NUORUKAISESTA MIEHEKSI 1850-1860. (continued 4)

* * * * *

Uusi vuosi alkoi kumminkin pakkasella, niin kovalla ja pitkällisellä, että isänmaallisimmatkin toiveet sen kautta näyttivät voivan jääksi jäätyä. Tammikuun keskilämpömäärä laskettiin Helsingissä 15:ksi kylmäpykäläksi Cels., siis paljo alemmaksi, kuin miesmuistiin tiedettiin tapahtuneen.

Mutta ne liikkeet, ne korjaukset ja uudistukset, joita silloin oli tekeillä niin monella eri taholla maailmassa, ne pitivät toki mielet lämpösinä. Pohjois-Ameriikassa syntyi helmikuulla Etelävaltioiden liitto ja samalla oli merkki annettu siihen sotaan Etelän ja Pohjoisen välillä, joka sitten neljän vuoden kuluessa oli raivoava. Italiassa sai samassa kuussa Neapelin kurja kuningas Frans II lähteä viimeisestä asemapaikastaan Gaétasta ja muutamia päiviä myöhemmin avattiin se parlamentti, jossa Italian kuningaskunta maaliskuun 17 p:nä julaistiin. Unkari rupesi huhtikuulla avattavilla valtiopäivillä tavottelemaan takasin entistä perustuslaillista hallintoaan ja itsenäistä asemataan Itävallan nyt perustuslailliseksi muuttuneessa valtiossa. Puolassa rupesivat mielet kuohumaan: Varsovassa tapahtui helmik. 25-28 p:nä kansallisia mielenosoituksia, jotka eivät jääneet verettömiksi, maalisk. 26 p:nä annettu ukaasi, jonka mukaan melkoisia, kansalliselle pohjalle rakennettuja parannuksia pantiin toimeen Puolan laitoksiin, ei riittänyt levottomuutta asettamaan, vaan alkoivat mielenosoitukset uudelleen huhtikuun alussa ja ne kävivät vielä verisemmiksi.

Ja Venäjällä vihdoin pantiin alulle mitä suurenmoisin yhteiskunnallinen muutos sen julistuskirjan kautta, jonka jalomielinen keisari Aleksanteri II allekirjoitti maalisk. 3 p:nä ja joka julaistiin Pietarissa saman kuun 17 p:nä, — julistus maaorjuuden poistamisesta. — Meidän maahamme tuo manifesti onnellista kyllä ei ulottunut, mutta siitä huolimatta se täälläkin vastaanotettiin yleisellä ja hartaalla ilolla, olihan se valon ja ihmisyyden voitonsanoma. Tiedettiin, että keisarilta oli vaadittu voimakasta tahtoa voidakseen voittaa kaiken sen vastarinnan ja ne vaikeudet, jotka olivat häntä kohdanneet tämän toimenpiteen toteuttamisessa: sitä suuremmalla luottamuksella ja toivolla saatoimme nyt kääntyä sen jalon ja valistuneen ruhtinaan puoleen, jonka käsissä Suomen valtikka oli.

* * * * *

Kaiken tämän kestäessä oli maassamme aluksi hiljaista ja rauhallista. Vuoden kaksi ensi kuukautta kului ilman että edes yleisempää huomiota herättäviä huhujakaan yläilmoistamme olisi kuulunut. Ensimmäisenä kysymyksenä päiväjärjestyksessä oli edellisenä vuonna alullepantu ensimmäisen yksityispankkimme järjestäminen. Siitä keskusteltiin vilkkaasti kokouksissa ja sanomalehdissä ja se ratkaistiin myöhemmin keväällä onnellisesti.

Toinen, aatteellisempi kysymys astui myös sen rinnalla eturiviin. Tammikuun lopulla pääsi yleisön tietoon se suuri ehdotus kansakoululaitoksemme järjestämiseksi, jonka Uno Cygnaeus oli laatinut. Sen kertomuksen kautta valtion varoilla tekemästään matkasta, jonka Cygnaeus edellisenä vuonna oli ulosantanut, tunnettiin jo hänen ylevät tuumansa kansakouluista ja hänen suunnitelmansa sen järjestämisestä maassamme. Nyt esitetyssä ehdotuksessa nähtiin nämä aatteet ja suunnitelmat valmiiksi järjestettyinä. Tämä ehdotus sisälsi, niinkuin sen tekijä uskalsi toivoa ja niinkuin kaikki nyt tunnustavat, "valoisamman tulevaisuuden aamunkoiton Suomen kansalle." Sen vastaanottivat senvuoksi innostuksella ne, jotka korkeita uskalsivat tavotella. Mutta valitettavasti eivät kaikki niin ajatelleet; se näkyi kyllä niistä monista moittivista arvosteluista, joita ehdotuksen johdosta ilmestyi. Cygnaeuksen koko kansakoulurakennusta pidettiin ilmalinnana, ulkomaisten mallien kevytmielisenä jäljennöksenä, maiden, joiden olot olivat aivan erilaiset kuin meidän, — siihen suuntaan melkein kävivät järkevimpäinkin arvostelijain lausunnot. Onneksi ryhdyttiin kumminkin heti, Cygnaeuksen persoonallisesti vaikutettua vallassaolijoihin, toimiin hänen ehdotustensa toteuttamiseksi; hän itse nimitettiin kansakoululaitoksen yli-inspehtoriksi, kahdeksan matkarahaa myönnettiin vastaisille kansakouluseminaarin opettajille ja opettajattarille ja komitea asetettiin antamaan lausuntoa Cygnaeuksen ehdotuksesta.

Tämän komitean puheenjohtajaksi nimitettiin intendentti Sebastian Gripenberg, joka vähän myöhemmin, helmikuulla, kutsuttiin senaattiin, uuden maanviljelyksen ja yleisten töiden toimituskunnan puheenjohtajaksi. Gripenberg oli henkilö, joka maassa oli nauttinut erittäin suurta arvoa aina siitä lähtien kuin hän 1831 Uudenmaan läänin v.t. maaherrana esiintymisellään lakeja syrjäyttävää kenraalikuvernööri Zakrevskiä vastaan oli katkaissut loistavalta näyttävän virkamiesuransa. Hän oli senjälkeen omistanut kaiken toimintansa maanviljelykselle, ensiksi isänsä tilalla Hämeessä, sitten pitemmän ajan kuluessa Mustialan maanviljelysopiston johtajana ja järjestäjänä ja lopuksi Kuscheloffin lahjoitusmaiden hoitajana Viipurin läänissä. Julkisissa toimissa oli häntä viime vuosikymmeninä käytetty ainoastaan parin sotalaitoskomitean jäsenenä ja yleisten maanviljelyskokousten puheenjohtajana 1857 ja 1860. Siihen että hän nyt. jo 65 vuoden ikään ehdittyään, kutsuttiin maan korkeimpaan hallitukseen, lienee osaksi vaikuttanut sekin, että hän oli mahtavan valtiovarainpäällikön Langenskiöldin eno. Yleinen mielipide suurella mieltymyksellä hänen nimittämistään tervehti. Mutta vielä ei tiedetty, että Gripenbergille valmistettiin toistakin paikkaa, vielä korkeampaa kuin senaattorin toimi oli.

* * * * *

Saavuttiin maaliskuuhun ja nyt rupesi ilmassa tuntumaan, että meillä valtiollisellakin alalla oli jotakin tekeillä. Kuunneltiin kaikenlaisia huhuja, joita saapui Pietarista. Siellä oli kenraalikuvernööri viipynyt uudestavuodesta asti, sinne oli senaatin lausunto vastaisista valtiopäiväkysymyksistä äsken lähetetty ja sinne oli vphra Langenskiöld maaliskuun alussa kutsuttu. Jotakin tärkeätä oli tekeillä, se pidettiin varmana, mutta mitä se oli, sitä ei tiedetty. Puhuttiin, että osa ratsuväestämme lakkautettaisiin tai muutettaisiin, puhuttiin kaskuntapaisesti valtiopäiväkutsumuksestamme, puhuttiin myöskin muusta, mutta se oli kaikki hämärää ja epävarmaa.

Tällaisessa epävarmuudessa oltiin huhtikuun puoliväliin saakka. Vihdoin ensimmäinen varma tieto välähti hämärästä. Eräänä päivänä syöksyi sanomalehteni toimituspaikkaan kaksi nuorta ystävääni, jotka äsken olivat yhtyneet valtiolliskirjalliseen ystäväpiiriimme. — Robert Björkenheim ja Ernst Linder, jotka molemmat olivat lahjakkaita ja tarmokkaita miehiä, joiden mieli hehkui isänmaan kansallisesta itsenäisyysaatteesta ja sen henkisestä ja aineellisesta edistyskulusta. Huomasin heti heidän katseistaan, että heillä oli jotakin harvinaisen tärkeää tietonaan. He kertoivatkin minulle äsken Pietarista saapuneesta tiedonannosta, joka tosin vielä oli salaperäisen hämärän peitossa, mutta siltä erinomaisen tärkeä. Kirjeessä oli nim. vphra Alfons Walleen kertonut Helsingissä olevalle rouvalleen (Björkenheimin sisarelle), että pian oli odotettavissa suuri uutinen, jonka kautta saataisiin tietää "minkälaiset Suomen valtiopäivät tulisivat olemaan". Tämä tieto tuli luotettavalta taholta; Walleen, joka oli tykistön översti, oli suuriruhtinaiden Aleksanderin ja Vladimirin palveluksessa sekä ministerivaltiosihteerinapulaisen vphra Stjernvall-Walleen'in velipuoli; saattoi pitää varmana, että hän kyllä asiat tunsi. Jotakin oli siis odotettavissa olevien valtiopäiväin suhteen ratkaistu; mutta että jotakin perustuslakien säätämäin valtiopäivämuotojen mullistusta myös oli tapahtunut, sitäkin saattoi melkein varmaan otaksua. Selitystä tähän arvoitukseen kai ei kauan tarvinnut odottaa. Sitä nyt suurella jännityksellä muutamia päiviä varrottiin.

Kreivi Berg palasi tänne Pietarista huhtik. 13 p. ja vphra Langenskiöld jotakin päivää myöhemmin. Nyt oli tuon suuren salaisuuden peitto siis pian paljastuva. Jännitys yhä kasvoi.

Kun minä huhtik. 16 p:nä puolenpäivän aikaan pieneltä satunnaiselta matkalta palasin kaupunkiin, yhytin heti useampia ystäviäni, jotka suurella mielenliikutuksella minulle kertoivat, mitä tärkeää aamupäivällä oli kuultu. Senaatissa oli samana päivänä esitetty hallitsijan huhtik. 10 p. allekirjoittama julistuskirja, joka määräsi, että olisi asetettava valittu valiokunta, 12 miestä joka säädystä, joka valiokunta, senaattori L. Gripenbergin puheenjohtajana ollen, lainsäädäntökysymyksissä korvaisi säätyjä, "kunnes olot sallisivat niiden kokoonkutsumista". Tämä oli varmasti tunnettua, mutta miten julistuskirja tarkemmin kuului, sitä ei tiedetty. Useimmille senaatin jäsenille oli tieto tullut kerrassaan yllätyksenä, ja he hämmästyivät yhtä pahasti kuin kaikki muut.

Koko julistuskirjaa ei, kuten sanottiin, oltu vielä saatu lukea. Mutta selvää jo oli, että se sisälsi perustuslakiemme täydellisen loukkauksen. Selvää myös, että jos se nyt ääneti vastaanotettiin, niin oli Suomi kaikiksi ajoiksi luopunut valtiollisista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan. Jotakin oli senvuoksi tehtävä taikka ainakin koetettava, siitä me ystävykset olimme yhtä mieltä. Tästä neuvotellaksemme päätimme, aluksi harvalukuisempina, vielä samana päivänä kokoontua. Jokainen koettaisi kumminkin sillä välin tahollaan hankkia lähempiä tietoja tuosta turmiota uhkaavasta julistuskirjasta.

Pidimme viisaimpana valita kokousta varten yksityisen huoneuston ja päätimme siis tavata toisemme Henrik Borgströmin luona. Sinne kokoontui illalla, paitsi Borgströmiä, seuraavat: tilan- ja tehtaanomistaja Rob. Björkenheim, veljekset, kirurgian professori Jakob ja dosentti Carl Gust. Estlander, konsuli Reinh. Frenckell, kaartin alikapteenit Rob. Lagerborg ja Const. Linder (molemmat vielä univormussa, mutta molemmat aikeessa erota sotilasuralta), viimemainitun veli Ernst Linder, maist. Rob. Montgomery, tri Carl Qvist. tri Paavo Tikkanen, Suomettaren toimittaja, lakit. kand. Edv. Gid. Wasastjerna, maalaisten paloapuyhtiön asiamies, ja vihdoin näiden muistojen ja nimien muistoonmerkitsijä.

Kukaan meistä ei ollut vielä saanut täyttä selkoa julistuskirjan sisällöstä. Kaikki myöhemmät tiedot osoittavat kumminkin oikeaksi, mitä alussa olimme kuulleet. Kuinka tulisi suuri yleisö maassa tervehtimään tätä julistuskirjaa? kysyimme. Antaisiko se sen säätyvallan ulkonäön, josta asiakirjassa puhuttiin, huikasta silmänsä. Valtiollisen itsetunnon määrä ei maaseudullamme tosin ollut suuri: mutta niin heikko se toki ei liene, ettei siellä täällä löytyisi miehiä, jotka oivaltaisivat julistuskirjan perustuslakeja loukkaavan luonteen ja voisivat sen todistaa ympäristölleen. Samanlainen yleinen mielipide asiasta, joka meillä oli, muodostuu kyllä itsestään, siitä olimme varmat. Mutta miten oli meneteltävä, jotta tuo mielipide pääsisi ilmipuhkeamaan ja kaikumaan niin kovasti, että se voisi tunkeutua aina valtaistuimen ääreen saakka? Sanomalehdistön kautta ei ollut ajateltavissa saada kuiskaustakaan asiasta ilmi. Muita keinoja oli senvuoksi ajateltava. Siitä nyt neuvoteltiin. Mutta kaikki päätöksen teot lykkäsimme seuraavaan iltaan, jolloin toivoimme tuntevamme itse puheenalaisen asiakirjan.

Seuraavana päivänä, huhtik. 17 p:nä, julkaisivat todellakin viralliset lehdet tuon merkillisen julistuskirjan. Sen sisältöä en tarvitse tässä lähemmin kertoa: sitä on jo kyllin usein julkaistu ja selitetty. Julkaisua seurasi se virallinen tiedonanto, että "H. M:nsa, kuunnellen ainoastaan jalon sydämmensä ja ylevän, valistuneen ajatustapansa kehoituksia, on äsken Pietarissa kutsuttanut valtakunnankonseljin puheenjohtajan sekä yhden jäsenen, Suomenmaan kenraalikuvernöörin, ministerivaltiosihteerin, Suomen asiain komitean jäsenet sekä Pietarissa silloin olevan K. senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikön luokseen ja suvainnut näille henkilöille lukea ehdotuksen arm. julistuskirjaksi, jonka kautta" j.n.e., sekä "kuunneltuaan kutsuttujen alamaisia ajatuksia" suvainnut julkaista manifestin.

Tänä päivänä kokoonnuimme me samat kuin edellisenä iltana taas Borgströmin luo. Nyt oli johonkin ryhdyttävä. Sopivimmaksi toimenpiteeksi huomattiin, että olisi aikaansaatava kansalaisten koko maassa allekirjoittama adressi, jossa arvokkaalla tavalla olisi ilmaistava se huoli, jonka maassa oli herättänyt tuo julistuskirja, joka, sanain mukaan tulkittuna, sisälsi perustuslakiemme pyhyyden loukkauksen. Sellainen adressi oli helppo aikaansaada Helsingissä, sillä täällä olivat mielet jo yleensä kuohuksissa. Mutta adressin täytyi edustaa koko maan mielipidettä ja siihen olisi siis kansalaisten kaikista maanosista yhdyttävä. Vaikealta näytti kumminkin saada niin pian kuin asianhaarat vaativat suurempaa määrää maalaisia Helsinkiin. Kulkuneuvot olivat kaikissa suhteissa huonot: mitään rautateitä ei ollut käytettävänä ja keväinen kelirikko pilasi rekikelin, postinkulustakaan ei sen hitauden vuoksi ollut mitään apua. Ainoa keino oli lähettää Helsingistä joka taholle pikalähettejä, jotka maaseudulla kertoisivat mikä mieliala pääkaupungissa vallitsee sekä kehoittaisivat riippumattomia isänmaallisia kansalaisia kiireesti saapumaan sinne yhdessä koettamaan pelastaa maan valtiollista tulevaisuutta. Emme tarvinneet ulontua oman pienen piirimme ulkopuolelle löytääksemme läheteiksi lähteviä. Jo seuraavana aamuna ajoi Ernst Linder länteenpäin viemään sanaa Länsi-Uudenmaan ja Turun läänin suurtilallisille; Björkenheim pohjoiseen päin Hämeeseen; Qvist Uudenmaan itä-osiin. Jonkunlaisena valtuutuksena oli jokaisella lyhyt kirjoitus, jonka me kaikki muut olimme allekirjoittaneet.

Odotellen lähettiläittemme matkojen tuloksia lykkäsimme kaikki enemmät toimenpiteet pariksi päiväksi. Ensi kokouksessamme toivoimme saavamme nähdä paljo useampia koolla, ei ainoastaan matkustajia maaseudulta, vaan myöskin suuremman joukon helsinkiläisiä kunnioitettavia kansalaisia. Erityisesti halusimme pyytää professoreita Palmén, Schauman ja Snellman mukaan neuvotteluihimme.

Sillävälin tapahtui senaatissa, huhtik. 18 p:nä, se merkillinen täysistunto, jossa valiokunnan kokoonkutsumista koskeva julistuskirja esitettiin lähemmin käsiteltäväksi. Se kierrellen, kaarrellen kirjoitettu kiitosadressi hallitsijalle, jonka enemmistö tuossa tilaisuudessa päätti lähettää, on yleisesti tunnettu; samoin se suora vastalause, jossa viisi senaattoria avonaisesti huomautti julistuskirjan sanamuodon loukkaavan perustuslakejamme ja jossa he siis alamaisesti pyysivät että se selvennettäisiin; enin tunnettu lie prokuraattori Gaddin pöytäkirjaan annettu lausunto, jossa hän mitä voimakkaimmin kannatti vastalausujain ehdotusta. Huhu kertoi pian, mitä senaatissa oli tapahtunut, kaikki eri lausunnot kiertelivät jäljennöksinä miehestä miehen; vastalauseet herättivät yleistä tyytyväisyyttä ja rohkaisivat epäileväisimpäinkin mielet.

"Kulunut viikko on ollut levottomuuden ja jännityksen viikko, — viikko, jommoista Helsingissä tuskin ennen on eletty; yksi ainoa kysymys, suuri kysymys, on kiinnittänyt kaikkien ajatukset ja tunteet", — niin koetin kirjoittaa Hels. Tidn:n viikkokatsauksessa huhtik. 19 p:nä; mutta nämä viattomat sanat samoinkuin kaikki niitä seuraavat vakavat lausuntoni tuosta "suuresta kysymyksestä" muutti, kuten jo olin aavistanutkin, senssori jonoksi ajatusviivoja. Ei puolta sanaa valiokuntakysymyksestä — muuta kuin minkä viralliset lehdet olivat sisältäneet — saanut päästä julkisuuteen niinkauan kuin kreivi Berg piti senssuurin ohjaksia käsissään.

Muutamain päiväin kuluttua palasivat lähettiläämme. He olivat retkeensä tyytyväisiä. Tosin olivat he saaneet ajaa vuoroin reellä, vuoroin kärryillä, mutta ystävällisesti oli heitä kaikkialla vastaanotettu. Missä vain puheenalaisesta julistuskirjasta jo oli jotakin kuulunut, oli se herättänyt säikäyksen ja levottomuuden tunteita. Ilolla ja kiitollisuudella kaikki suostuivat kiirehtimään Helsinkiin. Tuskinpa ketään esti kelirikko, terveys tai ajan täperyys tekemästä mitä taisi sen vaaran välttämiseksi, joka maan vahvistettuja oikeuksia uhkasi.

Siten nähtiin tilanomistaja toisensa perästä saapuvan Helsinkiin. Ennen muita saapui, sen muistan, parooni H. G. Boije Hangosta ja sitten kreivi C. M. Creutz Malmgårdista. Pian saapuivat myöskin lännestä päin tilanomistajat J. R. Taube, J. A. v. Essen, kreivi Aug. Armfelt, vphrat E. Hisinger ja W. Wrede, G. J. Silfversvan, A. F. Järnefelt y.m.; pohjoisesta C. G. Idman, A. Meurman, A. W. Helsingius, G. A. Wasastjerna; idästä E. J. Stråhle, P. H. af Forselles, N. O. Nordenskiöld, jopa A. L. v. Daehnkin. Lähikaupungeista saapui myös useita liikemiehiä y.m. Suotakoon minulle anteeksi, jos en enää muista kaikkia.

Sunnuntaina huhtik. 21 p:nä tapahtui nyt ensimmäinen suurempi kokous. Kokoonnuttiin taas — ja yhä vastakin — Henr. Borgströmin luo, jolla asunnossaan oli jotenkin tilava sali. Hän asui isänsä talossa Maariankadun varrella, mutta siinä siivessä, joka on Konstantiininkadulle päin. Sinne pääseminen ei sillä kertaa ollut aivan mukavaa. Nykyistä suurta kolmikerroksista taloa näet silloin rakennettiin. Lautasiltaa myöten oli portin läpi kuljettava ja sitten pihan yli rakennustelineiden ja tarpeiden lomitse sivurakennuksen ovelle ja sitten vielä kapeita portaita ja käytäviä pitkin kokoushuoneeseen. Tämä tiehye teki tavallaan salaperäisen ja melkein niin sanoakseni konspiratiivisen vaikutuksen; ja monta maalaista, joka hämärässä tai iltapimeällä ensi kerran sitä kulki, se varmaankin miltei pelotti. Muuten oli Borgström erittäin sopiva isännäksemme. Sitkeällä esiintymisellään niissä monissa kokouksissa, joita oli pidetty hypoteekkiyhdistyksen ja yhdyspankin perustamista varten, oli hän. tullut tunnetuksi ja saavuttanut vaikutusta useiden vaikutusvoimaisten henkilöiden joukossa koko maassa ja samalla oli hän myöskin harjaantunut kokouksiin ja keskusteluihin, enemmän kuin siihen aikaan yleensä oli tavallista. Hän nyt myöskin johti keskusteluja tässä ensi kokouksessa. Miesjoukko, sekä kaupunkilaisia että maalaisia, oli myöskin sangen lukuisa. Maalaisia saapui vielä myöhemmin illan kuluessa yksi toisensa perästä, jotka vasta silloin olivat ehtineet kaupunkiin.

Tämän päivän keskusteluista ei muistaakseni ollut muuta tulosta, kuin että päätettiin lähettää hallitsijalle adressi, jonka sisältö ja muoto seuraavassa kokouksessa oli tarkastettava.

Kenraalikuvernööri kreivi Berg oli tietysti saanut vihiä kokouksistamme. Kerrottiin, että hän jo oli aikonut poliisivoimalla ja sotaväellä hajoittaa kokouksemme, mutta että hän sitten ajoissa oli osannut hillitä vihansa. Saipa valtiollinen mielenosoitus kadullakin samoina päivinä aivan häiritsemättä tapahtua. Eräänä iltapäivänä — se oli luullakseni maanantaina huhtik. 22 p:nä — nähtiin näet pitkän jonon ylioppilaita ja muuta nuorta väkeä kulkevan kaupungin katuja pitkin: se kulki vuoron päältä niiden senaattorien luo, jotka julistuskirjakysymyksessä muodostivat vähemmistön (V. Furuhjelm, Federley, Cronstedt, Törnqvist ja Munck) sekä prokuraattorin asunnolle ja lauloivat siellä isänmaallisia lauluja. Niin kaunis kuin tämä nuorison mielenosoitus olikin, täytyi meidän kokouspiirimme kumminkin valittaa, että kaksi jäsentä muitten tiedotta oli ottanut osaa tuohon mielenosoitukseen, jopa ollut sen alkuunpanijoita.

Kokouksiamme jatkettiin vielä seuraavina iltapäivinä. Borgström esitti ensiksi ehdotuksen adressiksi. Mutta sitä vastaan tehtiin monenlaisia muistutuksia ja yhtä vilkas kuin vakava keskustelu syntyi. Eri mieltä oltiin muistaakseni erityisesti siitä, oliko adressissa lausuttava paheksuminen niitä neuvonantajia vastaan, jotka olivat puolustaneet julistuskirjaa, vai eikö; ja vielä siitä, oliko lausuttava toivomus, että valiokunta ei ensinkään kokoontuisi taikka ainoastaan, että sen toimivalta rajoitettaisiin siten, ettei sen kautta maan perustuslakeja loukattaisi. Vilkasta osaa keskusteluun ottivat, useiden maalaisvieraiden ohessa, professorit Palmén ja Schauman, jotka olivat noudattaneet heille annettua kutsua. Virkeästi puhui myöskin vanha valtioneuvos J. G. v. Bonsdorff; hän ei suinkaan ollut valtiollinen uhittelija, vaan kylliksi terävä juristi huomatakseen julaistun manifestin valtio-oikeudellisen luonteen ja varmaankin teki hän maallemme palveluksen ilmoittaessaan heti kreivi Alex. Armfeltille, nuoruudenystävälleen, jonka kanssa hän oli uutterasti kirjeenvaihdossa, siitä vakavasta mielialasta, jonka julistuskirja oli täällä synnyttänyt. Huomattavimmista puhujista muistan sitäpaitsi oikeusraatimies C. A. Öhrnbergin, joka silloin alotti valtiollisen uransa, sekä lakitieteen professorit Liljestrandin ja Rosenborgin. Salissa istui sitäpaitse täyteensä kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista — ymmärrettävistä syistä kumminkin virkamiehiä vähimmin — jotka osaksi ottivat jonkunverran osaa keskusteluun, osaksi taas ääneti tai epäillen sitä kuuntelivat.[59]

Neuvottelujen tuloksena oli lopuksi seuraavan adressin hyväksyminen:

S. A. K. ja S.

T. K. M:nne on Arm. Manifestilla Maalisk. 29 / Huhtik. 10 Päivältä 1861 antanut Suomen kansalle uuden todistuksen siitä jalosta ja suojelevasta huolenpidosta, jolla T. M:nne aina on tämän kansan todellista parasta hoitanut.

Allekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset suomalaiset alamaiset emme ole voineet olla kuuntelematta sydämmiemme sisintä kehoitusta, joka käskee meidän valtaistuimen juurelle esittämään vilpittömättömimmän kiitollisuutemme siitä korkeasta luottamuksesta, jota T. M:nne on suvainnut osottaa Suomen kansalle uudelleen tunnustamalla perustuslakien järkähtämättömyyden ja ylevästi lupaamalla pidettäviä valtiopäiviä, jota ennen T. M:nne armollisesti on sallinut maan neljän säädyn jäsenten valita valiokunnan, joka saisi kokoontua ja antaa alamaiset lausunnot sellaisista lakikysymyksistä, joita ei ilman säätyjen myötävaikutusta voida ratkaista.

Selvästi tajuten ne ylevät tarkoitukset, jotka ovat aiheuttaneet tämän arm. toimenpiteen, vaatii meitä alamaisten uskollisuus T. M:lenne syvimmässä alamaisuudessa esittämään, että Arm. Manifestin sanamuoto on yleensä Suomessa käsitetty siten, että valiokunnan lakikysymyksistä antamat lausunnot voitaisiin, Arm. Manifestin 7 kohdan mukaan, säätyjä kuulustamatta vahvistaa laiksi ennen ensitulevia valtiopäiviä ja että siis valiokunta tulisi käsittelemään kysymyksiä sellaisella toimintavallalla, joka perustuslakien mukaan kuuluu ainoastaan valtiopäiville kokoontuneille säädyille.

Tämä Arm. Manifestista saatu käsitys on koko maassa herättänyt huolta ja levottomuutta. Sillä Suomen kansa rakastaa ja kunnioittaa perustuslakejaan edellisiltä sukupolvilta saatuna pyhimpänä perintönään.

S. A. K.! Allekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset alamaiset uskaltavat lausua rukouksen, johon epäilemättä koko Suomen kansa yhtyy; me pyydämme alamaisimmasti että T. K. M. suvaitseisi mielten tyynnyttämiseksi Armollisesti antaa Suomen kansalle varmuuden siitä, että, jos T. K. M. katsoo tarpeelliseksi sallia mainitun valiokunnan kokoontua, sen toiminta lainsäädäntökysymyksissä, jotka ovat säätyjen käsiteltävät, rajoitettaisiin siten, että se ainoastaan tuleville valtiopäiville valmistaa sellaisia kysymyksiä.

Vilpittömimmin vakuutettuina T. K. M:nne jalosta huolenpidosta niiden kansojen parhaasta, jotka kuuluvat valtikkaanne alle, olemme tämän rukouksen uskaltaneet esittää sitä mieluummin, kun olemme syvästi vakuutetut siitä, että, vaikka Suomen edistyminen niinhyvin henkisessä kuin aineellisessa kehityksessä välttämättä vaatii erinäisiä lainsäätämistoimenpiteitä, joita ainoastaan valtiopäivillä voidaan päättää, Suomen kanssa edelleen niinkuin näihinkin asti, säilyttäen laillisten laitostensa pyhyyden, tyynesti ja luottamuksella on odottava sitä ajankohtaa, jolloin T. K. M:nne muut korkeat ja pyhät valtiontoimet sallivat valtiopäiväin toteuttamisen. Se päivä on oleva riemun ja siunauksen päivä, jolloin Suomen kansa säätyjensä kautta välittömästi saa lausua toivomuksensa ja tarpeensa maan suopealle Isälle ja Hallitsijalle.

Syvimmällä alamaisella kunnioituksella, uskollisuudella ja uutteruudella pysyen j.n.e.

Adressi oli siten valmis, se oli nyt useammissa kappaleissa puhtaaksikirjoitettava, sitten niin monien kuin mahdollista allekirjoitettavaksi. Allekirjoittamista varten oli aijottu pitää kokous seuraavana päivänä, torstaina huhtik. 24 p:nä, Kleinehn hotellissa, Ja tähän kokoukseen tulvi hyvin lukuisa joukko kaikensäätyisiä kansalaisia! Pari sataa nimeä allekirjoitettiin heti. Mutta samassa levisi sanoma, että jotakin tapahtuisi, joka tekisi koko adressin tarpeettomaksi.

Mies, joka ei ollut allekirjoittanut adressia eikä ollut kokouksissamme, oli professori J. V. Snellman. Hän oli joutunut asiaan käsiksi toisella taholla. Jo aikasemmin oli vphra Langenskiöld, joka kielenkääntäjäkonttoreissa ja seurapiireissä ei liene suorittanut aivan täydellisiä valtiomiesopintoja, useampia kertoja huomannut hyödylliseksi kääntyä vanhan promotsioonitoverinsa Snellmanin puoleen ammentaakseen yhtä ja toista hänen tietojensa lähteestä. Ja kun rohkea valtiovarainpäällikkö nyt näki, kuinka julistuskirjaa valiokunnasta — jota valtiollista epäsikiötä hän ei voinut olla lapsekseen tunnustamatta — kohdeltiin senaatissa ja minkälaista mielipiteen myrskyä se uhkasi herättää koko maassa, silloin kiirehti hän taas Snellmanin luo toivoen tämän avulla saavansa myrskyn vaimennetuksi. Eikä hän sitä turhaan tehnytkään. Snellmannin luonnetta ja taipumusta miellytti varmaankin suuressa määrin sellainen toimi, että sai auttaa ja suojella sellaista hätääntynyttä kuin tällaisen julistuksen aikaansaaja ja siten olla, niin sanoakseni, hallitsevain hallitsija. Eipä Snellmankaan yhtä vähän kuin kukaan muu, voinut olla huomaamatta julistuskirjaan sisältyvää vaaraa, mutta hän tuli pian vakuutetuksi, ettei tämä tuuma ollut aiheutunut pahasta eikä kumoavasta tarkoituksesta, vaan halusta jouduttaa maan edistystä mitä nopeimmalla tavalla, kun valtiopäiviä ei läheisimmässä tulevaisuudessa näkynyt voitavan odottaa. Ja Langenskiöldin toivomuksen mukaan kutsui hän sen vuoksi eräänä päivänä useampia ystäviä kokoukseen luokseen — kaikki kutsutut eivät saapuneet — jossa Langenskiöld, Snellmannin kannattama, kuuluu selittäneen julistuskirjan kaunista ja hyödyllistä tarkoitusta myöntämällä kumminkin, että sen sanamuoto saattoi antaa aihetta n.s. väärinkäsitykseen, mutta vakuuttamalla, että tuo vika esivallan selvennyksen kautta oli helposti autettavissa. Pääasia oli, että kaikki saisi tapahtua hiljaa ja melutta, epäluottamuslauseet, mielenilmaukset ja adressit voisivat ainoastaan pahentaa kaikki ja tuottaa mitä suurimpia vaaroja. Sellaiseen suuntaan koetettiin sitten tyynnyttää mieliä ja valmistaa mielipiteitä. Mutta suuri yleisö oli jo muodostanut käsityksensä eikä näitä neuvoja paljo kuunnellut.

Valiokunnan asettamista koskevan julistuskirjan synnystä kyseltiin turhaan lähempiä tietoja. Kerrottiin kumminkin, että tuossa virallisesti mainitussa Pietarin konferenssissa keisari itse olisi lausunut epäilyksiään ehdotuksen johdosta ja että ulkoasiain ministeri ruhtinas Gortschakoff olisi lausunut pelkäävänsä, että tätä toimenpidettä Suomessa pidettäisiin valtiokaappauksena, vaan että Langenskiöld rohkeasti olisi vakuuttanut vastaavansa siitä, että julistuskirja Suomessa vastaanotettaisiin kiitollisuudella ja tyytyväisyydellä. Ja nyt voitanee todistaa tämän olevan historiallisen tosiasian. Mitä kreivi Bergin asemaan tässä suhteessa tulee, oltiin siitä silloin, kuten nyt vieläkin, täydellisesti tietämättömiä. Kumminkin on varmasti väitetty (m.m. on Snellman sen tehnyt), ettei Berg ole ottanut suoranaista osaa valiokunnan muodostamiseen; ja todenmukaistahan on, että hän yhtä suurella valtiollisella tarkkanäköisyydellä kuin Gortschakoff osasi arvostella tätä asiaa. Kreivi Armfelt oli tietysti, niin otaksuttiin, ollut tämän arkaluontoisen kysymyksen suhteen hyvin varovainen. Kaikki näytti siis osoittavan, että Langenskiöld oli näytellyt pääosaa; että hän, levottoman luonteensa mukaisesti, oli asian perille ajanut vaikkakin joku muu tuon sääty-valiokunta-aatteen ensiksi olisikin lausunut. Syytä oli nim. uskoa, että tämän ajatuksen ensiksi oli lausunut tuo kekselijäs ja ehdotuksista rikas senaattori S. H. Antell, joka siitä hiljaisuudessa kuuluu kehuneenkin. Pohjimmainen tuuma oli kaikissa tapauksissa, olipa sen esillekaivanut kuka tahansa, varmasti löydetty Kustaa III:nen jälkeenjättämistä valtiokaappaustuumista, siitä on jo ennen (E. Bergin teoksessa Vår styrelse och våra Landtdagar) julkisuudessa huomautettu. — Muuta ei julistuskirjan syntymisestä tunnettu. Sitä paitsi kumminkin otaksuttiin, että sen sisältö ja sanamuoto tuskin oli voinut olla tuntematon senaattori F. af Brunérille, kun tiedettiin että tämä suomalaisen komitean jäsen tunnetun virkamiestottumuksensa ja erinomaisen varovaisuutensa takia aina oli kreivi Armfeltin uskollisena apuna muodollisissa kysymyksissä.

Kuinka tämän asian laita oikeastaan lie ollutkaan oli Langenskiöld kumminkin ainoa mies, joka miehevästi otti hartioilleen edesvastuun siitä, mitä hän tässä asiassa oli tehnyt. Tunnettua on, että hän kirjeessä keisarille asetti tämän jalkojen juureen virkansa ja päänsä uhriksi siitä että hän hyvää tarkoittaen oli neuvonut majesteetin harhaan sen suhteen, miten julistuskirja maassa vastaanotettaisiin. Hallitsija soi hänelle edelleen armonsa ja palkitsi yhä hänen ansioitaan. Mutta maassa vallitsevasta yleisestä mielipiteestä sai Langenskiöld huomata, kuinka epäkiitollista on koettaa edistää isänmaansa parasta loukkaamalla sen lakeja taikka syrjäyttämällä sen perussäännön. Ja tämä kokemus kalvoi valtavasti hänen elämänlankaansa; vuotta myöhemmin oli hänen terveytensä jo murtunut ja kesäkuussa 1863 hän kuoli.

* * * * *

Sen levottomuuden aikana, jonka puheenalainen julistuskirja synnytti, lennätettiin tietysti tiheästi sähkösanomia Helsingin ja Pietarin välillä ja santarmisto hoiti virkaansa uutterasti. Mutta kaikkia asioita, olivatpa kuinka kiireellisiä tahansa, ei voitu sähköteitse toimittaa. Sunnuntaina huhtik. 21 p. läksi pikaviesti kiireellä kenraalikuvernöörintalosta vieden kirjeen ministerivaltiosihteerille Pietariin.

Lähetetty viestinviejä oli virassaan paljo kokenut mies, joka jo oli tottunut korkeiden henkilöjen etehisistä hiukan tarkastelemaan sisähuoneisiinkin ja huomioistaan tekemään pieniä valtiollisia johtopäätöksiä. Ja hänen kertomuksensa mukaan saatoin hänen palattuaan kirjaanmerkitä seuraavat alastomat, mutta epäilemättä luotettavat ja valaisevat tosiasiat.

Lähetti läksi, kuten sanottu, Helsingistä sunnuntaina 21 p. k:lo 4 i.p., — s.o. samana päivänä jolloin tilanomistajat ja muut maalaiset tulvivat pääkaupunkiin. Hän saapui Pietariin tiistaina huhtik. 23 p:nä k:lo 6 aamulla. Kreivi Armfelt vastaanotti kenraalikuvernöörin kirjeen k:lo 9 a.p. ja kutsui heti kokoon Suomen asiain komitean. Seuraavana päivänä, keskiviikkona huhtik. 24 p:nä, oli ministerivaltiosihteerillä esitys keisarin luona klo 12 päivällä; samana päivänä klo 11 illalla sai hän keisarilta kirjeen, jonka jälestä komitea virkamiehineen heti kokoonkutsuttiin ja pidettiin useita tunteja kestävä yöistunto. Seuraavana päivänä, torstaina 25 p:nä aamupuoleen, oli kreivi Armfelt taas keisarin puheilla, mukanaan silloin senaattori Gripenberg, joka sillä välin kiireisesti oli kutkuttu Pietariin. Ja heti sen jälkeen, klo 2 i.p. sai pikalähetti palata takasin Helsinkiin, jonne hän saapui 27 p. klo 2 aamulla, jolloin kenraalikuvernööri heti herätettiin. Mitä lähetti toi mukanaan, sitä hän ei luonnollisesti itse tiennyt; mutta vielä samana päivänä luettiin virallisissa lehdissä tunnettu huhtik. 24 p. päivätty arm. kirjelmä säätyvaliokunnan puheenjohtajalle, senaattori Gripenbergille.

Tämä kirjelmä sisälsi nyt sen selityksen kokoontuvan valiokunnan toimivallasta, että valtuutetuilla oli oikeus "niissä kysymyksissä, jotka voidaan ainoastaan perustuslain mukaisesti ratkaista, laatia ehdotukset arm. esityksiksi, jotka ovat maan säädyille aikoinaan esitettävät, jota vastoin valtuutettujen muut alamaiset ehdotukset ovat heti Meidän armollisesti ratkaistaviksi alistettavat". Sen ohessa siinä luvattiin, että valiokunnan kokouksen pöytäkirjat, jotta ne tulisivat julkisemmiksi, saataisiin painaa. Ja oli siihen Aleksanteri II omalla kädellään, kuten tunnetuksi tuli, lisännyt ne jalot sanat, että hän takasi jokaiselle edusmiehelle että "rehellisyyden, totuuden ja lainkuulijaisuuden lausunnot" aina tulevat saavuttamaan hänen keisarillisen suojeluksensa ja armollisen suosionsa.

Tämän kautta oli julistuskirjan 7 kohdassa oleva määräys, että valiokunnan ehdotukset voitaisiin muitta mutkitta vahvistaa laiksi ensi valtiopäiviin saakka, jotenkin tyydyttävällä tavalla tullut oikaistuksi ja selvennetyksi. Ja pääsyy maan huoleen näytti siten poistuneen. Meidän adressimme — ainakaan siinä muodossa, jossa se oli kirjoitettu ja päivätty samana päivänä kuin arm. reskripti — ei enää ollut tarpeeseen.

Mielten ensi kuohuva myrsky oli asettunut. Mutta sen maininkeja ei niin helposti voitu asettaa. Se valtiollinen tietoisuus, joka yhtäkkiä oli kaiken kansan seassa herännyt, se ei nukahtanut enää.

* * * * *

Runoudessamme on ja säilyy kauniisti esitettyinä niitä tunteita, jotka näinä huhtikuun päivinä kaikkia innostivat. Kuukauden viime päivänä sain lehdessäni julaistakseni Julius Wecksellin silloista mielialaa kuvaavan runon. Koko tämän vuoden — hänen runoutensa suurimman ja samalla viimeisen vuoden — olin hänet läheiseksi ystäväkseni lukenut.

Runo oli suomeksi tulkittuna[60] näin kuuluva:

Isänmaan laulu. (Fosterländsk sång)

Maa meillä on, meidän on kohtalo sen, Se on raivaama kättemme. Kov' on leipä sen, aurinko kelmeinen, Mut äidin helma on se. Suo, Jumala, voimia meille vaan Tätä maatamme miehinä puoltamaan.

Sill' on kunnia puhdas kilveltään, Poiss' on veri syyttömän. Ei leimua pohjan liekitkään Kuin sankarimuistot tän. Suo, Jumala, voimia meille vaan Tätä kilpeä miehinä varjelemaan.

Laki sillä on, vanha ja vakava Kuin Jumalan usko on sen, Väki, vilppi sit' ei voi murjoa, Sit' on kuultava jokaisen. Suo, Jumala, voimia meille vaan Tätä lakia miehinä suojelemaan.

Me olemme kansa, se näytettiin. Kun maa oli hädässä, Sijast' aurojen kalpoja käytettiin, Oli ottelu hengestä. Suo, Jumala, voimia meille vaan Ain' miehinä elämään, kuolemaan.

Olimme koettaneet lakiamme puolustaa ja johonkinhan määriin se oli onnistunut. Mutta aivan rauhallisia ei vielä katsottu voitavan olla. Julistuskirjan valiokunnalle myöntämä lainsäädäntövalta oli kyllä nyt reskriptin kautta poistettu, mutta epäluulo valiokuntaa kohtaan ei siltä suinkaan vielä ollut kokonaan syrjäytynyt. Olihan tämä valiokunta uusi ja epäilyttävä laitos; joskaan ei suorastaan perustuslakiemme vastainen niin niille ainakin aivan vieras. Peljättiin, että tämän muka "edustuskunnan" päätöksiä mahdollisesti sittenkin jonakin heikkona hetkenä tultaisiin pitämään oikeina säätypäätöksinä ja että se siten sittenkin pahasti loukkaisi lainlaadintajärjestystämme. Ja vaikka sellaiset epäilykset olisivatkin olleet voitettavissa, niin katsottiin kumminkin epäluulolla sellaista laitosta, jonka hyötyä ja tarpeellisuutta ei voitu ymmärtää. Sillä vähitellen jokaiselle selvenemistään selveni, ensiksi, ettei valiokunta voisi pienimmässäkään määrin harjoittaa lainsäädäntöä; toiseksi, ettei hallitus valiokunnan lausunnoista voisi saada mitään varmaa ohjetta valmistellessaan eri kysymyksiä, sillä eihän ollut mitään oikeutta pitää varmana, että säätyjen vastaiset päätökset toisessa taikka toisessa asiassa menisivät samaan suuntaan kuin valiokunnan lausunto; kolmanneksi, ettei valiokunta minään edustajakuntana voisi ryhtyä vastaisia valtiopäiväkysymyksiä valmistamaan, joka työ tietysti oli erityisten ammattimiehistä kokoonpantujen komiteain suoritettava; ja lopuksi, että valiokunnan ei suinkaan ollut ratkaistava, mitkä kysymykset olisivat luonteeltaan säätylakeja, mitkä hallinnollisia. Ja kun tämä käsitettiin, ei ollut helppo ymmärtää, mitä valiokunta oikeastaan tulisi toimittamaan ja mitä hyötyä sen kokouksista olisi odotettavissa.

Melkein suotavimmaksi sen vuoksi katsottiin, ettei valiokunta ollenkaan kokoontuisi. Sitä ei kumminkaan voitu odottaa, että hallitus peruuttaisi koko kutsumuksensa. Yksi ja toinen tosin ehdotti, että valitsijakunnat kieltäytyisivät edusmiehiä valitsemasta; mutta sellainen jäykkä vastarinta olisi, se ymmärrettiin, ollut seurauksiltaan yhtä arveluttava kuin mahdoton toimeenpanna. Vaalit olivat siis suoritettavat, valiokunnan oli kokoonnuttava, siitä ei päästy. Nyt oli vain saatava valiokuntaan miehiä, jotka selvästi oivalsivat, etteivät he edustajina valiokunnassa millään tavoin korvanneet maan laillisia säätyjä; ja tämän käsityksen tulisi valitsijamiesten jo vaalitilaisuuksissa selvästi lausua.

Valiokunnan tuli, julistuskirjan mukaan, kokoontua tammik. 20 p. 1862. Vaalien toimeenpanemiseksi ryhtyi senaatti toimenpiteisiin jo huhtik. 30 p. lähettämällä kirjeet ritarihuonejohtokunnalle, tuomiokapituleille, yliopiston konsistoriolle, hovioikeuksille ja kuvernööreille. Ennen joulukuun 15 p:vää tuli kertomusten kaikkien vaalien päättymisestä ynnä vaalitilaisuuksissa tehtyjen pöytäkirjain olla lähetettyjä senaattiin.

Myöskin valiokuntain vastaisesta kansliasta pidettiin hyvissä ajoin huolta: kolme nuorta miestä lähetettiin näet Saksaan oppimaan pikakirjoitustaitoa, jota maassamme ei vielä tunnettu.

* * * * *

Toukokuun 4 p:nä kokoontui senaatti täysistuntoon ottaakseen, siitä tulleen arm. käskyn johdosta, lopullisesti käsitelläkseen, mitkä kysymykset lähinnä olisivat säädyille esitettävät; senaatin siitä tekemä päätös koottiin 52 eri kohtaan.

Tähän täysistuntoon otti myöskin osaa, senaatin puheenjohtajana, kenraalikuvernööri kreivi Berg. Hän antoi pöytäkirjaan erityisen kirjallisen lausunnon niistä kysymyksistä, joita hän piti kaikkein tärkeimpinä ja jotka siis ennen muita olisivat käsiteltäviksi otettavat. Mutta kuukautta myöhemmin kuultiin ja ilmoitettiin virallisissa lehdissä kesäk. 10 p:nä, että kreivi Berg sairaloisuuden vuoksi armollisesti oli saanut virkavapautta kahden ja puolen kuukauden ajaksi ulkomaanmatkaa varten. Mikä varsinainen syy oli tähän äkilliseen sairaloisuuteen, sitä eivät kaikki saaneet tietää. Mutta tätä virkalomaa luultiin voitavan pitää "lopun alkuna". Eikä siinä aivan erehdyttykään.

Kreivi Berg läksi Helsingistä kesäk. 10 p. Heinäkuun 1 p:stä otti, saamansa määräyksen mukaan, kenraalikuvernöörinviran hoidettavakseen senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, vphra Nordenstam. Sanomalehdistölle tämä vaihdos pian osottautui hyvin tärkeäksi.

Vaikka tuo suuri valiokuntakysymys näihin aikoihin niin paljo pitikin mieliä jännityksessä, ei painostavia rahaoloja siltä voitu unhoittaa. Yhä yksimielisemmin ja rohkeammin vaadittiin Venäjän rahan pakollisen käypäisyyden lakkauttamista Suomessa. Toukokuun alussa 1861 oli Helsingissä suuri komitea koolla antamassa lausuntoa hallituksen ehdottomasta toimenpiteestä maan raha-aseman varmistuttamiseksi. Mutta tämä komitea, johon kuului sekä oppineita (Palmén ja Snellman), pankkimiehiä ja liikemiehiä, että maanviljelijöitä, pääsi kahdessa päivässä yksimieliseksi siitä, että ehdotus markan käynnistä kurssin mukaan oli hyljättävä; komitea selitti, että ainoa mahdollinen keino parantaa maan raha-asemaa olisi se, että, samalla kuin Suomen pankille valmistettaisiin tilaisuus hopeasta lunastaa ulosannetut setelit niiden täydestä arvosta, julistettaisiin kovan rahan, jonka arvo ja mitta määrättäisiin ainoaksi lailliseksi maksuvälikappaleeksi Suomessa. Ja vähän myöhemmin päätti nuori hypoteekkiyhdistys, jolla kesäk. 1 p. oli ensimmäinen varsinainen yhtiökokouksensa, jossa tilaisuudessa huolettavain rahaolojen vuoksi jo ehdotettiin yhdistyksen purkamista, että hallitsijalle oli lähetettävä yhdistyksen kaikkien jäsenten allekirjoittama adressi, jossa pyydettäisiin, että rahaepäkohta niin pian kuin mahdollista korjattaisiin.

* * * * *

Huomio kiintyi kumminkin, kuta pitemmälle kesä kului, yhä enemmän pidettäviin valiokuntavaaleihin. Ritariston ja aatelin tuli lokakuun kuluessa toimittaa vaalinsa. Jos aivan eri tahoilla asuvat sukujen päämiehet olisivat ilman mitään johtoa lähettäneet vaalilistansa, olisi vaalien tulos ollut aivan arvaamaton. Täytyi sen vuoksi mikäli mahdollista koota äänet, jotta vaali ei jäisi aivan satunnan varaan. Tämän yrityksen etupäähän asettui Ritarihuoneen ensimmäinen mies, kreivi C. M. Creutz, ja hänen maatilallaan Pernajassa olimme, pieni joukko asianharrastajia, koolla parina päivänä heinäkuulla neuvotellaksemme asiasta. Siellä laadittiin nyt vaalilistat aateliston kaikkia kolmea luokkaa varten. Noita listoja levitettiin sitten sopivalla tavalla vaalioikeutettujen sukujen päämiehille. Ja hankkeemme onnistui. Saapuneiden vaalilistojen suuri lukumäärä (niitä oli kaikkiaan 129, nim. 1 luokasta 28, 2:sta 32 ja 3:sta 69, paitsi muutamia hyljättyjä), osoittivat, että harrastus oli vilkas; ja kun liput avattiin ritarihuoneenjohtokunnassa marrask. 9 ja 11 p:nä, huomattiin, että laatimaamme ehdokaslistaan otetut nimet kaikissa luokissa olivat hyväksytyt, useimmat suurella enemmistöllä. Useita vaalilippuja seurasi valiokunnan kokoonpanoa ja toimivaltaa koskeva vastalause.

Edusmiesten vaali Helsingin kaupungissa oli määrätty elok. 28 p:ksi. Erityisellä jännityksellä tätä vaalintoimitusta odotettiin. Sitä ennen oli tapahtunut ainoastaan yksi vaali, nim. Oulussa. Sitä vaalitapaa, jota Helsingin porvaristo noudatti, tultaisiin epäilemättä seuraamaan useimmissa muissa vaaleissa, siksi tällä tilaisuudella oli merkitystä. Onneksi oli Helsingin maistraatissa mies, yhtä lujaluontoinen kuin laintunteva, joka selvällä arvostelukyvyllään ja tyyneydellään oli saavuttanut suurta luottamusta ja vaikutusta kaupungin porvaristoon, — oikeusraatimies C. A. Öhrnberg. Tämä pani paperille lyhyen lausunnon, jonka hänen mielestään porvariston tuli liittää vaalipöytäkirjaan. Ehdotusta yleensä kannatettiin ja kaupungin vanhin puhemies, kauppaneuvos C. W. I. Sundman, esitti sen vaalitilaisuudessa "useiden porvariston jäsenten puolesta". Lausunto oli näin kuuluva:

Helsingin kaupungin porvaristo, joka ei haluaisi mitään väärinymmärrystä syntyvän sen kysymyksenalaisen vaalitoimituksen laatua ja tarkoitusta koskevasta käsityksestä, pyytää saada laadittavaan pöytäkirjaan lausua seuraavan selityksen:

Helsingin kaupungin porvaristo on sitä mieltä, että se valiokunta, joka H. K. M. armollisella julistuskirjalla viime huhtik. 10 p:ltä on kutsuttu kokoontumaan tähän kaupunkiin tammik. 20 p. 1862, ei kokoonpanonsa eikä muodostumisensa tai vaikutuksensa puolesta edusta maata eikä sen säätyjä eikä myöskään voi esittää maan mielipiteitä ja harrastuksia; ja käyvät porvariston nyt läsnäolevat jäsenet tällä edellytyksellä armollisimman käskyn mukaisesti valitsemaan jäsentä kysymyksenalaiseen valiokuntaan.

Tähän lausuntoon, jonka kunnallispormestari julkiluki, yhtyi yksimielisesti koko tuo jotenkin tarkoin kokoontunut, yli 300 henkeen nouseva porvaristo. Ja yhtä yksimielisesti ja äänettömästi yhtyi porvaristo puhemiehensä ehdotukseen, että valtuutetuksi valiokuntaan valittaisiin oikeusraatimies Öhrnberg.

Sellaista vaalitoimitusta voitiin syystä pitää Helsingille kunniaksi olevana. Se ei voinut olla mieliä vilkastuttamatta ja sen vaikutus tuntui koko maahan. Melkein kaikissa seuraavissa vaaleissa, ei ainoastaan kaupungeissa, vaan myöskin pappis- ja talonpoikaissäädyssä, laadittiin melkein samoin kuuluvia vastalauseita; Viipurin läänin talonpoikaissäädyn valitsijamiesten kokouksessa mentiin niinkin pitkälle, että selitettiin valiokunta epälailliseksi.

* * * * *

Vähän jälkeen Helsingin vaalin eli syysk. 5 p:nä julaistiin virallisissa lehdissä keisarillinen julistus niistä kysymyksistä, joita oli kokoontuvalle valiokunnalle esitettävä. Tämä julistus, joka oli päivätty jo elok. 23 p:nä. sisälsi vielä muutamia rauhoittavia selvennyksiä ja valiokunnan toimintavallan rajoituksia. Siinä näet määrättiin, että kaikki senaatin pöytäkirjaan toukok. 4 p:ltä merkityt, 52:teen eri kohtaan kootut kysymykset tulisivat valtuutettujen käsiteltäviksi, jonka ohessa siinä lausuttiin, että "näiden valtuutettujen toiminta älköön ulottuko sen pitemmälle, kuin että he alamaisesti ehdottaisivat, minkä periaatteiden mukaan ja mitä tarkoitusta varten lainmuutokset taikka uudet säädökset heidän mielestään olisivat maalle hyödyksi"; ja lopuksi, lausuttiin siinä, "tahdomme Me kuultuamme valtuutettujen lausunnot, antaa tarkempia armollisia määräyksiä niistä lähemmistä toimenpiteistä, joita voidaan pitää tarpeellisina kysymysten ratkaisemiseksi, kunkin asian laadun mukaan, joko hallinnollista tietä taikka säätyjen myötävaikutuksella".

Nuo 52 valiokuntakysymystä saatettiin sittemmin yleisön tietoon: niistä ilmestyi ei ainoastaan virallinen vaan myöskin yksityisen kustantajan toimittama painos. Sen ohessa ilmoitettiin puolivirallisesti, että sanomalehdistöllä nyt olisi tilaisuus vapaasti käsitellä noita tärkeitä kysymyksiä. Miten tämän vapaan käsittelyn laita kumminkin oli, se näkyy siitä että kun minä Hels. Tidningareissa, lyhyesti kerrottuani noiden kaikkien 52:den kysymyksen sisällön, koetin ottaa puheeksi, minkä verran nuo eri kysymykset valiokunnassa voisivat kehittyä taikka toisin sanoen mitä valiokunnalla oikeastaan olisi tekemistä, niin pyyhki painotarkastaja alusta loppuun asti pois kaikki, mitä siitä lokak. 31 p:n numeroon olin kirjoittanut. Vasta seuraavan vuoden tammikuussa, kokonaan toisissa olosuhteissa, pääsi kirjoitukseni ilmestymään.

* * * * *

Valtiollinen tajunta vahvistui päivä päivältä, kansalaisten esiintyminen kävi yhä rohkeammaksi. Mutta kuta suuremmalla luottamuksella tulevaisuuteen katsottiin, kuta enemmän varsinainen säätykokous läheni, sitä haikeammin kaivattiin valtiollista traditsioonia, sitä ikävämmältä tuntui, ettei tunnettu niitä voimassaolevia perustuslain määräyksiä, sisällisiä valtio-oikeudellisia ja erityisesti valtiopäivämuotoja, jotka puolen vuosisadan seisaus konstitutsionaalisessa elämässämme oli hälventänyt. Oikeusoppineiden miestemme tehtävä oli nyt koettaa poistaa tämä puute. Eivätkä nämä velvollisuuttaan laiminlyöneetkään. Palmén kiirehti toimittamaan perustuslakiemme kokoelman suomeksi ja ruotsiksi ja Rosenborg valmistihe tutkimuksilla Ruotsin valtio-arkistoissa laatimaan tyydyttävän esityksen Ruotsinaikaisten valtiopäiväin kokoonpanosta, voimassaolevain perustuslakimääräysten mukaisesti, sekä säätyjen toimivallan muodoista ja rajoista, Ja tuo päivä, jolloin Palménin "Suomen Suuriruhtinaanmaan perustuslait sekä niihin kuuluvat valtioasiakirjat" ilmestyivät kirjakauppaan, syyskuun 23 päivä, muodostui todellakin muistorikkaaksi päiväksi, sillä paitsi Vänrikki Stoolin tarinoita ei liene Suomessa mikään kirja sitä ennen synnyttänyt sellaista ostointoa kuin tämä; noin 300 kappaletta myötiin jo sinä päivänä ja sehän osotti, mikä ihmisten mieliä enin jännitti. — Rosenberg esitti tutkimustensa tulokset yliopisto-luentoina, jotka sitten, 1863, ilmestyivät painosta.

* * * * *

Hallitsevat koettivat puolestaan, mikäli mahdollista, haihduttaa epäilyksiä valiokuntaa kohtaan. Ministerivaltiosihteerin-apulainen vphra Stjernvall-Walleen matkusti kesällä, toimistonsihteeri Palmrotin seuraamana, ympäri maan, siinä tarkoituksessa, kuten ilmoitettiin, että hän peljätyn kadon johdosta hankkisi tarkemmat tiedot vuodentulosta. mutta epäilemättä muitakin tarkoituksia varten, oppiakseen tuntemaan maassa vallitsevan mielipiteen ja lieventääkseen sitä. Toisilla tahoilla matkusteli samoin uusi maanviljelyspäällikkö senaattori Gripenberg, ottipa hän Suomen talousseuran ylimääräisessä kokouksessa, joka oli kutsuttu ja jossa oli paljo väkeä, valtiollisen kysymyksen julkisestikin puheeksi. Hän katsoi siinä tilaisuudessa täytyvänsä mainita, että "meillä ovat nyt valtiopäivät omissa käsissämme". Kaikki riippuu kumminkin, sanoi hän, siitä "komiteasta", jonka tuli kokoontua ensi tammikuussa; jos vain tämä komitea osottaa luottamusta hallitsijan tarkoituksia kohtaan, sanoi hän olevansa vakuutettu, että voidaan toivoa valtiopäiviä parin, kolmen vuoden kuluessa, mutta muussa tapauksessa, jos epäluuloisuutta ilmeneisi täydellisen luottamuksen asemesta, — silloin siirtyisivät varmaankin valtiopäivät kauas meistä. Melkein siihen tapaan paikkakunnan lehdet kertoivat senaattorin sanoja.

* * * * *

Myöskin J. V. Snellman koetti siltä kannalta jolle hän valtiollisissa kysymyksissä oli asettunut, julkisen sanansa painolla ja voimalla vahvistaa luottamusta ja saada epäluulot kokoonkutsuttua valiokuntaa kohtaan vaikenemaan. Hän ei suorastaan voinut hyökätä maassa vallitsevan mielipiteen kimppuun, kun se niihin asti ei ollut kotimaisessa sanomalehdistössä päässyt julkisuuteen. Mutta hän sai Ruotsin sanomalehtien erinäisiä lausuntoja aiheeksi voidakseen asiaan puuttua. Sen hän aluksi teki eräässä artikkelissa, jonka otsakkeena oli "Suomalaisia oloja ja Ruotsin sanomalehdistö" ja joka ilmestyi Litteraturbladin kesäk. 6 p:nä jaetussa toukokuun vihossa. Huomiota herättävämpää artikkelia Snellman varmaankaan ei ollut koskaan ennen kirjoittanut, eikä onnettomampaa hänelle itselleen tai sille asialle, jota hän tahtoi puolustaa. Se oli onnistumaton siksi, että se oli kirjoitettu semmoisella tavalla, että sen täytyi antaa aihetta monenlaisiin vääriin tulkitsemisiin ja että sen todistelujen ontuvaisuus oli liiaksi päivänselvä. Snellman, joka nyt kerran oli ottanut puolustaakseen ja kannattaakseen hallitsevia ja valiokuntamanifestin aikaansaajia, ei liene artikkelillaan muuta tarkoittanut kuin levittää sitä luvallista käsitystä, että täydellisesti luottamalla hallitukseen ja kiitollisuudella siitä hyvästä, minkä valiokunta tarjosi, olisi sen toimintaa käytettävä niin suureksi hyödyksi maalle kuin mahdollista. Mutta valitettavasti ei hetki ollut otollinen yleisille viisaustieteen lauseille eikä sellaisille puheenparsille, kuin että esim. "historia on kansakuntain, ei yksilöjen työtä", — "kansakunnan oikeus ei koskaan ulotu pitemmälle kuin sen valta, — kansa ei pääse historian kirjoihin mielialojensa vaan toimiensa kautta", — "kansan asema, oli se mikä tahansa, on sen itsensä luoma: kunnia ja häpeä siitä ei historian tuomion edessä lankea kenenkään muun niskoille", j.n.e. Ja kun hän sovelti nämä lauseet lähemmin meidän oloihimme lausumalla, että jotakin poikkeusta lukuunottamatta "kaikki hyvä ja kaikki moitittava, jota Suomessa on viimeisinä 50 vuotena tapahtunut, on pantava Suomen kansan omaan tiliin", niin eivät nämä sanat olleet omiaan herättämään luottamusta. Vielä vähemmin paikallaan oli juuri hetkellä, jolloin kaikkien mielet olivat kiintyneet meidän perustuslaillisten oikeuksien puolustamiseen, ruveta puhumaan siitä ihmeestä, että Suomella on valtiollisia oikeuksia. Ja pahinta kaikesta oli, että tuossa kirjoituksessa sanottiin, "että rauhasopimuksessa Suomi luovutettiin vastaiseksi Venäjän valtakuntaan yhdistettäväksi maakunnaksi ja että eräässä vielä v. 1859 muutaman maan lakien tuntijan julkaisemassa kirjoituksessa maan aseman sanotaan olevan tämän".

Tästä kovin hämmästyttiin. Tuo tarkoitettu kirja oli Palménin "Juridisk handbok" (Lainopillinen käsikirja). Ilmoittaessaan tämän teoksen puoltatoista vuotta aikasemmin oli Snellman Litteraturbladetissa selvillä, valtiollisista asiakirjoista otetuilla todistuksilla osottanut vääräksi Palménin lauseen, että Suomi olisi "erityisenä maakuntana" yhdistetty Venäjään.

Tämä kirjoitus herätti myrskyävää vastenmielisyyttä kaikkien niiden taholta, jotka pitivät isänmaan valtiollisia oikeuksia kieltämättöminä ja loukkaamattomina. Snellman oli tehnyt enemmän kuin kukaan muu herättääkseen Suomen kansan kansallistuntoon. Ja nyt, kun tämä tajunta ensi kerran puhkesi vilkkaampaan valtiolliseen tietoisuuteen, nyt sama mies lausui melkein näin: Elkäämme moittiko, elkäämme valittako; kiittäkäämme sitä ihmeellistä armoa, joka on antanut meille edes joitakin valtiollisia oikeuksia; kiittäkäämme kaitselmusta siitä, mitä olemme saaneet ja käyttäkäämme olevia oloja siihen hyvään, mihin ne antavat tilaisuutta; muistakaamme lopuksi, että asemamme ei ole kenenkään muun kuin meidän omaa työtämme ja sen vuoksi — olkaamme vain vaiti ja odottakaamme!

Niin ymmärrettiin Snellmanin kirjoitus ja niin se oli ymmärrettävä. Luonnollista oli, että sen täytyi herättää vastalauseita mikäli vain painotarkastus salli. Ensi vastalauseen lausui Åbo Underrättelser, jossa mentiin aina siihen liiallisuuteen, että väitettiin Snellmannin kieltäneen Suomella olevan valtiollisia oikeuksia. Hels. Tidningar ei myöskään voinut olla ottamatta asiaa puheeksi. Eipä minun juuri mieluista ollut tarttua kynään Snellmania vastaan, kun kokemuksesta selvästi kyllä saatoin ennustaa, mihin sellainen väittely pakostakin veisi. Mutta eihän siinä auttanut. Alotin heinäk. 23 p:nä sarjan "Kirjeitä maalaisystävälleni eräästä Litteraturhladetin kirjoituksesta", joita muutamain viikkojen kuluessa seitsemässä numerossa jatkoin. Kreivi Bergin pitkä virkaloma ja hänen sijaisensa Nordenstamin erityinen myöntyväisyys vaikuttivat, että sain sensuurilta jotenkin vapaasti noita kirjeitäni kirjoitella. Niissä tarkastelin Snellmanin kirjoituksen kohta kohdalta, näytin useat hänen väitteensä ontoiksi ja osotin vuosina 1808-1816 ilmestyneiden valtiollisten asiakirjain nojalla, kuinka "ihmeteltäviä" meidän valtiolliset oikeutemme oikeastaan olivat.

Heinäkuun vihossaan (joka ilmestyi syysk. 3 p:nä) kirjoitti Snellman uuden artikkelin asiasta. Se oli kirjoitettu hänen tunnettuun poleemiseen tapaansa. Hän väitti, että häntä sekä täällä että Ruotsin lehdissä oli leimattu maankavaltajaksi. Pääasiallisesti pysyi hän entisellä kannallaan keskustelunalaisessa kysymyksessä, mutta hän selitti nyt tarkemmin ne epäiltävät lauseensa ja väitteensä, jotka olivat tuntuneet loukkaavimmilta hänen ensi artikkelissaan. "Jos Litteraturbladet olisi ensi artikkelissaan esittänyt asiansa samalla tavalla kuin toisessa, olisi lehti ehkä voittanut puolelleen useampia kannattajia, — taikka ainakaan se ei olisi saanut osakseen tuota täydellisintä epäluottamusta, mistä sanomalehdistön historia voinee kertoa", niin kirjoitin Hels. Tidningareissa.

Kuukautta myöhemmin (lokak. 1 p:nä) ilmestyi taas uusi vihko Litteraturbladetia. Siinä väittelyä jatkettiin yhä hillitsemättömämmin. Siinä huomasin Snellmannin lukeneen minut "epärehellisten valehtelijain ja häpäisijäin" joukkoon.

Nyt alkoi oikeastaan perin surullinen juttu, jonka tahdon kertoa niin harvoin sanoin kuin mahdollista. — Vaikka tuolta taholta olinkin saanut ennen vastaanottaa ja sulattaa kaikenlaista ja vaikka itse kernaasti tunnustin, että olin pannut kovan kovaa vastaan, en kumminkaan voinut pitää hyvänäni sitä luokkaa ja luonnetta, johon Litteraturbladet oli minut lukenut. Turvausin silloin siihen "lapselliseen" — niin monet arvelivat ja niin se ehkä olikin — keinoon, että Hels. Tidningarein yleisölle kirjoittamassani kirjoituksessa vetosin kompromissiin, joka saisi antaa lausuntonsa "Litteraturbladetin ja minun molemminpuolisesta valtiollisesta käyttäytymisestä". Sovinto-oikeus saataisiin muodostaa seitsemästä Litteraturbladetin toimittajan virkaveljestä, yliopiston professorista, ja ne saisivat valita kolme henkilöä, ketä tahansa, jotka vain hyväksyisivät Litteraturbladetin kannan ja katsoivat asian vaativan mitään selvitystä. Jos tuo sovinto-oikeus selittäisi Litteraturbladetin kuvauksen minun siveellisestä luonteestani oikeaksi ja sattuvaksi, niin vakuutin, ettei koskaan enään minun likanen käteni tahraisi minkään sanomalehden palstoja.

Tämän vetoamisen johdosta saapui jo lokak. 5 p:nä luokseni kolme tunnettua henkilöä (hrat T. T. Renvall, G. Ehrström ja A. Meurman) mukanaan heidän allekirjoittamansa kirjoitus, jossa he selittivät, että minä viime kirjeessäni olin "häväissyt" Litteraturbladetin ulosantajaa ja pyysivät siitä kirjoitustaan lehteeni. Kun tuo kirjoitus ei kumminkaan sanallakaan kosketellut taistelevain "molemminpuolista esiintymistä väittelyssä" ja nuo kolme herraa eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään sovinto-oikeudesta, niin kieltäysin lehdessäni tuota kirjoitusta julkaisemasta, josta kumminkin tein lukijoilleni selkoa samalla kuin siihen vastasin. Muutamia päiviä myöhemmin julaistiin noiden kolmen kirjoitus Finlands Allmänna Tidningissä. Senjälkeen taistelu taas lepäsi, kunnes Litteraturbladin syyskuunvihko ilmestyi marraskuun alussa. Vaan siinä oli nyt väittelyntapainen "Katsaus", joka vei voiton kaikista edellisistä ja jossa ei, voisi sanoa, jätetty mitään lausumatta. Senjälkeen ei taistelua enää voitu järkisyillä jatkaa; turvausin silloin ivaan ja kirjoitin (marrask. 16 p:nä) palstan pituisen "Mixed Pickles", jossa pippuri — sen myönnän — ehkä oli luvattoman karvesta. Sillä olin tuomiotorveen puhaltanut. Muutamia päiviä myöhemmin (marrask. 21 p:nä) sain Finlands Allmänna Tidningissä lukea Hels. Tidningareille osoitetun "Adressin", jonka alla oli kuusitoista arvossapidettyä nimeä. Näiden nimien joukkoon oli koottu tasan seitsemän professorin nimet ja heidän lausuntonsa piti siis vastata sitä kompromissituomiota, johon olin vedonnut. Vastustajani menettelystä taistelussa ei tuossa tuomiossa kumminkaan mitään lausuttu. Omalta kohdaltani ymmärsin tuomion niin, että selvä "ilmiantamishalu" ("denonciatsionslust") oli ollut varsinaisena kannustimenani esiintyessäni Litteraturbladetin ulosantajaa vastaan. — Minun täytyi uskoa, että sellainen tuomio oli oikea ja että yleinen mielipide sitä kannatti. Lupaukseni mukaan luovuin senvuoksi vielä samana päivänä Hels. Tidningarein toimituksesta ja kirjoitin lehteen "Selityksen", lausuen siinä jäähyväiset Suomen sanomalehtiä lukevalle yleisölle.

En ollut otaksunut, että minut julistettaisiin viattomaksi siinä taistelussa, jota oli käyty. Mutta että minut yksin julistettaisiin syylliseksi, se oli enemmän kuin mitä olin odottanut. Hyvin pian sainkin huomata, että asiasta oli useampia mielipiteitä. Jo samana päivänä, jolloin olin ilmoittanut eroavani, tuli hämmästyksekseni suuri joukko ylioppilaita ja muita kansalaisia kunnioittamaan minua laululla; he tahtoivat osoittaa, kuten heidän puhujansa (maist. K. E. F. Ignatius) suunnilleen lausui, että tapahtuneesta polemiikista oli toinenkin mielipide olemassa kuin se yksipuolinen, jonka nuo kuusitoista adressissaan olivat lausuneet. Ja kahta päivää myöhemmin (marrask. 25 p.) ilmestyi, myöskin Finl. Alm. Tidningissä, kaksi eri vastalausetta sanottua adressia vastaan, toisen alla 10 yliopiston opettajan nimet, toinen 51 kansalaisen allekirjoittama. Selityksiä, vastalauseita, adresseja ja vasta-adresseja singahteli sitten kahden viikon aikana toinen toisensa jälkeen; koko yleisö oli kuohuksissa tämän asian johdosta: vanhat yhtähyvin kuin nuoret, naiset yhtähyvin kuin miehet, näyttivät pitävän velvollisuutenaan lausua mielipiteensä tuossa kiivaassa riitakysymyksessä. Eikä näin tapahtunut ainoastaan Helsingissä: Turussa ilmestyi kaksi "vasta-adressia", toinen hovioikeuden jäsenten ja virkamiesten allekirjoittama, toinen lukuisan kansalaisjoukon puolesta; Porista, Loviisasta, Hämeenlinnasta y.m. tuli myös samaan suuntaan käyviä lausuntoja. Ja kun useimmissa näistä mielenilmauksista lausuttiin toivomuksia, että minä en katsoisi olevani estetty jatkamasta sanomalehtimiestointani, saattoi Hels. Tidningar — jonka juoksevia asioita tänä myrskyisenä murrosaikana Z. Topelius verrattomalla ystävyydellä oli ottanut hoitaakseen — pian ilmoittaa, että minä uudelta vuodelta palaisin lehteä johtamaan.

Niin päättyi tämä polemiikki Snellmanin kanssa. Jos eräältä kannalta saattoikin pitää surettavana, että niin kiihkeää huomiota omistettiin väittelyyn, joka suuresta asiasta oli luistanut persoonallisuuksiin, ja jos tämä huomio ennen kaikkea oli kiusallinen niille henkilöille, jotka olivat sen lähimpänä aiheena, niin oli toki lohduttavaa, että se kaikki osoitti herännyttä, jopa valtavaa kansallista elinvoimaa. Sillä eiväthän tämän taistelun pohjalla oikeastaan olleet nuo riitelevät henkilöt, vaan se suuri isänmaallinen kysymys, jonka kannalta oli sodittu ja jota kaikki nämä mielenilmaukset tarkoittivat.

* * * * *

Vuosi kävi merkillisistä tapauksista yhä rikkaammaksi kuta enemmän se läheni loppuaan.

Kesken noita kuumia valtiollisia taisteluita vietettiin marrask. 9 p:nä lämpösellä kansallistunnolla rauhallisia Porthanin juhlia, joiden kautta koottiin varoja patsaan pystyttämistä varten Turkuun. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli tätä tarkoitusta varten lähettänyt kehoituksen kaikkiin maan kaupunkeihin ja Snellman oli pienessä suomeksi ja ruotsiksi ilmestyneessä kirjasessa mestarillisesti vastannut kysymykseen: "Mitä oli Porthan?" Kehoitusta noudatettiinkin kaikkialla. Joka kaupungissa ja monessa paikassa maaseuduilla pantiin nyt toimeen erilaisia juhlia ja listoilla kokosivat sitäpaitse naiset Helsingissä ja monessa muussa seudussa runsaita apuvaroja tähän kansalliseen tarkoitukseen. Tulos oli, että huoletta voitiin käydä patsasta pystyttämään.

Muutamia viikkoja aikasemmin oli täällä Helsingissä myöskin vietetty kansallinen muistojuhla, nim. edellisenä vuonna kuolleen nerokkaan maalaajan Werner Holmbergin kunniaksi. Topelius piti puheen tässä juhlassa, Cygnaeus kirjoitti runon ja nähtävänä oli näyttely, johon oli koottu nuoren taiteilijavainajan täällä olevia tauluja.

* * * * *

Puhuakseni muistakin henkisistä elämänilmiöistä valmistautui sanomalehdistömme nyt astumaan pitkän askeleen eteenpäin. Se oli luonnollinen ilmaus sitä uutta elinvoimaa, joka oli täyttänyt yhteiskunnan ja seuraus niistä paino-olojen muutoksista, joka oli odotettavissa. Suunnitelma tehtiin ja yhtiö perustettiin Helsingfors Dagbladin perustamista varten. Lehti, jonka ensimmäinen näytenumero ilmestyi jo marraskuulla, aikoi seuraavan vuoden alusta ilmestyä kuudesti viikossa. Sen ulosantaja ja vastaava toimittaja oli aluksi R. Frenckell: toimitukseen kuuluivat muuten E. Bergh, C. G. Estlander. R, Lagerborg ja T. Sederholm. Papperslyktan ja Sederholmin kuukauslehti naisille yhtyivät siis molemmat uuteen lehteen. Myöskin E. Linderin viikkolehti "Barometern" keskeytti vuoden lopussa kauniisti alotetun mutta ainoastaan neljä kuukautta kestäneen uransa.

Hels. Tidningareille oli myös aika tullut vuoden alusta ilmestyä joka arkipäivä. Vastaiseksi oli siis joka toinen päivä n.s. puolinumeroinen annettava.

* * * * *

Palaan politiikkaan. Sillävälin kuin syksyn pimeinä päivinä myrsky raivosi sanomalehdissämme, saapui idästä tiheästi viestejä vielä paljoa arveluttavammista myrskyistä. Puolassa tapahtui uusia mielenosotuksia, koko maa oli julistettu piiritystilaan ja toinen maaherra määrättiin toisensa sijalle. Pietarissa tapahtui suuria ylioppilaslevottomuuksia, joita rangaistiin. Omista asioistamme ei korkeuksista kumminkaan johonkin aikaan kuulunut mitään.

Maan kenraalikuvernööri kreivi Berg oli ulkomaanmatkaltaan palannut Helsinkiin syysk. 22 p:nä. Hän viipyi täällä vähän yli kuukauden ja matkusti Pietariin lokak. 24 p. Pidettiin uskottavana ja mahdollisena, ettei hän enää palaisi, mutta aivan varmoja siitä ei uskallettu olla.

Mutta eräänä päivänä, marrask. 15 p:nä, sain aamulla kirjelipun vanhalta varakanslerilta vphra Munck'ilta, joka pyysi minua käymään luonaan, koska hän "tärkeän tapahtuman" johdosta tarvitsi keskustella kanssani. Ollen aina minulle ystävällinen ja puhelias otti hän nytkin minut vastaan kauniit silmät tavallista säteilevämpinä. En muista enää, mistä asiasta hän minulle aluksi puhui. Mutta tärkeä asia se ei ollut ja pian huomasin, ettei hän sen vuoksi ollut minua luokseen kutsunut. Eikä kauan kulunutkaan, ennenkuin hän muutti puheenaineen ja virkkoi puolittain kuiskaten: "No nyt on juttu Pietarissa valmis; kreivi Bergin virkaero on allekirjoitettu". Jos uutinen oli kallisarvoinen sille, joka sen kertoi, niin oli se sillekin, joka sen kuuli. Kiitin sydämmellisesti tiedonannosta ja hetkisen iloisesti keskusteltuamme läksin, luvattuani paroonille vastaseksi pitää uutisen salassa.

Viittä päivää myöhemmin, marrask. 20 p:nä, tuli asia julkiseksi. Ja saman kuun 26 p:nä luettiin sanomalehdissämme, että kreivi Berg, alamaisesta pyynnöstään, on saanut eron Suomen kenraalikuvernöörin virasta sekä että kenraalikuvernöörin virkaan on nimitetty valtioneuvoston jäsen, jalkaväenkenraali vphra Rokassovski. Armollisessa erokirjassa Bergille kiitti keisari häntä hänen väsymättömästä toiminnastaan niiden 7 vuoden aikana, jolloin hän tätä maata oli johtanut ei ainoastaan sotavuosina, vaan myöskin sodan jälkeisinä, joina hän oli ponnistellut hankkiakseen maalle, — niin kuuluivat sanat — "teidän oman vakuutuksenne mukaan kaikkea mahdollista hyvää".

Saattoihan maakin olla kenraalikuvernöörille kiitollinen, joskaan ei kaikesta mahdollisesta hyvästä, niin kumminkin kaikista niistä herätyksistä, joita hän oli maassamme antanut ja tahtonut antaa, — ja vielä enemmän niistä herätyksistä, joita hän ei suinkaan ollut tahtonut aiheuttaa. Mutta varmaa on, että ilo oli yleinen ja suuri, kun tiedonanto kenraalikuvernöörinvaihdoksesta julaistiin. Seuraavana iltana, marrask. 27 p:nä, jolloin suurilukuinen yleisö keräytyi uuteen teaatteriin, — jossa Suomen ensimmäinen pysyvä teaatteriseurue näytteli lokakuun puolivälistä saakka, — pyydettiin ennen näytännön alkamista yksimielisesti "Maamme"-laulua; orkesteri alkoi sitä soittaa ja koko yleisö nousi seisomaan ja yhtyi lauluun.

Erityistä iloa herätti se seikka, että kreivi Bergin jälkeläiseksi valittiin mies, joka entisen toimintansa aikana maassamme oli saavuttanut niin suurta kunnioitusta kuin vphra Rokassovsky.

Uusi kenraalikuvernööri saapui Helsinkiin jouluk. 9 p. illalla. Huhu oli jo edeltäpäin tiennyt kertoa, että hän toisi hyviä ja lohduttavia uutisia mukanaan. Ja se toteutuikin. Kun senaatin jäsenet, kaikki virastot ja kaupungin porvaristo jouluk. 11 p:nä olivat häntä tervehtimässä, ilmoitti hän senaatille, että "sittenkuin senaatti on ehtinyt valmistaa ehdotukset arm. lakiesityksiksi, maan säädyt heti kokoonkutsutaan". Senjälkeen kenraalikuvernööri lausui, että nyt siis oli ainoastaan kokoonkutsutun valiokunnan ja senaatin toimittava hallitsijan tarkoitusten ja maan perustuslakien mukaisesti niin, että valtiopäiväin pikainen kokoonkutsuminen kävisi mahdolliseksi. Kaikki toimenpiteet maan ajanmukaiseksi kehitykseksi ovat maan todelliseksi hyväksi tarkoin suoritettavat perustuslakien mukaisesti ja sitä varten on tärkeänä ehtona valistunut, maan varojen ja tarpeiden mukaan sovitettu valtiovarain hoito. Sellainen kehitys on saavutettavissa ainoastaan tarkasti ja tunnollisesti noudattamalla maassa voimassaolevia perustuslakeja, jotavastoin hallituksen on vaarallisena ja laittomana hyljättävä jokainen niistä poikkeava vaatimus. Kenraalikuvernööri oli vakuutettu siitä, että senaatti hyväksyy nämä hänen lausumansa mielipiteet.

Kun tämä hallitsijan varma lupaus valtiopäiväin kokoonkutsumisesta vielä samana päivänä levisi kaupungissa, nousi siitä erittäin suuri riemu. Illalla olivat hyvin monet ikkunat valaistuina; "loistavat huoneustot ja vaatimattomimmat ylioppilaskammiot olivat yhtä tulitetut", niin silloin kirjoitettiin. Teaatterissa, joka myöskin oli tulitettu, pyydettiin nyt taas, näytännön loputtua, "Maamme"-laulua, jonka orkesteri soitti ja jota yleisö tavallista lämpimämmillä tunteilla kuunteli.

Valitettavasti olivat muutamat nuoret miehet, ylioppilaat ja muut, pitäneet sopivana tänä riemupäivänä panna toimeen raa'an mielenosoituksen, hurjat naukujaiset kaupungin senssorille. Tämä mielenosoitus oli sitä vähemmin paikoillaan senkin vuoksi, että vallassaolevaa painotarkastusta juuri silloin aivan toiselta taholta ruvettiin ahdistamaan.

Painotarkastus oli kreivi Bergin aikana kehittynyt semmoiselle kannalle, että siinä välttämättä täytyi käänteen tapahtua. Monelta taholta oli asianomaisia jo innokkaasti kehoitettu panemaan muutosta toimeen. Snellman oli tässä suhteessa tehnyt kaiken voitavansa, sen tiedän; ja J. A. v. Essen oli, sen mukaan kuin hän yksityisessä kirjeessä minulle kertoi, kääntynyt (toukokuussa 1861) lankomiehensä, ministerivaltiosihteerin, puoleen, joka kernaasti kuuluu hänen sanojaan kuunnelleen, ja lähettänyt pitkän kirjoituksen, jossa hän oikeassa valossaan kuvasi sen "alentavan, häpeällisen ja mielivaltaisen kohtelun, jonka maamme sanomalehdistö on saanut osakseen", hän oli ehdottanut komitean asettamista laatimaan ehdotusta varsinaista painolakia varten taikka ainakin laillisesti rakennettua sensuuriasetusta varten. Sellaiset kehoitukset tuskin olivat aivan turhat ja se C. Qvistin Tukholmassa äsken ulosantama "Sensuuri-kalenteri", jolla hän ikäänkuin vetosi yleisön tuomioon, vaikutti kai osaltaan sekin, että viranomaiset tulivat huomaamaan uuden suunnan välttämättömäksi. Tuskin oli siis Berg siirtynyt syrjään, ennenkuin ilmestyi jouluk. 9 p:nä annettu julistus "Painotarkastuksesta Suomessa". Siinä nyt kumottiin ne erityiset määräykset, joiden kautta sanomalehdistön senssoroiminen oli joutunut kenraalikuvernöörin ja kuvernöörien käsiin; sanomalehdistön tarkastaminen jätettiin taas painoylihallituksen toimeksi ja senaatti sai oikeuden antaa luvan sanomalehtien ulosantamiseen ja kieltää sen. Ja tämän yhteydessä asetettiin komitea laatimaan ehdotusta voimassa-olevan painoasetuksen tarpeellisia muutoksia varten ja siihen komiteaan kutsuttiin senaattorit vphra Langenskiöld, Bergbom ja Furuhjelm, kanslianeuvos Snellman, tuomiorovasti Renvall, professori Ehrström ja lehtori v. Schoultz.

* * * * *

Uusi kenraalikuvernööri, — keisarin varma lupaus valtiopäiväin pikaisesta kokoonkutsumisesta ja perustuslakien tarkasta noudattamisesta, — alullepantu paino-olojen uudistaminen, — sellaisiin enteisiin päättyi vuosi 1861.

Sellaiset olivat seuraukset kevytmielisestä yrityksestä sivuuttaa maan perustuslait ja lujasta ja suorasta, joskin hiljaisesta taistelusta näiden samojen lakien pyhyyden puolesta. Suomen kansa oli kunnialla suorittanut valtiollisen miehuudennäytteensä. Ja tämän kautta oli pohja laskettu sille perustuslailliselle elämällemme, jota sen jälkeen kesti ja sille kansalliselle tulevaisuudellemme, johon me aina, synkimpinäkin hetkinä, varmasti luottakaamme.