SUOMALAISELLE LUKIJALLE. (continued 4)

Mainittu komitea oli toukokuussa samana vuonna asetettu yliopiston sääntöjä tarkastamaan. Sillä oli, kuten jo alusta tiedettiin, ohjelmassaan muitakin tärkeitä toimia, kuten: filosoofisen tiedekunnan erottaminen yliopistosta, osakuntalaitoksen hävittäminen, kurinpitosäädösten uusiminen j.n.e. Komitean puheenjohtajaksi oli valittu Viipurin hovioikeuden presidentti kreivi C. G. Mannerheim ja jäseniksi varakansleri Nordenstam, rehtori Rein, rovasti, sittemmin arkkipiispa Bergenheim, professori Laurell ja silloinen hovioikeuden asessori J. E. Bergbom. Komitean työn tulokset esiintyivät uusissa asetuksissa, jotka ilmestyivät vasta 1853.

Kuvaava ja huomattava lehti tässä seppeleessä on sitten tuo jo edellä kerrottu filosofian professorinviran täyttäminen.

Mutta tällä seppeleellä on vielä huippunsakin. Huhtikuun 8 p. 1850 ilmestyi se keisaril. kirje, joka "sensuurimääräysten täydentämiseksi" sääti, että "uusia kirjoja, lentokirjasia, aikakauskirjoja taikka muita kirjoja, minkä muotoisia tai laatuisia lienevätkään, saatakoon suomeksi julaista ainoastaan sellaisia, jotka, olematta yleisten sensuurimääräysten vastaisia, tarkoittavat, sekä sen hengen puolesta, jossa ne ovat kirjoitetut, että esitystapansa puolesta, ainoastaan uskonnollista hartautta taikka taloudellista hyötyä: sitävastoin kielletään kokonaan suomeksi kertomasta valtiollisista uutisista taikka rikoksista, joita ulkomalla on tehty, sekä julkaisemasta mainitulla kielellä romaaneja, joko sitten alkuperäisiä taikka käännettyjä, sellaisiakin, joita sensuuri muulla kielellä on hyväksynyt".

Suomi voi kerskailla siitä, ettei minkään muun maan historiassa ole löydettävissä tällaista kieltoa. Kenen päässä oikeastaan tämä aate oli syntynyt, oliko se suomalaisen miehen aivojen tuotetta, sitä ei ole tutkimus vielä selville saanut. Ja — hänen nimensä unhottukoon![21]

Tätä kirjettä tulkitsivat mitä ahtaimniin ja noudattivat tarkoin Aminoff ja muut senssorit. Ei laskettu läpi mitään muuta, kuin mitä voitiin katsoa olevan sisällöltään uskonnollista taikka taloudellista. Suometar sai ruveta täyttämään palstojaan otteilla Hypnerin raamatunhistoriasta ja sen kuvilla, kunnes lehti kesäkuun lopussa lakkasi, lausuen jäähyväisensä lukijoilleen näillä sanoilla: "Eläköön Suomi ja sen kansa! Menestyköön hyvä hallitus ja hyvät lait sekä asetukset".

Ne sanat olivat kuin Zidenin urhea huudahdus; "Nyt kuolemme herroiksi!"

* * * * *

"Turhuutta, katoovaisuutta!" niin voidaan psalmistan kanssa huudahtaa kaikista näistä toimenpiteistä, joilla tahdottiin suojella maata ja kansaa sitä vahinkoa ja vaaraa ja kaikkea pahuutta vastaan, jota herännyt kansallishenki saattoi aikaansaada.

Oli kuin kohtalon ivaa, että juuri samoihin aikoihin, jolloin vasta mainitut kirjeet ja julistukset ja säädökset ilmestyivät, Helsingin kirjakauppoihin ilmestyi — jouluk. 14 p. 1848 — kirja niineltä: Fänrik Ståls Sägner, en samling sånger af Johan Ludvig Runeberg I.

Sitä päivää jolloin Vänrikki Stoolin tarinain ensi vihko ilmestyi, ei unhota se, joka silloin eli. "Kuinka nautittiin, kuinka huokailtiin, kuinka riemuttiin, kuinka sydän tykytti valtavammin kuin koskaan". Nytpä selvemmin kuin milloinkaan ennen tunnettiin, että oltiin kansa, joka oli elämän arvoinen. Eikä sitä tunnetta voitu millään mahtikäskyllä lakkauttaa.

Henkinen elämä Helsingissä pysyi myöskin, kaikesta huolimatta, varsin virkeänä. Useita nuorempia tiedemiehiä palasi näinä vuosina pitemmiltä matkoilta, tuoden mukanaan raittiita tuulahduksia ei ainoastaan Eurooppalaisen sivistyksen keskustoista, vaan myöskin Siperian tundroilta ja Arapian korvista. M. A. Castrén palasi kotiin helmikuussa 1849, oltuaan poissa neljä vuotta, ja me ylioppilaat häntä riemulla tervehdimme juhlassa Kaivopuistossa, jossa taas Cygnaeus kaunopuheliaasti tunteitamme tulkitsi. Melkein yksiin aikoihin palasivat E. A. Ingman, F. v. Willebrand. J. W. Pipping ja monta muuta lääketieteilijää pitkiltä tutkimusmatkoilta. Myöskin H. Kellgren palasi lopulla vuotta 1848 kotiin harjoitettuaan 2,5 vuotta kielitieteellisiä opintoja Saksassa, Ranskassa ja Englannissa, pääsi seuraavana kevännä sanskritin kielen dosentiksi ja perusti nyt yhdessä P. Tikkasen kanssa Suomalaisen kirjallisuudenseuran kirjapainon (joka alkoi toimensa kesällä 1849), jonka ohessa nuo molemmat langokset ottivat haltuunsa Öhmanin kirjakauppa-liikkeen. Pitkältä itämaiselta matkaltaan palasi vihdoin, oltuaan poissa 7 vuoden ajan, G. A. Wallin kesäk. 15 p. 1850.

Tuo kasvava vilkkaus kirjallisessa maailmassa esiintyi erityisesti niissä useissa kirjallisissa iltamissa, joita pidettiin syksyllä 1849 ja jatkettiin seuraavana vuonna. Näihin iltamiin, joita pidettiin yliopiston juhlasalissa, oli yleisöllä vapaa pääsy, ja tuskin mahtui huoneustoon niin monta mies- ja naispuolista kuulijaa, kuin pyrkijöitä oli. Jokaisessa iltamassa oli kaksi esitelmää, ja niissä kansantajuisesti ja usein hyvin etevällä tavalla esitettiin erilaisia tieteitä. Useimmat näistä esitelmistä ilmestyivät sitten painosta pieninä vihkoina. Sarjan alottivat F. Cygnaeus ja A. von Nordman, tuo kuuluisa eläintieteen professori. Toisessa iltamassa, Porthanin päivänä marrask. 9 p:nä, esiintyi M. A. Castrén, joka koko olennoltaan oli täysi tiedemies, ja piti tuon merkillisen esitelmänsä: "Missä oli Suomen kansan kehto?" jonka jälkeen F. v. Willebrand, joka äsken oli palannut kotiin Ranskasta, hauskalla, ranskalaisella tavalla puhui sähköstä ja galvanismista; — tuskinpa iltamaa, jossa yleisön jännitys olisi pysynyt niin vireillä, lie ennen taikka myöhemmin Suomessa pidetty. Sittemmin pitivät perättäin esitelmiä F. Berndtson ja J. M. J. af Tengström, C. V. Törnegren ja C. A. Gottlund, A. A. Gyldén ja E. Grönblad, F. L. Schauman ja W. Lagus, E. af Brunér ja A. A. Laurell, V. Falck ja S. G. Elmgren, H. Kellgren, Z. Topelius ja vielä useat muut, kunnes harrastus vähitellen jäähtyi ja iltamat syksyllä 1850 lakkasivat.

* * * * *

Noina monissa suhteissa levottomina ja mieltä häiritsevinä 1840-luvun viime vuosina piti minun vihdoinkin suorittaa kandidaattitutkintoni. Kirjoitin siitä syystä pro exercitio (latinaksi), suoritin keskiaikaisen harjoitusväittelyn (latinaksi) — opettajana oli tuo luonteeltaan ja lahjoiltaan arvossa pidetty, mutta valitettavasti liian aikasin kuollut pedagogian dosentti C. A. Alcenius — kirjoitin pro gradun (latinaksi) ja taivalsin sitten, kevättalvella 1850, yhdessä molempain elossa olevain ystäväini kanssa vuodelta 1842, Gust. Frosteruksen ja Osc. Toppeliuksen, säädetyssä kolmen kuukauden ajassa läpi koko tuon pitkän suoritettavain tutkintoaineiden sarjan filosofisen tiedekunnan 12 professorin luona. Yleinen mielipide oli jo tuominnut kandidaattitutkinnon tässä vanhanaikaisessa muodossaan hyljättäväksi ja siitä syystä tutkijatkin sen yleensä varsin keveältä kannalta käsittivät.

Siten valmistuin ja olin mahdollinen nousemaan parnassolle saadakseni maisterin arvonimen. Promotsiooni oli pidettävä kesäk. 19 pnä, rehtori Rein promoottorina. Tuollainen juhlameno, niinkuin juhlatemput yleensäkään, ei minua juuri huvittanut. Mutta olivathan promotsioonit jonkinlaisia kansallisjuhlia, joiden asemasta ei ainakaan siihen aikaan ollut lupa muita pitää. Enkä tahtonut olla tovereini ja ystäväini seurassa iloitsematta. Pääni siis laakerilla seppelöittiin. Se minulle suotakoon: se on ainoa koristus ja arvonimi, jota koskaan olen tavotellut.

Promotsioonista alkoi tavallaan uusi ajanjakso elämässäni, ja siitä tahdon vielä kertoa, jos lukija haluaa minua seurata.