SISÄLLYS:

1. Taistelu uusien ja vanhojen olojen välillä. 2. Kateelliset naapurit. 3. Lauri Pietarinpoika. 4. Pettymys. 5. Vielä kerran kuningas Kristianista. 6. Svante Sture ja Lyypekki. 7. Kun ihminen on ottanut paholaisen veneeseensä. 8. Pimeyden voimat. 9. Aatami rakastuu. 10. Toinen morsian. 11. Ristiriitoja. 12. Dackesota. 13. Valkenee. 14. Myrskyn tauottua. 15. Aseihin, aseihin!

1.

TAISTELU UUSIEN JA VANHOJEN OLOJEN VÄLILLÄ.

Surkeasti olivat vanhan valtiohovimestari Ture Jönsinpojan toiveet pettäneet.

Hänellä oli kolme poikaa, mutta ainoastaan nuorin, tuomiorovasti Göran, kuului hänen puolueeseensa.

Molemmat vanhemmat, Juhana ja Lauri, olivat kuninkaan vilpittömiä ystäviä.

Ture herra oli sitä mieltä, että Kustaa oli saanut aikaan Juhanan ja Kristina Gyllenstjernan naimiskaupat ja samalla kumonnut kaikki hänen oivalliset suunnitelmansa.

Juhanan itsepintaisuuden hän kyllä tunsi ennestään, mutta ettei nyt Kristina rouva edes poikansa tähden…

Ture herra koetti kaikkia keinoja: hän vetosi järkeen, hän selitteli ja pyysi, mutta turhaan. Kristina sanoi, että hänen poikansa on liian helläluonteinen. Hänestä voi tulla hyvä perheenisä, mutta kuninkaaksi ei hän sovi, ja äiti on aina varoittanut ja tulee aina varoittamaan häntä kallistamasta korvaansa sellaisille puheille sekä kehoittamaan häntä pysymään kuninkaansa uskollisena alamaisena ja rakastavana ystävänä.

Tuollaista kunnianhimon puutetta ei Ture herra voinut käsittää. Hän oli ollut naimisissa Kustaa herran tädin, Anna Vaasan kanssa ja monta vuotta laamannina Länsigötlannissa ja siihen perusti hän vaatimuksensa. Kuinka mainiosti hän osaisikin johtaa nuorta Sturea; jos todellakin oli niin hullusti, että hän luuli olevansa kykenemätön hallitsemaan, niin ei hänen todellakaan tarvitsisi muuta kuin pidellä valtikkaa käsissään, sillä kyllä Ture herra pitäisi huolta hallinnosta.

Harvoin joutuu ihminen siihen pulaan, ettei toinen huoli korkeinta mahtia, ja sentähden Ture herra yhä pysyi toivossa. Jolleivät muut tahdo murtaa Kustaan valtaa, niin kyllä hän sen tekee; parempi käydä suoraan asiaan käsiksi kuin ruveta vehkeilemään lapsen selän takana, sillä silloin joutuu jonkillaiseen vastuunalaisuuteen.

Hänen täytyi nyt hankkia muita liittolaisia.

Miksi hänen vanha, kelpo ystävänsä Hans Brask oli lähtenyt pois! Olisipa hän nyt ollut taistelemassa hänen rinnallaan, yhdessä he olisivat repineet alas kaikki nuo uudet liisteröimiset ja asettaneet vanhat, pysyväiset tavat takaisin paikoilleen.

Eräänä päivänä, kun Ture herra juuri näitä ajatteli, ilmoitettiin hänelle, että huntuun verhottu nainen tahtoo häntä puhutella.

— Päästäkää hänet sisään.

Pitkä, komea nainen, astui huoneeseen.

— Olemmeko kahden? kysyi hän heti. Ture herra sulki kaikki ovet.

— Meitä ei kukaan häiritse. Nainen siirsi huntua syrjään.

Hän oli Pyhän Klaaran luostarin abbedissa, suuren Hans Braskin sisar.

— Jalo rouva! huudahti Ture herra.

Nainen heittäytyi tuolille istumaan ja purskahti itkuun. Ture herra otti nenäliinansa ja painoi sen silmilleen.

— Minä sain kirjeen, virkkoi nainen sitte murtuneella äänellä.

— Olivan luostaristako?

— Niin, hän on yhä siellä.

— Minulle hän ei ole kirjoittanut.

— Oi, hänen sielunsa on niin lamauksissa!

— Käsitän sen.

— Mutta hän ikävöi kotiin.

— Todellako?

— Olen monta kertaa pyytänyt häntä tulemaan.

— Hänen täytyy tulla!

— Hän ei voi.

— Onhan hänellä kuninkaan suojeluskirje.

— Sitä ei hän itse asiassa tarvitsisi. Sillä kerettiläiskuningas ei uskaltaisi häneen kajota, mutta Hans Brask ei saata nähdä kirkkoa ryöstettynä ja sen palvelijoita kodittomina; hän ei saata kuulla kuinka jumalatonta oppia saarnataan kirkoissa, kuinka papit rikkovat pyhän siveyslupauksensa ja menevät avioliittoon, kuinka paavin käskyjä ja kehoituksia poljetaan.

— Ajat ovat kamalat!

— Viimeiset päivät ovat käsissä!

— Voi Vesteråsin kauheaa resessiä!

— Minä kysyin häneltä, miten hän saattoi tehdä niin tavattomia myönnytyksiä.

— No, mitä hän sanoi?

— Minut valtasi ikäänkuin halpauksen tila, eikä minulla ollut ainoaakaan ystävää, joka olisi jakanut kanssani huolet.

— Pyydän anteeksi, minä sen kyllä tein; oikein osoittaakseni, miten minä heitä halveksin, annoin rummunlyöjän astua edelläni koko kadun mitan ja ilmoitin suoraan, että minusta vaan ei tehdä luterilaista eikä kerettiläistä.

— Varmaan hän oli liian lamautunut… ajatelkaa, että hänen oli täytynyt luopua Munkebodastaan.

— Se oli raakalaista menettelyä; minä kyllä rukoilin hänen puolestaan.

— Hän pyysi minua viemään teille kiitoksensa.

— Olisin tahtonut tehdä paljon enemmän.

— Tiedän sen, siksi tulinkin luoksenne.

— Onko teillä joku ehdotus?

— Tarjoan teille liittolaisia.

— Piispa Maunu Haraldinpoika Skarasta on ystäväni, kuiskasi Ture Jönsinpoika.

— Häntä seuraa moni muu.

— Sitte Thord Bonde ja Aksel Posse.

— Entä Måns Bryntenpoika?

— Valtiomarskiko?

— Niin juuri.

— Kuninkaan hyvä ystäväkö?

— Oli sitä.

— No mutta kuinka?

— Mustasukkaisuus muutti välin.

— Kummaltako puolen?

— Måns Bryntenpojan puolelta.

— Olisiko kuningas ensi kerran…

— Hän antoi tai otti suudelman, se on tunnettu asia.

— Kenelle, keneltä?

— Tuolta karanneelta luostarineitsyeeltä.

— Häpeällistä!

— Häneltä saattaa odottaa mitä tahansa.

— Mutta entä niinkutsuttu mies…?

— Seisoi tyynenä vieressä ja katseli.

— Entä Måns Bryntenpoika?

— Hänkin sai seisoa katselemassa, mutta ei siinä kyllä.

— No mitä sitte?

— Neitiä kiellettiin tulemasta Tukholmaan.

— Måns herran tähdenkö?

— Sekä hänen että muiden tähden.

— Vai niin, herra Kustaa Eerikinpojan tähden! Ja Ture Jönsinpoika hieroskeli tyytyväisenä käsiään.

— Eikä siinäkään kyllä.

— No mitä vielä?

— Kun oltiin matkalla eteläänpäin, kysyi Måns, miksi neidin piti jäädä sinne.

— No, mitä Kustaa Eerikinpoika vastasi?

— Sinun tähtesi ja sentähden, ettei minun arvoni sinun kauttasi tulisi loukatuksi.

— Asiahan on päivänselvä.

— Mikä estää miestä muutaman kuukauden kuluttua tuomasta häntä tänne.

— Tietysti ei mikään.

— Måns Bryntenpoika joutui mitä hulluimman mustasukkaisuuden valtaan.

— Se valitettavasti ei ole kestävää laatua.

— Näyttääpä tällä kertaa miltei olevan, sillä hän on jo kerran käynyt siellä pohjoisessa.

— Todellako! huudahti Ture herra.

— Mutta sillä kertaa ei mies ollutkaan niin taipuisa ja Måns sai palata näkemättä kaunotarta.

— Hän mahtaa olla hurmaava.

— Mutta nyt teidän pitää hankkia nainen, joka, jos suinkin, on vielä hurmaavampi.

— Pitääkö minun?

— Kyllä, joku joka kuuluu meidän puolueeseemme.

— Miksi?

— Kuninkaan ja hänen välinsä ei vielä ole rikottu. Sen täytyy tapahtua tytön kautta.

— En todellakaan tiedä.

— Eikö täällä nyt löydy yhtään nuorta, kaunista neitoa?

— On montakin, mutta ei sellaista, joka ottaisi opetusta meiltä ja rupeaisi meidän kätyriksemme.

— Sellainen täytyy löytyä! huudahti abbedissa pontevasti.

— Te voitte hänet löytää, jalo rouva.

— Minä?

— Niin, muut eivät siihen kykene.

— Mistä minä sitte hänet otan?

— Teidän viisas päänne kyllä keksii keinon.

— Hänen täytyy vihata kerettiläiskuningasta, kerettiläiskuninkaan lankeemus on hänen menestyksensä ehto!

— Måns Bryntenpoika on hyvää sukua ja saattaa vaatia ylhäisen morsiamen.

Rouva abbedissalle näkyi käyvän työlääksi lausua sanottavansa.

Herra Ture sen kyllä näki, mutta hän ei varmaan tietänyt, arvasiko hän oikein… Hänen täytyi varovasti tiedustella.

— Tietysti, sanoi hän painolla. Abbedissa vilkaisi häneen.

— Ymmärrättekö minut? kysyi hän ikäänkuin vaanien.

— Luulen ymmärtäväni, vastasi Ture herra syvästi huoaten.

— Maailma on niin paha, sanoi abbedissa, — että uskollisen kristityn täytyy riistää sydän rinnastaan ja heittää se susien syötäväksi.

— Se on totta.

— Måns Bryntenpoika on, likinnä teitä, rikkain ja mahtavin herra koko Itägötlannissa, mutta sen ohessa on hän kuninkaan ystävä ja se joka ryöstää häneltä tämän ystävän, tekee Jumalalle otollisen teon.

— Samaa mieltä olen minä.

— Minä olen siis tullut siihen johtopäätökseen, että se on velvollisuuteni.

— Pyhä velvollisuus, hurskas sisareni.

— Sattumalta, voinpa melkein sanoa kuin ihmeen kautta, tunnen minä nuoren tytön…

— Onko hän kaunis? kysyi Ture herra, maiskuttaen suutaan.

— "Kuin synti" olin melkein sanomaisillani.

— Todellako! ja Ture herran silmät loistivat.

— Hyvin nuori.

— Onko viisas?

— Viisas, viekas!

— Onko suurtakin sukua?

— On isän puolelta.

— Entä äiti?

— Kuollut.

— Sitä parempi.

— Hän on monta vuotta…

— Ollut luostarissa… sen arvasin.

— Isän hartaasta pyynnöstä…

— Saako isä tietää…

— Hän luulee, että olen päästänyt pois tytön.

— Mutta jos hän sattumalta saisi…

— Olkaa huoleti, hän ei koskaan ole häntä nähnyt.

— Sitä parempi.

— Nyt on kysymys siitä, mihin tyttö on sijoitettava?

— Ja millä nimellä?

— Jonkinlaisena kasvattajattarena, olen ajatellut.

— Eli ehkä seuranaisena?

— Se sopisi ehkä paremmin.

— Niilo Olavinpoika Vinge on herra Månsin likeisin naapuri… hänen vaimonsa on kivuloinen…

— Eikö hänen ja herra Månsin väli ole…

— Niinhän sitä sanotaan. Niilo Olavinpoika on mustasukkainen ja tahtoisi mielellään taloon seuranaisen, joka vetäisi huomiota puoleensa.

— Tahdotteko te ottaa pitääksenne huolta tytöstä?

— Mielelläni!

— Kuinka pian?

— Onko hän sitte jo valmis?

— On ollut jo kauvan.

— Vai niin… hän tietää siis jo…!

— Ei vielä tiedä mitään. Ainoastaan se puuttuu!

— Entä mikä hänen nimensä on?

— Rosanna.

— Ihmeellinen nimi.

— Se on hänen luostarinimensä, muuta hänellä ei ole.

— Sangen omituista. Niin, kyllä minä olen valmis milloin tahansa.

— Ensin teidän täytyy kuulostella, tahtooko Niilo Olavinpojan emäntä ottaa vastaan hänet.

— Kyllä, jos mies vain tahtoo!… Mutta voinhan minä kaikissa tapauksissa huomispäivänä käydä siellä. Saanhan siis sanoa, että te, mikäli mahdollista, autatte meitä?

— Kiihkeämmin kuin kukaan teistä olen minä toimiva, sillä kun te laimenette, niin minä yhä pysyn pystyssä.

— Me voitamme, siitä olen varma.

— Silloin veljeni, piispa, palaa, virkkoi abbedissa pontevasti, — ja kirkko pääsee entiseen mahtavuuteensa.

— Amen, hurskas sisar.

He erosivat kumpikin haaralleen, toimiakseen saman päämäärän hyväksi ja se päämäärä oli Kustaan karkoittaminen.

Ture herra läksi seuraavana päivänä Länsigötlantiin neuvottelemaan ystäviensä kanssa.

Ensinnä kävi hän tervehtimässä Niilo Klaunpoikaa. Se oli vanha, katolismielinen herra, joka aina kokosi ympärilleen pappeja, mutta hänellä oli tytär, jonka sanottiin taivuttavan tahtonsa alle jokaisen, joka vaan joutui hänen likeisyyteensä.

Hän oli hyvän ja lujaluontoisen näköinen nainen, noin 40 vuoden iässä. Kosijoita hänellä oli ollut yllin kyllin, mutta hän vastasi heille, että talo tarvitsee isännän ja koskei isä jaksa pitää isännän virkaa, niin hänen täytyy olla siinä, sillä pappien käsiin ei talo saa joutua niin kauvan kuin hän elää.

Kerrottiin että Ture Jönsinpoikakin oli aikonut kosia häntä, mutta hän oli liian alhaista sukuperää, jotapaitsi ei neiti ehkä olisi huolinut hänestä. Mutta aina kun Ture Jönsinpoika matkusti maatiloilleen, kävi hän hänen isäänsä tervehtimässä.

Tällä kertaa tapasi hän siellä koolla tavallista suuremman pappisseuran.

Adela neiti asteli heidän joukossaan täyttämässä heidän maljojaan, mutta hän oli suuttuneen näköinen.

Ture herralle soi hän vain niukan tervehdyksen ja virkkoi:

— Tänne te sovitte!

Puheltiin juuri siitä, että paljon kansaa oli kuollut nälkään Roslagenissa ja saaristossa.

— Sitähän pettukuningas tahtoo! huusi muuan papeista.

— Odottakaa, odottakaa, saatte vielä nähdä pahempiakin! huusi toinen.

— Jota enemmän kerettiläisyys pääsee voimaan, sitä suuremmaksi käy hätä, huusi kolmas.

— Minä olen kuullut, puuttui Adela neiti puheeseen, — että kuningas Liivinmaalta ja muista maista olisi ostanut tuhansia lasteja viljaa, jota on jaettu kihlakuntiin ja pitäjiin pitkin koko maata.

— Sen hän teki ansaitakseen!

— Ja kuitenkin myydään vilja markasta tynnöriltä, jotta, ei kukaan pääsisi pettämään köyhiä ja korottamaan hintaa. Enpä luule, että te, arvoisa isä, menettelisitte sillä lailla.

— Minä olen samaa mieltä kuin neiti Adela, vastasi herra Ture, — en luule, että hän sen tekee ansaitakseen, vaan päästäkseen yhteisen kansan suosioon, joka ei vielä pidä hänestä.

— Hän on jumalanpilkkaaja, pakana! huudahti herra Niilo Klaunpoika kiivaasti.

— Isä kulta, nyt te puhutte mitä olette kuullut munkkien puhuvan.

— Ja he puhuvat kokemuksesta, vastasi siihen luostarinjohtaja; — niin armottomasti ei kristitty menettele.

— Niin, niin, pahoin ovat asiat, sanoi Ture herra, — mutta toivokaamme että kaikki kääntyy parempaan päin.

— Minä puolestani luulen, että kuningas tarkoittaa hyvää, lausui Adela, — mutta pahinta on, että häneltä puuttuu ymmärtäväisiä ystäviä, jotka tahtoisivat käsittää hänen menettelynsä hyväksi.

— Kuka tässä rupeaa olemaan sellaisen miehen ystävä?

— Omat poikanne, herra Ture.

— Olette oikeassa, heillä on vähemmin järkeä kuin saattaisi odottaa.

— Mitä te siitä sanotte, Ture herra, virkkoi Niilo Klaunpoika, — että kuningas on lausunut olevansa teihin tyytymätön Länsigötlannin laamannina?

— Minkätähden? kiivastui Ture ja lensi tulipunaiseksi.

— Hän väittää, että palvelukset, jotka te olette tehnyt kruunulle ovat pienet verraten niihin suuriin läänityksiin, maaosuuksiin ja taloihin, jotka te saitte ja jotka otettiin luostareilta.

— Mitä palveluksia hän sitte vaatii minulta? En ikipäivinä tule häntä palvelemaan.

— Hän mahtaa sen tietää, huomautti muuan arvoisa kappalainen, laskien tyhjentyneen viinikannun käsistään, — koska hän väittää, ettei perintö ole laillisesti saatu, vaan Ruotsin lain mukaan palaava takaisin.

— Älköön hän ruvetko! ja ärsytetyn kalkkunan lailla hyppäsi Ture herra edestakaisin pitkin lattiaa, vihan vimmassa sättien kuningasta.

— Niin, huonolla kannalla ovat asiat maassamme, valitti luostarinjohtaja, — mutta me elämme kaikki siinä toivossa, että te, herra Ture Jönsinpoika, joka olette maan mahtavin ja rikkain mies, pelastatte meidät siitä kovasta sorrosta, jonka ikeen alla huokaamme.

Nuo lempeät sanat vaikuttivat herra Tureen kuin elohopeasirpaleet, ne saivat hänet ihastuksesta vapisemaan, mutta sitte ne sulivat yhteen ja niistä syntyi mitä naurettavin itserakkaus, itserakkaus jonka vertaista tuskin lienee historiassa.

Ture herra lupasi voimiensa mukaan koettaa täyttää ystäviensä toiveet ja vahvistaa heidän luottamustansa häneen; sentähden hän juuri on matkalla ystävien ja sukulaisten luo; mitä taas siihen tulee, mistä juuri puhuttiin, niinhän toivoo, että huhu on perätön, sillä muuten Kustaa Eerikinpoika katkerasti saa katua tekojaan.

Ja niin hän läksi matkaan, mutta kauvan väikkyi hänen silmissään ivallinen hymy, joka oli ollut Adelan huulilla, kun hän, ojentaen kätensä hyvästiksi, oli sanonut: "onnea matkalle!"

Hän kulki talosta taloon ja kaikesta päättäen täytyi kapinan menestyä erinomaisesti, sillä kaikkialla vallitsi tyytymättömyys kuninkaaseen.

Kronikka sanoo, että vaikka hän koetti työskennellä niin, että kansa ymmärtäisi hänen tarkoittavan hyvää, niin ei mikään auttanut, ja aina katseltiin kuningasta karsain silmin.

Nyt saapui Ture herra Niilo Olavinpojan luo.

Siellä kerrottiin, että muutamat nunnat ja munkit, jätettyään Vadstenan luostarin, olivat menneet naimisiin ja perustaneet koulun.

Talon emäntä oli vimmoissaan. Hän sanoi, ettei hän tahdo hengittää samaa ilmaa kuin nuo kadotuksen lapset ja että hän varmaan tietää, ettei niin jumalattomia vanhempia löydy, että he tahtoisivat panna lapsensa heidän kouluunsa. Epäilemättä heidän sentähden täytyy kuolla nälkään, Jumalan kiitos!

Niilo herra tuuppasi Ture herraa kylkeen ja kysyi, eikö hänen emäntänsä ole erinomainen olento.

Mutta kun sitte puhe kääntyi Måns Bryntenpoikaan, niin rypisteli Niilo herra kulmakarvojaan ja arveli, että lienee parasta puuhata ilman häntä, sillä karkulaisiin ei ole luottamista.

Mutta silloin rupesi Ture herra kertomaan, että Tysten kaunis emäntä oli tehnyt kuninkaan ja Måns herran mustasukkaisiksi toisilleen.

Jo menivät Agneta rouvan korvat pystyyn.

— Pitikö hän enemmän Måns herrasta? kysyi hän. Sitä ei Ture herra varmaan tietänyt, luultavasti hän jakeli suosionosoituksiaan molemmille, tai oikeammin sanoen kaikille kolmelle. "Kai sentään miehenkin piti saada osansa", nauroi Ture tyytyväisenä.

Agneta rouva itki maailman pahuutta.

Niilo herra raappi korvansa taustaa.

— Eninten minua hämmästyttää, sanoi hän, — että kuningas, josta ei koskaan ole kuultu…

— Hän kuuluu olevan hurmaava, sanoi Ture herra.

— Karannut nunna! huokasi Agneta rouva.

— Måns Bryntenpojan suosiota ei kukaan vielä lie hyljännyt, sanoi Niilo herra matalalla äänellä.

— Mutta hän ei koskaan ole unohtanut, että kunniallisille rouville tulee osoittaa kunnioitusta, vastasi Agneta rouva hiukan punastuen. — Eihän kukaan voi kieltää häntä ihailemasta kauneutta, vai kuinka, herra Ture?

Hän ojensi Turelle kätensä, jota tämä tulisesti suuteli; Agneta rouva oli kaunis nainen, Ture ei ollenkaan ihmetellyt Måns Bryntenpojan käytöstä.

— Mutta jos hankkisimme tänne toisen! Tämä lause vaati likempää selitystä.

Ja Ture herra kertoi, että löytyi nuori tyttö, joka oli saanut kasvatuksensa Pyhän Klaaran luostarissa, joka oli oikein ensi luokan kaunotar ja joka vihasi kerettiläiskuningasta.

— Ettehän vaan tarkoittane, että meidän pitäisi ottaa hänet taloomme! huudahti Agneta rouva.

— Miksei? sanoi herra Niilo.

— Ei ikinä, ei ikinä! vastusteli rouva loukkaantuneena.

— Arvelin vaan, että herra Måns silloin usein tulisi käyneeksi täällä… käyhän hän muutenkin…

— Ei, sanoi Agneta rouva ilkkuen, — hän tietää ettei herrani pidä siitä.

— Hm, minä myönnän… mutta jos meillä nyt on tällainen syy, että mahdollisesti voimme voittaa hänet puolellemme, niin ovat kaikki epäilykset poistettavat.

— Ja minunko pitäisi katsella… ei ikinä, ei ikinä!

— Niinkuin tahdotte; minun täytyy sitte kääntyä toisaalle, sillä Måns Bryntenpoika on voitettava.

— Tämä on inhoittavaa peliä!

— Sitä en myönnä. Tuo nuori tyttö ei tiedä mistään, mutta hänen luja uskonsa pyhään kirkkoomme ja hänen tavaton kauneutensa voittaa ja lumoo urhean ritarin ja silloin hän on valmis taistelemaan hänen uskonsa puolesta ja voittamaan.

— Entä sitte?

— Sitte ei mitään muuta. Tyttö on täyttänyt tehtävänsä ja palaa luostariin, jossa hänet vihitään nunnaksi. Hurskaat ystävättäret saavat lohduttaa häntä.

— Minun puolestani hän mielellään saisi naida hänet, sanoi Niilo herra.

— Sellainen epäsäätyinen avioliitto!

— Tyttö taitaa olla määrätty luostariin… Ehkäpä Thord Bonde ottaa vastaan hänet… niin saa talon nuori tytär kilpailla Rosannan kanssa ritarin suosiosta.

— Olettepa te varma Måns Bryntenpojasta.

— Minulla on syytä varmuuteeni.

— Mitä syytä?

— Hän kärsii ylenkatsotun rakkauden tuskia ja oleskelee paraikaa maatilallaan.

— Onko hänen ja kuninkaan väli rikkoutunut?

— Ei vielä, he ovat siinä taitteessa.

— Minä en kai saa rauhaa teiltä, jollen suostu, sanoi Agneta rouva, hymyillen lempeintä hymyään, — mutta millä perustuksella hän oikeastaan voi tulla tänne?

— Eiköhän olisi paras seuranaisena?

— Todellakin, niin voin pitää heitä silmällä; Måns herra ei ole ujo.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi hänen herransa epäilevin katsein.

— Me naiset näemme aina sellaiset asiat!… No, herra Ture, koska holhokkinne tulee meille?

— Koska vaan sallitte.

— No pitäkää sitte huolta, että se tapahtuu niin pian kuin suinkin, ennenkuin muut ehtivät toimia ennen meitä.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Että herra Niilo Olavinpojan jo tänä päivänä täytyy lähteä Måns herran luo viemään minulta ne terveiset, että hänen pitää käydä meitä tervehtimässä.

— Mistä syystä?

— Sen ilmoitan hänelle itse.

— Mutta minä en vielä koskaan… sitäpaitsihan meidän pitää odottaa tytön tuloa.

— Nyt näette, herra Ture, ettei hän tahdo.

— Tietysti tahdon, mutta eihän tässä nyt niin kiirettä ole.

— Onpa kyllä! Sillä nyt juuri painaa häntä suru — Agneta rouvan ääni oli ylenkatseellinen, — ja se, joka ensinnä ojentaa hänelle lohduttavan käden, on hänen silmissään enkeli.

— Ethän toki tarkoittane, että minun…

— En, minä itse tulen hänen silmissään siksi, virkkoi rouva nauraen; — kun minä suostun ottamaan osaa vehkeisiinne, niin tahdon toimia niinkuin hyväksi näen.

— Nyt on menestyksemme varma! huudahti Ture innokkaasti; — jollen pelkäisi epäluulon syntymistä, niin totisesti lähtisin itse herra Månsin luo.

— Kyllä minä lähden, mutta en ymmärrä, että tässä mitään kiirettä on, sanoi Niilo herra.

Mutta hyvästi jättäessä puhui hän Turelle:

— Lähettäkää hänet taivaan nimessä tänne niin pian kuin suinkin!

— Voitte luottaa minuun! huusi herra Ture, mutta lisäsi nauraen itsekseen: — onpa se Måns Bryntenpoika onnen suosikki!

Muuan vierailu oli häneltä vielä tekemättä.

Bron kirkkoherra Jaakko Ulner, joka asui likellä Tivedeniä, oli kiihkeä katolismielinen ja työskenteli voimiensa takaa Kustaa Eerikinpoikaa vastaan.

Ture herra ja tämä pappi olivat mitä parhaimmat ystävät ja aina kun Ture tuli Länsigötlanniin, niin kävi hän tervehtimässä pappia.

Tällä kertaa tapasi hän hänet arkihuoneessa tutkimassa nuoria pappiskokelaita.

Hänen kädessään oli rusikkasauva, ja se joka antoi epätyydyttävän vastauksen, sai siitä iskun kädellensä, olkapäähänsä tai päähänsä, aina erehdyksen suuruuden mukaan.

Ture herran astuessa sisään saivat kaikki lupaa, yksi lähetettiin ruokkimaan kanoja, toinen katsomaan, olivatko vasikat hypänneet aidan yli, kolmas kantamaan vettä lehmille, ja vasta jaeltuaan nämä käskyt, sai pappi aikaa ryhtyä seurustelemaan korkean vieraansa kanssa.

— Suvaitseeko teidän armonne astua tänne huoneeseen? virkkoi pappi ja avasi oven sanktuarioonsa, pieneen kamariin, jossa oli uuni, kirjoituspöytä, sänky, tuoli ja korkea vaatekaappi. Ei ollut niinkään helppoa pujahdella pieneen suojaan kaikkien noiden suurten huonekalujen lomitse, mutta pappi veti esiin mukavan nojatuolin ja käski arvoisaa patroonaansa istumaan; sitte hän katosi hetkeksi, pian palatakseen kädessä kaksi vaahtoavaa olutkannua, jotka hän asetti pöydälle. Itse hän istuutui sängynlaidalle ja hänen rinnastaan pääsi syvä, valittava huokaus.

— Mitä kuuluu, mestari Jaakko?

— Huonosti ovat asiat ja väitetään, että ne vaan pahenevat.

— Kyllä, jos kuninkaan hallitusta jatkuu.

— Yksin teidän armonne voi sen ehkäistä. Se olisi suurtöistä suurin.

Hänen imartelevat sanansa vaikuttivat Ture herraan kuin vesipisara kuivaan kieleen. Mutta hän tarvitsi vettä kokonaiseen myllyyn, jolla hän aikoi jauhaa murskaksi kerettiläiskuninkaan ja sentähden hän säälivällä äänellä virkkoi:

— Kovat ajat ovat käsissä, mestari Jaakko.

— Ja päivä päivältä ne pahenevat; kansa ei enään tiedä, ketä sen tulee kuulla.

— Pappejaan tietysti.

— Niin se tekeekin ja pyhä Neitsyt tietää, että me uskollisina kirkkomme velvollisuuksille mahtavasti saarnaamme uutta oppia, ruotsalaista veisuuta ja kaikkia noita muita uusia hullutuksia vastaan.

— Aivan oikein!

— Mutta löytyy sellaisiakin, jotka vastustavat meitä ja mieluummin seuraavat kuninkaan käskyjä.

— Eikö niitä sitte saata rangaista?

— Mikäli suinkin voi, heidän tietämättään mistä salama tulee… ja pappi hymyili ilkeää hymyä.

— En oikein ymmärrä…

— Kas, teidän armonne, meidän aikoinamme käy aivan niinkuin ennen syntiinlankeemusta: nainen viettelee miehen. Silloin viekotteli käärme hänet, nyt…

— Ymmärrän, ymmärrän, keskeytti hänet Ture herra, — te tarkoitatte, että naista voi johtaa sekä hyvään että pahaan.

— Niin juuri. Nykyään ajavat nuoret naiset miesten päähän, että kuningas tarkoittaa maan onnettomuutta, ettei häneen saata luottaa, ja se vaikuttaa. Vanhat naiset taas puolustavat pappejaan siihen määrään että he mieluummin kuolisivat nälkään kuin antaisivat pappiensa elää puutteessa.

— Tuo tietää hyvää, mestari Jaakko.

— Vaara ei uhkaakkaan siltä taholta, vaan… Eikö teidän armonne suvaitse maistaa olutta?

Ture herra joi, ummisteli silmiään ja joi uudestaan.

— Mainiota olutta! Onko se kotona tehtyä?

— Kyllä se on täällä tehtyä, mutta itse nimismiehen muori onkin sen panija. Hänen sisarensa on kipeänä.

— Se teidän naisenneko?

— Niin, teidän armonne, vastasi pappi, syvästi huoaten. — Onko teillä montakin lasta, mestari Jaakko?

— Kahdeksan niitä oli… mutta nyt niitä on yhdeksän.

— Mitä te arvelette siitä kuninkaan määräyksestä, että aviottomien lasten tulee periä niinkuin…?

— Sitä pitää vastustaa, teidän armonne.

— Tietysti. Mutta minua kummastuttaa, että te, jolla itsellänne on niin monta…

— Juuri sentähden. Mikä niille riittäisi? Nyt pitävät pitäjän mahtavimmat heistä huolta.

— Eivätkö he muuten tekisi sitä?

— Ei, he saisivat itse elättää itsensä. Nyt tulee pojista tavallisesti pappeja ja tytöt menevät naimisiin tai joutuvat luostareihin.

— Vai niin, no sitte minä ymmärrän.

— Meidän omaisuutemme lankeaa luostarille, joka siitä hiukkasen rikastuu, ja siten se hyvä työ, jonka teimme toisille, tulee omaksi hyödyksemme.

— Erittäin hyvä asia; mutta te olitte juuri sanomaisillanne jotakin, kun keskeytin teidät.

— En muista; ehkä aioin kertoa mestari Laurista tai Nydalan luostarista.

— Kertokaa kummastakin.

— Ehkä ensin saan täyttää kannun.

— Tehkää se.

Ja mestari Jaakko läksi, pian palatakseen takaisin. Sillaikaa nautti ritari ajatellessaan mitä halpamaisia asioita hän pian saisi kuulla Kustaa Eerikinpojasta.

Pappi palasi ja istuutui sohvaan.

— Teidän armonne ei taida tietää, että tukholmalaisella Olavi Pietarinpojalla on veli?

— Olen kuullut hänestä puhuttavan.

— Tuo toinen on kiivasluontoinen ja äkkipikainen, mutta tämä on tyyni ja tarkka kaikissa toimissaan; hän ei koskaan kiivastu eikä ennen aikaa ilmaise ajatuksiaan.

— Vaarallinen mies!

— Hyvin vaarallinen, teidän armonne. Hiljan pidettiin Jönköpingissä kokous ja muuan mies meikäläisistä kuvaili silloin kansalle, miten paljon turmiota uusi oppi tuottaa. Talonpojat kuuntelivat ja sanat näyttivät heitä vakuuttavan, mutta silloin tuo Lauri sattumalta astuu pitäjäntupaan ja kuulee kaikki.

— No, mitä hän sitte saattoi tehdä?

— Saatana valtasi hänet ja hämmästyttävällä viekkaudella ja kavaluudella kumosi hän kaikki papin puheet ja puhdisti kuninkaan lumivalkeaksi.

— Kai he häntä vastustivat?

— Tietysti, mutta paha kyllä kiivastuivat meikäläiset, jotavastoin hän pysyi aivan tyynenä; seurauksena oli, että hän sai kansan puolelleen ja silloin rupesi hän juttelemaan heille, että kuningas ainoastaan tarkoittaa heidän parastaan ja ettei heidän pidä antautua hänen vihollistensa vaikutuksen alaisiksi.

— Mutta minä en käsitä… papit…

— He karkasivat tiehensä ja sanoivat, että Lauri on pahan hengen vallassa, muutamat tosin seurasivat heitä, mutta useimmat jäivät kuuntelemaan ja ovat nyt kuninkaan ja Laurin kiihkeimpiä ystäviä.

— Mutta mitä hän sitte saattoi sanoa heille?

— Että kansat ovat lapsia, joiden täytyy muuttaa tapoja aina sen mukaan kuin vanhenevat; on vanhoja totuttuja tapoja, jotka ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni heihin, mutta jotka estävät heitä tulemasta vapaiksi, ajatteleviksi ihmisiksi; ne tahtoo kuningas kitkeä pois aivan niinkuin rikkaruohot kitketään puutarhasta, jotta hyvät yrtit vapaasti saisivat kasvaa. Mutta niitä ei yhdellä kertaa saa pois, vaan ne pääsevät mätänemään ja hajuamaan, ja se haju se juuri nyt pistää kaikkien nenään ja levittää levottomuutta ja harmia pitkin maata.

— Sitä eivät he kai ymmärtäneet.

— Ikävä kyllä he sen ymmärsivät aivan hyvin.

— Se mies täytyy toimittaa pois!

— Kerrotaan kuninkaan suuresti suosivan häntä.

— Kai hänet nyt jostakin saa kiinni.

— Minulla on tuuma.

— No, antakaappa kuulla!

— Täytyy saada aikaan kiivas sanasota, ja sitte kun mielet ovat kuohuksissa…

— Tappelu!… Minä ymmärrän, minä ymmärrän!

— Niin kävi Nydalan voudin.

— Tapettiinko hänet?

— Siitä minun juuri piti kertoa.

— Tapahtuiko se hiljan?

— Viikko sitte.

— Mitähän kuningas sanoo?

— Saamme kuulla.

— Voitteko te pitää puolianne?

— Voimme. Eiväthän kuolleet puhu.

— Aiotteko saada aikaan useita tuollaisia kepposia?

— Jumalan avulla teemme lopun kaikista vastustajistamme, teidän armonne. Taivas huutaa kostoa siitä, että maalliset herrat määräävät miten kirkkojen ja luostarien omaisuus on käytettävä, päättävät miten paljon saadaan ottaa niiden tarpeisiin ja antavat loput kruunulle.

— Rangaistus tulee! huusi Ture Jönsinpoika ja tyhjensi kannunsa, — luottakaa siihen, että kosto tulee!

— Minä kyllä koetan voimieni mukaan vaikuttaa rahvaaseen.

— Niin, ymmärrättehän te, mestari Jaakko, että olisi hyvä saada se aisoihin.

— Se onkin minun tarkoitukseni ja sentähden emme me papit laisinkaan vastusta, kun smålantilaiset ja länsigötit täällä panevat toimeen pieniä kahakoita.

— Niin juuri, me tulemme sitte perässä ja palautamme järjestyksen, puuttui Ture herra puheeseen.

Samassa huomasivat he, että pihaan oli saapunut joukko talonpoikia, jotka nähtävästi odottivat ensi tilaisuutta päästäkseen kirkkoherran puheille. Sen saattoi huomata heidän levottomista katseistaan ja liikkeistään.

— Puhutelkaa heitä tuolla ulkona, sanoi Ture herra papille, — ja minä tulen mukaan.

He läksivät molemmat pihaan, mutta talonpojat joutuivat hämilleen nähdessään herra Turen.

Mestari Jaakko alentui kattelemaan jokaista erikseen.

— Tervetuloa, rakkaat pitäjäläiset, sanoi hän, — vaikka tosin näen, ettette kaikki kuulu seurakuntalaisiini.

— Kyllä se nyt on sillä lailla, virkkoi pieni, siististi puettu talonpoika ja viittasi pariin pitkään toveriinsa, — että tuo tuossa on vävypoikani ja tuo toinen vävypoikani sisarenpoika.

— Tervetuloa, tervetuloa! vastasi pappi, toistamiseen paiskaten kättä. — Voinko jollakin lailla auttaa teitä?

— Olisimme tässä tahtoneet vähän neuvotella pappimme kanssa, mutta eihän nyt taida sopia.

Mestari Jaakko ja Ture herra katsahtivat toisiinsa ja edellinen lausui:

— Länsigötien laamanni on niin nöyrä herra, että hän mielellään kuulee asianne ja auttaa, jos suinkin voi. Tulkaa nyt vaan arkihuoneeseen ja ottakaa tuoppi olutta.

Ensin talonpojat hiukan kursailivat, mutta sitte he seurasivat kutsua ja istuutuivat penkille pöydän ääreen.

Ture herra puhutteli muutamia heistä sangen armollisesti, mutta kun mestari Jaakko sitte veti esiin suuren nojatuolin ja pyysi häntä istumaan, niin hän mielihyvällä heittäysi siihen ja seurasi keskustelua ainoastaan kuulijana.

Likainen piika kantoi sisään oluen, asettaen kunkin miehen eteen tuopin. Hänen mentyään joi pappi talonpoikien kanssa ja virkkoi sitte:

— Jos nyt sitte ryhtyisimme asiaan.

— Asia on sellainen, virkkoi muuan miehistä, — että tuo Lauri Laurinpoika on tuottanut meille paljon päänvaivaa.

— Koska hän kerran kuuluu seurakuntalaisiini, niin minun kai pitää parantaa vaivanne, vastasi mestari Jaakko.

— Se on sillä lailla, sanoi talonpoika, — että kyllä me pitäjäläiset olemme tyytyväiset kuninkaaseemme, mutta tuo Lauri Laurinpoika haukkuu häntä ja sanoo, että te, mestari, oikein voitte selittää meille kummoinen hän on.

— Voitteko te kieltää, että hän ahdistaa kristinoppia ja tahtoo poistaa sen?

— Meillä on nyt niin hyvä pappi, jonka kuningas itse on asettanut virkaan, ja hän saarnaa niin, että sydän rinnassa hyppii, vieläpä ruotsin kielellä.

— Ettekö tiedä, että se on paavia vastaan?

— Mutta Jumalaa vastaan ei se totta maar olekkaan.

— Ettekö tiedä, että pyhä isä on Jumalan sijainen maan päällä?

— Niinhän sitä sanotaan, mutta hän, totta maar, ei taida tietää, mitenkä täällä talonpoika elää.

— Olkoon sen asian kuinka tahansa, puuttui puhumaan toinen miehistä, — mutta me tahtoisimme tietää, minkätähden täällä liikkuu niin pahoja huhuja kuninkaasta. Onhan hän vapauttanut meidät tanskalaisten ikeestä ja omin korvin olen kuullut, miten lempeästi hän puhuu.

— Niillä puheilla hän teidät kietoo pauloihinsa, mutta ajatelkaa, miten suuria veroja hän teiltä vaatii.

— Minä kuulin hänen sanoneen, että se tapahtuu valtakunnan neuvoston suostumuksella.

— Mutta hän ei sanonut, miten hän sai valtakunnan neuvokset suostumaan. Hän lausui heille niin kovia sanoja, että heidän henkensä uhalla täytyi suostua.

— Mahtaako tuo olla totta?

— Kun hän puhuu teille lempeitä sanoja, niin hän vaan sivaltaa teitä jäniksenkäpälällä, sitte voidakseen houkutella teidät sellaisiin tekoihin kuin Vesteråsissa, jossa hän lempeällä äänellään ilmoitti, ettei hän enään tahdo olla kuninkaana, sillä hallitus käy hänelle liian raskaaksi; silloin ei kukaan muu kuin hänen isänsä sisaren mies, länsigöötien laamanni, siunattu herra Ture Jönsinpoika uskaltanut vastustaa häntä, ja hän sitte pani rummunlyöjän kulkemaan edellänsä, jotta kaikki ymmärtäisivät, että tässä on mies, joka tahtoo ja voi auttaa. Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa hänelle totuutta, ja kaikki he nöyrtyivät ja pyysivät häntä pysymään Ruotsin kuninkaana.

— Me olimme ikäänkuin noidutut, virkkoi pieni talonpoika.

— No sitä en juuri tiedä, huomautti pitkä mies.

— Muistatteko kuinka sitte kävi, kun hän taas oli päässyt varmalle pohjalle, kuinka hän kohteli piispoja ja valtakunnan herroja, kuinka hän määräsi veroja ja koko valtakuntaa vahingoittavia maksoja, eikä säästänyt nuhteita eikä kovia sanoja, koska jo oli varma ettei kukaan uskalla hiiskahtaa.

Talonpojat joutuivat kahdenvaiheille. Vihdoin puhui muuan miehistä:

— Me tiedämme miten taa taalaisten kävi ja koska sekä he että muut maakunnat nyt pysyvät paikoillaan, niin tyytymättömyys pian lakkaa.

— Mutta minä sanon teille, että se on pelkoa ja ulkokultaisuutta. He odottavat, että muut alkaisivat leikin.

— Se ei ole niinkään helppo asia.

— Olette oikeassa, — sanoi herra Jaakko, — se ei ole helppo asia, varsinkin kun ei ole ketään, joka asettuisi johtajaksi, mutta minä kehoitan teitä innokkaasti seisomaan vääriä toimenpiteitä vastaan, sillä siihen te pystytte. Pitäkää te puolianne niinkuin Kyösti herra pitää puoliaan; silloin hän huomaa, että olette vapaita miehiä ettekä typeriä, oppimattomia palvelijoita.

— Sitä ei hän saa meistä luulla, sanoi muuan miehistä, ylpeästi nostaen yläruumistaan.

— Näyttäkää että pysytte sanoissanne.

— Muu ei tule kysymykseen, lausui toinen, nousten istualtaan ja tuupaten naapuriaan kylkeen.

— Täytetään kannut uudestaan, huusi Jaakko herra ja kutsui palvelustytön.

Miehet arvelivat, että he jo liian kauvan ovat kuluttaneet Jaakko herran aikaa.

Mutta hän vastasi, että hän ilokseen on jutellut niin viisaiden ja valistuneiden miesten kanssa, ja sitte hän joi heidän terveydekseen ja kysyi ikäänkuin sattumalta, ovatko he kuulleet, miten kamalia Nydalassa on tapahtunut.

— Vouti oli julmaluontoinen ihminen, virkkoi pieni talonpoika.

— Eikä hän tahtonut jättää mitään luostarille, sanoi pitkä mies.

— Sitäpaitsi kuuluu hän koonneen omaan taskuunsa minkä ehti, lisäsi ensimäinen.

— Minun mielestäni tuo kaikki näyttää ryöstöltä, sanoi mestari Jaakko, — ja tiedämmehän, että siitä aina koituu pahaa.

Nyt lausuivat talonpojat jäähyväiset. He kumarsivat syvään Ture herralle, joka armollisella päännyökäyksellä vastasi heille; sitte puristivat he mestari Jaakon kättä ja Jaakko neuvoi heitä kotimatkalla miettimään asiaa.

— Hammas hampaasta, silmä silmästä!

Isäntä ja hänen korkea vieraansa seisoivat pienen lyyjyikkunan ääressä ja katselivat, miten talonpojat marssivat tiehensä. Sitte kääntyi Ture herra isäntänsä puoleen sanoilla:

— Mestari Jaakko, te saatte ensi piispanistuimen, joka tulee vapaaksi, kunhan ohjakset ovat minun käsissäni.

Pappi kumarsi maahan asti.

— Sellaiseen kunniaan olen minä liian halpa, sanoi hän.

— Te olette hämmästyttänyt minut harvinaisena kansanpuhujana. Sitäpaitsi olette te ystäväni, mikä on vielä parempi.

Sitte käski Ture herra satuloida hevosensa ja läksi matkaan.

Mutta mestari Jaakko oli joutunut niin hyvälle tuulelle, ettei hän vielä suonut riemunsa loppuvan, ja koska hän tiesi viinin iloittavan ihmissydäntä, niin läksi hän kellariin, jossa hän säilytti muutamia pulloja oivallista, luostarista tuotua viiniä, valitsi pulloista yhden ja peitti muut huolellisesti. Valitsemansa pullon otti hän mukaansa.

Sitte hän sulkeutui huoneeseensa ja avasi korkin. Mestari Jaakko oli todellakin tuntija, joten hän nautti viinin hajusta, sitte kaasi hän sitä pikariin, haisteli vielä ja vihdoin joi… Kuinka se lämmitti suloisesti! Hän asettui istuimelle… ja uneksi, että se oli piispanistuin.

Odottamaton onni tekee ihmisen avomieliseksi ja myötätuntoiseksi, sentähden Jaakko herrakin täytti pikarin uudelleen, vei sen sairaalle vaimolle, jotta hän vahvistuisi, ja kertoi hänelle Ture herran suuresta ystävällisyydestä.

Sitte hän palasi takaisin, sulki oven, istuutui tuoliin, avasi korkin ja… niin, sitte ei hän tietänyt mistään ennenkuin seuraavana aamuna; varmaankin oli hän kirjoittanut koko yön.

Ture herra taas palasi kotiin mitä parhaimmalla tuulella. Nyt olivat hänen vaununsa valjastetut, hän tarvitsi ainoastaan pari esiratsastajaa, ja siihen virkaan oli hän jo edeltäkäsin määrännyt kolme poikaansa.

Hän kirjoitti siis Laurille ja Juhanalle ja pyysi heidän voimakasta myötävaikutustaan; ovathan he molemmat kuninkaan uskotuita miehiä, mutta se ei suinkaan mahda estää heitä auttamasta nyt kun isän kunnia ja suuruus on kysymyksessä. Hän kirjoitti, että koko Länsigötlanti ja Smålanti on leimahtanut täyteen kapinaan, että hän on määrännyt heidät päälliköiksi ja että hän paikalla odottaa heitä luokseen.

Tuomiorovasti Görankin sai kutsun tulla, jota kutsua hän viipymättä noudatti, mutta molemmat toiset pojat vastasivat kunnioittavasti, että he, velvollisuuttaan noudattaen, ovat antaneet isänsä kirjeen kuninkaalle, jolle he aina aikovat pysyä uskollisina; he pyysivät isää luopumaan kapinasta ja ryhtymään rauhan rakentamiseen.

Ture herra suuttui, mutta Göranin lähetti hän pois, jottei hän joutuisi epäluulon alaiseksi. Itse hän varovaisesti pysytteli piilossa, oleskellen vuorotellen eri maatiloillaan, joita hänellä oli sangen monta. Suunnitelmat eivät vielä olleet järjestyksessä, hän ei voinut muuta tehdä kuin siellä täällä kiihoittaa mieliä, pitää levottomuutta vireillä ja panna toimeen pieniä käsikähmiä ja kahakoita etuvartijaston kanssa.

Luokaamme sillaikaa kuin nämä kostonhimon, kateuden, turhamaisuuden ja omanvoitonpyynnön ainekset kiehuvat, katse kansallisiin rientoihin Tukholmassa. Ja tätä tarkoitusta varten voimme seurata pientä Aatamia hänen retkillään kaupungissa.

* * * * *

Kuningas oli antanut hänelle luvan vapaasti liikkua missä hän tahtoi, sekä vapaan pääsyn luokseen milloin hyvänsä.

Ainoastaan niillä ehdoin hän saattoikin viihtyä kaupungin muurien sisäpuolella. Välistä hän sentään läksi retkeilemään etemmäksi, oikein hengittämään ja nauttimaan vapautta, niinkuin hänen sanansa kuuluivat.

Muutaman viikon kuluttua tunsi hän olevansa kuin kotonaan kaikkialla kaupungissa.

Alussa tietysti kaikki katselivat kuninkaan kääpiötä, mutta pian olivat he hänet nähneet ja sitte sai hän liikkua missä mieli teki — ja kaikkialla hän oli tervetullut.

Kauppapuodeissa hän usein istui pienellä jakkaralla myymäpöydän päällä, kuunteli ihmisten puheita ja antoi tuontuostakin teräviä, sattuvia vastauksia.

Suurella taitavuudella osasi hän yllyttää ihmisiä kaupantekoon ja se tietysti ihastutti kauppamiehet. Mutta sensijaan hän taas tahtoi rusinoita, viikunoita ja muita herkkuja, joita jakeli ostajille; mutta jos kaupanteko hänen tähtensä keskeytyi, niin silloin hän äkkiä katosi, jopa semmoisella kiireellä, ettei kukaan saattanut aavistaa, mihin hän oli joutunut.

Mieluinten hän sentään kävi tervehtimässä suutareja, räätälejä, kattilanpaikkaajia, puuseppiä ja muita käsityöläisiä. Usein hän otti osaa keskusteluun, mutta usein hän myös kuunteli, jopa sangen tarkkaavaisesti. Monasti unohtivat läsnäolijat hänet kokonaan, hän kun istui lattialla, kyyristyneenä vuoleskelemaan puupulikkaa tai nahkapalasta.

Alussa epäiltiin "kuninkaan kääpiötä", mutta pian hänen vaatimaton käytöksensä poisti epäluulot ja hänet otettiin ilomielin vastaan kaikkialle.

Tukholmassa olivat asiat toisin kuin maaseudulla, tosin sielläkin löytyi joitakin, jotka olivat kuninkaaseen tyytymättömät, mutta siellä olivat ihmiset sentään tilaisuudessa näkemään ja kuulemaan häntä, jotapaitsi he usein katselivat asioita toisessa valossa kuin maalla.

Aatami oli usein kuullut tuttaviensa puhuvan mustienveljesten luostarista, jolta kuningas oli ryöstänyt kaikki aarteet, joten munkit suorastaan kärsivät nälkää. Muutamat säälivät heitä, toisten mielestä se teki hyvää laiskoille munkeille.

Eräänä päivänä joulukuussa v. 1528 ilmestyi kaupungin raastupaan abbotti sekä kolme palvelevaa veljeä. He kertoivat hädästään ja kysyivät, mihin keinoihin heidän oli ryhdyttävä.

Abbotti lisäsi heidän jo ennen kääntyneen kuninkaan puoleen sekä hänen vastanneen, että jos heille käy liian vaikeaksi nähdä nälkää, niin paras lie kiireimmiten jättää luostari ja hakea työtä maailmalta.

Munkkeja käskettiin seuraavana päivänä tulemaan takaisin kuulemaan lisätietoja.

Heidän mentyään kertoi mestari Olavi, että hän kuninkaan käskystä edellisenä päivänä oli tarkastanut luostarin ja todellakin tavannut asiat sillä kannalla kuin munkit kertoivat.

Neuvosto keskusteli ja kysyi kuninkaan tahtoa, ja kun munkit tulivat takaisin, saivat he toistamiseen kuulla, että jolleivät he voi tulla toimeen luostarissa, niin ei kukaan saata pakoittaa heitä jäämään sinne. Neuvosto ei ole käskenyt heitä asumaan siellä eikä myöskään voi karkoittaa heitä sieltä pois. Jos he voivat elää luostarissa, niin hallituksen täytyy se kärsiä, jolleivät voi, niin hankkikoot, toimeentulonsa muualta.

Vihan vimmassa jättivät munkit luostarin, useat läksivät kerjäämään ja yllyttivät retkillään ihmisiä kuningasta vastaan; muutamat hakivat työtä käsityöläisiltä, nuorimman otti muuan vanha kultaseppä, niinkutsuttu mestari Hannu luokseen oppiin.

Mutta tämä vanhojen tapojen rikkominen vaikutti kaikkialla sellaisen mielten myrskyn, että täytyy kummastella, ettei viha leimahtanut ilmi tuleen.

Lisäksi oli kaksi nunnaa kadonnut Pyhän Klaaran luostarista ja abbedissa oli raivostuneena lähettänyt heitä etsimään. Pian saatiin kuulla, että joku ylhäinen herra oli vienyt toisen kanssaan ulkomaille, toinen pakeni ahdistetun kauriin lailla ja sortui vihdoin mestari Hannun puodin ovelle, aivan tajuttomana.

Vanha mies kantoi itse hänet huoneeseen.

— Kas kohtalon sormea, — virkkoi hän. — Arvelen, ettei hyvä Jumala minua soimaa, jos hoidan niitä, jotka hän lähettää luokseni.

Koko kaupungissa ei puhuttu muusta kuin mustista veljistä ja noista molemmista nunnista.

Suurin syy lankesi tietysti kuninkaan niskoille ja hänestä lausuttiin niin kovia sanoja, että Aatamista monasti näytti siltä kuin sulku olisi särkynyt ja koko vesitulva ollut syöksymäisillään hukuttamaan maata ja kansaa.

Mutta kun hän taas astui kuninkaan huoneeseen ja näki hänet tyynenä, tasaisena, työssä kanslerinsa Lauri Antinpojan kanssa, aina valmiina ystävällisesti hymähtämään tai nyökäyttämään päätä kääpiölleen, niin valtasi hänet ylpeä tunne siitä, että hän saa palvella sellaista herraa, ja hän päätti kourin kynsin valvoa hänen turvallisuuttaan.

Kustaan kasvoissa tosin ei näkynyt huolten merkkejä, mutta sensijaan oli niitä kätkössä syvällä hänen sielussansa. Hän tiesi, että kirkolliset ja valtiolliset liikkeet ovat likeisessä yhteydessä keskenään, mutta niistä riippuu maan kehitys ja Kustaa ei suinkaan ollut mies, joka väistyy, kun vaara uhkaa; päinvastoin painoi hän sen leveää rintaansa vastaan ja sanoi: "painikaamme, tässä kaatuu jompikumpi meistä!" Hän oli julistanut kirkonkokouksen pidettäväksi kynttilämessunpäivänä Lauri Pietarinpojan johdolla, joka oli arkkiteininä Upsalassa ja samalla kuninkaan edusmiehenä.

Läsnä oli useita piispoja, Olavi Pietarinpoika ja suuri joukko luostariveljiä. Piti päätettämän mitä kirkonmenoja oli säilytettävä ja miten varovaisella tavalla voitaisiin poistaa vanhoja väärinkäytöksiä. Sitte piti Pyhää Raamattua joka päivä luettaman ja selitettämän tuomiokirkoissa ja maalaispappeja kehoitettaman kuulemaan näitä selityksiä.

Samoin piti meneteltämän tuomiokirkkokouluissa, joihin kuoripappien on saapuminen saamaan opetusta. Piispojen tulee vähitellen vähentää juhlapäiviä, sillä ne johtavat ihmiset kaikellaisiin synteihin. Sitävastoin ovat vihkivesi, pyhien kuvat, kellonsoitto, kynttilämessu-kynttilät, voitelu, pyhiinvaellukset y.m. säilytettävät, kunnes kansa oppii käsittämään näiden menojen turhuuden.

Kokouksen päätös herätti mitä erilaisimpia mielipiteitä. Kauhistuneina katselivat munkit tulevaisuutta, evankeeliset arvelivat, ettei saatukaan aikaan mitään eivätkä tahtoneet myöntää oikeiksi Olavin sanoja: "tässä maassa on kansaa kohdeltava varovaisuudella".

Huhtikuussa samana vuonna oleskeli Kustaa linnoissa Mälari-järven rannoilla, käyden tervehtimässä valtakunnan herroja; hän viihtyi erinomaisesti iloisissa seuroissa ja oli silloin aina iloisista iloisin. Erittäin mielellään oleskeli hän nuorten, hyvin kasvatettujen naisten parissa, ja kun tuo uljas, kaunis kuningas kullankarvaisine kutrineen, sinisilmineen, astui heidän joukkoonsa, niin syttyi jokaisen silmä säteilemään. Omituinen hohde ympäröi Kustaan aikaisempia vaiheita eikä se sammunut, vaikka hänen tielleen sittemmin asettui kaikellaisia vaivoja ja vastuksia. Hänen miehekkyytensä, hänen tyyni, rohkea luonteensa sekä ennen kaikkea hänen ehdoton siveellisyytensä herätti sekä kunnioitusta että ihailua, ja nämä tunteet hän aina näki, kun katseli ruskeihin, sinisiin tai mustiin silmiin. Hän nautti niistä, mutta ei turhamaisen narrin lailla, vaan niinkuin mies, jolla on paljon työtä ja jota huolet painavat, nauttii, kun hän joskus heittäytyy iloitsemaan elämästä ja kauneudesta ja saamaan vakuutusta siitä, ettei elämä ihmiselle tarjoa yksin orjantappuroita, vaan myöskin ruusuja.

Mutta ilonpäiviä ei koskaan kestänyt kauvan. Ensi kuukausina oli hän Upsalassa ollut ankarassa työssä sekä kanslerinsa Lauri Antinpojan että Lauri Pietarinpojan kanssa, joka viimeksimainittu yhä enemmän voitti kuninkaan luottamuksen. Sitte hän antautui lepäämään ja toivoi saavansa olla rauhassa, koska taalalaiset varmaan vielä muistavat sen ankaran läksytyksen, jonka hän viime vuonna heille antoi.

Silloin tuli hänen luoksensa nuori pappi, jonka hän itse oli lähettänyt Länsigötlantiin ja joka nyt oli palannut.

Synkin katsein otti kuningas hänet vastaan.

Hän kertoi, että kun hän astui koulutaloon Skarassa, niin häntä vastaan sinkoili kiviä ja kirveitä, joten hän töintuskin sai henkensä pelastetuksi. Erään hänen virkaveljensä, joka aikoi saarnata Vadstenan kirkossa, oli kansa ajanut ulos saarnatuolista ja pois koko kirkosta.

— Ottakaa oppia katolisilta, sanoi Kustaa, — he voittavat ensin kansan ystävyyden ja sentähden heihin luotetaan; te sitävastoin vaaditte, että järjestyksen pitää olla valmiina teitä vastaanottamassa; te ette ole Kristuksen sotureita, vaan laiskoja maanviljelijöitä, jotka tahdotte niittää, vaikkette ole kylväneet.

Ja kuningas läksi hänen luotaan.

Hän käsitti, että nuo tapahtumat saattoivat olla yksityisiä paavillismielisten vihan purkauksia, ja sentähden eivät ne häntä huolestuttaneetkaan.

Samana päivänä, ainoastaan pari tuntia myöhemmin, sai hän tietää, että Smålannissa ja Länsigötlannissa oli kapina ilmitulessa.

Seuraavana päivänä toi sanansaattaja uuden surusanoman: kuninkaan sisar, Margareeta rouva, Hojan kreivin puoliso, oli otettu kiinni ja pantu vankeuteen Jönköpingissä. Sitäpaitsi sai kuningas tietää asian, jota tähän saakka oli pidetty salassa: että kapinalliset olivat karanneet kuninkaan voudin niskaan Nydalan luostarissa ja lyöneet hänet kuoliaaksi.

Tivedeniin oli kokoontunut tuhat hyvillä aseilla varustettua Länsigötlannin talonpoikaa; heidän hallussaan oli Hofvan tärkeä sola, joten ei sieltäpäin saattanut toivoa mitään viestejä. Asema oli siis aika arveluttava.

Kustaa käsitti paikalla, että Ture Jönsinpoika on sieluna tässä yrityksessä. Olivathan ritarin molemmat pojat jo viikkoja sitte ilmoittaneet hänelle siitä.

Tyytymättömien joukko oli tietysti liittynyt yllyttäjään. Neuvosto oli hiljan tuominnut Ture herran luovuttamaan kolmannen osan kirkollista perintöään ja se oli luultavasti sytyttänyt kapinan tuleen; tosin siihen oli vaikuttamassa papillisiakin harrastuksia, mutta niitä ei Kustaa saattanut luulla varsinaisiksi syiksi kapinaan; herrojen suuri uskallus edellytti muita, salaisia syitä.

Kuningas päätti kanslerinsa kanssa toimia suurella varovaisuudella.

Kirjeitä lähetettiin ensin itägöteille, joita varoitettiin ottamasta osaa kapinaan ja kehoitettiin vaikuttamaan mokoman "parlamentin" rauhoittamiseen.

Sitte kehoitti kuningas heitä auttamaan hänen rakkaan sisarensa vapauteen.

Mutta Holger Kaarlenpoika, Björkvikin herra, ja Maunu Johanneksenpoika Säbysta, molemmat ritareja ja neuvoston herroja, korkeasti kunnioitettuja miehiä ja kuninkaan ystäviä, kirjoittivat hänelle, että he tekevät mitä ikinä voivat kapinan tukahduttamiseksi. Sitäpaitsi luulevat he, että itägötit pysyvät alallaan eivätkä kiinnitä huomiota smålantilaisten kirjoituksiin ja viekottelemisyrityksiin.

Eikä kirjeitä lähetetty yksin niihin osiin maata, jotka olivat kapinallisten maakuntien likeisimmässä naapuruudessa, vaan myöskin Taalaihin ja Gestriklantiin sekä useille yksityisille henkilöille, joissa kirjeissä heitä kehoitettiin kaikin voimin vastustamaan kapinaa ja pysymään kuninkaalle uskollisina.

Jönköpingin kaupungille kirjoitti Kustaa:

"Olemme kuulleet, että te, hyvät miehet, jonkun väärän huhun takia, joka on liikkunut joukossanne ja jonka mukaan Tukholma ja Uplanti olisivat nostaneet kapinan, olette pidättäneet sisaremme ja hänen seurueensa kaupungissanne, jottei hän joutuisi joukkojen käsiin. Tästä me teitä suosiollisesti kiitämme ja tahdomme, mikäli mahdollista, valvoa etujanne ja pysyä teille suosiollisena."

Kuningas tahtoi kauniissa valossa esittää tuon teon, joka hänestä itse asiassa oli yhtä uhkarohkea kuin hyödytön. Mitä oli Margareeta rouvalla tekemistä maan riitojen kanssa!

Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoitti:

"Ehkei sisartani pidätetty pahassa tarkoituksessa, ehkä se vain on huhu."

Yhtä maltillisesti hän kirjoitti voudin murhasta.

"Ehkä virkamiehemme, vastoin meidän käskyjämme, itse ovat tehneet itsensä syypäiksi johonkin, mutta senjohdosta ei tarvitse ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, sillä asia voidaan kyllä sittemmin tutkia, jotteivät syyttömät, joilla ei sen kanssa ole mitään tekemistä, joutuisi kärsimään."

Mutta tämän ulkonaisen tyyneyden alla asui Kustaassa voima ja vakavuus, jotka takasivat, että hän kyllä aikoo käyttää valtaansa, kun tarvitaan.

Uplannin ritaristo, rälssi ja voudit saivat käskyn olla kuningasta vastassa Tukholmassa huhtikuun 23 päivänä. Strängnäsin piispa ja valtioneuvos Knut Antinpoika sekä kaksi porvaria Tukholmasta lähetettiin Länsigötlantiin kuninkaan edusmiehinä.

Hojan kreivi, joka juuri samaan aikaan oli palannut Lyypekistä, sai kuninkaalta kirjeen, että hänen kiireen kautta ja niin suurella varustuksella kuin suinkin, piti lähteä Länsigötlantiin.

"Meidän täytyy nyt tarttua miekkaan", kirjoittaa kuningas; "hyviä sanoja olemme runsaalla mitalla jaelleet. Kavallus on levinnyt niin laajalle, ettemme tiedä keneen enään voimme uskoa. Kaupunkiimme Tukholmaan sekä rälssiin ja ritaristoon Uplannissa sentään voimme luottaa. Yhteinen kansa Itägötlannissa, Taalaissa ja Uplannissa on niinikään luvannut pysyä alallaan."

* * * * *

Palaamme nyt Ture herraan ja hänen hengenheimolaisiinsa, jotka sillaikaa eivät suinkaan ole olleet toimettomina.

Olemme lukijalle kuvanneet mestari Jaakon, ja hänen kaltaisensa oli suurin osa papistoa. Eivätkä evankeeliset olleet paljonkaan paremmat. Evankeelisilla tarkoitetaan kuninkaan asettamia pappeja, jotka olivat sitoutuneet saarnaamaan niiden uusien mielipiteiden mukaan, jotka olivat alkaneet liikkua pitkin maata.

Useat heistä olivat kiihkomielisiä miehiä, jotka pakkokeinoilla tahtoivat poistaa kaikki väärinkäytökset yhtaikaa. Sentähden rupesi kansa vihaamaan heitä ja hakemaan turvaa munkeilta, jotka taas vuorostaan yllyttivät mielet kerettiläiskuningasta vastaan. Hän on kaiken pahan alku ja juuri.

Mutta suurin osa näitä uusia pappeja oli samaa mieltä kuin heidän vanhemmat virkaveljensä. He ymmärsivät kääntää viirinsä tuulen mukaan ja palvelivat salaa voimiensa takaa vanhaa puoluetta, siitä yksinkertaisesta syystä, että se antoi palvelijoilleen paljon suuremmat tulot ja laajemman vallan.

Kuvaavaa on, että nämä kiihkomieliset tavallisesti olivat naimisissa, jotavastoin vanhoilliset noudattivat selibaattia.

Länsigötien hengellinen päämies, Skaran piispa Maunu Haraldinpoika, sama herra, joka oli luovuttanut kuninkaalle Leckön linnan ja selittänyt, että hän tyytyy olemaan niin rikas tai köyhä kuin hänen armonsa suvaitsee tahtoa, hän oli nyt rohkaissut mielensä ja yhdessä Länsigötlannin herrojen kanssa päättänyt nostaa Ruotsin kirkon sen entiseen mahtavuuteen.

Smålannissa oli tyytymättömyys kytenyt aina vuodesta 1526, jolloin kansalle oli määrätty sen omasta mielestä laiton vero; sentähden se vimmoissaan olikin tappanut miehet, jotka tulivat sitä kantamaan. Muistettava on, että kansa täällä oli niin köyhää, ettei sillä aina ollut varaa sekoittaa edes jauhoja pettuleipäänsä ja että jokainen koottu aurtua oli pisara sen sydänverestä.

Sentähden kyti kansan mielessä vihan ja katkeruuden kipinöitä ja kun papit ja munkit suurine suineen puhalsivat niihin, niin ne pian leimahtivat kuluttavaan tuleen.

Juuri sitä herrat tahtoivat; smålantilaisten pitää omasta vapaasta tahdostaan alkaa, sitte herrat kyllä tulevat perässä ja näyttävät kansalle, mistä pelastus on löydettävä, ja jos herrat vain saavat varman jalansijan, niin he kyllä näyttävät Kustaalle.

Köyhät smålantilaisemme kuulivat pappien neuvoja ja saivat sitte tietää, että itse Jönköpingin pormestari Niilo Arvinpoika, säälien heidän hätäänsä, tahtoo ruveta heidän johtajakseen. Sehän oli jo kuin saavutettu voitto.

Ensi urotyökseen otti tuo suuri mies kiinni kuninkaan sisaren Margareeta rouvan ja panetti hänet vankeuteen.

Niilo Arvinpoika oli hyvä puhuja ja hän yllytti Jönköpingin neuvoston ja asukkaat ottamaan osaa kapinaan. Sitte kuulutti hän kokouksen pidettäväksi, ensin Svenerumissa, sitte Lekarydin kirkolla sunnuntaina huhtikuun 4 päivänä. Kahdeksan kihlakunnan kansa saapuikin, pidettiin kapinallisia puheita ja päätettiin lähettää kaikellaisia Jönköpingin kaupungin sinetillä varustettuja kirjoituksia rälssimiehille, kauppakaupunkilaisille ja talonpojille sekä Itä- että Länsigötlannissa.

Kirjoitukset olivat lähteneet pappien kädestä, sen osoitti jo se, että valitukset aina alkoivat kertomuksilla siitä epäkristillisestä komennosta, jonka luterilainen kerettiläisyys tässä köyhässä maassa on saanut aikaan ja joka nyt uhkaa hävittää kaiken järjestyksen, sitäpaitsi he niin monta kertaa olivat saaneet maksaa suuria veroja ja laittomia maksoja, j.n.e.

Vihdoin kehoitettiin arvoisia isiä, rehellisiä herroja ja kunnon miehiä heidän uskonsa, kunniansa, uskollisuutensa ja kristillisen valansa nimessä kaikin voimin parantamaan tätä samaista epäkristillistä komentoa. Viimeiset sanat kuuluvat: "Ja jollette te sitä tehdä tahdo, niin olemme me pakoitetut hankkimaan itsellemme toisen johtajan ja nostattamaan aseisiin niin mahtavan sotajoukon, että me itse Jumalan, hänen armollisen äitinsä ja kaikkien Ruotsin suojeluspyhien avulla sen kukistaa tahdomme."

Olemme jo maininneet Holger Kaarlenpojan ja Maunu Johanneksenpojan. He pitivät kuninkaalle antamansa lupaukset ja heidän mahtavaa vaikutustansa on kiittäminen siitä, että itägötit pysyivät alallaan eivätkä välittäneet noista kirjoituksista.

Ture Jönsinpoika hieroi tyytyväisenä käsiään; asiat kehittyivät erinomaisesti, melkeinpä paremmin kuin hän oli saattanut toivoakaan; smålantilaiset tahtovat hankkia itselleen toisen johtajan… kenen muun he saattaisivat valita kuin hänet?

Abbedissan kirjoitus, joka kaikesta päättäen oli laadittu erinomaisen kiihtyneessä mielentilassa ja jossa kerrottiin nunnan karkaamisesta ennenkuin abbedissa vielä oli saanut tietää, mikä suuri onni häntä odotti, vaikutti Ture herraan miltei lohdutuksen lailla, sillä samaan aikaan hämmästytti häntä se tieto, että Måns Bryntenpoika on kosinut, saanut myöntävän vastauksen ja melkein suinpäin nainut suuresti kunnioitetun Ervallan neidin Brigitan.

Hänen perheensä ei koskaan ollut pitänyt Kustaasta, joten siltä taholta saattoi odottaa parasta.

Sitä Niilo Olavinpoika, näkyikin odottavan, vaikka hänen emäntänsä kivuloisuus yhä jatkui.

Sillaikaa matkustivat kuninkaan valtuutetut pitkin maata ja pääsävelenä toivomuksissa huomattiin olevan, että jos kuningas eroaa kansleri Lauri Antinpojasta ja mestari Olavista, niin asiat selviävät; he ovat syynä kaikkeen sekasortoon.

Ture herra riensi Smålantiin.

Muut länsigötiläiset herrat seurasivat häntä, mutta pitivät ensin keskuudessaan kokouksen, jonka tarkoituksena oli valita henkilö valtaistuimelle Kustaan jälkeen.

Vaali päättyi Måns Bryntenpojan eduksi; hän oli vanhaa vapaata Liljehökin sukua, komea vartaloltaan, miehekkään kaunis, hyvä puhuja ja käytökseltään miellyttävä, oikullinen, kevytmielinen, huikentelevainen luonne, joka helposti teki lupauksen, mutta harvoin sen piti, ja jonka oli mahdoton kestää yhtämittaista työtä.

Ture Jönsinpoika kyllä tiesi, että vaalin piti tapahtua ja hän oli antanut siihen suostumuksensa; mutta Måns Bryntenpojan ehdokkuutta ei hänen tarvinnut pelätä ja omat toivomuksensa hän piti viisaimpana vastaiseksi salata.

Nyt lähetettiin sanakapulat kiertämään pitkin koko Länsigötlantia; kaikki sen asukkaat, sekä vapaasukuiset että aatelittomat haastettiin yleisiin maakäräjiin Larfin pappilaan.

Lasken kihlakuntaan aivan likelle Larfin kirkkoa, suurelle, laajalle aukealle, jota kutsuttiin Larfin kankaaksi ja jolla länsigötit olivat tottuneet pitämään käräjänsä, kokoontui huhtikuun 20 päivänä useita aatelisia ja kaupunkilaisia sekä suuri joukko talonpoikia.

Ylvästellen, täynnä itseluottamusta, lausui Ture Jönsinpoika lähimmilleen, että hän, ikäänsä nähden pitää itsensä oikeutettuna ensin käyttämään puhevuoroa tässä tärkeässä tilaisuudessa.

Kaikki myönsivät hänelle sen.

Hän nousi nyt korkealle kivelle.

Mutta hänen lyhyt vartalonsa ei tehnyt hyvää vaikutusta.

Valtiohovimestari yskiskeli siinä kauvan aikaa.

Sitte tervehti hän kokoontuneita ja toivotti heidät tervetulleiksi.

Senjälkeen kiitti hän kelpo länsigötejään siitä, että he aina ovat pitäneet häntä päämiehenään ja osoittaneet hänelle kuuliaisuutta ja hyväntahtoisuutta.

Nyt loi hän suruisan katseen ympärilleen ja rupesi valittamaan, että heidän nykyinen kuninkaansa on luopunut kristinuskosta ja ruvennut luterilaiseksi sekä tahtoo tuoda uuden opin valtakuntaan. Kruunaustilaisuudessa oli hän kyllä vannonut samat valat, jotka keisarit ja kuninkaat vannovat, mutta heittänyt pois ritariston ja kirkon miehiä koskevan pykälän, jossa vakuutetaan heidän oikeuksiensa voimassapito. Tämän johdosta ja nojalla ei ritaristo ja kirkko myöskään katso velvollisuudekseen pitää hänelle vannomaansa valaa. Ja sellainen hätä on nyt käsissä, että heidän täytyy valita itselleen uusi, kelpo herra, herraksi ja kuninkaaksi, maalle ja itselleen onneksi.

Nyt kapusi piispa Haraldinpoika kivelle Länsigötlannin laamannin rinnalle.

Tämä oli pitkä, lihava mies, joka tarvitsi niin paljon tilaa, että Ture herran täytyi väistyä syrjään.

Korkealla, kiihkeällä äänellä selitti piispa, että paavilla on täysi valta ja voima vapauttaa kaikki siitä valasta, jonka he ovat vannoneet kuningas Kustaalle, ja hän, piispa, takaa että se tapahtuu.

Mutta nyt täytyi piispan taas astua alas, sillä Ture herralla ei ollut tilaa ja hän tahtoi puhua.

Mahdollisesti useita nauratti, mutta silti vallitsi yleinen hiljaisuus.

Taas antoi Ture herra kimeän, ohuen äänensä kaikua. Hän selitti kokoontuneelle kansalle aikovansa esittää sille kuninkaaksi toisen kelpo herran, josta hän edeltäkäsin tietää kaikkien pitävän; sillä hän on aina ymmärtänyt, etteivät hyvät länsigötit tahdo ruveta luterilaisiksi, vaan pysyvät samassa vanhassa uskossa kuin isät ja heidän esi-isänsä. Jos he nyt tahtovat kieltää kuningas Kustaan, niin hän heti mainitsee, ketä herraa hän tarkoittaa, ja suostumuksen merkiksi pyytää hän heitä nostamaan kätensä ja vastaamaan "kyllä!"

Mutta kädet eivät nousseet eikä suostumuksen huutoja kuulunut.

Sitävastoin syntyi joukossa tavaton vilkkaus, keskustelu ja väittely.

Vihdoin astui esiin kaksi nuorta talonpoikaa, jotka kansa oli valinnut puhumaan puolestaan.

Heidän käytöksensä ei ollut ylimielinen, mutta siinä oli tuota tyyntä itsetietoisuutta, joka aina syntyy, kun ihminen tietää lausuvansa julki oman ja muiden mielipiteen.

— Meillä ei ole syytä moittia kuningas Kustaata, alkoi vanhempi miehistä, — päinvastoin on hän vapauttanut meidät ja koko Ruotsin valtakunnan julman Kristian kuninkaan ikeestä ja varjellut meitä väkivallasta ja vääryydestä, hankkinut meille levon ja rauhan ja ylläpitänyt lakia ja oikeutta maassa.

Näin puhuttuaan kääntyi mies toverinsa puoleen ikäänkuin sanoakseen: "jatka nyt sinä!"

— Niin, virkkoi toinen ja loi ympärilleen varman katseen, — mitä herrat sanovat uudesta uskosta, siihen emme me yksinkertaiset talonpojat ymmärrä vastata; asiat voivat ehkä olla aivan toisin kuin huhu kertoo. Kansalle kävisi liian kalliiksi yhtämittaa vaihtaa kuninkaita, sillä herrain vaihdokset harvoin hyödyttävät ja edullisin maalle on luja hallinto. Talonpojat saattaisivat vaan itsensä ja lapsensa pitkällisiin levottomuuksiin ja saisivat kärsiä kaikki pahat, jotka tavallisesti seuraavat tuollaisia häiriöitä, jos nyt ryhtyisivät kapinoimaan; näiden syiden tähden pidämme viisaimpana pysyä uskollisina sille valalle, jonka monta vuotta sitte vannoimme kuningas Kyöstille.

Koko kansanjoukko nosti nyt kätensä ja tuhatkertainen "niin"-huuto kaikui yli kentän, todistaen, että Kustaalla Ruotsin kansan joukossa oli ystäviäkin ja etteivät kaikki olleet unohtaneet, mitä hän tämän kansan hyväksi oli tehnyt ja yhä oli tekevä.

Kronikka kertoo, että herrojen kasvoille laskeutui pilvi, ja luultavaahan onkin, etteivät he niin hyvin osanneet teeskennellä, ettei mitään olisi huomattu. Olihan tämä häpeällinen tappio.

Aivan niinkuin jos joku kuvittelisi omistavansa siivet ja pääsevänsä lentämään taivaaseen ja sitte äkkiä putoisikin maan päälle.

Tai viekkaasti voivansa nostaa pois kruunun toisen päästä ja äkkiä tuntisi, että tuhannet kädet pitelevät sitä juuri tuon saman pään päällä.

Tai kuvittelisi olevansa suuri mies ja sitte huomaisikin, ettei kukaan muu ole samaa mieltä.

Tai seisovansa korkeilla kirkonportailla ja sitte tuntisi lankeavansa maahan ja tietäisi itse olevansa syypää lankeemiseensa.

Korkeat herrat olivat sangen nolot ja masentuneet; kruunu riittää yhdelle ainoalle, mutta korkeita kunniapaikkoja kaikille. Ja nyt, nyt…

Ja entä piispa!

Saatamme kuvitella hänen punaiset, lihavat kasvonsa, pulleat posket, tuijottavat silmät, läähättävän hengityksen, joka tunkee puoleksi avoimesta suusta, ja arvata, mitä hänen mielessään liikkui.

Ture Jönsinpoika seisoi kuin ukkosen lyömällä; sitte hän kiireesti kapusi alas kiveltä.

Mutta silloin sanoi piispa hänelle, että heidät ehkä otetaan kiinni ja vangitaan; kun ei heidän yrityksensä onnistunut, niin he joutuvat siitä edesvastuuseen.

Samaa mieltä olivat muut.

Silloin valtakunnan hovimestari taaskin hypähti kivelle ja ilmoitti, että ritaristo on erittäin tyytyväinen talonpoikien vastaukseen. Tarkoitus oli ainoastaan ollut valvoa kansan etua ja mukaantua siihen, mikä kansalle oli parasta ja hyödyllisintä.

Sitte hän taaskin hyppäsi maahan.

Tällä omituisella tavalla päättyi kokous. Asiaa ei ratkaistu miekanterillä eikä diplomatisilla vehkeilyillä, vaan kahden talonpojan esiintymisen kautta; mutta heidän takanaan seisoi kokonainen seurakunta ja sitä tuki ehkä koko Ruotsin kansa; sentähden katsoivat herrat parhaaksi vetäytyä pois pelistä.

Niin suuri on yleisen mielipiteen mahti.

Sanansaattaja lähetettiin heti ratsain päästämään kotiin miehistöä, joka valvoi Hofvan solaa.

Kokous hajosi kaikessa ystävyydessä ja talonpojat saattoivat olla tyytyväiset itseensä ja toisiinsa.

Melkein samaan aikaan olivat kuninkaan lähettiläät kutsuneet kokoon Jönköpingin porvarit ja joukon Smålannin talonpoikia Lekarydin kirkolle.

Lähettiläät kehoittivat kansaa tarkoin miettimään asiaa; kapinoilla ei voiteta mitään, jokainen mahtanee muistaa, mitä seurauksia niistä on.

Smålantilaiset raappivat korvansa taustaa; oli kaunis, lauha kevätilma, siemenjyviä ei tänä vuonna ole vähemmin kuin tavallisesti, sato saattaa tulla hyvä, eikä vaimoväki kuitenkaan yksin tule toimeen.

He iskivät toisilleen silmää ja vastasivat, etteivät he puolestaan voi päättää mitään, käykööt asiat niinkuin Länsigötlannin herrat tahtovat. He kai paraikaa pitävät kokousta Larfin kankaalla ja kokouksen päätökseen täytynee jokaisen mukautua.

Kapinan alkuunpanija lähetti heti sanan Niilo Arvinpojalle, että hänen kiireesti pitää saapua paikalle.

Hän saapuikin empimättä ja häneltä kysyttiin heti, mihin ne kirjeet olivat joutuneet, jotka hän oli saanut toimekseen lähettää pitkin valtakuntaa.

Pormestari loi hymyillen katseensa levottomiin herroihin, otti taskustaan käärön papereita ja viskasi ne tuleen, jossa ne heti paloivat poroksi.

— Nyt voitte, hyvät herrat, olla huoleti kirjeittenne kohtalosta, sanoi hän.

— Ettekö ollutkaan lähettänyt niitä? huudahtivat kaikki iloisesti hämmästyen.

— Kaikilla teillä oli kuninkaan väkeä vartioimassa, joten en uskaltanut, vastasi Niilo herra.

— Ja nyt ne ovat tuhkana, keskeytti Ture herra, päästäen rinnastaan helpoituksen huokauksen.

— Minun ei siis tarvitse nöyrtyä ylpeän kuninkaan edessä, mutisi Måns Bryntenpoika.

— Kaikkien pyhien kiitos, olemme pelastetut! huusivat kaikki kuin kuorossa. Piispa yksin oli levoton.

— Pitääköhän minun lähteä tieheni, vai uskaltanenko jäädä tänne? kysyi hän Ture herralta.

— Ei hätää mitään! tuli vastaukseksi, — me jaamme saman kohtalon.

Mutta seuraavana päivänä oli Ture herra muuttanut mieltä. Hänen poikansa Göran oli kirjoittanut, että kuningas on hyvin vihoissaan ja että hän aikoo ankarasti rangaista syylliset.

Silloin piti Ture herra piispan kanssa pitkän keskustelun, jonka jälkeen molemmat kiireimmän kautta jättivät valtakunnan.

Huhtikuun 25 p:nä kutsuivat kuninkaan lähetit Länsigötlannin rahvaan kokoukseen Broddetorpin pappilaan.

Kun kauvan oli keskusteltu, kirjoitettiin vihdoin antautumus-ehdotus kuninkaalle näytettäväksi.

Se sisälsi, että kapina katsottakoon olleeksi ja menneeksi samoin kuin myös väkivalta kuninkaan sisarta kohtaan unohdettakoon, jotta rauha ja lepo palaisivat ja vanhat kristilliset tavat vahvistuisivat ja kerettiläinen luterilaisuus saataisiin tukahutetuksi; ja jotta meidän rakas ja armollisin herramme saisi oikein uskollisia ja kuuliaisia alamaisia, niin olemme kaikille, jotka ottivat osaa tähän kapinaan, luvanneet, ettei heille tästä päivästä alkaen pidä tapahtuman mitään pahaa. Jollei kuningas hyväksy tässä lueteltuja kohtia, niin kolmen maakunnan rahvas vihollisena tulee nousemaan häntä vastaan, vastaisessa tapauksessa rupeaa se hänen armonsa uskolliseksi ja kuuliaiseksi alamaiseksi.

Sovintoehdotus nimenomaisine ehtoineen vanhan opin säilyttämisestä lähetettiin kuninkaan hyväksyttäväksi ja allekirjoitettavaksi.

Se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, mutta sensijaan vaikutti myötäseuraava kirje Holger Kaarlenpojalta ja Maunu Johanneksenpojalta.

"Rakas, armollinen herra, me pyydämme teitä Jumalan tähden, että kuulisitte kansan suurta valitusta ja antaisitte meidän pysyä vanhoissa kristillisissä tavoissamme, jotka jo kaukaisista ajoista ovat vallinneet. Me sanomme teidän armollenne totuuden, ettei talonpoika koskaan suostu ottamaan vastaan sitä oppia, jota nyt pitkän aikaa on koetettu toimittaa maahan, jollei häntä pakoiteta siihen, ja me edellytämme ja toivomme, ettei teidän armonne koskaan anna siihen suostumustaan. Täällä moititaan suuresti Uplannin saarnoja — ja sanotaan, että kaikki saarnaaminen ja pränttääminen tapahtuu teidän armonne kehoituksesta ja neuvosta."

Kirje loppui kiihkeällä pyynnöllä, että kuningas antaisi kaiken pysyä entisellään.

— He ovat sokeat ja paatuneet! huudahti Kustaa ja jätti kirjeen kanslerille. — Avoimin silmin he eivät näe ja kuulevin korvin he eivät kuule!

— Mutta tällä kertaa ei Herra ole lähettänyt sokeutta, vaan syynä sokeuteen ovat vanhat ennakkoluulot ja pappisvehkeet, vastasi kansleri.

— En mistään hinnasta minä luovu siitä, mitä pidän kansani onnen ja kehityksen ehtona, sanoi Kustaa päättävästi; — minä voin tehdä näennäisiä myönnytyksiä heikkouskoisten tähden, mutta ainoastaan jotta sitte voisin ryhtyä toimimaan entistä tehokkaammin. Sano, Lauriseni, eivätkö katolisuus ja protestanttisuus itse asiassa ole sama usko?

— Ovat, teidän armonne, katolisuus on aistimilla tajuttava ilmestysmuoto, jossa kaikki tarkoittaa silmien häikäisemistä ja aistillista huumausta, sentähden siitä johtuukin niin paljon väärinkäytöksiä ja ulkonaisia uhrautumisen töitä. Katolisuudella on esimerkiksi martyyrejä, joita ei protestanttisuus koskaan tule saamaan, siksi että se on aatteellisuuden uskonto.

— Mutta eihän se silti ole runottomuuden uskonto?

— Ei, teidän armonne. Jumala on kauneuden ja ihanteellisuuden juurikuva; jota enemmän me uskon ja rakkauden, tai toisin sanoen järjen ja tunteen siivillä opimme likenemään häntä, sitä paremmin me käsitämme mitä korkein runous ja kauneus on.

— Olet oikeassa; sentähden varmaan, ehkäpä vuosisatojen kestäessä, ihmiset tulevat pitämään uskontoamme kylmänä oppina; ainoastaan uskon innostuksella se voidaan oikein käsittää.

— Me emme myöskään itsestämme voi sitä käsittää.

— Emme suinkaan, ainoastaan siten, että me, Jumala ja minä, liitymme yhteen ja että meidän välillemme syntyy vuorovaikutus; maailma ei sitä näe eikä tule näkemään, työmme ainoastaan olkoot uskomme todistajina.

— Juuri niin, teidän armonne.

— Katolilainen sitävastoin ostaa syntiensä anteeksisaamisen, hän herkuttelee pyhän savun ja kukkien tuoksussa. Katolisuus on hekumoitsijoiden ja porttojen uskonto.

— Ankara arvostelu!

— Eikö paavien, piispojen, pappien ja munkkien elämä todista sanojani oikeiksi? Eikö selibaatti ole peite, jonka alla kaikkinaisia paheita harjoitetaan?

— Kyllä, sen tietää Jumala.

— Sentähden tahdon, että kansani saa kuulla selviä, yksinkertaisia saarnoja, että Jumalan aurinko vapaasti pääsee loistamaan korkeista kirkonikkunoista suoraan kansan sydämeen. Pois kaikki epäselvyys! Pyhä sana ei tarvitse salaisia piilopaikkoja, sentähden tulee meidän pitää huolta, ettei niitä ole kirkoissakaan.

Kustaa kohteli kansaansa kuin sairasta lasta, kärsivällisyydellä antaen anteeksi sen oikut, silti loukkaamatta arvonsa vaatimuksia.

Hän vastasi länsigöteille, että vaikka hänellä kyllä olisi valta rangaista tämän kapinan tuottamaa ylimielisyyttä ja harmia, niin ei hän tahdo vuodattaa omien alamaistensa verta, sillä hän ajattelee ensi sijassa kansansa onnea eikä omaa persoonaansa. Valtakunnan onneksi ja neuvoskunnan pyynnöstä hän siis hyväksyy ja kokonaisuudessaan vahvistaa kaikki Broddetorpissa harkitut pykälät, kuitenkin sillä poikkeuksella, että kysymyksessä kirkosta ja opista on noudatettava Vesteråsin resessiä. Kirjoitus vahvistettiin kuninkaan sinetillä.

* * * * *

Tietysti kapinalliset herrat suurella levottomuudella odottivat tätä vastausta.

Rahvaan myötävaikutusta eivät he tästälähin enään voineet toivoa, sen osottivat kyllä kirjoitukset, joita joka päivä saapui.

Taalalaiset kirjoittivat toukokuun 5 p:nä:

"Jos te luulette, että me tässä asiassa asetumme teidän puolellenne, niin tietäkää, ettei teidän meiltä pidä saaman mitään apua, vaan tulemme me hengellämme ja koko voimallamme olemaan avullisina rankaisemassa niitä, jotka tällaiseen riitaan ovat ryhtyneet. Ja syytä on kyllä pelätä, että kaikki on saanut alkunsa kuningas Kristianista ja hänen ystävistään."

Ture Jönsinpojan ja piispan lähdettyä olivat Måns Bryntenpoika, Niilo Olavinpoika ja Ture Eerikinpoika jääneet kapinan päämiehiksi. Tulevaisuus rupesi heitä pelottamaan ja tuontuostakin kysyivät he toisiltaan, mihin olisi ryhdyttävä. He tahtoivat mielellään jäädä valtakuntaan asumaan ja pysyä korkeissa viroissaan.

Måns Bryntenpoika sulki syliinsä nuoren vaimonsa ja vakuutti, ettei mikään maailman mahti saa häntä eroamaan hänestä ja rakkaasta Ervallasta.

— Lankea polvillesi kuninkaan eteen ja rukoile armoa, pyysi nuori rouva kyynelsilmin.

— En, vastasi Måns, — olen yhtä ylhäistä sukua kuin hänkin!

— Annathan minun sitte tehdä sen?

— En, hän ei saa sinua edes nähdä!

— Hänen itsensä vai minunko tähden?

— Teidän molempien. Agneta rouva sanoi herralleen:

— Avioliittoni ei ole tuottanut minulle paljon iloa, mutta tätä viimeistä iskua en kestä!

— Rakkahin Agneta, itsehän sinä…

— Minä kehoitin sinua tekemään niinkuin naapurimme, mutta näin kehnoa loppua… en luullut että te niin pian peräytyisitte.

— Se on herra Turen ja piispan syy.

— Ja sentähden minun ja lasteni nyt pitää kärsiä.

— Etkö sinä sääli minua?

— Miehet kyllä pitävät puoliaan!…

Ture Eerikinpoika ei uskoutunut kenellekään, hänen vaimonsa ja lapsensa eivät saaneet aavistaakaan, mitä hän kärsi. Mutta eräässä kokouksessa, jonka herrat pitivät keskustellakseen siitä, mitä nyt on tehtävä, lausui hän: "Te viekoittelitte ja houkuttelitte minut, miksette antaneet minun olla rauhassa?"

Måns Bryntenpoika huomautti, ettei siitä nyt kannata puhua. Kuninkaaltahan on tullut kirje, joten he tietävät, että Vesteråsin resessi pysyy voimassa. Mutta paitsi tätä avointa kirjettä, olivat Måns Bryntenpoika ja Ture Eerikinpoika saaneet kumpikin yksityiskirjeen, jossa heille luvattiin kuninkaan suosio, jos he vaan koettavat saada Ture Jönsinpojan palaamaan takaisin valtakuntaan. Nämä kirjeet olivat kirjoitetut toukokuun 9 p:nä.

— Hän tietää siis jo, että he ovat paenneet! huudahti Niilo herra.

— Ture Jönsinpoika on vielä Halmstadissa! virkkoi Ture Eerikinpoika. — Minä lähden paikalla sinne.

Kuninkaan kirje vanhalle sukulaiselle oli sekä sovinnollinen että arvokas.

"Koskei tehtyä saa tekemättömäksi", kirjoitti kuningas, "ja koska me kaikki voimme erehtyä, niin emme nyt ajattele rankaisemista, vaan sitä mikä valtakunnalle on hyödyllisintä, omaan persoonaamme katsomatta, ja sentähden me valtakunnan neuvoston ja teidän poikienne rukousten tähden olemme antaneet teille anteeksi ja lahjoitamme teille suosiomme ja ystävyytemme, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon. Pyydämme sentähden, ettette huolehdi tätä tehtyä tekoanne, vaan palaatte takaisin valtakuntaan ja pidätte perintönne tästälähin niinkuin tähänkin asti."

Ture Jönsinpoika luki ja huokaeli, huokaeli ja luki… hän kyllä tahtoi, mutta hän ei uskaltanut, eikä uskaltanut piispa Maunu Haraldinpoikakaan. Toukokuun 30 p:nä lähettivät he kuninkaalle vastauksen, jossa he kiittivät häntä hänen hyväntahtoisuudestaan, mutta Vesteråsin resessiä, josta kaikki nämä ikävyydet johtuvat, eivät he tunnusta, mieluummin he antavat kaulansa katkaista kuin vahvistavat asian, joka sotii kristityn velvollisuuksia vastaan. "Parhaiten teidän armonne pelastaisi maineensa", kirjoittivat he, "jos teidän armonne rankaisisi niitä, jotka ovat tuoneet maahan tämän luterilaisuuden". He lisäsivät, että jos kuningas suostuu kumoamaan Vesteråsin resessin, niin he mielellään palaavat maahan ja rupeavat kuningas Kustaan uskollisiksi alamaisiksi.

Tämä vastaus sekä se lausunto, jonka piispa Maunu kirjoitti Vesteråsin resessiä vastaan, vakuuttivat kuninkaalle, etteivät nuo molemmat herrat palaa. Ja turhaan koetettiin saada Tanskan hallitusta lähettämään heidät takaisin.

Ture Jönsinpoika läksi paikalla Ruotsin äkäisimmän vihamiehen, maanpaossa olevan kuningas Kristianin luo.

Mutta tuomiorovasti Göran, joka ei tähän saakka ollut toimittanut mitään, yltyi äkkiä jatkamaan isänsä työtä ja nostattamaan pohjois-Ruotsin kansaa aseihin.

Tätä tarkoitusta varten otti hän palvelukseensa useita ratsumiehiä ja läksi heidän kanssaan säterikartanoonsa Björnöhön Frötunan pitäjässä. Täällä kokosi hän noin sadan miehen suuruisen joukon nuoria, reippaita hurjapäisiä talonpoikia, jotka hän palkkasi.

Talossa ei hän uskaltanut viipyä kauvan, vaan läksi metsään, valmisti itselleen siellä varustukset, joiden takaa haki niin hyvää suojaa kuin suinkin ja otti talosta ruokatarpeet.

Mutta niin pian kuin hänen veljensä saivat tietää tämän, kirjoittivat he hänelle, kehoittivat häntä luopumaan salahankkeistaan ja paikalla rientämään kuninkaan luo.

Kustaa luuli todellakin tuomiorovastin pelkäävän että häntä syytettäisiin osallisuudesta isän vehkeilyihin, sentähden kirjoitti hän hänelle ja kehoitti häntä luottamuksella kääntymään herransa ja kuninkaansa puoleen, niinkuin hänen veljensä Juhana ja Lauri ovat tehneet, jotta he yhdessä voisivat päättää, mitä olisi tehtävä. "Ja pyydämme me teitä hartaasti tekemään sen viipymättä. Me lupaamme kristillisen uskomme ja kuninkaallisen kunniamme nimessä, ettei teidän meidän puoleltamme mitään vaaraa tai vahinkoa kärsimän pidä."

Mutta tällaisen puheen puoleen ei tuomiorovasti tahtonut kallistaa korvaansa. Hän oli niin varma siitä, että hän saa liikkeelle kokonaisen talonpoikaisarmeijan, ettei mikään maailman mahti olisi saattanut pidättää häntä toimimasta.

Miksei hän uskaltaisi ryhtyä otteluun tuon Kustaa Eerikinpojan kanssa, niinkuin hänen isänsäkin?

Talonpoikien avulla oli Kustaa noussut mahtavuuteen, miksei hänen, Göranin, saattaisi käydä samoin? Siitä syntyy sota vanhojen ja uusien olojen välillä, vanhat voittavat ja Göran tulee lipunkantajaksi.

Kun muonat Björnössa alkoivat loppua, läksi hän miehineen rantaa myöten pohjois-Rodeniin ja vieraili siellä pappien ja varakkaiden talonpoikien luona. Mutta kaikkialla luetti hän kansalle isänsä kuninkaalle kirjoittaman kirjeen ja kielsi kaikkia siitä päivästä lähtien tottelemasta Kustaa Eerikinpoikaa.

Reipas elämä oli Göranin mielestä sangen hauskaa, päivä päivältä hän varmistui ja alkoi tehdä uusia suunnitelmia — joita hän piti Kustaa Eerikinpojalle hyvin vaarallisina.

Kun hän vaan sai tietää, että jossakin toimi evankeelinen pappi, niin hän heti riensi väkivallalla karkoittamaan häntä pois.

Nyt läksi hän Helsinglantiin ja siellä hänen tuumansa aluksi onnistuivat erinomaisesti.

Eräänä sunnuntaina tuli hän Bollnäsin kirkolle. Kirkkoherra Jon, kiivas katolinen, päätti silloin tuomiorovastin kanssa ennen jumalanpalveluksen alkua vahtia, tuleeko kuninkaan uusi vouti kirkkoon, ja sitte riistää häneltä aseet sekä vangita hänet ja kaikki hänen miehensä.

Mestari Jon kehoitti seurakuntalaisiaan ottamaan osaa leikkiin.

Ja kun vouti ystävineen ja palvelijoilleen astui kirkkoon, ryntäsi mestari Jon pitäjäläisineen, käsissä seipäät ja kirveet, häntä vastaan, ja sillaikaa sulkivat tuomiorovasti ja hänen väkensä oven. Syntyi hirveä meteli ja verta vuoti paljonkin, mutta vouti ja hänen miehensä joutuivat tappiolle ja heidät ajettiin papin kellariin. Kun huudot, herjaukset ja kiroukset olivat tauonneet, pidettiin, pyhän savun leijaellessa, messu.

Sitte kuluttivat mestari Jon ja tuomiorovasti päivänsä mitä hauskimmalla tavalla: he joivat ja juttelivat ja päättivät yksissä voimin pelastaa onnettoman Ruotsin.

Mutta seuraavana päivänä joutuivat he riitaan siitä, kuka heistä saisi korkeimman vallan. Mestari Jon oli sitä mieltä, että se kuuluu arkkipiispalle, ja sen viran on hän jo pidättänyt itselleen, mutta tämä loukkasi tuomiorovastia; sillä kertaa eivät he sentään joutuneet tappeluun.

Toisena päivänä katselivat he toisiaan karsain silmin ja tuomiorovasti mietti jo lähtöä.

Mutta hänen seisoessaan luhdissa miettimässä, viipyäkö vielä seuraavaan päivään, näkyi tiellä suuri pilvi. Se likeni ja pian tunsi hän tulijan Norralan mestari Eerikiksi. Jon oli kertonut, että tämä Eerik käytti laastaritilkkua, joka peitti puolet hänen kasvoistaan, sillä häntä oli kerran lyöty sapelilla luuhun saakka; mestari Eerik oli nimittäin ollut mukana monessa tappelussa ja hän oli voimastaan kuulu, mutta mestari Jon ei ollut hänen ystävänsä, sillä hän kuului kuninkaan puolueeseen eikä sitäpaitsi koskaan juonut.

Tuomiorovasti näki arven kasvoissa ja käsitti paikalla, että mestari Eerik tulee vapauttamaan voutia ja hänen väkeään, sentähden on hän ottanut mukaansa kaikki pitäjäläiset. Nyt hän tosin olisi voinut kutsua kokoon miehensä ja oikein kunniallisella kahakalla ottaa vastaan mestari Eerikin, mutta — mutta hän oli vasta syönyt vatsansa ihan täyteen — eikä hän tietänyt, missä miehet tällä hetkellä olivat, ja soihan hän mielellään, että Jon sai törmätä yhteen mestari Eerikin kanssa…

Näitä yleviä ajatuksia hautoen hiipi hän takaportista ulos metsään.

Norralan talonpojat ottivat kiinni kaikki hänen miehensä ja auttoivat kuninkaan voudin sekä hänen ystävänsä ja palvelijansa pois kellarista.

Sitte saivat bollnäsilaiset käskyn lähteä etsimään tuomiorovastia. Mestari Jon oli myöskin kadonnut; vasta illemmalla, kun kartanolla jo vallitsi hiljaisuus, kapusi hän varovasti alas puusta, jossa hän oli istunut koko päivän.

Bollnäsilaiset talonpojat rupesivat hirveällä kiireellä sovittamaan kuninkaan voutia vastaan tekemäänsä ilkityötä hakemalla tuomiorovastia.

He hakivat koko metsän, mutta eivät löytäneet häntä sieltä; oman kirkkoherransa olinpaikan he kyllä tiesivät, mutta hän oli kuiva ja laiha; niin korkealle ei tuomiorovasti ollut päässyt lentämään. Mihin hurskas mies oli voinut joutua?

He olivat jo tuntikausia etsineet risukoista ja pensaistoista, kun äkkiä edellimmäinen miehistä sanoi:

— Hiljaa!

— Mikä on? kysyivät toiset.

— Katsokaappa tuonne!

He seisoivat pienen metsäjärven rannalla, keskellä järveä kiikkui ruuhi.

— Eihän tuo liene tuomiorovasti? kysyi joku.

— On kyllä!

— Sitte se raukka on hukuttanut itsensä.

— Ja jo noussut veden pinnalle, lisäsi toinen.

— Etkö näe että se on ruuhi.

— Ja että hän makaa sen pohjalla.

Miehet hankkivat veneitä ja läksivät hiljaa vesille, jottei tuomiorovasti huomaisi mitään.

Mutta heti kun he tarttuivat ruuheen, heräsi hän, ja hypähti pystyyn ikäänkuin heittäytyäkseen järveen, mutta se oli varmaankin vain kepponen, sillä samassa kävi hän kiinni erään talonpojan käsivarteen ja pusersi sitä niin voimakkaasti, että mies horjahti.

Nyt kävivät talonpojat puolestaan kiinni häneen, mutta siitä suuttui tuomiorovasti Göran niin sanomattomasti, että hän riisti kultavitjat kaulastaan ja sormukset sormistaan ja heitti ne järveen.

Se on hänen oma vahinkonsa, arvelivat talonpojat ja veivät hänet melkein kantamalla kuninkaan voudin luo, joka ratsain lähetti hänet aluksi voudin kartanolle.

Tuomiorovasti Göran oli niin vihoissaan, ettei hän puhunut eikä vastannut, ainoastaan söi ja joi.

Sitte vietiin hänet Upsalaan ja lähetettiin seuraavana päivänä Tukholmaan.

Täällä pantiin hän sangen lievään vankeuteen; häneltä ei puuttunut mitään, hänen veljensäkin saivat käydä häntä tervehtimässä, mutta heitä hän ainoastaan nuhteli.

He olivat häväisseet nimensä, heidän esi-isiensä täytyy ylenkatseella silmäellä heitä.

Järkevästi ei hänen kanssaan kannattanut puhua.

Mutta veljien hartaiden rukousten tähden pääsi hän muutaman vuoden päästä vapaaksi ja sai takaisin säterikartanonsa Björnön, jossa hän sittemmin hiljaisuudessa vietti loppuosan elämästään.

Mutta pahemmin kävi niiden herrojen, jotka Länsigötlannissa olivat auttaneet Ture herraa ja Skaran piispaa.

Kuningas lupasi unohtaa menneisyyden, jos he vaan tekevät uuden uskollisuusvalan.

Taas kokoontuivat he neuvotteluun.

Ture Eerikinpoika oli kuninkaan ehdotukseen taipuvainen.

— Siten pääsemme koko pulasta, sanoi hän.

— Ja kadotamme virkamme, lisäsi Måns Bryntenpoika.

— Silloin minä olisin onneton, sanoi Niilo herra.

— Miksi minä rupeaisin tunnustamaan asioita, joita ei voida todistaa! huudahti Måns Bryntenpoika.

— Mutta jos…

— Mitä?

— Niilo Arvinpoika on pettänyt meidät!

— Minä näin itse hänen polttavan kirjeet.

— Kaikkiko?

— Koko käärön, joka oli hänen taskussaan.

— Mitä minä teen?

— Minä en voi paeta valtakunnasta. Näin valittivat molemmat neuvottomina.

— Asia on päivänselvä, alkoi herra Måns taaskin, — samalla kun me suostumme tekemään uuden uskollisuusvalan, tunnustamme itsemme syyllisiksi ja luonnollinen seuraus siitä on, että kadotamme virkamme ja arvomme, koska me olemme kuninkaan neuvosherroja ja ylhäisiä luottamusmiehiä.

— Niin, se on selvää!

Agneta ei koskaan soisi minulle anteeksi!'

— Kuulkaa nyt, mitä minä ehdotan: me kieltäydymme tekemästä uutta uskollisuusvalaa, koskemme ole rikkoneet edellistä ja vaadimme, että meidän sallitaan valtakunnan neuvoston edessä todistaa syyttömyytemme, jotta kaikki kunniaamme ja arvoamme alentavat epäluulot tulisivat poistetuiksi.

— Se on liian röyhkeää.

— Sitä me emme uskalla tehdä.

— Mitä me senkautta voimme kadottaa?

— He näkevät kasvoistamme, että valehtelemme.

— Mitä turhia! Kyllä minä katson heitä suoraan silmiin. Agneta inhoisi minua.

— Ei suinkaan, hän vahvistaisi sanasi oikeiksi.

— Hän, joka niin ankarasti pysyy totuudessa.

— Hahaha, hahaha!

— Etkö sinä usko sitä?

— Kaikki naiset valehtelevat.

— Sinun emäntäsi myöskin?

— Brigitta ei ole muiden naisten kaltainen.

— Mutta se ei kuulu tähän, huusi herra Ture melkein epätoivoissaan, — teidän kotiolonne ovat eri asia! Minä suostun Måns Bryntenpojan ehdotukseen ja tulen sanomaan: voitteko todistaa minua vastaan?

— Jos minä vaan varmaan tietäisin, että kirjeet, kaikki kirjeet todella ovat hävitetyt!

— Tiedättekö mitä! Minä ja Ture Eerikinpoika lähdemme Lindholmiin ja otamme kuninkaan nimessä kartanon takavarikkoon, tietysti virkainnosta; sitte kirjoitamme hänelle, että koska olemme saaneet kuulla Ture Jönsinpojan pahoista aikeista Larfassa, niin olemme luopuneet hänestä.

— Se käy päinsä!

Herra Niilon omatunto alkoi taipua.

— Minä vannon, että toivoin olevani niin kaukana kuin suinkin, kun seisoin hänen takanaan siellä kankaalla… sillä minä puolestani oikein häpesin.

— Niin minäkin.

— Olemme siis samaa mieltä, nauroi Måns Bryntenpoika, — ja voimme kai nyt pyytää kuningasta kutsumaan kokoon herrainpäivät sekä takaamaan itsellemme varman turvan, sitte lähdemme käräjiin ja puolustaudumme miehuullisesti.

Kuningas vastasi Upsalasta tähän kirjoitukseen, että hän "Uplannin valtakunnan neuvoston suostumuksella" on kutsunut kokoon herrainpäivät Strängnäsiin ja kehoittaa hän herroja, samoin kuin Länsigötlannin yleistä rälssiä, muutamia miehiä joka kauppakaupungista ja kahta miestä jokaisesta kihlakunnasta, joiden miesten kutsumisen "sananlähetyksellä ja kirjeillä" he itse saavat tehtäväkseen, saapumaan valtiopäiville.

Lindholmin valloitukseen ei kuningas ollut tyytyväinen; eihän hän tietänyt, tahtoivatko Ture herra ja piispa ruveta ystäviksi vaiko vihollisiksi. Sentähden hän mieluummin olisi suonut, että teko olisi jäänyt tekemättömäksi; mutta asiain näin ollen käski hän herroja pitämään huolta siitä, ettei kukaan kajoa Ture herran omaisuuteen, sekä että kuninkaan miehet pysyvät siellä, kunnes asia saadaan selvitetyksi.

Kesäkuun 17 p:nä kokoontuivat valtiopäivät Strängnäsissä. Kuningas huomautti kokoontuneille säädyille, että hän aina, jos häntä itseään tai hänen virkamiehiään vastaan on ollut jotakin muistuttamista, on ollut valmis koettamaan saada aikaan parannusta, jopa on hän kaikessa ystävyydessä ja hyväntahtoisuudessa tarjoutunut luopumaan hallituksesta, jos valtakunnan neuvostolla ja Ruotsin kansalla on syytä pitää häntä siihen sopimattomana.

Tietääkseen ei hän koskaan ole antanut Ture Jönsinpojalle tai muille vähintäkään aihetta kapinaan, jonka he hiljan panivat toimeen.

Säätyjen harkittaviksi ja tuomittaviksi alistaa hän itseään vastaan tehdyt syytökset:

1) että hän valtakuntaan on antanut tuoda uuden kerettiläisen opin, jota on saarnattu;

2) että hän on rikkonut valansa siten ettei hän ole pitänyt kirkon henkilökuntaa voimassa;

3) karkoittanut piispat hiippakunnista ja kirkoista;

4) ottanut kirkoilta niiden kalleudet ja rahat;

5) hävittänyt luostarit, karkoittanut munkkeja;

6) antanut pitää messuja ruotsiksi;

7) herjannut pyhimyksiä ja käskenyt opettaa, etteivät ripit, papinvihkiäiset y.m. ole tarpeelliset;

8) antanut painattaa sakramentteja käsitteleviä kirjoja ja muuta sellaista, mikä sotii isien oppia ja mieltä vastaan;

9) ei pitänyt vaaria paastosta, vaan kiellettyinä päivinä sallinut syödä lihaa;

10) sallinut pappien, munkkien ja nunnien mennä naimisiin vastoin kaikkia kristillisiä tapoja;

11) määrännyt laittomia maksoja ja veroja maahan;

12) ottanut ulkomaalaisia miehiä valtakunnan neuvostoon ja antanut linnoja heidän käsiinsä;

13) kuuluu itse aikovan avioliittoon ulkomaalaisen kanssa, jolloin ulkomaalaisia tulee valtakuntaan;

14) kruunaustilaisuudessa tehdystä valastaan jättänyt pois useita pykäliä, niinkuin esimerkiksi sen, että hän lupaa suojella pyhää kirkkoa, piispoja ja sen muita henkilöjä.

Kuningas vastasi näihin syytöksiin selvään ja vakuuttavasti. Hänen käsityksensä mukaan kuninkaan valta velvoittaa vahvistamaan kaikkea hyvää ja rankaisemaan pahaa, henkilöön katsomatta. Hän on käskenyt saarnata Jumalan puhdasta sanaa ja evankeliumia; ja sitähän kansa itsekin oli pyytänyt Vesteråsin kokouksessa.

Hän ei ole karkoittanut piispoja, vaan he ovat itse karkoittaneet itsensä, sillä kun eivät he enään saaneet nylkeä maata ja kansaa, läksivät he matkoihinsa.

Häntä hämmästyttää, että nämä piispanrettelöt pannaan hänen ja uuden opin syyksi; eivätkö piispat kaikkina aikoina ole tuottaneet valtakunnan herroille ja ruhtinaille yhtä paljon harmia ja levottomuutta, eikö tämän uuden opin moittiminen ole vain tekosyy, jonka alle tahdotaan peittää heidän itaruutensa ja vallattomuutensa? Kirkon omaisuutta on tosin käytetty, mutta valtakunnan neuvoston suostumuksella, kun ei muita keinoja ollut. Luostarien hävitykset johtuivat Vesteråsin määräyksistä; kun eivät luostarien jäsenet enään saaneet nauttia samoja vapauksia ja harjoittaa samoja vallattomuuksia kuin ennen, niin he vapaasta tahdostaan jättivät luostarit; ehkä monet olivat tulleet ajatelleiksi, ettei pyhyys luostarimuurien ulkopuolella ollut huonompi kuin niiden sisäpuolellakaan.

Kuningas vastasi siten pykälä pykälältä kaikkiin syytöksiin ja säädyt kiittivät häntä ja vakuuttivat, että he hänen kanssaan tahtovat elää ja kuolla ja puolustaa häntä kaikissa kohtaloissa. Vesteråsin resessiä pitävät he joka kohdalta ja pykälältä voimassa ja rankaisevat jokaista, joka yrittää sitä rikkoa tai vähentää sen voimaa ja valtaa.

Nyt tuli Länsigötlannin herrojen vuoro.

Måns Bryntenpojan, Niilo Olavinpojan ja Ture Eerikinpojan piti selittää menettelynsä ja tehdä tili valtakunnan säädyille.

Ensimainittu astui tyynenä ja varmana esiin ja nyökäytti iloisesti päätään tuttaville ja ystäville.

Herra Niilo Olavinpoika koetti käyttäytyä samoin, mutta hänen tervehdyksensä teki teeskennellyn ja väkinäisen vaikutuksen.

Ture Eerikinpoika seisoi, niinkuin tavallisesti, synkkänä, umpimielisenä, välittämättä kenestäkään.

Heitä kehoitettiin pysymään totuudessa.

Kuningas oli läsnä.

Hänen puoleensa Måns herra heti kääntyi, alkaen keveällä, leikillisellä äänellä kertoa, että herra Ture Jönsinpoika on ankara ja vaativainen herra, jota siellä Länsigötlannissa kunnioitettiin kansan isänä ja valtiaana.

— Ei kenenkään päähän pälkähtänyt ruveta häntä vastustamaan, sanoi herra Måns kuninkaalle, — hän oli vanha ja heikko ja sentähden suostuttiin kaikkiin hänen esityksiinsä.

Mutta Kustaa oli luonut häneen niin vakavan katseen, että se alkoi häiritä Måns herraa; sentähden kääntyi hän pois ja rupesi silmäilemään vanhoja tuttuja.

Sitte laski hän käden sydämelleen ja kertoi, että kun Ture herra heille puhui aiotusta salaliitostaan, niin he päättivät pitää hänen vehkeilyjään silmällä, sillä vastustaminen olisi ainoastaan ärsyttänyt häntä, sen he tiesivät.

— Ja kuitenkin te otitte osaa hänen vehkeilyihinsä, sanoi muuan neuvoskunnan herroista.

— Näyttäkää toteen, jos voitte, huudahti Måns herra, — kutsukaa tänne todistajat, näyttäkää kirjeet ja sinetit, tai, jos voitte, omakätiset allekirjoituksemme.

— Älkää jännittäkö kaarta liiaksi, herra ritari, virkkoi taas muuan neuvoskunnan herroista, — ehkä teistä voitaisiin todistaa kaikellaisia asioita.

Måns laski taas käden sydämelleen.

Silloin nousi kuningas ja astui suurisuisen herran luo.

— Minkä rangaistuksen te siinä tapauksessa tahdotte kärsiä? kysyi hän, luoden ankaran, totisen katseen Månsiin.

Mutta vanha, ylimielinen uhka oli vallannut ritarin ja hän vastasi onnettomuudekseen:

— Kaula poikki ja ruumis teilattakoon, niinkuin laki määrää!

Kuningas loi häneen vielä kerran ankaran, totisen katseen. Silloin tunsi hän uhkamielisyytensä laimentuvan ja jäisen kylmyyden virtaavan ruumiiseensa.

Hetken ajan vallitsi huoneessa kuolon hiljaisuus.

Sitte kysyttiin toisilta herroilta, tunnustavatko he syyllisyytensä ja ottavatko vastaan kuninkaan turvakirjeen.

Mutta heidän mielestään Måns herra oli onnistunut erinomaisesti ja he vastasivat olevansa viattomat.

— Ajatelkaa vielä asiaa, lausui Kustaa.

— Olemme viattomat! huudahtivat molemmat ritarit. Måns Bryntenpoika oli käynyt kalman kalpeaksi, mutta hänen huulensa sopersivat:

— Viaton!

Kuninkaan viittauksesta toi muuan neuvoskunnan herroista esiin kaksi rasiaa täynnä kirjeitä.

Kavala Niilo Arvinpoika oli oman päänsä päästimeksi lähettänyt ne kuninkaalle.

Kirjeet jotka hän muka silloin poltti, olivat olleet arvottomia papereita.

Mutta miehet, jotka omin sanoin olivat tuominneet itsensä hengiltä, taistelivat epätoivoisaa taistelua kuolemaa vastaan.

He kielsivät allekirjoituksensa ja sinettinsä ja syyttivät Ture Jönsinpoikaa kaikesta.

Silloin näytettiin kirjeitä, joista ei Ture Jönsinpojalla saattanut olla aavistustakaan.

Ja vihdoin vedottiin kuninkaan sovintokirjeeseen ja yksityiseen ystävälliseen kirjeeseen, jonka hän oli kirjoittanut Måns herralle.

Itse he olivat työntäneet luotaan sovinnon ja vaatineet tutkintoa ja tuomiota.

Ja niin heidän puolustuksensa tuuma tuumalta kumottiin.

Kun he siis näkivät kuoleman koko kamaluudessaan irvistävän vastaansa, heittäytyivät he kuninkaan jalkain juureen, itkivät, valittivat ja rukoilivat armoa.

Mutta nyt oli kuningas järkähtämätön, koska he kerran lakiin vetoavat, niin laki heitä tuomitkoon.

Ja laki tuomitsi kuolemaan.

Sekä heidän että Ture Jönsinpojan omaisuus julistettiin lankeavaksi kruunulle.

Miltei tajuttomina kuljetettiin onnettomat herrat pois ja vietiin koulutuvan yläpuolella olevaan kamariin.

Toinnuttuaan raivosi Måns Bryntenpoika mielipuolen lailla. Hän ei voi eikä tahdo kuolla! Hän on nuori, terve ja onnellinen.

Hänellä on vaimo, jota hän jumaloi, hän on rikas ja mahtava, jos hän Ruotsin jättääkin, niin on hänellä maatiloja Tanskassa ja hänen voimakas käsivartensa ja miekkansa avaa hänelle tien, vaikka hän kääntyisi mihin tahansa… hän ei tahdo, hän ei voi kuolla!

Molemmat toiset herrat olivat alistuneet kohtaloonsa, he itkivät sanattomina.

Niilo Olavinpoika mietti, mitä Agneta sanoo, kaipaako hän häntä ja hoitaako hän tästälähin hellemmin hänen rakkaita lapsiaan.

Ture Eerikinpoika ajatteli vanhaa äitiään. Hän oli ollut hänen ainoa uskottunsa ja hän oli kyynelsilmin pyytänyt häntä luopumaan koko yrityksestä.

Mutta miten hän olisi voinut antaa Ture Jönsinpojalle kieltävän vastauksen, kun kaikki muut olivat suostuneet? Sentähden hänenkin oli täytynyt yhtyä puuhaan, vaikka se hänelle olikin ollut vastenmielinen.

Måns herra avasi hiljaa pienen ikkunan. Oli hämärtävä kesäkuun yö.

Hän astui ovelle ja kuunteli, vartiat nukkuivat ja hänen molemmille onnettomuustovereillensa oli yhdentekevää, mihin hän nykyään ryhtyi!

Aivan ikkunan alla seisoi korkea päärynäpuu. Jos Måns herra heittäytyy ulos, niin saattaa hän tarttua sen suuriin oksiin.

Hän valitsi silmillään sen, joka näytti vahvimmalta ja päätti olla uskalias.

Oksan hän kyllä onnellisesti sai käsiinsä, mutta se katkesi ja hän putosi maahan ja taittoi jalkansa.

Vartia mahtoi nukkua sikeää unta, koskei melu häntä herättänyt.

Muutamia hetkiä makasi Måns herra liikkumattomana, mutta sitte valtasi hänet kamala tuska. Hän ryömi ulos kaupungista ja tuli ruispeltoon. Mutta sieltä ei hän päässyt eteenpäin, vaan hänet löydettiin ja raajarikkona, kurjana kuljetettiin hänet takaisin vankilaan.

Missä oli nyt ylimielisyys?

Hän itki ja vaikeroi.

— En tunne sinua, Måns Bryntenpoika, sanoi herra Ture Eerikinpoika.

— Luuletko sitte, että minä itse tunnen itseäni?

— Nyt olet meitä huonompi, sanoi Niilo herra.

— Niin olen… ja sitäpaitsi olen niin nälissäni että menehdyn.

Kuinka hyvältä yksinkertainen ruoka maistui!

Mutta samassa määrin kuin voimat palasivat, kasvoi surujen katkeruus ja pian toivoi hän ainoastaan kuolemaa, päästäkseen tuskistaan niin pian kuin suinkin.

Tovereja, joita hän tähän saakka oli halveksinut, katseli hän nyt lohduttajinaan ja ystävinään ja pyysi heiltä anteeksi, lausuen, että hän juuri oli heidät houkutellut vehkeilyihin.

Muutaman päivän perästä vietiin vangit Tukholmaan.

Kuningas oli samaan aikaan siellä.

Eräänä päivänä ilmoitettiin hänelle herra Ture Eerikinpojan äidin rukoilevan, että hänet päästettäisiin kuninkaan puheille. Kustaa läksi itse häntä vastaan.

Hän ei ollut unohtanut, että jalo Gunilla Bese oli Svante Sturen hyvän ystävän [katso teosta "Svante Nilsson Sture och hans samtida" (Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa)], kuuluisan Viipurin linnanpäällikön Eerik Turenpojan puoliso. Hän tiesi myöskin, että hän oli Kalmarin linnan urhean puolustajattaren Anna Eerikintyttären [katso teosta "Sten Sture den yngre och Kristina Gyllenstjerna" (Sten Sture nuorempi ja Kristina Gyllenstjerna)] äiti, ja hän käsitti, että hän tulee rukoilemaan armoa ainoan hengissä olevan poikansa puolesta, ja kuningas… hän unohti kaikki arveluttavuudet, näyttääkseen ainoastaan osanottoaan.

Nainen lankesi hänen jalkainsa juureen.

— Ei, rouva Gunilla, virkkoi kuningas ja tahtoi nostaa häntä ylös.

— Teidän armonne, antakaa minun tästä rukoilla poikani puolesta!

— Älkää rukoilko, sanoi kuningas lempeällä äänellä.

— Annani tähden, joka taisteli Ruotsin vapauden puolesta ja kuoli, kun ei hän enään voinut mitään tehdä.

— Minä tiedän sen!

— Mieheni tähden, joka uskollisena etuvartiana palveli Suomen kansaa.

— Oi, Gunilla rouva, te ette saa minua vakuutetuksi, mutta te voitatte minut, lausui kuningas, miltei väkisin nostaen rouvan ylös ja taluttaen hänet nojatuoliin.

— Kuuleeko teidän armonne rukoukseni?

— Te pakoitatte minut siihen!

— Mutta eihän hän ole syyllinen.

— Vähemmin kuin nuo muut, myönnän sen. Saattoiko Annan veli olla isänmaan kavaltaja? Mutta hän on herkkäuskoinen ja sitäpaitsi ovat salajuonet vaikuttaneet häneen.

Hän näyttää synkältä ja umpimieliseltä, mutta minä arvelin, että tämä onneton kapina oli syynä siihen.

— On kai sekin vaikuttanut, mutta ei se ole syy… Luulen sentään, että kaikki nyt paranee. Kuolema eroittaa ihmiset, mutta tieto sen likeisyydestä liittää heidät yhteen, ja minä olen vakuutettu että jos poikani nyt saa elää, niin häntä odottaa onnellinen koti.

— Jota hänellä ehkä ei ennen ole ollut?

— Ei, teidän armonne.

Mutta Gunilla rouva ei vielä ollut saanut varmaa vastausta kuninkaalta. Kyynelsilmin katseli hän häneen.

— Te olette kärsinyt paljon, sanoi kuningas heltyneenä.

— Olen, teidän armonne, mutta en koskaan niinkuin nyt; tähän saakka on suruun aina sekaantunut iloa, mutta nyt siihen sekaantuu häpeä, joka tulee viemään harmaan pääni hautaan.

— Ei, Gunilla rouva, älköön se tapahtuko; tämä menettely on tosin laiton, mutta minä vastaan siitä itse: te saatte takaisin poikanne.

Gunilla tahtoi taas langeta kuninkaan jalkain juureen ja suudella hänen kättänsä, mutta kuningas vei hänen kätensä huulilleen ja lausui:

— Ottakaa tämä vastaan kiitoksena kaikesta siitä, mitä teidän huoneenne on tehnyt isänmaalle.

Herra Ture Eerikinpoika pääsi siis äitinsä rukousten tähden vapaaksi. Rikoksensa sovitukseksi sai hän maksaa noin 2000 markan suuruiset sakot.

Mutta pian senjälkeen astuivat Måns Bryntenpoika ja Niilo Olavinpoika kuolemaan.

Agneta rouva ja hänen lapsensa saivat pitää koko miesvainajan omaisuuden.

Samaten Ervallan rouva, Brigitta.

Länsigötlannin rahvaalle lähetettiin nyt avoin kirje, jossa sanottiin, että jokainen, joka on ottanut vastaan kuninkaan vakuutuskirjeen, kokonaan voi luottaa siihen. Tämä toimenpide olikin sangen tarpeellinen, sillä pitkin maata liikkui huhuja, että kuningas hirttämällä ja teilaamalla aikoo rangaista kaikki, jotka ottivat osaa kapinaan.

Sentähden kirjoitti hän heille, että heidän tulee muistaa hänen olevan synnynnäisen ruotsalaisen herran ja ettei hän ole antanut ainetta sellaisiin luuloihin.

Rauha oli nyt siis palautettu, mutta toinen kapina oli taas tekeillä, sillä — sanoo Tegel — Kustaa ei kauvan saanut nauttia yhtämittaista rauhaa.

2.

KATEELLISET NAAPURIT.

Ilon ja rauhan päiviä ei Kustaa kuningas ehtinyt viettää… Olihan tosin sopu saatu aikaan sillä kulmalla, mutta velka Lyypekkiin vaivasi häntä kuin painajainen. Se on maksettava viimeiseen ropoon asti, sen hän tiesi, mutta mistä rahat saadaan, sitä hän mietti yöt päivät.

Vielä oli toinenkin huoli, nimittäin Tanska. Vanha unionitoveri kyyrötti aina väijyksissä, pakoittaen Kustaata pysymään varoillaan.

Kysymys Gottlannista tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Malmön kokouksessa oli hän, niinkuin tiedämme, saanut norjalaisen maakunnan Vikenin pantiksi, kunnes asia tulisi ratkaistuksi. Mutta siitä huolimatta vaati kuningas Fredrik yhtämittaa takaisin tätä maakuntaa. Ja heti kun Ruotsissa syttyi jonkinlainen kapina, käyttivät tanskalaiset tilaisuutta hyväkseen.

Mutta Kustaa puolusti oikeuksiaan ja Vesteråsin valtiopäivät selittivät, että kuninkaalla on täysi oikeus pitää Viken, kunnes kaikkien kolmen valtakunnan neuvostot kokoontuvat päättämään asiasta.

Loppupuolella vuotta 1527 lähetti kuningas Fredrik kaksi sanansaattajaa Tukholmaan.

He pyysivät Kustaa kuningasta antamaan voimakasta apua, jos, niinkuin pelättiin, kuningas Kristian uskaltaisi tehdä hyökkäyksen. Mutta samalla pyysivät he takaisin Vikeniä ja ehdottivat, että molempien valtakuntien neuvostot kokoontuisivat keskustelemaan Gottlannista, jotta asia vihdoinkin saataisiin päätetyksi.

Kuningas antoi rauhoittavan vastauksen ja selitti, että kuningas Fredrik ja hänen neuvostonsa voi olla vakuutettu siitä, että Ruotsi pitää tehdyn sopimuksen.

Lopuksi huomautti hän, että Tanska on tehnyt itsensä syypääksi useaan laiminlyöntiin Malmön resessin määräyksiin nähden.

Kokouksen pitämiseen hän suostui ja tästä asiasta olivat kuninkaat kirjevaihdossa vuoden 1528 aikana.

Elokuun keskivaiheilla oli kokous Lödösessä, mutta kysymys jäi ratkaisematta ja Kustaa piti Vikenin.

Seuraavana vuonna 1529, samaan aikaan kuin valtiopäivät olivat koolla Strängnäsissä ja länsigötiläiset kapinoivat, läksi kuningas Fredrikin poika, prinssi Kristian Norjaan ottamaan vastaan kansan kunnioitusta isänsä seuraajana.

Silloin levisi äkkiä Ruotsissa huhu, että hän nyt aikoi käyttää hyväkseen tilaisuutta väkivallalla ottaakseen Vikenin.

Kustaa tiesi sekä omasta että edeltäjiensä kokemuksista, mitä tanskalaisten lupaukset merkitsivät. Sentähden päätti hän lähteä länsikulmalle maata, ja lähetettyään koko valtakunnan rälssille käskyn, että sen tulee pysyä sotakunnossa, läksi hän Laurinmessun aikaan Itägötlannin ja Smålannin kautta Länsigötlantiin.

Täällä tapasi hän kuningas Fredrikin lähettilään Jesper Brockmanin, joka oli matkalla Tukholmaan.

Kustaa ilmoitti hänelle, että hänen täytyy odottaa lokakuun keskivaiheille, silloin kutsutaan neuvosto kokoon Arbogaan ja silloin hän saa esittää asiansa.

Tanskalainen lupasi odottaa, mutta kun määräaika oli kulunut, vaati hän 50,000 guldenia siitä, ettei Kustaan lähettiläs oikeaan aikaan ollut saapunut Lyypekkiin; sitäpaitsi vaati hän takaisin Vikeniä.

Kuningas Kustaa vastasi olevansa suuresti kummastuksissaan siitä, että kuningas Fredrik juuri nyt esittää tällaisia vaatimuksia; onko tarkoitus rikkoa liitto? Mitä Gottlantiin tulee, niin on turhaa siitä asiasta syyttää Severin Norrbytä. Jos kuningas Fredrik on antanut hänen pettää itsensä, niin on se hänen syynsä; Ruotsin kuningas pitää kiinni ainoastaan kuningas Fredrikin ja Tanskan neuvoston tekemistä sopimuksista. Vikeniä ei hän luovuta ennenkuin hän saa takaisin oikeutensa Gottlantiin. Sitte valitti kuningas, että Ruotsista pakeneville kapinoitsijoille suodaan turvaa Tanskassa. Herra Ture esimerkiksi oli kirjoittanut kotiin, että hän toivoo saavansa Vikenin lahjoitusmaana, jos kuningas Fredrikin onnistuu voittaa takaisin vaikutusvaltansa Ruotsissa.

Jesper Brockman sanoi, ettei hän voi viedä kotiin sellaista vastausta ja ehdotti, että määrättäisiin aika uuden kokouksen pitämistä varten. Se tehtiinkin, kokous päätettiin pitää Varbergissa P. Olavinpäivän aikaan tulevana kesänä.

Varbergin kokous pidettiinkin ja kun kaikellaisia moitteita oli lausuttu molemmin puolin, päätettiin vihdoin, että Viken vielä kuusi vuotta kuuluisi Ruotsiin, mutta sitte joutuisi Norjan kruunulle. Rauhan tulisi aina vallita molempien valtakuntien välillä ja tarpeen vaatiessa oli molemminpuolista apua luvattava.

Nyt käännymme Saksaan.

Lyypekin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan oli Kustaa v. 1529 kuluessa lähettänyt 17,120 markkaa sen vuoden osalle tulevan valtiovelan lyhentämiseksi, mutta silloin olivatkin kaikki hänen varastonsa tyhjentyneet.

Usein keskusteli kuningas kanslerinsa Lauri Antinpojan kanssa tärkeästä rahakysymyksestä, mutta mistä rahaa otettaisiin seuraavaan suureen maksoon, sitä ei kumpikaan saanut selville.

Eräänä sunnuntaina seisoi kuningas ikkunassa ja kuunteli kuinka kellot soivat kaikissa kaupungin kirkoissa. Jokaisella oli oma sävelensä, mutta sopusointuinen kokonaisuus suli merkillisen kauniina ääniaaltoihin.

Silloin tuli hän ajatelleeksi, että jokainen kello on kuin ihmissielu, joka omalla äänellään laulaa iankaikkisen Jumalan kunniaa ja että ne kaikki yhdessä muodostavat kuoron, joka yksinkertaisessa luontevuudessaan eninten muistuttaa lintujen laulua metsässä.

Äkkiä sattui hän katsahtamaan Aatamiin, joka näytti miettivän erittäin tärkeitä asioita.

— Onko se sinusta kaunista? kysyi kuningas.

— Tämä kellonsoittoko?

— Tietysti, etkö sinä sitä kuunnellut?

— Odotin niitä muita.

— Mitä muita?

— Kelloja, tietysti!

— Eivätkö nämä sitte riitä?

— Kyllä kai, mutta mitä niillä muilla sitte tekee?

— Ne ovat kai koristuksina.

— Olen laskenut, että monessa kirkossa on viisikin kelloa, kertoi Aatami, — mutta useimmiten niitä on neljä.

— Taitaapa kyllä olla.

— Ne ovat kai kalliita kapineita?

— Kyllä ne maksavat paljon rahaa.

Mutta nyt vaipui kuningas syviin mietteisiin.

Aatami tiesi, että silloin pitää olla hiljaa ja sentähden hiipi hän pois. Aatami ei enään ollut lapsi, hän kulki jo omia teitään.

Kansleri kirjoitti juuri kuninkaan kirjeitä, mutta loi tuontuostakin katseensa rakastettuun herraan miettien, mitä tämä nyt mahtoi ajatella. Tärkeitä asioita, sen saattoi nähdä hänen katseestaan.

Äkkiä nosti Kustaa silmänsä ja lausui iloisesti hymyillen:

— Kiitä Jumalaa kanssani, sillä nyt tiedän, mitä teen. Kansleri katseli häneen kysyvästi.

— Me olemme vaivanneet päätämme sillä, mistä saisimme rahoja…

— Tietääkö teidän armonne nyt, mistä niitä saadaan?

— Tiedän, Lauriseni.

— Luostareista ja kirkoistako?

— Ei, mutta luostareilta ja kirkoilta.

— Myönnän, etten ymmärrä.

— Aatami minut siihen johdatti.

— Jumala valitsee usein pieniä aseita.

— Niin! Mutta kuulehan nyt: emme ryntää toimeen suinpäin, vaan niin sävyisästi kuin suinkin; alamme kaupungeista: joka kirkon tulee antaa yksi kelloistaan, emme vaadi suurinta, mutta lähinnä suurimman.

— Siitä karttuisi sievä summa!

— Niin, alamme siis kaupungeista, ja jollei se riitä, niin lähdemme maaseudulle. Ja luostarit saavat myöskin luovuttaa ylellisyydestään.

Kustaa ryhtyi viipymättä toimeen. Hän päätti lähettää kaksi valtakunnan neuvoston herraa kahdennenkymmenennen päivän markkinoille Enköpingiin, jonne siihen aikaan kokoontui kauppiaita melkein kaikista valtakunnan kaupungeista.

Herrat läksivät matkaan.

Alussa tuntui heidän pyyntönsä oudolta, mutta kun he sitte selittivät kansalle, että jollei rahoja ajoissa hankita ja makseta, niin ruotsalaiset laivat ja tavarat otetaan takavarikkoon Saksassa ja kaikki kauppa tehdään mahdottomaksi. Kansa päätti nyt uusien maksojen välttämiseksi luovuttaa kellon kustakin kirkosta, koska niitä sentään vielä jäi niin monta. Johtavat henkilöt antoivat siis helposti suostumuksensa ja ennen juhannusta olivat kaikki Ruotsin kaupungit luovuttaneet kellon kustakin alueellaan olevasta kirkosta, luostarista ja kappelista. Monet olivat antaneet suurimman kellonsa.

Suomalaisetkin kaupungit lähettivät määräaikana annettavansa.

Mutta tämä suostunta ei riittänyt läheskään ja kuninkaan täytyi eräältä rikkaalta porvarilta ottaa suuri laina.

— Tämä ei riitä, sanoi Kustaa, — minun täytyy käydä itsepintaisten talonpoikieni kimppuun.

Heikinmessun aikana v. 1531 kutsui hän neuvostonsa kokoukseen Örebrohon.

Sitäpaitsi kutsui hän useita yksityisiä, jotka hän tiesi viisaiksi ja ymmärtäviksi miehiksi.

Kun hyvän aikaa oli keskusteltu asiasta, päätettiin, että maalla on meneteltävä niinkuin kaupungeissakin: jokaisesta maalaiskirkosta otetaan lähes suurin kello. Sitäpaitsi lankeavat kirkon kymmenykset ja maavero tältä vuodelta kruunulle, kuitenkin siitä poisluettuina ne menot, jotka tarvitaan kirkkojen vahaan ja viiniin.

Vanhan tavan mukaan annetaan kansalle sentään tilaisuus kuparilla, hopealla tai rahalla lunastaa kymmenykset ja kellot. Jos jokin pitäjä tahtoo pitää suuremman kellon ja antaa pienemmän, niin maksettakoon siitä väliä rahassa tai hopeassa. Ja jollei pitäjässä ole kuin yksi kello, niin pidettäköön se, mutta maksettakoon puolet sen arvosta.

Näihin toimenpiteisiin ryhdyttiin suurella varovaisuudella. Ensin huomautettiin talonpojille, miten köyhinä aikoina vapautussotaa oli käyty, silloin ei löytynyt säästöjä sotavarustuksiin.

Siitä syystä oli täytynyt tehdä velkaa ja vaikka sitä jo oli maksettu, niin paljon vielä oli maksamatta. Tietysti velka on maksettava ja jottei kansaa rasitettaisi veroilla, niin on kuningas ja neuvosto arvellut, että maalaiskansan tulee seurata kaupunkilaisten esimerkkiä luovuttamalla suurin kirkon kellonsa sekä sinä vuonna maksamalla kruunulle koko kirkkokymmenyksensä.

Valitut asiamiehet läksivät matkaan.

Heidän tehtävänsä ei suinkaan ollut helppo.

Kuningas kirjoitti joka maan kulmalle erikseen, vakuuttaen, ettei hän omaksi tarpeekseen käytä hitustakaan kellojen malmista.

Kaikki mitä kaupungeista saatiin oli aikoja sitte lähetetty Lyypekkiin ja nyt valitaan kaksi rehellistä, luotettavaa miestä, jotka lähetetään noutamaan kelloja ja jotka sitte tekevät tilin matkastaan ja toimittavat lyypekkiläisille heidän saatavansa, mikäli varoja riittää.

Muita luotettavia miehiä määrätään erikseen joka lääniin yhdessä kuninkaan voutien kanssa vastaanottamaan kelloja ja talven ja hyvän kelin kestäessä toimittamaan ne likeisimpään satamaan tai merikaupunkiin.

Kirje sai melkein kaikkialla aikaan toivotun vaikutuksen ja kuninkaan lähettiläät tulivat hyvin toimeen talonpoikien kanssa, joten he ilman suurempaa vastahakoisuutta antoivat kellonsa.

Mutta taalalaiset vaativat vakuutusta siitä, ettei näitä vaatimuksia joka vuosi uudisteta, ja ensi maakäräjissä, jotka pidettiin Tunassa, täytyi Vesteråsin piispan ja muiden kelpo miesten antaakin tuo vakuutus. Sitte sitoutuivat taalalaiset ottamaan osaa samoihin maksoihin kuin maan muut asukkaat ja antoivat kellonsa.

Kun siis kuninkaan lähettiläät sekä kaksi Vesteråsin pappia ja kuninkaan vouti Lauri Eerikinpoika, joka hoiti asioita Bergslagenissa ja Taalaissa, kulkivat pitäjästä pitäjään keskustelemassa talonpoikien kanssa kelloista, niin eivät he missään kohdanneet vastustusta: täytyyhän tässä suostua, kun ei muuta neuvoa ole, sanoivat talonpojat toisilleen.

Tunassa kertoi vouti, että tunnettu lyypekkiläinen Herman Israel hiljan oli käynyt maassa ankarasti vaatimassa maksoa, sillä Lyypekin kaupunki kyllä tietää pitää puoliaan.

Kun Tunan miehet tämän kuulivat, pitivät he sitä hävyttömänä; he kiskoivat silloin alas suurimman kellonsa ja veivät itse sen Hedebodaan.

Gagnefin ja Leksandin pitäjät osoittivat myöskin avuliaisuutta ja kun lähettiläät tulivat pohjoisempiin pitäjiin, Moraan, Orsaan ja Rättvikiin, niin seurasivat ne vapaehtoisesta edellisten esimerkkiä.

Tietysti eivät papit pitäneet näistä toimenpiteistä; sentähden he talonpoikien korviin rupesivat kuiskuttamaan, että koska heidän kellonsa ovat sekä kastetut että voidellut ja vihityt, niin on kuolemansynti erota niistä.

Tämä puhe vaikutti talonpoikiin. He huomasivat, että tässä on vaara tarjolla.

Ja vihdoin läksi muutamia mahtimiehiä Leksandin, Gagnefin ja Ålin pitäjistä Aspebodaan kysymään neuvoa Maunu Niilonpojalta.

Maunu Niilonpoika oli aikansa rikkain vuoritilallinen, sillä hän omisti runsaimman suonen kuuluisaa Kopparbergin kaivosta, joka sittemmin kauvan aikaa hänen mukaansa kantoi nimeä "Maunu Niilonpojan kaivos".

Vanha talonpoikaistaru kertoo hänestä ja hänen huoneestaan:

Hän oli niin ylpeä ja itserakas, ettei hänen vertaistaan ole ollut.

Hänen hevostensa kengät olivat hopeasta ja niiden seimet marmorista.

Valjaissa kiilteli oikeita helmiä ja suitset olivat silkkiä.

Hänen emäntänsä ruumista ei verhonnut ainoakaan lanka, joka ei olisi ollut silkkiä ja hänen sormensa olivat täynnä kultasormuksia.

Mutta hän ei, niinkuin muut ihmiset, syönyt sormillaan, vaan hänellä oli veitsenterä puhtaasta kullasta ja sillä hän pisteli suuhunsa jumalanviljaa. Mutta koska syöminen siten kävi tavattoman hitaasti, täytyi hänen syödä koko päivän. Rasvaisia ruokia hän söi ja niin tavattoman lihava hän oli, ettei emäsika voi olla lihavampi.

Mutta pahansisuinen hän oli ja piiat juoksivat toisensa kumoon ollakseen hänelle mieliksi.

Heillä oli ainoa tytär, mutta se oli oikea rääppänä; hän oli niin laiha, että kuu ja aurinko olisivat saattaneet paistaa hänen lävitsensä, jos hän olisi lähtenyt ulkoilmaan silloin kun ne loistivat, mutta sitä hän ei tehnyt, sillä ihmisten ei pitänyt saada tietää, ketä hän meni tapailemaan ja kuitenkin sen tiesi joka lapsi koko pitäjässä.

Pahaisesta paitaressusta asti oli hän pitänyt torpparin Ollista; silloin oli poika kanniskellut häntä käsivarsillaan ja niin hän vielä nytkin olisi tehnyt, mutta Leena oli kunniallinen tyttö, joka ei tahtonut tuottaa huolta isälle ja äidille.

Käsi kädessä olivat Olli ja Leena astuneet isän eteen ja Olli oli suoraan sanonut, etteivät he voi elää ilman toisiaan, mutta silloin iski Maunu Niilonpoika nyrkkinsä pöytään jotta se halkesi, ja näytti laatikkoa, joka oli täynnä kultarahoja.

Tästä suuttui Maunu vielä enemmän ja virkkoi:

— Mene matkoihisi, Olli Ollinpoika ja palaa sitte, kun minä olen käynyt niin köyhäksi, että olen puutteessa, ennen et saa Leenaani.

Ja kun isän sitte piti eroittaa heidät, kietoi tyttö niin lujasti kätensä Olli Ollinpojan kaulaan, ettei hän päässyt irti, vaikka Maunu Niilonpoika väitti, ettei hän tahtonut. Silloin rupesivat hopeat hänen taskussaan helisemään, mutta tytön riisti hän irti ja hänen kosijansa ajoi hän menemään.

Mutta siitä päivästä pitäin alkoi Leena niin laihtua, ettei häntä olisi samaksi tuntenut, eikä hän koskaan käynyt jaloittelemassa, paitsi illoin, kun hän läksi tapaamaan Olliansa, joka silloin läksi torppaan, vanhan äitinsä luo.

Maunu Niilonpoika sanoi vaimolleen, että hän aikoo karkoittaa Ollin, mutta hänen vaimonsa arveli, että viimeinen villitys silloin tulee ensimäistä pahemmaksi; antaa nuorten olla, koko juttu raukeaa itsestään, sillä tyttöjen tunteisiin ei ole luottamista.

Maunu Niilonpoika jätti siis karkoittamistuumansa, mutta hän murehti nähdessään, että tyttö, jolle hän olisi voinut antaa miten monta taalalaispitäjää tahansa, tuossa suree kuoliaaksi köyhän torpanpojan tähden.

Kun harmi sitte oikein valtasi hänet, meni hän komeihin huoneisiinsa, joiden lattioita peitti kerros hopearahoja ja joiden seinillä riippui lukematon määrä hopeakannuja ja joissa ei kukaan elävä sielu koskaan ollut käynyt paitsi Maunu Niilonpoika itse.

Siellä seisoi myös suunnattoman suuri kirstu, jonka avainta hän kantoi kaulassaan.

Tultuaan hopeakamariin, avaa hän sen kannen.

Mutta hänen silmiään häikäisee niin, että hänen täytyy varjostaa niitä kädellään.

Sillä helmet ja jalokivet ja punainen kulta hohtavat.

Hän seisoo arkun ääressä, ylistäen onneaan: hän on niin rikas, ettei hän koskaan voi tulla köyhäksi! Silloin alkaa suuria pisaroita langeta arkkuun; hän ei tiedä mistä ne tulevat, sillä miksi se itkisi, joka omistaa kaikki? Mutta pisarat lankeavat suurina, raskaina, ja hänestä näyttää siltä kuin kulta mustenisi ja hohtokivien loisto sammuisi… ja kaikki muuttuisi mullaksi, tuhaksi… Hän paiskaa kannen kiinni, vääntää sen lukkoon, rientää ulos ja sulkee oven lukoilla, teljillä ja suurilla salvoilla.

Sitte kiiruhtaa hän työhuoneeseensa ja joka askeleelta kilisevät hopearahat, jotta jokainen tietäisi, mikä rikas ja mahtava mies Maunu Niilonpoika on.

Mutta viime aikoina oli hän aina äreällä tuulella, ja siihen ei hänellä olisi ollut oikeutta, sillä eihän maan piirin päällä ollut ainoaakaan sielua, joka olisi uskaltanut vastustaa häntä.

Nyt tulivat Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet puhuttelemaan häntä.

Se tuntui hänestä hauskalta, sillä hänellä oli vähän työtä ja aika tahtoi käydä pitkäksi.

He astuivat sisään, Maunu tervehti heitä ja käski istumaan, jota kehoitusta he paikalla noudattivatkin.

Sitte kysyi hän, tahtovatko he olutta, vaikkei se olekkaan parasta lajia.

He kiittivät ja sanoivat, että kyllä kelpaa juoda, kun Maunu Niilonpoika tarjoaa.

Maunu naurahti, mutta kun olut sitte tuotiin, niin huomauttivat Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet, etteivät he ikinä ole juoneet niin väkevää olutta.

Maunu Niilonpoika kehahti ja sanoi, ettei hänen tarvitse juoda huonompaa olutta.

Vihdoin sanoivat talonpojat sitte asiansa, jonka tähden he olivat tulleet tänne vaivaamaan.

He tahtoivat tietää, mitä Maunu Niilonpoika sanoo tästä kelloasiasta.

Maunu Niilonpoika ei ollut kuullut koko asiasta puhuttavankaan.

Gagnefiläinen kertoi nyt kuninkaan olevan niin julman paljon velkaa lyypekkiläisille, että hänen täytyy lähettää voutinsa kiertämään pitkin maata pyytämään apua.

— Eipähän ole uskaltanut tulla tänne, sanoi Maunu Niilonpoika.

— Meillä hän kävi, sanoi leksandilainen talonpoika, — ja vei pyhät kellomme, jotka ovat sekä kastetut että voidellut ja vihityt, ja nyt me tahtoisimme kysyä Maunu Niilonpojan mielipidettä: pitääkö meidän kärsiä tätä tällaista?

Maunu Niilonpoika laski sormen suurelle nenälleen — Maunu Niilonpoika oli suuri mies, ja jokainen hänen jäsenistään oli suuri — ja istuutui miettimään.

— Ei minun tosin tarvitsisi kysyä keneltäkään neuvoa, sanoi hän, — sillä minä tiedän kaikki itse, mutta lähdenpä sentään Antero Pietarinpojan luo Rankhyttaniin kuulemaan, mitä hän sanoo. Mutta heti kun minä tulen sinne, pannaan siellä toimeen sellaiset kemut, etten minä kahteen päivään pääse kotiin. Mutta te voitte sillaikaa olla täällä, syödä ja juoda minkä jaksatte, sillä täällä on yllinkyllin kaikkea, ja välillä maata.

Miehet kiittivät ja sanoivat, että siihen he kyllä suostuvat, koska kerran Maunu Niilonpoika käskee.

Hän pisti nyt taskuunsa lisää hopearahaa ja tuumi, että kyllä kai hevonen jaksaa, koska kerran hänkin. Tosin se rikkaus hänen mielestään tuntui aika raskaalta, mutta ei hän olisi tahtonut sitä kadottaakaan. Kaksi palvelijaa tuli auttamaan häntä hevosen selkään, mutta he eivät jaksaneet nostaa häntä. Maunu Niilonpoika nauroi ja sanoi, että kyllä kai jokainen käsittää mikä hänessä, rikkaassa miehessä, niin painaa. Sitte kutsui hän kaksi palvelijaa lisää auttamaan ja yksissä voimin saivat palvelijat hänet nyt hevosen selkään. Hän läksi siis matkaan, mutta ravia ei hän ajanut.

Sillaikaa viettivät Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet hauskoja päiviä, he söivät, joivat ja nukkuivat minkä jaksoivat; ja herättyään rupesivat he taas syömään ja siten kuluivat päivät.

Vasta kolmantena päivänä tuli Maunu Niilonpoika punaisena ja pöhistyneenä kotiin.

— Olen juonut paljon viiniä, sanoi hän, — Rankhyttanissa tarjotaan aina viiniä, kun minä tulen sinne.

Hän tuskin pysyi jaloillaan.

— Minä painan niin paljon, sillä olen niin rikas, sanoi hän taas, — levätkää te miehet, minäkin aion levätä huomiseen asti.

Ja miehet lepäsivät.

Mutta seuraavana päivänä istuivat he kaikki neljä pöydän ympärillä arkihuoneessa; olutkannut olivat pöydässä, niinkuin ainakin, mutta nyt olivat sekä miehet että Maunu Niilonpoika sitä mieltä, ettei olut maistunut.