Runebergin luona, muutamia herttasia hetkiä vietettiin, erinomaisen juhlallisiakin hetkiä sen puolesta, että siellä kuulimme runoilijan itsensä v. 1808 sotavanhukselle lukevan muutamia Vänrikki Stoolin vielä painamatta olevia lauluja.
Mutta ei ainoastaan noiden kahden vanhan suomalaisen käynti syntymämaassaan tehnyt v. 1860 promotsioonia muistettavaksi. Juhla antoi vielä aihetta tapahtumaan, joka ei jäänyt valtiollista merkitystä vaille.
Nuorten maisterien piti, kuten tavallisesti, pitää vihkiäistanssiaiset. Mutta oli luovuttu tuosta vanhasta tavasta kutsua tanssiaisiin valtiokalenterin mukaan kaikki korkeimmat viranomaiset perheineen: nyt kutsuttiin ainoastaan vihittyjen persoonallisia tuttavia. Maan kenraalikuvernöörikin jäi siten kutsumatta: ja tämän kutsun välttäminen olikin ehkä koko tanssiohjelman muuttamisen varsinaisena syynä. Mutta tällainen kutsukysymys ei saanut mennä huomaamatta. Kreivi Berg palasi pari päivää ennen promotsioonia Pietarista — jossa hän oli tehnyt tilin käynnistään Tukholmassa hallitsijansa edustajana Kaarlo XV:n kruunajaisissa — ja huomasi nyt, että nuoret vihittävät olivat jättäneet hänet tanssiaisiin kutsumatta. Se oli loukkaus, jota kuumaverinen kreivi piti miltei kapinana korkeinta valtaa vastaan. Raivoissaan hän siitä sähköittää Pietariin ja kohta tulee sieltä nuorille maistereille kielto pitää vihkiäistanssiaisia.
Kielto saapui päivää ennen promotsioonia äkillisenä salamaniskuna hämmästyttäen tuon tavallista lukuisamman juhlayleisön. Ja se salama sai tulenkin syttymään. Sellaista kiihkoa, sellaista tulta kuin tuona promotsioonin edellisenä päivänä, on harvoin havaittu suomalaisten mielissä. Kaikki oli tanssiaisia varten valmiina ja nyt niitä ei saataisikaan pitää, — ainoastaan hänen vuoksensa. Se oli jo liikaa, sitä ei voitu sietää. Naiset raivosivat, ymmärrettävästi kyllä, yhtä pahasti kuin miehet. Kenraalikuvernöörin talon edustalla esplanaadissa seisoi pitkin päivää ihmisjoukkoja, matkustajia ja kaupunkilaisia, miehiä ja naisia, jotka kukin tahollaan neuvottelivat siitä mitä olisi tehtävä. Mikä teki minkin ehdotuksen ja vihdoin keksi joku sen neuvon, että tanssiaiset, joita nuoret maisterit eivät saaneet antaa, pantaisiin toimeen heidän miespuolisten kutsuvierastensa puolesta. Ja siihen yhtyivät kaikki. Yhtäkkiä muodostui komitea, jonka etunenässä oli tuo kaikkia kansalaisten toimia vilkkaasti harrastava kreivi Creutz ja joka ryhtyi tarpeellisiin valmistuksiin sekä tarjosi tilaisuuden ilmoittautumiseen. Jo muutamain tuntien kuluessa oli yli 430 henkeä ilmoittautunut osallisiksi. Tanssiaiset siis pidettiin samana päivänä ja tuntina ja samassa huoneustossa (Seurahuoneella), jossa ne alkuaan olivat aijotut pidettäviksi, kutsujat vain olivat kutsuttuja. Ja kun isäntiä oli mainittu määrä, kutsuttuja maistereita ja ylioppilaita 350 ja kutsuttuja naisia 8-900, ja kun mielet kreivi Bergin toimenpiteen takia olivat innostuneet, muodostui näistä pidoista varmaankin suurenmoisimmat promotsioonitanssiaiset, mitä koskaan on pidetty.
Maan korkein hallitusmies istui linnassaan ja katseli kuinka yleisö ajoi niihin tanssiaisiin, jotka hän oli kieltänyt, viettääkseen niitä — ilman häntä. Sellainen mielenosoitus, sellainen hänen virkamahtinsa halveksiminen oli liian julkeaa: sen täytyi piankin tulla tunnetuksi Pietarissa ja Talvipalatsissa. Mitä oli tuon suuttuneen kreivin nyt tehtävä? Hänen luonteensa mukaista ei ollut tunnustaa, että hän itse lyhytnäköisyydellään oli aiheuttanut tämän mielenosoituksen. Sen sijaan koetti hän pelastaa kunniansa esittämällä mitä pikimmin asian sen vaarallisen vallankumouksen oireeksi, joka parhaillaan leveni koko maassa ja erityisesti sen yliopistossa. Hän kiirehti sen vuoksi Pietariin. Mutta pari päivää ennen häntä oli sinne jo ehtinyt varakansleri Munck ja hän oli onnistunut yhdessä Armfeltin kanssa esittämällä asiat todellisessa valossaan tehdä tyhjiksi kenraalikuvernöörin myrkylliset hankkeet.
Kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin välit olivat jo sitä ennen olleet huonot. Mutta siitä ajasta olivat he auttamattomia vihollisia. Nyt oli vain koetettava, kumpi heistä saisi sysätyksi toisensa syrjään. Vehkeiden arkaan taitoon olivat he molemmatkin perehtyneet. Mutta Bergin vehkeissä oli liian usein huomattu sangen selvää totuudenrakkauden puutetta. Ja tämä puute se hänet lopullisestikin kaatoi.
* * * * *
Helsingin elämän merkittävimpiin tapahtumiin v. 1860 kuului tuon kauan ikävöidyn teaatteritalon valmistuminen ja vihkiminen.
Vanhassa teaatteritalossa oli syksyllä 1858 ja keväillä 1859 edellä mainittu Anderssonin seurue yhä esiintynyt. Tässä seurueessa sai nyt Helsinki ensi kerran tutustua neiti Hedvig Ch. Forssmaniin, joka sittemmin rouva Raana sai niin tärkeän sijan teaatterimme historiassa. Talvikaudeksi tänne asettui Schwartzin & Dahlgrenen seurue, joka ei yleisön vaatimuksia tyydyttänyt ja sitten sisällisten levottomuuksien takia keväillä 1860 täällä hajaantui.
Oli jo väsytty näihin alituisesti vaihtuviin kierteleviin teaatteriseurueihin ja katsottiin ajan tulleen, että Helsinki hankkisi itselleen pysyväisen ruotsalaisen näyttelijäkunnan, josta sitten vähitellen kotimainen dramaattinen teaatteri voisi muodostua. Kotimaisesta teaatterista eivät uneksineet ainoastaan ylioppilaat; vanhemmatkin näytelmätaiteen ystävät kirjoittivat ja keskustelivat innolla asiasta, Välttämättömin ehto oman teaatterin tulevaisuudelle oli kumminkin uusi, arvokas teaatteritalo, siitä oli jo kauan oltu yhtä mieltä. Ja tämä ehto oli nyt toteutumaisillaan.
Uusi teaatteritalo, jonka perustustyöt olivat alkaneet keväillä 1858, alkoi syksyllä 1860 tosiaankin valmistua. Kärsimättömänä ja jännityksellä odotti yleisö sen vihkimistä. Mutta yksi työn valmistumiseksi ilmoitettu määräaika toisensa perästä kului ja mieliala arkkitehtiä hra Chiewitsiä kohtaan kävi yhä äkäsemmäksi. Paljo oli häntä vastaan muutenkin ollut muistutettavaa: kustannukset, jotka alkujaan olivat arvatut 66,000 hopearuplaksi, nousivat 110,000 ruplaan: ja ne, jotka olivat talossa päässeet käymään sillaikaa kuin sitä rakennettiin, tiesivät kertoa, että se ei järjestyksensä eikä sisustuksensa puolesta suinkaan kaikkia vaatimuksia vastannut. Ja se uhkamieli, jolla Chiewits kohteli kaikkia muistutuksia, ei puolestaan arvostelua lieventänyt.
Pysyväistä teaatteriseuruetta ei kumminkaan oltu edes koetettu aikaansaada uuteen taloon sen ensi vuodeksi. Jo keväillä oli teaatteri näytäntökaudeksi 1860-61 vuokrattu hra P. Delandille, jonka paremmin kuin kenenkään muun ruotsalaisen teaatterin johtajan arveltiin voivan tarjota kelvollisia näyttämöesityksiä. Mutta uusi teaatteritalo oli kumminkin vihittävä kotimaisilla voimilla. Topelius ja Pacius, samat miehet, jotka "Kaarlo kuninkaan metsästyksellä" olivat laskeneet tämän uuden talon ensimmäiset perustuskivet, ryhtyivät nyt myöskin valmistamaan talon arvokasta ja kansallista vihkimistä. Yhteisesti olivat he tätä tilaisuutta varten luoneet soitannollisen satunäytelmän "Kypron prinsessa", jonka tekstin aihe, niin oudolta kuin nimi kuulostikin, oli puhtaasti suomalainen, Kalevalasta otettu. Kappale päätettiin antaa, niinkuin "Kaarlo kuninkaan metsästyskin", yksinomaan taiteenharrastajain avulla. Jo syyskuussa alkoivat harjoitukset tuon väsymättömän Paciuksen johdolla. Mutta vasta marrask. 18 p:nä pääsivät näyttelijät uudelle näyttämölle harjoittelemaan; kuta kauemmin tätä tilaisuutta oli odotettu, sitä juhlallisemmaksi se kävi. Harjoitus alkoi "Maamme"-laululla, jonka kööri ja orkesteri esittivät.
Pysyväisen orkesterin aikaansaamisesta oli jo huolta pidetty aikusemmin kuin pysyvän näyttelijäkunnan perustamisesta. Jo syksyllä 1858 oli seitsemän nuorta suomalaista lähetetty valtionavuilla Leipzigiin, sikäläisessä konservatoriossa valmistumaan jäseniksi vastaiseen teaatteriorkesteriin, jonka vastaista kannattamista varten sen ohessa apuraha myönnettiin. Yksi näitä nuoria miehiä oli Filip v. Schantz, jolle, hänen palatessaan kotiin 1860, teaatteritalojohtokunta uskoi orkesterin johtamisen, ja sen tämä nuori ja reipas kapellimestari jo syksyn alussa oli saanut järjestetyksi. Aluksi siihen kuului 21 jäsentä, joiden joukossa oli tuo mainio viulunsoittajamme Joh. Lindberg sekä nuo kuusi Schantzin ohessa lähetettyä stipendiaattia ja sitäpaitsi muutamia kotimaisia entisiä sotilassoittajia: muuten kuului orkesteriin ulkomaalaisia, joista sellonsoittaja Aug. Meissner on muistettavin. Tällä joukollaan rupesi Schantz heti Seurahuoneella antamaan sarjan helppotajuisia musiikki-iltamia, jotka herättivät vilkkainta suosiota.
Vihdoin, marrask. 28 p., saattoi tuo kauan kaivattu, viimeksi vielä leskikeisarinna Aleksandran kuoleman kautta muutamia päiviä viivästynyt vihkiminen tapahtua. Tuo uusi kaasulla valaistu sali oli täynnä juhlapukuista yleisöä, Helsingin loistavinta yleisöä. Mieliala oli juhlallinen ja innostus suuri koko illan. Ohjelma alettiin uudella "Kullervo-ouvertyrillä", jonka Schantz oli säveltänyt ja jonka hänen orkesterinsa, taiteensuosijoilla melkoisesti vahvistettuna, esitti. Senjälkeen kohosi ensi kerran uuden näyttämön esirippu ja maisteri L. Mechelin lausui Fr. Cygnaeuksen kirjoittaman proloogin, joka hetken merkityistä tulkitsi. Senjälkeen lausui yliopp. S. W. Hougberg Jul. Krohnin kirjoittaman suomenkielisen proloogin. Ja kun alkusoitto "Kaarle kuninkaan metsästyksestä" oli soitettu Paciuksen johdolla, alkoi "Kypron Prinsessa". Kun esirippu viime näytöksen jälkeen oli laskenut, pyysi yleisö "Maamme"-laulun ja se laulettiin näyttämöltä orkesterin säestyksellä. Pacius, Topelius ja näyttelijät kutsuttiin nyt esiin. Ja lopuksi vielä laulettiin "Suomen laulu". Näytelmän loputtua tarjottiin vihkiäisissä myötävaikuttaneille juhla-illalliset, joissa Cygnaeus piti puheen ja Pacius ja Topelius olivat vilkkaiden kunnianosoitusten esineenä. Siten oli teaatteritalo vihdoinkin vihitty. Ei kukaan voinut aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi se kohta jo puolta vuotta myöhemmin joutui. — Juhlaohjelma annettiin vielä kahtena päivänä. Mutta jouluk. 2 p:nä sai P. Deland alottaa esityksensä.
Paljon ponnistuksia oli uuden teaatteritalon aikaansaamiseksi vaadittu. Mutta melkein yhtä paljo ponnistuksia vaadittiin, ennenkuin tuo vanha puuteaatteri, joka yhä törötti puistossa uuden tiellä, saatiin pois paikoiltaan. Vanhalla teaatteritalolla oli uskollinen ja uuttera toimikunta, joka todellakin oli suurenmoisesti itsepäinen; täytyi pitää molemmilla tahoilla monta yhtiökokousta, molemmin puolin oli haastettava toisiaan oikeuteen ja pitkästi kesti muita rettelöitä, ennenkuin sopimus saatiin aikaan vanhan talon osakkeiden siirtämisestä kohtuhinnalla uuden talon yhtiölle. Mutta vihdoin se kumminkin onnistui ja helmikuussa 1861 siirtyi sitten tuo riidanalainen talo julkisella huutokaupalla (14,000 hopearuplalla) uusille omistajille, jotka vielä saman vuoden lopulla pystyttivät sen Arkkaadian huvilan alueelle Espoon tullin edustalle, jossa se sitten, samoinkuin entisellä paikallaan, yhä edelleen kasvoi sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan ja palveli näytelmätaiteen yleviä pyrintöjä.
* * * * *
Uudessa teaatteritalossa sai Helsingin yleisö ensi kerran nauttia kaasuvalosta. Kaasuvalaistusyhtiö, joka oli perustettu 1860, oli ripeästi rakentanut kaasutehtaansa ja vuoden lopussa oli se valmis tarjoamaan valoaan ei ainoastaan teaatterille vaan kaduillekin. Olihan se suuri edistysaskel kaupungin kehityksessä.
Mutta vielä suuremmalla ilolla saattoivat edistyksen ystävät nähdä, kuinka Helsingin rautatieaseman rakennukset samana vuonna kohosivat paaluilleen Glo-Iammikon entiselle mutapohjalle. Helsingin—Hämeenlinnan rautatie, Suomen ensimmäinen rata, valmistui valmistumistaan. Ensi lokomotiivit toi Gust. Törnudd Englannista tänne. Iloisilla toiveilla nähtiin tässäkin uuden ajan sarastavan.
Ritarihuone, teaatteri, kaasutehdas, asematalo ja sen ohessa uudet, osaksi valmistuneet, osaksi alullepannut kirkot, — sellaisia merkillisyyksiä saattaa Helsingin kaupungin rakennushistoria 50-luvun viime vuosilta kertoa. Kirkonrakennus oli erikoisala, johon kreivi Berg m.m. näihin aikoihin omisti laajan harrastuksensa. Itse oli hän saksalainen luterilainen, hänen puolisonsa, joka oli italialaista syntyperää, oli katoolilainen ja keisarikunnan valtiokirkolle hän tietysti varsinkaan ei voinut olla kylmäkiskoinen: kaikki nämä eri uskonopit hän siis ennakkoluulottomasti sulki suojelevaan syliinsä. Pieni katoolilainen kirkko vihittiin jo 1860. Uudelle kreikkalaisvenäläiselle kirkolle valitsi hän paikan Katajanokan vuorilta, hankki sille piirustukset mainiolta arkkitehdiltä Gronostajeffiltä, sekä piti huolta, että varoja sen pikaista rakentamista varten ei puuttunut. Ja saksalaisen seurakunnan kirkon hankkeita, jotka samaan aikaan olivat vireillä, kannatti kenraalikuvernööri vilkkaasti.
Yksityisen rakennusyrittelijäisyyden muistomerkkejä ei sitävastoin ole olemassa samoilta ajoilta sanottavasti. Vähitellen syntyi uusia rakennuksia kaikille kaupungin ulkoreunoille, valmistaen tilaa kasvavalle väestölle. Asukasmäärä lisääntyi myötään, kumminkaan ei samalla vauhdilla kuin sodan jälkeisinä vuosina. Ruotsalais-suomalaisen seurakunnan väkiluvun lisäys ilmoitettiin v. 1858 582 hengeksi, v. 1859 489:ksi ja 1860 667:ksi hengeksi. Siten teki mainitun seurakunnan väkiluku v:n 1860 päättyessä noin 22,500 henkeä. Helsinki ei vielä ollut aivan suuri kaupunki.
* * * * *
Siksi suuri Helsinki kumminkin oli, että se tunsi useammin kuin kahdesti viikossa ilmestyväin sanomalehtien tarpeen, muidenkin kuin virallisten. Sanomalehti Viborg oli jo 1859 ruvennut ilmestymään kolmesti viikossa. Åbo Underrättelser, joka kustantajansa J. W. Liljan toimittamana oli uuteen eloon elpynyt ja joka terävillä pistoksillaan valmisti paikkakunnan senssorille unettomia öitä, seurasi 1860 esimerkkiä. Ja silloin ei pääkaupungin enin levinnyt lehti, Hels. Tidningar, enää voinut jättäytyä jälelle, vaan rupesi sekin 1860 ilmestymään kolmasti viikossa, taikka joka tiistai, torstai ja lauvantai.
Z. Topelius oli silloin vielä Hels. Tidn:n toimittajana. Mutta aika oli nyt toinen kuin se, jolloin hän 19 vuotta sitten oli ottanut lehden hoitaakseen. Jo edellisen vuoden kuluessa oli hän puhunut haluavansa jättää toimituksen toisiin käsiin: hän ei pitänyt itseään niiden valtiollisten ja muiden yhteiskunnallisten pyrintöjen sopivana puhemiehenä, jotka nyt olivat tärkeimpiä. Oli kumminkin suuri yllätys, kun eräänä päivänä kesäk. alussa 1860 B. A. Thuneherg, konsuli G. O. Wasenius vainajan vanha kirjakauppaliike-toveri ja hänen jälkeläisensä Hels. T:n omistajana saapui luokseni ja kysyi, haluaisinko seuraavan vuoden alusta ottaa hänen lehtensä toimittamisen huolekseni: Topelius tahtoi näet luopua sitä johtamasta ja siitä vastaamasta, mutta suostui edelleen lehteen kirjoittamaan kertomuksia, Välskärin kertomuksia y.m., sekä silloin tällöin kirjoituksia omalla nimimerkillään. Tarjous oli minulle viettelevä ja kunnioittava. Huomasin itse, kuinka vaikeaksi kävisi ajan mittaan saada yleisöä tyytymään viikkolehteen, jommoinen Papperslyktan oli, jo toisena vuonna oli sen lukijakunta melkoisesti vähentynyt.[58] Ja jos ymmärsinkin, ettei ollut helppoa astua sellaisen toimittajan paikalle, joka siinä määrässä kuin Topelius oli nauttinut yleisön myötätuntoisuutta ja suosiota, niin voitin pian nämä epäilykset. En arvioinut voimiani liian suuriksi: muuten tulossa oli yhä arempi ja vilkkaampi aika ja silloin oli minusta tärkeää saada niitä vakaantuneita mielipiteitäni, joita maamme suurimmista elinkysymyksistä olin omaksunut, edustetuiksi maan enin luetussa lehdessä, — sen asian vuoksi kannatti alistua vaivoihin ja vaikeuksiinkin. En senvuoksi kauan epäillyt: vastaanotin tarjouksen, sitoutuen lehteen kolmeksi vuodeksi. Asia oli vastaiseksi pidettävä salassa ja se pysyikin salassa vuoden viime kuukausiin asti.
Rohkealla mielellä uutta vuotta varten valmistausin. Oli minulle kumminkin hetki vaikea, kun eräänä v:n 1860 viimeisistä illoista istuin Topeliuksen luona vastaanottamassa häneltä toimitusaskareet. Raskaampaa oli sittenkin eroavan luopua tästä paperivaltikkaasta, jota hän 19 vuotta oli pitänyt käsissään, kuin uuden miehen ottaa se vastaan. Ja olihan se ymmärrettävää. Topeliuksen viime numerossa olivat hänen jäähyväissanansa — "hänen omalla sydänverellään kirjoitetut", kuten sanottiin — yleisölle: "Eipä eroa mies kernaasti sellaisesta piiristä, joka on noussut samasta ajan juuresta kuin hän itse ja jossa hänet varmasti ymmärretään. Kun olen nähnyt näiden lukijain lukumäärän vuosittain lisääntyvän, kun olen nähnyt kreivin ja suutarin oppilaan samalla innolla hakevan sen palstoilta jotakin itselleen, ja kun olen joskus Lapinmaan rajoilta Suomen lahden rannoille asti ja vielä etemmäs huomannut sellaisen sanan vastakaikua, joka on oikeaan aikaansa puhuttu, — silloin suotakoon minulle anteeksi, jos olen toivoessani voivani vaikuttaa jotakin hyvää, unhottanut mitä aikamme vaatii ja mitä sen täytyy vaatia maan enin levinneeltä sanomalehdeltä."
Papperslyktan ei kumminkaan vielä kuollut, vaikka sen minä hylkäsin. Edv. Bergh ja Rob. Lagerborg pyysivät saada jatkaa sitä seuraavana vuonna (1861) ja mielelläni heidän pyyntöönsä suostuin. Bergh oli viime vuosina kirjoitellut pääasiallisesti Åbo Underrättelseriin. Lagerborg oli alkupuolen vuotta 1860 palvellut opettajaupseerina äsken perustetussa Hämeenlinnan tarkka-ampujakoulussa, pitäen siellä sotatieteellisiä esitelmiä, mutta hän oli koulun pian lakattua palannut alikapteenin arvonimellä kaartin kasarmiin. Jo kesällä oli hän maininnut minulle, että hän aikoi jättää koko ennen tuumaamansa sotilas- ja virkamiesuransa sikseen ja omistaa elämänsä sanomalehtityölle. Tämä miehevän luonteen piirre minua ilahdutti, vaan en sittenkään voinut häntä kehottaa enkä kiellellä; tiesin paremmin kuin hän, mitä vaikeuksia sanomalehtimiehellä meidän maassa on. Mutta Lagerborg ei voinut vastustaa henkensä kutsumusta; ensi askeleensa uudella urallaan astui hän nyt Papperslyktanissa, joka hänelle oli Helsingfors Dagbladin edelläkävijä.
* * * * *
Vuosisadan kuudes vuosikymmen läheni nyt loppuansa. Kaiken sen kohoksi, mitä se oli Suomen kansallisen kehityksen hyväksi oli tehnyt, ilmestyi nyt sen viime hetkellä vielä kaunis ja kuihtumaton koristus: Vänrikki Stoolin tarinain toinen kokoelma.
Sellaista ei tapahdu usein ja siksipä se onkin minun kauniimpia muistojani. Jouluk. 14 p:nä — päivälleen 12 vuotta myöhemmin kuin ensimmäinen kokoelma — ilmestyi tuo odotettu vihkonen yleisön käsiin. Mutta kaikki eivät voineet odottaa niin kauan. Kustantajan, Th. Sederholmin ystävällisellä välityksellä oli Rob. Lagerborgin ja minun onnistunut jo edellisenä iltana saada kappale tuota uutta teosta. Sen käsiimme saatuamme riensimme lähimpään paikkaan, missä saatoimme saada yksityisen huoneen, saadaksemme rauhassa yhdessä siitä nauttia. Kaksi ystävää, jotka sattumalta tapasimme, tulivat mukaamme. Ja niin istuimme siellä vuoron päältä ääneensä lukien Adlercreutziä, Maaherraa, Veljeksiä, N:o 15 Stoltia. Wilhelm v. Schweriniä. Kuorma-ajuria, von Esseniä, Munteria, von Törneä, Lode ukkoa, Lotta Svärdiä, toista toisensa perästä aina kirjan loppuun saakka. Sydämmemme sykkivät, silmämme olivat kyynelissä, puristimme toistemme käsiä riemuiten ja säkenöiden, — tiesimme, ettei toista sellaista hetkeä elämässämme tule.
"Rohkeat, ylentävät ovat hetket" — niin kirjoitin seuraavana päivänä — "jolloin, niinkuin nyt, kuuluu ikäänkuin koko kansan sydän sykkivän. Rinta laajenee ja niinkuin Ukko Lode kasvaa yksilö 'päätään pitemmäksi'. Jokainen tuntee kuuluvansa kansaan, joka on elänyt ja — on elävä".
Vuosi 1861.
Vuosi 1861 muodostaa erityisen ajankohdan Suomen historiassa. Jo sen alkaessa sitä ilolla ja luottamuksella tervehdittiin. Kun katsottiin taaksepäin menneeseen vuoteen ja sen kuluessa tapahtuneisiin seikkoihin, silloin tunnettiin, että jos koskaan vuotta oli voitu sanoa valon ja toivon vuodeksi, niin oli kai kuluneelle vuodelle se nimi annettava. Nuortealla rohkeudella saatoin minäkin kirjoittaa: "Onkohan nyt olemassa sitä miestä, joka, silmäillessään ympärilleen maailmassa, ei uskoisi ihmiskunnassa olevan nuorta elinvoimaa, jaloja ja yleviä tarkoituksia, siveellisten voimain kestävyyttä, valon voittoa?" Omassa maassamme ei tosin ollut aivan suuria tapahtunut, mutta Suomenkin oloja saattoi silti ilolla ja toivolla tarkastella. Eipä voinut täälläkään edistyksen kulusta erehtyä. "Kaikkialla on vireyttä, kaikkialla heräävän elämän jälkiä. Valtion, kirkon, koulun, tieteen, kirjallisuuden, taiteen, teollisuuden, maanviljelyksen, kulkuneuvojen, yhteiskuntaelämän, — kaikkien näiden aloilla on erityisesti kulunut vuosi osoittanut piirteitä, jotka eittämättä todistavat edistymistä ja kansallisen tajunnan vähittäistä nousemista. Voimmeko siis kirkkailla ja iloisilla katseilla silmäillä Suomea vuodenvaihteessa? Voimme, ei senvuoksi, että tällä maalla vielä olisi paljo onnea, hyvinvointia ja kunniaa, mutta koska näemme, että se tyynein, eksymättömin askelin kulkee oikeaa uraa eteenpäin, — toivon tähti oppaanaan."