SISÄLLYS: (continued 7)

— Te olette suuresti rikkonut minua vastaan ja minä saattaisin teille julmasti kostaa.

— Minä olen vallassanne.

— Aikomukseni ei ole väärinkäyttää valtaani, vastasi Niilo Dacke, mutta älkää unohtako, että saatan lahjoittaa teille elämän ja tuhatkertaisesti korvata sen, minkä olette kadottanut.

— Entä millä ehdolla?

— Sillä, että luovutte kuninkaasta ja autatte minua kokoamaan smålantilaiset ja johtamaan heitä.

Elsa oli kietonut käsivartensa isän ympäri. Rukoillen pyysi hän häntä pysymään tyynenä.

Sääliväinen hymy nousi Arvidin huulille ja tukahuttaen katkerat sanansa lausui hän:

— Jos olisit ottanut henkeni, niin olisin rukoillut Jumalaa suomaan anteeksi pahat tekosi, mutta sinä ehdotat, että rupeaisin kavaltajaksi ja sitä en ikinä suo sinulle anteeksi.

Dacke oli käynyt kalman kalpeaksi.

— Ruotsin onni ja pelastus on tässä kysymyksessä, vastasi hän.

— Jos Jumala olisi tehnyt minut mielipuoleksi, vastasi Arvid, — niin ehkä kallistaisin korvani puheellesi; mutta nyt sanon sinulle ainoastaan, että mieluummin annan käsivarteni kuivettua kuin nostan sen jaloa Kustaa Vaasaa vastaan.

Hyväillen ja hiljaa pyytäen koetti Elsa rauhoittaa isänsä vihaa.

Dacke ei voinut riistää silmiään hänestä.

— Saamme vastaisuudessa likemmin puhua asiasta, sanoi hän ja jätti huoneen.

— Mikä meitä nyt odottaa? lausui Elsa vavisten.

— Jumala yksin sen tietää… Antautukaamme hänen haltuunsa.

Molemmat olivat levottomat; he tunsivat vaaran likenevän.

Sillaikaa syntyi linnassa elämää ja liikettä. Dacken sanansaattajat olivat rahvaalle ilmoittaneet, että suuri yritys on tekeillä. Vanha viha porvarien ja talonpoikien välillä oli leimahtanut ilmi tuleen ja smålantilaisten herkkiin mieliin syöpyi syöpymistään se luulo, että Kyösti kuningas tahtoo supistaa ruotsalaisten ikivanhaa vapautta ja kahlehtia heidät saksalaisen ikeen alle.

Rahvas oli kutsuttu käräjiin. Dacke tahtoi nyt ottaa haltuunsa johtajatoimen.

Hän käski miestensä valmistautua lähtöön ja pukeutui itse komeaan pukuun, niinkuin johtajan sopii.

Sitte hän yksin asteli edestakaisin huoneessaan, vaistomaisesti kuunnellen melua linnan pihassa, kun metsävarkaat pukeutuivat aseihinsa. Suuret tuumat ja rohkeat toiveet liikkuivat hänen mielessään.

Potrat pojat olivat asettuneet riveihin ja Dacke asteli tarkastellen heidän joukossaan.

Häntä huvitti nähdä, että nuo villit, vastahakoiset miehet tottelivat hänen pienintäkin viittaustaan.

Tarkastuksen loputtua lausui hän tyytyväisyytensä ja käski miehiä olemaan valmiina varhain aamulla. Sitte jätti hän heidät ja palasi huoneeseensa.

Hetkeä aikaisemmin oli Aatami mennyt vankien luo.

— Ilma on niin ihana, sanoi hän, — tie on auki ja neiti kulta tarvitsee raitista ilmaa.

— Minä en jätä isääni, sanoi tyttö.

— Häntä ei uhkaa mikään vaara.

— Mene, siunattu lapseni, sanoi vanha Arvid, — raitis ilma tekee sinulle hyvää.

Ihmeellinen kauhu oli vallannut Elsan; hän huomasi, että kääpiöllä oli erityinen tarkoitus, ja syleiltyään isäänsä, seurasi hän häntä.

— Mikä on, Imo?

— Hän odottaa sinua.

— Missä?

— Huoneessaan.

— Sinne minä en mene!

— Hän käski.

— Mutta jollen tottele?

— Toivoisin että sen tekisit.

— Tuletko sinä mukaan?

— En saa, mutta annan sinulle paremman turvan… kas tässä!

— Isänikö tikari?

— Löysin sen teidän talonne lattialta.

— Kiitos! lausui tyttö, suudellen asetta. — Nyt en pelkää.

— Mutta muista, että ainoastaan äärimmässä hädässä.

— Minä olen ajatteleva isääni.

— Niin, jos sinä kuolet, kuolee hänkin.

— Hän toivoo kuolemaa.

— Mutta sinä et tiedä mitä kidutuksia he saattavat keksiä.

— Koetan olla viisas ja varovainen.

Samassa kuulivat he Dacken menevän huoneeseen.

— Pian, pian, joudu! Hän tahtoi, että olisit huoneessa ennen häntä, kuiskasi Imo.

… Jumala minua auttakoon! huokasi Elsa ja astui miltei ääneti huoneeseen, jonka ovi oli auki.

Dacke seisoi ikkunan ääressä, malttamattomana, hiljaa kiroillen itsekseen.

— Sinä kutsuit minua, virkkoi tyttö. Mies säpsähti.

— Joko sinä kauvan olet ollut täällä?

— En kauvemmin kuin sinä itsekään.

— Miksi sinä jätit oven auki?

— Se oli auki ennen kuin tulin.

— Sulje se!

Elsa totteli.

— Ota pois avain ja anna se minulle!

— Tässä, lausui tyttö, ojentaen hänelle avaimen. Dacke jäi pitelemään hänen kättään.

— Luotatko sinä minuun? kysyi hän.

— Minä luulen sinua paremmaksi kuin itse tiedätkään.

— Ehkä, virkkoi Dacke, — ihminen sinun likeisyydessäsi tulee hyväksi.

— Mikset ota avainta?

— Pelkäätkö minua, kaunis neiti?

— En, vastasi Elsa, hymyillen kaunista hymyä. Dacke katseli häntä silmiin, ikäänkuin koettaakseen lukea hänen sielunsa salaisimmatkin ajatukset. Tyttö ei luonut katsettaan maahan, vaan kohtasi pelvotta hänen katseensa.

— Pidä sinä avain, sanoi Dacke. Elsa pani sen takaisin lukkoon.

— Sinä olet sangen kaunis! lausui Dacke ihaillen.

— Minä rukoilen joka päivä Jumalaa, että tulisin hyväksi.

— Suo minulle suosionosoitus!

— Sano ensin mikä.

— Anna minun suudella kättäsi!

— Sellaiseen ei siveä neitsyt saata suostua.

— Jollei ritari pyydä, huomautti Dacke katkerasti.

— Se ei sittenkään auta.

— Mitä siihen sitte vaaditaan?

— Että mies on hänen kihlattunsa, vastasi tyttö, punastuen vastoin tahtoaan.

— Minä olen sinulle liian halpa… ajattele, ritari tai talonpoika… kuinka heitä saattaa edes verrata toisiinsa!

Ääni oli kova ja uhkaava.

— Urheus ja suuret ansiot nostavat miehen aateliuden rinnalle, sanoo isäni.

— Ehkä muista miehistä, mutta ei minusta.

— Te olette vihamiehet.

— Oletko sinäkin viholliseni?

— Minä rukoilen joka päivä Jumalaa puolestasi.

— Sinäkö, Elsa? huudahti Dacke säpsähtäen.

— Minä rukoilen, että sinä huomaisit erehdyksesi ja luopuisit hankkeistasi.

— Sitä en tee edes sinunkaan tähtesi, Elsa, mutta kunniaa ja mainetta olen minä voittava ja kun minä lasken kaikki voittoni jalkaisi juureen, niin suostutko silloin seuraamaan minua, mihinkä ikinä lähden?

— Kuinka minä nyt saatan tietää sen?

— Sinä olet niin varovainen kuin punnitsisit jokaista sanaasi kultavaa'alla. Mutta kuuleppa: kun minä palaan matkaltani, niin tahdon taaskin puhutella sinua ja silloin pitää sinun antaa minulle vastaus, oikea vastaus, ymmärrätkö?

— Ymmärrän.

— Suora vastaus.

— Niin suora, ettet enään ikinä epäile, lausui tyttö, kovasti painaen tikarin vartta.

— Kuinka sinä olet kummallinen olento, virkkoi Dacke; — sanoissasi tuntuu aina olevan kaksi tarkoitusta.

Dacke mittasi häntä kiireestä kantapäähän asti; peto mietti, karkaisiko saaliin kimppuun. Tyttö seisoi liikkumattomana, ikäänkuin hän katseellaan olisi tahtonut häntä hallita. Hetkisen ajan vallitsi huoneessa sellainen hiljaisuus, että he saattoivat kuulla toistensa hengityksen. Äkkiä kohtasivat he toistensa katseet. Sitte käänsi Dacke päätään ja virkkoi lyhyesti, kovalla äänellä:

— Mene tiehesi!

Kuin lentämällä katosi tyttö huoneesta. Dacke jäi silmäilemään hänen jälkeensä.

— Ymmärsikö hän vaaran? mutisi hän. — Odota, me tapaamme toisemme vielä kerran!

Aatami oli odottanut miltei kuoleman kauhussa.

— Pelastettu! kuiskasi Elsa ja riensi isänsä luo.

— Sinä viivyit kauvan… kävin jo levottomaksi, sanoi hän, syleillen tytärtään.

Elsa ei kertonut mitä vasta oli saanut kärsiä. Se olisi vaan tehnyt isän levottomaksi.

Seuraavana aamuna marssi Dacke pois, ottaen mukaansa suurimman osan miehiään; he menivät Blekingen rajan yli Smålantiin. Päällikön likeisimpänä miehenä oli luotettavuudestaan kuulu Pikku Jössi.

Dacke oli tavattoman huonolla tuulella; kaikki pahat voimat hänessä näyttivät nousseen vastustamaan niitä inhimillisiä tunteita, jotka nyt olivat alkaneet pyrkiä oikeuksiinsa. Hurjemmin kuin koskaan ennen ryhtyi hän ryöstämään ja polttamaan.

Eräänä sunnuntaiaamuna, juuri kun messun piti alkaa, saapui tämä yhteenhaalittu sotajoukko Väckelsångin kirkolle.

Vähää ennen oli kirkon sakaristoon paennut muutamia herrasmiehiä; he luottivat siihen vanhaan tapaan, että kirkon pyhyys suojaa väkivaltaa vastaan ja uskoutuivat Pikku Jössille, joka lupasi heille turvaa ja varmuutta.

Dacken mielestä oli Jössi tehnyt oikein. Kai sitä keino keksitään, kunhan he tulevat ulos.

— Ei, huusi Jössi, — jos sinä tahdot lyödä heidät kuoliaaksi, niin tee se ennenkuin me uskomme ja kunniamme nimessä olemme antaneet lupauksia; sillä muutoin käy meidän hullusti.

Sitte meni hän sakaristoon, lupasi herroille varmuutta sekä hengen että ruumiin puolesta ja vei heidät kanssaan kirkkotarhaan.

— Ha'at auki, mieheni! huusi Dacke rajusti. Silloin juoksi Jössi miestensä luo.

— Ha'at auki! huusi hänkin, sitte kääntyen Dacken puoleen. — Jos sinä tahdot, että sinua pidettäisiin rehellisenä miehenä, niin pysy alallasi, sillä muuten saat takaisin.

Dacke vimmastui, mutta hänen täytyi hillitä itseään. Yksi herroista meni Dacken puolelle ja, rupesi hänen kirjurikseen, toinen osti suurella rahasummalla ja kalleuksilla henkensä.

Suuri joukko talonpoikia meni Dacken puolelle, joten hän nyt oli oikean sotajoukon johtaja.

Hän piti ankaraa järjestystä ja järjestyksen rikkoja joutui armotta kuoleman omaksi.

Henkivartiastoonsa valitsi hän nuorimmat ja parhaimmat talonpojat.

Menestyksen kanssa kasvoivat hänen vaatimuksensa ja suunnitelmansa. Hän päätti syöstä kuninkaan valtaistuimelta ja lupasi, rahvaan mieltä mairitellakseen, asettaa Svante Sturen valtakunnan etunenään.

Rakas Sture-nimi vaikutti nimittäin yhä vielä kaikkialla maassa.

Niilo Dacke lähetti nyt herra Svante Sturelle Stegeborgiin kirjoituksen, jossa sanoi, että "kaikki Smålantilaiset ovat kyllästyneet kuningas Kustaan kovaan ja ankaraan hallitukseen, ja koska herra Svanten isä valtakunnan herrana oli ollut lempeä ja hyvä hallitsija, niin tarjoavat he nyt hänen pojalleen valtakuntaa; jos hän tahtoo ottaa sen vastaan ja ruveta heidän herrakseen ja päämiehekseen, niin he, kaikki kruunun veronalaiset talonpojat, tahtovat maksaa hänelle vuotiset verot ja muut ulosteot, kunhan hän vain suojelee heidän lakejaan ja oikeuksiaan ja vanhoja hyviä tapoja, niinkuin hänen isänsä teki". Tämän kirjoituksen alle pani Dacke nimensä ja sinettinsä.

* * * * *

Herra Svante hämmästyi suuresti; tosin hän kyllä tiesi, että mielissä vallitsi levottomuus; sillä hän oli hiljan yhdessä lankonsa Abraham Eerikinpoika Lejonhufvudin kanssa kuninkaan puolesta keskustellut Itägötlannin rahvaan kanssa ja silloin saanut kummallisia vastauksia, jotka eivät ennustaneet hyvää. Säädyt olivat "täynnä paavillisuutta, neitsyt Maarian maitoa ja Pyhän Pirkitan ilmestyksiä, joten eivät he ollenkaan välittäneet kansan menettelystä".

Kaikki merkit osoittivat, että "koko Itägötinmaa riippui silkkilangan päässä"; jos smålantilaiset pääsisivät tunkemaan sinne ja saisivat itägötilaiset houkutelluiksi mukaansa kapinoimaan, niin saattoi edellyttää, että koko maa leimahtaisi ilmi kapinaan.

Ei Svante sentään ollut odottanut, että hän persoonallisesti joutuisi kapinoitsijain vehkeilyihin.

Eikä kiusaus häntä houkutellut nyt enemmän kuin Lyypekissäkään.

Hän ilmoitti emännälleen, että hänen paikalla täytyy lähteä Tukholmaan.

— Joko taas! huudahti Märta rouva hiukan epäluuloisena.

Svante ilmoitti hänelle syyn matkaansa.

— Minun täytyy sanoa, että sinä olet merkillinen mies, virkkoi Märta ihaillen. — Jollei Margareeta olisi sisareni, niin en lupaisi olla estelemättä.

— Puolustaisitko sinä kansalaissotaa?

— Johan se on ilmi tulessa. Mutta sitte saisivat talonpojat ainakin kelpo johtajan.

— Kiittäkäämme Jumalaa siitä miehestä, joka jo hallitsee maatamme. Hänpä ei kulje kukkasilla.

— Kuljetko sinä sitte?

— Kyllä; jos oka joskus pistääkin, niin ei sen pistos tapa.

— Kyllä tiedän, että sinun mielestäsi kohtelen talonpoikia liian kovasti, mutta sinä oletkin liian leväperäinen.

— Suurin iloni on nähdä onnellisia ihmisiä.

— Toivottavasti ensi sijassa minut?

— Mitä voin tehdä hyväksesi?

— Anna minun hoitaa kotia ja taloa, sillä sellaisia asioita et sinä ymmärrä.

— Niinkuin tahdot… Minä lähden huomenna.

— Panen siis tavarasi kuntoon. Mutta… toinen asia vielä, lisäsi hän hellästi ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. — Olen mustasukkainen!

— Kenelle? kysyi Svante hämmästyneenä.

— Margareetalle! kuiskasi Märta.

— Kuningattarelle, puolisolle ja äidille! sanoi Svante, — Nyt teet väärin sekä hänelle että minulle.

— Tiesinhän sen, mutta minun täytyi saada kuulla se omilta huuliltasi!… Nyt menen järjestämään tavaroitasi!

Märta riensi ulos.

Svante Sture oli tottunut näihin pieniin kohtauksiin ja hän torjui ne aina lempeydellä ja rakkaudella. Tällä kertaa häntä eninten huolestutti se, että hänen kuninkaalle täytyi viedä paha sanoma; kapinan kukistaminen kysyi ankaria keinoja.

Muutamien palvelijain saattamana läksi hän Tukholmaan.

Kuningas oli huolissaan ja levottomassa mielentilassa. Olihan hänellä monta syytä levottomuuteen, mutta kiireellisimpiin toimenpiteihin täytyi ryhtyä sodan vuoksi. Ja koskei hän enään uskaltanut luottaa rahvaaseen, lähetti hän sanan Saksaan, että hänelle sieltä pestattaisiin hyvää, sotakuntoista väkeä.

Sitte kehoitti Kustaa kaupunkeja lähettämään nuoria kelpo porvareja, kauppapalvelijoita, renkejä ja merimiehiä, sekä varustamaan nämä hyvillä aseilla.

Koko maan ritaristoa ja aatelia kehoitettiin panemaan kuntoon niin suuri voima kuin suinkin. Osan rälssistä sekä kuninkaan omien hovimiesten tuli jäädä Itägötlantiin pitämään kansaa kurissa ja pelossa. Koko jalkaväen ja keveän ratsuväen piti yksissä voimin lähteä Smålantiin.

Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika määrättiin johtamaan osaa sotavoimasta.

— Itägötlantiin jäävän sotaväen päälliköiksi määrättiin Abraham Eerikinpoika Lejonhufvud, Svante Sture, Maunu Juhananpoika Natt- och Dag, Aksel Eerikinpoika Bjelke ja Maunu Sveninpoika Some.

Kuningas itse antoi heille mitä parhaita ja viisaimpia neuvoja. Heidän ei tullut hyökätä talonpoikien murrosten kimppuun, vaan saartaa heidät ja pitää huolta siitä, etteivät he tapansa mukaan asettuisi toiselle puolelle tietä, sieltä ampumaan jousillaan ja nuolillaan; mutta silti ei kuninkaan miesten tulisi pelätä joka pensasta, sillä se, joka niin tekee, ei saa mitään aikaan. Vakoilijoita ja kirjeenkuljettajia tuli tarkasti pitää silmällä, sekä, jos suinkin mahdollista, ottaa heidät vangiksi.

Kuningas Kristian ja Tanskan neuvosto oli luvannut lähettää avuksi viisituhatta miestä, puoleksi hevos-, puoleksi jalkaväkeä. Kutsuttaessa saapuikin Pietari Skram muutamien skånelaisten herrasmiesten seurassa tuoden muassaan 200 hevosta ja 350 jalkamiestä, "sekalaista seurakuntaa", sanoo kronikka, "varustettuina sangen huonoilla, vanhoilla, ruostuneilla kirveillä ja huonoissa vaatteissa, kuten talonpojat ovat, kun heidät äkkiarvaamatta riistetään auran kurjesta".

Monta päivää ei Svante herra saanut viipyä Tukholmassa. Stegeborg saattoi odottaa piiritystä millein tahansa ja varokeinoihin oli ryhdyttävä, jotka vaativat päällikön läsnäoloa.

Kustaa Olavinpoika Stenbock ja Severin Kihl Länsifgötlannista olivat jo marssittaneet Smålantiin kuusikymmentä hevosta ja 10 ruotua sotamiehiä. He luulivat, että heidän ainoastaan tuli kurittaa metsävarkaita, ja Smålannin läntisten kihlakuntien rahvas rohkaisi heidän mieltään niin, että he levollisesti päättivät jatkaa matkaansa Vexiöhön.

Mutta siellä kohtasi heitä tieto, että Dacke johtaa tuhannen miehen suuruista joukkoa ja että hän on kutsunut kokoon likitienoon rahvaan. Kustaa Stenbock läksi silloin Bergqvaraan.

* * * * *

Niilo Dacke oli käynyt entistä ylimielisemmäksi; hänen joukkonsa kasvoi päivä päivältä ja viime retkellä oli häneen liittynyt monta herrasmiestäkin.

Hän järjesti väkensä ruotuihin ja fennikoihin ja valitsi parhaat miehet johtajiksi.

Papit yllyttivät veristä yritystä, jakelivat kirkon siunausta, vihittyjä lippuja, synninpäästöä y.m.

Kruununvero oli ennen kaikkea syynä talonpoikain vihaan. Dacke oli voittanut heidän suosionsa pääasiallisesti senkautta, että oli antanut heidän ryöstää ja polttaa suuria aatelistiloja; siten saivat he sekä koston- että saaliinhimonsa tyydytetyksi. Nyt oli hän luvannut heille Bergqvaran linnan ja säterin ja he riemuitsivat.

Vanha linna oli lujasti ja tukevasti rakennettu suurista harmaista kivistä, se oli kuusikerroksinen ja muodoltaan neliskulmainen, siinä oli neljä tornia ja lukuisat vallit ja haudat sitä suojelivat.

Mutta ennenkuin Dacke sinne läksi, antoi hän käskyn, että hänen poissaollessaankin joka päivä oli pidettävä aseharjoituksia. Sitte otti hän mukaansa pienen joukon miehiä, muiden muassa isä Pietarin, ja palasi Blekingen rajan toiselle puolelle. Hän ei sanonut kenellekään, mihin aikoi, mutta kaikki arvasivat, että retki tarkoitti linnaa.

Tapansa mukaan oli hän lähettänyt vakoilijan edelle. Eräänä päivänä palasi tämä kiireesti ja kuiskasi:

— Vankisi ovat paenneet linnasta, he ovat kätkeytyneet tuonne metsänlaitaan!

Dacke vimmastui niin, että hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi. Hän käski väkensä pysähtyä. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, mutta yksi voitti kaikki muut ja hän kääntyi munkin puoleen ja puhui ankarasti ja käskevästi.

Munkki ei näyttänyt erittäin ihastuvan tehtävästään, mutta hän totteli nöyrästi.

Sekä hän että Dacke astuivat nyt hevosten selästä ja vakoilijan seuraamina läksivät he hiipien astelemaan.

Vanha Arvid ja hänen tyttärensä nukkuivat, tytön pää vanhuksen sylissä.

Kappaleen matkan päässä makasi kaksi sotamiestä, he olivat Dacken omista joukoista.

Dacke näki ainoastaan tytön ja rajut intohimot hänen rinnassaan alkoivat riehua, sitte vaipuakseen lepoon kuin lapset, kovan kurin kestettyään.

Tätä ei saa kestää! Pois hellät tunteet, ne kuuluvat ainoastaan rakastuneille narreille!

— Herätkää! huusi hän kiivaasti, — kostaja on täällä! Kaikki neljä nukkujaa karkasi ylös.

Dacken nähdessään läksivät sotamiehet pakoon.

Arvoisa isä oli taaskin hiipinyt uhrinsa taakse ja ennenkuin vanha Arvid oli ehtinyt nousta pystyyn, tunsi hän jo, että hänen kätensä olivat sidotut.

Elsalta oli päässyt kauhistuksen huuto ja kiihkeästi oli hän kietonut käsivartensa isänsä kaulaan.

— Sinä käärme, virkkoi hänelle Dacke, — tahdotko elävänä seurata isääsi hautaan?

— Tahdon mitä tahansa, kunhan ei minun tarvitse hänestä erota!

— Tapahtukoon sinun tahtosi!… Tuo hevoset tänne! Rauhallisina kulkivat hevoset metsässä, pureskellen heinää.

Vakoilija talutti ne esiin ja Dacke auttoi Arvid Vestgöten hevosen selkään.

Elsa oli itse noussut hevosensa selkään.

He eivät vaihtaneet sanaakaan.

Dacke joutui vihan vimmoihin. Oli hän odottanut, että tyttö häneen loisi edes rukoilevan silmäyksen, mutta hän ei kertaakaan häneen katsonut.

— Isä Erlandinpoika, virkkoi Dacke kovalla äänellä, — te tiedätte luolan Bråvallan nummella. Sulkekaa heidät sinne kunnes olette saanut kaivetuksi kyllin syvän haudan; sinne ovat he molemmat elävältä haudattavat.

Munkki nyökäytti myöntävästi päätään ja Dacke kutsui paikalle kaksi ratsumiestä, joiden tuli seurata heitä.

Surullinen kulkue läksi liikkeelle. Dacke näki kyynelten kostuttavan vanhan Arvidin ryppyisiä kasvoja. Hän ei ollut alentunut lausumaan pyövelilleen ainoaakaan sanaa tai pyyntöä; varmaan hänen tuskansa nyt oli herännyt sentähden, että hän ajatteli tytärtä.

Ja Elsa, Elsa ajatteli yksin vanhaa isäänsä. Kalpeana kuin kalma, kauhun ilme suloisissa kasvoissa, tuijotti hän kuivin silmin isäänsä, vain isäänsä.

Dacke jäi heihin katselemaan niin kauvan kuin heitä näkyi, sitte ratsasti hän pois kuin raivotarten takaa-ajamana.

Kuka oli auttanut heitä pakenemaan? Hirveän rangaistuksen se saa!

Suuresti hämmästyi Dacke, kun hän tuli linnaan, sillä se näytti olevan autio ja tyhjä.

Mutta suurista kellariholveista kuului melua ja huutoja ja Dacke tapasi vahvat rautaovet salvoilla suljettuina.

Miehistö oli siis suljettu sinne… miten se oli tapahtunut?

Dacke avasi kiireesti ovet ja kansa alkoi paikalla rientää, häntä vastaan.

Muiden muassa tuli kellarista Hane.

— Sinäkö täällä! huudahti hän nähdessään Dacken. Nyt seurasi kysymyksiä ja selityksiä tulvimalla. Istuessaan päivällispöydässä, olivat miehet ruvenneet kuulemaan itkua ja valitusta kellarista; pari miestä oli silloin, lähtenyt sinne katsomaan, mutta kun eivät he koskaan palanneet, niin läksi sinne toisia ja yhä uusia, kunnes he kaikki; vihdoin olivat siellä, mutta kun heidän piti kääntyä takaisin, niin oli ovi suljettu.

Mitä siellä kellarissa sitte oli?

Siellä haisi niin kummalliselta ja muutaman hetken kuluttua rupesi heitä pyörryttämään; he kaatuivat tajuttomina permannolle ja makasivat siinä tuntikausia.

— Kuka sulki kellarin ovet?

— Liika, kummitus, joka tämän kaiken pani toimeen.

— Näittekö te mitään?

Muutamat olivat nähneet, mutta kaikki olivat tunteneet että liika oli läheisyydessä.

Ja kun muuan miehistä sitte rupesi kertomaan kummoinen liika oli ollut, niin kaikki äänekkäästi todistivat hänen sanansa tosiksi.

Se siis oli auttanut vangit pakosalle.

Vangitko? Kukaan ei tietänyt, että he olivat poissa.

Entä kääpiö… missä kääpiö oli?

Häntä eivät he olleet nähneet senjälkeen kun Dacke läksi; he olivat luulleet hänen olevan mukana matkalla.

— Tässä piilee raaka petos, huusi Niilo Dacke ja iski nyrkkinsä pöytään, — mutta voitte olla varmat, että minä otan selkoa asiasta ja rankaisen hirveällä tavalla!

Tällä kertaa ei tosin saattanut ryhtyä mihinkään, sillä piti vain kiiruhtaa pois. Linna tyhjennettiin miltei kotonaan, miehet nousivat hevostensa selkään ja kulkue lähti liikkeelle sovittua yhtymäpaikkaa kohti.

Viha ja harmi kiehui Dacken sielussa, mutta hänen täytyi säästää raivonsa toiseen kertaan; nyt tuli hankkia voittoja, menestystä, kunniaa ja valtaa.

Kapinallisten lukumäärä oli noussut melkein kolmeentuhanteen ja he likenivät nyt Bergqvaraa, pienemmissä tai suuremmissa ryhmissä.

Mutta helteinen kesäkuuma ja mahtava linna vahvoine varustuksineen vaikutti miltei lamauttavasti talonpoikiin, ja kun Dacke heitä puhutteli, huomasi hän pelon ja katumuksen ilmeen heidän kasvoissaan.

Hän antoi paikalla käskyn, että ruokaa ja juomaa, varsinkin simaa ja olutta on jaettava kansalle, ja koska päivää jo oli kulunut jonkun verran, niin käski hän munkkeja lukemaan rukouksia ja juttelemaan miesten kanssa. Itse vaipui hän synkkiin ajatuksiin.

Munkkien joukossa oli jo ennen mainittu Klemens Pietarinpoika; hän osasi hengelliseen arvokkaisuuteensa yhdistää sangen paljon nöyryyttä ja peitti näillä ominaisuuksilla viisautensa ja viekkautensa. Hänen pukunsa oli siisti, miltei siro; vyöllään käytti hän silkkivyötä ja rukousnauhaa hän tuskin koskaan päästi käsistään.

Noin viisisataa talonpoikaa oli asettunut Helgajoen ympärille. He puhelivat innokkaasti ja kaksi miestä nousi juuri, kun isä Klemens astui paikalle.

— Minne aiotte? kysyi hän lempeästi.

— Täyttämään kristillistä tehtävää, arvoisa isä.

— No mitä?

— Menemme puhuttelemaan herra Kustaa Stenbockia.

— Te kavaltajat! huudahti munkki.

— Me emme ole Dacken orjia emmekä hevosia, joita mielin määrin revitään suitsista! huusi ensimäinen talonpoika. — Aiomme kysyä herra Kustaa Stenbockilta, eikö kuningas tahdo kuulla kanteitamme.

— Pelkäättekö muutamia satoja sotamiehiä? Jos Dacke kuulisi puheenne, niin panettaisi hän paikalla teidät kahleisiin ja kuljettaisi teitä pitkin leiriä kaikkien pilkkana.

— Me olemme kaikki samaa mieltä, virkkoi toinen talonpoika.

— Me tahdomme sovinnolla päästä oikeuksiimme! huusi koko joukko, nousten seisomaan.

— Menkää rauhassa linnanpäällikön luo ja olkoon Herra kanssanne! lausui munkki nöyrästi.

Molemmat rauhantarjoojat läksivät viipymättä vihollisten leiriin.

Vahti kohteli heitä alentuvasti ja vei heidät päällikön luo.

Kustaa Stenbock otti heidät ystävällisesti vastaan, kuunteli heidän kanteitaan ja lupasi puhua heidän puolestaan kuninkaalle, jos he puolestaan nyt lupaisivat rauhallisesti lähteä kotiin ja jättää johtajansa hänen haltuunsa.

Ensimainittuun vaatimukseen he kyllä lupasivat suostua, mutta toiseen vastasivat he jyrkällä kiellolla.

— Ainakin teidän täytyy luvata, että hän suostuu tulemaan puheilleni, sanoi Stenbock, — minä kyllä lähetän täysikelpoisen panttimuksen hänen vakuudekseen leiriinne.

— Sitte ei hänen sovi kieltää, sanoi toinen talonpojista.

— Hän on vannonut, että hänen tekonsa tulevat tarkoittamaan meidän parastamme, lisäsi toinen.

Miehet läksivät heti paluumatkalle.

Dacke oli jo papin kautta saanut tietää heidän aikeensa ja otti heidät vastaan synkin katsein.

He kertoivat nyt miten oli käynyt ja talonpojat kuulivat ilomielin, että heidän lähettejään oli kohdeltu ystävällisesti.

Dacke arvasi heidän ajatuksensa ja, peläten ettei hänen tuumansa onnistuisi, kun joukossa viimeaikoina oli vallinnut alakuloisuus ja epäilys, suostui heidän ehdotukseensa.

Kuuden "uskollisen" seuraamana lähti hän vihollisen leiriin.

Kaksi kuninkaallista upseeria antautui panttivankeina hänen seuralaisilleen. Ja nyt vietiin hän yksinään linnanpäällikön telttaan, jossa Stenbock odotti häntä.

Vihan vimmassa oli hän suostunut miestensä ehdotukseen ja miltei itsetiedottomasti oli hän kasvoissaan säilyttänyt saman ylpeän ilmeen ja äänessään saman uhkamielisyyden.

Stenbock hämmästyi nähdessään jättiläiskokoisen talonpoikaispäällikön ja puhutteli häntä ystävällisesti.

Mutta syytösten tulvalla katkaisi Dacke hänen puheensa. Hän oli ryhtynyt toimeen vaan sentähden, että oikeutta hänen kotipuolellaan oli kohdeltu mitä suurimmalla huolimattomuudella ja rohkeasti lausui hän, ettei kapina lakkaa ennenkuin talonpoikien vaatimukset ovat tulleet täytetyiksi. Hän valitti liian suuria veroja, sietämättömiä rasituksia, kuninkaan omavaltaista menettelyä ja vakuutti, ettei sovinnosta tule mitään ennenkuin olot palautetaan entiselleen ja talonpojille annetaan varma vakuutus siitä, ettei heiltä enään vaadita uusia veroja ja ulostekoja.

Stenbock lupasi esittää kuninkaalle talonpoikien vaatimukset ja sanoi toivovansa, että kaikki kääntyisi parhain päin.

Vielä keskusteltuaan päättivät he tehdä kolmen kuukauden aselevon.

Dacke lupasi kaksitoista tuntia päällikön ja hänen miestensä lähdön jälkeen hajoittaa leirinsä, lähettää talonpoikansa ja sotamiehensä kotiin ja itse lähteä Tanskan alueelle.

Kustaa Stenbock ihaili Dacken ajatusten selvyyttä ja erinomaista esittämiskykyä; mies teki häneen mahtavan vaikutuksen. Hän ei tullut edes ajatelleeksi, että Dacken mielessä piili petos, ja iloiten siitä, että koko kapina päättyisi ilman ainoaa miekaniskua, lupasi hän seuraavana päivänä kaikkine joukkoineen palata Länsigötlantiin.

Entistä ylpeämpänä ja voitostaan varmempana palasi Dacke leiriinsä.

Mutta viisaana ja varovaisena miehenä ei hän ilmoittanut ajatuksiaan kenellekään, vaan sulkeutui paikalla telttaansa.

Varhain seuraavana aamuna alkoi sekä linnassa että kuninkaallisessa leirissä vilkas elämä.

Bergqvaran omistaja Ture Trolle oli, todistaakseen uskollisuuttaan ja rakkauttaan kuninkaaseen, lahjoittanut kuninkaallisille joukoille paljon muonavaroja ja toivoi niiltä voimakasta apua.

Epäluulolla kuuli hän Stenbockin vakuuttavan, että kaikki vaara on ohi.

Dacke oli jo monta kertaa lähettiläidensä kautta koettanut vaikuttaa Ture Trolleen, mutta aina saanut ylpeitä ja halveksivia vastauksia.

Stenbock oli pelännyt tappiota siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen joukkonsa, suureen talonpoikaisvoimaan nähden, olivat sangen pienet. Hän ei tullut edes ajatelleeksi, että Dacke häntä pettää, vaan iloitsi siitä, että niin helpolla oli päässyt pälkähästä.

Kun talonpojat näkivät leiriä tyhjänä, heräsi heidän rohkeutensa. Tuon kaiken oli Dacke saanut aikaan, hän oli nyt heidän mielestään miltei puolijumala ja ihaillen kokoontuivat he hänen ympärilleen.

Dacke soi jo hengissä heille anteeksi kärsimänsä solvauksen, kun he edellisenä päivänä olivat pakoittaneet hänet, käymään Stenbockin puheilla. Nyt päätti hän oikein lujilla siteillä kiinnittää heidät itseensä. Mutta edullisinta oli hänelle antaa joukon ryöstää ja rosvota, sillä se vaikutti miehiin enemmän kuin hänen voimansa ja munkkien puhe.

Muutamia tuntia Stenbockin lähdön jälkeen, kutsui hän kokoon väkensä ja käski heidän ryöstää Bergqvaran, murhata ja rosvota mielin määrin. Käsky herätti rajattoman riemun.

Ainoastaan muutamat varakkaat smålantilaiset talonpojat ja tilanomistajat panivat vastaan.

Joku sanoi suoraan, että Dacke rikkoo sotalait. Stenbock läksi pois luottaen hänen sanaansa, sen saattoi lapsikin ymmärtää. Mutta tätä vastustusta ei kukaan kuunnellut.

Papit selittivät, etteivät Dacken sitoumukset velvoita mihinkään ja lupasivat täydellisen synninpäästön jokaiselle, joka pitää syntini ryhtyä rankaisemaan Ture Trollea, sitä pirua ja talonpoikaisvihaajaa, tulella ja miekalla.

Tämä puhe auttoi, sillä rosvoamishalu eli jokaisessa ja nyt oli heidän päätöksensä valmis.

Villin näköisiä miehiä pukinnahkatakeissa ja vasikannahkahousuissa kulki joukon etunenässä.

Turhaan oli Ture Trolle sulkenut ovensa ja porttinsa, turhaan oli hänen väkensä kätkeytynyt kaukaisimpiin soppeihin. Hänellä ei ollut aseita, ei ampumavaroja eikä sotamiehiä. Talon täytyi armotta joutua vihollisten käsiin.

Rosvojen rautakynsiä eivät kestäneet mitkään lukot ja ovet ja portit murrettiin auki. Saisipa Trolle nähdä, kuka nyt on herrana Bergqvarassa.

Ne onnettomat, jotka olivat kätkeytyneet aittoihin ja kellareihin, vedettiin esiin piilopaikoistaan piestäviksi.

Naurua ja huutoja, valituksia ja voivotuksia, kirouksia ja sadatuksia kuului sekaisin; oli kuin joukko helvetin henkiä olisi päässyt irti ja joutunut riitaan saaliin jaosta.

Tämän hirveän sekamelskan vallitessa oli Ture Trolle sairaan vaimonsa kanssa lähtenyt pakoon takaportin kautta; oman ja vaimonsa hengen hän siten pelasti, mutta heidän omaisuutensa joutui ryövärien käsiin.

Linnanpihalla vilisi saaliinhimoisten talonpoikien joukko, rikkoen ovia ja antautuen mitä hirveimpiin väkivaltaisuuksiin.

Joukko linnan väkeä oli noussut torniin soittamaan hätäkelloa, kutsuakseen päällikköä takaisin; mutta turhaan kaikuivat hätähuudot: Stenbock oli liian kaukana voidakseen niitä kuulla ja Dacke lähetti paikalla miehensä syöksemään onnettomat alas tornista. Hänen käskyään toteltiin ilohuudoilla ja nauraen.

Kaikki ruoka- ja juomatavarat, jotka olivat tavattavissa, kuljetettiin linnanpihaan ja raivoisa joukko heittäytyi, petoeläinten lailla, mitä vallattomimpaan ahmintaan.

Toiset kiertelivät huoneesta huoneeseen, suojasta suojaan ja rääkkäsivät ja tappoivat vanhuksia ja lapsia; he eivät kohdanneet vähintäkään vastarintaa. Toiset, juovuttuaan juovuksiin, etsivät tyydytystä villeille himoilleen, ja toiset, jotka parhaasta päästä halusivat saalista, nuuskivat nurkkia ja komeroja ja varastivat tovereilta, jotka eivät olleet saattaneet ryöstösaalistaan varmuuteen.

Dacke pakoitti jälellejääneet talonväet tekemään uskollisuusvalan, miehitti vanhan linnan ja piti itseään korkeana ja mahtavana herrana.

Kuullessaan että Kustaa Stenbock oli lähtenyt Bergqvaraan, riensivät Maunu Juhananpoika ja Aksel Eerikinpoika Kindin ja Ydren kautta hänen avukseen, Kuningas oli vasta lähettänyt heille kaksi fennikaa ruotsalaisia ja saksalaisia sotamiehiä sekä sata ratsumiestä; nämä he ottivat mukaansa. Mutta kun he saapuivat Kisaan, tuli heidän puheilleen muutamia talonpoikia.

He käyttäytyivät sangen nöyrästi ja alamaisesti, kummastelivat, että herrat tuovat mukaansa noin paljon sotamiehiä ja olivat pelkäävinään heidän miekkojaan ja muita aseitaan. He tunnustivat, että olivat tehneet suuren rikoksen ja rukoilivat herroja puhumaan puolestaan kuninkaalle.

— Tunnustatte siis tehneenne väärin? kysyi herra Maunu Juhananpoika.

Sen he kyllä tunnustivat, mutta he eivät olleet voineet toisin menetellä, kun hätä oli käynyt niin ylenmäärin suureksi. Kummallista sentään oli, että kuningas lähetti noin paljon sotaväkeä heidän köyhään maahansa. Verot he aina olivat aikoneet maksaa ja jos herrat vain viipyisivät täällä muutamia päiviä, niin he jo saisivat ne mukaansa.

Herrat antoivat pettää itsensä, pystyttivät leirinsä Yxevallan alueelle ja jäivät odottamaan veroja.

Mutta keskenään tekivät talonpojat aivan toisia päätöksiä. Silloin tällöin he vain kuljettivat leiriin ruokatavaroita, vakoillakseen ja lisätäkseen herrojen luottamusta.

Mutta kaikessa hiljaisuudessa olivat he lähettäneet sanan likipitäjiin ja eräänä varhaisena aamuna herätti hirveä ryske koko leirin. Tuhansia kirveitä välkkyi ilmassa ja ennenkuin miehet ehtivät käsittää asemaansa, oli heidän leirinsä ympärillä murros ja sen takana seisoi kokonainen talonpoikaisarmeija.

Varmaan olisi kuninkaallisen sotaväen täytynyt saada surmansa tai antautua vangiksi, jollei muuan talonpoika olisi osoittanut salaista tietä, joka heille avasi ainoan pelastuksen mahdollisuuden.

He läksivät paikalla astumaan tätä tietä, mutta olivat niin varomattomat, että koko matkan pärryttivät rumpua; tämän huomasivat talonpojat, läksivät ajamaan pakenevia takaa ja piirittivät heidät. Nämä, ollen johtoa vailla, joutuivat pian mitä suurimpaan epäjärjestykseen. Väkevät talonpojat tappoivat joukottain sotamiehiä, kunnes kahakka vihdoin päättyi hurjalla paolla ja kuninkaan miehet pelastuivat metsien salaisimpiin soppeihin ja vuorten luoliin.

Tuhannesta sotamiehestä palasi ainoastaan muutama takaisin Itägötlantiin.

Talonpojat saivat saaliikseen suuren joukon pyssyjä, miekkoja, piikkejä, kalpoja ja tapparakeihäitä.

Tämä saalis vietiin riemusaatossa suuren talonpoikaisjoukon leiriin Vexiössä, Dacken omalla johdolla.

Kuninkaan sotajoukossa oli ainoastaan fennika saksalaista väkeä, kuusisataa valittua miestä, "parhaat sotamiehet koko Saksassa".

Muuten olivat he kaikki samallaiset, huusivat palkkaa ja ylvästelivät urhoollisuuttaan.

"Sitä puhetta kuului niin kauvan kuin sotaretkeä kesti", sanoo Pietari Brahe, joka oli ylimpänä tarkastusherrana.

Unioninaikainen ylimielisyys vallitsi nykyisessäkin palkatussa sotaväessä. Kronikka panee sen suuhun lauseen: "jos taivaasta vaikka kokonaisen vuorokauden sataisi talonpoikia, niin meidän fennikamme heidät kaikki voittaisi".

Mutta puhe muuttui niinkuin ennenkin.

"Ennenkuin leikki smålantilaisten kanssa loppui", lisää kronikka, "tuli kelloon toinen ääni ja ylimieliset pojat myönsivät smålantilaiselle talonpojalle saman sotilasarvon kuin itselleen".

Herrat Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika olivat sillaikaa marssineet pääjoukon kanssa Smålantiin ja kutsuneet rahvaan kokoukseen Jönköpingiin.

Tapansa mukaan lupasivat talonpojat katumusta ja parannusta, sanoivat luopuvansa Dackesta ja tahtovansa pysyä kuninkaalle uskollisina, mutta tuskin oli sotajoukko lähtenyt heidän seuduiltaan, kun he jo rakensivat varustuksia metsään, siten katkaisten kaiken tuonnin ja viennin. Valtiomarski ja herra Juhana kulkivat Värendeen asti ja ylpeämpänä ja ylimielisempänä kuin koskaan ennen marssi Dacke kahdentuhannen miehen kanssa Vexiöhön.

Hän oli yli kuukauden ajan pitänyt Bergqvaraa asuntonaan; sieltä lähetteli hän joukkojaan reippaiden johtajain komentamina sotaretkille ja siellä otti hän vastaan heidän tiedonantojaan, tuontuostakin marssien Vexiöhön.

Mutta varsinaista suunnitelmaa ei hän tehnyt. Sinne minne kuninkaallisia joukkoja odotettiin, lähetti hän parhaat väkensä, kehoittaen heitä toimimaan viisaasti ja viekkaasti.

Munkit häntä suuresti auttoivat; he osasivat vaikuttaa raakoihin talonpoikiin ja aina, kun oli kysymys salaviekkaasta juonesta, osasi Dacke käyttää munkkeja hyväkseen.

Rosvoaminen ja murhaaminen olivat luvallista työtä ja mielellään heitti talonpoika kotinsa ja kontunsa, sillä saattoihan hän näiden asianhaarain vallitessa voittaa enemmän kuin oli kadottanut.

Dacke osasi houkutella kansaa luokseen myöskin iloisella elämällä ja hurjilla kemuilla. Hän tarjosi monenlaisia houkutuksia.

Nyt oli hän lähettänyt kaksi päällikköään itägötlantiin ja nostanut koko metsäseudun kapinaan; muuan joukko oli jo saapunut likelle Linköpingiä.

13.

VALKENEE.

Tämä aika oli kuningas Kustaan hallituksen levottomin.

Kaikilta tahoilta saapui tietoja, jotka osoittivat, että kapina levenemistään leveni.

Tivedenissä piiloittelivat metsävarkaat ja Uplannissa liikkui pahoja huhuja.

Taalaissa näytti joka sorkka nousseen liikkeelle ja saaristossa vakoilivat kapinoitsijain liittolaiset, ottaen takavarikkoon silliveneitä ja muita aluksia.

Sekä Tanskasta että muualta ulkomailta saapui huolestuttavia sanomia.

Kuningas Kristian pyysi Kustaalta apua keisaria ja muita saksalaisia ruhtinaita vastaan, jotka taaskin alkoivat toimia valtaistuimelta syöstyn kuningas Kristian II hyväksi. Ja saksalaisten ruhtinaiden luo kokoontui joukko ruotsalaisia pakolaisia, jotka vielä toivoivat voivansa syöstä Kustaan valtaistuimelta.

Viisivuotinen rauha Lyypekin kanssa oli loppumaisillaan ja luultavaa oli, että Hansakaupungit nykyisten asianhaarain vallitessa asettuisivat vihollisen kannalle.

Venäjältäkin saapui pahoja sanomia; rajalla oli tapahtunut murhia ja ryöstöjä.

Silloin valtasi syvä alakuloisuus Kustaan mielen.

Margareetakaan ei saattanut häntä lohduttaa.

Eikä hän tähän aikaan uskaltanut kertoa hänelle huoliaan, sillä hän oli sairaana ja kuningas pelkäsi tekevänsä hänet levottomaksi, jos kertoisi mitä kaikkia oli tapahtunut.

Kahta vaikeampi on meidän kärsiä niitä vastoinkäymisiä, jotka tiedämme johonkin määrin itse ansainneemme. Kustaa ei voinut eikä edes tahtonut salata itseltään, että syynä tähän smålantilaisten kapinaan suurimmaksi osaksi olivat ne uudet määräykset, muutokset ja verot, jotka hän hiljan oli säätänyt.

Olipa hän antanut tuon von Pyhyn pettää itseään!… Hän oli lahjoittanut hänelle koko luottamuksensa, täysin käsin osoittanut hänelle suosiotaan, uskonut hänen sanoihinsa, puolustanut hänen tekojaan ja vihdoin huomannut, että koko hänen toimintaansa johti omanvoitonpyyntö ja vallanhimo.

Vuoden alussa olivat von Pyhy, Yrjö Norman sekä muutamat muut herrat saaneet toimekseen lähteä Ranskaan sopimaan eräästä kauppayrityksestä ja jonkun ajan perästä osoittivat selvät laskut, että kansleri oli varastanut kruunun omaisuutta.

Syvästi asia koski kuninkaaseen. Mutta ei siinä kyllä, vaan muuan porvari Tukholmasta pyysi eräänä päivänä päästä kuninkaan puheille, vaatiakseen kostoa miehelle, joka salaa oli mennyt naimisiin hänen tyttärensä kanssa, vaikka hänellä Saksassa jo oli vaimo; sama mies oli sitäpaitsi kaikellaisilla verukkeilla houkutellut häneltä suurimman osan hänen omaisuuttaan.

Nyt oli mitta kukkurallaan! Tätä roistoa oli Kustaa pitänyt ystävänään ja valtakunnan ensimäisenä miehenä!… Hän lupasi Ulmanille, että oikeuden kouriin mies on joutuva ja otatti takavarikkoon koko von Pyhyn omaisuuden; mutta suurimman osan tämä jo oli ehtinyt pelastaa; itseään ei hän sentään ollut toimittanut varmuuteen… Porvari itki; hänen tyttärensä oli häväisty ja syösty epätoivon partaalle, itse oli hän miltei kerjäläinen.

Kuningas lohdutti häntä sillä, että omaisuutensa hän kyllä saa takaisin… enempää ei hän saattanut luvata.

Mutta porvarin mentyä sanoi hän kuningas Davidin kanssa: "Sinä panet minut häpiäksi minun läsnäasuvaisilleni, pilkaksi ja nauruksi niille, jotka minun ympärilläni ovat."

Kun von Pyhy palasi matkalta, joutui hän tutkinnon ja tuomion alaiseksi; hänet tuomittiin menettämään virkansa ja pantiin vankeuteen Vestårisin linnaan. Normanille annettiin vähäpätöinen toimi. Kaikki heidän uudenaikaiset puuhansa hyljättiin ja Kustaa sanoi von Pyhystä, "että hän kyllä oli saanut aikaan paljon, mutta meille ja Ruotsin valtakunnalle enemmän pahaksi kuin hyväksi".

Tietysti Kustaan täytyi kärsiä siitä mitä oli tapahtunut ja tapansa mukaan otti hän raamattunsa, etsiäkseen sieltä lohdutusta; muualtahan ei ollut sitä saatavissa.

Eräänä päivänä, kun hän luki raamattua, muistui hänen mieleensä keskustelu hänen, Lauri Antinpojan ja mestari Olavin välillä siltä ajalta, jolloin he yhdessä käänsivät raamattua. Olavi oli sanonut, että synti, jota ihminen katuu, jo on anteeksiannettu, ja Lauri Antinpoika oli lisännyt: "kun ihminen sydämensä pohjasta suo anteeksi, niin Jumalakin sen tekee".

Kustaa vaipui mietteisiin. Vihdoin alkoi kuumia kyyneliä valua kirjan lehdille.

Hetkisen hän vielä epäili… sitte hän soitti.

Palvelija astui sisään.

Se oli vanha mies, jopa se, jolle Kustaa mieluinten tahtoi uskoutua.

— Kuuleppa Maunu, virkkoi hän, — tiedätkö missä mestari Olavi nykyään on?

Maunun kasvot kirkastuivat.

— Tiedänkö minä sen? puhui hän, tuumien miten kysymys on käsitettävä.

— Niin, ethän sinä toki pelänne ilmaista sitä minulle?

— En suinkaan.

— Voitko toimittaa hänet tänne?

— Voin kyllä.

— No tee se sitte niin pian kuin suinkin.

— Varhain aamullako tai myöhään illalla?

— Vaikkapa keskellä päivääkin.

Maunu läksi, mutta kuningas tunsi, että hän ensin suuteli hänen viittansa äärimäistä lievettä.

Kustaa oli saanut taistella ennenkuin teki tämän päätöksen, mutta sen tehtyään hän iloitsi.

Seuraavana päivänä astui Maunu huoneeseen.

— Nyt hän on täällä, virkkoi hän.

Kustaa oli sattumalta yksin.

— Päästä hänet sisään!

Kustaa kyllä tunsi Olavin äkkipikaisuuden, mutta hän pysyi lujana päätöksessään.

Olavi astui sisään, mutta pysähtyi hämillään oven suuhun.

Silloin meni kuningas hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä.

— Suo anteeksi! virkkoi hän.

Olavi heittäytyi polvilleen ja peitti kuninkaan käden suudelmillaan ja kyynelillään.

Kustaankin silmät kyyneltyivät.

— Nouse ylös, sanoi hän, — tahdon puhua kanssasi.

Olavi nousi ja istuutui kuninkaan osoittamalle paikalle.

— Miten vanha Laurini jaksaa?

— Hän asuu Strängnäsissä ja varmaan näkisi nälkää, jollei hyvä haltija lähettelisi hänelle hyviä viinejä ja kirjoja, joita hän rakastaa.

— Vai niin, sanoi kuningas, miettien itsekseen, eikö hän mahtanut tietää, mistä viini tuli.

Hyvä haltija oli varmaankin hänen oma Margareetansa, hänen hyvä enkelinsä.

— Alundan palkkapitäjä Upsalan hiippakunnassa on vapaana, sanoi Kustaa; — minä annan sen sinulle.

Olavin mieli heltyi äärimmilleen. — Teidän armonne! virkkoi hän.

— Kai sinä otat sen vastaan?

— Suurimmalla kiitollisuudella.

— Kyllä minä silti taas ensi vuonna tahdon sinut takaisin Suurkirkkoon; seurakuntalaisesi kaipaavat sinua, muiden muassa Margareeta rouva.

Olavi nieli kyyneliään.

— Kuule, tulitko sinä valituksi seurakunnan kirkkoherraksi?

— Kyllä, teidän armonne.

— No, se on siis tehty… Sanoppa, voinko minä tehdä jotakin hänen, tuon toisen, hyväksi?

— En luule…

— Voithan kuulostella.

— Kyllä.

— Ja vie hänelle minulta terveisiä… sano, että soisin välimme tulevan entiselleen.

— Hän tulee siitä suuresti ilostumaan.

— Sinun pitää välistä tulla minua tervehtimään, Olavi; tästälähin ei välimme enään saa rikkoutua.

— Jumala siunatkoon teidän armoanne!

Olavi läksi.

Mutta ilomielin loi Kustaa silmänsä kirkastuvaa taivasta kohti; hän tunsi nyt jaksavansa kantaa vastoinkäymiset, sillä hän oli saavuttanut sisällisen rauhan.

Margareetan ei tarvinnut kysyä, sillä hän näki muutoksen hänen katseestaan ja kuuli sen hänen äänestään. Hän laski pienen, vastasyntyneen poikansa Kustaan syliin ja osoitti kaksivuotista Ceciliaa, joka tyytymättömänä ja juron näköisenä katseli vanhempien sisarusten leikkiä, he kun eivät ottaneet häntä kanssaan leikkimään.

— Tule tänne, Cecilia, sanoi kuningas.

Lapsi loi häneen hymyilevän katseen ja ojensi käsivartensa häntä vastaan.

Silloin juoksivat vanhemmatkin lapset isän luo, kietoakseen käsivartensa hänen ympärilleen.

— Onnellinen isä minä olen, puhui Kustaa; — tuottakoot lapset iloa vanhuuteni päiville!

— Varmaan he tuottavatkin, jos tulevat sinuun.

— Siitä ei ole takuuta, vaikka olisinkin paljon parempi ihminen kuin olen; minussa on pahojakin ajatuksia ja taipumuksia, lapseni saattavat periä ne yhtä hyvin.

— Ne ovat pienet hyviin ominaisuuksiisi verraten.

— Katsoppa Eerikiä.

— Hän ei ole sinun kaltaisesi.

— Totta on, että lapset äidiltään perivät yhtä paljon. Katarina esimerkiksi on aivan kuin sinun kuvasi; hän rakastaa kaikkia kotoisia toimia.

— Niin, aina hän seuraa minua, kun menen leipomaan tai olutta panemaan, aina hän tahtoo olla mukana.

— Se on hänen tulevan herransa onni.

— Mutta Juhana ei muistuta sinua eikä minua.

— Juhana on oma sydänkäpyseni, hän ymmärtää minun ajatukseni niinkuin minäkin ymmärrän hänet.

— Minua huolestuttaa, että hän ja Eerik aina riitelevät.

— Siksi, että Eerik on niin vallanhimoinen.

— Niin hän varmaan on, sillä Juhana tulee joka päivä valittamaan hätäänsä.

— Pidätkö sinä heitä erossa?

— He tapaavat toisensa ulkona, tänne ei Eerik koskaan tule kuin pakosta.

— Ja kuitenkin kohtelet sinä, Margareeta, häntä hyvyydellä?

— Teenhän minä mitä voin, mutta tietysti rakastan omia lapsiani enemmän.

— Se on luonnollista.

— Hän on käynyt niin jäykäksi ja kylmäksi senjälkeen kuin perintösopimus tehtiin.

— Kuinka niin?

— Hän tahtoo, että häntä kutsuttaisiin kuninkaaksi ja …

— Kymmenvuotista poikaa?… Tekeekö joku sitä?

— Hänen palvelijansa ja ehkä opettajansa.

— Puhunpa Beureuksen kanssa asiasta; hän antaa pojasta mitä parhaita arvosteluja.

— Eerik lukee ahkerasti.

— Toivokaamme parasta ja jättäkäämme toiveiden täyttyminen Jumalan haltuun… Tiedätkö, Margareeta, huomenna lähden Itägötlantiin pitämään käräjiä itägötlantilaisteni kanssa. Ehkä samalla matkalla käyn tervehtimässä sukulaisiamme Stegeborgissa.

— Märta tulee suuresti ilostumaan.

— Ehkei ensinkään! Mitä sinä sanoisit, jos ehdottaisin, että me lapsinemme ja kaikkine kalleuksinemme lähtisimme pois Ruotsista, ostaisimme Saksassa tai jossakin muualla kreivikunnan ja asettuisimme sinne asumaan?

— Sanoisin, että tahdon seurata rakasta herraani, mihinkä hän ikinä menee.

— Sen arvasin, puhui Kustaa liikutetuin mielin, — mutta sinä et kysy syytä sanoihini.

— Sinä kyllä tiedät, mikä on paras.

— Ja mitä viisaus vaatii, Margareeta. Sekä talonpojat että kaupungit ovat niin hullut, että tahtovat tavotella kaikkea uutta; minä olen väsynyt hallitsemaan tätä uppiniskaista kansaa, jonka joka mies tahtoo olla oma herransa. Vihamiesteni luku enenee päivä päivältä, kohta en enään saata tulla toimeen heidän kanssaan.

— Levollisemmaksi elämäsi tosin tulisi, mutta etkö pelkää, että katuisit ja kaipaisit?

— En tiedä.

— Ja jos täältä taas alkaisi tulla surusanomia, niin etköhän palaisi?

— En, en… Mutta en tahdo tehdä mitään päätöksiä; riippukoon päätös siitä, mimmoinen mieliala Itägötlannissa vallitsee.

Se ei suinkaan ollut hyvä, päättäen niistä kirjeistä, jotka kuningas kirjoitti Tukholman linnanpäälliköille. Hän pyysi, että he kaikessa hiljaisuudessa, herättämättä kansassa huutoa ja melua, linnasta ja Mälarin ympärillä olevista taloista veisivät kaikki ruokatavarat, joita ei välttämättömästi tarvittu Tukholmaan, mutta että he samalla pitäisivät silmällä tätä kaupunkia, jotteivät lyypekkiläiset siellä panisi toimeen mitään melua.

Kirjeet olivat kirjoitetut Stegeborgista. Uskollisen ystävänsä ja lankonsa Svante Sturen kanssa neuvotteli Kustaa maan tilasta, hän uskoi hänelle aikeensa ja jätti hänen päätettäväkseen, tahtoiko hän viedä kalleutensa säilytettäviksi Tukholman linnaan vai muualle.

Päivän viivyttyään Stegeborgissa läksi hän takaisin Tukholmaan.

— Miten käy, jos Kustaa heittää valtakunnan oman onnensa nojaan.

— Toivokaamme ettei hän tee sitä.

— Mutta silloin olet kai sinä likinnä?

Märta ei koskaan ollut nähnyt Svanten suuttuvan, mutta nyt hän suuttui, ja äänellä joka vapisi mielenliikutuksesta, virkkoi hän:

— Älä koskaan enään puhu tästä, muista se!

Sitte hän läksi.

Märta putosi istualleen, siihen määrään hän hämmästyi. Sellaisia sanoja käyttää Svante hänelle!… Hyvä. Kyllä hän vaikenee, vaikka tarjoisivat kruunun jollekin hänen torppareistaan. Tosin hän on sitä mieltä, että hänen Niilonsa yhtä hyvin voisi tulla kuninkaaksi kuin tuo Eerik tai Juhana, mutta eihän asia häneen koske… kyllä hän osaa pitää suunsa kiinni.

Tukholmasta kirjoitti kuningas koko maan ritaristolle ja aatelille, kehoittaen heitä saattamaan parhaimmat tavaransa sekä ruokavaroja niin paljon kuin suinkin likeisimpään linnaan, mutta varovaisuudella, jotteivät talonpojat saisi vihiä asiasta. Markkina-aika oli pian käsissä, ei saattanut tietää, mikä melu silloin syntyisi.

Hän kirjoitti sotavoiman päälliköille, huomautti, että rahvas koko maassa on ikäänkuin järjiltään, että se aatelistoa ja koko esivaltaa vastaan on käynyt niin kiihkeäksi, että hän pelkää, kuinka se saadaan tyynnytetyksi. Sentähden tulee päällikköjen paikalla kaikkine joukkoineen lähteä liikkeelle ja marssia Tukholmaan.

Hän huomautti, että hän on kestänyt monet kovat ja vaaralliset kahakat sekä valtakunnan vihollista vastaan että kotimaassa, niin salaisia kuin julkisiakin kavaltajia vastaan, mutta että hän tästä kaikesta saa palkakseen ainoastaan kiittämättömyyttä, vastahakoisuutta ja kapinallisuutta omilta alamaisiltaan.

Nyt on hän väsynyt ja aikoo heittää kaiken tämän kurjuuden.

Mutta saatuaan tämän kirjeen keskustelivat Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika kotvasen aikaa.

He tulivat siihen johtopäätökseen, että kapina tarkoitti ritaristoa ja aatelistoa yhtä paljon kuin kuningasta, sekä että ainoastaan Kustaan suuri miehekkyys, hänen kykynsä taivuttaa kansan mieltä, hänen johtava viisautensa ja erinomainen onnensa kaikissa yrityksissä, saattaisi torjua ja kukistaa vaaran, joka nyt uhkasi koko Ruotsin valtakuntaa.

He kirjoittivat paikalla kuninkaalle, että talonpojat aina Kaarle kuninkaan ajoista asti ovat ottaneet tavakseen käyttää väkivaltaisia keinoja ennenkuin tottelevat; nyt ovat he ryhtyneet äärimäisimpään ja voimakkaimpaan keinoon; toisen kerran he kyllä tulevat huomaamaan, että Jumala, joka tähän asti niin ihmeellisellä tavalla on suojellut Kustaa herran kuninkaallista hallitusta, eteenkinpäin on sen tekevä.

Ennen kaikkea kielsivät he häntä lähtemästä liikkeelle sotajoukkoineen, koska talonpojat siten tulisivat vielä rohkeammiksi ja seuraisivat häntä ehkä Tukholman portille asti. Koskaan ei saattaisi käydä hullummin kuin jos he saisivat haltuunsa meren puolen ja sitä tietä tulisivat kuninkaan luo, jos maantiet heiltä suljettaisiin.

Kustaa epäröi. Hän ilmoitti epäilyksensä sisarensa pojalle Pietari Brahelle, joka häntä hartaasti rakasti, ja tämän pyyntöjen ja rukousten tähden päätti hän jättää asian ratkaisematta.

Hiukan myöhemmin marssi eteläänpäin noin kaksituhatta taalalaista, kaikki täysissä aseissa, jouset ja nuolet olalla.

He olivat kuulleet, että eteläisemmissä maakunnissa vallitsi meteli ja olivat neuvotelleet keskenään. He olivat myöskin ottaneet huomioonsa kuningas Kustaan oikeutta harrastavan hallituksen ja että hän isällisellä huolella hoiti valtakuntaa. He olivat itse oikeudenmukaisesti saaneet rangaistuksen kapinallisesta mielestään ja he tahtoivat nyt vuorostaan olla apuna rankaisemassa muita, jotka olivat saaneet aikaan melua ja epäjärjestystä.

Kuningas tuli sangen liikutetuksi ja iloiseksi, hän kiitti talonpoikia ja jakoi heille lahjoja. Hän pyysi heitä olemaan valmiina silloin kun hän kutsuisi heitä; tällä hetkellä ei hän heitä tarvinnut. Talvi oli tulossa ja hänen päällikkönsä olivat tehneet aselevon smålantilaisten kanssa.

Juhana Turenpoika ja Lauri Siggenpoika olivat leiriytyneet Vexiön edustalle ja tiheässä metsässä, aivan heidän likellään, oli Dacke joukkoineen, jotka olivat jaetut kahteen osaan. Toista niistä johti Pikku Jössi. Tällä miehellä oli kuusi sormea kummassakin kädessä ja kuusi varvasta kummassakin jalassa. Hän oli rohkea veitikka ja muita etevämpi. Hyökätessään kuninkaan väen kimppuun, menetti hän koko joukkonsa ja kaatui itse.

Talonpoikain kesken kävi huhu, että paljon sotaväkeä oli tulossa Saksasta ja tämä ynnä talven läheneminen sai talonpojat taipumaan aselepoon. Dackekin suostui siihen vihdoin ja yhden vuoden välirauha tehtiin, jonka aikana talonpoikain tulisi suorittaa veronsa kuninkaalle ja rangaista pahantekijöitä ja kavaltajia; kaikki mitä rahvas oli rikkonut kuningasta vastaan annettaisiin sille anteeksi ja unohdettaisiin.

Dacke jätti rahvaan puolesta luettelon kaikista heidän valituksistaan ja niiden johdosta lupasivat herrat hankkia parannuksia. Senjälkeen jätti sotaväki Smålannin ja osa marssi Länsigötlantiin, mutta suurin joukko meni Itägötlantiin.

Kiihko oli niin suuri, että talonpojat useimmissa kihlakunnissa kokoontuivat hävittämään sotaväkeä, mutta päälliköt jouduttivat marssia ja Holavedin luona, jossa noin 70 talonpoikaa tervehti sotaväkeä terävillä nuolilla, saivat nämä kaikki surmansa.

Dacke oli nyt, kuten aina, hetkeksi alistunut joukon tahdon alle. Niinpian kuin talonpojat kerran olivat saaneet tahtonsa läpi, myöntyivät he taas hänen vaatimuksiinsa ja nyt hän kokosi heidät hyökätäkseen sotajoukon selkään. Se leiriytyi Linköpingiin ja sen ympäristöön; Dacke ja hänen miehensä sijoittuivat varustettuun asemaan noin puolen penikulman päähän siitä.

Tällä tavoin saattoi hän estää kaiken avun ja ruokavarain tuonnin sotajoukolle. Jos tämä marssi eteenpäin, niin jäi Itägötlanti vihollisen haltuun ja sitä olisi katsottu sotajoukon paoksi. Sotapäälliköt ryhtyivät siis keskusteluihin.

Sanansaattaja lähetettiin talonpoikaisjoukon luo kysymään Dackelta, oliko tällä jotakin neuvoteltavaa valtakunnan neuvoston kanssa, sillä sotaväki ei muuten saattanut käsittää, miksi talonpojat seurasivat sitä, kun kuitenkin hyvin tiesivät Vexiössä tehdyn aselevon.

Talonpoikaispäällikkö oli valmis vastaamaan. Kopealla ja röyhkeällä tavallaan sanoi hän, että hänellä todellakin oli puhuttavaa herroille valtakunnan neuvoksille ja toivoi, että muutamat heistä alentuisivat tulemaan talonpoikaisjoukon luo jonakin päivänä, hän puolestaan takaisi heidän turvallisuutensa.

Maunu Juhananpoika (Natt och Dag), Jaakko Bagge ja muutamat muut lähtivät sinne.

Dacke otti heidät vastaan melkein armollisesti; sanoi olevansa valmis laskemaan aseensa sekä tahtovansa mennä kuninkaan palvelukseen kahdentuhannen jousimiehensä kanssa, jos hän ja talonpojat saisivat lujan vakuutuksen kuninkaan suosiosta ja armosta sekä jollei heitä ja rahvasta rangaistaisi tästä kapinasta.

Mutta kun herrat lupasivat parhaimmalla tavalla sovittaa heidän asiansa, niin neuvoi hän kuningasta, ettei tämä antaisi voutiensa niin ankarasti vaatia sakkorahoja viimeiseen ropoon asti. Itse puolestaan ei hän koskaan olisi ryhtynyt tähän työhön, jollei kova köyhyys ja kurjuus olisi pakoittanut häntä siihen. Lisäksi valitti hän naineiden pappien ahneutta, arvellen, että asiain näin ollen kuningas ei saattanut odottaa ilmenevän muuta kuin tyytymättömyyttä ja mielipahaa kaikissa maakunnissa järjestään.

Herrat lupasivat uudestaan välittää, mutta keskenänsä tulivat he siihen johtopäätökseen, että Niilo Dacke oli "ilkeä kavaltaja".

Kuitenkin vahvistettiin tehty aselepo ja Niilo Dacke marssi takaisin Smålantiin.

Tapansa mukaan lähetti Kustaa kirjeitä ja avoimia kirjoituksia rahvaalle, erittäinkin Smålannissa, sanoen niissä, että jos vääryyttä oli tehty, niin se oli tapahtunut vastoin hänen tahtoansa. Hän oli pannut hallitukseen valtakunnassa syntyneitä miehiä "ja tulkaa te, hyvät talonpojat, jos joku vääryys tai hätä teitä kohtaa, pelotta meidän luoksemme puhumaan, niin tahdomme me mielellämme jokaiselle hankkia hänen oikeutensa".

Ritaristo ja aateli sai ankaria nuhteita; rahvasta pitää kohdella hyvyydellä, sen niskoille ei saa panna suurempia verokuormia kuin se jaksaa kantaa ja on velvollinen maksamaan.

Voutien tulee käyttäytyä niin, että he samalla pitävät kruunun oikeuksien puolta ja pysyvät hyvissä väleissä hyväntahtoisen ja uskollisen rahvaan kanssa.

Melkein kaikilta tahoilta esitettiin kuninkaalle valituksia niistä uusista tavoista, joita maahan oli tuotu, eikä Kustaa koskaan väsynyt todistamaan, ettei kaikki vanha ole hyvää. Verot olivat nyt tosin suuremmat kuin ennen, mutta nyt oli valtakuntaan hankittu kelvollista sotaväkeä ja kauniita sotalaivoja eikä hän mielestään ollut ansainnut kiittämättömyyttä sellaisista toimenpiteistä.

Sitäpaitsi saatiin kaikista tavaroista nyt parempi hinta kuin ennen.

Silloin maksettiin hyvästä härkäparista 6 markkaa, voinaulasta 2 äyriä, lihavasta lampaasta 2 vanhaa aurtuaa, kauniista varsasta 8 tai 10 maikkaa, pannista ohria 1 äyri, heinäkuormasta 2 äyriä, ja siihen tapaan. Nyt olivat tällaiset tavarat melkoisesti kallistuneet, vaikka viime vuoden sadot olivat olleet hyvät.

Alussa vuotta 1543 kutsui kuningas valtakunnan neuvoston ja osan aatelistoa kokoukseen Örebrohon; hän kehoitti heitä väkineen ja aseineen saapumaan Vadstenaan helmikuun 22 p:nä.

Samaan aikaan tuli Itägötlannin, Smålannin ja Dalin rälssin ja voutien saapua Jönköpingiin, tuoden muassaan sekä hevos- että jalkaväkeä niin paljon kuin suinkin. Näiden molempien kaupunkien tuli sitte lähettää toisilleen viestejä ja ilmoittaa toisilleen tuumansa.

Piankin huomattiin, että nämä varokeinot olivat sangen tarpeelliset.

Palattuaan Smålantiin mietti Dacke yhtämittaa mihin hän nyt ryhtyisi.

Häntä tavallaan houkutteli tuuma päästä kuninkaan mieheksi, joka tuomitsisi lain ja oikeuden mukaan.

Mutta saattaisiko hän todellakin kiivetä niin korkealle, että voisi vaatia haluamansa palkan?

Hän päätti vastaiseksi pysyä sanoissaan ja lupauksissaan.

Avoimien kirjeiden kautta kielsi hän ryöstämisen ja julisti aateliskartanoille rauhan.

Mutta omia määräyksiään noudatti hän suuremmalla ankaruudella kuin hänen olisi pitänyt.

Eräs hänen parhaimmista päälliköistään, mahtava ja suurisukuinen smålantilainen talonpoika, sama mies, jonka Dacke määräsi päälliköksi linnaan silloin kun Arvid tyttärineen sieltä pakeni ja jota ei Dacke sittemmin saattanut kärsiä, sama kelpo mies, Maunu Hane, joutui hänen kanssaan kiivaaseen kiistaan ja sai kuolemanrangaistuksen. Muita arvossapidettyjä porvareja kuljetutti hän kahleissa pitkin kyliä, saadakseen talonpojat pelkäämään ja päästäkseen kuninkaan ja herrojen suosioon.

Tämä oli talonpojista liikaa ja kun hän sitte piti käräjät Bergassa ja kysyi heiltä, paljonko apua heiltä oli odotettavissa, niin vastasivat he aikovansa pysyä kotona, he eivät aio totella hänen käskyjään.

Keskenään päättivät he tappaa kaikki miehet, jotka heidän luoksensa saapuisivat kehoittamaan heitä ryöstämään ja rosvoamaan.

Nyt kutsui Dacke Värendin talonpojat Vexiöhön ja puhui heille ylpeää kieltä.

Tästälähin palautettaisiin vanhat hyvät tavat, sentähden antaa hän anteeksi vuoden (1542) veron ja lupaa, että tästä päivästä alkaen jokainen saa pitää hankkimansa saaliin, luovuttaen hänelle, Dackelle, ainoastaan pienen osan. Sitte kehoitti hän heitä veljien lailla auttamaan toisiaan; jokaisen, joka tahtoi yhtyä liittoon, piti nostaa kätensä.

Talonpojat noudattivat kehoitusta ja nyt kertoi Dacke heille, että hän odottaa kirjettä kuningas Kustaalta; jos sen sisältö on hänelle mieliksi ja maalle hyödyksi, niin aikoo hän pysyä uskollisena pakkosopimukselle, muussa tapauksessa hän kyllä vielä muistaa entiset temput ja ryhtyy sotaan.

Korkeana herrana eli hän nyt Bergqvarassa ja sai tähän aikaan vastaanottaa kirjeen Meklenburgin herttualta, joka tarjoutui rupeamaan talonpoikien kuninkaaksi.

Ylenkatseellisesti viskasi Niilo kirjeen luotaan; hän odotteli joka päivä lähetystöä keisarilta ja pfalzkreivi Fredrikiltä, jotka molemmat koettivat voittaa häntä puolelleen.

Hiukan myöhemmin kirjoitti hän valtakunnan neuvostolle, että hänelle on tarjottu Smålanti läänitykseksi, jos hän auttaa keisaria valloittamaan Ruotsin ja Tanskan. Mieluummin hän sentään palvelee kuningas Kustaata, jos herrat auttavat häntä saavuttamaan kuninkaan ystävyyden ja niin suuren läänityksen, että hän saattaa katsoa tulevansa sillä toimeen.

Kuningas Kustaalle kirjoitti hän, että jos kuningas tahtoo täyttää hänen toivomuksensa, niin hän uhraa elämänsä jakamattomana kuninkaan ja valtakunnan palvelukseen.

Sitte pyysi hän, että kirjureita lähetettäisiin kaikkiin Smålannin kihlakuntiin. Sotaväkeä lupasi hän itse hankkia, kuninkaan tulisi ainoastaan pitää huolta heidän vaatteistaan ja rahoistaan.

Kirje osoitti tavatonta rohkeutta ja itseluottoa ja Kustaassa heräsi halu nähdä ja puhutella tuota talonpoikaa, jonka kanssa keisari ja useat Saksan ruhtinaat olivat neuvotteluissa. Hän kirjoitti siis hänelle ja pyysi häntä, varmaa turvaa vastaan, tulemaan Tukholmaan joko maa- tai meritietä.

Mutta Dacke pelkäsi petosta ja tahtoi ensin herättää enemmän pelkoa.

Ja niin alkoivat rettelöt uudestaan.

Kronoborgin linnassa joi hän jouluoluensa ja esiintyi kaikkialla ankarana ja mahtavana herrana.

Kalmarin linnanpäällikkö, Germund Sveninpoika Some, urhean merisankarin veli, tahtoi puhutella Niilo Dackea ja kirjoitti hänelle siitä. Dacke saapuikin tuhannen miehen etunenässä ja vastasi kirjeeseen, että nyt sopii Germundin tulla puhuttelemaan häntä.

Parin aatelismiehen ja Kalmarin pormestarin seuraamana tuli Germund talonpoikaisleiriin ja koetti kehoittaa Dackea luopumaan koko kapinasta.

— Mistä te luulette saavanne apua? kysyi hän.

Dacke vastasi, että keisari, herttua Albrekt, lyypekkiläiset ja monet Ruotsista karanneet herrat saapuvat ensi avoveden tullessa.

Germund neuvoi häntä pysymään levollisena siihen asti, sillä soturien on tapana pitää annetut lupaukset.

Dackea suututti ja hän vastasi, ettei hän muuta ole aikonutkaan. Sitte marssi hän pois.

Mutta Dacken sanoihin ei ollut luottamista. Hän läksi Ölantiin ja kielsi talonpoikia maksamasta kuninkaalle veroa, ryösti Germundin omia taloja sekä kaikkia seudun aatelistiluksia.

Kiireen kautta poltatti silloin Germund kaikki kaupungin likeisyydessä olevat kylät; kansa joutui suureen kurjuuteen, mutta hän sanoi talonpojille, että syyttäkööt itseään kaikesta mitä tapahtuu.

Kaikki karja ajettiin kaupunkiin ja portit suljettiin.

Pian saapui kahdeksansataa talonpoikaa, jotka pystyttivät leirinsä kaupungin ulkopuolelle, tämä tapahtui tammikuun 31 päivänä.

Nyt teki Germund hyökkäyksen, löi heidät ja otti kolmekymmentä talonpoikaa sekä heidän johtajansa, Pietari Spännaren vangiksi.

Heidät teilattiin Kalmarin pohjoispuolella olevalla mäellä, jota vieläkin kutsutaan Spännaremäeksi.

Jonkun ajan päästä tuli Dacke itse ja pystytti kaksi leiriä, toisen etelä-, toisen pohjoispuolelle kaupunkia.

Taas läksi Germund liikkeelle ja löi sata talonpoikaa; silloin olivat talonpojat saaneet tarpeekseen ja marssivat pois.

Mutta ruton lailla levisi kapinanhenki pitkin kyliä ja vuoden alussa marssi suuria joukkoja Holaveden poikki Itägötlantiin. Kaikkialla, varsinkin metsäkylissä, saavutti heidän yrityksensä suurta myötätuntoisuutta, varsinkin pappien puolelta.

Herra Simon huusi Sundissa saarnatuolistaan:

"Tahdon tänään messuta ja huutaa taivaan kostoa julmalle kuninkaalle ja hänen sikiöilleen ja kaikille hänen palvelijoilleen. Seuratkaa esimerkkiäni, te kaikki, sekä miehet että naiset, jotta häntä kerrankin kohtaisi niin suuri lankeemus, ettei hän ikinä voisi nousta."

Vi'n pappi, mestari Antero, käytti sanakapulana lautaa, jonka hän värjäsi verellä ja jonka molempiin päihin hän kiinnitti messinkirenkaan ja rautarenkaan ja johon hän kirjaili käden, jalan ja naisen nisän.

Sanakapula lähetettiin kiertämään kihlakunnasta kihlakuntaan seuraavalla kirjoituksella: "Rientäkää joutuun kindiläisten avuksi, sillä julma kuningas saapuu pian suuren sotajoukon kanssa; hän antaa hakata jokaiselta Smålannissa asuvalta miehenpuolelta käden ja jalan ja kaikilta naisilta leikkauttaa hän nisän."

Kauhun huuto kajahti halki syrjäisten metsäseutujen, jonne sanakapula saapui.

Helmikuussa marssi suuri joukko miehiä Itägötlantiin ja toinen joukko tuli Eerik Laurinpoika nimisen miehen johdolla samaan maakuntaan, marssiakseen Stegeborgia vastaan.

Svante Sture oli jo kauvan odottanut heidän tuloaan ja ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin.

Joulun edellä oli Märta rouva luvannut suojaa ja turvaa eräälle munkille, joka kertoi, että häntä hänen uskonsa tähden vainottiin. Svante oli liittynyt evankeliseen opin tunnustajiin, mutta hänen emäntänsä oli, äitinsä esimerkkiä noudattaen, pysynyt vanhalle opilleen uskollisena.

Tämä munkki, nimeltään Klemens Pietarinpoika, oli erittäin taipuisa ja miellyttävä mies.

Sekä puvullaan että koko käytöksellään oli hän siihen määrään ymmärtänyt voittaa Märta rouvan suosion, että Märta rouva sangen mielellään olisi tahtonut tehdä hänelle synnintunnustuksensa. Hän luopui aikeestaan ainoastaan herransa hartaiden pyyntöjen tähden.

Arvoisa isä sai vapaasti liikkua linnassa. Asunnokseen oli hän pyytänyt ainoastaan pienen tornikamarin linnan äärimäisessä päässä.

Mutta Stegeborgissa oleskeli eräs toinenkin tuttavamme, nimittäin kääpiö Aatami. Hän ei tehnyt kenellekään tiliä retkistään, olihan kuningas antanut hänelle luvan kulkea, kunne halutti. Eräänä aamuna oli hän, kaikkien hämmästykseksi, tavattu makaamassa linnan porttien ulkopuolella, väsymyksestä nääntyneenä ja puolikuolleena; mutta pian oli hän tointunut ja ystävällisesti oli hänet otettu vastaan.

Klemens Pietarinpoika ei, kumma kyllä, koskaan sattunut näkemään häntä Dacken luona; olihan hän kyllä kuullut puhuttavan Imo kääpiöstä, mutta tämän nimi oli Aatami ja tämä näytti kovin yksinkertaiselta, kun sensijaan Imoa oli kehuttu oikein pirullisen viekkaaksi. Imo oli tullut Kristian II luota, tämä tuli Kustaa I luota — tästä ei Klemens välittänyt vähääkään!

Mutta Aatami oli kuullut puhuttavan isä Klemensistä. Hän alkoi paikalla aavistaa, että nyt on pahoja tekeillä. Märta rouvaa ei auta varoittaa, sen hän tiesi; sensijaan päätti hän itse puolestaan pitää silmät auki.

Paras tilaisuus vakoilemiseen tarjoutui leikkiessä Märta rouvan esikoisen, pikku Niilon kanssa. Poika piti kääpiöstä, sentähden suosi häntä äitikin.

Eräänä varhaisena aamuna kuului huuto: "Dacke tulee!"

Linnanpäällikkö käski paikalla nostaa sillan ja sulkea portit.

Sitte riensi hän torniin katsomaan vihollisten tuloa.

Lukuisia joukkoja likeni.

Hän kiiruhti alas toimittamaan aseita miehilleen; kaikkialta kuului melua ja aseiden kalsketta.

Pelko ja levottomuus olivat saattaneet Märta rouvan aivan suunniltaan. Turhaan koetti hänen herransa häntä lohduttaa.

Kaikki väki kokoontui linnanpihalle, muutamat käyskelivät edestakaisin valleilla; pelko oli suuri, mutta uteliaisuuttakaan ei puuttunut.

— Paljonkohan noita vihollisia saattaa olla?

— Vähinten kaksituhatta.

— Meitä ei ole viittäsataakaan.

— Mutta meitä ympäröivät lujat muurit.

— Ja meillä on niin jalo päällikkö.

— Oletko tavannut munkkia?

— Hän on täynnänsä saatanan juonia.

— Kuuleekohan kukaan häntä? Samassa kuului Svante herran ääni:

— Joka mies asehuoneeseen!

Siellä jaeltiin keihäitä, jousia, nuolia, pyssyjä, kaikkea mitä vaan löytyi.

Mahdolliset puutteet puolustuslaitoksissa pantiin vielä kuntoon.

Kaikkialla vallitsi elämää ja toimintaa.

Mutta vihollisetkaan eivät viettäneet aikaansa toimettomuudessa, he olivat asettuneet järven toiselle puolelle, vastapäätä linnaa, sinne rakentaneet telttoja ja majoja, joten selvästi saattoi huomata, etteivät he aikoneet pitää kiirettä.

Tuli kova pakkanen, vesi jäätyi. Siten menetti linna suojan, jonka sitä ympäröivä avovesi ennen oli suonut.

Mutta vihollisille tarjoutui siten helppo pääsy linnaan.

Matkalla Stegeborgiin olivat talonpojat Söderköpingissä ryöstäneet useita kuninkaallisia makasiineja ja koonneet likiseudun karjan suureen laumaan.

Nyt he levollisesti odottivat jään vahvistumista, valmistivat tikapuita ja muita kapineita, joita mahdollisesti saattaisi tarvita rynnäkössä, söivät ja joivat kaikessa rauhassa.

Muuan uskollinen palvelija, Sten Olavinpoika, huomautti Sturelle, että tuonne mäelle he ovat koonneet aika suuren karjalauman; eiköhän sopisi koettaa pienellä rynnäköllä vähentää heidän ylellisyyttään? Sture suostui mielellään ehdotukseen, varsinkin koska linnassa löytyi vähän ruokavaroja.

Tuli yö. Vihollisten leirissä vallitsi täydellinen hiljaisuus, ainoastaan siellä täällä loimotteli vartiotuli ja uninen vahti seisoi tapparakeihääseensä nojaten. Äkkiä avautui linnan läntisessä päässä pieni portti ja linnasotamies sadan miehen seuraamana astui ulos, ulkovarustusten yli.

Taivas oli pilvessä, ei näkynyt ainoaakaan tähteä.

Hiljaa kulki pieni joukko lumisen jään poikki, kohti mäkeä, jolle talonpojat olivat koonneet varustuksensa.

Tosin niitä vartioimassa oli useita vahteja, mutta miehistö nukkui sikeää unta eikä herännyt, ennenkuin Sten Olavinpoika miehineen jo oli karannut heidän niskaansa.

Suuri osa talonpoikia haavoittui pahasti, useat saivat surmansa.

Hevoset, nautaeläimet ja runsaat ruokavarat otettiin takavarikkoon ja kiireesti käännyttiin kotimatkalle.

Sillaikaa oli leiri päässyt jalkeelle ja kiivaasti ryntäsivät talonpojat nyt Olavinpojan pienen joukon kimppuun.

— Pelastakaa kiireen kautta saalis! huusi linnasotamies, — kyllä minä pidän huolta kotimatkasta.

Vaikea oli pimeässä tietää, kuka oli ystävä, kuka vihollinen. Vihan vimmassa, kiroten ja sadatellen karkasivat talonpojat eteenpäin. Kaikkialla kuului ulvontaa ja huutoa, ikäänkuin jos metsänpedot olisivat olleet mukana tappelemassa. Yön pimeyttä valaisivat ainoastaan pyssynlaukausten salamat, kun valleilta ammuttiin talonpoikia.

Vihdoin oli saalis saatu turvaan, mutta hyökkäävä joukko oli niin lukuisa, että Sten Olavinpoika pelkäsi talonpoikien tunkeutuvan hänen kanssaan linnaan.

Linnaväki sai vihdoin talonpojat ajetuiksi takaisin ja nyt vasta saatettiin sulkea linnan portit.

Usea heistä oli haavoittunut ja Aatami sitoili uupumatta heidän haavojaan.

Seuraavana aamuna tehtiin linnasta uusi hyökkäys Mogatan luona olevaa jäätä myöten. Sturella oli silloin kaksi falkonettitykkiä muassaan ja niillä karkoitti hän vihollisen.

Mutta talonpojat olivat jakaantuneet kahteen joukkoon, joista toinen vetäytyi Vikbolandiin ja pani kirkonkellot soimaan kutsuakseen kansaa kokoon. Kun ei se kuitenkaan onnistunut, kääntyi joukko takaisin ja tunkeutui Svante Sturen ja linnan välille.

Svante oli siten aivan vihollisten keskellä. Hänen onnistui kuitenkin, kadotettuaan kaksi falkonettiaan ja kymmenen hevosta, raivata itselleen tie linnaan, mutta talonpojat ajoivat häntä takaa ja asettuivat lujaan asemaan pienelle saarelle, josta linnanherra oli heidät karkoittanut kaksi kertaa.

Silloin anoi talonpoikien johtaja Eerik Laurinpoika aselepoa; hän oli luultavasti saanut tietää, että Juhana Turenpoika oli tulossa.

Hiukan myöhemmin pyysi hän salaa saada keskustella linnanpäällikön kanssa; hän sanoi tahtovansa päästä koko tästä sekamelskasta, voidakseen antautua kuninkaan palvelukseen.

Sture suostui antamaan hänelle turvakirjeen, mutta ainoastaan sillä ehdoin, että piiritys paikalla lakkaisi ja että molemmat falkonetit toimitettaisiin hänelle takaisin.

Eerik Laurinpoika piti sanansa ja suurin osa talonpoikia marssi pois Stegeborgista. Noin 150 miestä sentään jäi vihollisen leiriin.

Kierrellessään linnan suojissa oli Aatami monasti käynyt isä Klemensin pienessä huoneessa.

Munkki vietti siellä tavallisesti ainoastaan yöt, sillä päivänsä hän enimmäkseen kulutti linnassa, jutellen ja rukoillen, tai sotamiesten luona, joihin hän kaikin tavoin koetti vaikuttaa.

Sinä iltana jolloin talonpoikaisjoukko läksi, sattui Aatami olemaan ulkona; hän huomasi silloin, että pienen tornikamarin ikkunassa riippui nuoratikapuut; vahti, joka tavallisesti asteli ikkunan alla, oli nyt poissa. Aatamin pienet, vilkkaat silmät kiertelivät pitkin pihaa ja pian huomasi hän olennon, joka likeni vihollisten puolelta. Aatami kätkeytyi paikalla lumikinosten taa ja näki sieltä, kuinka olento likeni, tarttui nuoratikapuihin ja alkoi kiivetä ylös.

"Hän menee tuota tietä, jottei kohtaisi ketään linnanväkeä", mutisi Aatami itsekseen ja vikkelänä kuin orava hiipi hän sisään, kiiti linnan läpi tornikamariin ja avasi hiljaa oven.

Viime aikoina oli Aatamilla aina ollut mukanaan jousi, jota hän osasi käyttää sangen taitavasti.

Kun hän avasi ovea, näki hän kiipeävän olennon ulkoapäin ojentavan kätensä tarttumaan ikkuna pieleen; yhä korkeammalle nousi olento, väsymyksestä läähättäen.

Silloin pani Aatami jouseen nuolen, pimeästä huolimatta saattaisi hän varmaan osata maaliinsa, ja pian lensi nuoli läpi huoneen, kohti olentoa, joka istuen ikkunalaudalla, juuri aikoi vetää ylös köysitikapuita. Kirkaisten kaatui mies suinpäin permannolle.

Aatami riisti kaavun hänen yltään. Tietysti se oli isä Klemens!

Kiireesti juoksi kääpiö noutamaan väkeä; nuoratikapuut ja kadonnut vahti todistivat selvästi asiain tilan.

Pappi laskettiin vuoteelle. Hän kirkui ja vaikeroi miltei kuoleman tuskissa.

Kääpiön pyynnöstä kiirehti Svante Sture vaikeroivan syntisen luo.

— Tunnusta syntisi, virkkoi linnanpäällikkö, — muista, että viime hetkesi on käsissä.

— Ottakaa pois nuoli! kirkui munkki. Sture teki Aatamille merkin.

— Armollinen herra, huudahti kääpiö, — ensin hänen täytyy tunnustaa.

— Puhu siis, onneton!

— Linnanavaimet…

— Ovatko ne vihollisten käsissä?

— Ovat! Ottakaa pois nuoli! Ja väännellen kamalissa tuskissa, toisti hän: — ottakaa Jumalan tähden pois nuoli!

Samassa tarttui Aatami hänen käteensä.

— Ei ennenkuin sinä minulle ilmoitat, vieläkö Arvid Vestgöte ja hänen tyttärensä elävät?

— Elävät!

— Odotappa!

Nyt Aatami otti pois nuolen. Haavasta purskahti verivirta.

— Missä he ovat?

Munkki mutisi jotakin, jota ei kukaan saattanut ymmärtää, hänen päänsä horjahti taappäin ja — hän kuoli.

Svante Sture oli paikalla rientänyt antamaan käskyjä.

Vihollisten tarkoitus oli tietysti tehdä äkillinen hyökkäys. Sen onnistumisesta oli luultavasti riippuva, palaisiko talonpoikaisarmeija. Uusia vahteja asetettiin linnan ympärille eikä sinä yönä kukaan linnassa nukkunut. Luultavasti oli munkki luvannut antaa jonkun merkin ja kun ei sitä kuulunut, niin ei vihollinen uskaltanut ryhtyä mihinkään. Yö kului siis rauhallisesti.

Seuraavana aamuna alkoi Vikbolandista päin kuulua rummun pärinää ja valtava sotajoukko marssi linnaa kohti.

Se oli Juhana Turenpojan joukko; hän toi muassaan 400 jousimiestä sekä Södermanlannin rälssin. Jälelle jääneet talonpojat saivat surmansa, paitsi kolmekymmentä miestä, jotka otettiin vangiksi.

Mutta Stegeborgissa vallitsi suuri ilo. Harvoin lienevät isäpuoli ja poikapuoli olleet täydellisemmässä sopusoinnussa.

Persoonallisuutena oli Juhana Turenpoika paljon etevämpi, mutta sydämen lämmössä ja mielen uskollisuudessa vei Svante Sture häneltä voiton. Molemmat ihailivat toisissaan niitä ominaisuuksia, joita kumpikin piti suurimmassa arvossa.

Paljon heillä oli keskustelemista, mutta Märta rouva tahtoi olla heidän kanssaan; eihän kukaan niin ollut kärsinyt ja pelännyt kuin hän; olipa tuo munkkijuttu aika ikävä, varmaan vielä syytettäisiin häntä, ehkä hänen vaan tulevaisuudessa oli kääntyminen herransa uskoon… olihan hän tottunut mukaantumaan.

Talon parhaimmat herkut hän kantoi herrojen eteen, mutta kun Juhana herra sitte kiitteli hänen ruokiaan, valitteli hän, etteivät ne olleet onnistuneet niin kuin hän olisi suonut.

Molemmat herrat läksivät sitte kokoukseen Örebrohon. Maunu Sveninpoika Some oli sillaikaa käskynhaltijana Stegeborgissa, eihän sitäpaitsi enään ollut mitään vaaraa.

Örebrossa päätettiin, että kuninkaan sotaväki Lauri Siggenpojan johdolla kokoontuisi Vadstenaan.

Äkkiä levisi huhu, että Dacke itse on tulossa, ja hiukan myöhemmin saapui monta tuhatta talonpoikaa, jotka pystyttivät leirinsä puolentoista penikulman päähän Vadstenasta.

Kuninkaalliset päälliköt päättivät tehdä äkkiarvaamattoman hyökkäyksen ja lähtivät liikkeelle yön aikaan.

Skrukebyn ja Mjölbyn pitäjien rajalla oli metsän laidassa niitty, jonka talonpojat olivat varustaneet valleilla.

Päälliköt päättivät paikalla tehdä hyökkäyksen ja antoivat ratsuväen kulkea niitylle. Jalkaväki, joka jaettiin kahteen joukkoon — toista johti Arvid Trolle, toista Pietari Brahe, marssi kahta eri tietä metsään. Niin alkoi taistelu.

Dacke löi ensin toisen joukon ja sitte toisen, joten kuninkaan väen täytyi vetäytyä takaisin.

Mutta kalliisti oli voitto maksettu: yli tuhannen talonpoikaa oli kaatunut ja suuri tyytymättömyys vallitsi eloon jääneiden mielissä, siksi että heitä oli houkuteltu näin syvälle tasankomaahan.

Niilo Dacke ei ollut mikään Engelbrekt, hän ei taistellut korkean, pyhän asian puolesta eikä hänessä ollut voimaa, joka olisi vetänyt kaikkien sydämet hänen puoleensa, ei myöskään sitä etevämmyyttä, joka oli suuressa taalalaispäällikössä.

Sentähden sai Dacke usein kuulla soimauksia ja vihan vimmoissa täytyi hänen mukautua talonpoikien tahtoon, mutta nyt odotti hän suurta apua Saksasta.

Herttua Albrekt ja pfalzkreivi Fredrik olivat palkanneet kolmesataa ratsumiestä ja yksitoista fennikaa sotamiehiä lähetettäväksi Ruotsiin auttamaan smålantilaisia ja hankkimaan viimemainitulle herralle kruunun.

Keisarin kansleri, Granvalla, oli kirjoittanut asiasta Dackelle, kehoittanut tyytymättömiä vapautumaan kuningas Kustaan orjallisesta ikeestä ja ottamaan kuninkaakseen pfalzkreivin.

Maanpakolaisuuteen ajettu piispa Maunu Haraldinpoikakin oli kirjoittanut Dackelle, vakuuttaen että keisari toimittaisi tehokasta apua.

Miksi Dacke sitte epäili? Pois se! Mitä harmeista ja pilkasta! Onnen aurinko hymyilee häntä vastaan, ainoastaan pieni pilvenhattara on tiellä ja sen hän pian haihduttaa!… Muuan aarre on hänellä kätkössä… miten monasti se jo onkin vetänyt häntä puoleensa, mutta hän on aina vastustanut… sillä hän tarvitsee rauhaa, voidakseen nauttia "unelmiensa onnea", ja tiesihän tyttö nyt, että hänen rakkaudellaan tuli maksaa isän elämä!

Hän oli saanut pitkän ajatusajan, paljon pitemmän kuin Dacke oli aikonut antaa.

Sillävälin oli kuningas kirjoittanut päälliköilleen, että asiaan on käytävä käsiksi oikein voimakkaasti, jo ennenkuin "pensas viheriöitsee".

Hän antoi käskyn, että ne talot, "jotka kiivainten ovat ottaneet osaa smålantilaisen rosvojoukon hankkeisiin", armotta ovat ryöstettävät, mutta että vähemmin rikollisille tulee osoittaa armoa.

Naapurimaakuntia kiellettiin myymästä viljaa smålantilaisille, paitsi voudin luvalla ja silloinkin korkeimpaan hintaan, jotta "smålantilaiset oppisivat tietämään, mitä sota ja riita aikaansaavat".

Näiden käskyjen johdosta marssitettiin sotavoima kolmelta taholta Smålantiin. Pääjoukkoa komensivat Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika. Se kulki tietä Vadstenasta suoraan Kindiä kohti.

Svante Sture läksi 2,000 sekä ratsu- että jalkamiehen kanssa Stegeborgista Tjustiin.

Kustaa Stenbock vei koko Länsigötlannin sotavoiman Sunnerbon ja Vestbon kihlakuntiin, joissa 1,000 tanskalaista sotamiestä liittyi hänen joukkoihinsa.

Stegeborgin linnanpäällikkö saavutti Tjustissa suurta menestystä: koko kihlakunta meni kuninkaan puolelle, talonpojat katuivat ja lupasivat parantaa tapansa sekä ottaa kiinni Dacken liittolaisia.

Kustaa Stenbock'kin pääsi kulkemaan miltei esteettömästi Smålannin kaakkoisten kihlakuntien — Finvedin — läpi; otettuaan kaikista kolmesta kihlakunnasta panttivangiksi kaksitoista mahtavimpaa talonpoikaa, marssi hän Värendin kautta Etelä Möreen.

Täällä oli kapinallisten pääpesä ja täällä kulki Stenbockin joukko ryöstäen ja polttaen.

Varsinkin kunnostivat itseään tässä työssä tanskalaiset ja kun he saaliskuormineen saapuivat Kalmariin, rupesivat he uhaten vaatimaan palkkaansa, huomauttaen, että he tahtovat auttaa Kustaa kuningasta puhdistamaan hometta hopeataalereista.

Kronikat eivät kiitoksella mainitse sitä tanskalaista sotaväkeä, joka lähetettiin kuninkaan avuksi.

Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika marssittivat itse pääjoukon Vadstenasta Linköpingin ohi Kindiin, jossa he ryöstivät ja polttivat talonpoikien tiloja. Mutta ainoastaan kolme pitäjää meni kuninkaan puolelle, kaikki muut pakenivat metsiin, joissa suuri joukko aseellisia miehiä vaimoineen, lapsineen, elusteli, koko matkan kulkien rinnan sotajoukon kanssa. Yhtämittaa tavattiin tiellä murroksia, väjyvää väkeä piili pitkin pensaita ja kaikki sillat olivat revityt.

Ei kulunut päivääkään jolloin ei olisi tapeltu ja vuodatettu verta.

Talonpojat seurasivat ennen kaikkea kuormastoa, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä avonaiseen taisteluun; he väittivät, että ihmiset taistellessaan heinäsirkkalaumaakin vastaan saattavat väsyä, saatikka sitte kun on kysymys suuresta sotajoukosta.

Kindistä oli sotajoukko hyökännyt Seveden kihlakuntaan ja sieltä Asbolandiin.

Högsbyssä seisoi Dacke itse parhaimpine miehineen. Hän oli asettunut niin vahvaan asemaan, etteivät sotapäälliköt uskaltaneet käydä hänen kimppuunsa.

Saksalaisten palkkasoturien suureksi iloksi vetäytyivät he takaisin. Nämä luulivat jo, että nyt mentäisiin tuohon luvattuun maahan Itägötlantiin, mutta marssi suunnattiinkin Östran kihlakuntaan. Täällä oli runsaasti kaikellaista tavaraa joka talossa, sanoo Pietari Brahe; minne vain poikkesi, niin pitoihin pääsi.

Dacke lähti myöskin Högsbystä ja marssi Kindiin, jossa laittoi itselleen lujan aseman.

Sotapäälliköt päättivät nyt hyökätä Dacken kimppuun ja kielsivät väkeänsä ampumasta ainoatakaan laukausta sinä päivänä, jotteivät talonpojat tietäisi olla varuillansa.

Mutta kapinanjohtaja oli itse mennyt loukkoon. Metsää, jonne talonpojat olivat tehneet leirinsä, vartioivat ankarasti kahdelta puolen kuninkaallisten joukkojen parhaimmat miehet, jotka paloivat taistelunhalusta ja odottivat hyökkäyskäskyä, tehdäkseen yhdellä kerralla lopun koko sodasta.

Dacke huomasi vaaran suuruuden, hän tiesi, että hänen vihollisensa olivat kokeneita sodassa sekä joukoltaan lukuisammat. Vaikka epätoivo karkaisikin talonpoikien mieltä, ei hän kuitenkaan uskaltanut luottaa heihin.

Jos taistelu menetettäisiin, niin hänen kohtalonsa olisi ratkaistu. Synkkänä ja umpimielisenä käveli hän rivien välillä, ei ainoakaan kehoituksen sana päässyt hänen huuliltaan, puoleksi tukahutetulla äänellä hän vaan vannoi ja kiroili.

Oli pimeä talviyö, tuuli ulvoi korkeiden kuusten latvoissa ja tuiskutti lunta puiden oksilta, mutta kaikkialla leirissä oli hiljaa ja ääneti kuin hautajaisissa.

Päällikön teltassa oli pimeä, loimuava soihtu valaisi ainoastaan yhtä nurkkaa. Dacke nukkui.

Silloin kajahti kaksi laukausta.

Hän hypähti ylös ja herätti lähimmät miehensä.

Pian oli koko leiri liikkeellä.

Muutamat vallattomat palkkasoturit olivat kiellosta huolimatta ampuneet, siitä olivat talonpojat havahtuneet ja Dacke varustautui nyt tulisella kiireellä taisteluun.

Hän nousi hevosen selkään. Hänen mielensä kuohui ja harhaileva katse osoitti, että hän valmistautui viimeiseen ratkaisevaan tappeluun, taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Munkit tulivat kantaen pyhimysten kuvia ja vihittyjä lippuja. He uhmivat vaaroja ja lupasivat jumalallista apua. He puhuivat kuninkaan hirmuhallituksesta ja marttyrikuoleman onnesta.

Mutta samalla kuvailivat he rangaistuksia, hirsipuita, teilauksia ja kidutuskapineita, jotka uhkasivat niitä, jotka joutuisivat sotaväen kynsiin.

Silloin kajahti jylhä kuolonulvona kautta koko talonpoikaisjoukon, tumma puna kuvastui johtajan kasvoilla. Hän viittasi kuninkaallista joukkoa kohden, joka läheni nientä, ja heilautti raskasta sotakirvestään.

Taalalaiset hyökkäsivät toiselta puolen, kiväärimiehet karkasivat nientä kohti.

Syntyi hirveä ottelu, armahdusta ei pyydetty eikä annettu.

Talonpojat taistelivat vimmoissaan, kalliisti maksoivat he pienimmästäkin maatilkkusesta, joka kummun kastelivat he verellään, joka notko täyttyi kaatuneiden veljien verellä, ennenkuin pelätty vihollinen sen sai haltuunsa.

Joka puuta käyttivät he rintavarustuksena, joka pensasta muurina ja ainoastaan harjaantuneiden sotamiesten ylivoiman onnistui vihdoin pitkän taistelun jälkeen ja kun miltei kaikki talonpojat olivat kaatuneet, saada haltuunsa heidän hyvin varustettu leirinsä.

Mutta pienemmissä joukoissa taisteltiin vielä; niin kauvan kuin käsivarsien jänteissä vielä oli joustavuutta, taistelivat talonpojat kuin villin raivon valtaamina. Kiihkeästi karkasivat he painimaan vihollisen kanssa, saadakseen hänet suistetuksi samaan kuolemaan, joka heitä itseään väjyi.

Sankarin lailla oli Dacke johtanut taistelua, jättiläisvoimalla kaatoi hän allensa kokonaisia ruumisläjiä. Mutta turhat olivat hänen ponnistuksensa, sillä yhä uusia joukkoja karkasi kapinallisia vastaan ja joka taholta kaikui vastustajien villit voittohuudot.

Hän oli saanut monta haavaa, jotka vuosivat verta, mutta iskien kannukset hevosen kylkiin, ajoi hän täyttä laukkaa pienelle kummulle, jossa vielä oteltiin. Murhaenkelin lailla ryntäsi hän voitollisten sotamiesten keskelle, joiden oli helppo taistella väsyneitä talonpoikia vastaan; vinkuen halkaisi hänen sotatapparansa ilmaa ja joukottain kaatui sotamiehiä sen iskusta.

— Pois tieltä kurjat palkkasoturit! huusi hän, — tai saatte minun kädestäni surman.

Samassa singahti ilman halki kuula, se sattui hänen polvensa yläpuolelle, mennen hevosen ja hänen toisen säärensä läpi. Komea hevonen kaatui ja Dacke jäi sen alle.

Kaksi miestä, Pietari Djup ja Sven Haka sattuivat seisomaan aivan likellä sitä paikkaa, missä onnettomuus tapahtui.

Taistelua yhä jatkui, toinen ei ehtinyt ajatella, mitä toinen teki, sentähden onnistui miesten huomaamatta kantaa Dacke taistelupaikalta rantaan. He laskivat hänet veneeseen ja sousivat hänet järven poikki Etelä Vi'hin, jossa, metsässä Flakan talon luona oli varmoja piilopaikkoja.

Taistelu loppui, talonpojat pakenivat vuorille ja metsiin. 500 miestä oli kaatunut.

Tämän voiton perästä näytti kamala sota vihdoin päättyneen.

Mutta turhaan etsittiin johtajaa kuolleiden ja kaatuneiden joukosta; tuntui miltei siltä kun tuuli olisi hänet vienyt.

Talonpojat kuljeskelivat yhä vielä syvissä metsissä, paeten kuninkaan väkiä, jotka ryöstivät ja polttivat kyliä, etsien joka sopesta pelättyä Dackea.

Mutta savu palavista kylistä sytytti rajun epätoivon kansan mieleen ja päivä päivältä lisääntyi metsissä piilevien pakolaisten joukko; siellä oli yllin kyllin ruokatavaraa, kun sitävastoin kylissä vallitsi nälänhätä, koska niihin oli kielletty kuljettamasta muonaa.

— Koskemme me voi estää kuninkaan sotamiehiä hävittämästä ja polttamasta talojamme, sanoivat talonpojat, — niin eivät hekään saata kieltää meitä ottamasta ravintoamme, mistä voimme jotakin saada.

Eräänä päivänä oli Aatami ilmestynyt Flakan taloon; kukaan ei osannut hoitaa haavoja niin hyvin kuin hän ja hän esiintyi sellaisella varmuudella, että Sven vihdoin Dacken luvalla vei hänet Dacken luo.

— Missä olet ollut? kysyi päällikkö kolkosti.

— Piilossa.

— Pelkäsitkö?

— Ehkä.

— Et ainakaan pelännyt silloin, kun autoit pakolaisia pakenemaan linnasta.

— Minut oli pantu salpojen taa.

— Kuka sen teki?

— Maunu Hane.

— Senkin kavaltaja! Mutta hän on saanut palkkansa! Haavat vaivasivat Dackea ja Aatami hoiti niitä hellällä kädellä, keitellen voiteita, jotka vaikuttivat hyvää.

Mutta saatuaan tietää, mitä oli tahtonut, pysyi Dacke enimmäkseen vaiti.

Aatami oli taitava lääkäri; haavat paranivat hänen hoidollaan ja pian saattoi jättiläinen nousta ja liikkua kuten ennenkin.

— Millä minun nyt tulee palkita sinua? kysyi hän eräänä päivänä, luoden Aatamiin epäluuloisan katseen.

Kääpiö oli luultavasti odottanut juuri sitä kysymystä, koska hän empimättä vastasi:

— Anna minun seurata itseäsi!

Tätä vastausta ei Dacke ollut odottanut. Hän vaikeni. Aatami oli juuri sitomassa hänen haavaansa eikä puhunut mitään.

— En minä huoli sinua aina riippumassa kintereilläni.

— Etkö siis ota minua?

— Etköhän sinä vaani kuolemaani?

— Mitä hyötyä minulla siitä olisi?

— Etkö sinä tahdo tietää jotakin?

— Eikö joku muu sitte saata minulle ilmoittaa, mitä tahdon tietää?

— Ei kukaan muu; ja jos minä sen sinulle sanon, niin hukka perii ne, jotka sinä tahdot pelastaa!

Aatami ei pyytänyt selitystä synkkään arvoitukseen. Hän puuhaili siteiden solmimisessa.

Eivätkä he sen enempää kajonneet asiaan. Kevätpuoleen parani Dacke täydellisesti ja läksi taas liikkeelle.

Kulovalkeana levisi sanoma Dacken tulosta ja metsien kätköstä riensivät hänen päällikkönsä ja suuret talonpoikaisjoukot hänen johdettavikseen.

Mutta siitä ei koitunut paljonkaan hyötyä.

Sillä kaikki kihlakunnat, nekin, joihin Dacke eninten oli luottanut, olivat tehneet kuninkaalle uskollisuusvalan.

Kuninkaan soturit vetäytyivät takaisin. Sotamiehiä ei millään ehdolla saatu ottamaan kiinni metsässä risteileviä talonpoikaisjoukkoja.

Näytti siis olevan vallan otollinen aika uusien kapinayritysten toimeenpanemiseen.

Mutta onni oli kääntynyt. Kun Dacke taaskin näyttäytyi joukkojensa etunenässä, niin keräsi Jaakko Bagge kiireesti sotaväkensä ja läksi häntä vastaan, sillä varmalla päätöksellä, että nyt on kapinasta tehtävä loppu.

Tämä kelpo sotaherra ajoi kapinanjohtajaa pitäjästä pitäjään, yhtenä yönä kokonaista seitsemän penikulmaa, hajoitti hänen soturinsa ja otti hänen etevimmät päällikkönsä vangiksi, muiden muassa Aatamin.

Edelliset suostuivat tarjottuun aselepoon ja kääpiö kuiskasi muutaman sanan päällikön korvaan, jonka jälkeen hän sai jatkaa matkaansa.

Dacke itse pakeni salaisia teitä Blekingen metsiä kohti.

Joukko sotamiehiä, useat hänen entisiä miehiään, ajoi häntä takaa.

Rödebyn metsässä he vihdoin hänet saavuttivat ja ampuivat hänen selkäänsä nuolen, joka hänet tappoi.

Hän kaatui ja kun hän silmänsä avasi, seisoi Aatami hänen rinnallaan. Kamala hymy lensi hänen kalpeille kasvoilleen.

— Takkiini on neulottu kirje — Bråvallan nummella — läähätti hän ja heitti henkensä.

Pian löysi Aatami kirjeen ja riensi pois.

Dacken ruumis vietiin Kalmariin ja pantiin, kuparikruunu päässä, neljään teiliin ja rattaaseen.

Kääpiö kätki kirjeen, hyppäsi hevosen selkään ja läksi täyttä laukkaa ajamaan Bråvallan nummelle päin.

Sinne päästyä riisui hän hevosen ja laski sen metsään syömään. Hänen piti nyt löytää tie sinne, missä hän varmaan luuli onnettomien olevan.

Metsä oli suuri, pieniä polkuja kulki sinne tänne, mikä niistä oli oikea?

Tuli ilta ja pimeä, silloin hän äkkiä näki valon vilkkuvan.

Kuin siivillä riensi hän sitä kohti. Nyt näki hän kaksi kumpua ja niiden juurelle oli tehty maja.

— Täällä! kuiskasi Aatami itsekseen. — Ole Jumala kanssani!

Kuolonhiljaisuus vallitsi kaikkialla.

Rohkeasti astui Aatami ikkunan luo ja koputti ruutuun.

— Kuka siellä? kysyi karkea ääni.

— Teidän ystävienne ystävä! tuli vastaukseksi.

— Minulla ei ole ystäviä. Mene tiehesi!

— Eikö Dacke ole ystäväsi? Hetkisen vaikeni ääni, sitte kysyäkseen:

— Onko Dacke sinut lähettänyt?

— Kyllä, tuomaan tärkeitä sanomia.

— Odota vähän.

Salpa työntyi syrjään, ovi avautui ja jo näkyi pitkä, laiha ukko, puettuna sudennahkaisiin vaatteisiin; valkea parta riippui rinnalla ja palavan soihdun valossa näyttivät hänen ryppyiset kasvonsa miltei aaveentapaisilta.

Nähdessään kääpiön jatkoi hän:

— Jos Dacke todellakin käyttää lähettiläinään tuollaisia epäsikiöitä, niin mahtavat hänen asiansa olla huonolla kannalla.:

— Minä luulin täällä tapaavani korkea-arvoisen isän, Pietari Evaldinpojan, virkkoi Aatami, silmäillen ympärilleen.

— Hän laulaa paraikaa enkelein kanssa pyhän neitsyen istuimen ääressä, vastasi mies. — Jo minä muutamia kuukausia sitte ilmoitin Dackelle hänen kuolemastaan.

— Kirje ei varmaankaan ole tullut perille, puhui Aatami näennäisen tyynenä.

— Minä muutin tänne hänen kuoltuaan, mutta jos Dacke sinut on lähettänyt, niin kai sinä tuot häneltä kirjeitä.

Aatami ojensi hänelle kirjeen. Munkki luki sen.

— Tätä olen kauvan odottanut, virkkoi hän innokkaasti. — Hän lupaa käyttää lähettinään luotettavaa miestä. Sinuun saatan siis luottaa?

— Herrani edestä heitän vaikka henkeni, vastasi Aatami omituisella äänensoinnulla.

— Istuppa tähän, sanoi munkki, — ennenkuin nyt käymme noudattamaan Dacken käskyjä, niin syökäämme ja juokaamme hiukan.

Aatami istui rahille seinän vieressä ja katseli ympärilleen.

Seinät olivat savuttuneet mustiksi, siellä täällä näkyi pyhänkuva sekä kalaverkkoja ja metsästysaseita. Hyllyllä oli pari kirjaa ja seinällä riippui papinkaapu. Vielä näkyi majassa muutamia yksinkertaisia talousastioita, kaikkialla oli paksulta tomua, ainoastaan alttari oli kirjailtu sametilla ja kullalla.

Munkki avasi oven pieneen kaappiin, otti sieltä leipää ja kuivattua kalaa ja asetti tämän ynnä pari pikarillista simaa pöydälle.

Sitte hän istuutui pöydän taa, vastapäätä Aatamia, luki pitkän rukouksen ja pyysi Aatamia tyytymään vaatimattomaan ateriaan.

Aatami oli nälkäinen kuin susi ja kävi paikalla ruuan kimppuun.

Munkki kehoitti häntä juomaan ja joi itse hänen terveydekseen.

Aatami söi hyvällä ruokahalulla, mutta juoma maistui hänen mielestään karvaalta ja asettaessaan pikaria pöydälle, loi hän epäilevän silmäyksen munkkiin, joka hymyillen häneen katseli.

Mutta kun munkki toistamiseen korotti pikariaan, töytäsi Aatami niin varomattomasti omaa pikariaan, että se putosi maahan ja neste valui permannolle.

Munkki hämmästyi ja tahtoi noutaa toista, mutta Aatami vakuutti juoneensa tarpeeksi ja rupesi puhumaan muista asioista.

— Nyt työhön! huudahti hän äkkiä ja nousi.

— Työhönkö? Tiedättekö siis?

— Kaikki! Olin Dacken uskottu!

— Tässäkin suhteessa?

— Sanoinhan teille, että kaikissa suhteissa!

— Se oli kummallisen heikko kohta hänelle.

— Niin, sangen kummallinen!

— Mutta miksei hän paikalla sitä tehnyt?

— Kaikellaisista syistä…

— Häntä pidätti intohimo…!

— Menkäämme! sanoi Aatami, jonka ruumista pöyristytti.

— Minun täytyy ensin rukoilla.

— Rukoilkaa sitte!

— Te himoatte verta, kuiskasi munkki.

— Niin, vastasi Aatami. — Himoan verta!

Munkki meni kaapille, otti sieltä pullon, jonka sisältöä kaatoi pikariin, käski Aatamin ottaa soihdun ja tulla perässään.

Sitte astui hän alttarille, lankesi hetkeksi polvilleen ja painoi alttaripöydässä olevaa pontta. Pöytä kiertyi nyt syrjään ja sen alta aukeni näkyviin pimeä porraskäytävä. Munkki astui edellä, Aatami perässä.

Hetkisen perästä tuli heitä vastaan rautaovi.

Oikealle ja vasemmalle vei myöskin käytäviä; nekin olivat ainoastaan muutaman askeleen pituiset ja veivät rautaoville.

Munkki työnsi ensimäisen oven edestä salvan ja kiersi sen auki avaimella, joka riippui nuorassa hänen vyöllään.

He tulivat pieneen, kurjaan huoneeseen ja munkin viittauksesta vei Aatami tulisoihdun syrjemmälle.

Olkivuoteella lepäsi vanha Arvid Vestgöte.

Kuinka valkeiksi hänen hiuksensa olivat käyneet!

— Ylös, kerettiläinen! huusi munkki, — nyt on vihdoinkin koittanut viimeinen hetkesi!

— Kiitän siitä Jumalaa, vastasi vanhus. — Saat valita, tahdotko myrkkyä vaiko tikarista! Munkki piteli tikaria kädessään, sen terä välkkyi soihdun valossa ja vanhus katseli sitä tarkkaan.

— Tikarisi näyttää terävältä, huomaan… iske se rintaani. Armollinen Jumala on kanssani!

— Soihtu tänne, soihtu tänne! huusi munkki, painuen onnettoman vangin puoleen.

Tähän saakka oli Aatami ollut kuin huumeessa, nyt palasi hänen tavallinen tarmonsa ja hurjalla voimalla työnsi hän palavan soihdun munkin silmiin.

Mylvien vaipui munkki maahan, kiireesti vetäisi Aatami tikarin hänen kädestään ja syöksi sen perätysten kolme kertaa hänen sydämeensä.

— Herra, sinä autat! huudahti Aatami.

— Helvetin tuskat! vaikeroi munkki heittäessään henkensä.

Vanha Arvid oli noussut.

— Untako tämä on?

— Ei, herra, pelastuksen hetki on tullut, antakaa minun johtaa itsenne pois täältä.

Ovesta tulevan heikon valosäteen johtamina löysivät he ulos kopista.

— Missä Elsani on?

— Pian me hänet löydämme, kunhan saamme tulta. Tässä soihtu!

Vihdoin saivat he tulta soihtuun ja Aatamin piti vielä kerran mennä takaisin ottamaan avainta munkin vyöltä.

— Elämä elämästä, kuiskasi Aatami. — Tämä oli sinulle oikein!

Malttamattomana odotti Arvid hänen tuloaan. He avasivat oikealla olevan oven, mutta pieni huone oli tyhjä.

— Voi minua, jos ovat vieneet pois tyttäreni! vaikeroi Arvid Vestgöte tuskissaan.

Mutta sitte avasi Aatami vasemmanpuolisen oven ja siellä seisoi Elsa. Hän oli kuullut ääniä, luullut tuntevansa isänsä äänen ja odotti nyt tuskallisessa jännityksessä. Siinä jo isä astuikin hänen eteensä.

Hän peitti kasvot käsillään. Joko hän oli taivaassa?

— Isä! kuiskasi hän.

— Elsa, lapseni!

He vaipuivat toistensa syliin ja tunsivat esimakua taivaan autuudesta.

— Olemme pelastetut!

— Kuka meidät pelastaa?

— Aatami!

— Siinä nyt näkee, huudahti Aatami, tekeytyen iloiseksi, — ettei hyvä Jumala ole luonut yhtään niin mitätöntä olentoa, ettei se voisi palvella Luojansa tarkoituksia.

— Rakas Aatami, lausui Arvid liikutetuin mielin, — miten me nyt saatamme sinulle kaiken palkita…?

— Jumala sinua siunatkoon! kuiskasi Elsa, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä.

Aatami meni vallan ymmälle, sitte punastui hän korvia myöten.

— Olen saanut suuremman palkan kuin ikinä olen ansainnut, virkkoi hän.

— Lähdemmekö paikalla täältä?

— Kaikki minä unohdankin!… Tietysti, tulkaa, tulkaa paikalla!

Aatami avasi oven ja juoksi edelle osoittamaan tietä. Hevonen oli vielä metsässä. Aatami taputti sitä.

— Jalomman kuorman saat kantaa kotiin kuin tänne, virkkoi hän ja auttoi Arvidin selkään. Nuori neiti istuutui hänen eteensä ja nyt osoitti Aatami heille tien likeisimpään kylään.

— Tuletko pian perässä, Aatami? kysyi Elsa.

— Muutamien tuntien kuluttua; lähettäkää kylästä joku tänne noutamaan muutamia tavaroita.

He lupasivat täyttää hänen pyyntönsä ja läksivät. Aatami jäi hetkeksi katselemaan heidän jälkeensä, sitte hän paneutui maahan pitkäkseen.

— Voi, ettei hän suonut minun elää! Olisin niin mielelläni tahtonut nähdä heidän ilonsa. Mutta Kustaa kuningas ilostuu ja muistelee joskus kääpiötänsä, joka sentään lopulta tuotti hänelle vähänkin hyötyä.

* * * * *

Suurella ilolla tervehdittiin Arvid Vestgöteä ja hänen tytärtään kaikkialla. Kaikki olivat kaivanneet arvossapidettyä päällikköä ja talonpojat olivat paikalla valmiit hankkimaan heille hevosia, jos he tahtoisivat lähteä Kalmariin.

Siellä tapasivat he ylipäällikön, Juhana Turenpojan, joka suurella ilolla otti heidät vastaan ja paikalla rupesi puuhaamaan heidän menoaan Tukholmaan.

Mutta ilo ei koskaan pysy eheänä ja kun Elsa sai tietää, että Aatamin ruumis oli löydetty metsässä Bråvallan nummen luona ja että joku oli hänet myrkyttänyt, niin itki hän katkerasti ja vanha Arvidkin puhkesi liikutetuin mielin puhumaan:

— Henkensä hän meidän tähtemme heitti emmekä me koskaan saa osoittaa hänelle kiitollisuuttamme.

Sitte matkustivat he Tukholmaan ja avosylin ottivat Kustaa kuningas ja Margareeta rouva heidät vastaan.

14.

MYRSKYN TAUOTTUA.

Vuonna 1543 palasi rauha ja järjestys Smålantiin. Tämä kapina oli vaikein, mutta myöskin viimeinen, jota vastaan Kustaan täytyi taistella.

Osa aatelia ja ritaristoa, jonka talot ja omaisuudet dackesodan aikana olivat rosvotut ja ryöstetyt, rupesi kapinan jälkeen suurimmalla ankaruudella vaatimaan talonpojilta korvausta kärsitystä vahingosta.

Mutta kuningas huomautti heille ankarin sanoin, ettei hän saattanut sietää sellaista. Heidän oli kohteleminen kansaa niin, etteivät saisi aikaan uutta rauhattomuutta maassa; "uusi hätä saattaisi herättää eloon uuden Dacken".

Mutta samaan aikaan hän kirjoitti Kustaa Stenbockille, ettei tämä sallisi rahvaan vaatia liikoja, vaan pitäisi kiinni oikeudesta ja kohtuudesta.

Lujitettu valta ja lujitettu valtaistuin olivat Kustaalle jääneet tuloksiksi näistä sisällisistä taisteluista.

Vanhan ajan hengen rohkeimmat, toimellisimmat ja mahtavimmat miehet olivat kaatuneet.

Rahvas oli oppinut pelkäämään "taistelua oman ovensa edustalla" ja sen huonoja kokemuksia vahvistivat vielä kuningas Kustaan neuvot ja varoitukset; talonpojat eivät ainoastaan pelänneet häntä, vaan he kunnioittivat ja rakastivat häntä ja pitivät hänen valtaansa niin lujana ja järkähtämättömänä, ettei kukaan enään uskaltanut lähteä painimaan kuningas Kustaan kanssa.

Myöskin se uusi uskonoppi, jota hän mitä suurimmalla huolella oli koettanut istuttaa kansaansa, oli omiaan jalostuttamaan tapoja ja mielipiteitä sekä taivuttamaan mieliä yhteiskuntajärjestykseen ja kuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan.

Mutta samalla huomasi Kustaa selvästi erehdyksensä. Hän oli ottanut palvelukseensa useita ulkomaalaisia, sillä hän oli luullut heitä taitavammiksi, mutta he olivat kerran toisensa perästä pettäneet hänet. Ja kokemustensa varoittamana kutsui Kustaa sittemmin ani harvoin valtakuntaan ulkomaalaisia; vielä vähemmin uskoi hän tärkeitä asioita heidän toimitettavakseen tai antoi heille sijan neuvostossa. Vanhaksi tultuaan sanoi hän pojilleen: "nämä raa'at koulukarhut eivät ole saaneet aikaan mitään, mutta koska he nyt meidän huolenpitomme kautta ovat tulleet ymmärtäväisiksi, niin saavat he toimekseen ainoastaan vähäpätöisempiä asioita. Eivätkä ruotsalaiset mielellään kärsi ulkomaalaista maan toimissa; sillä nenäkäs hän onkin."

Tammikuun 9 p:nä kokoontui valtakunnan ritaristo ja aateli, yhteensä sataneljäkymmentäviisi henkeä, piispoja, kauppakaupunkilaisia, vuoritilallisia ja rahvaan valtuutettuja valtakannan kaikista tuomiokunnista, yleiseen valtiokokoukseen Vesteråsiin ja täällä vahvistettiin perintöoikeus, joka neljä vuotta aikaisemmin oli säädetty Örebrossa, jolloin prinssi Eerik oli tunnustettu Ruotsin valtakunnan perintöruhtinaaksi.

Tämä tapahtui taivasalla, Stellhagen nimisessä haa'assa, joka linnan länsisyrjäitä ulottuu Mälariin asti.

Kokouksen kestäessä ilmestyi taivaalle komea sateenkaari, "mutta juuri sen päälle lankesi syntipilvi", kertoo kronikka, ja ympärillä seisova kansa ravisteli päätään.

— Tuo ei tiedä hyvää, virkkoi muuan vanha vaimo.

— Kuka sellaisista välittää? vastasi nuori sotamies. — Kauniimpaa prinssiä saa etsimällä etsiä.

— Ja kuinka hänellä on kummalliset silmät, huudahti muuan nuori tyttö, — ne ihan lävistävät ihmisen!

— Pahallakin voi olla kaunis nahka, huomautti vaimo, — minä tiedän, mitä tiedän.

— No mitä tiedät, muori kulta? kysyi tyttö.

— Että silloin kun prinssi syntyi, taivaalla oli niin pahoja merkkejä, että hiukset nousevat pystyyn sitä ajatellessakin.

— Eivätpä teidän hiuksenne näy nousevan, keskeytti hänet nuori sotamies nauraen.

— Senkin nulkki, tosin ne nyt ovat lähteneet, mutta aikoinaan olivat ne sangen kauniit ja tiedän minä, kuka niistä piti, vaikken sitä kerro.

— Mitä tapahtui hänen syntyessään? kysyi tyttö uteliaasti.

— Voinhan minä sen kertoa, sillä eihän se mikään salaisuus ole, että kuninkaan tähtientutkija tuli perähuoneeseen ja puhui: "koskei lapsi vielä ole syntynyt, niin langetkaa, kaikki jotka täällä olette, polvillenne ja rukoilkaa kanssani, ettei se syntyisi tänä hetkenä, sillä taivaalla on niin pahoja merkkejä, että jos se nyt syntyy, niin siitä tulee surun lapsi koko Ruotsin valtakunnalle".

— No, kuinka kävi?

— Samassa kuulivat he jo lapsen huutavan.

— Voi, taivaan pyhät!

— Minä en luota koko juttuun, sanoi sotamies ja läksi tiehensä.

— Ole luottamatta, sama se, vastasi nainen.

Nuori prinssi herätti jo tähän aikaan suurta huomiota; hän oli kasvoiltaan kaunis ja terve, ruumiiltaan notkea ja väkevä.

Hänen nykyinen opettajansa, ranskalainen Dionysius Beureus oli nuori oppinut, joka omisti sangen laajat tiedot, mutta pahaksi onneksi oli hän tähtienselittäjä. Tähtitiede rupesi voittamaan yhä enemmän alaa ja ranskalainen uskoi nuorelle prinssille sen salaisuudet.

Hän oli tavattoman reipas ja urhea herra. Pelonsekaisella ilolla katselivat ihmiset kuinka hän ajoi hevostaan; kilpajuoksussa, uinnissa, tanssissa, pallonlyönnissä ja turnauksessa voitti hän miltei kaikki ikäisensä.

Opintoaineistaan piti hän eninten matematiikasta eikä aikaakaan, kun hän tähdiltä tahtoi kysyä neuvoa kaikkien aikeidensa onnistumisesta.

Mutta nuori prinssi oli luonteeltaan oikullinen ja huikentelevainen; milloin vaipui hän raskasmielisyyteen, milloin oli hän kiivas ja epäluuloinen.

Luultavasti ei hän koskaan täysin tutunomaisesti ollut puhunut isälleen tai äitipuolelleen.

Yleensä lapset helposti huomaavat, kuka heitä rakastaa.

Eerik oli tavallaan ulkopuolella perheen piiriä, vieraana seisoi hän keskellä omaistensa joukkoa; luultavasti korvaankuiskuttajat jo varhain rupesivat hänelle supattelemaan, että häntä syrjäytetään, ettei kukaan häntä rakasta.

Raskasmielisyytensä hetkinä hän sitä suri, mutta useimmiten kävi hän ylpeäksi ja ynseäksi; alentavaa olisi hänen arvolleen ollut nöyrtyä. Hän on parempi kuin luulevatkaan, he eivät häntä tunne; hän rakastaa heitä kaikkia… paitsi Juhanaa; häntä ei hän kärsi. Kerran oli Eerik purrut häntä käteen, mutta sitte pyytänyt anteeksi ja lahjoittanut hänelle parhaimmat leikkikalunsa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni; ja Juhana lupasikin vaieta, mutta piteli kättään sillä tavalla, että kaikki huomasivat sen kipeäksi, ja kun häneltä kysyttiin, mikä hänen oli, niin täytyi hänen tietysti puhua totta.

Juhana osasi mielistellä ihmisiä; hän koetti kaikin tavoin vieroittaa isää vanhemmasta veljestään, Ruotsin perintöruhtinaasta… Täytyihän Eerikin häntä vihata!

Joskus valtasi hänet halu heittäytyä äidin syliin ja hän tiesi, että jos hän menee Margareetan luo ja sanoo: "rakasta minua niinkuin rakastat omia lapsiasi", niin hän paikalla avaa sylinsä ja suutelee häntä niinkuin noita toisiakin. Mutta tämän ajatuksen tullessa tuntui äkkiä siltä kuin joku olisi käynyt kiinni hänen takkinsa liepeeseen, ja virallinen hymy huulilla jäi hän katselemaan kuinka Margareeta hyväili pienokaisiaan, kunnes juoksi pois painiskelemaan toveriensa kanssa tai soittamaan luuttua. Sitä ei Juhana voinut oppia, sillä hänellä ei ollut musikaalista korvaa, mutta sen oli Eerik perinyt isältään ja sitä ei kukaan voinut häneltä riistää.

Näin itivät hänen nuoressa sielussaan siemenet, joista oli kasvava epätoivoa ja surua hänelle itselleen ja monelle muulle.

Omituinen piirre oli Eerikissä se, että hän mieluinten seurusteli lasten kanssa, jotka kuuluivat alhaisempaan säätyyn.

Nuori Niilo Sture ei ollut kuin hiukan nuorempi Juhanaa, mutta hänestä ei Eerik välittänyt vähääkään. Hän ei antanut Beureukselle rauhaa, ennenkuin tämä hankki nuorelle oppilaalleen seuraa, jossa hän, perintöruhtinas, saattoi esiintyä arvonsa mukaisesti.

Ylpeys oli hänessä synnynnäinen, sukulaistensa ja toveriensa kesken ei hän sentään uskaltanut päästää sitä näkyviin; mutta aatelittomille saattoi hän näyttää mahtiaan, heidän täytyi nöyrtyä hänen edessään — jolleivät tahtoneet, niin hyvästi sitte! Hän kyllä tiesi, miten heitä oli kohdeltava; rahalla saa ja hevosella pääsee, ja Eerik tuhlaili rahaa. Aina hän tarvitsi lisää ja kun isä hänelle selitti, että pitää oppia säästämään, niin sulki hän korvansa hänen puheiltaan.

Pallonlyönnistä hän varsinkin piti ja määräsi palkintoja taitavimmille. "Eerikin palloja käyttävät vielä kerran hänen suosikkinsa kultaomeninaan", sanoi Kustaa, ajatellessaan hänen tuhlaavaisuuttaan.

Kuninkaan suurimpia huveja oli talvi-iltoina koota omaisensa ympärilleen loimottavan lieden ääreen. Hän kertoi heille silloin yksityisiä tapahtumia vaiherikkaasta elämästään tai keskusteli heidän kanssaan yleishyödyllisistä asioista.

Margareetan piti istua hänen vieressään, jotta hän sai pidellä hänen kättään kädessään.

Lapset istuivat ympärillä, kuinka kukin tahtoi, mutta tavallisesti joutuivat Juhana ja Cecilia likelle isää, Cecilia miltei aina hänen syliinsä, leikkimään hänen parrallaan.

Katarina istui aina äidin vieressä, joka tavallisesti piti sylissään pientä Maunua.

Kuningas tahtoi Eerikiäkin tulemaan; kerran hän tulikin, mutta huoneessa ei sattunut olemaan hänen arvoistaan istuinta; hän jäi sentähden seisomaan, eikä enään toista kertaa palannut.

Erittäin mielellään puheli Kustaa uskonpuhdistuksesta ja usein, varsinkin vieraiden läsnäollessa, rupesi hän siitä keskustelemaan, saadakseen kuulla muiden mielipiteitä.

Eräänä päivänä, kun mestari Olavi ja Kustaa Stenbock olivat saapuvilla, virkkoi jälkimäinen:

— Varma on, että uskonpuhdistus maallisessakin suhteessa on tuottanut paljon hyötyä.

— Minä olen kuullut väitettävän, vastasi Olavi reippaasti, — ettei sillä muuta ole tarkoitettukaan.

— Sellaisiin väitteisiin saamme alistua, sanoi Kustaa hymyillen; — ihmiset tuomitsevat sen mukaan, mikä silmiin pistää.

— Mutta, huudahti Olavi, — hirveältä tuntuu ajatella, että jalointen sanojen ja ajatusten päämäärä olisi ainoastaan maallinen.

— Te käsititte minut väärin, huomautti Stenbock, — minä en kiellä uskonpuhdistuksen hengellistä vaikutusta, mutta se on silti saattanut vaikuttaa muussakin suhteessa.

— Olette oikeassa. Aurinko lämmittää asuntojamme, se on kaiken kasvullisuuden lähde, mutta tämä kaikki ei ole sen ylin tarkoitus.

— Mikä se sitte on?

— Valon antaminen, Kyösti kuningas.

— Oikein puhuttu, Olavi.

— Tällaiseksi valoksi on uskonto aiottu; katolisuus oli kaivanut tämän aarteen kätköön ja kiskoi sen nojalla veroja käyttääkseen niitä omiin tarkoituksiinsa. Luther kaasi aitauksen ja Jumalan sanasta tuli jokaisen ihmisen yksityisomaisuus. Uskonpuhdistuksen suuri ansio on, että se ajatukselle on antanut vapauden; henki, joka ennen voihki orjuuden kahleissa, saattaa nyt vapaasti tutkia, sillä pyhä kirja avautuu jokaiselle, joka sitä vain tahtoo lukea.

— Sen tiedän, lausui Kustaa. — Kristuksen oppi ja totuus, jommoisina ne Pyhässä Raamatussa ovat ilmoitetut, kiinnittivät ensinnä huomioni siihen pimeyteen ja harhauskoon, jossa paavin oppi pitää ihmiset.

— Tiedän kyllä, että luostareilla ja munkeillakin kerran oli tehtävänsä, mutta se aika on ollut ja mennyt; nykyään ei autuutta enään osteta eikä saada sen mitan mukaan kuin voidaan maksaa; vaan nyt saa jokainen sopia asiasta oman Jumalansa kanssa, olkoon hän sitte ylhäällä taivaassa tai alhaalla helvetissä.

Niitä etuja, puuttui Kustaa Stenbock puheeseen, — jotka niinsanoakseni ovat kouraantuntuvimmat, voidaan kyllä pitää sivuseikkoina, mutta vähäpätöinen asia ei suinkaan ole, että kirkon varoilla saatettiin panna kuntoon koko maan vammat.

— Älkää unohtako, puuttui kuningas puheeseen, — että kirkon varat ovat kansan hiellä ja työllä koottuja rahoja; niillä olivat he tahtoneet ostaa itselleen autuutta. Pietarinraha on siis kuitenkin tullut käytetyksi heidän hyödykseen ja he tulevat kerran ymmärtämään, etteivät laiskat munkit ole Herran apostoleita, vaan kuokkavieraita Jumalan vainiolla.

— Minä palaan vieläkin vertaukseeni auringosta, puhui Olavi. — Kun sen kirkkaat säteet valaisevat huoneen, niin tulee ilmi paljon, joka oli aiottu yksin pimeyttä varten; sentähden ei uskonpuhdistuksen ainoa tehtävä ole rakentaa siltaa ihmisen ja hänen Jumalansa välille, vaan sen tulee valaista kaikki ihmiselämän olosuhteet ja opettaa ihmiselle, miten hänen tulee niissä menetellä.

— Miten hyvin muistan, virkkoi Kustaa, — kun Lauri Antinpoika ensin minulle huomautti luterilaisten opinkappaleiden sovittamista meidän kirkkoomme. Minä miltei pelästyin; kumous tuntui minusta niin äärettömältä, että ensin tahdoin nähdä, miten se Saksassa leviäisi. Mutta hän ja Olavi käänsivät silloin yöt päivät raamattua ja minä luin sitä senmukaan kuin se valmistui… me keskustelimme sisällöstä ja vähitellen teki evankeliumeista henkivä rakkaus ja oppi minulle raamatun niin rakkaaksi, että minun joka päivä täytyi ammentaa siitä lohdutusta ja virvoitusta. Ja tämän kirjan nojalla päätin minä tuoda maahan niinkutsutun uuden opin; minä tosin näin, että se maalle tulisi tuottamaan suuria maallisiakin etuja, mutta vaikka nämä edut olisivat olleet vieläkin suuremmat, niin olisin työntänyt ne syrjään, jollen omasta kokemuksesta olisi ollut vakuutettu siitä, että paavisuus on pimeyttä ja henkistä orjuutta, kun sensijaan luterilaisuus toisi valoa ja vapautta Ruotsin kansalle.

— Saksassa ovat mielipiteet jo jakaantuneet ja puolueita on syntynyt, virkkoi Stenbock.

— Tietysti näiden täytyy taistella, vastasi Olavi. — Täälläkin on paljon eri mieliä, mutta juuri sehän todistaa elämää; Luther itse sanoi: "minä olen ainoastaan ihminen, työni ei ole täydellinen; olen tehnyt mitä olen voinut, mutta uudet ajat tuovat uutta valoa, joka pääsköön oikeuteensa, sillä mikään oppi ei pysy paikallaan, kaikki elämässä menee eteenpäin".

— Nyt en sinua oikein ymmärrä, sanoi Kustaa; — tarkoitatko, että Jumalan valtakunta muuttuu?

— Minä toistan vanhan ajattelijamme Lauri Antinpojan sanat: "maailmassa ei ole mitään seisahdusta eikä sellaista siis saata olla taivaassakaan; ensimainittu on ainoastaan heijastus viimemainitusta. Jokainen ajatus maailmassa on syntynyt taivaassa ja se tulee joka ihmiselle, joka sen voi ottaa vastaan. Ihmiskunta menee eteenpäin samassa määrin kuin taivaan enkelit edistyvät valossa ja valistuksessa."

— Tästä johtuisi, että taivaan enkelejä elähyttäisivät inhimilliset pyrinnöt, huomautti Stenbock.

— Toivomme kaikki kerran tulevamme enkeleiksi, sanoi Olavi. — Mutta kysyn teiltä, eikö tuo katolinen mielipide, jonka mukaan ihmisten ainoa tehtävä enkelinä on kiittää ja ylistää Herraa, sellaisenaan hiukan peloita käytännöllisiä mieliämme.

— Olette oikeassa, vastasi Stenbock.

— Lutherin mielipide on paljon todempi ja kauniimpi: kiitos ja ylistys ilmenevät taivaassa tekojen suurempana täydellisyytenä. Me suremme, kun lahjakas ihminen kuolee; me tiedämme itse ajatuksia ja viettejä, jotka eivät koskaan elämässä täydellisesti kehity. Olisivatko ne turhaan istutetut meihin? Sitä ei kukaan tosi luterilainen usko; hän tietää, että kehitys yhä menee eteenpäin, että työ on jatkuva kirkkaudesta kirkkauteen ja että taivaallisen autuuden suureksi osaksi vaikuttaa se tunne, että parhaimmat ajatuksemme ja tunteemme taivaassa tulevat saavuttamaan kauneimman, aavistamattoman kehityksensä.

— Olen kuullut Lauri veljesi lausuvan saman ajatuksen, sanoi Kustaa.

— He ovat monessa suhteessa samaa mieltä.

— Mutta, virkkoi Stenbock yhä kasvavalla mielenkiinnolla, — tämä edellyttää vastakohtia.

— Ja tarkoittaa kuolemaa, jota meidän on pelättävä. Kerrotaan, että taivaan enkeli, joka kalvavasti kadehti Jumalan majesteettia, syöstiin helvettiin; ei sanota missään, että Herra hänet olisi syössyt, vaan hänen oma syntinsä sen teki.

— Viha on kateuden kaksoisveli ja silloin alkoi se taistelu, joka on yhtä vanha kuin maailma.

— Ihmisen himot ja halut vetävät häntä alaspäin; ne johtuvat kiusauksiin, mutta Jumalan ääni puhuu omassatunnossa, se varoittaa, kehoittaa ja viittoo ylöspäin.

— Ihminen on vapaa ja saa itse valita.

— Hänen suuruutensa, lausui Kustaa, — siis juuri voi tuottaa hänelle lankeemuksen.

— Tahtoisin mielelläni, virkkoi Stenbock, — tehdä kysymyksen, mutta te ette saa pitää minua pakanana.

— Kysy vaan mitä tahdot.

— Mikä meille takaa, etteivät kaikki nämä asiat ole syntyneet muutaman vikkelän velikullan aivoissa?

— Mikä sinulle takaa, että elät?

— Totta minä toki sen tiedän.

— Saattaahan se olla mielikuvitusta… mutta jos edellytämmekin että olemassaolosi todistetaan todellisuudeksi, niin miten selität elämisesi?

— En ole tiedemies.

— Jumala on antanut ihmiselle taidon selittää paljon asioita, huomautti Olavi, — mutta muutamien asioiden selittämisen on hän pidättänyt itselleen; niihin kuuluu elämisen olemassaolo. Monella tavalla koettaa ihminen tutkia tätä suurta salaisuutta, mutta kaikki hänen kokeensa kohtaavat aina kallioseinän: "tähän asti pääset, mutta et kauvemmaksi!" Kaikkiallahan näemme Jumalan mahtavan käden tekoja. Miten pysyisi maailman-rakennus pystyssä ilman häntä? Monasti näyttää siltä kuin suuri mullistus olisi tulossa, mutta sitte selviytyvät asiat vallan luonnollisella tavalla entiselleen.

— Me ylistämme suuria miehiämme ja omaa kuningastamme, mutta minä kysyn häneltä, itsestäänkö hän on tehnyt tekonsa vai Jumalaltako hän on voimansa saanut.

— Niin, niin, huudahti Kustaa, — ja ainoastaan silloin olen vaeltanut oikealla tiellä, kun olen kuullut omantunnon äänen soivan hyväksyvänä.

— Edellyttäkäämme, lausui Olavi vilkkaasti, — että ihminen voisi puhaltaa eloa savipalaseen, niin saisiko hän siitä muuta kuin liikkuvan nuken? Mahdotonta! Hän ei saisi siihen ainoaakaan niistä ajatuksista, jotka liikkuvat ihmissielussa! Me saatamme ajatella taivasta ja tuntea taivaallisten ilojen esimakua, vaikka itse elämmekin maan päällä. Saattaisiko tuo kurja saviastia, joka luonnottomalla tavalla on saanut elämän, tuntea sellaista?

— Sitä en usko, sanoi Stenbock, — mutta useimmat ihmiset uskovatkin Jumalan olemassaoloon.

— Tämän uskon hengittävät he mieliinsä ilman mukana; persoonallista Jumalaa eivät he tahdo tunnustaa.

— Onko se sitte niin välttämätöntä?

— On sille, joka ei ole pakana.

— Mutta kun minä tunnustan Jumalan olemassaolon?

— Kukaan ei saata käsittää häntä ilman persoonallisuutta, joka ilmestyi maan päälle, käveli keskellämme, osoitti tien meille, jätti meille kalliin testamenttinsa, äärettömässä rakkaudessaan avasi katuvaiselle sovituksen sylin, poisti katoovaisuudelta kauhun ja lausui syntiselle rinnallaan: "tänäpänä pitää sinun olla kanssani paratiisissa".

— Sokea on se ihminen, lausui Kustaa, — joka ei näe ja rukoile.

— Varma on, sanoi Stenbock, — että uskonpuhdistus on aikaansaanut suuria muutoksia.

— Sen vaan tiedän, jatkoi kuningas, — että ryöstettäköön minulta vaikka tavarani ja taloni, joka seiväs, jonka Ruotsissa omistan, vaimoni ja lapseni — ja Jumala tietää, että heitä rakastan, — elämäni ja henkeni, mutta Jumalan pyhästä ja puhtaasta sanasta sekä siitä varmuudesta, jonka se minulle suo, ei heidän pidä minua eroittaman niinkauvan kuin sydämeni on eheä ja vereni lämmin.

— Me seuraamme sinua, kuhunka ikinä menet, kuiskasi Margareeta.

— Sen tiedän, rakkaani.

— Minä myöskin, virkkoi Katarina, painaen pienen päänsä äidin rintaa vastaan.

Juhana ja Cecilia olivat nukkuneet.

— Katsokaa miten hän on kaunis, sanoi Kustaa. Pieni punaposkinen tyttö vaaleine kiharoineen lepäsi todellakin viehättävänä kuninkaan sylissä.

Ihaillen kaikki häntä katselivat.

Silloin avasi hän suuret, tummansiniset silmänsä, katsahti veitikkamaisesti läsnäoleviin, kätki sitte päänsä isän kainaloon ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

Stenbock ja Olavi eivät voineet olla ilmaisematta ihastustaan.

— Hemmoittelu on jo häneen vaikuttanut, virkkoi äiti. — Anna pienokainen tänne, niin kannan pois hänet.

Mutta Cecilia rupesi hyväilemään ja suutelemaan isäänsä, pyytäen:

— Anna minun olla täällä luonasi.

Margareeta otti pienen itsepintaisen tytön syliinsä ja muut lapset seurasivat häntä.

— Olen onnellinen isä, lausui Kustaa.

— Ja onnellinen kuningas, lisäsi Stenbock.

— Olet oikeassa; näyttää todellakin siltä kuin sopu ja rauha palaisivat maahan.

— Työmies saa palkkansa, lisäsi Olavi.

— Täällä tarvittaisiin paljon parannuksia; koulut ovat hyvien opettajien puutteessa.

— Mistä ottaa leipää erämaassa?

— Sentähden olen lähettänyt pitäjiin käskyn, että talonpoikien tulee panna lapsensa kouluun ja auttaa köyhiä teinejä, kuten heidän esi-isänsä tekivät, sillä muutoin heittävät nämä koulun ja ryhtyvät toisiin elinkeinoihin.

— Koulumestareilla täytyy olla vakinainen palkka, sanoi Olavi.

— Minä olenkin Tukholmassa lahjoittanut kaupungille yhdeksän eri taloa sillä ehdolla, että kaiken mitä ne tuottavat, tulee langeta koulumestareille. Ja niin aion tehdä kaikkialla.

— Eikö Wittenbergiin ole mennyt paljon ruotsalaisia? kysyi Kustaa Stenbock.

— Olenhan minä lähettänyt heitä sinne noin neljäkymmentä, sanoi Kustaa tyytyväisellä hymyllä. — He kehoittavat minua kirjeissään perustamaan yliopistoa koko valtakunnan yhteiseksi hyödyksi, mutta täällähän on ollut niin paljon riitoja ja sotia, ettei ole tahtonut saada rauhaa; sitäpaitsi täytyisi ottaa kaikki opettajat ulkomailta, ja sen minä mieluinten heittäisin tekemättä.

— Sen vaan tiedän, sanoi Olavi, — että moni ruotsalainen nuorukainen, oleskeltuaan Wittenbergissä kaksi vuotta, on palannut kotiin maisterina.

— Hyvä tietää; minä en hätäile.

* * * * *

Tässäkin, niinkuin kaikissa muissa asioissa, saatamme huomata Kustaan persoonallisen vaikutuksen.

Muuan nuori talonpoika oli vahingossa tappanut toisen ja tämän sukulaiset vaativat henkeä hengestä.

Silloin meni äiti kuninkaan luo valittamaan suurta hätäänsä.

Kuningas rukoili nyt murhatun veljiä, "että he armahtaisivat hänen henkeään".

Nämä puolestaan antoivat hyvän vastauksen.

Silloin kirjoitti kuningas murhatun äidille ja muille omaisille: "Meidän käsityksemme mukaan teette te siten hyvän työn ja palveluksen, sillä onhan parempi että hän elää ja tekee hyötyä sekä omasta puolestaan että kuolleen puolesta; harras rukouksemme on siis, että te Jumalan tähden armahtaisitte hänen henkeään. Ja kun tilaisuus ilmaantuu meidän palvella teitä tämäntapaisissa armahtavaisuusasioissa, tai muissa tilaisuuksissa, niin tahdomme suosiollisena herrananne sen mielellämme tehdä, jota älkäät epäilkö."

Kamarivirastoa piti hän tarkasti silmällä. Siellä piti olla hyviä arkkuja ja vahvoja lukkoja ja kamarineuvosten tuli aina sekä päivällisajaksi että illalla itse panna pois kirjat ja ottaa avaimet mukaansa.

Aamulla piti heidän taas määräaikana saapua virastoon, jolloin kirjat olivat otettavat esille.

Itse ohjasi kuningas sekä kamarineuvoksia että kamarikirjureita.

Gripsholmassa hän v. 1547 kutsui luokseen erään Rasmus Niilonpojan, "koska meillä nyt on aikaa opettaa sinulle kirjanpitoa mielemme mukaan, kuten muillekin kamariherroille ja kamarikirjureille opettaneet olemme".

Toisen kerran kirjoitti hän Itägötlannin maaherralle, että koskei saata tietää, kummoinen sato tänä vuonna tulee, niin ei kruunun viljaa saa myydä, sillä jos sattuisi tulemaan kallis aika, nälkä ja hätä, niin sillä vastaisuudessa voitaisiin auttaa rahvasta.

Kuninkaan yksityisistä kirjeistä näemme, miten hän paikalla voimiensa takaa riensi auttamaan, kun vaan hätä ja puute kutsui. Kymmenyksensä sai jokainen silloin maksaa, kun jaksoi. Voudit saivat käskyn auttaa talonpoikia, jotteivät pellot jäisi kylvämättä.

Kustaan hallitus oli persoonallinen sanan täydessä merkityksessä. Se riippui tietysti sekä aikakauden hengestä että hänen omasta luonteestaan.

Kansan silmissä lankesi hänen niskoilleen sekä tehdyt että laiminlyödyt velvollisuudet; hän oli siten sekä Ruotsin herra että sen ensimäinen, raskainten kuormitettu palvelija.

Ei ollut mitään niin pientä, ettei hänen mielestään siitä olisi kannattanut ottaa selkoa, kaikkialle ojensi hän auttavan kätensä, miltään ei hän sulkenut silmiään ja hänen lempilauseensa oli, ettei ihmisen koskaan pidä heittää huomispäivään sitä, mitä heti saattaa tehdä. Aina huomautti hän palvelijoilleen, sekä ylhäisemmille että alhaisemmille, mitä heidän tuli tehdä. Miltei joka asiassa kysyivät voudit häneltä neuvoa ja pyysivät ohjeita. Jos linnanmuuria oli korjattava, paja tai sauna rakennettava, niin piti kuninkaalta kysyä neuvoa.

Lääniherroille jaeltiin varoituksia, uhkauksia ja kiitoksia, aivan niinkuin voudeillekin.

Kustaa käsitti asemansa kuninkaana kuten huoltapitävä perheenisä asemansa suuren maatilan isäntänä: hänelle ei mikään saa olla vierasta; hän on vastuunalainen kaikesta, mitä tapahtuu. Mutta hän tahtoi että hänen alamaisensakin ajattelisivat hänen onneaan, kuten hän ajatteli heidän onneaan. Kerran kirjoitti hän eräälle voudilleen:

"Epäilemättä olet saanut kuulla, että me miltei kokonaisen vuosineljänneksen Jumalan tahdosta olemme olleet heikkona ja sairaana, ja olisimme me sentähden odottaneet, että sinä ja muut hyvät miehet jollakin lailla olisitte meitä ajatelleet, lähettämällä meille jotakin hyvää, jota paikkakunnallanne on saatavissa; varsinkin olemme halunneet saada tynnyrillisen hyvää emsiläistä olutta, mutta sitä ei tähän asti ole kuulunut. Meidän mielestämme tulisi sinun pitää sitä kunniana ja vähäisenä vahinkona, että joskus, ja varsinkin tämän sairautemme aikana, ajattelisit meitä, koska sinulla on tarpeeksi hyvät varat ja koska kai itse tiedät, että sinun koko onnestasi on kiittäminen Jumalaa ja meitä."