SISÄLLYS: (continued 4)

Ruhtinaallisen kunniansa ja arvonsa nimessä lupasi herttua aina kuolemaan saakka pysyä Kustaan hyvänä veljenä, joka ei petä missään hädässä tai tuskassa.

Eikä tee liittoja eikä sopimuksia Lyypekin tai sen ystävien kanssa ilman Kustaan suostumusta.

Kustaa puolestaan lupasi hänelle voimakasta apua ja lainasi hänelle "sangen suuren summan hopearahaa". Sitte nostatti hän koko sotajoukkonsa, mutta ennenkuin hän marssitti sen rajan yli, tahtoi hän odottaa niitä 2,000 sotamiestä, jotka herttua oli luvannut lähettää Juutinmaalta. Tätä lisäjoukkoa ei kuitenkaan kuulunut ja myöhään syksyllä läksi ruotsalainen sotajoukko liikkeelle.

Johtajana oli Juhana Turenpoika ja hänen rinnallaan Ruotsin uljaimmat ritarit ja kokeneimmat soturit.

Tunnemme heistä jo useimmat. He olivat: herrat Lauri Siggenpoika, Holger Kaarlenpoika, Birger Niilonpoika, Pietari Olavinpoika, Kaarlo Eerikinpoika, Maunu Juhananpoika, Ture Arvinpoika ja Kustaa Stenbock, jotka kaikki kuuluivat maan etevimpiin aatelissukuihin. Pekka Svenske, Lauri Eerikinpoika ja Jaakko Bagge olivat myöskin mukana.

Ratsuväkeä oli 2,000 miestä, jalkaväkeä kuusi fennikaa, noin 3,000 miestä.

Mutta kuningas huomautti, ettei kaikkia huolia saisi työntää Juhana Turenpojan niskoille, vaikka hän olikin ylipäällikkö, vaan päällikköjen piti neuvotella keskenään. Sitte kehoitti hän heitä varovaisuuteen, heidän tuli kohdella kansaa ystävällisesti eikä harjoittaa väkivaltaa ja vallattomuutta.

Hirveän ilman vallitessa marssi ruotsalainen joukko Hallantiin. Satoi ja myrsky raivosi niin, että tiet olivat kamalassa epäkunnossa.

Mutta vihdoin päästiin sentään Halmstadiin.

Vanhemmat äänestivät pakkosopimusta, nuoremmat rynnäkköä.

Kaksi hyökkäystä lyötiin takaisin. Naiset ja lapsetkin ottivat osaa taisteluun; he kantoivat kiviä, joita viskeltiin piirittäjien päälle. Miehet ampuivat ja heittelivät tulikuulia ja toinen rynnäkkö torjuttiin yhtä suurella miehuullisuudella kuin ensimäinenkin.

Silloin päätti Juhana Turenpoika heittää kaupungin piirityksen kunnes muu osa maata olisi valloitettu, ehkä se silloin antautuisi helpommin.

Mutta kun kaupunkilaiset tämän huomasivat, rupesivat he valleilla veisaamaan ilolauluja.

Ruotsalaiset luulivat sitä pilkanteoksi ja pyysivät vimmastuneina saada tehdä kolmannen rynnäkön.

Herra Juhana suostuikin.

Mutta tätä myrskyä eivät porvarit uskaltaneet odottaa; portit avautuivat ja ruotsalaiset miehittivät kaupungin, joka paikalla sitoutui tunnustamaan Kristian III hallitsijaksi. Jaakko Bagge tuli kaupungin päälliköksi.

Juhana Turenpoika marssi nyt Varbergiin ja käski linnan antautua.

Sen komento oli uskottu tanskalaiselle raatiherralle, joka heti vastasi Turenpojan kehoitukseen tekemällä ankaran hyökkäyksen; mutta häntä kohtasi miehuullinen vastarinta ja kadotettuaan paljon väkeä, täytyi hänen vetäytyä takaisin kaupunkiin. Kaikki satamassa olevat laivat poltettiin ja Juhana herra jatkoi piiritystä suurilla murtokoneilla.

Kristofer oli sillaikaa ollut Hallannissa, mutta saatuaan tietää, että ruotsalaisten sotavoima oli valloittanut Halmstadin ja polttanut Laholmin, piiritti Varbergia ja uhkasi Skånea, lähetti hän sinne kiireesti niin paljon väkeä kuin suinkin taisi luovuttaa Seelannista.

Lyypekistä saapui Meyer, tuoden muassaan neljä fennikaa sotamiehiä.

Hojan kreivi toi viisi fennikaa ja joukon ratsuväkeä.

Pormestari Yrjö Mynster Malmöstä toi kolme fennikaa ratsuväkeä mainitusta kaupungista ja Landskronasta.

Engelholmista marssitti Hojan kreivi kolmetoista fennikaa sotaväkeä Halmstadia vastaan.

Kolme kertaa lähetti hän torvensoittajansa vaatimaan, että kaupunki antautuisi.

Bagge antoi ylpeän vastauksen, kutsui kreiviä kavaltajaksi, uhkasi torvensoittajan henkeä ja varoitti häntä tulemasta takaisin neljättä kertaa.

— Sitä kurjaa olentoa, joka pilkkaa minua, Hojan kreiviä! Ja kreivi antoi paikalla käskyn tehdä hyökkäyksen.

— Minäpä kohtelen sinua ansiosi mukaan! tuumaili Bagge ja käski ladata muutamia vanhoja tykkejä, jotka heti ampuessa räjähtivät.

— Hahhahah! Voitto on meidän! huusi kreivi ja komensi paikalla rynnäkköön.

Sotamiehet karkasivat silloin kiivaasti, varovaisuutta ajattelematta, valleille.

Sitä juuri oli Bagge tarkoittanutkin ja nyt pani hän kaikki tykit, sekä pienet että suuret, paukkumaan. Seuraukset näkyivät piankin.

Savun hajaannuttua oli kaikkialla silvotuita ihmisruumiita ja veri vuosi virtoina.

Silloin alkoi linnoituksen sisäpuolelta nousta ilohuutoja.

Siihen aikaan käytiin sotaa pontevasti, ilman juonia ja keinottelua, sotaretket olivat lyhyet, mutta ratkaisevat, tahdottiin kokea taistelua ja ennen kaikkea nähdä verta.

Baggen taistellessa miehistönsä etunenässä ammuttiin kuula hänen lävitsensä; mutta hän ei silti poikennut taistelukentältä, vaan kehoitti yhä joukkojansa miehuullisuuteen, itse ollen heille hyvänä esimerkkinä.

Kärsittyään suuren mieshukan ja vielä suuremman häpeän, täytyi Hojan kreivin vetäytyä takaisin.

Mutta kun hän sai sanoman, että Juhana Turenpoika ruotsalaisine joukkoineen on tulossa Varbergista, antoi hän kiireesti hajoittaa leirinsä ja marssi pois Skånen kautta.

Juhana Turenpoika oli Varbergin linnanpäällikön Ulfstandin kanssa tehnyt aselevon pääsiäiseen asti ja marssi nyt kreivin perässä niin reippaasti, että melkein voi sanoa hänen ajaneen vihollista edellänsä. Hän sai retkellään paljon miehiä vangiksi ja tuotti viholliselle suurta tappiota.

Nyt kohtasi urheaa päällikköä odottamaton ilo.

Engelholmin pohjoispuolella yhtyi Ruotsin joukkoihin Skånen ritaristosta ja aatelistosta 500 hyvin varustettua miestä ratsain, täysissä aseissa.

Kuultuaan että onni oli seurannut ruotsalaisten aseita, olivat he päättäneet Vä'ssa sanoa irti kreivi Kristoferille tekemänsä uskollisuusvalan, varsinkin kun he luulivat huomanneensa, että kreivi epäluulolla ja karsain silmin katseli aatelistoa.

Vihollinen kokosi nyt kaikki voimansa Helsingborgiin, jonka linnanpäällikkönä oli tanskalainen valtiomarsalkka Tyke Krabbe ja jonka linnaa pidettiin miltei voittamattomana.

Linna oli kummulla kaupungin ulkopuolella. Se oli suuri, mahtava rakennusryhmä, jota muurit, kehänteet, haudat ja tornit joka taholta ympäröivät, joten sitä siihen aikaan pidettiin valloittamattomana.

Ruotsalainen sotajoukko asettui kaupungin ulkopuolella oleville ylängöille ja vuorille.

Molempien sotajoukkojen päälliköt neuvottelivat keskenään. He tiesivät ja näkivät, että linna hallitsi kaupunkia, mutta kenen ystävä tai vihollinen oli Tyke Krabbe? Sitä ei kukaan tietänyt.

Pahinta kaikesta oli, ettei hän sitä itsekään tietänyt.

Tyke Krabbe oli — niinkuin moni muu — vannonut uskollisuutta kreivi Kristoferille eikä hän tahtonut rikkoa valaansa, mutta ei hän myöskään tahtonut totella vieraan herran käskyjä! Mitä tehdä?

Jos lyypekkiläiset voittavat, niin joutuu hän surman omaksi, jollei ole avannut heille linnan portteja.

Tyke herra sai kokea, ettei ole helppo palvella kahta herraa.

Ruotsin sotajoukko ja Skånen aatelisto hyökkäsivät nyt kaupunkia vastaan.

Edellä marssi ratsuväki kahdessa suuressa joukossa.

Toinen karkasi suoraan vihollista vastaan, toinen sytytteli kaupungin taloja tuleen.

Tyke herra, joka oli kahden vaiheilla, seurasi heitä suurella tarkkuudella.

Kenen puolelle asettua?

Hän tiesi, että hänen tykkinsä mahtavasti tulisivat vaikuttamaan asiain kulkuun.

Sillaikaa paloi kaupunki ja ihmishenkiä meni hukkaan, niinkuin sodassa aina käy, mutta mille puolelle Tyke herran tuli asettua?

Päätös on tehtävä! Kas vaan! Ratsuväen jälkeen on jalkaväki rynnännyt esiin lippuineen, sitä on mahdoton vastustaa, se lyö maahan kaikki mitä eteen sattuu.

— Oivallista väkeä! sanoo Tyke ja hänen jalkansa alkaa jo siirtyä toisen herran puolelle.

Nyt on vihollinen pantu ahdinkoon!

— Olkoon menneeksi! huudahti herra Tyke Krabbe, — enhän minä ole mikään ruotsalaisystävä, mutta näyttää siltä kuin voitto kallistuisi ruotsalaisten puolelle, ja sentähden tahdon minä auttaa heitä. Sitä he varmaan eivät odota!

Ja sitte käski hän tähdätä kaikki tykit keskelle lyypekkiläisten taajaa joukkoa.

Syntyi hirveä pelästys. Kaikki jotka suinkin taisivat, karkasivat veneisiin.

Ne täyttyivät pian ylen täyteen ja hukkuivat.

Voittoisa ruotsalainen sotajoukko ajoi, eteenpäin rynnätessään, suuren määrän vihollisia veteen.

Markku Meyer ja monet muut lyypekkiläiset päälliköt sekä 1,500 sotamiestä, pakenivat luostariin, rukoilivat armoa ja antautuivat väkineen päivineen vangiksi.

Tämä merkillinen tappelu oli tammikuussa kahdentenakymmenentenä joulupäivänä v. 1535.

Kustaa kuningas otti tuhat miestä vangituista sotureista palvelukseensa. Ensi kuukauden saivat he palvella lunnaittensa korvaukseksi, sittemmin saivat he kuukauspalkan.

Helsingborgista läksi Ruotsin joukko Lundiin, piiritti ja valloitti kaupungin.

Herra Juhana Turenpoika kutsui sinne kokoon Skånen maan väestön ja otti siltä kuningas Kustaan nimessä Kristian III puolesta uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.

Osa sotajoukosta läksi nyt Malmöhön, ryösti eräästä Lyypekin pormestarien laivasta 300 nautaeläintä ja poltti laivan.

Toinen osa sotajoukosta piiritti samaan aikaan Landskronan.

Mutta sitte palasivat molemmat joukot takaisin Lundiin, koska sekä Karlskrona että Malmö olivat vaikeat valloittaa niinkauvan kuin meri oli sulana.

Ruotsalaiset ja tanskalaiset herrat olivat joutuneet riitaan etevimmästä vangistaan Markku Meyeristä. Juhana Turenpoika ja Lauri Siggenpoika väittivät, että hän on lähetettävä Ruotsin kuninkaan luo, koska kerran ruotsalaiset ovat ottaneet hänet vangiksi.

Kuningas kirjoitti itse Tanskan valtakunnan neuvostolle Skånessa, että hän tahtoo saada Meyeriltä suullisia tietoja asiain tilasta Lyypekissä. Oli siis tärkeää, että mies lähetettäisiin Tukholmaan ja Kustaa sitoutui sitte lähettämään hänet vapaana takaisin Tanskaan.

Meyer pyysi, että hänet mieluummin pistettäisiin kuoliaaksi kuin lähetettäisiin kuningas Kustaan luo.

Tanskalaiset huomauttivat, että hän heidän kanssaan on ollut ystävällisissä suhteissa, ja koskei asiaa muuten saatu ratkaistuksi, niin päätettiin antaa Meyer Varbergin linnaan Trued Ulfstandin haltuun, kunnes molemmat kuninkaat keskenään ratkaisisivat, kenen vanki hän oli.

Viisas lyypekkiläinen ymmärsi siihen määrään voittaa herra Truedin luottamuksen, että hän salli hänen vapaasti liikkua miltei kaikkialla. Ja vapauttaan käytti Meyer hyväkseen voittamalla puolelleen porvariston ja kaupungin sotaväen, niin että he kaikki lupasivat auttaa häntä.

Eräänä varhaisena aamuna, kun herra Trued, seurassaan suuri joukko palvelijoita, meni linnasta hevostalliin ja navettaan, päästi Meyer liittolaisensa linnaan ja valloitti sen, ottaen vangiksi Truedin vaimon ja lapset.

Sitte otti hän haltuunsa kaikki kullat, hopeat ja muut kalleudet, jotka useat maan herroista olivat tuoneet Varbergiin säilytettäviksi. Töintuskin pääsi Ulfstand itse pakoon. Hän riensi heti ruotsalaisten leiriin valittamaan mikä onnettomuus hänelle oli tapahtunut.

Skånen ritaristo kirjoitti nyt hädissään kuningas Kustaalle, kysyen mitä olisi tehtävä. Kustaa vastasi:

"Me emme tiedä muuta neuvoa tällä hetkellä kuin että te, hyvät miehet, ette liian paljon luottaisi korkeaan ja syvään ymmärrykseenne, vaan pikemmin niihin kunnon miehiin, jotka teidän kanssanne uskaltavat elämänsä ja henkensä. Jos olisi käynyt niinkuin me pyysimme, että Markku Meyer olisi joutunut meidän käsiimme, niin olisi mahdollisesti se, mikä nyt on tapahtunut, jäänyt tekemättä."

Mutta omille sotapäälliköilleen kirjoitti hän varoittavia ja nuhtelevia sanoja, että "he tarkasti olisivat varuillaan Varbergin tanskalaisiin herroihin nähden eivätkä ryhtyisi mihinkään otteluihin heidän kanssansa, jotteivät he kietoisi meitä kahleihin, niinkuin heidän on tapana tehdä".

"Meistä näyttää sopimus, jonka te olette tehneet heidän kanssansa, liian häpeälliseltä. Heille myönnetään kaikki, mitä he pyytävät, mutta me saamme vakuudeksemme sangen vähän sellaista, mikä meille on tärkeää. Meidän tulee heille antaa apua hengellä ja voimalla, se lohdutus, jonka he meille antavat, on tapahtuva heidän kykynsä mukaan. Totta kyllä, että ihmisen on helpompi suojella itseään naapurinsa ovella kuin omallaan, mutta kuka tietää, saatammeko me käyttää heitä hyödyksemme yhtä hyvin kuin he meitä. Mutta jos niin tapahtuisi, että me joutuisimme pulaan ja te vetäytyisitte takaisin auttamaan ja puolustamaan meidän omaa maatamme ja valtakuntaamme, niin olisitte te osaksi sopimusten kautta niin sidotut, ettette voisi jättää heitä ja saisitte kuitenkin hyvin vähän kiitosta avunannostanne." Hiukan jälkeenpäin kirjoittaa kuningas:

"Teidän ei, hyvät miehet, pidä luulla, että me, vaikkemme ole leirissä teidän luonanne, olisimme vähemmällä työllä; päinvastoin on meillä enemmän työtä. Olkaa siis hyvät ja ottakaa meidän hartioiltamme niin suuri kuorma kuin suinkin."

Meyerin petos ja pako häntä suuresti huolestutti ja sellainen huhu kulki, että hän oli uhannut Lödöseä ja aikoi sotajoukkoineen tunkeutua ruotsalaiselle alueelle. Siksi oli tärkeää pitää silmät auki kaikilla tahoilla.

7.

KUN IHMINEN ON OTTANUT PAHOLAISEN VENEESEENSÄ.

Sillaikaa kun tämä tapahtui Skånessa, oli kuningas Kristianin onnistunut päästä Fyeniin, mutta siellä saarsi hänet kaksi lyypekkiläistä laivastoa. Toinen, johon kuului kymmenen laivaa, oli Vähässä-Beltissä, toinen risteili Itämerellä.

Kristianilla ei ollut laivastoa, joka olisi vastustanut niitä, sentähden täytyi hänen turvautua lankonsa apuun.

Hän lähetti Ruotsiin kolme luotettavaa miestä ja nämä tapasivat Kustaan Örebrossa.

He sanoivat, että kaikki tähänastinen menestys ja kaikki tähänastiset vaivat olisivat turhat, niinkauvan kuin kulkuväylät pysyisivät yksinomaan vihollisten käsissä. Kuningas Kristian pyysi sentähden Ruotsin kuningasta ensimäisten kevätpäivien tullessa panemaan kuntoon sotalaivastonsa ja lähettämään sen vesille.

Sillä kuningas Kristian on valmis mihin tahansa, kunhan eivät lyypekkiläiset pääse leikittelemään noiden kolmen mainehikkaan, vanhan kuningaskunnan kustannuksella, niinkuin kauppias tekee kauppaa tavaroillaan, koska kerran he jo ovat kaupitelleet niitä herroille ja ruhtinaille.

Kustaa kuunteli herrojen pitkiä puheita ja mietti luultavasti, että kun ihminen on ottanut paholaisen veneeseensä, niin hänen täytyy kuljettaa se maihin; sitte hän lupasi, että Ruotsin laivasto ensi avoveden tullessa olisi Gottlannin luona vihollista vastassa.

Sodan kestäessä olivat lyypekkiläiset ruvenneet epäilemään kreivi Kristoferia, mutta omista aikeistaan eivät he suinkaan tahtoneet luopua, heidän piti vaan saada toinen johtaja.

Ja siksi valitsivat he Albrekt Meklenburgilaisen, joka oli naimisissa Kristian II sisarentyttären kanssa.

Hänelle tarjottiin Tanskan kruunua.

Mutta Kristofer ei suostunut luopumaan vallasta. Vihdoin päättivät herrat jakaa sen keskenään.

Seelannilla sattui tähän aikaan tapahtumia, jotka ovat omiaan osoittamaan, miten pitkäaikainen sorto voi villitä kansan mielet. Ruotsin sotajoukon voittoisasti kulkiessa läpi Skånen ja tanskalaisen aatelin liittyessä siihen, toivottivat porvarit ja talonpojat kirousta ja tuhoa aatelisille, sanoen, että heidän aatelistoa oli kiittäminen kaikista sodista, joihin olivat joutuneet.

Erään ylhäisen rouvan, joka käräjissä valitti kärsimäänsä väkivaltaa, surmasi ärtynyt kansanjoukko paikalla.

Viha ja kostonhimo puhkesi ilmi murhan, ryöstön ja polttamisen muodossa, ei edes naisia ja lapsia säästetty, sillä vimmastuneen kansan intohimot eivät tunne rajoja, heidän täytyy kostaa, mitä itse ovat saaneet kärsiä.

Kun kreivi Kristofer kuuli, että Skånen herrat olivat hänestä luopuneet, antoi hän raivoissaan sulkea vankeuteen kaikki sekä Köpenhaminan että Seelannin ja saarien ritarit ja herrasmiehet.

Sekasorto oli ääretön, toiselta puolen pelättiin ja epäiltiin, toiselta puolen uhattiin kostaa. Wullenwewer, joka yhä oleskeli Tanskassa, huomasi vaaran ja hänen kehoituksestaan käännyttiin herttua Albrektin puoleen. Tämä hauska, iloinen herra saapuikin paikalla Tanskaan, tuoden muassaan ainoastaan yhden fennikan sotamiehiä ja 40 ratsumiestä, mutta suuren joukon metsästäjiä ja jahtikoiria.

Mutta, kuten sanottu, kilpailijat eivät tahtoneet kuulla toisistaan puhuttavankaan ja sovinto oli ainoastaan näennäinen.

Nyt oli ritarien mielestä aika käyttää tilaisuutta hyväkseen ja he kehoittivat kuningas Kristiania lähtemään Fyenille. Kristian keräsi kiireesti kaikki laivat, jotka sai käsiinsä, lähetti ne yöllä purjehtimaan Allerön luo, purjehti sitte itse huomaamatta Fyeniin ja ennenkuin vihollinen sai edes vihiä asiasta olivat hänen väkensä jo maissa.

Mutta heti senjälkeen saapui lyypekkiläinen sotalaivasto, joka esti kaiken yhteyden Holsteinin ja Juutinmaan kanssa. Osa siitä asettui Juutinraumaan.

Hädissään kääntyi Kristian taaskin Ruotsin kuninkaan puoleen, mutta tuskin oli Kustaa luvannut hänelle laivaston, kun uusi sanansaattaja ilmestyi pyytämään 100,000 guldenin suuruista lainaa.

Kustaa vastasi, ettei edes koko valtakunnan vuosikorko noussut niin suureksi, se maksettiin sitäpaitsi suurimmaksi osaksi voin, sianlihan, kalan y.m. muodossa. Hän oli ottanut vastaan valtakunnan ylen köyhtyneessä tilassa ja hänellä oli ollut suuri velka maksettavana; hänen lankonsa ylhäinen ymmärrys saattoi siis käsittää, oliko hänellä ollut tilaisuutta aarteiden kokoamiseen, varsinkin kun sota ja laivaston varustaminen tulisi vaatimaan suuria summia. Lankonsa tähden oli hän valmis maksamaan niin paljon kuin taisi, mutta suuremmaksi kuin 20,000, korkeintain 30,000 guldeniin ei summa voisi nousta.

Joka tapauksessa pyysi Kustaa sekä tästä että ennen antamastaan avusta takaukseksi linnan tai läänin.

Sitte uudisti hän lupauksensa että hän ensi avoveden tullessa lähettää sotalaivat lankonsa avuksi.

Kustaan ystävyyteen saattoi kuningas Kristian lujasti luottaa ja toivoi Kustaa, että tämä sota pian onnellisesti loppuisi.

Nyt määräsi Kustaa valtakunnan puolustusta varten veron, 12 äyriä jokaiselta perintötilalliselta ja markan aurtuan jokaiselta lampuodilta.

Huhtikuun 31 p:nä lähti Ruotsin laivasto Tukholman saaristosta.

Siihen kuului yhteensä yksitoista suurta sotalaivaa ja neljä lastialusta.

Ylipäällikkönä oli Maunu Sveninpoika (Some) ja hänen alipäällikkönään Eerik Fleming.

Edellimäisenä kulki amiraalilaiva, suuri Kraaveli, joka saattoi kuljettaa tuhat sotamiestä ja 300 miehen miehistön sekä niin paljon tykkejä kuin neljä toisista laivoista yhteensä.

Kraavelin jälkeen tuli Kampermanni, sekä sitte Bryntti.

Eerik Fleming, Pietari Skram ja herra Maunu olivat sekä laivaston amiraaleina että maajoukon ylipäällikköinä. Heidän piti uskollisesti auttaa toisiaan sekä myötä- että vastoinkäymisissä ja koettaa edistää toistensa aikeita. "Sillä", kirjoittaa kuningas, "niinkuin te tiedätte, riippuu koko Ruotsin valtakunnan onni tästä laivastosta".

Maunu Sveninpoikaa varoitettiin liian lujasti luottamasta tanskalaisiin, "sillä ei ole uskomista, että tanskalaiset tällä kertaa, enemmän kuin ennenkään, ovat sitä, miltä he näyttävät, muista se; ihmistä ei näe kuin hampaisiin asti".

Gottlannin luona, Karlsön ulkopuolella kohtasi väliaikainen laivasto sekä ne laivat, jotka kuningas Kristian oli hankkinut, Ruotsin laivaston. Purjehdittiin nyt länteenpäin.

Matkalla tavattiin kolme hollantilaista laivaa ja niiltä saatiin tietää, että lyypekkiläinen laivasto, kaksikymmentäkuusi alusta, joista kolme suurta sotalaivaa, oli Bornholmin luona. Amiraalilaivan nimi oli Mikael.

Tämä laivasto oli Lyypekin ylpeys ja sillä aikoi ylpeä Hansakaupunki voittaa maan, jonka kruunun se jo kahdesti oli lahjoittanut mielensä mukaan.

Ankarasta myrskystä huolimatta päätettiin karata vihollisen kimppuun.

Vihdoin tulivat lyypekkiläiset laivat näkyviin. Ne olivat juuri järjestymäisillään taisteluun ja koettivat päästä tuulen yläpuolelle, mutta aallot olivat suuret ja he kiinnittivät kaikki purjeet ja pakenivat salmea kohti.

Uhkarohkeaa olisi ollut ruveta ajamaan heitä takaa sellaisessa kamalassa myrskyssä. Kaikki päälliköt, paitsi kaksi, olivat sitä mieltä, ettei se kävisi päinsä.

Suuren Kraavelin komentosillalla seisoi Maunu Sveninpoika väkevänä ja rotevana.

— Ylös purjeet! huusi hän jymisevällä äänellä. Kaikki hämmästyivät, mutta tottelivat komentoa. Ja purjeet alkoivat lepattaa ja pullistua kuin ilosta ja riemusta.

Mutta kun kaikki purjeet olivat nostetut, näytti laivan iso runko hetkeksi itsekin hämmästyvän omaa voimaansa. Se kumarsi niin syvään, että etumaiset purjeet koskettivat vettä, sitte se ylpeästi nousi pystyyn ja alkoi jalon sotaorhin lailla tepastella yli ärjyvien aaltojen; vaahto vaan pärskyili korkealle sen suurta keulalaitaa vastaan. Tyynenä seisoi amiraali komentosillalla, edes taakseen vilkaisematta.

Hämmästyneinä olivat laivaston muut miehet, kukin laivaltaan, nähneet mahtavien purjeiden pullistuvan, nyt liitivät ne eteenpäin kuin taivaan pilvet.

Ihaillen oli Eerik Fleming katsellut laivan lähtöä. Tosin ei Kampermanni ollut niin hyvä purjehtija kuin Kraaveli, mutta koettakoon sekin.

— Ylös purjeet! kuului taaskin huuto ja pian nähtiin Kampermannin purjehtivan samaan suuntaan kuin Kraaveli.

Nyt katsoivat muut parhaaksi seurata esimerkkiä, ja pian läksivät laivat kaikki liikkeelle, ensin ruotsalaiset, sitte tanskalaiset ja viimein saksalaiset.

Maunu Sveninpoika vaan katseli lyypekkiläisten mutkiin; hänet näkyi vallanneen todellinen taistelunhalu.

Hyökyaallokkojen välitse saattoi hän nähdä pakenevien lyypekkiläisten purjeet. Mutta kas, etäisyys väheni vähenemistään.

Ylpeämpänä kuin kuningas istuu valtaistuimellaan, seisoi Maunu Sveninpoika Kraavelin komentosillalla.

Mitä he mahtavat hänelle, jota tuulet palvelevat!

Ahavoituneet merimiehet katsahtivat vuoroin toisiinsa, vuoroin amiraaliin.

Ja he sitaisevat parroittuneita kasvojaan ja ylpeilevät siitä, että saavat totella sellaista herraa.

Äkkiä he pitkän matkan päässä näkivät laivan tulevan.

— Kampermanni!

— Hyvä purjehtija, vaikkei niin hyvä kuin Kraaveli.

— Sen vertaista ei olekkaan!

Vihdoin oli vihollinen saavutettu ja nyt vasta kääntyi Maunu herra, tyytyväisesti hymyillen, uljaitten poikiensa puoleen, jotka ihaillen häneen katselivat.

Tähän saakka oli amiraali itse hoitanut peräsintä, mutta nyt kutsui hän paikalle perämiehen, joka heti tulikin.

Maunu herran silmät olivat pysähtyneet suureen amiraalilaivaan Mikaeliin.

— Tuon otamme ensin! virkkoi hän, ojentaen voimakkaan käsivartensa laivaa kohti.

— Nyt pojat, pitäkäämme puoliamme! Joka mies paikoilleen!

Ääneti tottelivat väet käskyä, mutta jokaisen sydän sykki taistelunhalusta.

Vihdoin päästiin luodin kantomatkalle.

Seurasi suuri salama ja jyrinä, joka voitti aaltojen ja myrskyn pauhinan.

Savun hälvettyä huomattiin, että Mikael oli kadottanut sekä suurpurjeen että keulapurjeen.

Kraavelin purjeet olivat pahoin vahingoittuneet.

— Nyt annamme sille laukauksen runkoon… pitkin koko sivua!

Kauhea huuto kuului ja nyt saattoi savupilven läpi nähdä, kuinka Mikael luikerteli tiehensä "kuten kettu koiraparven edellä".

Vastausta ei tullut, joten amiraali arveli sen saaneen tarpeekseen. Ja kun savu hälveni, nähtiin uljaan laivan avuttomana hylkynä kiikkuvan aaltojen välissä.

Mutta Kraaveli suuntasi kulkunsa keskelle vihollisia laivoja ja nyt tarvittiin kaikki kynnet sen puolustukseen. Moneen alukseen iskettiin kiinni, mutta moni mies menetti siinä henkensä ja verensä. Ja tappio oli melkein yhtä suuri molemmin puolin.

Taistelu oli kauhea.

Sotilaat tappelivat kuin villit pedot.

Lyypekkiläiset puolustautuivat sankarien tavoin. Tässä taisteli mies miestä vastaan, kirveet välähtelivät, miekat olivat veressä ja tiheäin laukausten lomitse kuului kaatuneiden ja haavoittuneiden valitushuudot ja kiroukset.

Maunu Sveninpoika seisoi yhä vielä komentosillalla, kylmänä katsellen ympärilleen.

Ainoana levollisena miehenä keskellä tätä sekamelskaa, antoi hän käskynsä lujalla ja kuuluvalla äänellä.

Laukaus toisensa perästä tähdättiin häntä vastaan, mutta ne sattuivat vaan paksuun költeriin.

— Toisen kerran, ei tänään, mutisi hän itsekseen.

Kraavelin taakeli ja touvit alkoivat jo tulla huonoon kuntoon. Vaadittiin kiireistä työtä.

Vihdoin oli myöskin Kampermanni päässyt verisen leikin ääreen.

Se ehti tosin ottaa siihen osaa, mutta nyt alkoivat viholliset laivat väistyä ja, pullistuneena jokainen riepu, johon vain tuuli sattui, kiiti Kraaveli eteenpäin, ajaen vihollisia takaa.

Vasta yön tullen päättyi taistelu ja takaa-ajo. Kraavelissä oli ollut tuhannen sotamiestä ja kolmesataa merimiestä. Heistä oli yön tullessa jäljellä vain neljätoista.

Melkein nämäkin kaikki olivat haavoitettuja.

Mutta Maunu Sveninpoika ylpeili pojistaan. Hän sanoi heidän kunnialla puolustaneen isänmaata ja vakuutti ruotsalaisten aina tulevan heitä muistelemaan ylpeydellä ja kiitollisuudella.

Jos muu osa laivastoa olisi voinut seurata amiraalilaivaa, niin ei ainoakaan vihollisten laivoista olisi päässyt pakoon; nyt pakenivat ne raajarikkoina salmeen, Köpenhaminaa kohti.

Muut laivat saivat miehittää Kraavelin ja sitte purjehtivat ruotsalaiset ja tanskalaiset Bälteihin päin, mutta edellimäisenä kulki aina suuri Kraaveli.

Se oli päässyt noin neljä penikulmaa edelle muita, kun se Wismarin luona näki saksalaisen aluksen.

— Tuo tyttö odottaa meitä! huudahti Maunu herra. — Annammepa sille hellän syleilyn!

Paikatut purjeet nostettiin, mutta lyypekkiläinen laiva läksi pakoon.

— Kas kuinka se onkin olevinaan, nauroi Maunu herra, — otamme me sen kuitenkin.

Ja niin kävikin. Laivan lastin arveltiin nousevan 30,000 guldeniin.

— Koska kerran Kraaveli nyt on tässä saaliin haussa, niin ottakoon kaikki, mitä tielle sattuu! huusi päällikkö, ja sitte ryösti hän Wismarin ja Travemünden välillä kaksitoista lyypekkiläistä alusta, jotka kuljettivat rihkamaa, viljaa ja viiniä.

Onni suosi ruotsalaisten aseita sekä maalla että merellä, lyypekkiläiset sitä oikein ihmettelivät.

Tämä uljas taistelu ennusti jo lyypekkiläisille kummoinen ottelu Ruotsin kuninkaan kanssa tulisi olemaan.

Omituista on nähdä, kuinka ajan hammas vähitellen murtaa tuon Hansavallan, joka kerran hallitsi Pohjolan kolmea valtakuntaa, kehuen voivansa mielin määrin asetella kuninkaita niiden valtaistuimille ja syöstä heitä niiltä alas.

Jokaisella vallalla on tehtävänsä. Kauppakansa oli tuottanut pohjoisille valtakunnille paljon hyvää ja hyödyllistä; nyt ei sitä enään tarvittu, sen aika oli ollutta ja mennyttä niinkuin sen suuruuskin.

Nyt lähetettiin laivastolle sana, että ne lyypekkiläiset laivat, jotka olivat säilyneet, vetelehtivät Vähässä Beltissä, Fyenin ja Juutinmaan välillä. Amiraalit purjehtivat heti paikalle ja työnsivät koko vihollisen laivaston menemään Svendborgin rantaa vastaan. Yksi ainoa laiva pääsi pakoon.

Kuningas Kristian saattoi nyt huoleti lähteä Seelantiin.

Viisi viikkoa vietti yhdistynyt laivasto näillä vesillä ja kuninkaan purjehdittua Seelantiin, läksi sekin, puhdistaen meren vihollisista ja piirittäen Köpenhaminan, liikkeelle Malmön ja Landskronan maanpuolelta.

Tämä tapahtui heinäkuussa.

Heinäkuun 29 p:nä pystytti Kristian leirinsä Köpenhaminan edustalle.

Huomattava onni oli suosinut kuningas Kristiania Fyenillä. Jo maaliskuussa oli Juhana Rantzow tullut Juutinmaalta ja lyönyt sekä lyypekkiläiset että talonpojat, niin että jälkimäisistä oli kaatunut kolmetuhatta miestä.

Lyypekkiläiset sulkeutuivat Asseniin ja Rantzow asettui kaupungin ulkopuolelle.

Pääkomentajana Fyenillä oli Hojan kreivi ja piispana Kustaa Trolle.

Nämä molemmat herrat päättivät uskaltaa päätaisteluun ja hyökätä Rantzowin niskaan kahdelta taholta, niin ei hän varmaankaan pääsisi pakoon.

Mutta pienessä mökissä Faaborgissa, jossa suunnitelma tehtiin, oli muuan vangittu pappi. Tämä pääsi pakenemaan ja varoitti Rantzowia.

Rantzow poltatti paikalla leirinsä ja läksi vihollisia vastaan. Hän tapasi heidät puolen penikulman päässä Assenista vaunulinnoituksessa Oxnebergillä.

Heti kun Hojan kreivi sai vihiä vihollisen tulosta, käski hän hälyttää.

Taistelevien lukumäärä oli miltei yhtä suuri kummallakin puolen, mutta Rantzowin tykit tekivät hänen asemansa paremmaksi. Taistelua kesti puolitoista tuntia, silloin antautui Hojan kreivi vangiksi. Mutta kun hänen piti astua alas hevosen selästä, pistettiin hän kuoliaaksi.

Kustaa Trolle löydettiin pahasti haavoitettuna taistelukentältä. Hän vietiin Gottorpiin, jossa kuoli.

Niin päättyi näiden molempien kapinoitsijain elämä.

Seuraavana päivänä tuli kuningas Kristian voittoisan sotapäällikkönsä leiriin.

Pantiin toimeen useita mestauksia ja mestattujen omaisuus lankesi kruunulle.

Juutinmaan rahvas sai tästä tappiosta kärsiä enemmän kuin oli odotettu.

Ei ainoastaan sodassa kaatuneiden omaisuus langennut kruunulle ja aatelistolle, vaan henkiin jääneittenkin maatilukset joutuivat suurimmaksi osaksi kruunun haltuun. Nämä onnettomat tuomittiin Viborgin käräjissä menettämään henkensä ja omaisuutensa. Tosin kuningas sitte heidät armoitti, mutta he saivat kalliisti maksaa tämän armon. Jokainen kihlakunta kirjoitti nimittäin kirjeen, jossa sitouduttiin ikiajoiksi luovuttamaan kuninkaalle kaikki talonpoikien maa.

Tuomareina olivat aatelismiehet ja he käyttivät armottomasti hyväkseen valtaa, jonka nyt olivat voittaneet takaisin. He laskivat neljänkymmenenyhdeksän kihlakunnan vapaat, itsenäiset talonpojat täydelliseen orjuuteen. He kuuluivat joko kuninkaalle tai niille herroille, joille kuningas heidät lahjoitti tai möi, orjien tai juhtien lailla.

Väkivallan kova koura laskeutui siten painamaan itsenäisen tanskalaisen rahvaan viimeisiä jäännöksiä.

Aatelisto voitti sadoin kerroin takaisin, mitä se kreivisodan aikana oli menettänyt.

Heinäkuun kolmantena päivänä pidettiin Odensessa kokous, jossa kuningas Kristianille tehtiin uskollisuus- ja kuuliaisuusvala. Hän jätti sitte komennon kenttäeversteilleen ja meni Skåneen. Lundissa otti hän tämän maakunnan aatelistolta, kauppakaupunkilaisilta ja talonpojilta uskollisuusvalan.

Tanskassa oli sodan kestäessä mainittu "mieluisana merkkitapauksena pohjoismaiden historiassa, että ruotsalainen kuningas pukeutuu haarniskaan puolustaakseen tanskalaisen kuninkaan valtaistuinta".

Samallaista tapausta sai turhaan hakea Tanskan historiasta.

Kustaa oli tehnyt suuria uhrauksia voidakseen voimakkaasti käydä sotaa sekä maalla että merellä; tosin hän suureksi osaksi oli tehnyt sen oman maansa vahvistamiseksi; mutta Hallannin ja Skånen oli ruotsalainen sotavoima valloittanut ainoastaan Tanskan kruunun hyväksi ja kaikkia Kristianin hankkeita merellä oli Ruotsin laivasto pontevasti kannattanut.

Mutta juuri tähän aikaan, kun Tanskan kuningas, ritaristo ja aateli myönsivät, että heidän Ruotsia oli kiittäminen siitä, että heidän maansa oli pelastettu täydellisestä perikadosta, täytyi Kustaan syystä valittaa, että hänen veljellistä apuaan, kiitollisuuden asemasta, palkittiin epäluulolla. Siitä oli paljon esimerkkejä.

Huhtikuussa lähetettiin Skåneen ne kaksituhatta sotamiestä, jotka kuningas Kristian oli luvannut hankkia kuningas Kustaan palvelukseen ja joille hän itse oli luvannut maksaa palkan, vaikka heidän työnsä aluksi tulisikin hyödyttämään Tanskaa. Mutta sotamiehet kieltäytyivät tekemästä kuningas Kustaalle uskollisuusvalaa, koska kuningas Kristian jo oli ottanut heiltä valan.

Kustaan mielestä tuntui tämä asia sangen kummalliselta ja hän lähetti sentähden kaksi neuvostonsa herraa Kristianin luo selittämään, että hänestä tuntui ikävältä maksaa palkkaa sotamiehille, joita ei hän ole vannottanut, ja että häntä hämmästyttää, ettei kuningas Kristian tahdo vapauttaa heitä valastaan. Näyttää siis siltä kuin Kristian olisi tahtonut valalla sitoa heidät, vain siksi, ettei hän (Kustaa) voisi käyttää heitä muualla kuin siellä, missä kuningas Kristian tahtoi. Sellaisiin sotamiehiin ei Kustaa saata luottaa, varsinkin jos hän tarpeen vaatiessa tahtoo käyttää heitä Suomessa tai muualla.

Mutta vielä tyytymättömämmäksi kävi Kustaa, kun kuningas Kristian, ei tosin suorastaan kieltäen, vaan kaikellaisten tekosyiden nojalla, yhä siirsi tuonnemmaksi erään lupauksen täyttämisen: olihan hän takuuksi saamistaan lainoista luvannut antaa jonkun linnan tai läänin joko Hallannissa, Norjassa, Vikenissä tai Jemtlannissa.

Samaten oli hän Tanskan kuninkaalta ja neuvostolta vaatinut vakuutusta siitä, että Tanska yhtä pontevasti ja rehellisesti auttaisi Ruotsin valtakuntaa, jos se kerran joutuisi avun tarpeeseen.

Mutta kun ei tätäkään vakuutusta annettu, niin ei Kustaa enään peittänyt tyytymättömyyttään.

Hän tiesi nyt omasta kokemuksesta sen, minkä historiakin todisti, että Tanskan politiikka on liukas ja epäluotettava; kun vaara on ohi, on kiitollisuuskin unohdettu.

"Jos kuningas Kristianin oma isä ja äiti olisivat antaneet hänelle apua, niin eivät he olisi voineet tehdä sitä suuremmalla loistolla ja runsaammilla kustannuksilla kuin Kustaa. Sentähden ei hänen mielestään kuningas Kristianilla ollut syytä kieltää apuaan, jos Ruotsin valtakunta joskus joutuisi kahakkaan."

Niitä herroja, joille kuningas uskoi tämän viestin viemisen, varoitti hän pelästymästä ja esiintymästä arasti. Päinvastoin tulisi heidän pysyä lujina ja päättäväisinä eikä tyytyä hölliin puheisiin ja lykkäyksiin, sillä alotettu asia on aina päätettävä.

Mutta ruotsalaiset lähettiläät palasivat eivätkä tuoneet mukanaan muuta kuin sen tiedon, että koko asia siirrettäisiin kokoukseen, jossa sopivaan aikaan ja sopivalla paikalla kuninkaat tapaisivat toisensa.

Kustaan tyytymättömyys yhä yltyi; hän tiesi nyt varmaan, että jos Kristian kokonaan pääsee hädästään, niin on myöhäistä ruveta vaatimaan häneltä jotakin. Sentähden kirjoitti hän lähettiläilleen:

"Takokaa niinkauvan kuin rauta on kuumaa, sillä jos me mielimme saada jotakin tanskalaisilta, niin täytyy meidän ottaa omamme ennenkuin Köpenhamina ja Malmö ovat antautuneet. Sillä myöhäistä on vaatia, kun ne ovat päässeet oikeuksiinsa."

Hän aikoi jo kutsua sotajoukon ja laivaston takaisin ja kirjoitti Maunu Sveninpojalle: "Meistä tuntuu siltä kuin istuisimme ruokapöydässä kahden välissä, emmekä söisi kummankaan kanssa. Kunhan he ovat saaneet käsiinsä Köpenhaminan, Malmön ja Landskronan, niin emme enään saa heiltä edes hyvää sanaa."

Luultavasti perhesuhteetkin tähän aikaan masensivat Kustaan mieltä.

Kuningattaren rukoukset olivat ehkä aluksi olleet syynä hänen myötätuntoisuuteensa Kristiania kohtaan. Mutta Katarinan umpimielisyys harmitti Kustaata samoin kuin se, että hän niin itsepintaisesti hemmotteli pientä prinssiä.

Kuningas lausui silloin ankaria sanoja; joskus näytti kuningatar pelästyvän, mutta usein kuunteli hän niitä synkkänä, äänettömänä. Ja kun kuningas oli poissa, teki hän taas miten tahtoi.

Pikku Eerik näkyi perineen äitinsä luonteen. Hän rypisteli kulmakarvojaan ja katseli synkkänä, vihaisena eteensä, aivan niinkuin äiti.

Jos kuningas häntä nuhteli, niin pakeni hän heti äitinsä turviin eivätkä edes äidin rukoukset saaneet häntä tottelemaan.

Ehkä Katarina salaa iloitsi siitä, ettei hän välittänyt muista kuin hänestä, hänestä, jota ei kukaan rakastanut eikä koskaan ollut rakastanut.

Hänen lapsensa antoi hänelle nyt rakkautta, jota ei hän vielä koskaan ollut saanut. Hän kyllä huomasi, ettei kukaan, ei edes isä, välittänyt hänen lapsestaan. Sensijaan päätti hän rakastaa häntä koko sielustaan, hän joka ei koskaan ollut tuntenut rakkautta. Ja entistä kiihkeämmin painoi hän hänet syliinsä; mitä siitä, jos hän häntä loikin, hän ei sentään muista välittänyt, eikä viihtynyt kuin hänen luonaan. Pieni kaksivuotias poika kohteli kaikkia muita kuin tyranni eikä kukaan uskaltanut häntä vastustaa.

Mutta rakkaus poikaan oli Katarinan rinnassa herättänyt toisenkin tunteen: tarpeen suojella ja auttaa kaikkia, jotka eivät olleet kuninkaan suosiossa, ensinnä tietysti likeisiä omaisia, mutta myöskin muita, joista Katarina oli ruvennut pitämään.

Heitä palvellakseen luopui hän entisestä välinpitämättömyydestään; sentähden oli hän kirjoittanut Margareeta rouvallekin, neuvoen hänen miestään varomaan kuningasta, mikä neuvo ehkä oli syynä kreivin kavallukseen.

Isälleen, Maunu herttualle ilmoitti hän, että Kustaa oli tyytymätön hänen toimenpiteisiinsä lyypekkiläis-kysymyksessä; ja sisartaan Doroteaa palveli hän kaikin voimin tanskalaissodan aikana.

Kuningatar Dorotea oli sisarparvesta lahjakkain ja Katarina ylpeili, että sai olla hänen uskottunaan.

Voidakseen antaa sisarelleen oikeita tietoja kuninkaan aikomuksista Tanskan suhteen, vakoili hän jokaista kuninkaan sanaa; ja koska Kustaa ainoastaan silloin, kun häntä Tanskan puolelta oli kohdannut joku uusi halpamaisuuden osoitus, ilmaisi Katarinalle mielipiteitään näistä asioista, ei kuningattaren käsitys niistä suinkaan ollut hyvä eikä oikea.

Varsinkin senjälkeen kun Kristian oli voittanut menestystä ja Kustaa rupesi vaatimaan takuuta kaikesta mitä Ruotsi oli tehnyt, huomattiin, että Tanskan kuningas mieluinten olisi heittänyt kaikki sitoumukset sikseen.

Mutta Kustaan kirjeet kävivät yhä vaativammiksi ja kuningatar kirjoitti, että hän täydellä todella aikoi kutsua sotajoukkonsa pois Malmöstä ja Köpenhaminasta.

Tiedämme, että Markku Meyer urhoollisesti puolusti Varbergia ja piiritys näytti tulevan sekä pitkälliseksi että vaikeaksi.

Lyypekki ei aikonut alistua, se kamppaili kuin kuolinkamppausta, voidakseen pysyä yksinvaltiaana Itämerellä, ja vastustajilta vaadittiin suuria ponnistuksia, jos he mielivät voittaa.

Jollei Ruotsin sotavoima olisi ehtinyt avuksi, niin olisi Kristian auttamattomasti ollut hukassa; sitäpaitsi olivat melkein kaikki hänen varansa lopussa eikä ollut ketään muita kuin Kustaa, jonka puoleen hän hädissään olisi voinut kääntyä.

Mutta kaikki hänen lähettiläänsä palasivat takaisin tyhjin toimin.

Silloin kirjoitti viisas Dorotea:

— Lähde itse!

— Ilman turvakirjaako?'

— Ei mitään hätää! Kukaan ei hajoita maahan, mitä itse on rakentanut, ja Ruotsin kuningas kuvittelee asettaneensa Kristian III Tanskan valtaistuimelle.

Osoittaisihan tuollainen menettely ritarillista luottamusta ja Kristian aavisti hämärästi, että se tulisi miellyttämään kuningas Kustaata.

Hän oli Lundissa ja ritaristo ja aateli oli juuri tehnyt hänelle kuuliaisuus- ja uskollisuusvalan; heti senjälkeen kutsui hän kokoon neuvostonsa herrat ja ilmotti heille aikovansa lähteä Tukholmaan.

— Tukholmaan!

Syntyi yleinen hämmästys.

— Ilman turvakirjaako?

— Lankoni, Ruotsin kuningas, on ritarillinen mies; minä luotan häneen.

Herrat vastustivat kiihkeästi Kristianin aikomusta. Kuningas ei saisi panna kallista henkeään vaaranalaiseksi… ja hengenvaara oli tässä tarjolla…

Herrojen mieliin muistuivat uniooniajat. Miten olisivat tanskalaiset menetelleet?

Mutta Kristian pysyi lujana päätöksessään; jota enemmän hänen herrojensa pelko kiihtyi, sitä tyynemmäksi hän itse kävi.

Nyt tuli kysymys hänen seurueestaan.

Hän ei ottaisi mukaansa kuin muutamia neuvoston jäseniä ja muutamia ruotsalaisia herroja.

Hämmennys yhä kasvoi.

Mutta seuraavana päivänä lähdettiin matkaan.

Sanansaattaja lähetettiin Tukholmaan ilmoittamaan kuninkaan tuloa.

Sielläkin vastaanotettiin uutinen suurella hämmästyksellä.

Kustaa käski heti ryhtyä valmistuksiin lankonsa vastaanottamiseksi.

Mutta itsekseen hän hymähti ja ajatteli: "odota, lankoni, nyt puhumme suumme puhtaaksi".

Kuningatar Katarina pelästyi. Mitä hänen langollaan oli täällä tekemistä?

Hän ei ymmärtänyt ilmettä kuninkaan kasvoissa. Hän hymyili lempeästi, mutta hymyn takana piili jotakin… mitä se oli?

— Nyt hän on täällä! ilmoitettiin samassa.

Suuren, loistaviin pukuihin puetun ritarijoukon ympäröimänä vastaanotti kuningas kaupunginportilla vieraansa ja hiljaista ravia ajaen, ratsastivat kuninkaat rinnatusten linnaan.

Kuningatar, komeassa puvussa, naistensa saattamana ja taluttaen pientä Eerikkiä kädestä, odotti vierasta perimmäisessä huoneessa.

Kuningas rypisti kulmakarvojaan. Hän oli määrännyt, että kuningatar vastaanottosalissa tervehtisi lankoaan, mutta Katarina teki, niinkuin aina, oman päänsä mukaan.

Mielenliikutus oli hänet vallannut siihen määrään, että hän tuskin sai ylläpidetyksi kuninkaallisen arvokkuutensa.

Hän oli Dorotean puoliso… häneen hän luotti, häntä hän päätti suojella.

Nyt seurasi joukko tavanmukaisia juhlallisuuksia. Kuningas Kristianin piti nähdä, että Tukholman hovia osataan edustaa arvokkaalla tavalla.

Neljän päivän aikana oli Kustaa ainoastaan kohteliaana isäntänä, mutta viidentenä päivänä pyysi Kristian puhutella häntä kahdenkesken. He läksivät sentähden kuninkaan salakammioon. Siellä oli joukko asiapapereita ja pergamentteja pöydällä ja luotuaan niihin lyhyen silmäyksen, luuli Kristian tuntevansa oman käsialansa.

Tulvana alkoivat nyt sanat valua hänen huuliltaan. Hän kiitti niistä veljellisen ystävyyden ja todellisen naapurisovun osoituksista, joita hän oli saanut vastaanottaa ja pyysi lopuksi suurempaa lainaa.

Kustaa ei häntä keskeyttänyt, päinvastoin hän tuontuostakin liitti lankonsa puheeseen sanasen, joka ikäänkuin voiteli tanskalaista kieltä.

Mutta hänen lopetettuaan, puuttui Kustaa puheeseen ja näytti ankarin sanoin toteen, miten häntä oli kohdeltu. Hän luki Kristianille kappaleita hänen omista kirjeistään, joissa runsaalla mitalla lueteltiin lupauksia ja vakuutuksia, ja osoitti, miten ne kaikki olivat laimentuneet samassa määrässä kuin vaara väheni.

Kristian koetti selittää, että hänen oli täytynyt tehdä tärkeitä matkoja…

— Kun avun pyytämisestä oli kysymys, niin eivät esteet pidelleet, vastasi Kustaa.

Kristian joutui nyt pinteestä toiseen. Kustaa esitti hänelle vaatimuksensa, että hän vahvistaisi vuoden 1234 liiton sekä että hän lainatuista rahoista antaisi pantiksi Bohusin ynnä Vikenin ja Aggerhusin, jotka linnat ja läänit olisivat luovutettavat Kustaalle ennen tulevaa pääsiäistä. Kristianin täytyi suostua. Sitte tehtiin veljellinen sopimus, joka allekirjoitettiin ja vahvistettiin sinetillä, sopimus siitä että Ruotsi ja Tanska ainoastaan yhdessä päättäisivät kaikki Lyypekin kaupunkia koskevat asiat. Ja vihdoin lupasi Kristian kiitollisuutensa osoitteeksi antaa Kustaalle takaisin hänen perintötilansa Hallannissa, joka joku aika sitte oli valloitettu Tanskalle.

Pitkiksi venyivät tanskalaisten neuvosherrojen kasvot, kun heidän piti allekirjoittaa asiapaperi; he olivat iloisesti nauttineet ruotsalaista vierasvaraisuutta ja karvaalta tuntui näin kalliisti maksaa pidot.

Kristian katui myöntyväisyyttään, mutta ennen kaikkea sitä, että oli matkustanut Ruotsiin.

Luultavasti oli hän Katarinalle ilmaissut tyytymättömyytensä, sillä vähää ennen lankonsa lähtöä, sanoi tämä:

— Veljeni, kiitä Jumalaa kaikkivaltiasta, että johtonasi on ollut onnen tähti, sillä siitä ei ole kauvan kun sinua uhkasi aivan toiset juonet.

Kustaa oli itse sanonut Kristianille, että hän oli aikonut kutsua pois sotajoukkonsa, ja sen kuultuaan ymmärsi Kristian kyllä Katarinan sanat, vaikka hän sittemmin tulkitsi ne aivan toisin.

Oltuaan viikon Tukholmassa, läksi hän syyskuun 14 p:nä, suuren, komean seurueen saattamana, mutta perille päästyä lausui hän, että hän mielellään maksaisi suuren rahasumman, jos saisi retkensä tekemättömäksi.

Kustaa oli mitä parhaimmalla tuulella; sillä hänen kysymyksensä olivat nyt erinomaisella tavalla tulleet ratkaistuiksi ja lainaamistaan rahoista oli hän saanut hyvän takuun.

Kuningatar sitävastoin oli hyvin kiihoittuneessa mielentilassa; ero langosta oli häneen suuresti koskenut, sillä Kristian oli niitä ihmisiä, joihin hän tunsi voivansa kiintyä, ja niin pian hänen sitte täytyi hänestä erota!

Mikä toiselle tuotti iloa, tuotti toiselle surua. Olihan siis luonnollista, että ylhäiset puolisot välttelivät toisiaan. Mutta Katarina oli tavallista oikullisempi ja taipumattomampi; kun hän vaan näki kuninkaan, purskahti hän itkuun ja alkoi kiihkeästi häntä soimata.

Hän kohtelee häntä, hänen sukulaisiaan ja ystäviään pahasti; se johtuu kaikki siitä, että hän vihaa häntä ja hänen lastaan. Ja Katarina sulki kirkuvan, uppiniskaisen pojan syliinsä ja antoi hänen siinä potkia ja lyödä.

Mutta nyt loppui kuninkaan kärsivällisyys ja kiivaasti nousi hän istualtaan.

Silloin lankesi Katarina hänen jalkainsa juureen ja pyysi anteeksi, hän oli sairas, hän ei tietänyt mitä hän teki.

— En tule tänne luoksesi, virkkoi kuningas, otsa rypyssä, — ennenkuin tajuntasi, on palannut!

Ja kiireesti jätti hän huoneen.

Seuraavana päivänä kerrottiin hänelle, että kuningatar on sairaana, vuoteen omana.

Kuningas lähetti heti lääkärinsä hänen luokseen.

Lääkäri kertoi sittemmin, että kuningatar oli ollut nukkuvinaan. Hän ei ollut saanut häntä lausumaan ainoaakaan sanaa.

— Antakaa hänen olla! sanoi kuningas.

Kolme päivää myöhemmin tuli lääkäri levottomana ilmoittamaan hänelle, että kuningatar on vaarallisesti sairaana.

— Hoitakaa häntä niin huolellisesti kuin ikinä taidatte! sanoi Kustaa.

— Eikö teidän armonne tahdo käydä häntä katsomassa?

— Onko se tarpeellista? kysyi kuningas.

— Hän on viimeisillään!

Kustaa loi lääkäriin hämmästyneen katseen ja läksi paikalla kuningattaren huoneeseen.

Kuningatar oli suuresti muuttunut, hän lepäsi vuoteellaan jäykkänä, liikkumattomana, antaen silmän harhaella yhdestä esineestä toiseen. Nähdessään kuninkaan, kirkastui hän hetkeksi.

Mutta kuninkaan huomio oli heti kiintynyt pieneen prinssiin, joka puoleksi riisuttuna lepäsi vuoteella, vähääkään välittämättä äitinsä mukavuudesta.

Kustaa nosti hänet, hänen huudoistaan huolimatta, heti maahan, mutta silloin loi Katarina häneen niin rukoilevan katseen, että hänen piti päästää poika takaisin sänkyyn. Tapansa mukaan pakeni hän heti äitinsä suojiin, niin likelle häntä kuin suinkin.

Katarina kietoi käsivartensa miltei tuskallisesti suojellen hänen ympärilleen.

Lempein sanoin kehoitti kuningas häntä luopumaan pojasta. Hän ei vastannut sanaakaan, hänen silmänsä olivat kiinni ja kyyneliä valui alas kalpeille poskille. Mutta poikaa painoi hän koko voimallaan rintaansa vastaan.

— Minä en tässä mahda mitään! lausui kuningas tyytymättömänä ja läksi huoneesta.

Seuraavana päivänä kuoli kuningatar.

Se tuntui Kustaasta miltei käsittämättömältä.

Hän antoi nyt joka päivä tuoda pienen Eerikin luokseen ja koetti kaikin tavoin vetää häntä puoleensa, mutta turhaan.

Jollei hän itkien pyytänyt, että hänet vietäisiin kuningattaren luo, seisoi hän jurona ja ynseänä jossakin nurkassa eikä häntä rukouksilla enempää kuin uhkauksilla saatu sieltä pois.

Kuningatar kuoli syyskuun 23 p:nä 1535 ja lokakuun 1 p:nä haudattiin hän Suurkirkkoon Tukholmassa.

Olisi väärin sanoa, että Kustaa häntä suri, mutta kuolema tuo jokaiseen kotiin, olkoon se linna tai matala mökki, juhlallisen vakavuuden mielialan.

Kuulukoon vainaja ylhäisöön tai alhaisoon, niin onhan hänet noutanut tuo synkkä vieras, jolta ei kenkään saata sulkea oviaan.

Hiljaisina hetkinä ajatteli Kustaa kuluneita vuosia ja ilotonta avioliittoaan.

Hän oli tahtonut tehdä Katarinan onnelliseksi ja hän oli toivonut hänen kauttaan tulevansa onnelliseksi, mutta heidän välillään ei ollut yhtään yhtymäkohtaa.

Lapsesta, jonka olisi pitänyt heidät yhdistää, oli tullut ainainen riidanesine.

Mitä oli tuleva tuosta lapsesta, joka oli perinyt niin pahoja taipumuksia?!

Kustaa päätti uskoa hänet ankaran, vakavan opettajan käsiin.

Valtakunnan asiat anastivat nyt, niinkuin ennenkin, kaikki hänen ajatuksensa.

Tärkeimmältä tuntui hänestä pitää silmällä Lyypekkiä.

Siellä oli onneton sota tehnyt lopun Wullenwewerin ja Meyerin vaikutusvallasta.

Heidän vastustajansa nostivat taas päitään ja elokuun lopulla v. 1535 pääsi vanhan järjestyksen ensimäinen mies, Klaus Brömse, taaskin entiseen arvoonsa, Lyypekin pormestariksi.

Kuukautta myöhemmin täytyi Wullenwewerin luopua neuvostosta. Mutta asiain nykyisestä tilasta huolimatta piti neuvosto viisaimpana jatkaa sotaa ja valmisti 18 suurta laivaa. Wullenwewer pantiin laivaston päälliköksi.

Hänen tarkoituksensa oli toiselta puolen omilla laivoillaan karata ruotsalaisten ja tanskalaisten yhdistyneen laivaston kimppuun, toiselta puolen usuttaa Köpenhaminassa oleva lyypekkiläinen laivasto sitä hätyyttämään.

Mutta ruotsalaiset ja tanskalaiset jakoivat laivastonsa kahteen osaan, joista toinen jäi vartioimaan Köpenhaminan vesien suuta ja toinen läksi vihollista laivastoa vastaan. Wullenwewerin laivasto karkoitettiin Falsterbon tuolle puolelle ja ainoastaan muutamat pienemmät kutterit pääsivät viemään muonaa nälkääntyneelle kaupungille. Tämä tapahtui marraskuun 11 päivänä.

Vähää ennen, P. Mikon päivänä, avasi Varberg porttinsa ruotsalaisille ja kuusi kuukautta myöhemmin täytyi Markku Meyerin, hurjan puolustuksen perästä, antautua vangiksi. Hänet vietiin Helsingöriin, jossa hän kiitollisuuden osoitukseksi kaikista "hyvistä teoistaan" teilattiin.

Malmön luona ottelivat ruotsalaiset vihollistensa kanssa monta kertaa ja eräässä kahakassa kaatui Pekka Svenske.

Vähän jälkeenpäin otettiin Arvid Trolle vangiksi.

Kustaa valitti, että hänen miehensä liian ahnein silmin olivat ruvenneet katsomaan vihollista, kehoitti heitä suurempaan varovaisuuteen ja lisäsi:

"Te olette tosin osoittaneet suurempaa kelpoisuutta kuin ne, joihin tämä asia likemmin koskee."

Tarkoin mietittyään, antoi hän ruotsalaisen laivaston talveksi jäädä Landskronan satamaan, jotta se olisi valmiina, jos vihollinen taas aikoisi ryhtyä hyökkäykseen.

Kuningas lähetti miehistölle sekä rahaa että vaatteita ja määräsi rahasumman laivaston ruokavarojen hankkimista varten.

Toisten Hansakaupunkien välityksestä olivat Lyypekki ja kuningas Kristian ryhtyneet keskusteluihin, mutta Kristian ei tahtonut suostua mihinkään ennenkuin Lyypekki olisi heittänyt Tanskassa olevat liittolaisensa oman onnensa nojaan. Lyypekki suostui tähän vaatimukseen ja nyt tehtiin, helmikuun 24 p:nä v. 1536 Hampurissa sopimus, jonka mukaan Kristian tunnustettiin Tanskan kuninkaaksi ja lyypekkiläisten Bornholmia koskevat kauppaoikeudet pidennettiin 50 vuodeksi. Jos kuningas Kustaa määräajan kuluessa Kristianin edessä puolustautuisi niitä syytöksiä vastaan, jotka Lyypekki, Hojan kreivi ja Berendt von Melen olivat tehneet, niin pääsisi hänkin osalliseksi tästä rauhanteosta. Muussa tapauksessa ja jos sotaa täytyisi jatkaa, ei Ruotsi saisi mitään apua kuningas Kristianilta.

Lupaukset ja vakuutukset olivat siis unohdetut ja sopimus oli sekä tehty että allekirjoitettu kaikessa salaisuudessa; tanskalaisuus oli taaskin päässyt voitolle; Kustaa tuskin hämmästyikään, kun Lauenburgin herttua hänelle ilmoitti, että salainen sopimus oli tehty.

8.

PIMEYDEN VOIMAT.

Lyypekkiläiset olivat vihan vimmassa; helpostihan he olivat saaneet kuningas Kristianin kukistetuksi, mutta tuo Kustaa Eerikinpoika, jota he ennen olivat pitäneet enkelinä, oli nyt muuttunut pahaksi piruksi, joka välttämättä oli hävitettävä maailmasta.

Tämä käsitys kyti mielissä vuosikausia; huhuttiin jo, että oli tekeillä salahankkeita kuningasta vastaan. Ja huhu kasvoi kasvamistaan ja Kustaa rupesi saamaan saksalaisilta ruhtinailta kirjeitä, joissa häntä kehoitettiin olemaan varoillaan.

Tukholmassa oli katkerimman vihan lietenä Pyhän Klaaran luostari.

Turhaan oli abbedissa tosin koettanut edistää Ture Jönsinpojan aikeita, mutta silti ei hän suinkaan luopunut omista kostotuumistaan; mieluummin olisi hän vaikka henkensä heittänyt.

Jota korkeammalle Kustaan onnen-tähti kohosi, sitä enemmän hän häntä vihasi.

Pahat huhut Saksasta pääsivät tunkemaan hänenkin korviinsa.

Eräänä päivänä kutsui hän luokseen Gorius Holstin, saman miehen, joka oli pannut toimeen juhla-aterian kuningas Kristianin kunniaksi Tukholman suuren verilöylyn jälkeisenä päivänä.

Tämä notkeaselkäinen mies oli viime vuosina varovaisesti pysytellyt poissa näyttämöltä.

Hän oli vanhentunut ja joutunut miltei kokonaan unohduksiin; mutta se harmitti häntä, ja kun Pyhän Klaaran ylhäisen rouvan sana hänelle saapui, säpsähti hän niinkuin vanha sotaorhi, kuullessaan torven toitotuksen.

Mitä korkea rouva saattoi tarkoittaa?

Turhaan hän sitä mietti.

Kun hän sitte tuli luostariin, vietiin hänet ruokasaliin odottamaan. Hetkisen kuluttua astui abbedissa huoneeseen. Hän oli ennen hänet nähnyt, vanhaksi hän oli käynyt hänkin.

Abbedissan mielessä liikkui ehkä sama ajatus, sillä pitkän aikaa tuijotti hän eteensä ennenkuin tunsi vanhan tanskalaisystävän.

Vihdoin pyysi hän häntä seuraamaan itseään.

He astelivat useitten käytävien läpi, kunnes tulivat pieneen huoneeseen, jossa pienen pöydän ääressä seisoi kaksi pehmeää tuolia. Pöydällä oli useita kirjeitä ja kaksi pientä, etiketillä varustettua pulloa.

Abbedissa istuutui itse toiseen tuoliin ja tarjosi Goriukselle toisen.

Vanhan herran hämmästys ja uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Mitä kummaa tämä tiesi?

Heikolla äänellä kysyi abbedissa nyt, saattaisiko hän hankkia luostarille viinejä, joita tarvittiin sairaille ja vieraita varten, jotka ehkä sattuisivat käymään luostarissa.

— Tämä on vaan johdanto, tuumi Gorius itsekseen ja lupasi parhaimman taitonsa mukaan täyttää abbedissan pyynnön.

Rouva mainitsi pullojen lukumäärän ja vaipui sitte pitkäksi aikaa ajatuksiinsa.

Gorius katseli häneen vilkkumatta.

— Elämme pahoina aikoina, mestari Gorius!

— Viimeiset ajat lienevät käsissä, jalo rouva! Molemmat vaikenivat hetkisen.

— Mitä Saksaan kuuluu?

— Pahaa, pahaa!

— Kuinka niin?

— Sotaa ja vainoa ja — siinä selveni äkkiä Goriukselle abbedissan tarkoitus — kaikellaisia salaisia huhuja!

— Mitä huhuja? kysyi abbedissa, korottaen päätään. Gorius ymmärsi hänet jo täydellisesti.

— Pyhän kirkkomme huokaukset nousevat taivasta kohti! sanoi hän, luoden kyyneltyneet silmänsä abbedissaan, joka oli peittänyt kasvot hunnullaan.

— Maailmassa ei ole niille kuulijaa!

— Onpa kyllä.

— Niin, te ja minä.

— Jotka emme mitään voi!

— Kuka tietää…

— Voitteko te ehkä?

— Hyvä tahto minulla ainakin on.

— Entä taitoa?

— Se riippuu teistä!

— Minustako?

— Te olette käskijä; minä tottelen!

— Voitteko valalla vahvistaa sananne?

— Ettekö luota sanoihini?

Petolintujen lailla katselivat he toisiinsa. Abbedissa otti käteensä yhden pöydällä olevista kirjeistä ja avasi sen.

— Kuulkaappa nyt mitä minulle kirjoitetaan.

"Korkea-arvoisa rouva abbedissa ja hurskas sisar! Jumalan pyhä äiti ja kaikki hurskaat enkelit suojelkoot teitä nyt ja iankaikkisesti!

"Kamalia uutisia saapuu meille Ruotsista. Me tiedämme, että pääkerettiläinen Kustaa Vaasa on antanut hajoittaa kaikki Tukholman katoliset kirkot, muiden muassa P. Klaaran luostarin ja sen komean kirkon, joka oli rakennettu goottilaiseen tyyliin. Rääkätyt nunnaraukat pakenivat fransiskaaniluostariin, josta munkit juuri olivat lähteneet pakoon Kustaan hirmutöitä. [Augustin Theiner.]

"Ryövärin lailla on hän anastanut piispoilta heidän omaisuutensa, ryöstänyt kirkot ja luostarit, köyhdyttänyt munkit ja pakoittanut heidät lähtemään maailmalle ryövärijoukon tieltä, joka on asettunut asumaan heidän pyhiin majoihinsa.

"Tiedämme, että maassa vallitsee yleinen tyytymättömyys, että aateli vihaa sortajaansa, että kansa vapisee hirmuvaltiaan edessä, hänen aseelliset miehensä kun väjyvät sen henkeä, jonka muutamat harvat ovat saaneet lunastaa viimeisillä rovoillaan.

"Tämä verenhimoinen tyranni on rikkonut kaikki lupaukset, jotka antoi aatelisille, kun he auttoivat häntä kirkon aarteita ryöstämään.

"Heidän olisi pitänyt saada jakaa saalis hänen kanssaan, koska kirkon omaisuus oli syntynyt paraasta päästä ritariston ja aatelin hurskaista lahjoituksista. Mutta Kustaan veronkantomiehet katsovat yksin hänen etuaan ja maan mahtimiehet ja ritarit saavat kourin kynsin pidellä kiinni oikeuksistaan.

"Paljon on syytä tyytymättömyyteen, mutta ennen kaikkea huutaa kirkko kostoa julmurille, joka on noussut tuomitsemaan kirkon piispoja ja pappeja. Jalon Sunnanväderin ja tuomiorovasti Knutin veriset haamut kutsuvat taivaan salamoja musertamaan kavaltajan päätä.

"Ja köyhää, kurjaa rahvasta, joka polvillaan, kyynelsilmin rukoilee että se saisi pitää isiensä uskon ja munkkinsa, sitä vastaan hän on käynyt oikeaa hävityssotaa!

"Kun vihdoin taalalaiset, vimmoissaan hänen petollisuudestaan, tarttuivat aseisiin, lähetti hän heitä vastaan 14,000 miehen suuruisen armeijan ja ilmoitti, että jolleivät he taivu hänen tahtonsa alle, niin hän hävittää heidän maansa ja karkoittaa heidät viimeiseen mieheen.

"Hän houkutteli heidät Tunan metsiin, pyhästi luvaten, ettei heille tapahtuisi mitään pahaa, ja siitä huolimatta otatti hän kiinni kaikki, joita piti vaarallisina, antaakseen paikalla mestata heidät, heidän ystäviensä, veljiensä ja kansalaistensa läsnäollessa.

"Pelästyksissään heittäytyi vimmastunut kansa tyrannin jalkain juureen, siten lauhduttaakseen hänen raivoaan, ja rukoili armoa.

"Kaikki nämä kauhut kärsi kansa vale-Sturen tähden, jota se niin suuresti rakasti; olihan hän luvannut antaa heille takaisin heidän uskontonsa, hän juuri oli heidän mielensä mukainen mies, ja ainoastaan ihmeen kautta onnistui hänen päästä Tanskaan, pois pedon kynsistä.

"Mutta kun hirmuvaltias, kanssaan kuormittain kultaa ja alamaistensa veren tahrimana, palasi Tukholmaan, niin antoi hän ensi työkseen mestata jalon Peder Grymin, joka kauvan oli saanut kitua raudoissa ja julmassa vankeudessa.

"Tämä mies oli Sturein uskollinen palvelija ja vanha ystävä; koko kansa rakasti ja kunnioitti häntä, sillä hän oli jumalaapelkääväinen ja viisas mies. Hänen ainoa rikoksensa oli, että hän urhoollisesti taisteli Niilo Sturen rinnalla.

"Nyt on koston hetki koittanut, nyt on mitta kukkurallaan. Saakoon Kustaa Eerikinpoika palkan, jonka ansaitsee! Löytyykö ainoaa katolista, joka ei tahtoisi olla jouduttamassa hänen perikatoaan, joka olisi unohtanut, että kaikkia keinoja tulee käyttää, jotta maailma saataisiin vapautetuksi julmimmasta, verenhimoisimmasta tyrannistaan? Nouskaa työhön ja toimeen, te oikean uskon soturit! Käyttäkää kavaluutta ja petosta, valitkaa välikappaleita, jotka parhaiten edistävät aikeitanne, ja tietäkää, että saatte sekä täydellisen synninpäästön että palkan, jonka olette ansainneet, kun maailmasta hävitätte sen pahimman vitsauksen."

Hitaasti kääri abbedissa kokoon kirjeen ja huokaili syvästi.

— Kukaan ei aavista mitä minä sen miehen tähden olen kärsinyt, virkkoi hän sitte säihkyvin silmin.

— Kyllä minä käsitän! huudahti Gorius.

— Veljeni, oi jalo veljeni!

— Maamme suurin mies!

— Kirkon ruhtinas; nostakaa silmänne, katsokaa, onko ketään hänen vertaistaan?

— Ei ketään!

— Hänen ainoa vikansa oli, ettei hän jatkanut sotaa tyrannia vastaan.

— Moni on sitä kyllä hämmästellyt!

— Hän ei tahtonut tuottaa maalle veristä sotaa. Hän unohti, että kirkko on ensimäinen ja että Ruotsi mieluummin saisi muuttua verimereksi kuin siunattu kirkko sortua.

— Kirkko ei tule sortumaan!

— Toivokaamme.

Abbedissa sytytti pienen lampun ja pisti kirjeen liekkiin.

Kun se oli hiiltynyt, virkkoi hän:

— Mies, joka toi tänne kirjeen, olisi saattanut menettää päänsä, jos hänen tekonsa olisi tullut ilmi.

— Entä te itse, arvoisa sisar?

— Mitä minusta, minä elän ainoastaan täyttääkseni kostoni!

— Mutta varovaisuus…

— Sentähdenhän minä hävitin kirjeen; emme kumpikaan taida unohtaa sen sisältöä.

— Siitä saatte olla varma!

— Minulle sanottiin, että minulla pitäisi olla joku uskottu, ja minä olen kauvan ajatellut teitä!

Gorius teki syvän kumarruksen.

— Vihaattehan te häntä?

— Kuolemaani saakka!

— Niin teen minäkin.

— Tiedättekö jonkun, johon saattaa luottaa?

— Niitä on monta!

— No sanokaappa keitä!

— He ovat saksalaisia porvareita!

— Lyypekistäkö?

— Heidän vannotettujaan!

— Onko tehty jonkinlainen suunnitelma?

— Montakin!

Abbedissa ojensi Goriukselle toisen pöydällä seisovista pulloista. "Kristuksen kyyneliä", oli kirjoitettu kylkeen.

— Se vaikuttaa hitaasti!

— Erinomainen keino!

Abbedissa ojensi hänelle toisen pullon, jonka kyljessä luettiin: "Kristuksen verta".

— Se vaikuttaa pian!

— Saanko ottaa molemmat?

— Ottakaa!

— Siinä se on pulma, kuinka saa hänet näitä nauttimaan.

— Ettekö te nyt tiedä mitään keinoa?

— Ehkä te voisitte auttaa meitä!

— Millä tavalla?

— Tiedättehän että kuninkaalla on kääpiö?

— Kuuluu olevan.

— Kääpiö on rakastunut erääseen kauniiseen tyttöön, joka jonkun aikaa oli täällä luostarissa.

— Kevytmielinen tyttöletukka!

— Se ei tee mitään; tyttö saattaisi kääpiön kautta päästä linnaan.

— Entä sitte? kysyi abbedissa hymyillen.

— Hän saattaisi siellä mielensä mukaan käyttää näitä pulloja!

Abbedissa vaikeni pitkän aikaa.

— Minun kai täytynee puhutella häntä, lausui hän sitte.

— Luvatkaa hänelle paljon rahaa!

— Annan hänelle synninpäästön!

— Rahasta hän enemmän pitää!

— Antakaa te hänelle rahaa, kunhan hän on täyttänyt tehtävänsä.

— Ilmoitatteko te sitte hänelle, mikä hänen tehtävänsä on?

— Olkaa huoleti, ensin hänen täytyy tehdä synnintunnustus.

— Aiotteko kutsua hänet tänne?

— Hän palvelee kultasepällä, jonka luona nuo kadotetut syntiset ovat! huudahti abbedissa vimmoissaan.

— Niin, tyttö on heille kaikki kaikessa!

— Sitä parempi, niin saamme tavata heidätkin; tuokaa hänet tänne yöllä, sitokaa hänen kätensä ja jalkansa, köyttäkää silmille ja suun eteen vaate.

— Niinkö tahdotte? kysyi Gorius hämmästyneenä.

— Kyllä, sillä ainoastaan sillä tavalla onnistuu tuumamme!

— Koska te hänet tahdotte?

— Mitä pikemmin sitä parempi!

— Ehkä jo tänä yönä?

— Niin, jo tänä yönä!… Mutta olemmeko me nyt kokonaan selvillä asiasta?

— Rahamestari Martti Munk taitaisi mielellään olla mukana puuhissamme!

— Hän taitaa usein olla kahden kuninkaan kanssa, kun he Eskilin kammiossa laskevat hopeaharkkoja. Ainakin olen kuullut niin kerrottavan.

— Niin minäkin luulen.

— No antakaa hänelle terävä tikari ja käskekää hänen pistää roistoa rintaan.

— Sen hän kai helposti voi tehdä.

— Antakaa hänen palkakseen ottaa niin paljon hopeaa kuin hän ikinä tahtoo!

— Niin paljon kuin hän jaksaa kantaa. Kyllä, kyllä.

— Mutta siinä ei ole tarpeeksi. Eikö voitaisi toimittaa nelikollinen ruutia kuninkaan istuimen alle Suurkirkossa? Sinne hän säntillisesti menee.

— Voimmehan koettaa kaikkia keinoja? sanoi Gorius, pitkän aikaa mietittyään. — Kun kuningas sitte on kuollut, hajoitetaan Tukholman linna, kaupunki julistetaan vapaaksi jäseneksi Hansa-liitossa ja koko Ruotsin valtakunta lasketaan Hansan alle.

— Rohkea tuuma! huudahti abbedissa ihaillen; — siitä tulisi oikea pohjoinen Venezia!

— Tuuma ei tosin ole aivan uusi, huomautti Gorius; — se syntyi jo 1300-luvulla, kun Visby oli kadottanut mahtavuutensa.

— Soisinpa että se nyt toteutuisi!

— Jos tuumamme onnistuu, niin siitäkin tulee tosi!

— Sen täytyy onnistua! huudahti nainen kiihkeästi. — Autuuteni nimessä tahdon minä kostaa tuolle kirotulle Kustaa Eerikinpojalle, joka karkoitti rakastetun veljeni synnyinmaasta ja pakoitti hänet, kirkon ruhtinaan, elämään köyhää, kurjaa elämää pimeässä luostarissa, häpeäksi pyhälle kirkollemme.

— Amen! lisäsi Gorius. — Kerettiläisen viimeinen hetki on tullut.

Sitte erosivat jalot liittolaiset.

9.

AATAMI RAKASTUU.

Pikku Aatami oli aina osoittanut olevansa kuninkaan uskollinen ja valpas palvelija. Kustaa oli usein antanut hänelle tehtäviä ja kaikki hän aina oli täyttänyt viisaasti ja toimellisesti, herransa iloksi.

Usein hän vapaasti sai kulkea missä tahtoi ja viime aikoina oli hän ruvennut käymään erään kultasepän luona. Siellä oli tapahtunut kumma asia: munkki ja nunna olivat menneet naimisiin.

Naapurit olivat tietysti vimmoissaan ja aina kun nuoret, jotka kodissaan elivät sanomattoman onnellisina, läksivät ulos, kohtasi heitä ihmisten pilkka ja herjaukset.

Vanha kelloseppä kohteli heitä lapsinaan ja iloitsi siitä että he olivat hänen luonaan, mutta yksin hänen täytyi hoitaa kauppaansa, sillä jos jompikumpi syyllisistä näyttäytyi puodissa, niin ostajat kyllä yltyivät puhelemaan, mutta eivät suinkaan ostamaan.

Jolleivät he sitävastoin olleet puodissa, niin ostajat jäivät sinne kaupantekoon, toivoen että he näyttäytyisivät, sillä jokainen tahtoi omin silmin nähdä, olivatko he samallaiset kuin muut ihmiset.

Aatami oli alusta asti ollut heidän todellinen ystävänsä, hän toimitteli heidän asioitaan, istui tuon tuostakin työpajassa juttelemassa heidän kanssaan ja katselemassa heidän onneaan, tai puuhaili puodissa myyjänä.

Mutta eräänä päivänä kohtasi häntä näky, joka miltei sokaisi hänen silmänsä.

Hän näki nuoren tytön, joka oli niin pieni, että häntä olisi pitänyt miltei lapsena, jollei hänen vartalonsa olisi ollut täysin kehittynyt ja hänen muotonsa mitä kauneimmat ja sopusointuisimmat.

Hänellä oli pienet, pyöreät kasvot ja kiiluvat mustat silmät, joita pitkät ripset varjostivat, kun hän painoi alas luomet. Tummat hiukset kähertyivät niskaan, kokonaan peittäen kaulan. Hänen käyntinsä oli melkein kuin tanssia ja hänen pieniä, somia jalkojaan saattoi katsella aivan väsymättömiin. Sen vaikutuksen hän ainakin teki Aatamiin, joka vallan ihastui häneen. Kaikki nauroivat kääpiötä, eninten ehkä Barbette itse.

Mutta nähtävästi hän sentään nautti hänen ihastuksestaan, koska hän välistä laski kauniit pienet kätösensä pöydälle, Aatamille näyttääkseen, että ne olivat paljon pienemmät kuin hänen kätensä, ja koska hän tuontuostakin muodosti huulensa ruusunnupun muotoisiksi ja kysyi, eikö Aatami tahtoisi suudelmaa.

Mutta kun Aatami sitte yritti häntä liketä, hyppäsi hän nauraen tiehensä, niinkuin lintu pyrähtää lentoon.

Aatami raukka oli pahasti rakastunut!

Mutta koko talo rupesi käyttämään pientä perhosta apunaan, hän sai toimittaa kaikellaisia asioita ja hän houkutteli ostajia mestari Jaakon kauppaan, sillä kaikki tahtoivat hänet nähdä ja kun hän vaan oli myymässä, niin paikalla syntyi kauppa.

Aatami oli kokonaan muuttunut, ainoastaan ne hetket, jolloin hän sai olla tyttönsä läheisyydessä, olivat hänelle elämää ja sillävälin eli hän onnen huumauksessa.

Ainoastaan nuori vaimo tiesi, kuka Barbette oli ja mistä hän tuli, mutta hän ei uskonut sitä kenellekään, ei edes miehelleen.

Eräänä iltana, kun Aatami tuli kultasepälle, oli nuori pari poissa ja Barbette istui yksin verstaassa.

Aatami istuutui paikalla tytön viereen ja rupesi kertomaan, että kuningas on niin hyvä, että hän kyllä auttaa Aatamia, jos hän tahtoo mennä naimisiin ja perustaa kodin.

Lieneekö tyttö kuunnellut hänen puhettaan, mutta ei hän ainakaan vastannut.

— Barbette, virkkoi Aatami huolestuneena.

— Mitä sinä tahdot?

— Saanko minä sen sanoa sinulle?

— Tietysti saat!

Barbette loi häneen kauniit, hymyilevät kasvonsa.

— Lupaatko ettet suutu?

— Enhän minä voi luvata ennenkuin tiedän, mitä sinä aiot pyytää.

— Minä rakastan sinua, Barbette!

— Sinä hullu! naurahti tyttö.

— Hullu!… Senkötähden, että…? Aatami pusersi hänen käsivarttaan, niin että hän huusi.

— Tekikö kipeää?

Vastauksen asemasta paljasti tyttö soman pienen käsivartensa, jossa oli suuri sinelmä.

Aatami tahtoi suudella sitä, mutta Barbette työnsi hänet luotaan, lausuen:

— Sillä et sitä paranna. Mene tiehesi!

— Ajatko minut luotasi, Barbette?

Kääpiö näytti niin onnettomalta, että tytön sydän heltyi.

— No, ole nyt täällä, mutta sillä ehdolla, ettet enään koskaan tee minulle pahaa.

Aatami istuutui kappaleen matkan päähän, oikein voidakseen häntä katsella.

Samassa kuuli hän puodista seuraavan keskustelun:

— Mistä ne huhut oikeastaan tulevat, että kuningas aiotaan murhata?

— Sitä ei kukaan tiedä, mutta kaikki siitä vaan puhuvat.

— Kaarlo keisari kuuluu saaneen kirjeen, jossa kerrotaan, että hän on kuollut.

— Niin, veljeni kirjoittaa, että Saksassa yleisesti ollaan siinä luulossa.

— Mutta kuinka sellainen huhu saattaa syntyä?

— Kai huhussa on jotakin perää.

— Eihän savu synny ilman tulta!

Aatami kuuli jokikisen sanan ja omituinen tunne valtasi hänen mielensä: kuninkaan henki on vaarassa, eikä hän tiedä siitä mitään, hän on ainoastaan ajatellut itseään.

Äkkiä hän nousi.

— Hyvästi Barbette! sanoi hän.

— Mihin sinä menet?

— Etkö kuullut, että kuninkaan henki on vaarassa?

— No mitä sinä sille mahdat?

— Voin suojella häntä.

— Niin voin minäkin.

— Sinäkö, Barbette?

— Voisinhan minä valmistaa hänen ruokansa.

— Luuletko että…

— Että joku voisi myrkyttää hänet. Etkö veisi minua kuninkaan luo?

— Pelkään, että hän nauraisi.

— Sano, että minä olen morsiamesi.

— Tahdotko sinä? huudahti Aatami ihastuneena.

— Niinkuin kuulet!

Aatami kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi hänen kauniisiin silmiinsä.

Tyttö oli juuri päätä pitempi kuin hän.

— Anna minulle suudelma, Barbette! Tyttö työnsi hänet inholla luotaan.

En nyt. Toisen kerran!

— Koska sinä tahdot mennä kuninkaan luo?

— Huomenna!

— Sitte minä tänään puhun Kustaa herran kanssa.

— Ja tulet huomenna noutamaan minua!

— Aivan varmaan!

Aatami riensi pois. Hänen olisi pitänyt tuntea iloa, mutta sensijaan oli kamala, selittämätön levottomuus hänet vallannut.

Linnaan päästyään kiiruhti hän paikalla kuninkaan huoneeseen.

Vahti ilmoitti hänelle, että hänen armonsa jo oli mennyt makuusuojaansa.

Aatami kuunteli, huomasi kuninkaan istuvan kirjoittamassa ja uskalsi mennä huoneeseen.

Kustaa ei häntä huomannut, vaan jatkoi ahkerasti työtään, tuontuostakin mutisten itsekseen: "Onhan Ruotsin ja Lyypekin suhde melkein julkinen." Hetkisen kirjoitettuaan hän taas puheli: "nämä salaiset asiat ne tulevat Tanskasta". Ja rupesi taas kirjoittamaan.

Aatami katseli häntä äänetönnä. Kuinka hänen rakas, rakas kuninkaansa näytti väsyneeltä! Aatamin silmät kyyneltyivät, hänen kävi niin sääli Kustaa herraa.

Kuningas laski kynän pöydälle, peitti hetkeksi kasvot käsillään ja avasi sitte raamattunsa, joka aina oli pöydällä hänen vieressään.

Hiljaa luki hän siitä luvun ja äänteli itsekseen:

"Kun sinä ainoastaan minulla olet, niin en minä ensinkään taivaasta enkä maasta tottele."

"Vaikka vielä minun sieluni ja ruumiini vaipuisi, niin olet sinä, Jumalani, kuitenkin minun sydämeni uskallus ja minun osani."

Hetkisen perästä hän nousi ja työnsi syrjään tuolinsa.

— Oletko sinä täällä? sanoi hän Aatamille, — en kuullut sinun tulevan.

Mutta kääpiö tarttui kuninkaan käteen ja suuteli sitä itkien.

— Mitä on tapahtunut? kysyi kuningas kiivaasti.

— Löytyy ihmisiä, jotka aikovat tehdä pahaa kuninkaalle, nyyhkytti Aatami katuvaisella mielellä.

— Eikö muuta. Sen minä kyllä tiedän, mutta on minulla toki hyviä ystäviäkin, jotka valvovat onneani, niinkuin esimerkiksi sinä.

— Huonosti olen tähän asti valvonut, mutta tästälähin tulen tekemään sen paremmin, sillä pian on meitä kaksi valvomassa.

— Mitä tarkoitat?

— Että minä ja morsiameni…

— Morsiamesi? huudahti kuningas, tukahduttaen hymynsä. — Mistä sinä hänet olet saanut, Aatami?

Aatami kertoi kaikki mitä tiesi Barbettesta ja lisäsi, että hän on kaunein tyttö maailmassa!

— Sinun täytyy näyttää hänet minulle!

Aatami uskalsi nyt esiintuoda pyyntönsä, että Barbette saisi keittää kuninkaan ruuan, jottei kukaan pääsisi sitä myrkyttämään.

Kustaa kävi tarkkaavaiseksi ja määräsi, että nuori tyttö seuraavana aamuna kello kahdeksan tuotaisiin hänen luokseen.

Aatami oli kuin seitsemännessä taivaassa. Jo varhain aamulla riensi hän Barbetten luo, mutta tyttö ei vielä ollut pukeutunut, joten hän sai odottaa hyvän aikaa.

Sillävälin viittasi entinen munkki hänet luokseen ja he läksivät viereiseen oluttupaan.

— Älä liiaksi luota Barbetteen, sanoi hän, — koska hän petti meitä, niin hän voi pettää sinuakin.

— Barbetteko pettää? Se ei ole mahdollista!

— Kyyneliä vuodattaen tunnusti vaimoni, että hän jo luostarissa ollessaan oli huonomaineinen. Hän oli uhannut tappaa itsensä, jos Elsani jotakin ilmaisisi, mutta koska tässä nyt on tapahtunut kaikellaista…

— Mitä on sitte tapahtunut? kysyi Aatami.

— Siitä on nyt viikko, kun eräänä iltana joku tuli puotiin ja pyysi häntä kadulle.

— Enhän minä silloin ollut teillä?

— Olit juuri mennyt… Me kuulimme huutoja ja kun tulimme ulos, näimme useita miehiä. — Elsa sanoi heitä luostaripalvelijoiksi — jotka sitoivat Barbetten ja veivät hänet mukaansa. Emme uskaltaneet sanoa mitään, mutta ajattelimme, ettemme kai enään ikinä saa häntä nähdä.

— Hän tuli sentään.

— Kyllä, jo seuraavana päivänä.

— No, mitä hän sanoi?

— Ei juuri mitään, hän oli saanut puvun, jonka hän tänään aikoo pukea ylleen.

— Mutta eihän tämä kai todistane, että hän aikoo minua pettää, huomautti Aatami vapisevalla äänellä.

— Me arvelimme vaan, että oli paras kertoa tämä sinulle, jottet sanoisi meidän syyksemme, jos jotakin tapahtuisi.

— Kiitos! virkkoi Aatami kankeasti, ja äänettöminä palasivat molemmat kotiin.

Hetkisen perästä tuli Barbette, puettuna hienoon harmaaseen villapukuun. Hänen kaulansa ja käsivartensa olivat paljaat. Hiuksiin oli pistetty punainen ruusu.

Hän oli häikäisevän kaunis. Kuni lumouksen valtaamana jäi Aatami häneen tuijottamaan.

— Olenko siisti? kysäsi hän nauraen.

— Aiotko sinä noin lähteä kuninkaan luo?

— Tietysti. Koska nyt ensi kerran pääsen hoviin, niin totta kai panen parhaat päälleni!… Ota sinä vaatteeni, jotka ovat tuossa mytyssä ja pistä taskuusi nämä pullot. Niissä on elämänvettä, jota olen hankkinut vartavasten kuninkaalle.

— Kyllä minä ne säilytän, vastasi Aatami, pistäen pullot taskuunsa ja ottaen mytyn kainaloonsa. Sitte hän heitti ylleen viitan ja veti pääpussin korvia myöten.

— Hyvästi nyt! huudahti tyttö kotiväille ja nyökäytti päätään. — Tule Aatami! Kai otit pullot?

— En ole unohtanut mitään, vastasi kääpiö, luoden kotiväkiin merkitsevän katseen. — Hyvästi! Ja olkoon Jumala kanssamme!

— Epäiletkö ettei hän olisi? kysyi tyttö nauraen.

— Nykyään epäilen kaikkea!

Äänettöminä he astelivat tietä pitkin, kumpikin ajatellen omia asioitaan.

Linnaan saavuttua tahtoi Barbette järjestää pukuaan ja hiuksiaan. Sillaikaa läksi Aatami kysymään, ottaisiko kuningas heidät vastaan.

— Tietysti, sanoi kuningas, — mutta mikä sinua vaivaa? Olet kalpea kuin kalma!

— Minun olisi yksin pitänyt suoriutua tästä asiasta, mutta en voinut…

— Puhuppa selvemmin, Aatami, en sinua ymmärrä.

— Armollinen herra, minä pelkään… Aatami purskahti itkuun ja heittäytyi polvilleen.

— Mikä on, Aatami? Eikö tyttö tullut?

— Kyllä hän on täällä?

— No, eikö hän tahdokkaan ruveta keittäjäkseni?

— Tässä on elämänvettä vartavasten kuninkaalle. Aatami otti pullot taskustaan.

— Mitä tämä on? virkkoi kuningas ja rupesi tarkastamaan pulloja.

— Minä pelkään, että niissä on kuolemanvettä!

— Hänkö ne sinulle antoi?

— Arvelen, ettei hän itse uskaltanut niitä säilyttää, puhui Aatami, vavisten mielenliikutuksesta.

— Ehkä sinä tuomitset häntä väärin, virkkoi Kustaa, säälivästi silmäillen kääpiötään.

— Sitte tahdon uskollisena koirana palvella häntä koko elämän ajan.

— Entä jos hän on syyllinen?

— Niin häntä täytyy rangaista.

— Rakastatko häntä, Aatami?

— Enemmän kuin elämääni!

— Ja tahdot kuitenkin…?

— Tahdon, herra kuningas!

— Sankarin henki asuu pienessä ruumiissasi! Kääpiö vapisi mielenliikutuksesta. Hetkisen perästä virkkoi kuningas:

— Tahdotko kutsua hänet sisään?

— En saata!

Kuningas soitti ja palvelija astui huoneeseen. Oven avautuessa saattoi ulkopuolelta kuulla ääniä ja naurua.

— Kuka siellä on?

— Muutamia kamaripalvelijoita ja eräs ihana neiti, vastasi palvelija.

— Käske hänet sisään!

Seuraavana hetkenä astui Barbette huoneeseen. Hän loi kuninkaaseen kauniit silmänsä, lankesi sitte polvilleen ja liitti pienet kätensä ristiin.

Hän oli todellakin viehättävän kaunis!

— Nouskaa! käski kuningas.

Tyttö totteli ja jäi rukoilevin silmin katselemaan kuningasta.

— Mitä te tahdotte?

Hänen katseensa näytti ensin kysyvän neuvoa Aatamilta, mutta sitte hän vastasi:

— Palvella kuningastani!

— Millä tavalla?

— Sanotaan, että hänen henkensä on vaarassa.

— Voitteko te torjua vaarat?

— Voin, vastasi tyttö.

— Tällä elämänvedelläkö? kysyi kuningas, osoittaen pieniä pulloja.

— Hyi, Aatami, huudahti tyttö, — kun ilmaisit salaisuuteni!

— Miten tätä on käytettävä?

— Sitä pitää illalla juoda, puhui tyttö vilkkaasti.

— Entä mitä se vaikuttaa?

— Se tuo suloisia unia, terveyttä, voimaa ja iäisen nuoruuden.

Kustaa lausui pari sanaa Aatamille, joka paikalla jätti huoneen.

— Voitko sinä todella hankkia minulle kaiken sen?

— Voin, kuninkaani, lausui tyttö, astuen kuningasta likemmä.

— Hetääri! mutisi kuningas.

Tyttö kalpeni hiukan, mutta pysyi aivan levollisena.

— Kuka sinut on lähettänyt? kysyi kuningas.

— Oma sydämeni! kuiskasi tyttö.

Samassa palasi Aatami, kädessään pieni pikari.

— Sanotko sen tuottavan minulle iäistä nuoruutta?

— Kyllä, teidän armonne! Kuningas ojensi hänelle pikarin.

— Valmistappa sitte juoma!

— Vasta illalla…

— Iäisen nuoruuden lahja on otettava, heti, kun tilaisuus tarjoutuu, virkkoi kuningas.

Tyttö loi epäilevän katseensa vuoroin kuninkaaseen, vuoroin Aatamiin. Sitte hän, kauniisti hymyillen lausui:

— Anna minulle pullot!

— Kummanko tahdot? kysyi Aatami.

— Molemmat! vastasi tyttö veitikkamaisesti. — Joudu toki!

Aatami katsahti kysyvänä Kustaaseen.

Tyttö näytti niin viattomalta, että Kustaa todellakin rupesi luulemaan, että he turhaan häntä epäilivät. Hän oli siinä seisoessaan erinomaisen viehättävä.

Kuninkaan viittauksesta ojensi Aatami hänelle pullot, mutta hän oli kalman kalpea ja käsi vapisi.

— Pyhä neitsyt! Sinähän näytät hirveältä, Aatami! sanoi tyttö ja ojensi kätensä ottamaan pulloja, mutta samassa putosivat ne lattialle ja särkyivät.

Hämmästyksellä seurasi kuningas heidän liikkeitään.

— Aatami, mitä sinä teet! huudahti Barbette kauhistuen, — kaadat kallisarvoisen nesteen!

Helmojaan nostellen hyppeli hän lasisirpaleiden ja nestelätäkköjen keskellä.

Hetkisen seisoi Aatami liikkumattomana, eteensä tuijottaen kuin ukkosen lyömänä, mutta sitte hän äkkiä painui maahan: pullon pohjalle oli jäänyt hiukkanen punaista nestettä. Hän kävi siihen käsiksi, mutta samassa karkasi Barbettekin sitä ottamaan… Syntyi kiivas, äänetön kiista, mutta Aatami voitti.

Hän oli sellaisella voimalla tuupannut Barbetten syrjään, että tyttö oli kaatunut lattialle. Ennenkuin hän ehti nousta, oli pullonpohja pöydällä ja neste pienessä pikarissa.

Ilveskissan innolla vahti Barbette hänen liikkeitään. Hän oli kokonaan unohtanut näyteltävänsä osan.

Kuningas seurasi heitä katsojana.

Mutta Aatami oli kamalan näköinen. Kalpeana, kasvoissa miltei villi ilme, tarttui hän pikariin ja sanoi:

— Juo!

Tyttö tahtoi tuupata sen hänen kädestään, mutta hän asetti sen pöydälle ja kävi kovin kourin kiinni Barbetteenr, joka kaikin voimin ponnisteli vastaan. Vihdoin sai hän hänet laahatuksi pöydän luo ja tarttui uudestaan pikariin, viedäkseen sen hänen huulilleen, mutta silloin pusersi tyttö huulensa kokoon ja ravisteli päätään.

Silloin puraisi Aatami häntä olkapäähän ja hänen huudahtaessaan, kaasi hän nesteen hänen kurkkuunsa.

Hän sylkäisi kyllä paikalla suunsa puhtaaksi, mutta jotakin sinne sentään mahtoi jäädä, koska hän rupesi huutamaan vettä.

Aatami oli vaipunut maahan ja jäänyt siihen liikkumattomaksi.

Silloin täytti kuningas pikarin.

Barbette katseli sitä ahmivin silmin ja ojensi kätensä sitä ottamaan.

Mutta Kustaa ei antanut hänelle sitä, vaan piteli sitä hänen näkyvissään.

— Kuka sinut on lähettänyt? kysyi hän ankarasti. Hetkisen näytti tyttö epäilevän, mutta huomatessaan, ettei kuninkaalta ollut armoa odotettavissa, sanoi hän:

— Pyhän Klaaran abbedissa!

— Pitikö sinun myrkyttää minut?

— Kyllä! Antakaa minulle vettä!

— Äkkiäkö?

— Ei, viikon kuluessa. Vettä, vettä!

— Ja sinun piti käyttää kaikkia mahdollisia keinoja? Tyttö painoi hetkeksi alas silmänsä, mutta vaipui sitte polvilleen maahan.

— Armahtakaa minua, antakaa vettä, sisuni on kuin tulessa!

— Kuka on abbedissan liittolainen?

— Gorius Holst! vaikeroi tyttö.

Kuningas antoi hänelle pikarin, jonka hän paikalla tyhjensi. Ja luultavasti vesi lievensi tuskia, koska hän entisellä uhkamielisyydellään virkkoi:

— Minä olen saanut anteeksi kaikki syntini.

Aatami oli noussut ja astui nyt kuninkaan eteen, mutta hän näytti niin vanhentuneelta, että oli vaikea häntä katsella.

— Mihin hän on vietävä? kysyi hän vapisevalla äänellä ja katse tähdättynä maahan.

— Pyhän Klaaran luostariin, vastasi kuningas. Barbette säpsähti, mutta ei lausunut sanaakaan. Hetken perästä hän oli poissa.

Miettiväisenä avasi kuningas kirjeen, jonka hän pari päivää sitte oli saanut Maunu herttualta.

Häntä kehoitettiin siinä kaikella muotoa olemaan varoillaan, sillä koko maailma puhui hänen kuolemastaan.

— Kyllä ystäväni lyypekkiläiset kaikin voimin koettavat saada minut hengiltä, sanoi Kustaa.

Mutta hän ei tuntenut pelkoa enemmän kuin epätoivoakaan, sillä hänen mielessään asui vanha lempilause: se ei ole vaarassa, joka on Herran suojeluksessa.

Nämä tapaukset vaikuttivat kääpiöön enemmän kuin kuninkaaseen. Aatami vanheni muutamassa viikossa kymmeniä vuosia, lieneekö syynä sitte ollut Barbetten kuolema vaiko levottomuus rakastetusta herrasta.

Kustaa katseli tyynesti asiain kulkua. Olihan vaara nyt ohi ja hänen täytyi ajatella kaikkinaisia tärkeitä seikkoja.

Sota oli eroittanut hänet hänen parhaista ystävistään, mutta hän ilmoitti heille mielipiteensä ja antoi heille neuvoja kirjeellisesti. Varsinkin kehoitti hän heitä varomaan tanskalaisia.

Juhana Turenpojalle hän kirjoitti, että sota Lyypekin kanssa voi puhjeta milloin hyvänsä; silloin saadaan nähdä, mille puolelle tanskalaiset asettuvat. "Koska kerran maailman meno on sellaista, että uskollisuus ja annettu sana vähän merkitsevät."

Valtakunnan neuvoston kanssa keskusteli hän joka päivä. Useat kehoittivat häntä joksikin aikaa lähtemään pois Tukholmasta, mutta hän vastasi, että onhan vaaroja kaikkialla ja jos hänen päivänsä pian ovat päättyvät, niin hänen sitä suuremmalla syyllä täytyy käyttää loppuaikansa hyvin.

Aatami ei viettänyt päiviään toimettomuudessa.

Hän piti entistä huolettomuuttaan suurena rikoksena.

Barbetten nimeä ei hän koskaan maininnut ja naisiin ei hän enään milloinkaan luonut silmiään.

Kapakoissa ja julkisissa paikoissa kuljeskeli hän nyt aamusta iltaan.

Kaikkialla puhuttiin kuninkaan kuolemasta. Se teki kamalan vaikutuksen.

Toiset kysyivät miksei Kustaa herra saa olla rauhassa, koska muita ruhtinaita käsillä kannetaan, vaikka he kansansa hyväksi ovat tehneet paljon vähemmin kuin hän.

Pääsiäinen oli ovella.

Liittolaiset olivat määränneet itse palmusunnuntain aikeittensa toteuttamiseksi.

Abbedissa ilmoitti Gorius Holstille miten onnettomasti myrkyttämisjuttu oli päättynyt.

Kurja nuori nainen oli itse saanut kantaa tekonsa seuraukset.

Mutta Gorius Holst oli saanut tietää, että hänet oli leimattu abbedissan liittolaiseksi. Hän pysytteli sentähden piilossa, mutta ei silti suinkaan ollut toimettomana.

Hän kehoitti abbedissaa pakenemaan valtakunnasta, mutta tämä pysyi järkähtämättömämpänä kuin hänen veljensä.

— Todisteita ei ole, virkkoi hän. — Minä jään tänne!

Muuan viekas saksalainen, Hannu Bökman, sai toimekseen panna täytäntöön itse pääyrityksen.

Abbedissan neuvon mukaan oli kuninkaan istuimen alle Suurkirkossa pantu nelikko ruutia.

Hannu hankki kuparisen putken, jota myöten lanka piti johdettaman ruutinelikkoon. Siitä kun sen ulkopuolinen pää oli sytytetty kuluisi viisi tuntia kunnes räjähdys tapahtuisi.

Tätä ei Aatami tietysti saattanut aavistaa. Mutta hän ei enään tyytynyt kapakoihin, vaan kuljeskeli satamassa vakoilemassa, mitä siellä tapahtuisi.

Muitten muassa tutustui hän erääseen köyhään kippariin, jonka nimi oli Hannu Viinisuu. Viimeinen nimi oli tietysti haukkumanimi, mutta se sopi hänelle erinomaisen hyvin, sillä Hannu oli miltei aina humalassa. Hyvät ystävät täyttivät hänen lasinsa, saadakseen hyväluontoisen miehen puhetuulelle, eikä siihen monta pikarillista tarvittukaan.

Pienessä kapakassa Jaakopin kirkon luona hän tavallisesti oleili. Kapakoitsijatar oli jo monta vuotta juottanut häntä velaksi, sentähden että hän houkutteli kansaa kapakkaan, mutta Hannu, joka oli häneen rakastunut, eli siinä varmassa vakaumuksessa, että kapakoitsijatarkin rakastaa häntä.

Hän oli jo monta kertaa kosinut ja aina saanut vastaukseksi: "en minä mene naimisiin sian kanssa!"

Mutta siitä huolimatta palasi Hannu Viinisuu aina takaisin Liisa muorin ahtaaseen kapakkaan. Kerran kuljetti hän Aataminkin kanssaan.

Tässä kapakassa ei Aatami vielä koskaan ollut käynyt.

Hänen päähänsä pälkähti paikalla, että täällä saattaa kuulla uutisia ja sittemmin hän vaistomaisesti usein kulki sinne.

Eräänä päivänä hän hämmästyksekseen näki kuninkaan rahamestarin Antero Hannunpojan tulevan kapakkaan.

Hän astui suoraan myymäpöydän luo ja kysyi Liisa muorilta, oliko Hannu Viinisuu saapuvilla.

Muori neuvoi häntä sillalle ja rahamestari läksi, Aatamia huomaamatta.

Aatami hiipi perässä, itsekään tietämättä miksi. Hän näki rahamestarin, Hannu Bökmanin, ja useiden muiden saksalaisten tapaavan toisensa ja sitte jäävän kuiskaten juttelemaan. Kääpiössä heräsi epäluulo.

Hannu Viinisuun näkyivät he kokonaan unohtaneen.

Eikä Hannu koko päivänä tullut Liisa muorin kapakkaan.

Aatami oli pitkän aikaa istunut häntä odottamassa, kun Liisa muori salavihkaa tuli häntä puhuttelemaan.

— Nyt kaivavat taas koiriaan suohon!

— Mitä suota tarkoitatte, Liisa muori?

— No, suurinta suota tietysti!

— Kuningastako? kuiskasi Aatami.

— Heidän tuumansa ovat jo kauvan olleet tekeillä.

— Kunhan vaan voisi saada kiinni langanpäästä.

— Onhan se jo käsissänne.

— Kuinka?

— Onhan Hannu Viinisuu?

— Olisiko Hannu petturi?

— Ei, mutta hän on hyväluontoinen sielu, jonka saa johdetuksi minne tahansa.

— No, mitä te nyt luulette?

— Hannulla on välistä rahoja, enkä tiedä, mistä hän niitä saa. Koko viime viikon hän sitäpaitsi pysytteli selvänä eikä muka tahtonut ilmaista minulle mitä juttuja hän ajoi tuolla sillalla merimiesten ja muiden roikaleiden kanssa.

— Kuinkahan sen saisi tietää?

— Minä käskin häntä tänä iltana tulemaan tänne. Aatami tulee nyt mukaan.

— Mutta jollei hän tule?

— Se olisi paha, mutta kyllä minä luulen, että hän tulee.

Illalla ilmestyivät sekä Hannu että Aatami kapakkaan. Hannu oli aivan selvänä, mutta erittäin huonolla tuulella.

— Mitä Liisa muori tahtoo? kysyi hän.

Muori avasi oven pieneen kamariin kapakkahuoneen vieressä. Siellä seisoi pöydällä olutkannu sekä kolme pikaria.

— Menkää tuonne, sanoi Liisa, — minä tulen perässä. Hannu ja Aatami menivät.

— Minä en juo mitään! mutisi Hannu, vaipuen penkille istumaan.

— No mikset? kysyi Aatami.

— Minulla on muuta ajattelemista.

— Ehkä suuren rahdin lastausta?

— Kiipeä korkeammalle! Hannu Viinisuu ojensihe suoraksi.

— Sitte sinä kai et enään tahdo tunnustaa minua tuttavaksesikaan?

Hannu loi Aatamiin ystävälliset silmänsä.

— Älä sinä aina riipu kuninkaan kintereillä! sanoi hän kiivaasti.

Aatamista tuntui äkkiä siltä kuin hänen sydämensä olisi ollut särkymäisillään, mutta hän sai mielensä hillityksi.

— Mitä pahaa siinä sitte on?

— No älä tee sitä, sanon minä! huusi Hannu Viinisuu, mutta sitte ei hän enään puhunut sanaakaan.

Liisa muori astui samassa sisään.

— Nyt minä olen hankkinut puotiin sijaisen ja tahdon hetkisen jutella kanssanne.

Hän täytti pikarit, mutta se, joka seisoi Hannun edessä, oli puolta suurempi kuin muut.

— Kas nyt sitä juodaan!

— En huoli! virkkoi Hannu itku kurkussa.

— Mitä kummaa! Täytän tänään neljäkymmentä vuotta! Etkö toki häpeä?

— Täytättekö…? Ei, Liisa muori, olen luvannut…

— Etkö sinä sitte minulle ole luvannut useammin kuin muille, ja kuinka olet lupauksesi pitänyt?

— Rakas Liisa muori, jos tietäisitte…

— Tiedän sen asian, että jollei Hannu nyt tottele, niin näemme toisemme viimeisen kerran…

Hannu tarttui pikariin.

— No, jos on sillä tavalla, niin… Ja nyt hän joi täysin siemauksin.

— Näkyypä kelpaavan!

— Oikeaa Braunschweigiläistä! Onpa se hyvää!

— Kahdenkymmenen vuoden vanhaa, Hannu!

— Ja sitä te tarjoatte minulle!

— Syntymäpäivän kunniaksi… Juokaa nyt maljani.

Hannu vei vasta lisätyn tuopin huulilleen ja katseli hetkisen vilkkumatta Liisa muoriin; sitte ummisteli hän tyytyväisenä silmiään, taas katsahtaen Liisaan. Ja niin hän teki, kunnes tuoppi tyhjeni.

— Minun maljaani et sentään vielä ole juonut, virkkoi Liisa muori.

— Ehkä tästälähin saan juoda tällaista joka päivä, puhui Hannu.

— Minä vaan en aio sitä tarjota.

— Mutta jos minä maksan jokainoan aurtuan ja minulle vielä sittenkin jää tuhat guldenia, niin mitä te sitte sanotte?

— Että olut jo on noussut päähäsi.

— Mutta rakkaus asuu sydämessä, Liisa muori.

— Kuka sinulle antaisi tuhat guldenia?

— En sano.

— Ehkä Antero Hannunpoika! sanoi Aatami. Hannu kalpeni.

— Mitä sinä hänestä tiedät?

— Hän kävi eilen täällä, huomautti Liisa.

— Minua hakemassa. Minä tiedän sen.

— Oli hänellä muutakin asiaa.

— No mitä?

— Voinpa minäkin ansaita tuhat guldenia.

— Millä tavalla?

Pienet harmaat silmät säihkyivät.

— Sano sinä ensin, niin sanon minä sitte.

— Kas, saksalaiset aikovat sunnuntaina panna toimeen pienet lystit…

— Kutka? Saksalaisetko?

— Niin, kaikkihan he lienevät saksalaisia… ei sittenkään, sillä Gorius Holst on kai tanskalainen.

— No, minkälaiset lystit ne ovat?

Hannu katsoi vuoroin Liisaan, vuoroin Aatamiin.

— Kun minä vaan uskaltaisin, mutta minä pelkään tuota Aatamia.

— Eikö Hannu luule, että rahamestari voi toimittaa minullekin tuhat guldenia? kysyi Aatami.

— Kyllä hän toimittaa, jos sinä, pikku veitikka, vaan otat osaa aikeisiimme, vastasi kippari.

— Mutta kuningas pitää rahakamarin avaimen taskussaan eikä anna pois sitä.

— Ei, ennenkun hänen täytyy! naurahti Hannu. — Mutta kas — ja siinä hän teki liikkeen ikäänkuin takaapäin pistääkseen jotakin selkään, — vihdoin se tapahtuu pakosta!

— Mutta voihan rahamestari yksinkin tulla toimeen, eihän hänen Hannulle tarvitse ruveta antamaan tuhansia guldeneja.

— No niin!

Hannu kurkisti tuoppiin; se oli tyhjä, mutta Liisa muori täytti sen paikalla.

— Juo pois, Hannu!

Ja Hannu joi, pyyhki suutaan ja virkkoi sitte kuiskaten:

— Kas, sytyttäminen on minun tehtäväni.

— Minkä sytyttäminen? Linnanko?

— Ei, vaan langan!… Hiljaa!

Aatamin mieleen muistui kamala tapaus: hän näki luostarin, joka hajosi tuhansiin kappaleisiin. Mutta hän pakotti itsensä pysymään tyynenä ja virkkoi samaan tapaan kuin juopunut:

— Eikö kukaan sitte voi sitä nähdä?

— Ei, se on siellä pienen käytävän luona.

— Pienen käytävänkö? Aatami ei ymmärtänyt mitään.

— Pienen alttarikäytävän luona tietysti, sanoi Hannu kärsimättömästi.

— Ymmärrän, ymmärrän. Sieltäkö putki käy?

— Niin, suoraan tuolin alle… Hihhih! Koko kirkko menee, mutta sille ei voi mitään.

— Eihän sille voi mitään, kertoili Aatami.

— Kuulkaa nyt, Hannu, virkkoi Liisa muori, — te saatte olla täällä yötä.

— Syntymäpäivänkö tähden? mutisi Hannu. — Sellaista kunniaa ei minulle ennen ole suotu!

— No, kerta ensimäinen, ymmärrättehän sen. Menkää nyt nukkumaan.

Muori avasi oven.

— Liisa muorin omaan makuuhuoneeseen!

— Voinko minä enään parempaa tarjota? Joutuun nyt! Muori sulki oven ja pisti avaimen taskuunsa.

— Tuletteko heti kanssani? kysyi Aatami kiivaasti.

— En voi, ennenkuin varmaan tiedän, että hän nukkuu ja että koko talossa on hiljaista. Pitäkää minulle tie auki.

— Kyllä… Kai te löydätte?

— Löydän… Mutta kuulkaappa… virkkoi hän epäröiden.

— Sanokaa vaan suoraan!

— He ovat houkutelleet Hannun. Hän on heidän käsissään vaan välikappale, joka ei voi mitään.

— Kyllä minä sen sanon kuninkaalle.

— Mutta muistakaa todellakin sanoa se!

— Kuulkaa Liisa muori, sanokaa se itse. Kuningas tulee olemaan teille hyvin kiitollinen, ja jos te vielä lupaatte tulevaisuudessa pitää Hannua silmällä, niin…

— Veitikka! Olen jo päättänyt tehdä sen.

Kiirein askelin riensi Aatami linnaan. Entä jos onnettomuus jo on tapahtunut… jos kuningas on käynyt hopeakammiossa… Ei, ei, kyllä Jumala suojelee Kustaa kuningasta ja Ruotsin kansaa.

Aatami antoi ensin linnanvoudille perinpohjaisen kertomuksen.

Linnanvouti arveli, ettei kuningasta enään näin myöhään pitänyt häiritä, mutta Liisa muorin talolle asetti hän vahdin, jottei Hannu Viinisuu pääsisi pakoon.

Liisan mielestä tämä toimenpide oli sangen turha, sillä hänen luvattaan ei kukaan päässyt taloon eikä talosta. Mutta seurauksena oli, että rahamestari Antero Hannunpoika huomasi uhkaavan vaaran ja heittäytyi alas Kolmen Kruunun tornista, vapaehtoisella kuolemalla pelastuakseen kuninkaan vihasta ja oikeutetusta rangaistuksesta.

Seuraavana päivänä vietiin pohmelostaan selvinnyt Hannu Viinisuu linnaan.

Liisa muoria ja Aatamia oli kuningas jo tutkinut.

Liisalle oli kuningas luvannut, että Hannu, heti kun saataisiin selville, ettei hän ollut toiminut kuin välikappaleena, pääsisi vapaaksi.

Kuulustelua kesti pitkän aikaa, mutta sitte sai onnellinen Liisa viedä Hannun vapaana kotiin. Ensin hänen sentään oli pitänyt pyhästi luvata, että hän tulevaisuudessa kokonaan noudattaa Liisan tahtoa.

Mutta muut syylliset tutkittiin ja tuomittiin. Useat heistä, muiden muassa saksalainen Hannu Bökman, mestattiin. Ne jotka olivat vähemmin syylliset, saivat rahalla lunastaa henkensä.

Gorius Holst vietiin Tynnelsön linnaan ja sai olla siellä kuninkaan kustannuksella.

Salaliitto oli levinnyt laajemmalle kuin ensin oli luultukaan. Sentähden antoi kuningas koota kaikki aseet kaupungista ja tuoda ne linnaan.

Ja siten päästiin sillä kertaa vaarasta.

10.

TOINEN MORSIAN.

Liittolaisten pettämänä ja salajuonien ympäröimänä, rupesi Kustaa siihen määrään epäilemään ihmisiä, että hän päätti tästälähin luottaa ainoastaan itseensä. Ja tämän tunteen valtaamana hän äkkiä, aivan odottamatta antoi käskyn, että laivasto ja sotaväki oli palautettava Ruotsiin.

Uutinen herätti Tanskassa suurta levottomuutta. Tosin ei vihollisten käsissä enään ollut kuin Köpenhamina, mutta tarpeen ruotsalaisten apu silti oli, Tanskan kruunulle kun oli ilmaantunut uusi vaatija, pfalzkreivi Fredrik.

Hän oli noin kuudenkymmenen ikäinen, tottunut sotaherra ja vasta mennyt naimisiin Kristian II:n vanhimman tyttären viisitoistavuotiaan Dorotean kanssa. Keisari oli luvannut hänelle Tanskan ja Norjan myötäjäisiksi. Häät olivat olleet syyskuussa 1535 ja joulukuussa sai kuningas Kristian kehoituksen luovuttaa Tanskan pfalzkreiville.

Norjaankin tuli kirjeitä sekä keisarilta että kreiviltä.

Tämä uutinen rohkaisi köpenhaminalaisten mieliä. Siltä taholta saattoivat he siis toivoa apua.

Sitävastoin kuningas Kristian, jonka ei ollut onnistunut voittaa takaisin pääkaupunkiaan ja jota uudet vaarat nyt uhkasivat, tunsi tarvitsevansa ruotsalaisten apua enemmän kuin koskaan ennen.

Mutta samalla hän kyllä tiesi, että vaikea sitä oli pyytää kuningas Kustaalta, jota Hampurin sopimus suuresti oli suututtanut.

Mutta täytyihän koettaa, ja tanskalaiset valtioneuvokset Holger Ulfstand ja Aksel Ugerup lähetettiin Malmön kautta Tukholmaan, johon saapuivat toukokuun 30 p:nä 1536.

Olisi luullut että heille oli vaikeaa astua ankaran kuninkaan eteen, mutta lähettiläät ymmärsivät tehtävänsä.

He esiinkantoivat Kustaalle kuninkaansa ja Tanskan neuvoston kiitokset siitä avusta, jonka he häneltä olivat saaneet vastaanottaa; ruotsalaisten ystävällisyys oli ollut niin suuri, ettei sitä Tanskassa ikinä unohdettaisi. Lähettiläät ylistivät ruotsalaisen sotamiehen urheutta ja miehuutta, koettivat puolustaa Hampurin sopimusta sillä, että sekä keisari että pfalzkreivi olivat uhanneet sodalla, ja vakuuttivat pyhästi, että rauha tarkoitti Kustaatakin. Hojan kreivi ja Berendt von Melen taas olivat niin likeisesti liittyneet Lyypekkiin, ettei sovinnosta olisi voinut tulla mitään, jollei heitä olisi otettu rauhansopimukseen. Sitte tarjoutui kuningas Kristian hankkimaan kuninkaalliselle veljelleen lakimiehen, joka Lyypekin ja toisten Hansakaupunkien välisessä kokouksessa ajaisi asiat niin pontevasti, ettei Kustaan tarvitsisi nähdä mitään vaivaa koko oikeudenkäynnistä. Vihdoin pyysivät tanskalaiset herrat anteeksi, että Bohusin ja Aggerhusin luovuttaminen oli viipynyt; mutta siihen olivat norjalaisen arkkipiispa Olavin sotaiset puuhat olleet syynä. Lopuksi pyysivät he, että Kustaa kuningas lähettäisi sotalaivansa purjehtimaan takaisin salmeen.

Kustaa antoi ankaran vastauksen. Sopimus oli, vastoin kaikkia lupauksia, tehty hänen tietämättään ja neljän kuukauden aikana oli häneltä salattu rauhanehdot, ei ilmoitettu edes miten hänen oli meneteltävä, jottei yksin jäisi jatkamaan ja päättämään sotaa. Lisäksi oli kuningas Kristian — niinikään vastoin kaikkia lupauksiaan — antanut Lyypekille sanansa, ettei hän auta Kustaata, jos olosuhteet pahoittavat häntä jatkamaan sotaa.

Tällaista kiitosta rehellisestä avusta ei hän ollut odottanut. Hän kyllä tiesi olevansa oikeassa Hojan kreiviin ja Berendt von Meleniin nähden, mutta oikeutta voidaan väännellä ja käännellä, senkin hän tiesi. Aggerhus ja Bohus taas olivat kuninkaan miesten hallussa, arkkipiispan kapinasta huolimatta olisi siis kyllä voinut luovuttaa ne Ruotsille. Kronikka ei kerro, joutuivatko tanskalaiset herrat hämilleen ja häpeilleen. Luultavasti eivät.

Heidän rukouksensa ja vakuutuksensa saivat vihdoin Kustaan heltymään ja hän lupasi lähettää laivastonsa purjehtimaan Juutinraumaa kohti.

Mutta se oli ehtinyt vasta Kalmarin salmeen, kun saapui tieto, että Köpenhamina on antautunut.

Miehuullisesti oli kaupunki kestänyt piiritystä, sittenkin kun Lyypekki oli vetäytynyt pois leikistä.

Vanhukset, naiset ja lapset olivat saaneet luvan lähteä pois kaupungista, jotteivät kuolisi nälkään, mutta viholliset ajoivat heidät takaisin ja nälänhädän kanssa tuli Köpenhaminaan tauteja ja riitaa. Ihmiset söivät hevosia, koiria, kissoja, jakun ne loppuivat, rottia ja variksia. Kansaa nääntyi kaduille ja lapset imivät verta kuolleiden äitiensä rinnoista. Mutta toivon kipinä ei silti sammunut, vaan muureista ja torneista tähystelivät ihmiset eikö luvattua apua jo kuuluisi. Ne, jotka vaikeroivat, saivat lohdutuksekseen sanat: "emmehän vielä ole syöneet omia lapsiamme niinkuin Jerusalemin äidit". Mutta apua ei tullut; Köpenhaminan täytyi avata porttinsa, ja elokuun 5 p:nä marssi Kristian kuningas suurella loistolla kaupunkiin.

Pian senjälkeen päättivät valtakunnan maalliset herrat salaisessa keskustelussa, "ettei Tanskan valtakunnan asiain tästä päivästä alkaen pidä riippuman arkipiispasta eikä muista piispoista, vaan pitää kuningas ja valtakunnan maallinen neuvosto niistä huolen". Kaikki piispat vangittiin ja heidän hiippakuntansa ja luostarien tilukset otettiin kruunulle. Ja tähän antoi kansa suostumuksensa, sillä luterilainen oppi oli jo ehtinyt vaikuttaa. Sitävastoin vahvistettiin Tanskan ritariston ja aatelin kaikki oikeudet ja vapaudet ja talonpojat kadottivat ainiaaksi suurimman osan oikeuksiaan.

Kaupunki sai pitää vapautensa ja porvareille annettiin armosta anteeksi, että he olivat tehneet vastarintaa.

"Köpenhaminan antautuessa kaatui Tanskan kansan vapauden viimeinen tuki", sanoo tanskalainen historioitsija.

Norjassa päättyi kreivisota aivan odottamattomasti.

Arkkipiispa Olavi pakeni maasta huhtikuussa v. 1536.

Silloin lankesi maa kuningas Kristianin käsiin ja samana vuonna tehtiin Köpenhaminan valtiopäivillä seuraavat tärkeät, Norjaa koskevat päätökset:

"Koska Norjan valtakunta sekä voimiensa että varallisuutensa puolesta on siihen määrään köyhtynyt, ettei se yksin saata pitää kuningasta, ja koska tämä sama maa on velvollinen kaikiksi ajoiksi kuulumaan Tanskan kruunulle, niin olemme me Tanskan valtakunnan neuvostolle ja aatelille luvanneet, että — — Norjan valtakunnan tästälähin tulee kuulua Tanskan kruunulle niinkuin Juutinmaa, Fyen, Seelanti ja Skåne, sekä ettei sen enään tästälähin tule kantaa itsenäisen kuningaskunnan nimeä, vaan että sitä on pidettävä osana Tanskan valtakunnasta, osana joka kaikiksi ajoiksi on yhdistetty Tanskan kruunuun."

Sellaisen lopun sai Norjassa tuo "hellä suhde", jonka piti yhdistää pohjoiset valtakunnat!

Epäilemättä jokaisen ruotsalaisen mielessä tätä lukiessa herää ajatus, että sama kohtalo oli aiottu Ruotsille. Ja varmaan jokainen ruotsalainen kiitollisuudella muistelee niitä miehiä, jotka taistelivat Ruotsin itsenäisyyden ja vapauden puolesta. Engelbrektin, Sturein ja Kustaa Vaasan nimet loistavat tähtinä Ruotsin taivaalla, ne eivät joudu unohduksiin niin kauvan kuin ruotsalaisten rinnoissa sykkii lämmin, uskollinen, isänmaallinen sydän.

* * * * *

Palaamme nyt kuningas Kustaaseen, jolle elämä viime aikoina oli näyttänyt vain synkkiä puoliaan.

Hän oli neljänkymmenen vuoden vanha ja paljon oli hän saanut kokea, mutta vähän oli elämä hänelle persoonallisesti antanut onnea.

Yhteen aikaan hän oli jo luullut, että hänen sydämestään oli sammunut kyky rakastaa. Mutta viime aikoina oli hän päivä päivältä ruvennut tuntemaan yhä suurempaa rakkauden tarvetta, varsinkin ikävöi hän olentoa, jolle olisi saattanut uskoutua. Sillä ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut ilmaista salaisimmatkin ajatuksensa. Asioissa, jotka eivät koskeneet valtioviisautta, vaan tunne-elämää, sielujen salaista sukulaisuutta, ei hän saattanut keskustella kenenkään kanssa. Eihän ollut ketään, johon hän rajattomasti olisi saattanut luottaa. Sentähden hänen täytyi voittaa sydän, joka kokonaan kuuluisi hänelle.

Hän tahtoi ja hän päätti mennä naimisiin, mutta ei ulkomaalaisen prinsessan kanssa, sillä siitä oli hän jo tarpeekseen saanut kärsiä, eikä hän enään pelännyt ruotsalaisten kateutta: saattoihan hän sen pitää kurissa, jos niiksi tuli.

Monasti oli hänen silmiensä eteen ilmaantuneet lempeät, suloiset lapsenkasvot… Tyttö oli kai jo kehittynyt ihanaksi immeksi. Hänen kuvansa oli asettunut hänen eteensä jo silloin, kun hän ensi kerran päätti mennä naimisiin.

Ja aina kun häntä oli kehoitettu valitsemaan morsianta, oli hän ajatellut häntä. Mutta nyt tahtoi hän hänet nähdä, oliko hän sellainen, jommoiseksi hän hänet kuvitteli. Suuri kunnia oli tapahtuva sille ruotsalaiselle tytölle, joka tulisi korotetuksi valtaistuimelle. Täytyi toki tietää, että hän oli sen kunnian arvoinen, että hän osaisi kaunistaa paikkansa.

Kustaa kirjoitti siis rakkaalle sukulaiselleen rouva Ebba Vaasalle, että hän pian tulee hänen luokseen vierailemaan, saadakseen hänen kanssaan neuvotella asiasta, joka hänen elämänsä onnelle on hyvin tärkeä.

Seuratkaamme kirjettä, niin näemme, miten se nosti hämmästyksen punan Ebba rouvan poskille, kun hän suurella tarkkaavaisuudella sen oli lukenut.

Paikalla ymmärsi hän kuninkaan aikeet ja äidin vaisto sanoi heti, että ne tarkoittivat Margareetaa, hänen rakasta Margareetaansa.

Tietysti hän ylpeili siitä, että kuninkaan silmä oli sattunut juuri hänen tyttäreensä, mutta äidinrakkaus kysyi vavisten: tuleeko hän onnelliseksi?

Siihen aikaan eivät ylhäiset rouvat saaneet uhrata paljonkaan aikaa tunteilleen; käytännöllinen elämä vaati heidät miltei kokonaan palvelukseensa. Hetkisen perästä oli Ebba rouva huolellisesti piiloittanut kirjeensä. Sitte kutsui hän tyttäret luokseen ja ilmoitti heille, että kuningas tulee heidän taloonsa vieraaksi; päivää ei hän vielä tiedä, mutta varmaan se tapahtuu pian.

— Kummallista, sanoi Margareeta, — minä näin unta hänestä.

— Mitä unta? kysyi Märta uteliaasti.

— Hän kysyi, mitä minä kannan nauhassa kaulallani.

— Svante Sturen sormusta! huudahti Märta.

— Mitä? kysyi Ebba rouva kummastuen.

— Hän antoi sen minulle hyvästi jättäessään, puolustihe Margareeta.

— Ainoastaan kihlatut kantavat sormusta.

— Äiti kulta, hän meni kihloihin Margareetan kanssa! puhui Märta vilkkaasti.

— Oletko sinä Margareeta voinut, minun tietämättäni…

— Äiti kulta, se tuli niin äkkiä… hän pyysi minua…

— Ja sitte hän suuteli häntä! selitti Märta.

Margareeta peitti kasvot käsillään.

Ebba rouva oli mennyt vallan ymmälle; uutiset eivät ensinkään miellyttäneet häntä. Hänen täytyi tässä käyttäytyä sangen viisaasti.

— Onko vielä muuta? kysyi hän hetken perästä.

— Ei, mikäli minä tiedän, vastasi Märta.

— Ei mitään muuta, äiti kulta! vakuutti Margareeta, kyynelten pisaroidessa sormien lomitse.

— Ota pois kätesi, lapseni, ja pyyhi silmät!

Margareeta totteli paikalla.

— Puolustukseksesi olkoon mainittu, että sinä siihen aikaan olit lapsi; mutta lasten kihlaukset eivät merkitse mitään; ota siis nauha kaulastasi ja unohda Svante Sture, niinkuin hän aikoja sitte on unohtanut sinut.

— Onko hän todellakin mennyt kihloihin kuningatar Katarinan sisaren kanssa? kysyi Märta innokkaasti.

— En pidä sitä ensinkään mahdottomana. Margareeta oli irroittanut nauhan kaulastaan. Kapea sormus oli nyt hänen kädessään.

— Minä säilytän ne sinulle! kuiskasi Märta ja otti kiireesti sekä nauhan että sormuksen, samassa kiinnittääkseen ne omalle kaulalleen.

— Mitä sinä teet, Märta?

— Tahdon säilyttää ne kunnes varmaan tiedämme, onko kihlaus kestävää laatua.

— Nyt on muuta ajattelemista, virkkoi Ebba rouva, ottaen joukon suuria avaimia taskustaan. — Kas tässä, Margareeta, tämä on liina- ja tämä hopeakaapin avain. Kaikki hopeat ovat puhdistettavat ja kiilloitettavat ja parhaat liinavaatteet otettavat esiin.

Margareeta otti avaimet.

— Saanko ottaa jonkun avukseni? kysyi hän nöyrästi.

— Kyllä, ota kaksi palvelustyttöä, sillä sinulle tulee paljon työtä.

Margareeta niiasi ja oli jo lähtemäisillään, kun Ebba rouva huusi hänet takaisin.

— Tule tänne Margareeta!

Hänen tultuaan tarttui Ebba rouva molemmin käsin hänen päähänsä, suuteli hänen otsaansa ja lausui:

— Jumala sinua siunatkoon, rakas tyttäreni! Kas nyt saat mennä!

Margareeta näytti sangen hämmästyneeltä, mutta hän totteli paikalla.

Märta ei koskaan ollut nähnyt äitinsä suutelevan ketään sisaruksistaan, enempää kuin itseäänkään. Sentähden hän, suu auki hämmästyksestä, jäi äitiin tuijottamaan. Mitähän kummaa oli tapahtunut?

Ebba rouva oli kiireesti kuivannut silmänsä ja ojentaen avainta Märtalle, virkkoi hän nyt:

— Mene jyväaittaan, ota puoli pannia vehnäjauhoja ja neljännes pannia ruisjauhoja. Taikinat ovat tänään valmistettavat. Mene sitte juomakeittiöön ja hanki hyvää hiivaa… mutta älä ota liian paljon.

— Minäkö valmistan taikinat?

— Et tällä kertaa, mutta leipomassa sinun pitää olla; siihen ryhdytään huomenaamulla kello kahden ja kolmen välillä, niin on kaikki kello kahdeksan aikaan valmista.

— Kyllä, äiti.

— Lähetä sitte oluenpanija ja karjakko tänne, mutta heti paikalla.

Mutta Märta ei liikahtanut paikalta. Koska kerran äiti oli suudellut Margareetaa, niin kai hän toki suutelee häntäkin.

— No, mitä sinä odotat?

— Minäkö?… En juuri mitään! Nyt hän läksi.

— Tämäpä on kummallista, mietti hän itsekseen. — Margareetaa suudellaan, mutta ei minua!

— Mikä tytön on? tuumi Ebba rouva. — Eihän hän vaan aavistane jotakin?

Oluenpanija sai käskyn valmistaa kolmenlaista olutta; vahvaa ja makeaa olutta sekä sahtia, sillä Ekebergaan odotettiin paljon vieraita. Hänen piti sanoa paljonko maltaita panokseen menisi, sillä Ebba rouva tahtoi aamulla itse olla läsnä, kun jyvät mitattaisiin. Hän päätti antaa niitä tavallista enemmän, jotta juoma tulisi oikein hyvää ja vahvaa.

Sitte saapui vuorostaan karjakko. Hänen tuli pitää huolta siitä, että löytyisi tarpeeksi voita. Jollei myymiseen jäisikään, niin ei sille mahtanut mitään. Oliko ternijuustoa?

Jo tuli teurastaja ja kanapiika. Härkä, hieho ja neljä vasikkaa piti teurastettaman, lihottaman ja laskettaman jäihin.

Kanapiian piti katsoa etteivät kanat pääsisi metsään munimaan, sillä nyt tarvittaisiin munia. Kaikki munat mitä vaan löytyi, olivat tuotavat ruoka-aittaan. Kanoja ja kalkkunoja piti lihottaa ja kananpojille oli annettava niin paljon talia kuin ne ikinä jaksoivat syödä.

Samallaisia määräyksiä antoi armollinen rouva sioista ja lampaista ja käski lähettää kalamiehelle ja metsänvartijalle sanan, että he hankkisivat kaloja ja metsänriistaa niin paljon kuin suinkin, sillä Ekebergaan odotettiin ylhäisiä vieraita.

Kokkikin sai määräyksensä; hänen tuli valmistaa kaikellaisia sokerileivoksia.

Sitte tuli puutarhurin vuoro. Oliko puutarhassa mitään kelvollista?

— Kyllä, siellä on sitä hienoa kaaliakin, josta kuningatar Katarina niin piti.

— Sitä en huoli! huudahti Ebba rouva kiivaasti. — Eikö meillä ole ruusuja?

— On toki kauniitakin.

— No, se on hyvä!

Sitte kutsutti rouva luokseen rengit ja piiat; he saivat toimekseen ottaa esiin tapetteja ja kaikellaisia peitteitä suurista kirstuista. Parhaimmat huoneet valmistettiin tietysti kuninkaalle, seinät peitettiin tapeteilla ja penkeille levitettiin peitteitä. Keskelle lattiaa laskettiin suuri matto ja komean nojatuolin eteen pantiin suuri karhuntalja, päineen, käpälineen.

Kun Ebba rouva oli saanut huoneet järjestetyiksi mielensä mukaan, läksi hän itse viinikellariin ja otti sieltä joukon pulloja, jotka antoi hovimestarin haltuun.

Sitte sulki hän omin käsin kellarin oven ja pisti avaimen muiden avainten joukkoon taskuunsa.

Kaikki huoneet toimitettiin ja lattiat vahattiin. Mutta kun Ebba rouva oli saanut koko talonsa väet työhön, noudatti hän sydämensä ääntä ja läksi Margareetan luo.

Pöydät olivat täynnä pikareja, suuria kynttiläjalkoja, ruoka- ja juomamaljoja, ja iloisesti nauraen ja jutellen istuivat tytöt hankaamassa ja harjaamassa astioita.

Vaikka olivatkin ylpeitä ja ylhäisiä, kohtelivat aateliset tähän aikaan palvelijoitaan sangen ystävällisesti: he tanssivat, huvittelivat ja tekivät työtä heidän kanssaan, ikäänkuin he olisivat olleet heidän vertaisiaan.

Palvelijat taas ylpeilivät herrasväestään, jakoivat heidän ilonsa ja huolensa ja palvelivat heitä uskollisesti halki elämän monien vaiheiden.

Yli kaksi vuotta oli jo kulunut siitä, kun Brigitta neidin häitä vietettiin Ekebergassa. Silloin olivat hopeat viimeksi olleet käytännössä ja kun ne nyt taas otettiin esiin, niin luulivat palvelijat sen tietävän, että samallaiset juhlat olivat tulossa.

Mutta kuka olisi niissä sulhasena?

Huhuttiin kyllä, että Anna neiti menee naimisiin herra Aksel Bjelken kanssa, mutta nämä juhlat varmaankaan eivät tarkoita häntä, vaan Margareeta neitiä.

Hehkuvin poskin puuhaili Margareeta, nauroi, laski leikkiä ja kehoitti tyttöjä arvaamaan, kuka vieras olisi. Äiti ei ollut antanut hänelle lupaa kertoa sitä.

Ebba rouvan astuessa huoneeseen puhelu tosin hiljeni, mutta pian sai hän sentään tietää, mistä oli ollut kysymys.

— Kuningas meille tulee, sanoi hän ylpeillen.

— Kuningas!

Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus, mutta sitte loivat molemmat palvelustytöt katseensa Margareetaan.

— Kyllä se siunattu kuningas vaan on kaunein ja uljain mies maailmassa! virkkoi toinen.

— Kerran minä olen kuullut hänen puhuvan ja kuinka hänellä oli sointuva ääni!

— Ja kuitenkin, sanoi Margareeta, — väjyvät he hänen henkeään. Kamalia huhujahan oli liikkeellä.

— Kuka saattaa olla hänen vihamiehensä?

— Kaikilla hyvillä ihmisillä on vihamiehiä, puhui Margareeta, — ja Kustaa kuningas on maan isä.

— Kunhan hän vaan pääsisi noista sodista. Niissä saa moni ihminen surmansa!

— Niin, se on totta! huokasi Margareeta.

— Sitä ette te, lapset, ymmärrä, huomautti Ebba rouva. — Kustaa kuningas sotii saadakseen maahan rauhan.

— Nyt täytyy taas sotia tanskalaisia vastaan.

— Heitä vastaan täytyy aina sotia!

— Ei, tällä kertaa heitä autetaan, sanoi Ebba rouva.

— Autetaanko tanskalaisia! Hyi, sitä minä vaan en tekisi!

— Hyi niitä tanskalaisia, miten ne ovat tehneet paljon pahaa!

— Ettekö tiedä, että vihamiehiäkin pitää auttaa, kun he ovat hädässä; mutta kerroppa nyt, Margareeta, kuningas Kustaasta, kun hän kodittomana kuljeskeli Taalaissa.

— Sen olen jo tehnyt niin monasti, äiti kulta.

— No tee se uudestaan, sitä on niin hauska kuulla!

— Kertokaa Sven Elfinpojan muorista, joka löi häntä leipälapiolla selkään.

— Ei, vaan siitä, kun hän oli olkikuormassa!

— Oletteko kuulleet laulua siitä retkestä? Margareeta rupesi laulamaan ja pian yhtyivät lauluun tytötkin:

"Kyösti kuningas olkikuormassa, hei sutarallaa Taalainmaalle vietiin, hei sutarallallaa, Ja Juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa."

Laulavien äänet olivat nuorteat ja laulu tuli sydämen pohjasta.

Mutta Ebba rouvan sydän paisui ilosta ja ylpeydestä, kun hän ajatteli, että hänen Margareetastaan tulee kuninkaan puoliso ja uskollinen elämänkumppani!

Laulun loputtua pyyhki hän salaa silmänsä ja virkkoi:

— Kerroppa Margareeta alusta, kun hän pääsi vankeudesta.

— Niin, kertokaa, kertokaa!

Ja Margareeta kertoi. Kun hän sitte pääsi siihen paikkaan, että Kustaa, matkalla Norjaan, sunnuntaiaamuna meni Liman kirkkoon viimeisen kerran kuulemaan ruotsalaista messua ja siinä painui syvästi miettimään, näkisikö hän enään koskaan rakkaan Ruotsinsa, niin silloin vierivät kirkkaat kyyneleet alas Margareetan poskia ja hänen kuulijattarensa nyyhkyttivät ääneen.

Mutta Ebba rouva asteli levottomana edestakaisin, hetkeksi jätti hän huoneen mutta palasi taas, sillä hän ei saanut olluksi sieltä poissa. Ja kun Margareeta sitte oli tehnyt Kustaan Ruotsin kuninkaaksi, niin täytyi hänen kertoa, miten paljon ihmeellisiä asioita hän elämässään oli saanut aikaan ja miten suuret vaarat häntä olivat vaanineet. Ja äidinsydän iloitsi, kun hän huomasi tyttären niin hyvin tuntevan asiat ja niin vilkkaasti ihailevan sankariaan. Palvelijattaret taas olivat kuunnelleet hänen kertomustaan yhtä hartaasti kuin jos olisivat istuneet kirkossa kuuntelemassa itse arvoisaa rovastia.

Työ sujui reippaasti, vaikka sitä kestikin myöhään yöhön. Ja kun kaikki sitte oli järjestyksessä ja Ebba rouvan tahdon mukaan, niin ei kukaan valittanut väsymystä, päinvastoin oli aika jokaisen mielestä rientänyt lentäen. Ja koko ajan oli sentään puhuttu vaan kuningas Kustaasta.

— Minä iloitsen, että saan nähdä kuninkaan, virkkoi Margareeta äidilleen, kun he hetkisen perästä sanoivat toisilleen hyvää yötä.

— Kai sinä hänet vielä muistat?

— Muistan hänen kauniit silmänsä!

— Ne ovat vielä entisellään, muuten on hän vanhentunut.

— Odottakaappa äiti, hän on nyt neljänkymmenen vanha.

— Ajattele, Margareeta, mitä kaikkia hän on saanut kokea!

— Hän on voittoisasti kokenut kaikki!

— Mutta hänellä ei koskaan ole ollut uskollista ystävää rinnallaan.

— Katarina rouva ei häntä ymmärtänyt.

— Ainakaan ei hän hänelle sopinut.

— Kai hän nyt menee uusiin naimisiin?

— Toivottavasti hän menee!

— Tulkoon hän nyt onnellisemmaksi!

— Sen hän ansaitsee!

— Paremmin kuin kukaan muu!

— Rukoilkaamme Jumalaa hänen puolestaan, Margareeta!

— Kyllä, rakas äiti, koko sydämestäni!

— Hyvää yötä sitte, siunattu lapseni!

Margareeta suuteli kunnioittavasti äitinsä kättä ja riensi huoneeseensa. Hän ei ihmetellyt äidin suurta ystävällisyyttä, hän vaan nautti siitä, ja sitte lensi hänen ajatuksensa takaisin Kustaaseen. Myöskin muisti hän lupauksen, jonka oli antanut äidille, ja hän lankesi polvilleen ja puhkesi rukoilemaan. Harvoin lienee viaton ja puhdas naissydän hartaammin rukoillut; sinä hetkenä hän varmaan vihittiin Kustaan suojelusenkeliksi, joka monena vaiherikkaana vuonna oli seisova hänen rinnallaan.

Mutta hän oli jo ehtinyt vaipua vaatimattomalle vuoteelleen ja unen enkeli levitti jo harsonsa hänen ylitsensä, kun Märta suurella melulla astui heidän yhteiseen huoneeseensa.

— Sinä olet kai jo nukkunut pois koko väsymyksesi, Margareeta?

— En, olin juuri nukkumaisillani.

— Vai niin. Kyllä minun nyt täytyy sanoa, että me liiaksi puuhaamme tuon sukulaisen tähden.

— Kuningashan hän on, rakas sisko!

— Hän on kaikissa tapauksissa sukulaisemme. Hullumpaa ei ollut edes silloinkaan, kun Brita sisko ja Kustaa herra viettivät häitä.

— Mikä nyt sitte on? kysyi Margareeta kummastuneena.

— Mikäkö on? Vai et sinä sitä tiedä! No, kyllä minä sitte sinulle kerron, että äiti kulta nyt, aivan niinkuin silloinkin, on käskenyt valmistaa niin paljon ruokaa, että kokonainen rykmentti ainakin viikon voisi elää sillä ruualla.

— Ehkä kuningas tulee suuren saaton seuraamana.

— Siinä tapauksessa hän vähän aikaisemmin olisi voinut antaa siitä tietoa! Ajattele, metsävahti uskalsi huomauttaa, että metsissämme on vähän lintuja. Minä annoin häntä siitä korville, mutta häneen ei mahtanut sattua, koskei hän edes liikahtanut paikalta.

— Sisko kulta, kuinka saatoit…

— Täytyyhän talossa toki pitää järjestystä. Sai sitä Malenakin korvapuustin, mutta silloin sattui kädessäni olemaan nuija, joten hänen kasvoihinsa tuli naarmu. En voinut sille mitään.

— Mitä hän sitte oli tehnyt?

— Ajattele, hän kaatui suinpäin, kantaessaan jauhovakkaa.

— Mutta hän ei kai voinut auttaa sitä?

— Samaa hän juuri uskalsi huomauttaa. Pitää katsoa sekä eteensä että taakseen, sanoin minä ja samassa minä läjähytin.

— Sattuiko häneen pahastikin?

— Mitä vielä, sai vaan pyyhkiä pois veren; kyllä, hän siksi paranee, kun vihille viedään.

— Mutta Märta, eihän äidillä ole tapana…

— Minäpä sanon sinulle, kuiskasi Märta, — että äiti on liian hyvä ja leväperäinen. Heitä täytyy pitää kurissa, muuten käy vallan hullusti. "Nytpä eletään komeasti, kun kuningas tulee", sanoi pitkä Rietakin viskatessaan kahlekoiralle suuren palasen luutonta lihaa. "Silloin tulee maassa olemaan kaksi kuningasta", vastasin minä ja otin palasen koiran edestä, "tulkoon vaan tänne minun luokseni, jos tahtoo tietää, miten maata on hallittava". Ja minä leikkasin lihan kappaleiksi ja panin ne omin käsin ryynien joukkoon pataan heille pyhäruuaksi… Kuulin kyllä, kuinka he sitte keskenään kuiskailivat: "Märta kuningas", mutta mitä minä siitä välitän.

Tällä lailla laverteli tyttö kunnes molemmat nukkuivat.

Seuraavana päivänä pani Ebba rouva toimeen ankaran tarkastuksen koko talossa. Itse asteli hän tallien ja navettojen läpi ja pahoin kävi renkien, jolleivät he hyvin olleet puhdistaneet hevosia, ja piikojen, jollei lehmien karva kiiltänyt ja välkkynyt! Ensi muutossa saattoivat he odottaa irtisanomista ja se oli suuri häpeä.

Yksin ratashuoneenkin tarkasti Ebba rouva.

Sitte tuli kyökkien, aittojen, vieras- ja herrasväenhuoneiden vuoro; ja palvelijat saivat joko kiitosta tai nuhteita, aina ansionsa mukaan.

Sitte määräsi Ebba rouva, miten hänen tyttäriensä tuli pukeutua.

Ja, kumma kyllä, kiinnitti hän huomiota varsinkin siihen, mikä väri puki Margareetaa.

Sininen sopi hänelle parhaiten ja huolellinen äiti oli itse sitonut seppeleen ruiskukista, joka laskettiin hänen hiuksillensa.

Molemmilla sisaruksilla piti olla valkea puku, toisella sininen, toisella punainen vyöhyt. Märtan piti kiinnittää tukkaansa punaisia ruusuja.

Tuskin oli Ebba rouva saanut käskynsä jaelluiksi, kun postiratsastaja ajoi pihaan.

Kuningas tulee tunnin päästä!

Syntyi hirveä hälinä.

Koko talon väki sai nyt käskyn pukeutua parhaisiinsa. Heidän piti asettua kujaksi portailta pihan poikki.

Torvien toitotuksilla kutsuttiin nyt koko talon alustalaiset kokoon, he olivat jo aikaisemmin saaneet tiedon kuninkaan tulosta, joten he vaan odottivat kutsua. Kartanonvouti järjesti heidät nyt tienvarrelle, kehoitti naisia niiaamaan syvään ja miehiä seisomaan paikoillaan sekä ottamaan lakit päästä, eikä tapansa mukaan kerääntymään ryhmiin.

Ebba rouva taas antoi tyttärilleen käskyn, että heidän heti kun olivat pukeutuneet, piti tulla hänen luokseen. Itse päätti hän pukeutua samaan kallisarvoiseen mustaan samettipukuun, joka hänellä oli ollut kuninkaan häissä. Mutta hänen kätensä vapisivat niin, että hänen täytyi heittää koko pukeminen palvelijattariensa huoleksi.

— Eikö äiti kulta sinun mielestäsi ole omituinen? kysyi Märta, joka aina oli suulas.

— Hän on niin hyvä ja ystävällinen, vastasi Margareeta, kiinnittäen seppeltä hiuksiinsa.

— Mutta olemme me hullut, Margareeta, kun itse puemme yllemme. Eihän meidän tarvitsisi…

Märta ei saanut mielensä mukaan kiinnitetyiksi tukkaansa ruusuja.

— Minä autan sinua, sisko kulta! Hehän ovat koko ajan auttaneet meitä. Täytyy heidän saada toki hetkinen vapautta, että voivat siistitä itseänsäkin.

— No, eikö tämä nyt ole hyvin? kysyi hän sitte, asettaen pienen, kirkkaan teräslevyn siskonsa silmien eteen.

— On todellakin, mutta annappa minun nyt tarkastaa itseäsi… Kas, sininen pukee paremmin kuin punainen… En totisesti ymmärrä, miksen minäkin saanut käyttää sinistä!

— Märta, jo näkyy tomupilvi tiellä… tule, tule! Margareeta riensi Ebba rouvan luo.

Tämä loi ensin silmäyksen tytön pukuun, mutta jäi sitte katselemaan hänen suloisia kasvojaan, kunnes kyyneliä alkoi herua silmiin.

Ehdottomasti polvistui Margareeta hänen eteensä.

— Äiti! kuiskasi hän hiljaa.

Aavistusko hänet oli vallannut, vai miksi hän sen teki? Ebba rouva laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui toistamiseen:

— Sinä siunattu lapseni!

— Nyt kuningas tulee! kuului samassa pihalta. Märta karkasi kiireesti huoneeseen, mutta ei edes ehtinyt hämmästyä omituista kohtausta äidin ja Margareetan välillä, sillä heidän täytyi paikalla rientää portaille vastaan.

Portaille oli levitetty sininen peite ja koko tie siroteltu täyteen kaikellaisia kukkasia.

Ebba rouva hymyili tyytyväisesti: järjestys oli aivan hänen mielensä mukainen.

— Hän on yksin, ainoastaan kaksi palvelijaa kanssaan! Mihin kaikki meidän ruokamme nyt joutuu? kuiskasi Märta. Ebba rouva loi häneen ankaran katseen.

Kaikkien silmät kiintyivät nyt kuninkaaseen. Hän ratsasti hitaasti, ystävällisesti tervehtien joka taholle.

Linnanportilla astui hän ratsunsa selästä.

Noin yksinkertaisessa puvussa ei kukaan vielä ollut häntä nähnyt.

Hänen yllään oli musta, ruumiinmukainen samettipuku, päässä korkea höyhentöyhtöinen hattu.

Mutta komealta hän näytti, ryhti oli niin uljas ja miehekäs.

Kansanjoukossa hänen ympärillään kuului hiljainen hyminä. Nyt astui hän ylös portaita ja tervehti Ebba rouvaa, joka teki syvän niiauksen, aikoen suudella hänen kättään. Mutta sensijaan suuteli hän Ebba rouvan kättä.

Margareetan eteen hän hämmästyneenä seisahtui. Sitte tarttui hän hänen käteensä ja jäi pitkäksi aikaa pitelemään sitä. Ihaillen katseli hän noita hienoja, soikeita kasvoja, noita lempeitä, vakavia sinisilmiä, tuota sirotekoista nenää, pientä, kaunista suuta ja leukaa. Ja entä hänen vaaleaa, pehmeää tukkaansa! Hän näytti tahtovan painaa hänen kuvansa ikipäiviksi mieleensä. Vihdoin, kun tytön poskille nousi helakka puna, ikäänkuin hänen naisellista ylpeyttään olisi loukattu, päästi hän hänen pienen, vapisevan kätensä. Lyhyesti tervehti hän sitte Märtaa ja talutti sisään Ebba rouvan.

Mutta väkijoukossa oli syntynyt liikettä, ihmiset katselivat toisiaan ja kuiskailivat keskenään; kaikkien mielessä liikkui sama ajatus.

Kuningas saatettiin heti huoneisiinsa ja Ebba rouva yksin seurasi häntä.