SISÄLLYS: (continued 5)

— Kiitos, kiitos, lausui hän, painaen Ebba rouvan käsiä. Hän astui hetkisen edestakaisin permannolla, sitte hän heittäysi tuoliin; hän näytti niin huolettomalta ja onnelliselta.

Ilo nuorentaa aina ihmistä ja tänä hetkenä oli Kustaan nuoruus palannut.

— Niin, niin, virkkoi hän äkkiä ääneen, mutta ikäänkuin itsekseen. — Hän ansaitsee kunnian tulla Ruotsin kuningattareksi, hänen katseessaan ja ryhdissään on majesteettisuutta.

Ebba rouva seisoi liikkumattomana, sydän kuuluvasti sykkien.

— Oletteko ilmoittanut hänelle asiani, rakas sukulaiseni?

— Eihän teidän armonne minullekaan ole kuin nyt vasta…

— Olette oikeassa, naurahti kuningas, — mutta ymmärrättehän te minut sanoittakin! Eikö tyttö todellakaan tiedä mistään?

— Ei mistään!

— No, pyytäkää häntä sitte heti tänne.

— Nytkö jo?

— Ettekö käsitä, että alustalaisenne jo tietävät asiani? Suokaa minulle ilo itse ilmoittaa se hänelle.

Ebba rouva tapasi tyttärensä kahdenkesken. Margareeta istui penkillä, kyyneleet vierivät alas hänen kalpeita poskiaan. Väkevä mielenliikutus oli hänet vallannut.

Märta seisoi hänen edessään pitämässä puhetta:

— Minäpä ilmoitan sinulle, että hän minua kohtaan käyttäytyi aivan yhtä epäkohteliaasti… Tuskin hän suvaitsi ottaa minua kädestä. Ja eihän hän itse asiassa ollut ensinkään ylhäisempää sukua kuin mekään, ennenkuin pääsi kuninkaaksi. Tosin hän saattaa olla urhea herra, mutta on niitä nyt muitakin urheita, vaikkei heidän tähtensä nosteta näin paljon melua.

Ebba rouva näyttäytyi vasta kun oli kuullut koko Märtan sanatulvan. Hänet nähdessään vaikeni Märta paikalla.

— Pyyhi silmäsi, lapseni, ja mene kuninkaan luo, hän tahtoo sinua puhutella.

— Minua! huudahti Margareeta peloissaan.

— Tietysti hän tahtoo pyytää sinulta anteeksi epäkohteliasta käytöstään. Sitte tulee minun vuoroni! selitti Märta varmasti.

— Mene, Margareeta, lausui Ebba rouva lempeästi.

— Ja kerro sitte minulle, miten olet käyttäytynyt, jotta tiedän miten minun tulee olla, jatkoi Märta.

Margareeta nosti päätään pystyyn; mitä syytä hänellä oli pelkoon? Sitte hän reippaasti läksi kuninkaan luo.

Mutta hänet nähdessään piti hänen luoda silmänsä maahan ja hän tunsi punastuvansa.

— Oletteko itkenyt, Margareeta? kysyi Kustaa lempeästi ja istuutui penkille hänen viereensä.

— Olen! vastasi tyttö hiljaa.

— Minäkö olen siihen syynä… pidinkö liian kauvan pientä kätöstä kädessäni?… vastatkaa, Margareeta!

Miten kauniilta hänen nimensä kuului, kun hän sen lausui! Sitä ei hän ikinä olisi luullut. Mutta täytyihän hänen jo vastata.

— Kyllä, teidän armonne! Kustaa hymähti salavihkaa.

— Arvasinhan minä sen! Anteeksi, kaunis neiti!

Ja samassa tarttui hän hänen käteensä ja teki saman epäkohteliaisuuden uudelleen.

Mutta nyt ei kukaan ollut läsnä ja sentähden sai hän mielellään pidellä hänen kättään; mutta, pyhien enkelien nimessä, kuinka hänen sydämensä sykki!

Kustaa näkyi vaipuneen ajatuksiin. Vihdoin loi hän tyttöön hymyilevän katseensa, päästi pienen, vapisevan käden ja lausui lempeällä äänellä:

— Margareeta, saanko teille hiukan kertoa? — Jos teidän armonne suvaitsee sen tehdä!

— Tiedättekö, siitä saakka kun minut vankina kuljetettiin Tukholmasta, ei minulla ole ollut kotia eikä ystävää, johon ehdottomasti olisin voinut luottaa; viimeinen, jonka saatan muistaa, oli vanha Hemming, mutta silloin olin niin nuori ja isänmaanrakkaus oli oikeastaan ainoana yhdyssiteenä välillämme; sitte — Kustaa nousi ja alkoi astella edestakaisin permannolla, tuontuostakin pysähtyäkseen — sitte kohtasin naisen, joka tosin vuosiltaan oli lapsi, mutta jonka mieli oli täynnä saatanan juonia; minä rakastin häntä niinkuin ihminen rakastaa ensi lemmellään… Margareeta, uskotteko löytyvän pahoja ja hyviä enkeleitä? Minä uskon!… Hän oli tulemaisillaan pahaksi enkelikseni, joka olisi johtanut elämäni aivan väärään suuntaan. Jumala on nyt tehnyt minut isänmaan pelastajaksi, tuo nainen olisi kahlehtinut tahtoni ja estänyt minua siksi tulemasta!… Vanha mies, jota sanottiin tietäjäksi, varoitti minua ja minä pelastuin hänestä kuin ihmeen kautta.

— Vieläkö hän elää? kysyi Margareeta innostuen.

— En tiedä, en ole koskaan kysynyt enkä tahdo mitään tietää; minulle hän on kuollut, puhui Kustaa, luoden Margareetaan katseensa.

Omituinen ahdistuksen tunne oli vallannut Margareetan, hän pelkäsi, hän ihmetteli. Mitä kuningas mahtoi tarkoittaa?

— Onhan minulla sittemmin ollut monta ystävää, jatkoi Kustaa, — ja saatanhan sanoa, että tänäkin hetkenä tunnen useita, joihin täydellisesti voin luottaa, mutta ei ole ainoaakaan, jolle olisin voinut lausua ajatukseni, niinkuin nyt teille.

Hän loi tyttöön katseensa ja luuli huomanneensa, että hän kalpeni.

— Katarina ei ymmärtänyt minua enemmän kuin minäkään häntä; hän oli kuin taimi, joka revitään irti omasta maaperästään ja istutetaan vieraaseen maahan, sentähden hän niin pian kuihtui. Onni oli sekä minulle että hänelle itselleen, että hän kuoli, mutta tyhjän sijan hän kaikissa tapauksissa jätti jälkeensä, ja entistä väkevämpänä elää minussa tarve omistaa sydän, jolle saan antaa hellän rakkauteni ja joka tahtoo minua tukea ja auttaa elämäni vaivaloisella retkellä!… Vierasta ruhtinatarta en tahtonut… silloin muistui mieleeni pieni tyttö, jonka monta vuotta sitte eräissä häissä näin ja jota en sittemmin koskaan ole voinut unohtaa.

Margareeta painoi alas päänsä, helakka puna oli noussut hänen kasvoilleen.

Kustaa huomasi sen ja jatkoi:

— Sitte läksin tänne. Heti kun sinut näin, tiesin, että sinä olit sydämeni valittu; sinussa oli sekä nöyryyttä että viattomuutta, sekä naisellista arvokkaisuutta että majesteettia, ja minä pitelin pitkän aikaa kättäsi, jotta kaikki ymmärtäisivät, että olin valinnut sinut puolisokseni ja Ruotsin kuningattareksi.

Kustaa oli asettunut hänen eteensä, voidakseen nähdä hänen kasvojensa ilmeen.

Mutta hän ei voinut nähdä muuta kuin pienet vapisevat kädet, jotka olivat painetut silmille.

Silloin notkisti Kustaa polvensa ja kuiskasi hellällä äänellä:

— Margareeta, minä rakastan sinua, niinkuin kerran rakastin pahaa enkeliäni! Rupea sinä hyväksi hengekseni, joka viittaat minulle tietä ylöspäin, joka hillitset tuiman mieleni purkaukset, kärsivällisesti otat vastaan luottamukseni puheen, rakastat kansaani, puhut katuvien rikollisten puolesta ja hoivaat jokaista, joka tarvitsee kuningatarta.

Tytön kädet vaipuivat hiljaa hänen helmaansa. Hämillään tuijotti hän alas eteensä, suloiset kasvot polttavassa punassa. Mutta Kustaa nousi, sulki hänet syliinsä ja kuiskasi rakkauden huumaavaa, käsittämätöntä kieltä hänen korvaansa.

Margareeta tahtoi riistäytyä irti.

— Äitini…! lausui hän hämillään.

— Hän tietää kaikki… epäiletkö sinä sitä?

— Päästäkää minut kuitenkin menemään!

— En, ennenkuin olet kietonut kätesi kaulaani ja sanonut, että minua rakastat, en ennenkuin suudelmallasi olet vahvistanut ihanan onneni!

Hän oli ottanut hänet väkirynnäköllä. Jälkeenpäin muisti hän, että hänen kätensä todellakin olivat olleet hänen kaulassaan; tosin ei hän mitään ollut sanonut, mutta varmaan oli Kustaa hänen kasvojensa ilmeestä arvannut hänen ajatuksensa, koska hän esteettömästi oli saanut useammallakin suudelmalla vahvistaa onnensa.

— Päästäkää minut! pyysi Margareeta hämillään.

— Siihen pyyntöön, jos se tarkoittaisi koko elinaikaa, olisi minun vaikeampi suostua kuin mihinkään toiseen, virkkoi Kustaa syvällä vakaumuksella. — Minä tunnen, että sinä, Margareeta, olet käyvä minulle hyvin rakkaaksi!

— Mutta mitä äiti kulta sanoo?

Hän oli niin herttainen, kun hän siinä hämillään hypisteli nenäliinansa päärmettä.

— Hyvä, virkkoi Kustaa, — menkäämme yhdessä hänen luokseen, mutta sitte minä paikalla lähden. Tahdotko sanoa minulle hyvästi nyt täällä, tai sitte tuolla?

Margareeta ei heti käsittänyt hänen kysymystään, mutta sitte valui hänen kasvoilleen puna, joka ulottui kaulalle asti.

— Jäähyväisiksi täytyy sinun antaa minulle suudelma.

Hetkisen näytti tyttö epäilevän, mutta sitte painautui hän häntä vastaan ja ojensi hänelle raikkaat huulensa, hiljaa kuiskaten; "Kustaa!"

Sillaikaa oli Märta levottomana astellut edestakaisin huoneessaan, harmitellen, ettei "tuo nyt koskaan lopu!"

— Noin kauvan en minä ikinä viitsi viipyä hänen luonaan, en ymmärrä, mitä Margareeta ajattelee!

Mutta äkkiä tuli hän muistaneeksi, ettei komentoa kyökissä saanut tänäänkään laiminlyödä, ja suinpäin karkasi hän sinne.

Ebba rouva oli hyvin levoton; hän miltei katui, ettei ollut mitään sanonut Margareetalle, mutta toiselta puolen hän tiesi, että kuninkaasta oli hauskaa nähdä Margareeta hämillään. Kuinka he viipyivät kauvan! Se saattoi tietää sekä hyvää että pahaa.

— Johda sinä, Jumala, kaikki parhain päin! kuiskasi hän. Vihdoin avautuivat ovet. Ja samalla haihtuivat kaikki hänen epäilyksensä.

Margareeta tahtoi vaipua äidin jalkojen juureen, mutta hän sulki hänet syliinsä.

Kustaan kasvot säteilivät tyytyväisyyttä.

— Teitä, rakas sukulaiseni, minun on kiittäminen elämäni onnesta! sanoi hän ja syleili Ebba rouvaa.

— Emmekä siirrä onneamme kauvas, puhui hän sitte, tarttuen Margareetan käteen; — huomenna, kun palaan, saamme likemmin puhua asiasta.

— Aikooko rakas vieraamme jo meidät jättää? kysyi Ebba rouva.

— Kyllä, huomiseksi; huomenna minä palaan suuren seurueen kanssa ja silloin minä itse tahdon julaista kihlaukseni, jota uutista kai huhu jo on levitellyt.

Margareetan ja Ebba rouvan saattamana asteli kuningas, portille, joka vielä oli avoinna.

Ulkopuolella odotti hänen palvelijansa, ja lausuttuaan viralliset jäähyväiset, nousi kuningas ratsunsa selkään; kerran hän vielä kääntyi katsomaan taakseen, sitte hän kiiti pois täyttä laukkaa.

Äiti ja tytär jäivät katselemaan hänen jälkeensä.

— Se on kuin unta! sanoi Margareeta.

— Kaunista unta, lapseni!

— Luuletko hänen palaavan?

— Epäiletkö sinä sitte?

- Se tuntuu niin mahdottomalta!

— Rakastatko häntä, Margareeta?

Tyttö painoi kädet rintaansa vastaan.

— Että se voi tapahtua niin äkkiä! lausui hän.

— Mutta oletko nyt varma itsestäsi?

— Tiedän, että kuolisin, jollei hän palaisi! virkkoi hän kalveten.

— Ole huoleti, lapseni, kyllä hän palaa! Samassa törmäsi Märta heidän luokseen.

— Onko kuningas lähtenyt? kysyi hän kiivaasti.

— On.

— Kysyikö hän minua?

— Ei, hän unohti.

— Hän ei tahtonut kysyä, sen tiedän.

— Märta, minä en tunne sinua! sanoi Ebba rouva vakavasti ja loi tyttäreensä ankaran katseen.

Märta vaikeni paikalla, mutta Ebba rouvan selän takana antoi hän Margareetalle merkin, että hän tahtoo häntä puhutella.

Vihdoin jäivät sisarukset kahden.

— Nyt on liikkeellä korea juttu! huudahti hän.

— En minä ole kuullut mitään!

— Sen minä kyllä uskon, mutta sillaikaa kun sinä olit kuninkaan luona, puhuttiin täällä kauheita asioita.

— No mitä?

— Että hän on tullut tänne kosimaan sinua!

— Todellako?

— Ja se on oma syysi!

— Mitä minä sitte olen tehnyt?

— Ensinnäkin olit sinä aivan morsiamen näköinen!

— Enhän toki!

— Ja sitte hän piteli kättäsi.

— Siitä hän pyysi anteeksi!

— Niin, sinulta ehkä, mutta ei kaikkien nähden!

— Mitä hänen sitte sinun mielestäsi olisi pitänyt tehdä?

— Oi; minä suutuin niin hirveästi!

— Miksi, rakas sisko?

— Minä sanoin heille, ettei se koskaan saata tapahtua!

— Ethän sinä sitä tiedä!

— Ethän sinä saata mennä naimisiin miehen kanssa, joka on kaksi kertaa niin vanha kuin sinä!

— Niin, se on totta!

— Sitäpaitsi oli Katarina rouva onneton!

— Se oli hänen oma syynsä.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Minä uskon niin!

— Ei, hän on sen sanonut, hän on sen sanonut!

— Märta, anna minun olla!

— En, ennenkuin olet minulle kertonut, miksi hän tuntikausia jutteli kanssasi!

— Sen saat tietää huomenna!

— Mutta minä tahdon tietää sen nyt juuri!… Rakkahin, Margareeta, sano minulle, mitä te puhuitte!

— Voitko olla vaiti?

— Kai minä nyt huomiseen asti voin!

— Suutele minua sitte!

— No, tyydytkö nyt?

— Nyt sinä sait hänen suudelmansa.

— Hyi, hyi! Märta rupesi voimiensa takaa hankaamaan huuliaan. — Niin pitkällekö nyt on päästy?

— Muista, että olet vaiti!

— Tietysti olen! Tietääkö äiti?

— Minä en ole sanonut hänelle mitään.

— Mutta Margareeta, kuinka sinä saatoit?

— En voinut sille mitään!

— Olisinpa minä ollut sinun sijassasi!

— Saammepa nyt nähdä, kun sinä joudut samaan asemaan!

— En ikinä, en ikinä, Margareeta!

— Hyvä sanoa!

— Koska häät vietetään?

— Sitä ei vielä ole päätetty.

— Ehkei häitä tulekkaan?

— Kuinka sinä voit…!

— Kun on valmis antamaan suudelmia jokaiselle, joka vaan ensinnä vastaan sattuu!

— Märta, miten voit sanoa niin!

— Miksen, eihän tämä ollut ensimäinen, sillä se oli Svante Sture.

Margareeta kalpeni.

— Minä unohdin hänet! sanoi hän.

— No, sitä ei pidä kummastella, kun kuningas kosii! Sillä kai hän kosi?

— Tietysti, mutta Svante…

— Lasten kihlaukset eivät merkitse mitään, sanoi äiti, lohdutteli Märta.

— Svante raukka!

— Ehkä hän jo on löytänyt lohdutusta!

— En usko.

— Mitä aiot tehdä hänen sormuksellaan?

— Antaa sen hänelle takaisin.

— Ei, sen pidän minä!

— Sinäkö, Märta!

— Se lohduttaa häntä.

— Sisko kulta, tahdotko häntä lohduttaa?

— Minäkö? kysyi Märta punastuen.

— Se tuottaisi minullekin lohdutusta!

— En lupaa mitään, mutta saammepa nähdä.

— Kristina rouva pitää sinusta!

— Minäkin pidän hänestä!

— Märta, etkö sinä matkustaisi sinne kertomaan hänelle?

— Vaikea tehtävä, mutta voinhan sinun tähtesi…

— Kiitos, rakkahin sisko!

Margareeta lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

— Ehkä tämäkin oli hänen suudelmansa?

— Ehkä!

— Etkä sinä ole sanonut mitään äidille?

— En mitään!

— Tästälähtien tahdon minäkin olla mukananne, kun olette yhdessä.

— Ole sinä vaan, Märta!

— Neiti Märta, sillä minä tulen olemaan kuningattaren sisar. Pelkäätkö sinä, Margareeta?

— Kuningattaren nimeäkö?

— No sitä ei tarvinne pelätä!

— Kylläpä paljonkin, sillä sillä, joka seisoo kuninkaan rinnalla, on paljon velvollisuuksia ja suuri vastuunalaisuus.

— Se riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa!

— Minun kantani on sellainen.

— Kuinka minä olen utelias tietämään, kummoisen morsiuspuvun sinä saat!

Tyttöjen jutellessa kierteli Ebba rouva pitkin taloa antamassa määräyksiä.

Suuri päivällispöytä oli katettava huomiseksi ja kaikki hopeatavarat, kannut, pikarit ja maljat olivat asetettavat vieraiden eteen.

Mutta Ebba rouva teetti lavan, jolle pantiin kaksi istuinta, toinen korkea ja leikkauksilla koristeltu, toinen aivan yksinkertainen. Lavalle levitettiin peite.

Mutta palvelijat, jotka salavihkaa hiipivät katsomaan pöydän komeutta, kuiskailivat keskenään: "tuossa istuu sitte kuningas ja Margareeta neiti!"

Seuraavana aamuna aivan äkkiarvaamatta saapui kuningas. Märta, joka ensin sattui näkemään hänet, pelästyi niin, että malja, täynnä rusinoita ja manteleja, putosi hänen kädestään. Kiireesti karkasi hän Margareetan luo.

— Kuningas! huudahti hän tulipunaisena.

— Missä hän on? kysyi Margareeta.

— Tuolla alhaalla. Voi, tämä on kamalaa! Margareeta riensi häntä vastaan ja välittämättä ihmisten uteliaista katseista, tarttui hän hänen käteensä ja talutti hänet puutarhaan.

Kuinka suloiselta ja kunniakkaalta hänestä tuntui astella hänen rinnallaan, käsi hänen kädessään!

He istuutuivat penkille tuuheain, kukkivien syreenipuitten siimekseen.

— Minun täytyy äitisi kanssa keskustella monesta asiasta, virkkoi Kustaa, — mutta oikeastaan tulin tänne siksi, että minun sinua, Margareetani, tuli niin ikävä! Kas, nämä minä eilen unohdin!

Hän otti taskustaan pienen samettikotelon. Siinä oli kaksi kiiltävää sormusta, toisen hän pisti Margareetan sormeen, toisen omaansa.

— Nyt olet omani! lausui hän sitte. Tyttö painoi päänsä hänen rinnalleen.

— Tällaista onnea en ikinä tule ansaitsemaan!

— Sinä olet luova koko minun onneni!

— Jumala tietää, että minä rehellisesti tahdon sen tehdä, vastasi Margareeta, — mutta minä olen oppimaton tyttö.

— Jonka sydämessä asuu oppi, joka tekee puolisosi onnelliseksi!

— Älkää pyytäkö minulta liian paljon!

— En pyydä mitään; sitä enemmänhän saan!

— Muistakaa, että olen kokematon!

— Sydämen vaisto kyllä viittaa tien.

— Minä tulen vieraana astelemaan hovin saleissa!

— Kun hovin suojat ovat tulleet asunnoksesi, niin kuningattaren tavat kyllä tulevat hovin tavoiksi.

— Ehkä, jos kuningas minua auttaa!

— Tietysti hänen täytyy!

— Täytyykö?

— Tietysti, sillä sinä pakoitat hänet!

— Kuinka minä sen voin tehdä?

— Sinisilmiesi voimalla, niiden ihmeellisellä loisteella ja hellällä rakkaudellasi!

— Kestääkö sitte rakkaus aina?

— Olen kuullut aviopuolisojen sanovan, että he oltuaan kaksikymmentä vuotta avioliitossa, rakastavat toisiaan enemmän kuin päivää ennen häitään.

— Todellako! huudahti Margareeta.

— Ajattele nyt itse!

— He ovat oppineet luottamaan toisiinsa, virkkoi Margareeta, hetkisen mietittyään.

Kustaa sulki hänet syliinsä.

— Niin, Margareetani, he luottavat toisiinsa. Todellinen luottamus on rakkauden korkein onni, ja jos ihmiset, kaksikymmenvuotisen avioliittonsa kestäessä ovat sen saavuttaneet, niin he nähtävästi ovat päässeet taivaamme esikartanoihin.

— Nyt minä alan ymmärtää! lausui tyttö.

— Minä osoitan sinulle tien, sinä kuljet sitä ja minä seuraan sinua!

— Tee se, jalo herrani! puhui Margareeta, liittäen kätensä ristiin; — minä tahdon joka päivä rukoilla Jumalaa, että hän tekee minut hyväksi hengettäreksesi, joka koko tien kulkee edelläsi, aina taivaaseen saakka, Jumalan istuimen eteen!

— Ei, Margareeta, et saa mennä ennen minua!

— Tapahtukoon Jumalan tahto!

* * * * *

Suuresti hämmästyi Ebba rouva, kun Kustaa herra hänelle ilmoitti, että häät ovat vietettävät jo syyskuussa.

Kuningatar Katarinan kuolemasta ei silloin vielä olisi kulunut vuottakaan, varmaan se herättäisi suuttumusta.

— No, lokakuun ensi päivänä sitte — ei päivääkään myöhemmin!

— Kuningattaren hautauspäivänä!

Kustaa rypisti kulmakarvojaan, mutta ei sanonut mitään.

— Margareetalle olisi suuri ilo, jos häät vietettäisiin täällä Ekebergassa.

— Tänne ei mahtuisi kuin aivan vähän vieraita ja minä tahdon, että monet silloin saavat iloita hänen kauneudestaan.

— Tukholmassako siis?

— Ei, sinne me kyllä sitte lähdemme. Mutta Upsalassa olen oleskellut paljon ja aina siellä viihtynyt; vietetään häät siellä, niin sinne voi tulla väkeä sekä likeltä että kaukaa.

— Siis Upsalassa!

— Niin, Upsalassa lokakuun ensi päivänä. Se on päätetty asia.

Samassa tuli Margareeta paikalle. Hän oli kuninkaan pyynnöstä pukeutunut aivan samaan pukuun kuin eilen.

— Sinä ihana kyyhkyseni! huudahti Kustaa ihastuksissaan, — hirveältä tuntuu, että minun monta kuukautta täytyy elää saamatta sinua joka päivä nähdä!

— Häät tulevat vietettäviksi lokakuun ensi päivänä, virkkoi Ebba rouva, pannen erityistä painoa viime sanoille.

— Kuningattaren hautauspäivänä! lisäsi kuningas. — Mitä sinä siitä sanot, Margareeta?

— Se riippukoon kuninkaan tahdosta! vastasi tyttö.

— Juuri sitä vastausta minä odotin! huudahti Kustaa ja hänen silmänsä säihkyivät; — kiitos, sinä suloinen morsiameni!

Samassa näkyi tiellä suuri joukko ratsastajia ja pian täyttivät he koko pihan.

— Minä en vielä ole pukeutunut, virkkoi Kustaa, — odottakaa minua täällä.

Ja kuningas riensi pois.

Kuninkaan hovimarsalkka, herra Niilo Gyllenstjerna, hieno, teräväkielinen herra, tapasi sitte Kustaan ja vastaanotti häneltä käskyn, että koko hovi oli saatettava juhlasaliin, joka tilaisuutta varten oli sille luovutettu ja jossa sen tuli odottaa kuninkaan tuloa.

— Minun mielestäni on hyvin sopimatonta valita hääpäiväksi lokakuun ensimäinen päivä, sanoi Ebba rouva.

— Äiti kulta, jollei se ole vastenmielistä kuninkaalle, jota asia sentään lähinnä koskee, niin miksi se olisi meille?

Hetkisen perästä palasi kuningas, puettuna komeisiin vaatteisiin. Hän otti Margareetaa kädestä ja esitti hänet muutamille hovinsa ylhäisimmistä herroista, jotka olivat häntä seuranneet, sitte esitti hän heille Ebba rouvan ja Märtan. Nyt talutti kuningas morsiamensa juhlasaliin, jossa hovi oli koolla ja siellä tapahtui naisten ja herrojen varsinainen esittely.

Kuninkaan hyvä tuuli haihdutti pian tavanmukaisen kankean juhlallisuuden ja vieraiden riveistä alkoi kuulua naurua ja pilapuheita.

Tosin emme voi luetella mitä ruokalajeja ateriaan kuului, mutta paljon niitä oli ja hyviä ne olivat, sillä Ebba rouva oli tunnettu erinomaiseksi emännäksi; itse hän talouttaan johti ja runsaasti hänellä oli varoja käytettävänään, sen tietää lukija tästä kertomuksesta ja me sen tiedämme vanhoista kirjoituksista.

Päivällisten jälkeen hajaantuivat vieraat sekä puutarhaan että pitkin huoneita. Jokainen sai vapaasti oleskella missä tahtoi, paitsi Margareeta, joka ikäänkuin kulki kädestä käteen; kaikki tahtoivat katsella häntä likemmin ja puhutella häntä.

Eivät yksin vieraat, vaan pääasiallisesti tuttavat, sillä heidän piti saada tietää, oliko hän jo muuttunut ja oliko ylpeyden henki hänet vallannut.

Margareeta raukka! Kateus rupesi jo kiertelemään hänen ympärillään.

Onneksi ei hän sitä aavistanut. Hän käyttäytyi luonnollisesti ja vaatimattomasti, kuten tavallisesti, mutta tietysti hän tahtoi miellyttää vieraita, jotka kuningas oli heille tuonut. Kaikkien huulet häntä ylistivätkin, vaikka monen sydämessä piili vastalause.

Kustaa teki itse salaa huomioita; jutellessa ja laskiessa leikkiä muiden kanssa, seurasi hänen silmänsä yhtämittaa Margareetaa, hän tahtoi nähdä, miten hän käyttäytyi noiden ihmisten joukossa, joista ei hän oikeastaan kehenkään luottanut.

Epäluulo oli päässyt juurtumaan syvälle Kustaan sieluun, kokemus oli hänelle opettanut, ettei pidä luottaa kehenkään muuhun kuin omaan itseensä; useimpia ihmisiä täytyy pitää pelinukkeina, joiden hyppylangat tosin vastaiseksi ovat hänen käsissään, mutta joissa ei ole mitään itsenäisyyttä ja joiden ainoa halu on päästä näyttämölle tanssimaan.

Siitä huolimatta kohteli hän heitä iloisella ystävällisyydellä, jutteli heidän kanssaan maan tärkeimmistäkin asioista, ikäänkuin he olisivat olleet hänen uskotuimpia ystäviään, ilmoitti heille aikeitaan ja kuunteli heidän mielipiteitään suurimmalla tarkkaavaisuudella. Olisi saattanut luulla, että hän heihin luotti enemmän kuin itseensä.

Hän tiesi, että luonne ja kyky ovat kaksi eri asiaa; kuninkaan tehtävä oli eroittaa nisut ohdakkeista ja käyttää itsensä ja maan hyväksi jokaisen ihmisen parhaat ominaisuudet.

Mutta välistä hän tuli sekoittaneeksi hyvän ja pahan, pitäneeksi varovaisuutta pelkurimaisuutena ja perustettua syytä kateutena.

Hän tunsi täydellisesti oman heikkoutensa ja puutteellisuutensa ja sentähden valtasi hänen sielunsa usein epäilys — hän epäili sekä itseään että koko ympäristöään.

Mutta nyt oli hän saava uskotun; hän oli päättänyt, että Margareetan pitää nähdä hänen sielunsa salaisimmatkin sopet; hän ei salaa häneltä mitään; ehkä hän siten kerrankin saa selvää omasta itsestään.

Tuolla asteli Margareeta, tuo suloinen, herttainen tyttö, kaikkia vastaan hymyillen, ehkä kaikkiin luottaen.

Mutta sitte oli Kustaa huomaavinaan, että hänen kasvoihinsa ilmestyi väsymyksen ilme.

Pois pelinuket! Toki hän vielä saattoi vapauttaa rakastettunsa heistä.

Niilo Gyllenstjerna sai viittauksen ja pian alkoi hyvästijättö.

Noin kymmenkunta ylhäistä herraa jäi Ekebergaan, mutta muut vieraat palasivat kaupunkiin tai talonpoikaistaloihin, jotka olivat heidän väliaikaisina asuntoinaan.

Kun viimeiset olivat lähteneet, meni Kustaa Margareetan luo, tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet sisähuoneisiin.

— Oletko väsyksissä? kysyi hän lempeästi.

— Hiukan!

— No, oliko vaikeaa?

— Olisi ollut, jollen olisi tuntenut, että muuan silmäpari aina minua seurasi!

— Se silmäpari ei aina saata sinua seurata!

— Saattavathan ajatuksesi olla luonani!

— Entä missä sinun ajatuksesi sitte tulevat olemaan?

— Rakastettuni luona!

— Lausu minulle kuka se onnellinen on!

— Herrani ja kuninkaani!

Kustaa sulki hänet syliinsä.

— Sinä olet oleva hyvä enkelini, virkkoi hän, — taivaani tähti!

— Tahtoisin niin mielelläni tulla siksi! kuiskasi Margareeta.

Kuinka minä saatankaan monta kuukautta tulla toimeen ilman sinua?

— Mutta sitte me emme enään koskaan eroa!

— Emme koskaan!

Kolme päivää viipyi kuningas Ekebergassa, jona aikana hän näytti työntäneen syrjään kaikki surunsa ja huolensa.

Hän rakasti ensi kerran eläessään, rakasti koko sielullaan ja mielellään.

Merkillisen hyvin nuo molemmat sopivat toisilleen; Margareeta saattoi täydellisesti eläytyä Kustaan ajatuksen juoksuun ja Kustaa uskoi hänelle kaikki aikeensa. Tuontuostakin teki Margareeta kysymyksen, joka oli sekä oikeutettu että järkevä, mutta mieluinten hän kuunteli, kun Kustaa puhui.

— Yksin jäätyäni saan tarkemmin ajatella näitä asioita, lausui hän lempeästi.

Mutta jos Kustaa yritti vakuuttaa hänelle, että hänen mielipiteensä asioista ja henkilöistä olivat ainoat oikeat, niin pyysi Margareeta: "anna minun katsella omilla silmilläni!"

Erotessa otti Kustaa häneltä lupauksen, että hän usein kirjoittaisi, joskus hänkin saisi kirjeen.

— Minun täytyy oppia tuntemaan sinut, puhui Kustaa; — nyt olet sinä minulle suloinen, selittämätön arvoitus!

Heidän hyvästijättöään ei kukaan nähnyt.

— Luotan sinuun, Margareeta! olivat Kustaan viimeiset sanat.

Mutta kun koko loistava seurue sitte oli lähtenyt, jäi morsian itkemään, kasvot kalpeina, sydämessä tyhjä tunne.

— Anna hänen olla, kyllä hän siitä tointuu, kuiskasi Ebba rouva Märtalle, joka malttamattomana asteli edestakaisin huoneissa.

— Pyhän neitsyen kiitos, huudahti tämä, — että tässä muutkin ihmiset saavat jotakin arvoa.

Nuorta neitiä ei kukaan suinkaan ollut laiminlyönyt; hän oli saanut uuden arvonimen, jota muutoin ainoastaan todelliset prinsessat kantoivat, sitäpaitsi olivat hovin herrat kohdelleet häntä mitä suurimmalla huomaavaisuudella, mutta heidän puheaineenaan oli aina ollut Margareeta, ikäänkuin hän olisi ollut aurinko ja kaikki muut vaan pieniä tähtiä.

Tämä saattoi kyllä heidän mielestään olla hauskaa, mutta Märta, joka tunsi sisarensa ja tiesi, että hän oli paljon parempi kuin he ikinä luulivat, ei siitä ensinkään pitänyt.

Sehän oli saman asian jauhamista uudelleen ja uudelleen; hän halusi kuulla uutisia Tukholmasta ja hovielämästä, tanssittiinko ja huviteltiinko hovissa, ja — saattoi tosin näyttää kummalliselta, että 18 vuotias tyttö sellaisia ajatteli — mutta hän olisi niin mielellään tahtonut tietää kankaiden ja maustetavaroiden y.m.s. hintoja.

Märta neiti oli käytännöllinen tyttö. Hän näki hyvin mielellään, että häntä välistä kutsuttiin "Märta kuninkaaksi", sillä talousasioissa hän oli sangen taitava, sen hän varmaan tiesi.

Mutta kuninkaan lähdettyä alkoi vieraita saapua likeltä ja kaukaa ja Ebba rouva sai monta kertaa ryöstää talousvarastoistaan samat määrät kuin ne, joista vasta kerrottiin.

Ensin tuli rouva Brita Stenbock, hänen sisarensa neiti Sigrid ja tuskin vuoden vanha tyttärensä, Katarina; suuri uutinen oli saapunut heille vallan odottamatta, Brita rouva oli heti kirjoittanut herralleen, joka oli sotaväen kanssa Malmössä, ja sitte paikalla lähtenyt matkaan.

Kiihkeällä uteliaisuudella, niinkuin sisarten tapa on, kyselivät Brita ja Sigrid nyt mitä kuningas oli kysynyt ja mitä Margareeta oli vastannut. Mutta Margareeta oli kaikkien lemmikki ja sisaret iloitsivat hänen onnestaan, keskenään kuiskaillen, että monet tulevat häntä kadehtimaan.

Mutta koska lapset nyt olivat kotona, päätti Ebba rouva itse matkustaa rouva Kristina Gyllenstjernan luo ja Margareetan pyynnöstä pääsi Märta mukaan.

— Paha on, ettei parhaalle ystävättärelleni vielä ole annettu tietoa! virkkoi Ebba rouva.

Mutta huhu oli ehtinyt Kristina rouvan luo aikaisemmin kuin ekebergalaiset; hän tiesi jo, että hänen rakas poikansa oli kadottanut nuoruutensa lemmityn. Rakkaus Margareetaan oli varjellut häntä monessa kiusauksessa ja juuri nyt, kun hän iloiten oli kirjoittanut kotiintulostaan, kun hän haaveillen oli ylistänyt äitiään ja Margareetaa mahtavina voimina, jotka vetivät häntä pois houkutusten tieltä, juuri nyt täytyi äidin lähettää hänelle tieto, että Margareeta on toisen morsian.

Kristina oli tehnyt sen raskaalla mielellä, ensi hetkessä voimatta tukahduttaa tunnetta, että Kustaa oli ryöstänyt häneltä sangen paljon.

Mutta pian voitti lujamielinen nainen heikkoutensa; olihan hän oppinut ensi sijassa ajattelemaan isänmaata Ja vasta toisessa itseään ja omaisiaan.

Epäilemättä oli Margareeta arvokkain nainen, jonka Kustaa saattoi valita puolisokseen.

Hänessä oli kuningattaren myötäsyntynyt jalous ja ymmärrystä ja järkeä niinkuin kuninkaan puolisolla tuli olla.

Tähän vakaumukseen oli Kristina päässyt jo ennenkuin Ebba rouva saapui, sentähden hän hymysuin ja iloisin kasvoin saattoi toivottaa vieraansa tervetulleiksi.

Vaikea oli Ebba rouvan saada lausutuksi, mitä hän aikoi, mutta Kristina arvasi hänen ajatuksensa ja toivotti paikalla hänelle onnea.

— Tämä tapahtui todella niin äkkiä, etten saattanut sitä aavistaa! sanoi Ebba rouva.

— Eikö kuningas ollut kirjoittanut?

— Kyllä, mutta hän ei kirjeessään sanonut muuta kuin että hän tulee meille vierailemaan, eikä minun edes juolahtanut päähäni…

Ilkeä yskä katkaisi hänen sanansa.

— Sinä, joka kuitenkin olet niin viisas!

— Minä vakuutan sinulle, Kristina!

— Onhan kuninkaalla oikeus valita puolisonsa mistä ruotsalaisesta perheestä hän ikinä tahtoo! keskeytti Kristina, — ja oikeaan hän osasi. Margareeta tulee kyllä osoittamaan, että jollei hän synnyltään olekaan kuningatar, niin hänen hyveensä oikeuttavat hänet tulemaan siksi.

— Kiitos sanoistasi!

— Ne lähtevät rehellisestä sydämestä!

— Minä niin pelkäsin, että sinä pahastuisit…

— Poikani tähdenkö? Svanten täytyy tyytyä kohtaloonsa.

Mutta samassa katsahti Kristina rouva Märtaan ja näki hänen silmissään niin hellän ilmeen, että hän ehdottomasti tuli ajatelleeksi: tuossahan on lohduttajatar ja ehkä hän sopii hänelle erinomaisesti!

Sitte keskusteltiin häistä ja myötäjäisistä. Ebba rouva ilmoitti kaikessa hiljaisuudessa parhaimmalle ystävättärelleen, että hän oikein suree sitä, että häät vietetään lokakuun 1 päivänä. Se ei ikinä ole hyvä.

— Mitä Margareeta sanoo?

— Että, jollei se kuninkaalle ole vastenmielistä, niin…

— Hän on oikeassa! naurahti Kristina. — Sinä päivänä hautasi hän suuren surun, miksei hän samana päivänä valmistaisi itselleen suurta iloa; ja minusta on hyvä, että häät vietetään Upsalassa eikä Tukholmassa, sillä siellä eivät mustat muistot häiritse hänen iloaan, ja nyt minä vasta käsitän, miten suuresti hän rakastaa Margareetaansa.

— Niin sinä kyllä ymmärrät hänet paljon paremmin kuin minä, ja hyvin iloissaan Margareeta olisi, jos saisi tavata sinut ja jutella sinun kanssasi rakastetustaan. En minä ikinä luullut, että se kävisi niin pian; odotin, että hän pyytäisi edes muutamia päiviä ajatusaikaa ja se olisi minusta kyllä ollut sopivaakin, mutta — kyllä hän pelkäsi, kun hän meni kuninkaan luo; jo minä ajattelin, että ei tämä ikinä pääty hyvin! Mutta palatessaan oli hän niin muuttunut, että tuskin olin häntä tuntea.

— Hän rakasti häntä!

— Niin. Ja kyllä hän sittemmin on koettanut ottaa osaa kaikkiin askareihin, niinkuin tavallisesti, mutta hän kävelee kuin unissaan eikä hän ajatuksistaan herää ennenkuin hänelle puhutaan rakkaasta Kustaa kuninkaasta.

— Mitä sinä Märta tästä sanot? kysyi Kristina Märtalta, joka tarkkaavasti oli kuunnellut keskustelua.

— Puhuu Margareeta toki välistä menneistäkin ajoista, vastasi Märta punastuen. — Sillä kyllä hänellä on hyvä muisti!

Kristina rouva läksi muutaman päivän perästä saattamaan rakkaita vieraitaan ja viipyi kolme päivää Ekebergassa.

Paljon hän sinä aikana puheli Margareetan kanssa, mutta tutki samalla tarkasti Märtaa. Märta taas, joka sykkivin sydämin aavisti hänen ajatuksensa, koetti käyttäytyä niin edukseen kuin suinkin. Sen ohessa sai Kristina rouva nähdä, että hän oli viisas tyttö, joka suurella toimeliaisuudella osasi johtaa suurta maatilaa. Mutta "Märta kuninkaasta" ei Kristina rouvan pitänyt saada aavistustakaan!

* * * * *

Ekebergasta palasi kuningas Tukholmaan. Siellä oli hänellä, niin kuin tavallisesti, paljon tekemistä, mutta tällä kertaa tuntui työ helpommalta. Hänen tapoihinsa ei yleensä kuulunut lykätä töitänsä tuonnemmaksi, mutta nyt hän ikäänkuin odotti uuden, valoisemman ajanjakson alkamista.

Ei ollut varaa ryhtyä suuriin korjauksiin kuningattaren huoneissa, mutta kaikki oli siirrettävä toiseen järjestykseen, jotta huoneet näyttäisivät valoisemmilta ja iloisemmilta.

Hän vietti niissä nyt melkein kaikki vapaahetkensä, ajatellen tulevien päivien kotoista onnea.

Siellä hän myöskin luki Margareetan kirjeet ja iloitsi hänen viisaista, järkevistä ajatuksistaan.

Pikku Eerikin piti kotiutua näihin huoneisiin ja Kustaa koetti kaikin voimin — tai ainakin luuli koettavansa — saada tuota itsepintaista, kummallista lasta viihtymään luonaan.

Mutta poika asettui jyrkkään vastarintaan.

Hän sai silloin selkäsaunan ja peläten, että saisi enemmän, totteli hän isää.

— Eerik saa uuden äidin! puhui Kustaa usein kolmivuotiaalle lapselle.

— Eerik ei tahdo! tuli vastaukseksi.

Hän oli hyvin äitinsä näköinen: sama arka katse silmissä, suupielissä sama uhkamielinen ilme.

Välistä koetti Kustaa hyvyydellä ja lempeydellä voittaa pojan rakkautta, mutta hänen kärsivällisyytensä joutui silloin niin kovan koetuksen alaiseksi, että hän vihdoin ajoi pojan huoneesta.

Eikä hän sitte moneen päivään tahtonut häntä nähdä.

— Ehkä Margareeta saa hänet taipumaan — minä en saa, mietti hän itsekseen.

Tänä vuonna ei historia tiedä hänen ryhtyneen kuin yhteen valtiolliseen toimenpiteeseen: hän päätti, että vapaan kaupan piti vallita Ruotsin ja Hansa-kaupunkien välillä, kuitenkin niin, että Hansa-kaupunkien oikeudet lakkautettaisiin.

Pitäen silmällä sekä ystäviä että vihollisia, valmistautui hän auttamaan edellisiä ja rankaisemaan jälkimäisiä, mutta vasta jonkun ajan perästä.

Vihdoin likeni lokakuun ensi päivä.

Upsalaiset olivat luovuttaneet kokonaisen talon tulevan kuningattaren asunnoksi. Syyskuun viimeisenä päivänä hän saapuikin äitinsä ja sisartensa seurassa, suuren palvelijajoukon kanssa.

Ebba rouva oli kiihkeästi esittänyt, etteivät sulhanen ja morsian saisi nähdä toisiaan ennen vihkiäisiä ja Margareeta oli pyytänyt kuningasta täyttämään hänen toivomuksensa.

Hän teki sen vastoin tahtoaan, hän ei pitänyt siitä, että syntisellä taikauskoisuudella ruvettiin pidentämään hänen odotusaikaansa.

Vihdoin he sitte seisoivat rinnan ja Lauri toimitti tälläkin kertaa vihkimisen.

Varmaan kaikki läsnäolijat sinä hetkenä tunsivat, että tämä avioliitto oli taivaassa päätetty.

Kuningas oli lahjoittanut morsiuspuvun. Se oli tehty kallisarvoisesta valkeasta silkkikankaasta, johon kullalla oli kudottu kuvioita. Morsiamen paljasta kaulaa koristi kallisarvoinen hely ja hänen kiharoilleen oli levitetty ohut, hopeankarvainen harso, joka miltei oli kuin pilvi.

Kun hän herra Juhana Turenpojan taluttamana astui hääsaliin, oli hänen esiintymisensä niin arvokas ja vakava ja katse, jonka hän kuninkaaseen loi, niin hellä ja nöyrä, että monen läsnäolijan silmä kyyneltyi ja kaikkien sydämet ehdottomasti heltyivät häntä rakastamaan.

Kun juhlallinen toimitus oli päättynyt, esiinkannettiin onnentoivotukset. Sitte talutti Kustaa morsiamensa hänen äitinsä luo, salavihkaa kuiskaten hänen korvaansa:

— Margareeta, nyt olet omani, ikiomani! Margareeta loi häneen hymyilevän, onnellisen katseen.

— Sano toki jotakin! pyysi Kustaa.

— Kustaa! kuiskasi Margareeta.

Juhlallisuudet olivat mitä loistavimmat. Tosin ei kuninkaan iloisuus ollut niin äänekäs kuin hänen ensimäisissä häissään, mutta kaikki näkivät, että se tällä kertaa oli todellisempi. Nyt esiintyi hän aivan luontevana; silloin oli hän keinotekoisella riemulla koettanut salata pettymystään.

Häät kestivät ainoastaan kolme päivää, sitte läksivät kuningas ja kuningatar Tukholmaan.

Jouluun saakka olivat he päättäneet olla kahden, sitte piti morsiamen äidin, sisarten ja sukulaisten tulla heille joulua viettämään.

— Minun täytyy tottua onneeni, sanoi Kustaa. Naisellisen hienosti ymmärsi Margareeta piankin eläytyä uusiin olosuhteihinsa. Hän kiinnitti huomionsa kaikkeen mitä hänen ympärillään tapahtui, ei yksin itsensä tähden, vaan ennen kaikkea sen miehen tähden, jota koko hänen hellyytensä ja huolenpitonsa tarkoitti.

Pikku prinssi vietti koko päivän hänen luonaan. Alussa ei hän tahtonut tulla, vaan valmistautui vastarintaan, jopa löi häntä, mutta Margareeta houkutteli ja leikitteli, kunnes hän rupesi tulemaan itsestään. Eerik oli omituinen lapsi. Joskus hän saattoi heltyä hyväilemään, mutta tavallisesti hän oli oikullinen, kovasydäminen ja taipuvainen mitä kummallisimpiin mielenpuuskiin.

Eräänä päivänä ennen joulua, kun Margareeta taas istui huoneessaan hänen kanssaan leikkimässä, alkoi ulkopuolelta kuulua kiivastuneita ääniä. Äkkiä avautuivat ovet, nuori mies karkasi huoneeseen ja heittäysi maahan hänen jalkainsa juureen.

— Margareetat

— Pyhien nimessä!

— Miten sinä saatoit?

Nuori mies loi häneen kalpeat, epätoivoiset kasvonsa.

— Nouskaa ylös, Svante Sture!

— Minuahan sinä vannoit rakastavasi!

— Enhän, vaan sinä pyysit rakkauttani.

— Ja sinä lupasit sen minulle!

— Olin vaan neljäntoista vuoden vanha!

— Minä rakastan sinua, Margareeta!

— Olisit tehnyt niinkuin minä!

— Oi, kuinka sinä olet kaunis… armahda minua, ojenna minulle kätesi!

Margareeta totteli, vaikka epäillen. Svante suuteli kiihkeästi hänen kättään.

— Päästä käteni… ole toki järkevä!

— En tiedä muuta kuin että rakastan.

— Siinä tapauksessa minun täytyy huutaa apua.

— Anna minun kuolla tähän jalkojesi juureen! Nuorukainen purskahti katkeraan itkuun.

— Svante Sture, nouse ylös, minä pyydän sinua! pyysi Margareeta.

Mutta nuorukainen ei liikahtanut. Samassa siirtyivät oviverhot syrjään ja kuningas astui huoneeseen.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän synkästi.

— Herra Svante Sture kosii minulta sisartani, vastasi Margareeta, tekeytyen levolliseksi.

— Annettakoon hänelle myöntävä vastaus, sanoi kuningas. — Nouskaa ylös, herra ritari! puhui hän sitte ankarasti.

Svante noudatti paikalla käskyä.

— Joko Ebba rouva on antanut suostumuksensa?

— En ole pyytänyt hänen suostumustaan.

— Kai teillä sentään on neidin suostumus? Svante punastui korvia myöten.

— Märta on aina rakastanut Svante Sturea, virkkoi Margareeta, — hän on hänen ensimäinen ja ainoa rakkautensa ja hän kantaa kaulallaan sormusta, jonka hän antoi…

— Hänellekö? kysyi kuningas.

— Hän kantaa sitä siksi, että hän on pysynyt Svantelle uskollisena.

— No niin, herra ritari, toimittakaa sormus jouluksi impenne sormeen, niin saamme lankona toivottaa teidät tervetulleeksi.

Svante teki syvän kumarruksen ja jätti huoneen.

Mutta kuningas jäi seisomaan keskelle lattiaa, otsa rypyssä.

Hiljaa hiipi Margareeta hänen luokseen.

Hän vei hänet pehmeälle penkille ja houkutteli hänet istumaan; sitte hän istuutui hänen viereensä ja painoi päänsä hänen povelleen.

— Kysy minulta nyt, rakkaani!

Kustaa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

— Sinä et käsitä miten minä kärsin!

Margareeta kyllä käsitti. Hän hypähti ylös penkiltä, taivutti hänen päänsä syliinsä, silitteli sitä ja hyväili sitä.

— Kustaa, epäiletkö sinä minua?

Hänen äänensä sointu oli niin vakuuttava, että Kustaa paikalla lakkasi epäilemästä. Mutta sitte piti Margareetan kertoa hänelle kaikki, ei salata vähintäkään. Hän kyllä tiesi, ettei Sture ollut rakastanut Märtaa, vaan hänen omaa Margareetaansa.

Ja Margareeta kertoi kaikki, yksin suudelma-jutunkin.

Kustaan otsa vetäysi ryppyihin, mutta hän ei puhunut mitään, ainoastaan katseli Margareetan kirkkaisiin silmiin.

— Sano minulle rakkaani, virkkoi hän sitte, — onko se nyt kokonaan kulunut pois?

— Sinun ensi suudelmasi sen kulutti.

— Oliko se säilynyt niin kauvan?

— En tiedä, mutta en sittemmin koskaan ole muistanut sitä.

— Kerroppa nyt eteenpäin, oma Margareetani!

Ja Margareeta kertoi miten Märta oli ottanut sormuksen. Hän oli varma siitä, että Märta rakasti nuorta ritaria.

— Toivokaamme, ettei hän vastusta onneaan.

— Tiedän, että hänen äitinsäkin sitä toivoo.

— Kristina rouva olisi kyllä mieluummin ottanut sinut miniäkseen.

— Hän sanoi minulle, ettei kukaan niin hyvin sopisi Kustaa kuninkaan puolisoksi kuin minä.

— Millä perustuksella?

— Siksi, että minä muka olen liian viisas aina taipuakseni sinun tahtosi alle.

Kustaa nauroi.

— Hän on viisain nainen koko Ruotsissa, ja sitte olet sinä, virkkoi hän.

— Ovatko nyt kaikki pilvet poissa? sanoi Margareeta, sivaltaen kädellään hänen otsaansa.

— Saammepa nähdä miten Svante herran naimiskaupat menestyvät.

Mutta Margareeta ei antanut hänelle rauhaa ennenkuin hän lupasi, ettei hän ikinä epäile häntä. Hän ei häntä tunne, jos hän luulee, että hän edes ajatuksissaan saattaisi olla velvollisuuksilleen uskoton.

— Ja, lisäsi Margareeta, — vielä mahdottomampaa on, että minä lakkaisin rakastamasta sinua ylinnä maailmassa!

Kustaa lupasi hänelle vihdoin, mitä hän ikinä tahtoi. Hän tunsi, ettei hän saattanut kieltää häneltä mitään.

— Margareeta, lausui hän, — sinä teet minut hellämieliseksi. Sellainen en koskaan ennen ole ollut.

— Siksi ettet koskaan ennen ole rakastanut, niinhän itse sanoit… Nyt on velvollisuutesi olla hellä.

— Velvollisuuteni, ketä kohtaan?

— Sitä kohtaan, joka on antanut sinulle kaikkensa ja jolla kai on oikeus odottaa edes jotakin ankaralta herraltaan.

— Oma Margareetani!

* * * * *

Levottomalla kaipauksella odotti Margareeta tietoja Ekebergasta.

Vihdoin kirjoitti Ebba rouva, että Kristina rouva ja hänen poikansa olivat käyneet heillä ja että Svante oli kosinut Märtaa. Nuori Sture oli käynyt harvapuheiseksi ja vakavaksi ja koska nuoret tahtoivat viettää jouluajan kahdenkesken, niin oli Ebba rouva päättänyt siirtää Tukholmanretken toistaiseksi. Sensijaan toivoi hän, että Kustaa herra ja Margareeta kevätpuoleen tulisivat Ekebergaan, sillä silloin tulisivat häät vietettäviksi.

Margareeta ei ollut ensinkään tyytyväinen kirjeeseen; hän olisi niin mielellään tahtonut heidät kaikki Tukholmaan, mutta kun Kustaa sitte selitti, että se oli viisain päätös, minkä he ikinä olivat voineet tehdä, niin täytyi tietysti Margareetankin tyytyä.

Ja Kustaa antoi hänen nyt "istua kotona ikävissään". Tosin pantiin tuontuostakin toimeen rekiretkiä ja muita huveja, joista nuoriso pitää, mutta ilokseen huomasi Kustaa, että hänen rakas Margareetansa paremmin viihtyi hänen ja vanhempien, valistuneitten miesten ja naisten seulassa kuin liehui turhamaisissa ja pintapuolisissa iloissa.

Onnellinen kotielämä ei suinkaan vieroittanut kuningasta hänen kuninkaallisista velvollisuuksistaan, se ainoastaan helpoitti hänen työtään. Varovasti piti hän silmällä naapurimaita, varsinkin Tanskaa, jonka hyväksi hän oli uhrannut niin paljon ja johon ei hän, sen valoista ja vakuutuksista huolimatta, saattanut luottaa.

Pfalzkreivi Fredrikin uhkauksista ei kuulunut mitään ja kuningas Kristian valmisteli loistavia kruunausjuhlallisuuksia.

Mutta rettelöistä Lyypekin kanssa ei tahtonut tulla loppua ja keväällä täytyi useitten ruotsalaisten herrojen lähteä vastaamaan Berendt von Melenin ja Hojan kreivin lasten tekemiin väitteisiin. Sitäpaitsi vaativat lyypekkiläiset suurta rahasummaa, joka heillä muka vielä oli saatavana. Kuningas Kristianin välityksellä saatiin vihdoin aikaan sovinto, jonka mukaan Lyypekki luopui rahavaatimuksistaan; sitävastoin piti Lyypekin vakinaisten porvarien ja laivurien saada tullitta viedä ja tuoda tavaroita Ruotsiin ja Ruotsista y.m.

Kuningas Kustaa allekirjoitti sovinnon, selittäen, että hän sen teki ainoastaan ylläpitääkseen rauhaa ja lankonsa Tanskan kuninkaan tähden, sillä tämän sovinnon noudattaminen oli hänelle sangen työläs.

Berendt von Melenin väitteisiin vastattiin, että hänen tapaisilleen konnille soveltuvat Ruotsin laissa kavaltajia tarkoittavat pykälät erinomaisesti. Hojan kreivin hävyttömästä menettelystä huolimatta lupasi kuningas sisarensa tähden päästää yhden hänen pojistaan valtakuntaan ja antaa hänelle hänen äitinsä jättämän perinnön, mutta niillä ehdoin, että hän uskollisesti ja rehellisesti palvelisi Ruotsin valtakuntaa ja Ruotsin kuningasta.

Toinen poika saisi kreivikunnassa ottaa haltuunsa isänsä perinnön; "kuningas tahtoi ainoastaan tietää, kuinka suuri se oli, jotta molemmat veljekset tulisivat osallisiksi samoista oikeuksista; mutta ehdotus hylättiin eikä asiasta sen koommin keskusteltu".

Elokuussa tapahtui Kristian kuninkaan kruunaus. Tilaisuuteen kutsuttiin useita ruotsalaisia herroja ja etevimmät heistä istutettiin juhla-aterialle erityisen pöydän ääreen aivan kuninkaan likeisyyteen, mutta kun Berendt von Melenille, joka edusti lyypekkiläisiä ruhtinaita, oli määrätty paikka samassa pöydässä, nousivat kaikki ruotsalaiset herrat ja sanoivat, etteivät he tahdo syödä samassa pöydässä kavaltajan kanssa. Sitte he kaikki siirtyivät alemma toisen pöydän ääreen.

Täällä puheltiin tanskalaisista herroista sangen ylenkatseellisesti, sillä he olivat yhden vuoden kuluessa tehneet uskollisuusvalan monelle eri maaherralle. Herra Tyke Krabbe koetti silloin puolustaa heidän menettelyään, mutta "kaikki herrat ja ruhtinaat nauroivat salaa" hänen sanojaan.

Molempien maiden riennoilla oli suuri yhteinen päämäärä, yhteisen politiikan olisi pitänyt niitä likentää, mutta kansojen sydämissä asui vanha viha ja samalla kun ne yksissä neuvoin varustautuivat vastustamaan yhteistä vihollista, vallitsi yksityisten mielissä riidanhalu ja kateus.

Varsinkin valitti Kustaa, että tanskalainen ritaristo niin vihamielisesti ja karsain silmin häntä katseli. Jos esimerkiksi sotamiehet tai hovilaiset Köpenhaminasta pyysivät passia Saksaan, niin se heille esteettömästi myönnettiin, mutta jos joku ilmoitti tahtovansa lähteä Ruotsiin, niin meno häneltä kiellettiin. Kustaa huomautti, ettei hän epäile kuningas Kristiania, mutta että löytyy "paljon pahoja poikia, jotka pitoihin kantavat enemmän huonoja humaloita kuin hyviä!" Korvaukseksi niiden suurten rahasummien koroista, joilla kuningas oli auttanut tanskalaisia, oli hänelle luvattu verot Bohusin ja Varbergin linnoista ja lääneistä. Mutta veronkanto ei tuottanut kuin viisi kuormusta voita ja viisisataa tanskalaista markkaa. Tämä oli Kustaan mielestä toki liikaa, eikä suhde parantunut, vaikka sittemmin tehtiin kaikellaisia sopimuksia.

Kristiania huolestutti muuan liikkeellä oleva huhu, nimittäin se, että Kustaa aikoisi ottaa Skånen, ja saadakseen tietoa hänen tuumistaan, lähetti hän Ruotsiin sanansaattajia, joiden kautta hän jätti koko valtakuntansa lankonsa haltuun siksi ajaksi kuin hän matkusti Braunschweigiin solmimaan liittoa protestanttisten ruhtinaiden kanssa.

Kustaa taas luuli, että sanansaattajat olivat tulleet ainoastaan vakoilemaan, ja pidätti heitä neljä kuukautta Ruotsissa.

Ruotsin ja Venäjän suhde ei myöskään ollut varma. Vasili Ivanovitschin kuoleman jälkeen ei viisikymmenvuotista rauhaa oltu vahvistettu ja rajoilla harjoitettiin kaikkinaista väkivaltaa.

Koska suhde tanskalaisiin oli epävarma, niin täytyi edes idän puolella saada aikaan rauha. Tätä tarkoitusta varten lähetettiin Venäjälle useita lähettiläitä ja pitkällisten, monimutkaisten keskustelujen kautta saatiin todellakin vihdoin toimeen viisikymmenvuotinen rauha, alkaen vuodesta 1537.

Ilomielin kertoi Kustaa sen Margareetalle.

— Nyt ovat käteni vapaat! sanoi hän.

— Emmekö sitte koskaan saa rauhaa? kysyi kuningatar. — Kyllä, mutta meidän täytyy ostaa se sodalla. Lyypekkiläiset eivät tyydy tehtyihin sopimuksiin, vaan ovat he lähettäneet tänne lähettiläitä vaatimaan edullisempia ehtoja.

— Ja sellaisia ei herrani tahdo antaa, virkkoi Margareeta hymyillen.

— Mutta onko sitte säädyllistä, että ruotsalaisten kauppiaiden täytyy antaa tavaransa hansalaisille niillä ehdoin, joita he vaan suvaitsevat määrätä, ja että Beltit ja Juutinrauma suljetaan meiltä, mutta ovat heille avoimina? Neuvosto ilmoitti jo lähettiläälle, Sebastian Esramille, ettemme aio ryhtyä mihinkään sopimuksiin emmekä luvata Lyypekille uusia etuoikeuksia.

— Kai hän hyvin suuttui?

— Hän pyysi päästä minun puheilleni.

— Suostuitko sinä?

— Kyllä, mutta salaisilla ehdoin, sanoi kuningas hymyillen.

— Salaisilla ehdoinko?

— Niin, niillä ehdoin, että sinä saat olla läsnä.

— Oi, sinä lasket leikkiä!

— En, Margareeta, se on aivan totta. Kun minä vaan ajattelen, miten paljon me olemme saaneet kärsiä noiden Hansakaupunkien tähden, niin mieleni joutuu vallan kuohuksiin ja minä tahdon lausua hänelle suoraan ajatukseni, mutta pelkään joko kiivastuvani tai puhuvani vähemmin kaunopuheliaasti kuin soisin. Mutta jos sinä olet läsnä, niin ilmeestä sinun kasvoissasi näen, ovatko sanani selvät ja vakuuttavat.

— Ymmärränkö minä näitä asioita?

— Sinäkö, joka niin monasti olet kumonnut väitteeni!

— En politiikan alalla.

— Tahdon nähdä etkö sinä sitäkin ymmärrä. Olen ajatellut, että ottaisimme hänet vastaan kodin piirissä, se vaikuttaa saksalaisiin, varsinkin koska koko kunnia kodin suloisuudesta tulee kuningattarelle…

— Sinä imartelija!… Sinun huoneissasiko hänet otamme vastaan?

— Ei, vaan juuri täällä, jossa minä parhaiten viihdyn.

— Eikö muita saa olla läsnä?

— Ei edes Eerik.

Kun raatisihteeri Sebastian Esram saapui linnaan, vietiin hänet kuningattaren huoneisiin ja vastaanotto oli niin ystävällinen ja tutunomainen, että saksalainen aivan hämmästyi. Sitte tarjottiin virvokkeita ja juteltiin; eikä kukaan näyttänyt ajattelevankaan tärkeitä kysymyksiä ja kauppasopimuksia.

Vihdoin puuttui Esram sentään valittamaan, että Lyypekki, joka ennen oli pitänyt Kustaata parhaana ystävänään, nyt oli pakoitettu pitämään häntä yhtenä niistä monista, jotka kaikin voimin koettivat Lyypekkiä kukistaa.

Mutta jos Hansakaupungit saisivat takaisin vanhat hyvät vapaa- ja kauppaoikeutensa Itämerellä, niin molemmille maille koituisi onnen aika, ja Esram oli juuri lähetetty solmimaan Ruotsin ja hansalaisten välille iäistä rauhan liittoa, jommoinen se alusta asti oli ollut.

Puhuessaan oli Esram tuontuostakin tehnyt kohteliaan kumarruksen ja mielistelevin katsein silmäillyt ympärilleen; lopetettuaan painoi hän alas päänsä ja jäi odottamaan vastausta.

Kustaan kulmakarvat olivat tuontuostakin vetäytyneet ryppyihin ja varmaan olisi hän keskeyttänyt puhujan, jollei Margareetan jännitetty tarkkaavaisuus niin suuresti olisi häntä huvittanut.

Margareetan piti saada kuulla molempien mielipiteet.

Nyt puuttui kuningas puheeseen.

— Kaikki tietävät, lausui hän, — että tässä valtakunnassa muinoin vallitsi suuri eripuraisuus, milloin riitelivät kuninkaat ja hengelliset tai maalliset herrat, milloin naapurivaltiaat. Hätä pakoitti ruotsalaiset kuninkaat suostumaan kaikkeen, mitä lyypekkiläiset ikinä pyysivät antamiensa rahalainojen korvaukseksi. Samoin kävi, kun minä nousin valtaistuimelle: sekä lyypekkiläiset että meidän hengelliset herramme olivat kuin jalopeurat vaanimassa saalistaan, saadakseen laskea minut orjuutensa alle, niinkuin olivat laskeneet edelliset kuninkaat ja hallitsijat. Mutta Jumalan armo ja voima pelasti valtakunnan. Minä olen vapauttanut kansani verenhimoisten käsistä ja miekalla ja asevoimalla saattanut sen rauhaan ja vaurauteen. Minä saatan niinkuin Mooses sanoa, että vankeudesta olen vienyt kansani luvattuun maahan. En enään voisi Jumalalle enkä ihmisille tehdä tiliä menettelystäni, jos uudestaan heittäisin maani alttiiksi samoille vaaroille ja vahingoille ja jos lyypekkiläisille luovuttaisin oikeudet, jotka he kerran valheellisesti minulta houkuttelivat, sitte monin kerroin pettääkseen luottamukseni.

— Mitä Lyypekin vanhaan velkaan tulee, niin en enään siedä kuulla siitä puhuttavankaan, sillä paljon enemmän olisi minulla syytä vaatia korvausta kaikista sotakulungeista ja muista vahingoista ja vääryyksistä, joita minä ja valtakunta lyypekkiläisten tähden olemme saaneet kärsiä. Jos te tahdotte ryhtyä sopimukseen, josta Ruotsinkin valtakunnalle voi koitua onnea ja hyötyä, niin siihen kyllä olen suostuvainen.

Tähän ei Sebastian Esram osannut vastata mitään; hän kumarsi ja läksi.

— Mitä sinä luulet heidän nyt tekevän? kysyi Margareeta.

— Heidän täytyy ennemmin tai myöhemmin käsittää, että heidän mahtipäivänsä Ruotsissa ovat loppuneet, vastasi kuningas.

— Sinä olet mahtava herra, kuningas Kustaa!

— Minun täytyy olla, sillä minä olen yksinäni enkä voi luottaa kehenkään.

— Etköhän sentään nyt tuomitse väärin?

— Mutta katsele ympärillesi… keneen minä kokonaan voin luottaa? Minua vainotaan siitä, että mielelläni otan ulkomaalaisia palvelukseeni ja minä myönnän, että heitä valitessani usein olen onnistunut huonosti, mutta he ovat nähneet maailmaa, he tietävät minulle kertoa kokemuksista muissa maissa, he tuntevat kieliä. Omissa kansalaisissani sensijaan ei ole ainoaakaan, joka osaisi kirjoittaa kirjeen ulkomaalaisella kielellä. Sentähden olen monessa tärkeässä tilaisuudessa seisonut neuvottomana!

— Enkä minäkään saata sinua auttaa!

— Minä jouduin niin aikaiseen hovipalvelukseen, jatkoi Kustaa, — sentähden ehdin saada niin vähän tietoja ja sentähden olen niin monasti saanut kärsiä saksalaisten kirjeiden tähden. Mutta poikieni pitää oppia sekä kirjainten taitoa että ritarillisia tapoja.

— No entä pieni tyttäremme?

— Katarinan pitää tulla äitinsä kaltaiseksi sekä kotoisessa ahkeruudessa että naisellisissa avuissa, jotta hän kerran voisi tehdä rakastetun puolisonsa onnelliseksi.

— Kustaa, joko sinä nyt voit ajatella hänen puolisoaan?

— En, täytyyhän minun sitä ennen naittaa useita muita. Oletko huomannut kuinka rakastuneesta rakas sisarenpoikani Pietari Brahe katselee Beata Stenbockia?… Ja eihän mikään estä heitä saamasta toisiaan.

— Saamme ruveta ajattelemaan häitä! sanoi Margareeta nauraen.

— Minun täytyy ensin tietää, onko hän kosinut, sillä tuo oiva poika on sangen ujo.

- Hän rakastaa sinua suuresti!

— Niin taitaa tehdä! sanoi Kustaa hyvillään.

— Ei sentään enemmän kuin Juhana.

— Esikoisemme… Tiedätkö, Margareeta, hänen silmänsä ovat kuin sinun silmäsi ja kun hän rukoillen minuun katselee, niin mieleni heltyy kuin vaha. Miksi minun Eerikille pitää jättää Ruotsin kruunu, eikä hänelle!

— Eerik on hyvin lahjakas!

— Kyllä, hän on paljon kehittynyt, mutta hänen leikkinsä ja huvinsa ovat niin rajut.

— Hän tarvitsee opettajan, jota hän kunnioittaa.

— Minä olen kirjoittanut Melanchtonille, ja pyytänyt häntä hankkimaan nuoren, lahjakkaan miehen. Toivottavasti vakava työ taltuttaa Eerikin rajun mielen.

— Oletko ajatellut Juhanan tulevaisuutta? Suhde poikien välillä ei muuten ole ensinkään hyvä.

— Mistä syystä?

— Eerik ei voi kärsiä Juhanaa.

— Mikä siihen saattaa olla syynä?

— Pelkään että hän kadehtii häntä.

— Sitä minä en käsitä.

— Kyllä ehkä minussakin on syytä, sanoi Margareeta ja kyynel herui hänen kauniiseen silmäänsä; — ehkä minä Juhanan syntymisen jälkeen olen laiminlyönyt Eerikiä.

— Hän on jo muutenkin vienyt sinulta liian paljon aikaa. Mitä taas Juhanan tulevaisuuteen tulee, niin olen päättänyt järjestää sen aivan riippumattomaksi Eerikistä.

— Kuinka sinulla on paljon ajattelemista!

— Olet oikeassa, mutta Jumala on antanut minulle paljon voimia ja reippaan mielen.

— Kuinka sinä puolisoksesi saatoitkaan valita juuri minut! puhui Margareeta ja loi häneen ihastuneen katseensa.

— Sinä, Margareeta, olet valo elämäni tiellä; jollei sinua olisi, niin eläisin pimeydessä.

— Kuinka minä rakastan näitä hetkiä, jolloin olemme kahdenkesken!

— Ne ovat elämän jälkiruoka, sillä pääasiallisesti meidän täytyy ajatella muita. Tiedätkö, kun sinä nyt taas olet parantunut ja täällä on niin paljon elämänhaluista nuorisoa, niin olen määrännyt, että hovimestarittaren ja kaikkien sinun naistesi on tuleminen tanssisaliin; siellä ottavat hovin herrat ja ritarit heidät vastaan ja soittoniekkojeni soittaessa saavat he tanssia.

— Se tulee tuottamaan heille suurta iloa, rakas Kustaa.

— Ratsastusretkillämme ovat he tehneet pieniä viittauksia siihen suuntaan.

— Tähän asti ovat ratsastusretket olleet heidän suurin ilonsa.

— Sen kyllä uskon… Nuoret ovat siten saaneet tavata toisensa. Kenttäkouluni näkyy olevan hyödyllinen.

— Yhäkö vielä itse otat työhön osaa?

— Kyllä, harjoitukset tekevät minulle hyvää, jäsenet vahvistuvat, rinta laajenee, kun siinä saa kiidätellä ja pistellä ja olla täydessä sotisovassa.

— Eikö Sten Eerikinpoika ole erittäin taitava?

— Ei läheskään niinkuin Stjernskjöld. Tehdäkseni kilpailun jännittävämmäksi, olen määrännyt voittajalle palkinnoksi kultasormuksen, helmivyön tai että hän kerran saa tanssittaa jotakin sinun hovineitsyistäsi.

— Jos herra Lauri Siggenpoika voittaa sen palkinnon, niin kyllä tiedän, kenen neidoistani hän valitsee.

— Etkö luule minun sitä huomanneeni, mutta ylpeä neiti ei näy hänestä välittävän.

— Beata Trolle on uskonut minulle salaisuutensa.

— No mitä hänellä saattaa olla häntä vastaan?

— Herra Lauri on kevytmielinen.

— Se on juorua, panettelua!… Myönnän tosin, että hän liian kauvan on kuljeskellut naimattomana… minäpä puhun hänelle.

— Mutta älä vaan sano, että minä…

— Ole huoleti… Minusta on sitäpaitsi niin hauska puuhata heidän häitään!

— Mutta Kustaa, en ole niin pitkiin aikoihin kuullut luuttua; ethän toki ole lakannut soittamasta?

— En, mutta olen pelännyt, että se sinua väsyttäisi; lähetän paikalla noutamaan sen!

Ja hän lauloi ja soitti Margareetalleen. Mutta joka ilta luki onnellinen, iloinen Kustaa kuningas raamattuaan.

— Enhän muuten, selitti hän Margareetalle, — voisi nukkua yötäni rauhassa enkä pelotta ottaa vastaan päivää.

Ja paljonhan hänellä oli huolia.

Kuningas Kristian oli tehnyt liiton Saksan protestanttisten ruhtinaiden kanssa, mutta vaikka hän sekä suusanalla että kädenlyönnillä oli luvannut, että Kustaakin tulisi liitosta osalliseksi, niin ei hän ollut pitänyt lupaustaan, vaan sensijaan sallinut Berendt von Melenin julkisesti solvata Kustaata.

Siitä suuttuneena teki Kustaa pfalzkreivi Fredrikin kanssa sopimuksen, että hän 18,000, Ruotsin palkkaamalla miehellä, etelästä päin hyökkäisi Tanskaan, sillaikaa kun Kustaa itse ryntäisi sinne ruotsalaiselta puolelta.

Koko tuuma raukesi kyllä sikseen, mutta Kristian oli jo ehtinyt pelästyä ja Kustaa sai pääasiassa tarkoituksensa täytetyksi.

Alkupuolella vuotta 1541 kohtasivat Ruotsin ja Tanskan lähettiläät toisensa Nylödösessä ja silloin maksettiin Kustaalle Tanskan velka, 31,000 täysipainoista joakimitaalaria.

Kristian halusi hartaasti saada persoonallisesti tavata Kustaata.

Tästä asiasta samoin kuin syistä molempien valtakuntien riitoihin keskustelivat lähettiläät, ajan voittamiseksi, myöskin. Tämä tapahtui Brömsebrossa.

Kustaa vaati Gottlantia ja 800,000 taalaria sotakulunkeja. Sitäpaitsi että Ruotsin aateliston piti saada takaisin maatilansa Tanskassa ja Norjassa ja että Berendt von Melenin vaatimukset kumottaisiin.

Tanskalaiset herrat arvelivat, että Ruotsin kuningas haluaa sotaa, mutta vihdoin saatiin toimeen jonkinlainen sovinto. Kuningas Kristian lupasi auttaa Kustaata Albrekt Preussilaista vastaan, jos tämä, joka tähän asti oli suosinut sekä Berendt von Meleniä että Hojan kreivin perillisiä, yhä vielä suojelisi ruotsalaisia kavaltajia eikä kaikissa suhteissa suostuisi sopimaan kuningas Kustaan kanssa.

Gottlanninasia sekä kysymys perintötiluksista ja sotakulungeista oli jätettävä puolueettoman tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Sitten määrättiin päivä, jolloin kuninkaat kohtaisivat toisensa.

Smålannin ja Blekingen välillä on Brömsebron joki; Itämeressä likellä sen laskua on pieni saari ja tämä saari oli siihen aikaan Ruotsin äärimäinen raja Tanskaa vastaan.

Kuningatar Margareeta ja molemmat pojat, Eerik ja Juhana olivat kuninkaan mukana. Kuningatar nousi maihin Vernanäsissä.

Syyskuu oli sinä vuonna mitä ihanin. Kuninkaan seurueessa oli useita herroja valtakunnan neuvostosta sekä suuri joukko ritareja ja palvelijoita. Matka oli kulunut hauskasti ja kuninkaan hyvä tuuli teki mielialan vieläkin iloisemmaksi.

Laivastossa oli kymmenen galeeria, bojortia ja pinkiä. Purjeet pullistuneina ne kiitivät aalloilla ja ilomielin katseli Kustaa niiden kauniita liikkeitä. Mutta laivaston komentajana olikin Jaakko Bagge.

Molemmat pienet prinssit saivat seurata isää.

Svante Sture, joka mentyään naimisiin Märtan kanssa, suuressa määrin oli voittanut kuninkaan suosion, ja Pietari Brahe komensivat sotaväkeä.

Saarelle pystytti kuningas leirinsä. Eerik Fleming oli sinne antanut laudoista rakentaa suuren salin sekä muutamia pieniä tupia, joiden sisäseinät olivat päällystetyt punaisella tahtikankaalla ja englantilaisella veralla. Ympärille oli pystytetty siroja telttoja ja uutimia kuninkaan herroja ja miehiä varten, ja täällä juotiin ja syötiin, iloisen rupatuksen raikuessa ilmojen halki.

Seuraavana päivänä saapui kuningas Kristian ja pystytti leirinsä vastapäätä ruotsalaisia, Blekingen rannalle. Hän lähetti heti langolleen veljellisen tervehdyksen, pyytäen, että hän tulisi toiselle puolelle, koskei hänellä itsellään, paha kyllä, sattunut olemaan veneitä.

Kustaa lähetti paikalla muutamia veneitä tuomaan niitä ylhäisiä tanskalaisia herroja, joiden tuli olla ruotsalaisten panttivankeina.

Vangit uskottiin herra Svante Sturen haltuun, joka oli korkeimpana käskynhaltijana saarella, jotta hän hyvin kohtelisi ja kestittäisi heitä. Eerik ja Juhana pantiin Pietari Brahen valvonnan alaisiksi, joka oli sotavoiman komentajana.

Sitte soudatti Kustaa itsensä ja useita neuvostonsa herroja toiselle puolelle.

Rannalla oli kuningas Kristian häntä vastassa ja tervehtiessään suuteli ja syleili hän häntä.

Molemmat kuninkaat läksivät sitte Tanskan kuninkaan teltalle.

Sen seinävierellä olevalle penkille eli tuolille he istuutuivat.

Neuvoston herrat loittonivat kappaleen matkan päähän ja hovimiehet siirtyivät heistäkin kauvemma.

Tanskan kuninkaan sotavoima seisoi vastapäätä ruotsalaisia, jotka olivat smålantilaisella rannalla, mutta heidän välillään kelluivat ruotsalaiset kaleerit ja bojortit koko komeudessaan, tykkineen päivineen, etukeulat käännettyinä tanskalaisiin sotamiehiin päin.

Tunnin ajan keskustelivat kuninkaat ja tekivät silloin sopimuksen, että viisikymmenvuotisen rauhan tulee vallita heidän valtakuntiensa välillä.

Sitte he nousivat ja joivat kerran tai kahdesti toistensa terveydeksi, jonka jälkeen Kustaa purjehti takaisin leiriinsä ja kuningas Kristian, ruotsalaisten ampuessa ilolaukauksia, läksi Avaskäriin.

Illalla pani Kustaa toimeen loistavat kemut niiden tanskalaisten herrojen kunniaksi, jotka olivat olleet panttivankeina ja jotka nyt mielellään viipyivät päivän ruotsalaisten leirissä.

Viini ja hyvä kestitys panivat kaikki iloiselle päälle, varsinkin oli tanskalainen valtakunnanneuvos Antero Bille kuin seitsemännessä taivaassa. Tuontuostakin lausui hän, riemunsa valtaamana, että kaikkien tanskalaisten ja rehellisten ruotsalaisten miesten tänä päivänä tulee suuresti iloita, koska molempien valtakuntien välille nyt on rakennettu iäinen rauha.

Kuningas Kustaa huomautti, että "iäinen" sana ehkä on liioiteltu, koska naapureilla usein on tapana sitä lyhennellä; mutta jos tanskalaiset vaan pysyvät hyvässä naapurisovussa, niin koettavat ruotsalaiset kyllä Jumalan avulla suojella rauhaa.

Myöhään yöhön ilakoivat herrat viinin ääressä.

Seuraavana päivänä tulivat Tanskan kuninkaan rummunlyöjät ja soittajat kuningas Kustaan leiriin ja saivat paljon ja hyviä lahjoja.

Kolmantena päivänä hajoitti Kustaa leirinsä ja purjehti Vernanäsiin, jossa Margareeta suurella ilolla otti vastaan herransa.

Mutta usein tulivat rahvaan miehet puhuttelemaan Kustaata, kun hän oli matkoillaan.

Yhä yleisemmäksi oli tullut tapa sanoa: "mennään kuninkaan luo, kyllä hän tietää neuvoa".

Ja moninaisissa asioissa hänen täytyikin tietää neuvoa.

Tällä kertaa tapasi hän Vernanäsissä kaksi porvaria Lödösestä, jotka jo olivat häntä odottaneet.

Kuningas tervehti heitä ystävällisesti ja kysyi, mitä asiaa heillä oli.

— Kas, seikka on nyt sellainen, että me pyytäisimme kuningasta lainaamaan itsellemme muutamia satoja markkoja kohtuullista korkoa vastaan! virkkoi toinen miehistä reippaasti ja tuuppasi toista kylkeen, ikäänkuin kehoitukseksi, että hänkin sanoisi jotakin.

Mutta toinen pysyi ääneti, vakavana tuijottaen kattoon; lieneekö hän ollut niin ujo, vai mikä hänen lienee ollut.

— Minä en lainaa rahoja! sanoi Kustaa. — Mutta kuuleppa, olen nähnyt sinut joskus ennen.

Kustaa lausui sanansa reippaalle miehelle.

— Muistaako kuningas sen? kysyi mies punastuen.

— Odotahan, Vesteråsin raatisalissa; sinähän puhuit siellä, mutta nimeäsi en muista ja tätä toista miestä en tiedä nähneeni!

Vaitelias mies loi katseensa maahan kuin pahantekijä.

— Minä olen Olli Ollinpoika, porvarin poika Lödösestä, vastasi ensimäinen mies; — me olimme molemmat Vesteråsissa, vaikka tämä toinen kuului toiseen puolueeseen; syntyi siinä sitte kahakka ja minä löin häntä niin, että hän menetti toisen käsivartensa.

Toinen mies nosti oikeaa käsivarttansa, näyttääkseen, että osa siitä oli poissa.

— Kuljetin hänet sitte olkikuormassa koriin ja olen tuontuostakin häntä autellut minkä olen voinut.

— Ja tulet nyt lainaamaan minulta rahaa? kysyi kuningas.

— Minä otin noin kymmenen vuotta sitte hänen tyttärensä vaimoksi ja meillä on tuvan täydeltä lapsia; täytyyhän tässä johonkin ryhtyä ja ukko keksi sitte keinon, että rupeaisimme kalastamaan ja maksaisimme lainan kaloilla.

Kustaa kävi tarkkaavaiseksi.

— Onko siellä päin paljon kaloja? kysyi hän innokkaasti.

— Niitä on vallan kauheasti; vahinko vaan, ettei kukaan niitä korjaa, vastasi Olli.

— Olet oikeassa; pari kolmekymmentä kalastajaa saattaisi siellä Lödösessä elää komeasti; minä olen kyllä sitä asiaa ajatellut.

— No, asia on sitte ollut säkissä ennenkuin tuli pussiin! vastasi mies; — jos täälläpäin vaan voisi laittaa asiat samalle kannalle kuin siellä lännessä, niin joka mies tästä vaurastuisi.

— Saat 300 markkaa lainaksi, Olli Ollinpoika.

— Oikeinko totta? huudahti mies.

— Mutta sinun pitää kehoittaa muita noudattamaan esimerkkiäsi ja minä kirjoitan asiasta voudilleni, herra Kustaa Stenbockille; kas, te voisitte pitää koko maan kaloissa, niin ei meidän tarvitsisi turvautua vieraisiin.

— Niin, Kalmarinsalmesta saa paljon silakoita ja silliä, huomautti Olli Ollinpoika.

— Tiedätkö sen varmaan?

— Olenhan minä usein ollut siellä niitä pyytämässä! Kustaa vaipui hetkiseksi mietteisiin.

— Istukaa miehet, virkkoi hän sitte, — teidän täytyy saada vähän suuhunpantavaa!

Miesten syötyä jätti Kustaa Olli Ollinpojalle sata taalaria.

— Nämä saat lainaksi, puhui hän, — ja nämä — hän pisti vielä toiset sata taalaria hänen käteensä — saat palkinnoksi hyvistä neuvoistasi! Pidä nyt huolta siitä, että kalastus pian pääsee vauhtiin!

Miehet joutuivat vallan ymmälle, hämmästys oli yhtä suuri kuin ilokin.

Kotimatkalla lausuivat he tuontuostakin toisilleen, etteivät he toki sellaista olleet odottaneet.

Mutta Kustaa kutsutti paikalla luokseen muutamia ymmärtäväisiä miehiä ja keskusteli heidän kanssaan asiasta. Kalarikkaus tulisi varmaan tuottamaan suurta hyötyä maalle.

Sen myönsi jokainen, mutta siinä tapauksessa olivat suolauslaitokset tarpeen ja suola oli niin kallista.

— Eiköhän voitaisi tuoda suoloja Ranskasta ja omilla laivoilla? huomautti muuan miehistä.

— Täällä on muuan Frans Trebo, joka itse tarjoutui panemaan toimeen suolakeittimön, mutta hän pyysi siitä 200 taalaria.

— Ne hän kyllä saa, jos lupaa opettaa taitonsa muutamille piioille ja rengeille, jotta se tulisi yleiseksi koko valtakunnassa.

Mutta Kustaa tahtoi vielä viipyä Vernanäsissä muutamia päiviä, nähdäkseen että asiaan todenteolla käytäisiin käsiksi.

Vernanäs ei ollut kuin suuri kylä, mutta se sijaitsi mitä ihanimmalla seudulla. Kustaasta oli tavattoman hauska astella Margareetan rinnalla katselemassa talonpoikien syystöitä.

Eräänä päivänä tuli häntä vastaan vanha sotamies, ukko raukka, joka käveli puujaloilla.

— Jumala siunatkoon kuningasta, virkkoi hän, riistäen lakin päästään.

— Mitä sinä tahdot?

— Täällä puhutaan, että kuningas puuhaa kaikellaisia parannuksia ja silloin ehkä minustakin voisi olla hyötyä.

— Mikä nimesi on?

— Pietari Tervanpolttaja.

— Missä sinä olet taitosi oppinut?

— Saksassa, jossa olen syntynyt, vaikka sittemmin olen asunut täällä likemmä viisikymmentä vuotta.

— No osaatko hyvin ammattisi?

— Osaan kyllä ja uunia kanssa osaan tehdä; on täällä yksi, jos kuningas tahtoo nähdä.

— Onko se kaukanakin?

— Ei, vähän matkan päässä metsässä.

— No käy sinä edellä näyttämässä tietä!

Pian näkyi metsästä nousevan savua. Vähän matkan päässä oli miehen asunto, kurja mökki, jonka ympärillä lapsilauma juoksenteli.

— Ovatko nuo kaikki sinun lapsiasi? kysyi Kustaa.

— Ovat kyllä, ja pojista tulee tervanpolttajia, niinkuin isäkin.

Tuvasta astui samassa kalpea nainen, joka ihaillen jäi Margareetaan katsomaan.

— Älkää menkö sinne, virkkoi hän, — savu tekee niin pahaa rinnalle!

— Hän on oikeassa, puhui Kustaa, — odota sinä täällä, kunnes minä tulen!… Voitko sinä tarjota rouvalle tuolin, että hän saa istua? kysyi Kustaa naiselta.

Tämä palasi samassa, kantaen topattua tuolia, joka tuskin mahtui ulos ovesta.

Kustaa kehoitti Margareetaa istumaan, kunnes hän palaisi; pari 8—9 vuoden vanhan pojan piti sillaikaa saattaa hänet uunille, jonne isä ja molemmat vanhemmat veljet jo olivat menneet.

Naisen pienet 5—6 vuotiaat tytöt seisoivat sanattomina tuijottaen Margareetaan.

— Teillä on hyvä, pehmeä tuoli, virkkoi kuningatar.

— Se on minun kodistani!

— Olette siis nähnyt parempia päiviä?

Nainen peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun.

— Toimeentulonne taitaa olla niukka? puhui Margareeta lempeästi.

— No, senhän nyt vielä kestäisi, mutta…

— Eikö miehenne ole teille hyvä?

— Onhan hän.

— Mikä teitä sitte niin surettaa?

— Lapseni, en tiedä, mitä heistä tullee.

— Mutta kasvatattehan te heidät kelpo ihmisiksi?

— Minä en enään saata heitä johtaa; vaikeinta on luopua Leenasta ja Briitasta!

— Hyvät ihmiset kyllä ottavat heidät huostaansa.

— Eivät ota minun lapsiani! nyyhkytti nainen katkerasti.

— Mikseivät?

— Minä olen istunut vankeudessa varkaudesta!

— Kevytmielisyydestäkö teitte varkauden?

— En! Hätä ja puute pakoitti… Tuo tuoli on jäänyt minulle muistoksi siitä tapauksesta.

— Kertokaappa minulle.

— Isäni oli reunustenleikkaaja; me tulimme hyvin toimeen… Sitte ruvettiin Kalmaria piirittämään ja tappelussa menetti isäni molemmat käsivartensa. Kotimme ryöstettiin, me jäimme suurimpaan köyhyyteen. Ainoastaan tuo tuoli oli jälellä ja isäni makasi siinä — kadulla. Minä kerjäsin hänelle ruokaa. Alussa ihmiset antoivatkin, mutta sitte ei heillä enään ollut antamista. Sulhaseni oli konstaapelina linnoituksessa. Minä koetin mennä häntä tapaamaan ja varastin sillä matkalla muutamia leipiä, mutta varkaus saatiin ilmi, minua piiskattiin ja kaksi päivää peräkkäin sain olla jalkapuussa. Kun sitte pääsin irti, oli isäni kuollut eikä minulla enään ollut ketään omaista maailmassa. Tuon tuolin heittivät ihmiset perässäni!

— Voi teitä, ihmisraukka!

— Silloin tuli Pietari, joka ennen oli pitänyt minusta, mutta jota en minä koskaan ollut saattanut kärsiä, minä kun rakastin toista; mutta hän otti sekä minun että tuolin ja vei meidät tänne. Hän ei edes kysynyt, tahdoinko häntä seurata, sillä minä olin kadottanut kaiken tahtoni, en voinut enään ajatella.

— Menittekö sitte naimisiin?

— Emme, minä olen hänen jalkavaimonsa!

— Ettekö tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan?

— Kyllähän minä välistä siitä puhuin, mutta hän vastasi aina: "silloin et tahtonut sinä, nyt en tahdo minä".

— Miksei hän sitte tahdo?

— Alussa se oli vaan ylpeyttä. Joka lapsen synnyttyä, sanoi hän minulle: "nyt ei kukaan muu kuin minä sinusta enään huolisi!" Mutta viime aikoina on hän saanut toisen syyn.

— No minkä?

— Täällä on rikas kapakoitsijatar, joka hänet ottaisi!

— Voi teitä, ihmisraukkaa!

— Mitä minusta, mutta lapset, lapset!

— Eivätkö he voi seurata teitä?

— Eivät, sitä en tahdo!

— Minne te sitte aiotte mennä?

— Järveen!

— Se on paha ajatus!

— Rangaiskoot sitte kuollutta ruumistani! huusi hän raivoissaan, mutta silmiin ei tullut kyyneltäkään. — Paljon on minun henkeni syyttömästi saanut kärsiä, kärsiköön nyt ruumiskin osansa! Olisin minä jo aikoja sitte päiväni päättänyt, jollei noita rakkaita lapsia olisi ollut; mutta lapset, varsinkin nuorin, pidätti minut täällä. Jos Pietari minut karkoittaa luotaan, niin on kuolemani hänen syynsä!

Viime sanat lausui hän miltei voitonriemulla.

— Mikä ristinimesi on?

— Margareeta!

— Sitte olet minun kaimani!… Tiedätkö Margareeta, että minä olen kuningatar?

— Kyllä minä sen arvasin!

— Nyt minä sekä voin että tahdon sinua auttaa! Sanoppa minulle, miten sen parhaiten voin tehdä!

— Minua ei kukaan voi auttaa!

— No kai sinä itse parhaiten tiedät, miten tahtoisit järjestää elämäsi.

— Siitä asti kun kerjäsin leipää kuolevalle isälleni, en enään koskaan ole toivonut.

— Mutta sinun täytyy ajatella lapsiasi!

— En saata ajatella, en voi kuin itkeä heidän kohtaloaan!

Kuningattaren piti yhtämittaa pyyhkiä silmiään; sellaista kurjuutta ei hän koskaan ollut nähnyt.

— Tahtoisitko sinä päästä irti Pietarista? kysyi hän.

— En voi!

— Kyllä kai yhtä hyvin kuin hänkin sinusta.

— Mihin minä sitte joutuisin?

— Voinhan minä lähettää sinut jonnekin: voit esimerkiksi hoitaa karjaa, jos pidät lehmistä!

— Mutta mihin lapset, molemmat nuorimpani joutuvat?

— Otat heidät mukaasi!

— Pojat pitäköön Pietari, he ovat vallan hänen kaltaisensa.

— Nyt tulee kuningas takaisin… Suostutko ehdotukseeni, Margareeta.

— Kyllä! lausui nainen, luoden kuningattareen kiitollisen katseen.

Hymyillen astui Kustaa heidän eteensä.

— Me olemme Pietarin kanssa sopineet, alkoi hän, — että tänne on palkattava kymmenen renkiä tekemään työtä hänen kanssaan; minä luulen, että tämä yritys tulee kannattamaan erinomaisesti, varsinkin Helsinglannissa ja Gestriklannissa, joista on niin lyhyt matka merelle.

Pietari kumarteli yhtämittaa; nyt hän vasta oli oikein ilkeän näköinen.

— Sillaikaa olen minä palkannut itselleni piian, lausui Margareeta.

— Täältäkö? kysyi kuningas hämmästyneenä.

— Niin, tuon Margareetan! Pietarin silmät lensivät selälleen.

— Mutta eikö hän ole Pietarin vaimo?

— Ei, hän ei ole Pietarin vaimo! sanoi Margareeta.

— Mutta tulee pian siksi! huomautti Pietari.

— Ehdotuksenne tapahtuu liian myöhään, eikö niin, Margareeta! Ketä sinä tahdot seurata?

Nainen, joka tähän saakka oli näyttänyt melkein tunnottomalta, heittäytyi kuningattaren jalkojen juureen; vuosikausia kasvanut kirsi näytti äkkiä sulaneen kyynelvirraksi; hän hytki suonenvedontapaisesti, vaikka selvästi saattoi huomata, että hän koetti hillitä itseään.

Margareeta silitti rauhoittaen hänen päätään; hän ymmärsi, että hänen täytyi ajatella asiaa.

Mies loi häneen pirullisen, petomaisen katseen; saattoi nähdä, että hän sentään mielellään olisi pitänyt hänet luonaan; mutta kun hän hiljaa astui naistaan likemmä, karkasi tämä, kuin käärmeen puremana, ylös ja alkoi kiihkeästi:

— Antakaa Jumalan tähden minun heti tulla mukaanne!

— No, ei kai tässä nyt niin kiire ole, puhui Pietari; — voithan toki odottaa huomiseen asti.

— Ei, vastasi kuningatar, — minä tarvitsen häntä heti ja koska hän on valmis tulemaan, niin lähdemme.

— Mutta entä lapset?

— Hän saa ottaa mukaansa niin monta kuin hän tahtoo! Pienemmät lapset olivat käyneet kiinni hänen helmoihinsa. Pojat seisoivat nurkassa ja katselivat.

— Pelkään, sanoi kuningas, — että te, Pietari, itse olette valmistanut itsellenne tämän vitsan, mutta kai te tiedätte, että ihminen saa niittää, mitä on kylvänyt.

Kustaa tarjosi Margareetalle käsivartensa ja vaimon ja hänen lastensa seuraamina palasivat he kylään.

Margareeta oli kuiskaten kertonut Kustaalle, mitä hän oli nähnyt. Hän niin iloitsi siitä, että oli saanut pelastaa tuon kurjan, kärsivän naisen.

Seuraavana päivänä sai muori lapsineen laivalla purjehtia pohjoiseen päin. Siellä hänen eräässä kuninkaankartanossa piti saada asua. Kuningas oli jo kirjoittanut asiasta käskynhaltijalleen, jonka oli määrä noutaa hänet kipparilta sekä ottaa hänet ja hänen lapsensa haltuunsa.

Kuninkaallinen perhe päätti lähteä maitse. Prinssi Eerik, joka oli rohkealuontoinen, osasi jo ajaa sävyisää hevosta.

Matka kului hitaasti, sillä kuningas tahtoi tarkasti tutustua kaikkiin oloihin ja puhutella vouteja ja rahvaan miehiä. Sentähden hän mielellään poikkesi suuriin talonpoikaistaloihin, varsinkin sellaisiin, joiden likeisyydessä oli linna tai suurempi herraskartano.

Niin hän eräänäkin iltana tuli suureen talonpoikaistaloon pyytämään yösijaa.

Siellä syntyi hirveä hälinä, mutta koska kyökkimestarin aina oli määrä pitää huolta ruokavaroista ja suurin osa kuninkaan seuruetta oli päättänyt jatkaa matkaa kuninkaankartanoon, joka oli noin puolen penikulman matkan päässä, niin rauhoittui talonväki piankin ja Kustaa ja Margareeta saivat kaksi siistiä huonetta.

— Tähän taloon olen minä poikennut sinun tähtesi! selitti Kustaa.

— Minunko tähteni? kysyi Margareeta hämmästyneenä.

— Pidäthän sinä seikkailuista?

— Saammeko täällä kokea seikkailuja?

— Luulen melkein.

— Mutta kuinka sen saattaa tietää edeltäkäsin?

— Välistä saattaa. Saammepa nähdä.

Kuningas antoi nyt käskyn, että isäntäväet tulisivat sisään, niin saisivat nähdä kuningattaren.

— Niinkuin minä olisin mikäkin ulkomaan elävä!

— Heidän silmissään sinä oletkin.

Toinen toisensa jälkeen astuivat talonväet nyt sisään.

Ensin tuli pitkä mies, kankeana ja juhlallisena, sitte hänen emäntänsä, melkein yhtä pitkänä ja kankeana, rinnalla riippumassa mitä erilaisimpia vitjoja, ja vihdoin heidän tyttärensä, jonka kasvot muistuttivat sekä isää että äitiä; hän oli kaunis tyttö, mutta suupielissä oli kärsivä ilme.

Kustaa tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja kertoi Margareetalle, että hän jo monta kertaa oli poikennut heille.

He kumartelivat ja niiailivat aivan loppumattomiin, mutta Kustaa teki siitä vihdoin lopun käskemällä vanhuksia istumaan ja asettamalla tytön seisomaan Margareetan eteen.

— Tämä on Liisa, alkoi hän, — Niilo Pietarin pojan ja hänen emäntänsä ainoa tytär; ennen sanottiin häntä kauniiksi Liisaksi, nyt hän on muuttunut!

— Eihän sitä aina voi pysyä samallaisena! virkkoi tyttö.

— Ei se liiasta työstä johdu! sanoi Niilo Pietarinpoika.

— Hän saa tehdä ihan mitä tahtoo! sanoi emäntä.

— Sitte hänellä on sydänsuruja! sanoi Kustaa. Liisa punastui korviin saakka.

— Hänellä on yhtä monta kosijaa kuin vuodessa on päiviä! sanoi Niilo Pietarinpoika.

— Sellaisesta rikkaudestahan ei kuningatarkaan saata kerskailla!

Margareeta punastui ja hymähti hiukan.

— Hän saisi ottaa kenen vaan tahtoisi, selitti emäntä; — hän on ainoa lapsemme.

— Hänen sydämensä valittu ei vielä ole tullut, virkkoi Kustaa, — arvatkoon nyt kuningatar, kuka se on. Sillaikaa pitää Niilo Pietarinpojan kertoa minulle, millä kannalla maanviljelys on!

— Huonolla kannalla! vastasi isäntä.

Samassa ilmoitettiin kuninkaalle, että koko kyläkunta on saapunut tänne tapaamaan kuningasta.

— Mennään sitte arkitupaan, sanoi Kustaa. — Tänne emme mahtuisi!

Nyt sitä vasta pokkuroitiin ja kaapittiin jalkaa; useimmat tunsivat kuninkaan ennestään ja hän muisti heidän nimensä ja mainitsi heitä nimeltä, heidän suureksi ilokseen.

Ruvettiin sitte puhumaan pellonviljelyksestä. Kaikki valittivat huonoa satoa.

Kustaa kehoitti silloin heitä hankkimaan enemmän karjaa, sillä kun peltoa paremmin lannoitetaan, niin sekä pelto että karja tuottavat enemmän hyötyä, ne kun kokonaan riippuvat toisistaan.

— Mutta, sanoi Niilo Pietarinpoika, raappien korvansa taustaa, — jos kesä tulee sateinen, niin toiset niityt seisovat aivan veden alla; mitä hyötyä silloin on heinän pituudesta, mätänee se kuitenkin.

— Niilo Pietarinpoika on oikeassa! vakuuttivat toiset miehet.

— Mutta entä jos estetään vettä seisahtumasta niityille? kysyi kuningas.

— Sitä ei millään voi tehdä!

— Miten se kävisi päinsä?

— Ojittamalla!

— Niin, tietysti!

— Se maksaa rahaa!

— Kuuleppas, Matti Matinpoika voitatko sinä rahaa, jos jätät maasi kylvämättä?

— Niin hullu nyt ei kukaan ole!

— Mutta yhtä hullua on antaa veden hävittää kasvun. Kustannathan sinä joka vuosi siemenen peltoosi; mutta jos sinä kerran ojitat, niin pelastat monen vuoden sadon. Puut ovat myöskin ajoissa korjattavat niityiltä.

— Kyllä se vaan niin on.

— Kyösti herra ymmärtääkin kaikki asiat!

— Sitte ei teidän pidä luottaa vanhoihin tapoihin kun viljanne ovat korjattavat. Ilmoistahan riippuu elon tuleentuminen; jos annatte sen seisoa leikkaamatta liian kauvan, niin ette aittoihinne saa puoliakaan.

— Kyllä se vaan niin on.

— Ihmisen ei pidä riippua kiinni kaikissa vanhoissa tavoissa.

— Ainakin hänen tulee koettaa käyttää hyväkseen uusienkin tapojen hyviä puolia, kun ne juuri hänen kohdalleen sattuvat. Millähän kannalla humalaviljelykseni on? Kaippa miehet ovat täällä käyneet.

— Ovat kyllä, mutta…

— Otatteko mieluummin humalat kauppiaalta?

— Tapa on aina ollut sellainen, huomautti Pekka Jussinpoika ja vilkaisi tovereihinsa.

— Sekä isän että isoisän ajoista asti.

— Eihän siihen uuteen tahdo tottua.

— Eipä niinkään.

— Kuuleppa, Lauri Laurinpoika, olethan sinä nyt toisissa naimisissa?

— Olen niinkin… Pyhän Johanneksen päivästä asti.

— Saitko hyvän vaimon?

— Onhan tuo aika hyvä.

— Onko vanha ja harmaantunut?

— Eipä suinkaan, vaan nuori ja ketterä!

— Mutta enemmän kulunkeja hän tuottaa kuin vanha olisi tuottanut.

— Mutta tekee hän toki enemmän hyötyäkin.

— Juuri samoin on uusien tapojen; alussa ne hiukan maksavat, mutta humaloiden kasvamisaika jo tuottaa teille iloa aivan niinkuin Lauri Laurinpojalle nuori vaimo; hän on nyt jo huomannut, miten paljon hyötyä hän on tehnyt juhannuksesta asti. Ja hiukan pitemmässä ajassa te jo tulette huomaamaan, että humalat säästävät kukkaroonne monta aurtuaa.

Talonpojat raappivat korvantaustaa ja loivat toisiinsa kysyviä katseita.

— Minä nyt taidan olla vanhin pitäjässä, puhui muuan vanha, kyttyräselkäinen mies, — mutta sen minä sanon, että kyllä kuningas on oikeassa; humalathan ovat yhtä korkeassa hinnassa kuin maltaat, ja se on toki kohtuutonta.

— Oikein sanottu, Iivari Iivarinpoika. Teidän saamattomuutenne rikastuttaa kauppiaat. Tiedättekö, että maahan vuosittain tuodaan humaloita sadan rautalästin arvosta, ja humaloita me sentään itse saattaisimme viljellä.

— Sadan lästin arvosta!

— Niinhän ne menevät kuin järveen heittäisi!

— Ajatelkaa, sata lästiä rautaa!

— Kai siihen sitte pitää ryhtyä.

— Niin, jos minä vaan elän ensi vuonna ja kuningas tulee tänne, niin kyllä hän silloin saa nähdä humalaseipäitä!

— Oikein puhuttu, Iivari Iivarinpoika. Huomaan, että vanhimmalla on viisauttakin eninten… Käykää te edellä, niin muut kyllä tulevat perässä. Talonpojilla on sellainen tapa.

Miehet nauroivat. Mutta kyllä kauppiaat siinä kaupassa häviäisivät!

— Sata lästiä rautaa. Onko se nyt laitaa?

— No, miten mehiläishoito tänä vuonna edistyy?

— Minä en valita, sanoi Iivari Iivarinpoika.

— Mutta aina se niiden ääressä haaraakin, puuttui puheeseen Niilo Pietarinpoika, — kuka sitä sillä lailla ehtii.

— Se riippuu aivan siitä, paljonko ihminen tahtoo lepoaikaa, huomautti ukko hymyillen.

Mielipiteet mehiläishoidosta olivat sangen erilaiset, toiset olivat siihen tyytyväiset, toiset tyytymättömät.

— Huomatkaa, miehet, että tänä vuonna olen kantanut yhteensä neljäkymmentä tynnyriä hunajaa Uppvidingestä ja kahdesta muusta kihlakunnasta.

— Hitto vieköön!

— Neljäkymmentä tynnyriä!

— No sillä lailla se voi kannattaa!

— Kannattaa aina pitää huolta omaisuudestaan! Jumala on maamiehelle antanut niin monta keinoa toimeentulon hankkimiseksi, että jos epäsuotuisat ilmat toisen keinon tekevätkin tyhjäksi, niin toinen sen korvaa. Työ saattaa mielen reippaaksi ja hyvä tuuli, suuri työkyky ja tosi jumalanpelko kasvattavat kansan mahtavaksi ja voimakkaaksi.

— Se on totta!

— Kuningas on oikeassa!

— Kiitos vaan kuninkaalle siitä, että hän meille näin puhuu, sanoi vanha Iivari; — hyvä on tietää, kummoinen esivalta on, täällä kun kulkee niin kummallisia puheita.

— Sanotaanko, että kuningas on kerettiläinen?

— No sinnepäin.

— Ottakaa itse selvää asiasta.

— Me niin harvoin tapaamme häntä.

— Minä en voi ehtiä joka paikkaan ja kuningas on ihminen niinkuin tekin; mutta minä arvostelen teitä töittenne mukaan. Iivari Iivarinpojasta esimerkiksi sanon: hän on viisas mies, hänen kokemuksistaan saattaa olla hyötyä koko pitäjälle. Lauri Laurinpojasta taas sanon, että hänen nuori emäntänsä saattaa kiihoittaa häntä kaikellaisiin uusiin yrityksiin.

Kaikki purskahtivat nauruun ja Lauri Laurinpoika nauroi itse.

— Tuomitkaa tekin minua, jatkoi kuningas, — niinkuin minä teitä tuomitsen: sanojeni ja töitteni mukaan. Minä en usko teitä teeskentelijöiksi eikä teilläkään ole syytä uskoa minua siksi. Kun näen rehellisen, ahkeran miehen, niin heti edellytän, että hän on kristitty, ja niin voitte tekin arvostella minua, välittämättä kaikista puheista.

— Ei kuningasta taida kukaan epäillä, sanoi Niilo Pietarinpoika, — en minä ainakaan sitä tee.

— Jumala siunatkoon kuningasta!

— Kyllä me tiedämme, mitä hän on tehnyt!

— Mutta nyt minä tahtoisin tietää, mitä te arvelette seurakuntanne papista?

Kaikki vaikenivat ja loivat katseensa Niilo Pietarinpoikaan.

Niilo joutui suuresti hämilleen.

— Emme tiedä hänestä muuta kuin hyvää, sanoi hän vihdoin.

— Saarnaako hän hyvin? Kaikki vaikenivat.

Kuningas katseli heitä hämmästyneenä.

— Messuaa hyvin, huomautti vanha Iivari.

— Kummoista elämää hän viettää?

— Nuhteetonta!

— Kyllä niin! vakuuttivat useat.

— Pysyykö hän Jumalan sanassa? Taaskin vaikenivat kaikki.

— Eikö hän sitä tee? huudahti kuningas.

— Hän on niin usein tekemisissä perkeleen kanssa, selitti vanha Iivari taaskin.

Kasvot polttavassa punassa, seisoi Niilo Pietarinpoika tuijottaen eteensä maahan.

Kuninkaan katse lensi miehestä mieheen.

— Eikö kukaan tahdo selittää minulle tätä asiaa? sanoi hän…

Taaskin kääntyivät kaikkien katseet Niilo Pietarinpoikaan.

Tämä näytti sangen tuskastuneelta.

— Jollen erehdy, niin minä itse annoin hänelle kutsumuksen tähän virkaan, sanoi kuningas.

— Niin olikin!

— Hän on itse sen sanonut!

— Hän oli lahjakas, nuori pappi… Minä pyysin, että Niilo Pietarinpoika ottaisi pitääkseen hänestä huolta.

— Kyllä minä sen teinkin.

— No, sitte sinun pitää antaa minulle tietoja hänestä. Mies näytti käyvän kovaa taistelua.

— Parasta sitte kertoa, niinkuin asia on, sanoi hän.

— Niin juuri!

— Mestari Germund tuli alussa hyvin toimeen.

— Niin kyllä!

— Muuta ei voi sanoa!

— Hän kävi usein meillä, koska hän oli vieras paikkakunnalla, mutta sitte… sitte kävi niin hullusti, että hän ja meidän Liisa rakastuivat toisiinsa.

— Tietysti kaikessa kunniallisuudessa?

— En ainakaan minä muuta tiedä.

— No, mikseivät he mene naimisiin?

— Hän oli käynyt meillä joka päivä, mutta äkkiä lakkasi hän käymästä eikä sen koommin ole avannut oviamme. Siitä on nyt melkein vuosi.

— Tapaavatko he sitte toisensa taivasalla?

— En luule, että he ensinkään tapaavat! huokasi Niilo Pietarinpoika. — Voinhan minä tämän kertoa, sillä tietävät pitäjäläiset sen kuitenkin.

— Juuri silloin saatana häneen meni, puuttui Pekka Jussinpoika puhumaan, — eikä se enään koskaan häntä päästä.

— Ja hänestä lähtee pieniä piruja, sanoi vanha Iivari.

— Kenen kanssa hän nyt seurustelee? kysyi kuningas miettiväisenä.

— Erään vanhan munkin kanssa, joka hoitaa hänen talouttaan.

— Ja on oikein pirujen mamma! lisäsi vanhus.

— Sen minä arvasin.

— Hänen silmänsä ovat käyneet niin punaisiksi.

— Hän ei ensinkään ole sen näköinen kuin ennen!

— Eikö hän käy pitäjäläisiään tervehtimässä?

— Käy hyvinkin usein, mutta ainoastaan huonointen ja kurjinten luona.

— Mutta kai hän käy toimituksilla?

— Kyllä, mutta silloin hän vaan lukee eikä itsestään sano montakaan sanaa.

— Kai hän siitä muuttuu, kun vanhenee ja tottuu! virkkoi vanhus.

— Lähetä noutamaan hänet tänne, Niilo Pietarinpoika, ja tulkoon munkki mukaan!

Miesjoukossa syntyi hälinä.

— Niin, hyvät ystävät, minä olen nyt ilmoittanut teille, mitä tahdon; ajatelkaa sanojani. Jos tienne vie Gripsholmaan päin, niin pistäytykää katsomaan navettaan. Se on Margareeta rouvan oman valvonnan alaisena ja hänellä on siellä kaksikymmentäkaksi piikaa. Jos me silloin oleskelemme paikkakunnalla, niin käykää linnassa; ymmärrättehän, että minäkin kerran mielelläni näytän, kuinka viljelen peltoni ja niittyni.

Sitte paiskasi hän jokaiselle kättä ja lähetti "terveisiä kotiin", ja sanat "terveisiä kotiin" kulkivat suusta suuhun ja herättivät ihastusta niissäkin, jotka eivät olleet kuningasta edes nähneetkään.

Täytyihän sellaisen kuninkaan mieltä noudattaa, ja hänen määräämänsä parannukset pantiin toimeen vaan siksi, että kuningas oli käskenyt.

Sitte palasi hän Margareetan luo.

Hän oli sillaikaa jutellut sekä nuorien että vanhojen kanssa. Äidiltään oli Margareeta oppinut mistä asioista kansannaiset mieluinten puhuvat ja Kustaa oli hänelle sanonut, että hänen puheensa tuli olla opettavaista. Ja hän ymmärsi niin hyvin seurata molempia näitä neuvoja, että Elsa muori sitte kertoi kuninkaalle, että on oikein opettavaista ja hauskaa jutella armollisen rouvan kanssa, kun hän on niin "alhainen".

Liisan kanssa hän oli saanut vaihtaa ainoastaan muutamia sanoja. Tyttö oli antanut lyhyitä vastauksia ja koettanut päästä pois niin pian kuin suinkin.

Kun Kustaa tuli sisään, kysyi hän ensi työkseen tahtoiko Märta muori tarjota hänelle väkioluttaan.

Tahtoiko hän?… Hän ei ollut uskaltanut sitä tehdä, kun kyökkimestari oli tuonut muassaan niin paljon herkkuja.

— Sanokaa hänelle, että te kolme tänä iltana olette vierainani, sanoi kuningas, — mutta että te tarjoatte oluen.

Emäntä niiasi syvään. Hän ymmärsi, että hänen nyt oli aika lähteä.

Liisa nousi, hänkin lähteäkseen.

— Ei, sanoi kuningas, — jää sinä Liisa tänne, minä tahdon puhua kanssasi.

Liisa loi häneen pelästyneen katseen. —! Tule, Liisa, tänne istumaan vastapäätä kuningatarta ja minua, niin kerron sinulle jotakin.

Rauhoittuneempana istuutui Liisa.

— Katsoppa nyt tänne.

Tyttö loi häneen arasti silmänsä.

— Katso, asia on nyt sellainen, että kosken minä keneltäkään saa oikeaa vastausta, niin sinun nyt täytyy kertoa minulle mimmoinen mies tuo mestari Germundus on.

Kysymys tuli niin odottamatta, että Liisa ensin lensi tulipunaiseksi, sitte valjetakseen kuin vaate.

— Hyvä! lausui hän vihdoin vapisevin huulin.

— Miksi sanovat muut aivan päinvastoin?

— He eivät häntä tunne!

— Tunnetko sinä sitte?

— Paremmin kuin he!

Kuningas katseli häneen terävästi, mutta hänen silmänsä tähtäsivät toisaalle.

— Minä olen lähettänyt noutamaan häntä tänne.

— Hän ei tule! huudahti tyttö.

— Vaikka minä käsken?

— Hän ei voi tulla.

— Mikä estää?

— Hänen valansa.

— Onko hän vannonut, ettei tule tänne?

— On.

Samassa pisti Niilo Pietarinpoika päänsä sisään ovesta.

— Mestari Germund lähettää terveisiä, ettei hän saata tulla… hän on kai tehnyt jonkun lupauksen, lisäsi talonpoika hiljemmin.

— Lähetä kaksi miestä kantaen tuomaan hänet tänne. Muista, että se on kuninkaan tahto.

Tuskin oli talonpoika sulkenut oven jälkeensä ennenkuin Liisa heittäytyi kuninkaan jalkain juureen.

— Armahtakaa häntä, rukoili hän tuskissaan, — jos hän tulee tänne, niin menee hänen sielunsa autuus!

— Puhu nyt suusi puhtaaksi, lausui Kustaa ankarasti. — Minä sen tahdon. Kerro alusta asti.

— Mes… mestari Germundistako? Kustaa loi Margareetaan lyhyen silmäyksen.

— Kai Niilo Pietarinpoika otti hänet ystävällisesti vastaan.

— Kyllä!… Se oli onnellinen aika!

Kyyneliä herui tytön silmiin, ne valuivat alas poskia, mutta hän ei sitä huomannut.

— Hän lauloi niin kauniisti ja puhui niin hyvin, eikö niin, Liisa?

— Kyllä, sanoi tyttö punastuen.

— Poika raukka näki nälkää ja luki, saadakseen pois tutkintonsa, sitte hän mestari Olavin suosituksella pääsi hyvään paikkaan; minä suositin häntä pitäjän varakkaimmalle talonpojalle; hän luuli jo olevansa Jumalan omassa kaalimaassa… vai eikö hän näyttänyt onnelliselta, Liisa?

— Kyllä, hyvin onnelliselta.

— Kai se suureksi osaksi oli pitäjän "kauneimman tytön" ansio? sanoi kuningas.

Puna oli levinnyt tytön korviin asti; hämillään, mutta onnellisena, katsahti hän kuninkaaseen.

— Hän sanoi, ettei hän voi elää ilman minua.

— No olitko sinä taipumaton?

— Minä rakastin häntä.

— Kerroitko vanhemmillesi?

— En, hän tahtoi ensin päästä selvyyteen, oliko synti mennä naimisiin.

— Sitä hänen olisi pitänyt ajatella ennemmin.

— Niin hänkin sanoi ja pyysi minulta moneen kertaan anteeksi… Isä Anton häntä ohjasi.

— Munkkiko?

— Hän on hyvin pyhä mies.

— Sanoiko hän sitte sinulle, ettette voi mennä naimisiin?

— Kyllä, vastasi Liisa hiukan epäillen.

Mutta Kustaa huomasi, ettei juttu vielä ollut lopussa.

— Mutta miksi hän sitte vannoi, ettei koskaan tule tänne.

— Hän arveli, että se on meille molemmille parasta.

— Tapasitteko te sitte muualla toisenne? Tyttö näytti pelästyvän.

— Aivan harvoin, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

— Mitä hän sitte sanoo, kun tapaatte?

— Ettei hän voi luopua minusta.

— Entä sinä, Liisa?

— En minäkään voi luopua hänestä.

— Ja kuitenkaan ei hän tahdo alistua rehelliseen avioliittoon?

— Jos hän kävisi täällä, niin hänen omatuntonsa hänet siihen pakoittaisi ja kiusaus oli niin suuri, että hänen sielunsa autuuden kautta täytyi vannoa, ettei hän koskaan avaa meidän oviamme.

— Mutta miten hän sitte aikoo menetellä? kysyi Kustaa, luoden Margareetaan merkitsevän katseen.

— Hän tahtoo… hän tahtoo… yritti tyttö kalveten.

— Että sinä muuttaisit hänen luokseen, niinkö?

— Niin, hoitamaan hänen talouttaan.

— Oletko sinä suostunut?

— Olen isän ja äidin takia kauvan taistellut vastaan. Nyt en enään jaksa…

— Suostutko siis rupeamaan hänen jalkavaimokseen?

— Me emme muutoin saisi toisiamme omistaa. Liisa purskahti itkuun ja kätki kasvot käsiinsä.

— Jos sinä nyt itse alistuisitkin elämään halveksittuna rakastajattarena, niin oletko punninnut, mikä kohtalo odottaa jalkavaimon lapsia? He eivät saa periä…

— En! huudahti tyttö kauhistuen.

— Isäsi on toivonut, että hänen rikkautensa joutuisivat sinun lapsillesi, mutta nyt lankeavat ne luultavasti munkeille ja kuoltuasi joutuvat lapsesi köyhyyteen ja kurjuuteen.

Liisa väänteli käsiään.

— Mitä minä teen? huusi hän epätoivoissaan.

— Tahdotko, että minä autan sinua?

— Kyllä, kyllä!

— Mutta ainoastaan niillä ehdoin, että sinä täsmälleen tottelet käskyjäni.

— Olen valmis mihin tahansa, kunhan ei minun tarvitse erota hänestä.

— Siihenkin sinun täytyy alistua joksikin aikaa, jos asianhaarat vaativat.

— Mutta vaan joksikin aikaa!

— Niin, enempää en pyydä… Niinkuin tiedät, tulee mestari Germundus tänne…

— Pakosta!

— Ei ole muuta neuvoa!… Minä aion sinun läsnäollessasi todistaa hänelle kuinka väärässä hän on.

— Sitä ei kukaan voi tehdä!

— Saammepa nähdä. Mutta hänen ollessaan täällä huoneessa, et sinä kertaakaan saa häneen katsoa.

— Germundukseenko?

— Muista, Liisa, että tulevaisuutesi, voinpa melkein sanoa, että koko ajallinen ja iankaikkinen onnesi riippuu tästä hetkestä. Olen varma, että sinä saat hänet omaksesi, että sinusta tulee arvossa pidetty vaimo ja äiti ja että sinä teet miehesi totiseksi Herran palvelijaksi, jos tänä hetkenä uskollisesti tottelet minua.

— Minä tottelen, äänteli tyttö vavisten.

— Istu tähän kuningattaren viereen, jotta Germund oikein näkee sinut. Kuningatar kyllä sitte hyväntahtoisesti puhuttelee sinua, jotta näyttäisi siltä kuin ette te ensinkään huomaisi meitä.

— Niin, näyttäköön vaan siltä, sanoi Margareeta, — mutta kyllä minä tahdon kuunnella.

— Minäkin tahtoisin kuunnella, pyysi Liisa.

— Saat, saat… Hiljaa, nyt tulee joku!

— Anna mulle kätesi, Liisa, sanoi kuningatar, — me kyllä ymmärrämme toisemme sanoittakin.

Niilo Pietarinpoika avasi oven.

— Pappi on nyt täällä, mutta munkki pakeni metsään; lähetin kyllä häntä etsimään…

— Menköön vaan munkki… tuokaa pappi sisään. Isäntä loi tyttäreensä hämmästyneen katseen, mutta läksi samassa pois huoneesta.

Hetkisen kuluttua tuli mestari Germundus.

Se oli nuori mies, jonka kauniissa, kalpeissa kasvoissa loisti haaveksiva tuli. Turhaan koetti hän peittää pelkoaan.

Kustaa tuskin vastasi hänen nöyrään tervehdykseensä. Hänen terävä katseensa näytti aikovan hänet lävistää, pappi väänteli kuin mato hänen edessään. Hän tahtoi nähdä Liisan kasvot, mutta Liisa ei näyttänyt ajattelevan muuta kuin kuningatarta… Eikö hän edes ainoaa kertaa aio katsahtaa tännepäin?

— Mitä te katselette? huusi kuningas kiivaasti. Papin katse painui maahan.

— Miksette tullut heti kun teitä kutsuin?

Germund ei vastannut… Liisa katsoi yhä poispäin… Olikohan hän kertonut jotakin?

— Olin tehnyt lupauksen, sammalsi pappi.

— Kenelle?

— Pyhälle… Jumalalle.

— Oletteko evankeelinen pappi?

— Olen Herran palvelija.

— Kysyn tunnustatteko te evankeelista oppia? kysyi kuningas ankarasti.

— Kyllä, teidän armonne.

— Mistä te olette oppinut, että pappi saa tehdä lupauksia, jotka estävät häntä käymästä jossakin seurakuntaansa kuuluvassa talossa, varsinkin koska häntä tässä talossa on kohdeltu poikana ja veljenä.

Kyyneleet tulvivat Germunduksen silmiin.

— Meitä on käsketty pakenemaan kiusausta.

— Minä tiedän, että te rakastuitte Niilo Pietarinpojan tyttäreen. Kuningatar on nyt ottanut hänet palvelukseensa ja hän lähtee jo huomisaamuna täältä pois meidän kanssamme, joten te tästälähtien huoleti voitte käydä talossa.

Tuskin olisi ukkosen isku kovemmin voinut koskea Germundukseen kuin nämä sanat.

— Lähteekö hän, Liisa, täältä pois?

Hänen äänessään ilmeni sellainen tuska, että Margareetan kovasti piti painaa Liisan kättä, saadakseen häntä pysymään levollisena.

Kuningas loi heihin lyhyen silmäyksen ja kääntyi sitte papin puoleen.

— Tehän ette voi mennä naimisiin.

— Omatuntoni kieltää minua! vaikeroi Germundus.

— Tytölläkin on omatunto, joka kieltää häntä antautumasta salavuoteuteen, vaikka evankeelinen pappi häntä kehoittaa siihen alentumaan.

Pappi ei uskaltanut kohottaa silmiään.

— Tietysti te ette kunnioita naista, jolle voitte tehdä sellaisia ehdotuksia.

Germundus lausui muutamia epäselviä sanoja.

— Mutta koska te paremmin kuin minä tunnette raamatun, niin pyytäisin teitä ilmoittamaan missä evankeliumissa Kristus kieltää avioliiton; niinkuin tiedämme, oli hän itsekin häissä.

— Kristus ei sitä kielläkään, vaan Paavali.

— Ettehän tahtone väittää, että apostoli kieltäisi mestarinsa? kysyi Kustaa ankarasti.

— En suinkaan, mutta…

— Onko Kristus missään kieltänyt pappeja tai maallikkoja menemästä avioliittoon? Vastatkaa kieltäen tai myöntäen.

Pappi nieli nielemistään.

— Joko kieltävä tai myöntävä vastaus!

— Ei!

— Mutta paavillinen kirkko sen kieltää, sillä se tahtoo pitää palvelijoitaan orjina eikä vapaina, ajattelevina ihmisinä; alennettu nainen on sen käsissä parempi välikappale kuin puhdas, viaton nainen.

— Teille on tässä talossa osoitettu suurta hyvyyttä ja kiitollisuutenne merkiksi tahdotte te ryöstää siltä sen parhaimman aarteen, käyttää sitä himojenne uhrina ja sitte joko pitää tai hyljätä, miten hyväksi näette.

— Minä en ole mikään roisto! nyyhkytti Germundus.

— Paavilainen te olette ja se merkitsee yhtä paljon!

Liisa oli unohtanut näyteltävänsä osan ja purskahtanut itkuun. Margareeta sulki hänet syliinsä.

— Nyt näette tytön viimeisen kerran, virkkoi Kustaa. — Menkää!

Mutta pappi ei liikahtanut. Kamala tuska oli hänet vallannut.

— Armahda minua, Liisa! vaikeroi hän. Kuningas tarttui tytön käsivarteen.

— Ole väkevä! kuiskasi hän hänelle ja jatkoi sitte ääneen:

— Ojenna hänelle kätesi jäähyväisiksi ja anna hänelle anteeksi!

Mutta pappi heittäytyi polvilleen maahan ja suuteli kiihkeästi tytön kättä.

— Älä minua heitä, Liisa… en saata elää ilman sinua… suo anteeksi, mitä olen tehnyt… rupea vaimokseni… minä tahdon sinua kunnioittaa ja rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Liisa loi kuninkaaseen katseensa, ikäänkuin neuvoa pyytääkseen ja kuningas kehoitti häntä vaikenemaan.

— Isä Anton uhkasi minua helvetin tulella ja minä olen tuntenut sen raivotarten raatavan rintaani; niiden kamalat haamut ovat yöt päivät ajaneet minua takaa ja saarnastuolista olen vihdoin saanut tyhjentää polttavaa sisuani… Minä olen tuntenut ja itselleni tunnustanut, miten kamalasti olen rikkonut sinua vastaan, mutta samalla olen iloinnut siitä, että sinä niin suuresti rakastat minua, että olisit valmis mihin tahansa. Mutta seuraavana hetkenä olen taas itkenyt omaa sydämettömyyttäni.

— Nouskaa ylös! käski kuningas.

Pappi totteli paikalla.

— Liisan kohtalo on nyt minun käsissäni; minä saatan antaa hänet teille, saatan myös viedä hänet Tukholmaan. Mutta jos minä suostun täyttämään toivomuksenne, niin mikä minulle takaa, ettette uudestaan vaivu paavillisiin villityksiinne?

— Liisa takaa, vastasi Germund.

Kustaa hymyili; pappi oli lausunut kultaisen totuuden.

— Tahdotko ottaa hänet armoihisi? kysyi Kustaa. — Sinun edesvastuullasi vaadin, että hänestä tulee tosi evankeelinen pappi, muutoin karkoitan hänet pitäjästä.

Heidän lupauksistaan ja vakuutuksistaan ei tahtonut tulla loppua. Vihdoin lähetti Kustaa Liisan noutamaan vanhempia.

— Huomatkaa nyt, sanoi kuningas, — että kolmena seuraavana sunnuntaina kuulutetaan kirkossa ja neljäntenä vietetään häät. Muista, että tässä on tosi käsissä.

— On kuin peite olisi pudonnut silmiltäni, vastasi Germund ja suuteli kuninkaan kättä.

Suuresti hämmästyivät vanhemmat, mutta salaa olivat he sentään hyvin tyytyväiset. Ja kalpea, vaitelias Liisa oli kuin toinen ihminen.

Kun seurue huomisaamuna tuli noutamaan kuningasta ja kuningatarta, hämmästeli jokainen, miksi talonväet näyttivät niin iloisilta ja tyytyväisiltä. Mutta syvin kiitollisuus kuvastui Liisan silmissä, kun hän hyvästijättäessä suuteli kuningattaren kättä ja virkkoi:

— Jumalan enkelit ovat teidän kanssanne käyneet meillä.

Mutta Margareeta loi katseensa kuninkaaseen ja lausui liikutetuin mielin:

— Sinä saatat olla kansasi ylimmäinen pappikin!

— Minä luulen, että ihminen voi olla mitä tahansa, kun innostus oikein hänet valtaa.

— Kunhan ei innostus vaan johda pahaan!

— Ihmisen täytyy varoa itseään.

11.

RISTIRIITOJA.

Viemme nyt lukijan pieneen, nykyajan vaatimusten mukaan sangen yksinkertaiseen huoneeseen. Siellä ei ollut kuin pöytä ja kuusi puutuolia, mutta pöydällä oli valkealla liinalla pieni savinen pikari täynnä tuoksuvia keväisiä kukkia.

Ikkunassa riippui lintuhäkki, jossa pieni sirkkunen viserteli täyttä kurkkua.

Suuren pöydän ääressä istui mies ahkerassa työssä; joskus nosti hän malttamattomasti päätään, ikäänkuin harmitellen linnun kirkuntaa, mutta vaipui samassa taas kirjoittamaan.

Äkkiä raoitti joku ovea ja nuoren naisen kauniit, kalpeat kasvot tulivat näkyviin. Ensin katsahti hän mieheen, mutta sitte kierteli hänen katseensa tarkastellen pitkin huonetta.

Miltei ääneti avasi hän oven ja astui huoneeseen. Me hänet kyllä tunnemme, hän on Martti Skinnaren tytär, Kristina, joka neljätoista vuotta sitte meni naimisiin mestari Olavin kanssa. Hänen suupielissään on kärsivä ilme, mutta silmässä säteilee lämmin rakkaus.

Hän astuu pari askelta likemmä, mutta joko ei mies häntä huomaa, tai ei hän hänestä välitä, koska hän vaan jatkaa kirjoittamistaan, ehkä entistä kiihkeämmin.

Mutta samassa pärskähtää hanhenkynä, sillä ei enään voi kirjoittaa. Hän viskaa sen malttamattomasti kädestään ja virkkaa lyhyesti:

— Mitä sinä tahdot?

— Rakkaani, tuolla ulkopuolella on niin paljon ihmisiä.

— No, etkö voi antaa heille ruokaa?

— Olen antanut heille kaikki mitä meillä on.

— Tulkoot sitte sisään.

— Toiset tahtovat tavata sinua.

— Onko heillä tärkeää asiaa?

Olavi oli ottanut uuden kynän ja kirjoitti jo täydessä vauhdissa, päätään kääntämättä.

Äkkiä alkoi lintu visertää.

Kristina loi siihen hymyilevän katseen.

Mutta silloin nousi Olavi. Ja nyt saatamme häntä tarkastaa: hänen pitkähköt kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, mutta silmissä välkkyi elämä ja intohimo.

Hän kietoi käsivarret vaimonsa ympäri.

— Näetkö kuinka kevätaurinko paistaa! lausui hän ja viittasi kädellään ikkunaan.

— Siksi sirkkunenkin niin visertää, vastasi Kristina ja loi häneen rakastavan katseen.

— Eipä, se kirkuu epätoivoaan!

— Etkö sinä pidä siitä?

— Mitä minusta, mutta etkö ymmärrä, että vanki valittaa kaivatessaan vapautta?

— Kyllä minä ymmärrän.

— Lintu on sinun ja sinulla on valta menetellä niinkuin tahdot!… Kutka tahtovat minua tavata?

— Siellä on kaksi miestä ja yksi nainen.

— Minä menen paikalla. Ja hän riensi pois.

Hetkiseksi jäi Kristina epäillen katselemaan hänen jälkeensä. Hän tahtoi nähtävästi, että Kristinan piti päästää irti lintu, jota hän niin rakasti. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hitaasti astui hän häkin luo ja avasi oven; seuraavana hetkenä istui lintu hänen kädellään, viserrellen ja käännellen pientä päätään. Keveästi kosketti hän sitä huulillaan, yhä se vielä viipyi siinä istumassa.

— Sinä pääset vapauteesi, jos tahdot! Hän avasi akkunan.

Ja lintu levitti siipensä, lensi kerran huoneen ympäri, istuutui hetkiseksi ikkunalaudalle ja liiteli sitte ulos huoneesta, lensi yli korkean kirkontornin ja katosi hänen näkyvistään.

Mutta Kristina vaipui tuolille istumaan ja purskahti katkeraan itkuun. Lintu oli kahden vuoden aikana ollut hänen ainoa ilonsa ja seuranpitäjänsä. Sitä ennen oli hänellä ollut kanarialintu, mutta se oli kuollut. Hän oli luullut sirkkusen niin rakastavan itseään, että se hänen tähtensä olisi valmis uhraamaan vapautensa. Mutta pois se lensi!

Kristinalla oli kaksi lasta, poika ja tytär. Poika oli kymmenen vuoden vanhana lähetetty Wittenbergiin kasvatettavaksi ja tytär asui arkkipiispan luona, jossa hän arkkipiispan lasten kanssa nautti opetusta. Kristina oli miltei aina yksin, sillä mestari Olavilla oli paljon työtä. Nyt tuntui elämä hänestä niin kovin tyhjältä!

Ulkoa kuului ääniä, varmaankin Olavi jo palasi takaisin. Kiireesti pyyhki Kristina silmänsä, hän tahtoi näyttää, että hän ilomielin oli tehnyt uhrauksensa.

Mestari Olavi tuli erään porvarin seurassa; tämä valitti kaikellaista vääryyttä: kuningas suosi ainoastaan herroja eikä välittänyt porvareista ja rahvaan miehistä.

Olavi loi Kristinaan silmäyksen ja Kristina ymmärsi paikalla sen tarkoituksen: hänen piti lähteä tiehensä.

Huoaten hän meni; hän olisi niin mielellään tahtonut nähdä, hämmästyisikö Olavi, kun huomaisi, että häkki oli tyhjä.

Mutta Olavin ajatukset eivät näyttäneet johtuvan sinnepäinkään; hän käski porvaria istumaan, kuunteli hänen valituksiaan ja myönsi, että kuningas Kustaa on itsevaltias.

— Onko nyt säädyllistä, huomautti porvari, — että hän määrää hinnan meidän elukoillemme?

— Minun ei pitäisi puuttua siihen asiaan, kosken sitä ymmärrä, vastasi mestari Olavi, — mutta omituiselta se tuntuu.

— Herroja vaan suositaan, he saavat ryöstää itselleen oikeuksia miten paljon tahansa!

— Kuningas saa itse siitä hyvän voiton!

— Niin juuri, mestari Olavi, aina kun papinpaikka jää auki, on hän mukana perinnön jaossa.

— Pappien jalkavaimot saavat tavallisesti osan!

— Ilman heitä harvoin on jätetty, mutta entisinä aikoina lankesi perintö kirkolle.

— Olkoon kirkko vaan meidän aikoinamme varuillaan.

— Kuningas tekee ihan niinkuin tahtoo; kukaan ei uskalla lausua hänelle totuutta!

Olavin rinnassa kiehuivat tunteet, hän näkyi taistelevan itseänsä vastaan.

— Minä sen teen! huudahti hän vihdoin.

— Silloin hän ajaa ulos teidät!

— Eipä saarnatuolista, ja sieltä minä hänelle aion julistaa totuuden.

— Uskallatteko?

— Minä palvelen toista herraa ja tottelen hänen tahtoaan ja käskyjään.

— Mutta te voitte saada sen kalliisti maksaa!

— Siihen en saa katsoa!

— Niin, te olette todellinen pappi; hänen ainoa ansionsa onkin, että hän asetti teidät virkaanne.

— Sydäntäni on jo kauvan vihlonut, kun kuulen hänen yhtämittaa mainitsevan Jumalan nimeä ja Kristuksen kärsimysten ja veren kautta vannovan kaikkien jokapäiväisten harmien sattuessa.

— Pahahan se on!

— Minä aion sanoa sen hänelle julkisesti!

— Koska?

— Ensi sunnuntaina.

— Silloin menen minä kirkkoon!

Miesten keskustellessa istui Kristina pienessä makuuhuoneessa keittiön takana.

Hänen vieressään istui kaunis nuori tyttö, ommellen käsityötä.

Hän oli rikkaan kultaseppä Ulmanin tytär, seitsentoistavuotias Åsa.

Kristina, joka itse oli nauttinut opetusta Örebron luostarikoulussa, opetti nyt vuorostaan muutamia nuoria tyttöjä, ja Åsa oli hänen etevin oppilaansa.

Pikemmin oppiakseen tuli hän joka päivä Kristinan luo ja ommellessaan kertoi hän hänelle tuhansia asioita ja kyseli kiihkeästi Kristinan kokemuksia.

Kristinalla ei ollut tuttavia. Monet häntä halveksivat eivätkä tunnustaneet lailliseksi vaimoksi ja usein oli häntä kutsuttu mestari Olavin "forsiaksi".

Alussa ei hän edes tietänyt, mitä tuo sana merkitsi, mutta mutta pian sen merkitys hänelle selitettiin.

Ja kun hän oli sen ymmärtänyt, alkoivat hänen poskensa kalveta, mutta mestari Olaville ei hän siitä hiiskahtanut sanaakaan.

Hänen hurskas, vaatimaton käytöksensä herätti sentään huomiota, varsinkin koska Olavi voitti yhä enemmän ja enemmän suosiota seurakunnassa.

Sitäpaitsi tiesi jokainen, että papinväen anteliaisuus meni niin pitkälle, että he usein itse saivat kärsiä puutetta. Mutta he eivät koskaan valittaneet eivätkä kehuneet.

Olisihan Kristina voinut pyytää apua isältään, mutta tämä oli muuttanut Örebrohon ja hänen mielestään Olavin tulot kyllä olivat tarpeeksi suuret.

Olavin äiti, joka vielä eli, oli rikas eukko, mutta hän lahjoitteli omaisuuttaan munkeille ja korvaankuiskuttajille.

He olivat siis kokonaan riippuvaiset itsestään ja seurakunnan myötätuntoisuudesta.

Todisteena siitä oli nuori Åsa.

Hänen äitinsä oli hiljan kuollut ja isä arveli, että Kristinan seura saattaisi olla hänelle hyödyllinen, jotapaitsi hän saisi häneltä oppia käsitöitä.

Pian tuli heistä hyvät ystävät; Kristina pääsi Åsan kautta tutustumaan maailmaan, joka tähän saakka oli ollut hänelle aivan tuntematon, ja se haihdutti hänen omia surullisia ajatuksiaan.

Eräänä päivänä tuli Åsa hehkuvin poskin Kristinan luo.

— Minä en ikinä mene naimisiin! virkkoi hän.

— Niin nuoret tytöt aina sanovat! vastasi Kristina hymyillen.

— Minulla on erityiset syyni!

— Ne eivät paljon merkitse!

— Minulle ne merkitsevät sangen paljon!

Tyttö nosti päänsä pystyyn ja näytti loukkaantuneelta.

— Kerroppa nyt minulle.

— Heti paikalla. Tiedäthän, että isäni on hyvin rikas?

— Sen hän kyllä on minulle osoittanut.

— Mutta hän osoittaa sitä sellaisillekin, jotka eivät ole tuottaneet minulle muuta kuin harmia.

- Miksi sinä sitte kärsit sellaista?

— En kärsikkään!

— No mutta kai sinä sitte valitat?

— Se ei auta.

— Minä luulin, että kaikki tahtoisivat olla sinulle mieliksi.

— Mutta juuri sitähän minä en kärsi!

— Vai niin, nyt minä alan ymmärtää.

— Niinkuin tiedät, Kristina, virkkoi tyttö, työntäen käsityön syrjään, — on meillä neljä kisälliä.

— Ja joukko oppipoikia.

— He eivät tule kysymykseen, mutta nyt on sellainen vanha tapa, että yksi kisälleistä, nimittäin se, jonka kanssa tytär menee naimisiin, saa verstaan.

— Vai niin.

— Isä kulta ei suinkaan aio luopua vanhoista tavoista.

— Ja sentähden…

— On minulla neljä kosijaa, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin verstasta!

— Kuinka sinä tiedät, etteivät he pidä sinusta itsestäsi?

— Frans, joka on nuorin, sen ehkä tekee, mutta ei kukaan noista muista!

— No, ota sitte hänet!

— Kuuleppa nyt. Aamuisin — tyttö veti syvältä henkeään — tahtoo isä aina, että minun pitää sanoa hänelle hyvästi, ennenkuin lähden. Tänä aamuna, kun minä valmistuin, oli hän jo ehtinyt mennä verstaaseen ja minun piti mennä perässä. Hui!

— Oliko se sitte niin kauheaa?

— Kun minä sanoin hänelle hyvästi, niin suuteli hän minua!

— Näkivätkö muut?

— Siitä minä viis, mutta juuri kun nojauduin isän korkeaa tuolia vastaan… tällä tavalla… ja suutelin häntä, niin samassa — ajattele! — uskaltaa tuo pitkä roikale Joel — tiedäthän tuon kalpeakasvoisen miehen — suudella kättäni!

Tyttö rupesi löyhytellen liikuttamaan käsityötään.

— Mutta minä hänelle annoinkin aika korvapuustin.

— Mitä isäsi sanoi?

— Hän kysyi mitä oli tapahtunut. "Minä vaan tapoin ilkeän sääsken", vastasin minä; ja aika korvapuustin minä olinkin antanut, sillä Joelin toinen poski oli tumman punainen ja toinen tavallista kalpeampi!

— Åsa kulta, sinähän aivan tärvelet työsi! Kristina irroitti varovasti työn hänen käsistään.

— Luuletko sinä asian tähän loppuvan? Ei, kuuleppa nyt lisää! Kun minä sitte silmäni avasin, näin edessäni hajasäärisen, rokonarpisen Antonin ja hän minuun tuijotti ikäänkuin siinä paikassa nielläkseen. Mutta minä katsoin takaisin ja koetin pysyä niin tyynenä kuin suinkin.

— No saatoitko pysyä tyynenä?

— Olisin kyllä saattanut, jollei isä samassa olisi kysynyt, joko kaulavitjojen lukko oli valmis.

— Kuka niitä sitte juoksi noutamaan?

— He juoksivat kaikki neljä! Minä poljin jalkaa, niin vihastuin, mutta isä nauroi ja sanoi: "siinä näet!"

— "Näen tarpeekseni!" vastasin hänelle ja riistin heidän käsistään sekä vitjat että paperin, joka oli kiedottu niiden ympäri.

— Kuka ne sitte sinulle ojensi?

— Se hävytön Anton!

— Eihän hän ollut tehnyt mitään!

— Paperissa oli runo…! En ikinä olisi sitä ottanut, jos olisin sen aavistanut!

— Hänkö sen oli kirjoittanut?

— Joko hän tai Frans; luulenpa melkein Frans.

— Eikö hän sanonut mitään?

— Ei, mutta lähtiessäni seisoi hän ovella, käsi sydämellä. En ollut häntä näkevinäni, vaan pakenin pois minkä pääsin.

— No, entä runo?

— Odotahan nyt!

Ja tyttö kääri auki paperin.

"Tahdotko sä tyttö kulta Sydämes antaa mulle, Muuta en mä pyydä sulta, Kaikki annan sulle!"

— Sinun täytyy antaa hänelle vastaus, sanoi Kristina.

— Sen olen jo aikoja sitte tehnyt!

— Joko?

— Enhän minä muutoin olisi saanut rauhaa!

Tyttö otti povestaan pienen paperiliuskan ja luki:

"Vieköön teidät kaikki hiisi, Teistä välitän mä viisi. Jos ken teistä mua haukkuu, Selässä sen keppi paukkuu!"

Sitte hän voitonvarmuudella piiloitti paperipalasensa.

— Mutta et sinä, Åsa, tuota kirjettä voi lähettää!

— Se on jo lähetetty!

— Kenelle?

— Kas, minä läksin takaisin verstaaseen. "Tässä paperi, joka oli kaulavitjojen ympärillä", sanoin. "En tiedä, kenen se on!" Heitin paperin pöydälle ja läksin tieheni, mutta ennenkuin olin ehtinyt sulkea oven, näin että he kaikki neljä karkasivat paperin kimppuun!

— Sinäpä olit julma!

— Minkä minä sille voin!

— Pidätkö sinä sitte jostakin toisesta?

— En, mutta minulla on aikaa odottaa.

— Ketä sinä sitte odotat, Åsa.

— Oikeaa ritaria!

— Sinulla on suuret vaatimukset.

— Olenhan minä niin rikas, että voin vaatia.

— Mutta kai sinä toki tahdot häntä rakastaa?

— Ensimäinen ehto on, että hänellä on ylhäinen nimi.

— Se ei tee sinua onnelliseksi, Åsa!

— Minä tulen onnelliseksi, jos saan mitä tahdon. Minun pitää päästä ylenemään; tahdon, että herrani kantaa kaulassaan kultavitjoja ja että minua kutsutaan rouvaksi!

— Se onni ei ole suuri, Åsa.

— Mutta minä en suurempaa pyydä.

— Mitä isäsi sanoo?

— Hän saa mukaantua! vastasi tyttö.

Kristina jäi ihmeissään miettimään hänen sanojaan. Mielellään hän olisi keskustellut asiasta Olavin kanssa. Mutta Olavilla ei ollut aikaa.

Seuraavana sunnuntaina huomautti Kristina aikovansa kirkkoon, niinkuin tavallisesti, mutta hän huomasi, että Olavi mieluinten olisi tahtonut jättää hänet kotiin.

Kerran ennen oli hän niinikään tahtonut estää häntä menemästä kirkkoon ja jälkeenpäin oli Kristina muilta saanut kuulla, että Olavi oli pitänyt kummallisen saarnan, joka ei miellyttänyt kaikkia.

Olavin mentyä läksi Kristina kirkkoon ja sai paikan juuri saarnatuolin alla.

Hän tahtoi, että Olavi astuessaan saarnatuoliin ja alas saarnatuolista, näkisi hänet.

Kirkko oli, niinkuin tavallisesti, täynnä väkeä.

Täällä, erossa kaikista muista ihmisistä, likellä sitä jota hän rakasti ja jonka rukouksiin hän niin hartaasti yhtyi, oli Kristina onnellinen.

Olavi alkoi saarnansa melkein tavallista komeammin, ainakin Kristinan mielestä, joka voitonriemulla näki kaikkien kuulijoiden katseet naulattuina miehensä kasvoihin, ikäänkuin he olisivat pelänneet kadottavansa ainoankin sanan. Monen silmiin herui kyyneliä. Kristina näki kasvojen ilmeitten vaihtelevan, ihmiset näyttivät hämmästyneiltä, rupesivat katselemaan toisiinsa; miehet hymähtelivät. Mitä Olavi sitte sanoi? Kristina oli vaan katsellut, kuuntelematta. Hän puhui kuninkaasta, kutsui häntä tyranniksi, saituriksi!… Nyt hän kehoitti kuulijoitaan katsomaan taulua, jonka hän oli antanut ripustaa kirkkoon. Se kuvasi päivänsappea, jonka ihmiset olivat nähneet taivaalla ja joka muka ennusti, että maata kuninkaan syntein tähden, oli kohtaava suuri rangaistus.

Kirkossa syntyi hälinä, toiset nousivat. Mielet olivat kuohuksissa kuin meri myrskysäällä.

Mutta samassa loppui saarnakin, hän päätti sen muutamalla värssyllä, jota ei Kristina koskaan ollut kuullut. Sanat vaikuttivat mahtavasti, ne toivat mieliin hartauden.