SISÄLLYS: (continued 6)

Kristina hiipi pois kirkosta, hiljaa kuin rikollinen, ja läksi kotiin; hän ei uskaltanut katsoa ketään ihmistä silmiin, vaikka hän muutoin niin mielellään oli kuunnellut miestään kiitettävän ja vaikka moni kiitollinen kuulija hänen kauttaan oli lähettänyt Olaville kiitoksensa… Nyt, nyt hävetti Kristinaa.

Hänen täytyi päästä kotiin itkemään. Tuntui siltä kun sydän olisi ollut särkymäisillään.

Olavin huoneessa odotti kansleri Lauri Antinpoika.

— Olitteko kirkossa? kysyi hän.

— Olin. Se oli kamalaa!

— Hänen ei olisi pitänyt antaa teidän mennä sinne.

— Eikö minun, hänen vaimonsa, sitte pitäisi saada tietää kaikkea, mikä häntä koskee? huudahti Kristina.

— Mutta se koskee teihin liiaksi.

— Ettekö sitte luule, että se muihin koskee? Miksi, miksi teki hän tämän?

— Siksi, että hän piti sitä velvollisuutenaan.

— Hyökätä kuningasta vastaan, joka hänelle on tehnyt niin paljon hyvää, jota hänen on kiittäminen koko onnestaan!

— Omanvoitonpyynnön takia ei ihminen saa sulkea silmiään paheilta ja vääryydeltä.

— Mitä kansa tulee sanomaan?

— Ettei mestari Olavi katso arvoeroitukseen, ja se tulee nostamaan häntä vielä korkeammalle kansan silmissä.

— Mutta kuningas, kuningas!

— Hän on huomaava vikansa.

— Ketään ei vielä ole soimattu sillä tavalla!

— Paha tauti vaatii voimakkaita lääkkeitä; toivottavasti tämä kaikki vaikuttaa hyvää.

Samassa saapui Olavi kotiin. Nähdessään Lauri Antinpojan, heittäytyi hän hänen syliinsä.

— Oletteko tyytyväinen? huudahti hän.

— Sinäpä et arastellut!

— Totuus oli lausuttava puhtaasti ja selkeästi.

— Jumala johtakoon seurauksia!

— Kristina, olitko sinäkin kirkossa?

— Olin, vastasi Kristina, luoden silmänsä toisaalle.

— Tietysti sinä minua moitit?

— En ymmärtänyt sinua.

— Mitä sinä et ymmärtänyt?

— Minä luulin, että saarnatuolista tulisi julistaa ainoastaan rakkauden ja Jumalan evankeliumia.

— Mutta seurakunnan täytyy kunnioittaa saarnaajaansa ja luottaa häneen; sentähden ei hän saa ruveta tinkimään omantuntonsa kanssa.

— Mutta esivaltaa pitää kunnioittaa.

— Ei sillä tavalla, että suljen silmäni sen vioilta ja puutteilta; sillä sitenhän kieltäisin kaikkien herrojen Herran, jonka käskyjä minun ensi sijassa tulee noudattaa.

— Toivoisinpa, että olisit oikeassa, lausui Kristina.

— Saatan sanoa, että Kustaa meidän molempien avulla on tuonut uuden opin tänne Ruotsiin, puhui kansleri; — me rohkaisimme hänen mieltään, autoimme häntä niin paljon kuin taisimme ja sanoimme monta monituista kertaa: "en tahdo herättää pahennusta, en ryhtyä liian äkillisiin toimenpiteisiin!"

— Menestys yllytti rohkeutta, huomautti Olavi.

— Myönnän mielelläni, että hätä pakoitti ryhtymään laittomiin keinoihin; velka Lyypekille oli maksettava ja varat siihen olivat hankittavat mistä tahansa.

— Sinä sanoit sen hänelle.

— Siihen aikaan me teimme työtä yhdessä. Ensimäinen erimielisyytemme johtui siitä, että huomasin kuninkaan karsain silmin katselevan kaikkea vanhaa.

— Hän kyllä mieluinten tahtoisi taivuttaa kirkon kruunun alle.

— Mutta minäpä kaikin voimin taistelen sitä vastaan. Kirkko ei saa olla tuuliviiri, joka heiluu kuninkaan oikkujen mukaan, vaan laillinen mahti, joka vankkana, vahvana kestää kaikki mullistukset.

— Niin, sellaiseksi se on tehtävä.

— Monasti tapahtui, kun me yhdessä teimme raamatunkäännöstä, että Kustaa viehättyi ihailemaan pyhän kirjan kauneutta. "Miten pieni tunnen olevani tuon tai tuon suuren jumalanpalvelijan rinnalla!" huudahti hän vilkkaasti. "Jos teidän armonne vaan pysyy nöyryydessä", uskalsin minä vastata, "niin olette kaikissa suhteissa heidän kaltaisensa". "Lupaa, että oikaiset minua, jos yrittäisin siitä poiketa!" sanoi hän. Sen olen tehnyt ja tulen aina tekemään, ihmisiä pelkäämättä, lisäsi kansleri varmalla äänellä.

— Olisihan se vähäpätöinen asia, puuttui Olavi puhumaan, — jos hän ottaisi henkeni, kunhan hän vain senkautta kadottaisi edes hiukan itseluottoaan ja huomaisi erehdyksensä.

— Mutta unohdatko sinä kokonaan minut? huudahti Kristina.

— En, mutta sinä et saa olla minulle esteenä.

— Esteenä! toisti Kristina.

— Älkää ottako hänen sanojaan tosiksi! Hän liioittelee!

— Toivottavasti, lausui Kristina ja jätti huoneen.

— Nyt hän istuutuu itkemään, virkkoi Olavi pahoillaan.

— Sinä häntä loukkasitkin.

— Eihän ihminen aina voi punnita sanojaan.

— Se riippuu siitä, mitä tunteita sydämessä liikkuu.

— Kun on paljon ajattelemista, niin ei siedä, että mikään häiritsee. Minua vaivaa esimerkiksi se, että minun työtä tehdessäni, täytyy kuulla linnun laulua.

— Ulkoako? kysyi Lauri herra.

— Ei… mitä… lintu ei enään olekkaan täällä!

— Hän on päästänyt sen irti.

— Sitä en usko, sillä se oli hänelle hyvin rakas.

— Mutta sinun toivomuksesi oli vielä rakkaampi. Hetkisen vaikenivat molemmat. Sitte jatkoi Olavi kiivaasti.

— Olen vielä aikonut pitää saarnan kiroilemista vastaan.

— Mutta mainitsematta kuninkaan nimeä?

— Sitä en lupaa.

— Tähän asti olet toiminut hyvän asian vuoksi, mutta jos jatkat, niin tulee menettelysi näyttämään ilkeydeltä.

— Minä tahtoisin pakoittaa hänet toimintaan.

— Mutta hyödylliseen toimintaan tarvitaan vakaumusta; se ei synny ärtyneessä mielentilassa.

Samassa palasi Kristina, kasvoilla iloinen hymy.

— Tahdotteko tyytyä vaatimattomaan ateriaamme, pyysi hän, kääntyen Laurin puoleen.

— Mielelläni, vastasi kansleri.

— Mutta voitko sinä, Kristina…?

— Kaikessa yksinkertaisuudessa! lausui Kristina lempeästi.

— Sanoppa, mihin lintu on joutunut?

— Nyt vastako sinä sitä kaipaat?

— Onko se jo kauvan ollut poissa?

— Kolme viikkoa.

— Mitenkä se tapahtui?

— Kevät oli niin kaunis ja lintu kaipasi vapauttaan.

— Etkö sinä päästänyt sitä minun tähteni?

— Sekä sinun että sen itsensä tähden.

— Kristina, välistä tuntuu siltä kuin sinä menisit minulta piiloon.

— Hae häntä sitte, kunnes löydät! sanoi Lauri. Lauri Antinpoika eli naimattomana miehenä, kokonaan antautuneena valtion ja yleishyvän palvelukseen, ja tämä työ vei häneltä niin paljon aikaa, ettei seurustelemisesta koskaan tullut mitään. Kristinan vaatimaton käytös häntä miellytti, hän noudatti ilolla hänen kutsuaan ja vakuutti, ettei hän moneen aikaan ollut viettänyt niin hauskaa päivää.

Illemmalla tuli Åsa; hän oli myöskin ollut kirkossa ja hän tahtoi muka likemmin katsoa miestä, joka oli lausunut niin kamalia asioita.

Olavi kehoitti häntä tarkastamaan, eikö hänellä jalkojen asemasta olisi sorkkia, ja Åsa vastasi nauraen, että se kyllä on luultavaa, vaikkei hän sitä näytä.

Sitte kertoi tyttö, että muuan ylhäinen ulkomaalainen herra oli käynyt hänen isänsä kaupassa; hän oli kertonut olleensa kirkossa edellisenä sunnuntaina ja sanonut, että saarnaaja oli erinomainen, vaikkei hän hänen saarnastaan ollutkaan ymmärtänyt paljon.

— Ehkä se on tuo Yrjö Norman, joka on otettu prinssi Eerikin opettajaksi, huomautti kansleri. — Luther on taitanut häntä suosittaa.

Uusiessaan menneiden aikojen muistoja sattuivat miehet puhumaan murhayrityksestä kuningas Kustaata vastaan.

— Kumma kyllä, sanoi Olavi, — tunnusti Antero Hannunpoika minulle aikeensa.

— Murhayritykseenkö?

— Niin, mutta minusta tuntui siltä kuin ei mies olisi ollut aivan viisas ja minä kehoitin häntä luopumaan syntisistä ajatuksistaan. Sitte unohdin koko asian.

— Samaan aikaan, virkkoi kansleri, — kävi taas tuo saksalainen Hannu Bökman usein minun luonani.

— Hän varmaan oli yrityksen johtajana.

— Hän oli vasta myöhemmin tullut Lyypekistä.

— Mitä hän sitte tahtoi?

— Kaikellaisia tietoja. En laisinkaan ymmärtänyt hänen kysymystensä tarkoitusta ennenkuin salaliitto ja kaikki muut vehkeet tulivat paljastetuiksi.

Kristina ja Åsa pysyivät äänettöminä kuulijoina, mutta kun ilta tuli ja oli aika erota, tunsi jokainen viettäneensä erinomaisen hauskan päivän.

Heidän jäätyään kahdenkesken, virkkoi Olavi:

— Kristina, minä en ole tehnyt sinua onnelliseksi.

— Olenko minä valittanut? kysyi Kristina.

— Et sanoilla, mutta koko esiintymisessäsi on jotakin niin hyljättyä ja avutonta.

— Minä tunnen välistä olevani hyvin heikko.

— Enkä minä sinua tue, sillä minä olen itsekäs ihminen.

— Sinulla on niin paljon muuta!

— Mutta tämän tulisi olla minua likinnä; mies ja vaimo ovat yhtä, sanotaan sanassa.

— Minä olen niin mitätön.

— Minun ei olisi pitänyt eroittaa sinua lapsistasi.

— Sehän on meille kaikille hyödyksi.

— Elisabethin olisi ainakin pitänyt jäädä luoksesi.

— Hän on onnellisempi kummitätinsä luona, hänen lastensa seurassa.

— Sinä ajattelet ainoastaan muita.

— Onhan se velvollisuuteni.

Kristina ei lausunut mitä hän ajatteli: "minä en tahdo antaa lapseni kuulla niitä kovia sanoja, joita joskus lausutaan hänen äidilleen, sentähden luovun ilosta pitää häntä luonani."

— Sinä olet totisesti paljon jalompi kuin minä, jatkoi Olavi, — sillä sinä elät ainoastaan tehdäksesi minut onnelliseksi, ja minä, voi hyvä Jumala, mitä teen minä sinun hyväksesi?

— Mitä sinun sitte pitäisi tehdä?

— Sinä et aavista, Kristina, miten minuun on koskenut tuo lintu… tiesinhän minä miten sinä siitä pidit ja minä ryöstin viattoman ilosi.

— Suurin iloni on palvella sinua.

Olavi sulki hänet syliinsä.

— Suo minulle anteeksi, Kristina! Lupaan tulla toisellaiseksi!

Seuraavana päivänä kutsuttiin Olavi sairaan luo. Kristina jäi yksin kotiin. Mutta kaikki hänen surulliset ajatuksensa olivat poissa, hän asteli kuin tanssien. Lähtiessään oli Olavi suudellut häntä ja sanonut: "minä ikävöin takaisin luoksesi, olemme liian kauvan olleet erossa!"

Kristina puhalteli huolellisesti pois tomuhiutuoita hänen papereiltaan ja laski suojellen kätensä niiden päälle.

— Te pahat paperit, kuiskasi hän, — te olette vieroittaneet hänen sydämensä minusta, mutta tästälähin tahdon rakastaa teitä hänen tähtensä.

Hän astui ikkunan luo, avasi sen ja loi katseensa sinnepäin minne lintu oli lentänyt.

— Ja sinua, pikku karkulainen, en enään kaipaa, sillä nyt olen voittanut sen, joka on minulle paljon rakkaampi!

Päätään nyökäyttäen heitti hän lentosuudelman ulos ikkunasta. Sinä hetkenä oli hän sama nuori, onnellinen tyttö, kuin se, joka neljätoista vuotta sitte ujona, punastuen oli ojentanut mestari Olaville kätensä.

Samassa koputettiin oveen.

Kristina säpsähti. Ettei nyt koskaan saanut olla rauhassa!

Ensin täytyi hänen sulkea ikkuna ja pyyhkiä silmänsä.

Taas koputettiin oveen, mutta paljon lujemmin.

Kuka siellä saattoi olla?

Hän kiirehti avaamaan. Ja samassa henki häntä vastaan jäinen kylmyys.

Huoneeseen astui Kristina rouva, Olavin äiti, jonka talossa hän oli viettänyt monta vuotta.

Vanha rouva ei ollut häntä tuntevinaan, vaan lausui käskevällä äänellä:

— Mene kutsumaan mestari Olavia!

— Hän ei ole kotona.

— No, tuleeko hän pian?

— Kyllä, luulen. Mutta ettekö tahdo hiukan levätä?

Rouva istuutui Olavin kirjoitustuoliin.

— Eikö hän pane pois paperejaan, kun hän lähtee ulos? kysyi hän ärtyisästi.

— Se ei ole tarpeellista, sillä eihän talossa ole muita kuin minä.

— Taloudenhoitajatarko?

— Ei, vaan vaimo.

— Pappi ei mene naimisiin… se sotii lakia vastaan.

— Se on julma laki, jota ei Olavi tottele.

— Sentähden hän onkin kadotettu.

— Ajatelkaa toki, että hän on poikanne!

— Luopio hän on!

Vanha rouva oli hirveän näköinen. Ryppyiset, pergamentinkarvaiset kasvot vääntyivät suonenvedontapaisesti ja pienet silmät säkenöivät pidätetyn vihan vimmassa.

Sanomaton sääli valtasi Kristinan mielen. Olihan hän tänä hetkenä niin onnellinen ja tahtoihan hän tehdä mitä ikinä taisi Olavin äidin hyväksi. Heittäytyen polvilleen hänen eteensä, virkkoi hän:

— Äiti, älkää enään kiduttako meitä ja itseänne… me saattaisimme elää niin onnellisina yhdessä!

— Sinä käärme, sinä hylky, sinä hänet viettelit!

— Mihin? kysyi Kristina hämmästyneenä.

— Avioliittoon, joka on häpeä!

Tämä oli Kristinalle liikaa.

— Te ette tiedä, mitä sanotte, huudahti hän ja nousi.

— Enkö tiedä! huusi äkäpussi. — Kirottu olkoon se päivä, jolloin poikani synnytin, mutta kaksinkerroin kirottu olkoon se päivä, jolloin otin talooni sinut, sinä heittiö, joka olet myrkyttänyt koko elämäni!

Kristina oli käynyt kalpeaksi kuin vaate.

— Suokoon teille Jumala anteeksi, niinkuin minä sen teen, lausui hän ja liitti kätensä lujasti ristiin, ikäänkuin siten lieventääkseen henkistä tuskaansa.

— Tekö suotte minulle anteeksi, te, jonka pitäisi madella jalkaini juuressa ja suudella tomua niiden alla!

— Te ette tiedä, mitä sanotte, toisti Kristina ja aikoi lähteä huoneesta.

— Enkö tiedä? kirkui vanhus.

Samassa tuli Olavi.

— Tuo väittää, etten tiedä, mitä sanon! jatkoi eukko, kääntyen poikansa puoleen.

— Kristina, virkkoi Olavi, — hän on äitini.

Kristina ymmärsi, että hänen miehensä häntä nuhteli ja kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään.

— Hän on lausunut minulle kovempia sanoja kuin koko elämäni aikana olen kuullut, virkkoi hän. — Minä kärsin niitä niin kauvan kuin taisin, mutta sitte koetin lohduttaa itseäni sillä, ettei hän tietänyt, mitä sanoi.

— Luota sinä vaan häneen ja halveksi äitiäsi, joka astelee haudan partaalla! huusi eukko.

— Jätä meidät kahden, pyysi Olavi lempeästi.

Kristina läksi paikalla.

— Äiti, sinä kohtelet häntä kovuudella.

— Tällaisia sanojako minun täällä pitää kuulla! Vanha rouva peitti kasvot nenäliinalla.

— Rauhoitu hiukan!

— Mitä sinä minusta?

— Voi vanhaa äiti raukkaani!

— Nyt lausuit ensimäiset todet sanasi… Kuinka minä olen rakastanut sinua ja Lauria ja mitä surunlapsia teistä on tullut! Luuletko sen minua lohduttavan, että Lauri on arkkipiispana ja sinä kirkkoherrana Tukholmassa, kun molemmat olette antautuneet saatanan palvelukseen?… Parempi olisi ollut, jos kumpikin olisitte ottaneet taloonne jalkavaimon kuin että menitte avioliittoon; äpäriä ovat lapsenne ja jalkavaimoja niinkutsutut vaimonne, kuiskasi eukko ilkkuen.

— Erehdytpä suuresti, vastasi Olavi suuttumustaan hilliten; — Kristina on laillisesti vihitty vaimoni.

— Saatanan, mutta ei Jumalan edessä.

— Huomaan, ettei sinun uskoasi millään saa horjumaan.

— Tulin tänne kertomaan sinulle, että kaikki omaisuuteni lankeaa luostarille, virkkoi vanha rouva, luoden poikaansa terävän silmäyksen.

— Tee niinkuin tahdot, äiti. Kyllä minä tulen toimeen.

— Lauri ei myöskään saa mitään.

— Hän on samaa mieltä kuin minä.

— Minä pysyn sanassani, ymmärrätkö! Taaskin iski äiti terävät silmänsä Olaviin.

— Niinkuin tahdot, äiti.

— Vähät sinä siitä, mitä minä tahdon!

Samassa koputettiin oveen.

Olavi meni avaamaan.

— Odota, huudahti äiti, — minä lähden samalla.

— Onko sinulla niin kiire?

— Tuolla naisellahan on kiire!

Eukko heristeli nyrkkiään ovea kohti.

— Kenen sinä luulet siellä olevan?

— Tiedänhän minä… hän on siellä kuunnellut koko ajan.

— Ei se ole hän.

— Mutta jos se sittenkin on hän, niin lupaatko ajaa pois hänet?

— Minä tiedän, ettei se ole hän.

— Kas nyt olet antanut minulle lupauksesi! Äiti riensi avaamaan.

Oven ulkopuolella seisoi mies, kädessään kirje.

Vanha rouva työnsi hänet syrjään ja läksi pois, lausumatta sanaakaan jäähyväisiksi.

Olavi epäili rientääkö hänen perässään; mutta sitte otti hän kirjeen ja astui huoneeseen.

Se oli hänen veljeltään, arkkipiispalta.

Tämä oli saanut kuninkaalta kirjeen, joka kuului: "Me pidämme sellaista saarnaa enemmän yllytyksenä kapinaan ja levottomuuksiin kuin kristillisenä opetuksena. Meitä vastaan on nyt täällä Tukholmassa saarnatuolista lausuttu sellaisia solvauksia ja moitteita, ettei hallituksemme muka ole lempeä; mutta Kristus on opettanut, että saarnaajan kerran tai kolmasti tai neljästi on kahdenkesken kehoittaminen erehtyvää parannukseen, eikä, niinkuin nyt on tapahtunut, heti lausuminen hänen vikojaan julkisuudessa."

Arkkipiispa kehoitti veljeään ajattelemaan, miten paljon pahaa tuollaiset saarnat vaikuttavat, tuottamatta mitään hyötyä.

Olavi tuskin uskoi silmiään. Hän oli ollut niin varma siitä, että Lauri veli ihailisi sitä rohkeutta, millä hän oli lausunut totuuden ja ehkä ainoastaan olisi huolissaan veljensä teon seurauksista; mutta nyt ei hän maininnut niistä sanaakaan, puhui ainoastaan itse Olavin teosta. Sitä ei Olavi ymmärtänyt.

Hän vaipui niin syviin ajatuksiin, ettei hän huomannut Kristinaa, joka oli astunut huoneeseen ja joka vanhan tapansa mukaan ei uskaltanut häntä häiritä.

— Olavi! virkkoi hän vihdoin.

— Mitä sinä tahdot?

— Oletko sinä pahoillasi minulle?

— Anna minun olla rauhassa!

— En tehnyt väärin, lausui hän nöyrästi, — mutta en saattanut kestää sellaisia solvauksia.

— Äiti raukkani!… Hyljättynä kulkee hän niinkuin minäkin!

— Sinäkö, Olavi?

— Kuka minua ymmärtää?… Sinä et! Olavi loi häneen rajun katseen. — Kuka antaa töilleni tunnustusta?… Ei kukaan muu kuin vanha, rehellinen Lauri Antinpoikani!

— Onko jotakin tapahtunut? kysyi Kristina säikähtyen.

— Mitä sinä niistä ymmärrät!… Minä lähden hänen luokseen ja viivyn poissa koko päivän!

Mestari Olavi oli toiminnan mies. Rajun hevosen lailla karkasi hän keskelle taistelun tulta, vähääkään välittämättä itsestään. Mutta samaa ystävää, jonka edestä hän eilen olisi ollut valmis heittämään henkensä, katseli hän tänään vihollisena, jollei hän kaikissa suhteissa vastannut hänen toivomuksiaan.

Sentähden oli hänen merkityksensä ensi taistelussa arvaamaton; hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, hän näki ainoastaan päämäärän; omasta elämästään ei hän välittänyt vähääkään. Uskonpuhdistuksen edistäminen oli hänelle a ja o.

Raamatunkäännöstä tehdessä syntyi hänen ja kansleri Lauri Antinpojan välillä ystävyysside, jota tuskin kuolemakaan katkaisi. He oppivat molemmat tämän jokapäiväisen seurustelun aikana kunnioittamaan ja tuntemaan toisiaan. Kuninkaan kansleri oli tosin sekä vanhempi että omisti laajemmat tiedot kuin nuori kaniikki, mutta molempia innostutti rakkaus samaan uskoon ja vanhurskauteen, jota heidän työnsäkin tarkoitti.

Niin kauvan kuin Kustaa askel askeleelta asteli heidän rinnallaan, eivät he huomanneet hänessä mitään vikoja, vaan ainoastaan hyveitä. Mutta kun ei hänen mielestään heidän työnsä kantanut niitä hedelmiä, joita hän oli toivonut, niin alkoi hän miettiä, eikö kirkollisia asioita ehkä voitaisi järjestää tanskalaiseen tai saksalaiseen malliin, ja sentähden viipyivät piispannimitykset. Nyt huomasivat molemmat uskonpuhdistajat, etteivät he enään kulkeneet samaa tietä kuin kuningas ja etteivät he voineet poiketa hänen tielleen.

Lauri Antinpojalla oli aivan yhtä hyvä pää kuin Kustaallakin, mutta paljon enemmän tietoja. Hän käsitti, ettei Ruotsin oloihin saattanut sovittaa kaikkea mikä ulkomailla kävi päinsä, ja nämä mielipiteensä hän lausui ääneen.

Mutta kun ei hänen huomautuksiaan otettu kuuleviin korviin, niin vetäytyi hän syrjään ja liittyi entistä lujemmin mestari Olaviin.

Ja jota kauvemmaksi molemmat herrat etenivät Kustaasta, sitä selvemmin huomasivat he hänen inhimilliset vikansa ja heikkoutensa.

He eivät ottaneet huomioon, että valta tuo myötänsä suuria kiusauksia, vaan ne vaativat, että Kustaa seisoisi kiusausten yläpuolella.

Mielet olivat kuohuksissa, kaikkialla vallitsi levottomuus ja siitä syytti Kustaa uskonpuhdistajiensa leväperäisyyttä. He taas väittivät siihen olevan syynä, että kuningas oli ryöstänyt kirkolta kaikki rahavarat ja usein antanut papinpaikkojen olla vuosikausia ilman sielunpaimenta, jona aikana kruunu oli kantanut tulot.

He vaativat, että arkkipiispa ryhtyisi nuhtelemaan kuningasta, mutta tämä lempeä, sävyisä mies ei milloinkaan käyttänyt pakkokeinoja. Kun kuningas vihan vimmoissa moitti pappeja hengellisten tietojen ja ohjauksen puutteesta, niin antoi Lauri hänelle tyyniä, määrättyjä vastauksia. Usein lausui hän ankariakin totuuksia, mutta ei hän milloinkaan kiivastunut eikä unohtanut vannomaansa uskollisuusvalaa.

Lauri Antinpoika ja Olavi Pietarinpoika saivat siis tulla toimeen omin voimin. Sekä yksityiselämässään että saarnatuolista tekivät he kyllä ankaria syytöksiä Kyösti kuningasta vastaan, mutta tämä ei näyttänyt niistä paljon välittävän.

* * * * *

Niinkuin jo mainittua, oli nuoren prinssin opettajaksi otettu muuan saksalainen, Yrjö Norman.

Mutta pian sai Ruotsi onnen vastaanottaa toisenkin saksalaisen seikkailijan, nimittäin Konrad von Pyhyn eli Peutingerin.

Oman tiedonantonsa mukaan oli hänellä ollut paikka roomalaisen keisari Ferdinandin hovissa. Mutta sieltä hänen oli pitänyt paeta erään kaksintaistelun tähden ja nyt oli hän tullut Ruotsiin hakemaan virkaa.

Hän oli vielä nuori herra, tunsi erittäin hyvin Europan olot ja omisti ikäänsä nähden harvinaisen työkyvyn.

Mielihyvällä otti Kustaa hänet palvelukseensa. Tämä mies oli varmaan tuottava maalle hyötyä.

von Pyhy sai asua linnassa, aivan likellä maamiestään Yrjö Normania.

Viimemainitun oli onnistunut voittaa prinssi Eerikin, nuoren oppilaansa rakkaus, ja hän vakuutti kuninkaalle, että nuori prinssi on nero, joka voi oppia miten paljon tahansa, mutta jätti mainitsematta, oliko syynä siihen luonnollinen kehitys vaiko mainio opetus.

Tietysti tämä odottamaton uutinen suuresti ilahutti Kustaata.

Molemmat saksalaiset viettivät täydellistä perhe-elämää Tukholman linnassa.

He aterioitsivat kuninkaallisten kanssa ja ottivat joka iltapäivä osaa heidän tanssiinsa; sitäpaitsi saivat he olla läsnä kuninkaallisten pienissä illanvietoissa, joissa usein keskusteltiin mitä tuttavallisimmistakin asioista.

Niissä ilmaisi Kustaa sisimmätkin ajatuksensa, puhui suunnitelmistaan maan kehitykseksi ja lausui tyytymättömyytensä kirkolliseen hallitukseen, joka ei hänen mielestään laisinkaan vastannut hänen toiveitaan. Vihdoin hän myöskin ilmaisi olevansa hyvin suuttunut siitä, että henkilöt, joiden onnestaan oli kiittäminen häntä, saarnatuolista ahdistivat hänen persoonaansa.

Saksalaiset kuuntelivat henkeä pidätellen. Tämä puhe vasta oikein oli heidän mieleensä.

Molemmat herrat saivat olla läsnä myöskin aamu- ja iltarukouksissa, jotka Kustaa itse parhaasta päästä toimitti.

Sitte työskenteli von Pyhy kuninkaan kanssa hänen yksityisessä huoneessaan. Kustaa oli nyt vihdoin tavannut miehen, joka tunsi kieliä, ja hän tiesi käyttää häntä hyväkseen.

Mutta von Pyhylle jäi paljon joutilastakin aikaa. Ratsastusretkiin hän harvoin otti osaa, vaikka hän osottautui taitavaksi ratsastajaksi, sillä hän valitti olevansa heikkorintainen ja heitti vähitellen ratsastamisen kokonaan.

— Me ymmärrämme toisemme, virkkoi von Pyhy Normanille, pitemmän, salaisen keskustelun jälkeen.

— Täydellisesti! vastasi Norman.

— Jos tuumamme toteutuvat, niin joutuu koko kirkollinen valta meidän käsiimme.

— Ensin meidän täytyy toimittaa vaarallisimmat vastustajat pois tieltä.

— Välttämättömästi, virkkoi von Pyhy miettiväisenä.

— Mutta kuningas vaatii todisteita heidän syyllisyydestään.

— Niitä ei liene mahdoton hankkia.

Kun ihminen antautuu paholaisen palvelukseen, niin saattaa hän ainakin alussa luottaa hänen apuunsa, von Pyhy oli kerran, sattuessaan käymään kultaseppä Ulmanin myymälässä, kuullut mainittavan mestari Olavin nimeä tavalla, joka edellytti, että kultasepän väet likemmin olivat tutut saarnaajan kanssa, ja tälle perustukselle rakensi saksalainen tuumansa.

Hän läksi myymälään toistamiseen ja näki siellä silloin seitsentoistavuotiaan Åsan.

Hän mieltyi häneen paikalla; hänen täytyy saada tyttö omakseen, maksoi mitä maksoi.

Hetkiseksi unohti hän kokonaan varsinaisen asiansa.

Eräänä iltana asettui hän odottamaan Åsaa, kun tiesi hänen olevan kotimatkalla, ja puhutteli häntä silloin.

Tyttö antoi nokkelan vastauksen ja tahtoi jatkaa matkaansa.

— Pysähtykää! lausui saksalainen. — Minä käsken!

— Minua ei kukaan käske, vastasi Åsa, mutta pysähtyi kuitenkin ja jäi herraan katsomaan.

— Tunnetteko minut?

— Kyllä, vastasi tyttö punastuen.

— Olen käynyt kaksi kertaa teitä tapaamassa.

— Minuako?

Åsa punastui entistä enemmän.

— Minulla on tärkeä asia, asia, jonka tahdon uskoa yksin teille.

— No, sanokaappa.

— En täällä… joku saattaisi meidät nähdä.

— Minä en pelkää.

— Tulette pelkäämään, kun kuulette salaisuuteni.

Tyttö kävi uteliaaksi.

— Saatatte toki käsittää, virkkoi hän, — etten aio lähteä tapailemaan vierasta miestä.

— Ottakaa mukaanne kuinka monta henkeä hyvänsä, kunhan otatte sellaisia, joihin täydellisesti voitte luottaa.

Yhtymäpaikaksi määräsi hän kauniin pienen lehdon Eteläportin ulkopuolella ja käski Åsan tulla sinne kello kuusi seuraavana iltana.

Tehden kohteliaan, miltei kunnioittavan kumarruksen, läksi hän, päätään kääntämättä.

Mutta sensijaan kääntyi Åsa ja jäi taakseen katsomaan. Tuo oli ylhäinen herra, sen saattoi paikalla huomata… Mutta mitä hän hänestä tahtoi?… Ja mennäkö häntä tapaamaan?… Keitä ottaa kanssaan?

Åsa mietti päänsä halki, mutta läksi vihdoin — yksin.

Kokeneella silmällään huomasi von Pyhy heti, että tyttö oli pukeutunut erityisen huolellisesti.

Hän kohteli häntä, niinkuin viimeinkin, suurella kunnioituksella. Tyttö oli tullut yksin, täytyihän hänen herättää hänessä luottamusta. Saksalainen pyysi häntä istumaan sammalmättäälle, jonka hän kiireesti oli valmistanut istuinpaikaksi, levittämällä sille peitteen.

Tämä miellytti Åsaa suuresti ja hän istuutui.

von Pyhy otti nyt pensaasta esiin tarjottimen, joka oli kukkurallaan kaikellaisia herkkuja sekä pienen pullon ja kaksi lasia.

Sitte istuutui hän hänen jalkainsa juureen.

— Tehkää minulle se ilo, virkkoi hän, — että maistatte näitä kotimaani hedelmiä.

Tyttö oli sekä hämillään että ihastuksissaan. Verenkarvainen mandariini häntä houkutteli, ja vieden sitä huulilleen, kysyi hän:

— Mikä on kotimaanne?

— Italia, vastasi mies kaihomielin; — ja sinne minä kyllä pian palaan.

— Vai niin, virkkoi tyttö pettyneenä.

"Joko nyt!" ajatteli saksalainen. "Naiset ovat kaikkialla samallaiset." Sitte kehoitti hän häntä juomaan viiniä. Åsa vakuutti, että se on taivaallista, mutta hirveän vaarallista, jonkatähden ei hän tahdo tyhjentää lasia.

"Varovainen", mietti von Pyhy, "sitä parempi!"

He leikkivät ja lavertelivat kuin lapset. Mies osasi mainiosti asettua tytön mielentilaan; tytön lapsellinen suoruus häntä vaan hurmasi.

Oli jo kulunut hyvän aikaa, kun tyttö äkkiä huudahti:

— Mutta mitä teidän pitikään sanoa minulle?

— En tänään saata sanoa sitä.

— Miksette?

— Sanon sen seuraavalla kerralla… Luvatkaa, että vielä kerran saan teidät tavata! pyysi hän tuskallisesti.

— Mikä teidän on? Oletteko sairas?

— Älkää kysykö! Sanokaa ainoastaan, koska taas saan teidät nähdä.

— En tiedä, vastasi tyttö epäillen.

— Minä toistan vielä sanani: ottakaa mukaanne keitä tahdotte, kunhan täydellisesti voitte luottaa heihin.

— Siinä tapauksessa tulen yksin, sanoi tyttö, salavihkaa luoden häneen silmäyksen.

Mies pysyi varsin vakavana ja vihdoin lupasi Åsa, että hän — ehkä — tulee kahden päivän perästä, jos hänellä on aikaa.

He erosivat, keveästi painettuaan toistensa kättä.

von Pyhyn täytyi hillitä itseään. Olipa se tunteeton, tuo kaunis tyttö, joka kylmänä oli kestänyt hänen katseensa. Toisin olisi menetellyt etelän tytär.

Åsa oli joutunut aivan suunniltaan. Että hänelle olikin sattunut tällainen seikkailu!… Mutta herra ei ollut puhunut sanaakaan rakkaudesta ja sitä olisi Åsa miltei odottanut.

Mutta odotetaanpahan hiukan, kyllä hän hänet vielä siihen pakoittaa.

Vihdoin tuli odotettu päivä.

Åsa oli iloinen ja vapaa käytöksessään.

von Pyhy tarkasteli häntä, mutta pysyi yhtä huomaavaisena kuin edelliselläkin kerralla. Herkut otettiin nytkin esille ja hänen pyynnöstään tyhjensi Åsa viinilasin. Se vaikutti häneen miltei kuin taikajuoma. Hänen rintansa alkoi kohoilla ja huulet paloivat.

— Sanokaa se minulle nyt, juuri nyt! kuiskasi hän.

Ja mies teki intohimoisen, tulisen rakkaudentunnustuksen, ja tyttö kuunteli sitä nauttien. Hän painui petturin syliin ja otti vastaan hänen tuliset, aistilliset suudelmansa ja hyväilynsä.

Samassa kuului pitkä valitushuuto.

Molemmat hypähtivät istualtaan ja näkivät varjon katoavan puitten taa.

— Kuka se saattoi olla? huudahti Åsa.

von Pyhy yltyi vihan vimmoihin. Hän karkasi ilkiön jälkeen, ottaakseen hänet kiinni, mutta ei löytynyt ketään, ja kun hän palasi, oli Åsakin kadonnut.

Hän kiroili ja sadatteli! Hän ei voi eikä tahdo luopua tytöstä. Juuri nyt hän häntä tarvitsee!

Yöt päivät mietti hän, mihin keinoihin ryhtyä. Hän vartioi häntä, mutta ei nähnyt hänen lähtevän kävelemään kuin ainoan kerran ja silloin oli hänen kanssaan nuori mies, joka näytti vartioivan sekä Åsaa että jokaista vastaantulijaa.

Åsa oli valittanut voivansa pahoin ja sentähden pysynyt sisällä monta päivää. Voi, miten hän kärsi. Eikä ollut ketään, jolle hän olisi voinut, tai jolle hän olisi uskaltanut kertoa salaisuutensa.

Siitä hän oli aivan varma, että ritari tulisi häntä tapaamaan. Mutta mitä hän sanoisi ja mitä tulisi Åsan vastata hänelle? Hänen ihanin unelmansa oli aina ollut päästä ritarin rouvaksi! Vaihtuisiko unelma todellisuudeksi?

Samassa tuli joku kaupustelija tarjoamaan hänelle helyjä; sanoi kauppaavansa ainoastaan ulkomaalaisia tavaroita.

Suuresti tyttö hämmästyi, kun hän pisti paperipalasen hänen käteensä!

Hän ei uskaltanut ruveta sitä lukemaan ennenkuin omassa huoneessaan.

"Pidä ovesi auki tänään kl. 8!" oli siihen kirjoitettu. Ei mitään muuta!

Onpa hänessä rohkeutta!… Ja vaatimuksia!… Entä jos Åsa ilmoittaisi isälleen!

Mutta silloin täytyisi hänen tunnustaa, että jo kahdesti oli käynyt häntä tapaamassa.

Ja sitä ei hän voinut tehdä.

Entä jos hän menisi Kristinan luo ja olisi siellä yötä.

Mutta silloin ei hän saisi tavata häntä.

Hän tahtoi tietää kuinka hän uskalsi kohdella häntä sillä tavoin… Aivan toisin kuin hänen entiset ihailijansa, kisällit! Miten syvästi hän sinä hetkenä halveksi heitä!

Ei, hän päätti jäädä kotiin ja ottaa hänet vastaan niinkuin morsian sulhasensa, hän päätti pukeutua kauneimpiin vaatteisiinsa ja sytyttää pienen huoneensa täyteen tulia, niinkuin hänen sydämensä oli täynnä iloa.

Hän ei varmaan tietänyt, pyytäisikö häntä jo tänä iltana puhuttelemaan isää. Ainoastaan siitä hän oli varma, että kaikki hänen kauniit unelmansa nyt vaihtuisivat todellisuudeksi. Ja onni teki hänet ylimieliseksi ja rohkeaksi.

Hän käski Fransin ostaa niin paljon kukkasia kuin suinkin sekä kaksikymmentä vahakynttilää, mutta kenenkään tietämättä. Ja tavarat olivat kannettavat Åsan kamariin.

Nuorukainen lupasi, mutta Åsa ei huomannut kuinka epäluuloisesti hän silmäili ympärilleen.

Monasti oli tyttö miettinyt, hänkö… mutta olihan se mahdotonta!

Frans toi kotiin mitä ihanimpia kukkia ja auttoi Åsaa pistelemään niitä ikkunapieliin ja seinille, joten huone oli kuin kukkatarha. Åsa taas oli hankkinut lampetteja, joihin pantiin kynttelejä ja joiden ympäri kiedottiin seppeleitä. Kokonaisuus teki viehättävän vaikutuksen.

— Sytytänkö kynttilät? kysyi Frans.

— Ei, sen teen itse. Frans ei ole kysynyt miksi minä näin koristelen! virkkoi hän sitte, itsekseen miettien, miksi poika oli niin vaitelias ja alakuloinen.

— Odotatte kai vieraita!

— Kyllä, harvinaisia vieraita, Frans.

— Haluaisinpa heidät nähdä, virkkoi nuorukainen ilkkuen.

— Kyllähän Frans heidät aikoinaan saa nähdä. Menee nyt vaan pois.

Frans läksi — itkien.

Mutta oli jo niin myöhäistä, että Åsan piti pukeutua. Hän puki ylleen valkean, silkkikukkasilla kudotun villahameen. Käsivarret ja kaula olivat paljaat, kaulassa kiilsi rubiinikoriste, käsivarsilla hohtokivillä koristetut rannerenkaat, ruusuja piteli hiuksissa kiiltävä timanttineula. Nuorekkaassa kauneudessaan oli hän vedenneidon kaltainen.

Jo kuului askeleita. Nyt hän varmaan tulee. Tyttö asettui kynttiläkruunun alle… Miten hänen sydämensä sykki!

Ovi avautui… kynttilän valo häikäisi; ovi sulkeutui, hetkisen perästä pistäytyi raosta sisään pää… hänen päänsä! Valaistus vaihteli niin omituisesti… ritari ei uskonut silmiään; mutta sitte heittäytyi hän neidon jalkojen juureen.

— Sinä ihanista ihanin! huudahti hän. Tyttö pelkäsi Fransia.

— Sulkekaa ovi! virkkoi hän.

Vieras noudatti paikalla hänen kehoitustaan; mutta nyt ei hän enään heittäytynytkään hänen jalkainsa juureen, vaan kietoi rohkeasti kätensä hänen ympärilleen, katseli häntä kauvan ja huudahti sitte:

— Kuinka sinä olet kaunis!

Tyttö pelästyi ja koetti vetäytyä pois, mutta hän sulki hänet syliinsä.

— Sinä roisto! kuului samassa heidän takaansa ja nuijan isku sattui von Pyhyn olkapäähän.

Hän vaipui maahan.

— Isä, isä, hän on kihlattuni! huusi Åsa, — ja sinä tapat hänet!

— Kyllä, jos hän tällä tavalla kosii, jatkoi vanha Ulman, toistamiseen nostaen nuijaansa.

— Tapa minut ensin! pyysi Åsa ja tarttui isänsä käsivarteen.

von Pyhy oli yhä pitkänään permannolla, hän näki timanttien kiiltelevän Åsan kaulalla ja käsivarsilla, hän rakasti häntä hurjasti. Mutta jos kuningas saisi vihiä hänen seikkailustaan, niin olisi hänen tulevaisuutensa mennyttä; tässä ei ollut muuta neuvoa kuin alistua ja nöyrtyä, mutta viisaasti ja suurella varovaisuudella.

Hän nousi, vaikka olkapäähän pahasti koski. Siihen ei nyt auttanut katsoa.

— Minä olen tämän kaiken ansainnut, virkkoi hän; — saanko nyt sanoa pari sanaa puolustuksekseni?

— Ehkä ensin saan kysyä, mikä on nimenne?

— Konrad von Pyhy, Dubbenitzin perillinen! Olen tullut Ruotsiin keisari Kaarle V asioissa. Ruotsin kuningas kunnioittaa minua luottamuksellaan ja minulla on syytä toivoa, että täällä voin kohota korkeimpiinkin kunniapaikkoihin.

Ulman teki vaistomaisesti kumarruksen. Hämmästys oli miltei lamauttanut Åsan.

— Heti kun Åsan näin, jatkoi seikkailija, — valtasi minut mitä kiihkein rakkaus; minä olen jo kahdesti saanut hänet houkutelluksi metsään tapaamaan itseäni ja hän saattaa todistaa, että kourin kynsin olen taistellut intohimoa vastaan, joka päivä päivältä on käynyt minulle voittamattomammaksi.

— Tämä taisteluko teidät tänään tänne johti? kysyi Ulman katkeralla ivalla.

— Ei, tänään olin päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen; tulin tänne kosimaan tytärtänne.

— Kosimaanko tytärtäni? toisti Ulman.

— Sanoinhan minä sen, isä!

— Mutta oletteko ajatellut, puhui Ulman epäillen, — että mies, joka on niin korkeassa asemassa kuin te…

— Myönnän, etten tähän saakka ole ajatellut muuta kuin rakkauttani, mutta olenhan minä vapaa ja riippumaton mies, eihän kukaan voi pakoittaa minua kantamaan taakkaa, jota en tahdo kantaa.

— En tahdo asettua teidän onnenne tielle, puhui Åsa, — erotkaamme mieluummin!

— Hyvän maineesi olet menettänyt! huudahti Ulman; — teidät nähtiin Eteläportilla.

Huudahtaen kätki Åsa pään käsiinsä.

— Kuulkaa nyt mitä minä ehdotan, virkkoi von Pyhy.

— Me menemme nyt naimisiin, mutta pidämme avioliittomme salassa kaksi vuotta; silloin on asemani täällä varma ja siksi olen ehtinyt hankkia naimaluvan niiltä, joista perintötilani Pommerissa ovat riippuvaiset.

Ihaillen katseli Åsa rakastettuaan. Ulman epäili; tällaista onnea ei hän ollut saattanut edes uneksiakaan, mutta kuitenkin…

— No, joko olemme selvillä asiasta?

— Ei kai sillä niin kiire ole?

— On kyllä; mikä estää meitä heti menemästä vihille?

— Ruotsin laki; ensin on kolme kertaa kuulutettava.

— Ei minun maani lakien mukaan, ja sitenhän kaikki, joka on pidettävä salassa, tulisi tiedoksi!

Keskustelun aikana oli olkapää ruvennut paisumaan ja kipu nähtävästi kasvanut, koska kiihkeä rakastaja äkkiä kalpeni ja pyörtyneenä kaatui maahan.

Åsa heittäytyi itkien hänen viereensä ja koetti kaikin voimin saattaa häntä tointumaan.

Välskäri noudettiin paikalle, takinhiha leikattiin auki ja sairas laskettiin pehmeälle rahille.

Herättyään pyysi hän, että hänet vietäisiin kotiin linnaan ja että Ulman seuraavana päivänä tulisi häntä tervehtimään.

Kaikki hänen toivomuksensa täytettiin.

Mitä saksalainen lieneekään puhunut Ulmanille, mutta kun hän palasi kotiin linnasta, niin ilmoitti hän, että kuulutuksen piti tapahtua syrjäisessä maalaiskirkossa, jossa kävi hyvin vähän kansaa. Kolmen viikon kuluttua piti Åsan isänsä kanssa matkustaa sinne, sillä ennen ei sulhanen saattaisi tulla terveeksi; hän tulisi sitte perässä ja vihkiäiset olisivat paikalla. Kahdeksan viikkoa viipyisivät he siellä. Sitte palaisi Åsa isänsä luo ja von Pyhy linnaan. Senjälkeen saisivat he ainoastaan harvoin tavata toisensa.

Åsan mielestä näytti tämä onni sangen kurjalta, mutta isä lohdutti nyt vuorostaan häntä; kaksi vuotta täytyisi heidän kärsivällisesti odottaa, sinä aikana saisi hänkin varastonsa myydyksi.

— Etkö sinä aio jatkaa ammattiasi?

— En, minäkin aion tästä kiivetä korkeammalle.

— Mihin, isä?

— En oikein tiedä, mutta kallis lysti siitä tulee, sillä se maksaa 20,000 guldenia.

— Miten hyvä hän on, kun pitää huolta meistä molemmista!

— Mutta nyt emme saa tästä asiasta hiiskahtaakaan; muista, ettei yksikään elävä sielu saa sitä tietää.

— Kyllä minä puolestani vaikenen.

Kolmen viikon perästä solmittiin todellakin kummallinen avioliitto; kukaan ei siitä aavistanut mitään, paitsi rakastunut Frans, joka mustasukkaisen tarkkuudella vaanieli, arvaili, itki ja suri, mutta vaikeni, vaikeni ja vakoili.

Kun he palasivat matkaltaan, tiesi hän Åsan yhä elävän nuoren rakkautensa huumeessa, kaivaten ja ikävöiden puolisoaan; Frans huomasi hänen kasvoistaan, koska hän salaa oli käynyt hänen luonaan ja kärsi hänen kanssaan, kun hän kauvan oli tulematta.

von Pyhy oli kertonut tehneensä pienen matkan sisämaahan, oppiakseen tuntemaan mimmoinen mieliala siellä vallitsi papistoa kohtaan. Palatessaan kertoi hän kuninkaalle, että Antero Hannunpoika salaisessa ripissä oli ilmaissut mestari Olaville aikoneensa murhata kuninkaan.

— Se ei ole mahdollista! huudahti Kustaa.

— Hannu Bökman on uskonut salaisuutensa kansleri Lauri Antinpojalle.

— Tiedätkö sen varmaan?

— Eivät he sitä salaa.

— Hanki todistajia!

— Koetan hankkia.

Niitä sai sangen helposti.

Sillä nuo vilpittömät ihmiset eivät salanneet tekojaan.

* * * * *

Ja nyt seuraa sankarimme elämässä ajanjakso, jolloin hänen inhimilliset heikkoutensa parhaiten tulivat ilmi.

Suurta menestystä seuraa aina suuret kiusaukset.

Tähän aikaan oli Kustaa mahtinsa ja kunniansa kukkuloilla; hän oli nyt mielestään kuningas Jumalan armosta, joten hänellä oli oikeus vaatia ehdotonta alamaisuutta ja kuuliaisuutta.

Hän ei saattanut antaa noille molemmille uskonpuhdistajille anteeksi, että he "olivat hänestä eronneet". He taas väittivät ainoastaan "pysyneensä vakaumukselleen uskollisina". Varsinaisia syytöksiä heitä vastaan ei kuningas saattanut tehdä. Hänen moitteensa perustuivat epäilyksiin ja luuloihin, ilman varsinaista syytä.

Ensimäinen todellinen syy oli se, että Olavi saarnatuolista nousi häntä vastaan, mutta Kustaa tukahutti kiukkunsa. Parasta oli olla tulta sytyttelemättä.

Mutta nyt saattoi hän tehdä todellisen syytöksen heitä vastaan: he olivat tietäneet, että murhayritys oli tekeillä.

Hän ei siis ollut väärässä: he olivat hänen, kuninkaan, vihollisia.

Vihamieliset tunteet, jotka kauvan olivat kyteneet hänen povessaan, olivat täysin oikeutetut.

Ja jos he olivat kyenneet tähän, niin saattoi heiltä odottaa mitä tahansa.

Ehkä viha ja nurjamielisyys olivat olleet johtamassa kaikkia heidän toimiaan.

Kun tämä oli tapahtunut ystävyyden varjon alla, niin mitä saattoikaan silloin odottaa julkisesta vihollisuudesta!

Kustaa käytti von Pyhyä apunaan ja tämä osoitti aivan ihailtavaa virkaintoa.

Yrjö Normankin sai ottaa osaa asioihin. Molemmat tarjosivat Kustaalle hyvää tukeaan.

Pian oli yritys toteutettava, ukkosnuolena tuli sen iskeä syyllisiin.

Joulun aikana kutsuttiin herrainpäivät kokoon Örebrohon ja syytetyt saivat käskyn tulla sinne.

Tyynesti ottivat he vastaan sanoman.

Mutta Kristinan valtasi levottomuus.

— Oi, huudahti hän, — minä olen tuntenut sen jo ilmassa! Nyt se hirveä tapahtuu!

Mestari Olavi oli viime aikoina kirjoittanut kronikkaansa, joka sisälsi Ruotsin historian vuoteen 1521 ja joka vasta hänen kuolemansa jälkeen piti painettaman.

Hän lukitsi sen huolellisesti laatikkoon.

— Kristina, virkkoi hän, — se on minun testamenttini. Jätä se veljelleni, arkkipiispalle, kun olen kuollut.

— Aiotko sinä todellakin minut jättää? kysyi Kristina, purskahtaen itkuun.

— Minä olen, vastasi Olavi, — uudenvuodenpäivänä aikonut pitää saarnan, joka varmaan…

— Miettisit mieluummin keinoa, joka voisi sinut pelastaa, puhui Kristina. — Se olisi parempi!

Samassa tuli kansleri.

— Tätä olen minä odottanut aina siitä asti, kun saksalaiset tulivat maahan, sanoi hän.

— Mitä heillä on tekemistä tämän asian kanssa?

— Me olemme heidän tiellään. Saammepa nähdä, että he laativat kanteen.

— En käsitä mistä he aikovat meitä syyttää.

— Aina ihminen kiven tapaa, jos tahtoo toisen kivittää!

— Luuletko asian päättyvän sillä tavalla?

— Luulen!

— Ja kuolet mielelläsi?

— Olen yhä useammin viime aikoina tuntenut halua päästä näkemään, miltä haudan toisella puolen näyttää.

— Minä tulen mielelläni mukaan, sanoi Olavi.

— Olemme paljon kulkeneet käsi kädessä tässä elämässä, puhui kansleri. — Yhdessähän me pyhän kirjan kautta katselimme autuaitten majoja; ehkä me nyt käsi kädessä saamme muuttaa niihin!

— Sinun seurassasi on se retki minulle rakkaampi kuin kenenkään muun seurassa.

— Mutta jos, jatkoi kansleri, — toinen tai toinen meistä sattumalta saisi armon, niin eikö ihminen lujalla tahdolla voisi odottaa toista joko täällä tai siellä?

— Sitä mahdollisuutta en koskaan ole ajatellut; saattaisikohan käydä sillä tavalla?

— En tiedä; se ajatus juolahti äkkiä mieleeni.

— On ainakin hyvä, että yhdessä saamme lähteä Örebrohon.

Kristina tunsi kuinka vähäarvoinen hän oli heille molemmille! Mutta hän ei saanut häiritä heitä kyynelillään ja tuskallaan. Ainoastaan ensi hetkessä oli tunne näyttänyt voittamattomalta, sitte päätti hän pysyä väkevänä, kunnes he olisivat lähteneet.

Hän ei edes pyytänyt saada seurata heitä Örebrohon; saattoihan hän lähteä perässä, jos tahtoi.

He läksivät, lausuen jäähyväisensä hymysuin, ystävällisin sanoin.

Yksin jäätyään saattoi Kristina itkeä niin paljon kuin häntä halutti.

Mutta Tukholman linnassakaan ei joulu sinä vuonna ollut niin hauska kuin tavallisesti.

Ja kuitenkin olisi iloitsemiseen ollut täysi syy.

Svante Sture ja hänen nuori rouvansa olivat nimittäin ensi kertaa vieraina sukulaistensa luona.

Märta rouvan pienen pojan nimi oli Niilo ja hän oli hänestä tavattoman ylpeä.

Se oli niin erinomainen lapsi, äiti ei koskaan voinut kylliksi kehua hänen hyveitään.

Mutta ollessaan kahdenkesken Margareetan kanssa, virkkoi hän:

— Näin meidän kesken sanoen, sovin minä paljon paremmin Svanten emännäksi kuin sinä.

— Sen minä kyllä uskon, vastasi Margareeta.

— Hän ei pidä huolta mistään, metsävarkaat saavat vapaasti mellastaa ja metsävartiat vaan katselevat hävitystä.

— No mitä sinä sitte heille voit?

— Minä komennan heitä kaikkia; metsävartijat, piiat ja rengit, kaikki pelkäävät minua!

— Oletko saanut pitää vanhan nimesi?

— "Märta kuningas"!… Olen kyllä!

— Mitä miehesi siitä sanoo?

— Ei hän nyt siitä oikein pidä, mutta jos hän saisi vallita talossa, niin menisi kaikki päin seinien!

— Eikö hän välitä mistään?

— Kyllä hän lukee, ja kirjoittaa myöskin; luullakseni siitä tulee jotakin talousohjeita jalosukuisia nuorukaisia varten, ja sellaista hän mielellään saa kirjoittaa; minä en rajoita hänen vapauttaan, kunhan hän vaan pysyy poissa talouspuuhista, sillä niistä hän ei ymmärrä mitään.

Mutta paitsi Svante Sturea oli kuningas pyytänyt myöskin herra Kustaa Stenbockin ja Niilonpoika Gripin rouvineen ja lapsineen viettämään juhlia Tukholmassa.

Sitäpaitsi oli hän pyytänyt herra Juhana Turenpojan ja Kristina rouvan, mutta he pyysivät että saisivat tulla toisen kerran, sillä he olivat päättäneet tällä kertaa viettää joulun kotona.

Mutta Ebba rouva ja hänen ainoa naimaton tyttärensä, Anna, saapuivat. Lieneekö syy ollut Anna neidin vai herra Bjelken, mutta häitä ei kuulunut.

Linnaan tuli vielä muitakin vieraita sekä likeltä että kaukaa. Kronikka sanoo, että vieraat aina mielellään saapuivat kuningas Kustaan kutsuihin, vaikkapa monen penikulman päästä, sillä jokainen tiesi, että juhlat linnassa aina olivat iloiset ja hauskat. Kyösti kuninkaan kutsumuskirjeissä seisoi aina, että ritarien piti saapua vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen pitämään hauskaa hänen ja hänen hyvien ystäviensä kanssa.

Tällaisia kutsumuskirjeitä oli tänäkin vuonna lähetetty ja kuninkaalliset suojat olivat täynnä iloista väkeä, naurua ja riemua.

Pelimannit soittivat sydämensä pohjasta ja nuoret tanssivat. Tähän vuodenaikaan olivat tanssit vanhan tavan mukaan enimmäkseen joulutansseja, ja tanssiessa laulettiin ja parien lomitse pujotteli pieniä poikia, jotka käsissään kantoivat täytettyjä kannuja ja varoittelivat tanssivia törmäämästä kannuja vastaan. Varoitukset eivät auttaneet, mutta jos tapaturma sattuikin, niin nauru ja huudot pian saivat valitukset vaikenemaan. Ja entistä reippaammin kaikui laulu: "anna kätes mulle, minä tahdon antaa sydämeni sulle". Niin liehui tanssivien joukko poikki permannon. Ja sitte lauloivat kaikki miehissä: "hei, nuoret tanssimaan, laulamaan". Käsiä taputettiin, tehtiin piiri ja pyöriteltiin, anturat polkivat permantoa, kynttilät loimottivat miltei sammumaisillaan, pilvenä nousi tomu kattoa kohti ja soitto soi epämääräisenä vinguntana. Naurettiin, huudettiin, ilo oli ylimmillään.

Herrojen von Pyhyn ja Normanin mielestä, jotka eivät koskaan olleet nähneet mitään tämäntapaista, olivat pidot "ganz famos"; keskenään he tosin nyrpistelivät nenäänsä, mutta ääneen ilmaisivat he ainoastaan korkeinta tyytyväisyyttään, ottaen osaa iloon, minkä taisivat.

Pikku prinssi Eerik oli myöskin mukana. Hän näytti kehittyvän kauniiksi pojaksi eikä hän enään ollut ujo, umpimielinen lapsi, niinkuin ennen. Joskus vaan painui hänen nuorteille kasvoilleen varjo, mutta tavallisesti se pian hälveni.

Hän tanssi sydämensä pohjasta ja valitsi aina toverikseen nuorimman ja kauneimman tyttöjen parvesta.

Pikku Juhana viipyi mieluinten äidin luona tai leikkimässä Aatamin kanssa.

Kääpiö oli viime aikoina käynyt sangen raihnaaksi ja Kustaa oli hänen työkseen uskonut lastensa hoidon.

Tämä luottamustoimi miellytti Aatamia suuresti; oikeastaan tuli hänen pitää silmällä lasten hoitajattaria ja hän täyttikin tehtävänsä erittäin huolellisesti Margareetan suureksi iloksi.

Pikku Niilo Sture kiintyi kääpiöön siihen määrään, että Kustaa eräänä päivänä lausui Märtalle:

— Niilo saa viedä Aatamin mukaansa Stegeborgiin.

— Sepä hauskaa, vastasi Märta.

— Mutta hän ei saa viipyä teillä kauvan; hänen pitää lähteä tervehtimään vanhaa ystävääni Arvid Vestgöteä ja viemään hänelle terveisiä minulta.

— Våxtorpiin on Stegeborgista pitkä matka, virkkoi Märta.

— Antakaa Aatamille hyvä hevonen, niin hän kyllä pian pääsee perille,

— Saako hän sieltä palata Niilon luo?

— Se riippukoon kokonaan hänestä itsestään; Aatami on metsän lapsi, hän tarvitsee vapautta.

— Hän mahtaa jo olla sangen vanha?

— Noin kolmenkymmenen, luullakseni.

— Hän näyttää paljon vanhemmalta.

— Metsä tulee häntä nuorentamaan, hän on liian kauvan ollut suljettuna huoneeseen.

Oli jo kulunut pari päivää tästä keskustelusta. Aatamin käytöksestä saattoi selvästi huomata, että hän iloitsi tulevasta vapaudestaan. Mutta tuontuostakin jäi hän pitkäksi aikaa tuijottamaan kuninkaaseen ja kasvojen ilme näytti sanovan: "kaikki muut kestän, mutta ero sinusta on vaikeinta".

Mutta palatkaamme juhlivaan linnaan.

Siellä syötiin, juotiin, naurettiin ja leikittiin, siellä puhuttiin, laulettiin, soitettiin ja tanssittiin, kaikkien kasvoilta loisti ilo ja tyytyväisyys.

Oli sentään joukossa yksi, joka harvoin hymyili eikä koskaan laskenut leikkiä, nimittäin kuningas; hän oli kerran verrannut itseään Moosekseen, joka vei Israelin kansan Egyptin maalta luvattuun maahan, mutta hän unohti, ettei Mooses, syntiensä tähden, koskaan päässyt sinne, sekä että hän itse asettui varjoon siitä valosta, jonka hän oli saanut tuoda kansalleen.

Omatunto on kova kurittaja ja Kustaa tunsi tehneensä väärin, syyttäessään vanhinta ystäväänsä, kansleria, joka uskollisesti oli auttanut häntä työssä, josta hän ylpeili elintehtävänään.

Mutta hän ei kuunnellut tätä salaista, nuhtelevaa ääntä, hän kääntyi pois Margareetansa kysyvistä, levottomista katseista ja iloitsi siitä, että sukulaiset ja ystävät antoivat hänelle niin paljon puuhaa, ettei ollut tilaisuutta puhua työstä, johon kuningas uusien ystäviensä avulla oli ryhtynyt.

Nämä kuiskuttelivat hänen korvaansa pahoja asioita, kaivoivat esiin kaikellaisia pikkuseikkoja, joita vääntelivät ja muodostivat kamaliksi aaveiksi! Pieninä pisaroina tippui myrkkyä yhtämittaa hänen korvaansa. Oli sangen mukavaa syyttää vanhoja ystäviä kaikesta epäjärjestyksestä, joka vallitsi maan kirkollisissa oloissa.

Kustaa oli luullut, että uskonpuhdistus taivaallisena mannana lankeaisi maalle ja kansalle ja sitte hän huomasikin, että se pääasiallisesti ryhtyi poistamaan vanhoja kirkollisia tapoja eikä opettamaan kristinopin oikeaa henkeä.

Hän ei tullut ajatelleeksi, että rikkaat hiippakunnat ja hyvät papinpaikat houkuttelivat ihmisiä yhtymään kuninkaan mielipiteisiin; näiden ihmisten virkainto oli tietysti samallainen kuin heidän käsityksensä papin velvollisuuksista.

Tanskassa oli uskonpuhdistus pantu toimeen ilman vaikeuksia, ainoastaan kuninkaallisen käskyn kautta; piispat olivat saaneet eron virastaan ja heidän sijallensa oli pantu superintendenttejä.

Miksei Ruotsissa saattaisi käydä samoin, jollei salaisilla keinoin edistettäisi vanhaa järjestystä ja kirkon entistä valtaa?

Mutta juuri kun haettiin aihetta pelättyjen mullistusten toimeenpanemiseen, määräsi Kustaa uusien ystäviensä neuvosta, vastoin Vesteråsin resessiä, kaikki kirkon kymmenykset kruunulle, sekä lähetti samaa tarkoitusta varten miehiä ottamaan takavarikkoon miltei kaikki kirkkojen jäljellä olevat kalleudet.

Viisaina, voiton- ja kunnianhimoisina, uhkarohkeina ja armottomina olivat saksalaiset onnenonkijat yhdessä tehneet suunnitelman, miten Ruotsin kirkko olisi uudesta järjestettävä ja miten he itse pääsisivät kiipeämään korkeimpiin kunniavirkoihin. Mutta näiden tuumien toteuttamiseksi oli tieltä raivattava pois kaikellaisia esteitä.

Suurinta haittaa teki ehkä vanha kansleri, joka nautti yleistä kunnioitusta, mutta vaarallinen oli myöskin suurisuinen Olavi; nämä molemmat olivat siis toimitettavat pois tieltä. Senjälkeen oli vaarallisin arkkipiispa; häntä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, hänen elämänsä ja hänen työnsä olivat kaikkien nähtävissä. Kuningas puhui hänestä aina suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella, vaikka hän tosin joskus saattoi vimmastua, kun Laurilta saapui vastaus hänen ärtyisiin syytöksiinsä kirkon vikoja ja puutteita vastaan.

Lauri osoitti aina syyn vikoihin ja kun ne tavallisesti johtuivat jostakin kuninkaan määräyksestä tai olivat luonnollinen seuraus asiain uudesta kulusta, niin kadottivat syytökset merkityksensä. Kuningas vastasi silloin vihan vimmoissa, että älköön papisto luulkokaan saavansa miekkaa uudestaan käsiinsä, mutta pian unohti hän harminsa ja piti arkkipiispasta yhtä paljon kuin ennenkin.

Tämän miehen lankeemus oli mahdollinen ainoastaan hänen veljensä kautta; siten saataisiin hänen ja kuninkaan väli rikkoutumaan, ja jotta kaikki kävisi pikemmin, viekoittelivat saksalaiset Kustaan määräämään arkkipiispan veljensä tuomariksi.

Kustaa ei tahtonut suostua, mutta saksalaiset huomauttivat, että nythän tarjoutui erinomainen tilaisuus koetella, oliko arkkipiispan uskollisuus isänmaata ja kuningasta kohtaan niin suuri kuin miksi sitä ylistettiin.

Tuomareiksi määrättiin, paitsi arkkipiispaa ja Strängnäsin ja Vesteråsin piispoja, kymmenen herraa kuninkaan neuvostosta sekä von Pyhy ja hänen hengenheimolaisensa Yrjö Norman.

Yleisön huomion välttämiseksi haastettiin syytetyt tuomioistuimen eteen vastaamaan teoistaan itse uudenvuoden aattona 1539.

Syytökset sisälsivät, että Lauri Antinpoika, johdattaessaan kuninkaan uskonpuhdistusasiaan, pyhästi oli luvannut aina uskollisesti ja kaikin voimin auttaa häntä. Kustaa herra, siihen aikaan vielä kokemattomana ja nuorena, oli suuresti epäillyt ryhtyä asiaan, koska hänellä oli muita huolia ja koska hän pelkäsi, että yritys tuottaisi enemmän vaaraa kuin hyötyä.

Kun sitte talonpojat rupesivat kapinoimaan, niin unohti kansleri lupauksensa ja vetäytyi syrjään. Hän kuljetti kuninkaan, ikäänkuin pitäen hiuksista kiinni, aavalle merelle ja sinne hän hänet heitti, välittämättä siitä, jaksaisiko hän uida maihin vai eikö.

Ensimmältä oli Lauri ylvästellen lausunut, ettei piispoilla tarvitse olla enemmän valtaa kuin kuningas heille suo, mutta sitte hän kravun lailla oli ryöminyt taaksepäin, tahtoen että he saisivat takaisin entisen mahtinsa.

Laimeat olivat kaikki mestari Laurin toimet olleet. Ainoastaan silloin, kun tuli kysymys lampaitten keritsemisestä, silloin oli hän ollut ensimäisenä.

Hän oli aina kehunut, että hän evankeelisine joukkoineen on yhtä väkevä kuin kuningas ja että hän kyllä puolustaa itseään vetämällä muita puoleensa, jollei kuningas häntä puolusta.

Siihen aikaan, jolloin kuninkaalla oli sangen vähän kelpo väkeä ja koirat häntä ajoivat takaa kuin ahdistettua hirveä, oli hänen täytynyt kantaa myllynkivenpainoisia huoliaan sydämessään, jottei Lauri matkaansaattaisi vielä suurempia petoksia, koska hänen pääpyrintönään oli hänen herransa ja kuninkaansa tuho.

Salaviekkaalla vakuutuskyvyllään oli hän johdattanut kuninkaan gottlantilaissotaan, jotta hän kokonaan menettäisi kuninkaallisen arvonsa ja onnensa.

Kuninkaan oleskellessa Smålannissa oli hän yhdessä mestari Olavin kanssa ruvennut hävittämään alttareja, kirkkoja ja luostareja, kunnes heidän aikaansaamansa kiihko jo oli puhkeamaisillaan ilmi kapinaksi. Sittemmin he linnanvouti Pietari Hårdin kanssa vielä olivat ryöstäneet kirkkoja ja hävittäneet alttareja, muka siten poistaakseen messun jumalanpalveluksesta. Eivät he myöskään olleet tehneet tiliä verosta, jonka olivat kantaneet.

Kun kuninkaan kamreeri Olavi Broms epärehellisesti oli hoitanut kuninkaan kamaritiluksia, niin Lauri suoraan oli kysynyt, mitä kuningas tekee niin paljolla rahalla — hyvät ystävät olisivat muka hänelle paljon hyödyllisemmät.

Lauri ja Olavi olivat jo aikoja sitte salaisten rippien kautta hankkineet tiedon siitä hirveästä salaliitosta, joka v. 1536 uhkasi kuninkaan henkeä ja valtakunnan onnea. Ja vaikka he tiesivät, että teurastus odotti kuninkaallista, persoonaa, niin eivät he ajoissa olleet varoittaneet häntä.

Taivaan Jumala oli suuren armonsa ja voimansa kautta ilmoittanut murhan ja salajuonet, joiden vertaa tuskin tavataan missään historiassa, kuninkaalle, joten paha saatiin ehkäistyksi.

Lisäksi olivat Lauri ja Olavi vielä kehoittaneet kuningasta vapauttamaan petturit rangaistuksesta.

Varsinkin syytettiin mestari Olavia siitä, että hän tämän johdosta oli vedonnut Pyhään sanaan, mutta väärentämällä sen merkitystä.

Vielä oli hän selittänyt, että muutama päivänsappi, jonka hän näki taivaalla, ennusti rangaistusta esivallan synneistä.

Nämä olivat pääasialliset syytökset.

Monet niistä olivat aivan väärät, toisissa ilmeni selvä vääristely, kaikista henki katkeruus ja kiukku. Ne todistivat selvästi, että syyttäjä syytettyjensä kustannuksella toivoi pääsevänsä suureen asemaan.

Kaikesta saattoi huomata, että von Pyhy, kuninkaan nykyinen kansleri, oli laatinut kanteen.

Mestari Olavi vakuutti, tavalliseen huolettomaan tapaansa, sekä Jumalan että omatuntonsa edessä, ettei hän julkisesti eikä salaa ollut tahtonut vahingoittaa. Päinvastoin oli hän aina tahtonut puolustaa kuninkaan etuja ja hyötyä.

Lauri Antinpoika pysyi merkillisen tyynenä; syytökset eivät loukanneet häntä niin paljon kuin ne häneen koskivat.

Saattoiko kuningas Kustaa todellakin soimata häntä työstä, jota hän itse piti toimintansa kruununa?

Selvästi saattoi huomata, että syytökset olivat alleviivatut. Kuningas joko ei tuntenut niitä, tai oli hänestä tullut tyranni, joka mistä hinnasta tahansa tahtoi päästä vanhoista ystävistään.

Lauri vastasi, että koska syytöksiä oli niin paljon eikä hän saata muistaa niitä kaikkia, niin hän pyytäisi jäljennöksen asiakirjoista. Sitte hän kirjallisesti vastaisi niihin kaikkiin.

Syytetyt vietiin nyt asuntoon, jossa heitä pidettiin vankeudessa.

Myöhään illalla tuli arkkipiispa salaa heidän luokseen.

Hän huomautti heille, että kirkon olemassaolo on vaarassa. Kuningas luottaa noihin molempiin hävyttömiin onnenonkijoihin ja Lauri Antinpojan aiottua kirjallista vastausta tulevat he käyttämään ainoastaan aseena, jolla he vielä enemmän ärsyttävät kuningasta.

— Mutta entä neuvosherrat? huudahti Olavi.

— He ovat tällä hetkellä suosikkien tottelevaisia palvelijoita.

— Oikeutta ei siis enään ole olemassa! huudahti kansleri.

— Tyranni! mutisi Olavi.

— Hän kutsuu itseään kristityksi!

— Luulee olevansa väkevä ja kulkee toisten talutusnuorassa!

— Olette oikeassa, aivan oikeassa, virkkoi arkkipiispa. — Mutta jos ajattelemme mitä hän on tehnyt maamme hyväksi, että me, jollei häntä olisi ollut, luultavasti nyt tottelisimme Tanskan käskyjä, että meidän pääasiallisesti on kiittäminen hänen persoonallista vaikutustaan siitä, että meidän silvottu, levoton maamme sai järjestetyt olot, niin emme tuomitse häntä hänen inhimillisten heikkouksiensa tähden; niilläkin on ehkä selittävät syynsä.

— Saattaa olla.

— Miksi hän tuo tänne ulkomaalaisia?

— Olen kauvan miettinyt sitä asiaa ja luulen syyn siihen olevan sen, että ruotsalaiset niin vähän taitavat kieliä. Kuningas ei itsekään ole kielentaitava ja siksi, ettei hän voi luottaa kehenkään, täytyy hänen ponnistaa voimiaan äärimmilleen.

— Käyttäköön hän hyväkseen ulkomaalaisia, mutta älköön silti tehkö heitä uskotuikseen.

— He kertovat hänelle, että olot heidän maassaan ovat juuri sellaiset, jommoisiksi hän tahtoisi Ruotsin olot.

— Nyt tulevat seuraukset.

— Tiedämme kaikki, jatkoi lempeä Lauri,— Kristuksenkin esimerkistä, että elämässä sattuu pimeyden hetkiä… Joka ihminen saa niitä kokea. Nyt ovat pimeät hetket kuningas Kustaalla, pahat voimat ovat saaneet hänet pauloihinsa ja minä olen varma siitä, että hän suuresti kärsii.

— Itserakkauden ja ylimielisyyden henget ovat kietoneet hänet pauloihinsa.

— Sentähden tulee miekan lävistää hänen sielunsa ja muisto siitä, vaikkakin katkerana, on opettava hänelle nöyryyttä; mutta eikö meidän, hänen vanhojen ystäviensä, näinä hetkinä tule auttaa häntä niin paljon kuin taidamme?

— Tällaisissa asioissa täytyy jokaisen auttaa itseään.

— Eikö enkelikin taivaasta tuonut kalkkia lohdutukseksi?

— Me emme ole enkelejä

— Te tulette enkeleiksi, jos kuljette samoja teitä.

— Mikä on tarkoituksesi, veli Lauri? kysyi vihdoin Olavi, jonka mielenliikutus oli vallannut vastoin hänen tahtoaan.

— Kuningas on tehnyt teille väärin, mutta paljon enemmän on hän rikkonut itseään vastaan, sillä hän on astunut ansaan, josta ainoastaan te saatatte hänet pelastaa.

— Sanasi sietävät selitystä! huudahti Olavi.

— Minä alan ne ymmärtää, puhui kansleri, — mutta älä vaadi meiltä liikoja.

— Löytyykö mitään liikoja, kun voitto on kysymyksessä?

— Kunniastaan ei kukaan luovu.

— Suurin kunnia on velvollisuuksien täyttäminen ja velvollisuuksia ovat kaikki keinot, jotka johtavat suureen päämäärään.

— Älä enään kiusaa meitä, sano, mitä pyydät!

— Että te ehkäisette tuuman, joka on täyttymäisillään. Tarkoitus on tietysti jatkaa oikeudenkäyntiä ja rettelöimällä teitä vastaan pakoittaa minut luopumaan virastani, joten taistelukenttä jäisi tyhjäksi eikä kukaan enään jaksaisi vastustaa.

— Se on totta! huudahti kansleri.

— Meidän kanssamme ei kukaan saata rettelöidä, huomautti Olavi.

— Veli raukkani!… Entä jos teitä vaaditaan polvillanne tunnustamaan, että olette tehneet itsenne syypäiksi rikokseen kuningasta ja isänmaata vastaan sekä rukoilemaan armahdusta ansaitusta ankarasta rangaistuksesta.

— Sitä eivät he uskalla!

— Mieluummin kärsin minä kidutusta.

— Ja sitte teidät tuomitaan teilattaviksi… Sanokaa, rakkaat ystävät, mitä tällä voitatte?

— Se vasta olisi alennus.

— Ehkä maailman silmissä, mutta Jumalan edessä siitä saattaa tulla ylennys. Mutta minä en ole tullut pyytämään teiltä tätä, vaan sitä, ettette kiellä syyllisyyttänne; minä ja piispat sekä muutamat valtakunnan neuvoksista annamme sitte toisille selityksen asiasta.

— Mitä tällä sitte voitetaan?

— Ensi katsannolla sangen vähän; teidät tuomitaan kuolemaan ja minä ynnä muut allekirjoitamme tuomion, puhui Lauri, luoden kyyneltyneet silmänsä veljeensä ja Lauri Antinpoikaan.

— Mitä siten on voitettu?

— Se, että kun pyydetään armoa, niin kuningas saattaa antaa.

— Mutta entä jollemme me huoli armoa?

— Huolittehan toki, voidaksenne jatkuvasti edistää mestarinne ja herranne asiaa.

* * * * *

Tammikuun toisena päivänä oli tuomioistuin taaskin koolla ja silloin esitettiin asiakirja, jossa syylliset tunnustivat syyllisyytensä, ynnä todistus, jonka useimmat tuomioistuimen jäsenet olivat allekirjoittaneet.

Tuskin saattoivat saksalaiset salata harmiaan; nyt oli käynyt aivan vastoin heidän laskujaan.

Tuomio julistettiin ja allekirjoitettiin.

Kiireen kautta palasivat alkuunpanijat Tukholmaan. Nyt piti heidän karaista kuninkaan mieltä.

Matkalla teki von Pyhy joukon hajanaisia muistiinpanoja, osaksi saksan osaksi ruotsin kielellä, näyttääkseen ne kuninkaalle. Ne ovat säilyneet meidän päiviimme asti.

Mutta samaan aikaan etsi Margareeta tilaisuutta saada puhutella kuningasta kahdenkesken.

Hän tapasi hänet salakammiossa, niin vaipuneena ajatuksiin, ettei hän huomannut hänen tuloaan.

Margareeta lankesi polvilleen ja suuteli hänen kättään.

— Margareeta, mitä tämä merkitsee? Kuningas tahtoi nostaa hänet ylös.

— Ei, ennenkuin olet täyttänyt rukoukseni. Kustaa rypisteli hiukan kulmakarvojaan.

— Mitä sinä pyydät?

— Uudenvuodenlahjaa!

— Saat mielelläsi, sano vaan mitä tahdot.

— Armoa syyttömälle!

— Syyttömällekö? Mistä sinä sen tiedät?

— On inhimillistä erehtyä ymmärtämättömyydestä.

— Mutta entä tieten, tahtoen?

— Sitä ei mestari Olavi ole tehnyt!

— Sen arvasin!

— Hänen vaimonsa kävi täällä. Niin syvää surua en koskaan ole nähnyt, ja minä lupasin…

— Lupasit? Margareeta!

— Ettei minun herrani salli panna täytäntöön väärää tuomiota.

— Väärääkö?

— Niin, Kustaa, minä olen itse monta kertaa kuullut hänen saarnaavan ja minä vakuutan sinulle, että hän on oikea pappi.

— Joka herjaa esivaltaansa.

— Etkö sinä ymmärrä, että hän tahtoo poistaa vikasi, oma rakas herrani!

Ja Margareeta hyväili hänen poskiaan ja suori hänen partaansa.

— Tuleeko sen tapahtua julkisesti?

— Mitä se tekee, jos joku osoittaa likapilkkua, koska kerran kaikki jo ovat sen nähneet? Sitä pikemmin sinä sen poistat.

— Hän sanoo, että päivänsappi ennustaa rangaistusta minun suurien syntieni takia.

— Se oli minun käsitykseni mukaan tyhmää, mutta hän on liian vähän ollut sinun seurassasi. Antakaamme hänen tulla tänne — minun tähteni.

— Ja aiotko sinä ruveta yhtä kapinalliseksi kuin hän?

— Ehkä kyllä.

— Tiedätkö mikä rangaistus siitä odottaa?

— Älä sano sitä, mutta rankaise minua hänen sijastansa.

— Kuinka sinä voit puhua sillä tavalla?

— Miksen voisi. Ajatelkaamme, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin hän Olavia; silloin et sinä rankaise häntä ankarammin kuin rankaisisit minua, jos minä olisin syyllinen.

— Sinä olet vaarallinen asianajaja, virkkoi Kustaa.

— Sinä olet siis luvannut, sanoi Margareeta, muodostaen huulensa suudeltaviksi.

— Ojenna tänne!

— Lupaa ensin!

— En voi, Margareeta!

Margareeta ei tyytynyt yhteen suudelmaan, vaan suuteli häntä moneen kertaan.

— Sinun täytyy tehdä se, minun tähteni!

— Oikeus…

— Niin, se vaatii, että sinä täytät Margareetasi rukoukset; sinulla on ehkä aihetta syyttää häntä heikkouksista ja puutteista, mutta ei ainoastakaan rikoksesta.

— Sitä et sinä ymmärrä!

— En mahda ymmärtää, virkkoi Margareeta, siirtyen syrjään, — minähän olen ainoastaan oppimaton nainen.

— Nyt en minä pidä sinusta!

— Etkö todellakaan?

— Tiedäthän, että lasken leikkiä, sanoi Kustaa, hymyillen hänen levottomuudelleen.

— Kustaa, ajattele, että minä huomenna kuolen, etkö tänään tahdo täyttää rukoustani? Minä pyydän: tee se minun, tee se Juhanan tähden.

— Miksi sinä olet niin itsepintainen?

— Siksi, Kustaa, että minä sinua niin rakastan. Minä en saata rukoilla sinulle taivaan siunausta, kun tiedän, että sinä aiot tehdä jotakin, jota sittemmin katkerasti tulisit katumaan.

Kustaa vaipui mietteisiin.

— Hyvä enkelini! virkkoi hän.

— Anna minun olla hyvänä enkelinäsi, anna minun karkoittaa pois pahat henget.

— Entä jos jo olen antanut päinvastaisen lupauksen?

— Pahalle hengelle. Sitä et sinä saa pitää! Kuningas istui ääneti, ajatuksiin vaipuneena.

— Olemme juuri viettäneet joulujuhlaa, jatkoi Margareeta, — sinä olet tehnyt monen ihmisen iloiseksi ja onnelliseksi; kruunaa nyt työsi antamalla surevalle vaimolle takaisin hänen miehensä. Anna anteeksi, niinkuin Kristus käskee, ja ajattele, kuinka, jos meidät olisi eroitettu, me rakastaisimme sitä, joka jälleen liittäisi kätemme yhteen.

— Sinä olet voittanut! sanoi Kustaa.

— Kiitos, kiitos!

Itkien vaipuivat he toistensa syliin.

Ne herrat, jotka kuninkaan sijaisina olivat olleet läsnä, tuomioistuimen keskusteluissa, palasivat nyt Tukholmaan, pyytäen päästä kuninkaan puheille. Kolme tuomaria oli seurannut heitä, pyytääkseen tuomituille armoa.

Alussa oli kuningas hyvin ankara, mutta vihdoin hän taipui ja muutti rangaistuksen rahasakoiksi, jotka Tukholman kaupungin asukkaat keräsivät kokoon keskuudessaan ja maksoivat rakastetun opettajansa, mestari Olavin puolesta.

Mutta kansleri Lauri Antinpojan puolesta ei kukaan rukoillut eikä hän olisi tahtonutkaan vastaanottaa apua. Omin varoin suoritti hän sakot; ne olivat juuri niin suuret, että hän tuli aivan köyhäksi.

Hän siirtyi nyt syrjään yleisestä elämästä ja vietti rikasvaiheisen elämänsä viime vuodet Strängnäsissä.

Tuntematon lahjoittaja lähetti hänelle tuontuostakin uusia kirjoja, sekä kaikellaista muuta tavaraa, kuten viiniä, y.m. Mestari Olavi se ei saattanut olla eikä hänen vaimonsa, sillä heillä ei ollut mitään antamista. Lähettäjänä oli ehkä kuningatar, tai mahdollisesti kuningas.

Viimeksimainittu ajatus toi kirkkaan hymyn vanhoille, uurtuneille kasvoille.

— Hän huomaa tehneensä minulle väärin, mietti Lauri, — sitä paremmalta on lahja maistuva.

Mestari Olavi ja hänen vaimonsa saivat Martti Skinnaren toimesta paremman asunnon. Olihan Martti varakas mies.

Kristina sai nyt nauttia miehensä seuraa enemmän kuin ennen. Kun ei Olavi enään joka päivä saanut tavata vanhaa Lauriaan, niin täytyi hänen jonkun kanssa jutella hänestä; eikä kukaan ollut niin taipuvainen kuuntelemaan kuin Kristina.

Hän oli aivan vakuutettu siitä, että hänen Olavin hengestä oli kiittäminen kuningattaren rukouksia, ja itsekseen tuumi hän monasti, että sellainen vaikutusvalta pitäisi jokaisella vaimolla olla. Tämä ajatus varmaan rohkaisi hänen mieltään, sillä joskus, kun Olavi luki hänelle kronikkaansa, jota hän joka päivä kirjoitti, niin virkkoi Kristina:

— Sinun lausuntosi ovat liian ankarat!

— Sitä et sinä ymmärrä, vastasi hän alussa. Mutta kun Kristina aina esiintoi todistuksia, niin hän vähitellen tottui sekä kuulemaan että selittämään syitä.

"Tästä minun on kiittäminen kuningatarta", mietti Kristina.

Saksalaiset olivat vimmoissaan kärsimästään tappiosta. Mutta sitä ei auttanut näyttää. Jollei arkkipiispa ollutkaan kaatunut noiden toisten kanssa, niin hän saattoi kaatua yksin.

Vaikutusvaltaansa kuninkaaseen koettivat he kaikin tavoin vahvistaa ja heidän ponnistustensa menestystä todistaa se, että kuningas piti Yrjö Normania niin välttämättömänä valtiollisiin toimiin, että nuorelle prinssille piti tilata uusi opettaja.

Nämä molemmat herrat saarnasivat nyt Kustaalle, että Ruotsin kuninkaan pitäisi hallita kirkkoaan yhtä suurella vallalla kuin saksalaiset ruhtinaat ja valtiokaupungit kirkkoaan. Yhteydestään irroitettu luterilainen lause sanoi, että kirkko ainoastaan maallisen vallan kautta saattaisi päästä oikeuksiinsa, joten lääniherra erityisten olosuhteiden vallitessa saisi kaikki piispalliset oikeudet. Sellaisen mullistuksen oli Saksin vaaliruhtinas pannut toimeen jo 1528—29.

Helposti kääntyivät Kustaan ajatukset siihen suuntaan, että kirkon valtaa oli supistettava.

Uskonpuhdistustyön laimea edistys teki hänet tyytymättömäksi ja Normanin huomasi hän mieheksi, joka kirkollisasioissa taitavana ja kokeneena varmaan tulisi olemaan hänelle hyödyllinen.

Vielä jonkun aikaa punnittuaan asiaa, päätti hän uskoa hänelle Ruotsin kirkon korkeimman tarkastusvallan.

Avonaisessa kirjeessä joulukuun 8 päivältä 1539 ilmoitti kuningas, että hän pyhän, kristillisen uskon ylimpänä suojelijana koko valtakunnassaan sekä kuninkaallisen virkansa nojalla, määrää maisteri Yrjö Normanin Ruotsin kirkon ordinaatoriksi, ja pitää hänen, Vesteråsin piispan avustamana toimittaa tarkastuksia kaikissa hiippakunnissa. Hän saa vallan kuninkaan nimessä tuomita piispoja, prelaatteja ja kaikkia muita hengellisiä herroja.

Tarkastajien tulee katsoa, että piispat ja saarnaajat palavien lamppujen lailla ja tosikristillisellä esimerkillä valaisevat kuninkaan alamaisten tietä, sekä että he saarnatuolista kehoittavat heitä pyrkimään hyveisiin, rakkauteen, rauhaan ja kuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan.

Vieraita lahkolaissaarnaajia tulee rangaista; kovaa kuria on pidettävä ja tarkasti katsottava, etteivät piispat ja hengelliset herrat millään lailla tee haittaa kuninkaan toimenpiteille.

Konservaatoreja ja senioreja on asetettava joka hiippakuntaan ja näiden tulee pitää huolta siitä, että uutta järjestystä tarkasti seurataan ja noudatetaan.

Määrätty tarkastus pidettiin heti senjälkeen. Kaikki kirkkojen kalleudet ja hopeatavarat, joita ei välttämättömästi tarvittu jumalanpalveluksessa, merkittiin muistiin.

Siten sai kuningas suuria kokoelmia kirkkohopeaa ja kultaa, kuten pyhimysarkkuja ja muita koristuksia, sormuksia, ristejä, monstranseja, suitsutusastioita ja kullatuita nappeja kuorikaapuista, sekä kalkkeja ja öylättilautasia.

Tähän asti oli kirkoilta otettu veroa Ruotsin kansan suostumuksella; nyt tapahtui verotus kokonaan kuninkaan mielivaltaisuudesta, niinkuin yleensä koko sinä aikana, jolloin valta oli molempien saksalaisten herrojen käsissä.

Luonnollisesti Ruotsin kansassa taas heräsi levottomuus ja tyytymättömyys. Siitä on todisteena kapina, joka kuningas Kustaan omien sanojen mukaan, oli pahin kaikista.

Mutta ennenkuin ryhdymme kertomaan "dackesodasta", niin seuratkaamme kuningas Kustaata Örebrohon v. 1540, nähdäksemme mitä hän siellä toimittaa.

Hän kehoitti mielellään juhlavieraitaan saapumaan vaimoineen, lapsineen, ja mielellään hän itse matkoilleen otti Margareetan ja lapset. Kuninkaallisia linnoja oli kaikkialla, Örebrossa sangen komeakin. Ja tavallista suuremmista valmistuksista saattoi päättää, että suuret kemut olivat odotettavissa.

Kronikat kertovat, että Margareeta rouva itse otti osaa leipomiseen ja oluenpanoon; ja vanhoista kirjoista tiedämme, että hän itse ompeli sekä herransa että poikiensa paidat. Eikä se tapahtunut näön vuoksi, vaan täydellä todella, sen saatamme päättää jo siitä, että ajan tavan mukaan jokaisen vaimon, olipa hän sitte kuningatar tai porvarisnainen, piti olla kelpo emännän.

Mutta Margareeta oli vielä enemmän, sillä hän oli herransa ystävä ja uskottu. Hänelle uskoi Kustaa yleensä kaikki huolensa ja hänelle hän ilmoitti suunnitelmansa. Margareeta omisti ne kaikki omikseen ja jouduttuaan ikäänkuin kirkkaampaan valoon, katkesi huolista kärki ja yhteiset keskustelut selvittivät suunnitelmat.

Margareeta ei koskaan esiintynyt vaativana; sekä hänen ajatuksensa että hänen mielensä oli nöyrä. Hänen sanojensa ja tekojensa ainoana ojennusnuorana oli sydän.

Sentähden hän monasti vastasikin, kun Kustaa kysyi, mistä hän tiesi sen tai sen asian: "Minä en tiedä, mutta tunnen, että niin sen täytyy olla."

Kustaa toisti silloin, että hän totisesti on hänen hyvä enkelinsä.

— Minulta puuttuu siivet, voidakseni sitä oikein olla, vastasi Margareeta.

— Kuinka niin?

— Tahtoisin näkymättömänä seurata sinua.

— Etkö luule, että yksin tulen toimeen?

— Minä saattaisin silloin karkoittaa pahat henget luotasi.

— Luuletko pahojen henkien minua seuraavan?

— Kun näen otsasi rypyssä, niin tiedän, että ne ovat likeisyydessäsi.

— Se tapahtuu usein.

— Hyvin usein nykyään.

— Sano minulle, keitä tarkoitat? — Likeisimpiä neuvonantajiasi.

— Olet väärässä… He ovat eteviä, taitavia miehiä.

— Ehkä.

— Minä, joka tähän saakka olen saanut luottaa yksin itseeni, voin nyt käyttää hyväkseni heidän erinomaista apuaan.

— Iloitsen siitä suuresti.

— Miksei meidän rakas Ruotsimme voisi kehittyä samassa määrässä kuin vieraatkin maat? von Pyhy katselee olosuhteita terävällä silmällä ja minä olen varma, että hänen suunnitelmansa erinomaiset.

— Minä niin mielelläni suon olevani väärässä.

— Sinä olet väärässä, rakkaani. Mutta tahdotko nyt tietää, miksi olet täällä Örebrossa?

— Sentähden, että herrani tahtoo

— Mutta mistä syystä?

— Hän tahtoo pitää suuret pidot.

— Mistä syystä?

— Minä kyllä tiedän… hän tahtoo nähdä ympärillään nuoruutta ja kauneutta, ja hänen emäntänsä…

— On minun silmissäni kauneista kaunein ja rakkaista rakkain. Mutta kuuleppa nyt, sillä asia koskee sinua.

— Minuako?… Siinä tapauksessa minä lähden tieheni.

— Tai oikeammin sanoen lapsiamme.

— Se on toinen asia… sitte minä jään tänne.

— Arvasinhan minä sen.

— Mitä, Kustaa?

— Oletko utelias?

— Suuresti!

— Asia on se, että minä tahdon säätyjä vahvistamaan Vadstenan kokouksen päätöksen, jonka mukaan minun perillisteni, toisen toisensa jälkeen, niin kauvan kuin heitä on, tulee periä Ruotsin valtakunta ja kruunu… Mitä sinä siitä pidät?

— Se on aivan oikein.

— Jollei ensimäinen poika kelpaa, niin valittakoon toinen, sanotaan päätöksessä, ja minä tunnustan, että jos seuraisin sydämeni ääntä…

— Älä tee sitä. Eerikhän edistyy hyvin.

— Hän on kopea ja itsepintainen… uusi opettaja, Beureus, ei ole tarpeeksi ankara.

— Eerik tietää, että hän on prinssi.

— Hänen täytyy oppia tottelemaan.

— Oletko ajatellut Juhanan tulevaisuutta?

— Aion antaa hänelle parasta mitä saatan… Olen ajatellut Suomea.

— Sepä oikein hyvä, niin he joutuvat kauvas toisistaan.

— He eivät vedä yhtä köyttä.

— Jospa ei heidän välinsä olisi sen pahempi!

— Mitä sinä nyt tarkoitat?

— Heitä ei koskaan uskalla heittää kahden samaan huoneeseen.

— Se on Eerikin syy.

— Niin minäkin luulen.

— Olkoon hän varoillaan!

— Ehkä hän muuttuu, kun saa enemmän järkeä.

— Toivokaamme!… Tahdotko ottaa osaa juhlallisuuteen?

— Tietysti minä tahdon.

— Arvasinhan minä sen, lisäsi Kustaa hymyillen, — sinä ja kaikki naiset.

Sitte määrättiin päivä ja juhlallisuuden jälkeen olivat kemut pidettävät.

Valtakunnanneuvosto ja useita piispoja kokoontui kirkon yläkuoriin. Kuningatar istui tuolilla kuorissa ja hänen hovinaisensa seisoivat hänen takanaan. Kuningas oli toisella puolen molempien poikiensa kanssa ja heidän takanaan seisoivat hoviherrat. Kirkko oli täynnä uteliaita katsojia.

Urut alkoivat soida, piispat menivät alttarille ja virsi veisattiin.

Silloin nousi kuningas ja astui muutaman askelen eteenpäin yhdessä molempien poikainsa kanssa.

Senjälkeen hän paljasti miekkansa ja sanoi lujalla ja miehekkäällä äänellä:

— Isän Jumalan, pojan ja pyhän hengen nimeen ja kaikkivaltiaan Jumalan voimasta ja vallasta, joka suo ja sallii meidän ja kaikkien meidän nuorten ja ruhtinaallisten perillistemme polvesta polveen hallita ja vallita teitä ja kaikkia alamaisiamme maan päällä, ojennamme me tämän oikeuden miekkamme todistukseksi, jonka kautta vannokaa.

Herrat ja piispat lankesivat polvilleen ja koskettivat kuninkaan miekkaa, lausuen kuninkaan saneleman valan, jonka Konrad von Pyhy oli kirjoittanut.

He vannoivat pysyvänsä kuninkaalle ja hänen nuorille perillisilleen uskollisina, suosiollisina, kuuliaisina ja vilpittöminä sekä suojelevansa heitä ja maata elämällään ja hengellään; he lupasivat suojella ja varjella miehekästä viisautta ja ritarillisia tekoja, eikä ylhäisten suosion eikä vihollisten mahtavan vastustuksen tai vaaran tai hädän pitänyt pakoittaa heitä luopumaan päätöksestään, vaan ainoastaan Jumalan ja kuoleman.

Taaskin veisattiin virsi ja juhlallisuus oli lopussa.

Sitte alkoivat kemut linnassa.

Kuninkaallinen perhe tervehti vieraitaan aivan niinkuin meidän päivinämme tavalliset ihmiset tervehtivät toisiaan.

Nykyajan kokemus osoittaa, että jota vähemmin ihmisissä on todellista suuruutta, sitä enemmän käyttävät he ulkonaisia juhlamenoja.

Mieliala juhlassa oli, kuten tavallisesti, iloinen ja hilpeä; nuoret tanssivat ja Margareeta rouva jutteli paikkakunnan rouvien kanssa talousaskareista; jokainen heistä piti kunniana saada kertoa kokemuksesta, jota eivät toiset vielä tunteneet, mutta tietysti kuunneltiin Margareeta rouvan kertomuksia suurimmalla innolla.

Kustaan oli tänään sangen vaikea tulla toimeen herrojen seurassa. Uskollisuusvala oli tehnyt huonon vaikutuksen, se oli uutta, se miellytti ruotsalaisia yhtä vähän kuin sen tekijä, von Pyhy itse.

Kun Kustaa huomasi mikä oli syynä mielialan raskauteen, kävi hän paikalla käsiksi asiaan ja kertoi aivan julkisesti, että hän aikoo järjestää Ruotsin hallituksen saksalaiseen malliin.

Joku läsnäolijoista epäili tuuman menestymistä.

— Saammepa nähdä! huudahti kuningas. — Sinut, Kustaa Olavinpoika, määrään minä maaherraksi ja teidät, piispa Sven, alikansleriksi. Teidän apunanne tulee olla neljä lautamiestä ja yksi sihteeri. Teidän tulee minun poissaollessani käyttää kuninkaan korkeinta tuomio-oikeutta, valvoa kruunun veronkantoa ja sen muuta omaisuutta, kuten läänintiluksia ja kartanoja sekä pitää silmällä yleistä järjestystä.

— Siihen vaaditaan suuria voimia.

— Minä olenkin aikonut asettaa "ratsastusmestarin ja ratsastavan ruodun", sanoi Kustaa. - Näiden tulee hyvillä hevosilla ja yllään metsästyshaarniskat ratsastaa pitkin maakuntaa, päästä päähän, kysyä jokaisen kulkijan ammattia ja asiaa, ottaa kiinni epäilyttävät henkilöt, jotka poikkeavat tavalliselta kulkutieltä ja vaatia jokaiselta kauppamieheltä matkustuskirje; tämä kirje on kirjoitettava hänen kotiseudullaan ja tulee siinä olla sen maaherran allekirjoitus, jonka maakunnassa matkustus tapahtuu; hänelle on myös tehtävä selko matkan tarkoituksesta.

Kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa kuuntelivat läsnäolijat kuninkaan sanoja, mutta vaikkeivät he mitään sanoneetkaan, niin huomasi Kustaa selvästi, etteivät hänen sanansa tehneet hyvää vaikutusta.

Kustaan ja hänen vieraidensa väli ei vielä milloinkaan ollut tuntunut niin kylmältä kuin tällä kertaa. Mutta kuningas oli saanut päähänsä, että hän von Pyhyn kautta tulisi tekemään maansa onnelliseksi ja — älkäämme unohtako sitä — siihen päämäärään tähtäsivät kaikki hänen ajatuksensa ja toivomuksensa. Harvoin ovat etevän persoonallisuuden teot olleet niin selväjärkiset kuin Kustaa Vaasan, vaikka hänellä, niinkuin muillakin, oli inhimilliset heikkoutensa.

Mustin pilkku hänen elämässään oli hänen rikoksensa vanhaa ystäväänsä ja uskottuansa, kansleri Lauri Antinpoikaa ja Olavi Pietarinpoikaa vastaan. Mutta emmehän me tunne hänen hiljaista katumustaan ja hänen omantuntonsa ehkä katkeriakin soimauksia. Hänellä oli suuria kiusauksia, hän kun tunsi sekä tietojensa että valtansa puolesta olevansa ympäristönsä yläpuolella. Vaikeaa oli olla tätä valtaa väärinkäyttämättä.

Koko hänen elämänsä oli ainoa työpäivä, mutta sen lepohetket harvat, ja koko hänen työnsä tarkoitti maan ja kansan hyötyä.

Hän eläytyi jokaisen säätyluokan elämäntapoihin, ei huvin vuoksi eikä voidakseen tiedoistaan kerskailla, vaan hyödyttääkseen jokaisen etuja.

Me tiedämme, että hän sekä sanoilla että töillä antoi talonpojille neuvoja maanviljelyksessä ja karjanhoidossa.

Samaten koetti hän hankkia ruotsalaisille kauppiaille kaikellaisia etuja suojelemalla ja varjelemalla ostajia nurkkakaupustelulta.

Hän järjesti rahalaitoksen ja hänen vaikeimpia tehtäviään oli opettaa ruotsalaisille, ettei heidän pidä halveksia omaa rahaansa.

Ruotsissa lyötiin joka vuosi paljon rahaa, mutta siihen tarvittava hopea oli sekä hienompaa että parempaa kuin tanskalaisessa ja saksalaisessa rahassa.

Kauppiaat lähettivät ruotsalaista rahaa tanskalaisille, saksalaisille ja liiviläisille seuduille, jossa se kävi kaupan erinomaisen hyvin. Ja ruotsalaiset ottivat yhden Lyypekkiläisen markan kahdesta ruotsalaisesta aurtuasta, joiden arvo oli enemmän kuin kaksi kertaa suurempi.

Kun eivät ankarimmatkaan kiellot vientiä vastaan auttaneet, lakkautti Kustaa koko rahanlyönnin.

Muutaman vuoden päästä oli rahanpuute tehnyt lopun miltei koko kaupasta ja hätä oli aivan yleinen.

Vasta nyt käsittivät kauppiaat asiain tilan ja tekivät keskinäisen sopimuksen, ettei ulkomaalaista rahaa otettaisi vastaan korkeammasta arvosta kuin vastaavasta ruotsalaisesta rahasta, sekä että sitä, joka harjoitti kauppaa ruotsalaisella rahalla, oli rangaistava kuin varkaudesta.

Sitte ruvettiin taas lyömään rahaa.

Kuninkaan saksalaiset neuvonantajat kehoittivat nyt häntä huonontamaan ruotsalaista rahaa, josta ei suinkaan koitunut hyötyä kaupalle, koska se nyt kääntyi uusille suunnille. Se tuli v. 1536 vapaaksi, viiden prosentin tullia vastaan kaikista maahan tuoduista tavaroista. Menevien tavaroiden tulli määrättiin kolmeksi prosentiksi.

"Tämän jälkeen", sanoo Tegel, "rupesivat kauppiaat purjehtimaan Ranskaan, Espanjaan, Englantiin ja Alankomaihin, eikä enään niin paljon Itämerelle."

Kaikkien näiden maiden kanssa teki Kustaa sopimuksen ja otti selkoa, mitkä ruotsalaiset tavarat kussakin maassa parhaiten menivät kaupaksi. Ranskasta tuotiin viiniä ja suolaa, Englannista verkaa, tinaa ja lyijyä, Alankomaista silkkikangasta, liinaa, maustamia ja sokeria, Tanskasta salpietaria ja humaloita, Saksasta miekkoja, haarniskoja, messinkitavaroita ja rihkamia.

Siinä kohden oli Kustaa paljon aikansa, edellä, että hän kanavoilla ja kuormavankkureilla edisti sisämaan liikettä. Väddön kanavaa, joka vasta meidän päivinämme on valmistunut, ruvettiin kuningas Kustaan käskystä kaivamaan v. 1553.

Kuormavankkurien tuli ylläpitää liikettä Falunin ja Vesterisin sekä Stegeborgin ja Vadstenan välillä.

Tähän aikaan järjesti hän myöskin sotavoiman, koettaen pitää silmällä, että se niin vähän kuin suinkin rasittaisi rahvasta.

Maassa ei ollut edes kymmentä henkeä, joiden neuvoa kuningas olisi saattanut käyttää hyväkseen valtiollisissa asioissa. Ja varsin avuttomat olivat aateliset, kirkon esimiehet ja papit. Maaherrat ja päälliköt pitivät luonaan erityisen henkilön, jonka tehtävänä oli lukea kuninkaan kirjeet ja vastata niihin, sillä itse he eivät osanneet sitä tehdä. Hengellisten herrojen raakuudesta ja tietämättömyydestä löytyy paljon todisteita; evankeeliset saarnaajat eivät suinkaan aina olleet hyvänä esimerkkinä. Juhana Kökemästaren, joka ensin oli ollut munkkina ja sitte tullut luterilaiseksi kirkkoherraksi Tukholmaan, eroitti kuningas virasta ja panetti vankeuteen siveettömän elämän tähden.

Rikosta seurasi rangaistus, säätyyn katsomatta. Kustaa ei koskaan laiminlyönyt oikeuden käyttämistä. Laatimiaan lakeja noudatti hän ankarasti. Siten sai hänen kuninkaallinen valtansa vakavuuden leiman, joka kelpaisi malliksi kaikille ajoille.

Liian paljon aikaa veisi luetella kaikki todisteet Kustaan väsymättömästä toiminnasta, mutta se selittää, miksi von Pyhy saattoi voittaa niin suuren vaikutusvallan.

Hänen tietonsa olivat laajat ja hänen esiintymisensä rohkea, hän näkyi tuntevan muiden maiden hallitusmuodot ja hän luuli helposti voivansa istuttaa ne ruotsalaisiin oloihin, joten niiden perustuksella, aivan luonnollista tietä, voisi kasvaa uusi hallitusmuoto. Näillä tuulentuvilla hurmasi hän kuninkaan. Kustaa korotti hänet vihdoin ensimäiseksi miehekseen.

Konrad von Pyhy määrättiin ylimmäiseksi kansleriksi, rykmentti-, sota- ja salaneuvokseksi. Ja hänen tulonsa olivat sopusoinnussa hänen virkojensa kanssa.

Ja nyt tehtiin ehdotuksia ja määräyksiä, jotka eivät olleet tervetulleet maalle.

Ennen oli Kustaa ryhtynyt kaikkiin puuhiinsa varovaisuudella, mutta menestys oli tehnyt hänet rohkeaksi; hän luuli nyt olevansa niin väkevä, että hän tahtonsa voimalla saattaisi hallita kansansa.

Saatamme käsittää, miten huhu tulevista muutoksista vaikutti rahvaaseen. Yleensä ei lempein silmin katsottu sitä, että asiain johto oli muukalaisen käsissä; kaikkia hänen toimenpiteitään vihattiin ja kaikki pahat luettiin hänen syykseen. Kansleri von Pyhystä huudettiin ja puhuttiin kaikkialla, että hän on herra ja kuningas maassa; hän määrää kansalle laittomia veroja ja rasituksia, verottaa heidän eloaumansa ja kieltää heitä leipomasta ja panemasta olutta.

Tämä huhu oli päässyt liikkeelle senjohdosta, että kuningas, uuden hallitusmuodon nojalla, yhdessä "hallitusneuvoksensa" kanssa oli päättänyt määrätä koko maalle lisäveron.

Saatuaan tiedon yhä kasvavasta tyytymättömyydestä, kirjoitti kuningas paikalla kansalleen tavallisella ankaruudella:

"Te köyhät miehet ette saata käsittää miten tarpeellinen sekä meille että valtakunnalle tottunut kansleri on! Parasta teille olisi, jos tyytyisitte pitämään huolta aurastanne ja elatuksestanne ja juttelemaan siitä miten parhaiten saatatte tulla toimeen, ja antaisitte meidän hallita ja pitää huolta valtakunnan komennosta."

Hän kehoitti heitä muistamaan aikaa, jolloin hän vapautti heidät julman Kristianin käsistä; nyt oli kaikilla Ruotsin miehillä vapaus ja saivat he elää hyvässä rauhassa ja turvassa.

Mutta kuninkaan sanat eivät auttaneet; talonpojat muistivat aivan hyvin, että heidän voimansa oli karkoittanut entiset kuninkaat ja heidän mielestään oli kuningas Kustaan kiittäminen heitä yhtä paljon kuin heidän häntä.

Sitäpaitsi alkoivat he pelätä, että hän aikoi kohdella heitä mielivaltaisesti ja vapaudestaan eivät he aikoneet luopua.

Heidän vihansa herroihin kasvoi kasvamistaan.

Nämä anastivat usein väkivallalla taloja ja kartanoja, ryöstivät ja kiskoivat itselleen ulkotiluksia, niitynpalstoja, kalavettä ja muuta omaisuutta kirkoilta ja luostareilta, sekä vaativat sellaisia veroja, että kuninkaan täytyi ritaristolle ja aatelille huomauttaa heidän elävän "niinkuin ei tässä maassa olisikaan esivaltaa, lakia ja oikeutta".

Kuninkaan vouditkin herättivät kansassa paljon mieliharmia ja katkeruutta.

Kustaa kirjoitti heille usein nuhdellen, että he kohtelevat kansaa niin ymmärtämättömästi, "että talonpojilla, kun he ovat oikein läpeensä köyhtyneet, ei ole muuta neuvoa kuin jättää koti ja kontu, vaimo ja lapset ja lähteä metsävarkaiden luo".

Pahimmillaan oli mielenkiihko Smålannissa; ainaiset sodat Tanskaa vastaan olivat siihen määrään ärsyttäneet kansan, että yksin heidän juhlavietoissansakin kauvan jälkeenpäin säilyi murhamielisyyden leima.

Tavallinen sotaleikki oli paini. "Miten syvältä sinä kärsit kylmää rautaa?" kysyi toinen mies toiselta. Sitte mittasivat he veitsen terällä, miten syvälle saisi iskeä. Ja ottelu alkoi sanoilla: "Minäpä viillän sinusta viipaleen, jotta kuu ja aurinko lävitse paistaa!" Usein loppui taistelu molempien kuolemalla. Sentähden kertookin vanha tarina, että vaimot, seuratessaan miehiään pitoihin tai kokouksiin, ottivat mukaansa kääriliinoja, sillä eiväthän he tietäneet, saisivatko he miehensä elävinä kanssaan kotiin.

Tämän aatelia vihaavan kansan luo tuli Kustaa v. 1520, paetessaan Kalmarista. Hänet otettiin vastaan peitsillä ja nuolilla ja sittemmin ilmaantui kansan levoton mieli moninaisissa muodoissa: tuontuostakin surmattiin kuninkaan vouti ja oltiin aina valmiit kapinoimaan.

Suuresti suututti se, ettei nykyään saisi käyttää aseita paitsi karhun, suden ja ketun ajossa; käräjiin, raastupaan, kirkkoon ja pitoihin oli ankarasti kielletty ottamasta jousia tai muita aseita.

Eivät ihmiset myöskään pitäneet siitä, että kuningas rauhoitti pyökki- ja tammimetsät sekä otti hirvet ja metsävuohet oman suojeluksensa alaisiksi.

Smålantilaiset olivat nyt vuosikausia nauttineet lepoa ja rauhaa. Varallisuus oli karttunut ja sen mukana tietysti itsenäisyyden- ja vapaudentunto. Se ilmeni luonnollisesti siinä, että jokaisen piti saada tehdä niinkuin tahtoi.

Kun Kustaa auttoi lankoaan tanskalaista talonpoikaispuoluetta vastaan ja ruotsalaiset sotajoukot kulkivat Smålannin läpi, uhkasi raivostunut kansa, että kyllä he kerran vielä opettavat ruotsalaisia herroja pysymään kotona, sensijaan että he nyt usuttavat vihollisjoukkoja heidän päällensä.

Mutta kuningas, joka tunsi mielentilan, lähetti suuren sotavoiman taivuttamaan smålantilaisia tottelevaisuuteen ja kuuliaisuuteen. He olivat olleet uppiniskaiset, itsepintaiset ja vastahakoiset, eivät olleet maksaneet vuotuisia verojaan eivätkä kymmenyksiään; he tappelivat eivätkä pitäneet kirkko- eivätkä käräjärauhaa. Nyt pidettäisiin kuninkaan käräjät. Päällikköjen piti tuomita ja rangaista jokaista hänen rikoksensa mukaan.

Mutta smålantilaiset nöyrtyivät heti, pyysivät kuninkaalta armoa ja tarjosivat alamaista sovintoa.

Sitä he kyllä saivatkin, mutta katkeruus mielistä ei poistunut, päinvastoin se vaan eneni, sillä nyt ruvettiin tarkastamaan kirkkoja, poistamaan kirkonmenoja ja kirkkohopeat joko vietiin pois tai suljettiin sinetin taa.

Tyytymättömyys oli puhkeamaisillaan ilmi kapinaan. Ainoastaan johtaja puuttui ja hänet löydettiin pian.

12.

DACKESOTA.

Niilo Dacke oli arvossa pidettyä blekingeläistä talonpoikaissukua. Hän asui Ruotsin ja Tanskan rajalla, talossa, jota sanottiin Dackemålaksi.

Hän oli niitä miehiä, jotka usein olivat painiskelleet, mutta aina jääden voittajaksi.

Säihkyvät silmät kertoivat rajua, taipumatonta rohkeutta. Kasvonpiirteet olivat karkeat, mutta säännölliset. Hänen tanakka ruumiinsa olisi voinut olla mallina Vulkania kuvattaessa.

Hän oli joutunut riitaan naapurinsa kanssa, joka oli haastanut hänet käräjiin.

Vouti sanoi iloitsevansa siitä, että kerrankin sai hänet pinteeseen ja tuomitsi hänet maksamaan suuret sakot.

Niilo selitti, että tuomio oli väärä ja löi vimmoissaan voudin kuoliaaksi.

Hänet otettiin nyt kiinni ja pantiin vankeuteen Kalmarin linnaan, odottamaan kuolemantuomiotaan.

Kuningas Kustaa lievensi rangaistuksen suuriksi sakoiksi. Ne nielivät koko hänen omaisuutensa, joka ei kuitenkaan riittänyt.

Hänet tuomittiin suorittamaan loput vankeudella; silloin valtasi hänet epätoivo.

Jättiläisvoimalla rikkoi hän kahleensa, karkasi vankeudesta ja pakeni metsävarkaiden luo.

Näitä oli suuri joukko ja johtajakseen olivat he valinneet Jussi Antinpojan.

Kun kuningas v. 1537 oli pitänyt tarkastuksen, oli Jussi saanut jättää kotinsa ja kontunsa.

Hän oli silloin lähtenyt Lyypekkiin ja mennyt Berendt von Melenin ja Eerik Hojalaisen, kreivi Juhanan veljen, puheille. He olivat kohdelleet häntä ystävällisesti ja kehoittaneet ylläpitämään kapinallista liekkiä.

Hän sai Lyypekissä suuria lahjoja, enimmäkseen aseita, mutta kotimatkalla ajoi tanskalainen maaherra häntä takaa ja hänen täytyi heittää lahjat tielle.

Metsissä Blekingen ja Skånen rajalla tapasi hän joukon irtonaisia velikultia, ja heidän seuraansa yhtyi vielä toisia, joten Jussi pian oli muodostanut kokonaisen rajujen metsävarkaiden liiton.

Näiden miesten turviin pakeni Niilo Dacke; he ottivat hänet ilomielin vastaan ja Jussi Antinpoika, joka tunsi hänen kykynsä, luovutti hänelle koko arvonsa ja valtansa.

Dacke otti vastaan luottamustoimen ja hänen johdossaan kävivät metsävarkaat entistä hirveämmiksi.

Jottei hallitus huomaisi hänen toimenpiteitään, vetäytyi hän Blekingeen, josta helpommin saattoi tehdä hyökkäyksiä Ruotsin puolelle ja järjestää voimansa.

Blekingeläiset, jotka olivat ruotsalaisten vanhoja vihollisia, ottivat hänet ystävällisesti vastaan ja auttoivat häntä ruokavaroilla.

Mutta Dacke ei aikonut pysyä halpana metsävarkaana. Hän hautoi suuria tuumia.

Tähän aikaan kiertelivät karkoitetut munkit pitkin maata ja useat heistä olivat paenneet rohkean seikkailijan, Niilo Dacken, turviin.

Muuan heistä, isä Klemens, soveltui erittäin hyvin Dacken nykyisiin tarkoituksiin.

Niilo oli, kumma kyllä, hankkinut tietoja kaikellaisista ulkonaisista asianhaaroista.

Hän tiesi, että sekä saksalainen pfalzkreivi Fredrik että herttua Albrekt Meklenburgilainen tavottelivat Ruotsin kruunua. Tosin ei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut auttaa kumpaakaan, mutta hän päätti ryhtyä kirjevaihtoon heidän kanssaan, saadakseen nähdä, missä määrin heistä saattaisi olla hyötyä.

Ja juuri siinä suhteessa kelpasi munkki häntä auttamaan; hän kirjoitti näille herroille ja he vastasivat omakätisissä kirjeissä Niilo Dackelle. Yksin saksalainen keisari Kaarle V alentui persoonallisesti kiihoittamaan rohkeaa tuumaa ja suosittamaan pfalzkreivi Fredrikiä Ruotsin kuninkaaksi. Moni maanpakolaisuuteen ajettu herra kirjoitti Dackelle, tarjoten hänelle apuaan ja rohkaisten häntä niin suurilla lupauksilla, että Dacke itsekin tuli siihen vakaumukseen, että kohtalo oli määrännyt hänet täyttämään suuria, jopa korkeimpia päämääriä.

* * * * *

Kauniina kevätpäivänä v. 1542 seisoi Niilo Dacke mietteisiin vaipuneena Blekingen vanhan linnan edustalla, jonka muurien takana hänen väkensä tavallisesti asusteli.

Hänen takkinsa oli tummanvihreästä verasta, hihat halaistut ajan tavan mukaan ja silkillä sisustetut; edestä oli takki auki, joten kaula ja osa rintaa jäi paljaaksi. Väljät ruskeat polvihousut olivat sarkaa; polvien kohdalta piteli niitä hopeanapit.

Sääret olivat aivan paljaat ja jalat pistetyt karkeisiin kenkiin. Takin alla oli ohut, rautalangoista kudottu sotapaita, päässä nahkainen ryntökypärä ilman silmikkoa, niinkuin sotamiehillä. Sen harjana oli musta jouhitöyhtö, jonka juuressa välkkyi kallisarvoinen, sinisistä ja valkeista kivistä tehty, kullalla juotettu, tähti. Leveään nahkavyöhön oli pistetty lyhytvarsinen sotakirves sekä kaksi leveäsäiläistä veistä.

Olkapään yli kulki miekanhankkilus, jossa riippui lyhyt, hiukan käyrä miekka sekä kuparinen jahtitorvi. Pitkät, ruskeat hiukset valuivat olkapäille ja tuuhea, kihara parta kaarsi leuan ja huulet, tehden synkät kasvot hurjan näköisiksi.

Puku oli puoleksi aatelinen, puoleksi talonpoikainen, mutta kasvojen ilme vaihteli lakkaamatta; tuli ehdottomasti ajatelleeksi pimeää huonetta, jossa säilytetään paljon tavaraa.

Linnanraunioissa syntyi pian elämääpä liikettä; vuoroin kuului sieltä raakaa naurua tai pilapuheita, vuoroin kirouksia, mutta Niilo Dacke seisoi yhä liikkumattomana, tuijottaen tielle, jossa kaksi henkilöä näkyi likenevän; toinen heistä oli mies, toinen näytti olevan lapsi.

Mies varjosti kädellä silmiään, huomasi Dacken ja huudahti ääneen, sitte alkaakseen kömpiä ylös mäkeä.

Dacken kasvoista ei hetkenäkään olisi saattanut päättää, että hän tunsi hänet; ne kuvasivat ainoastaan odotusta.

Vihdoin tuli mies likemmä; hänen kädessään oli miekka, jota hän tällä haavaa käytti keppinä ja Dacke tunsi nyt hänet munkki Pietari Erlandinpojaksi, jonka hän hiljan oli lähettänyt Smålantiin ottamaan selkoa kansan mielialasta.

— Hähä, nauroi Niilo, — mikä jumalallinen olento on antanut teille siivet, koska te jo olette täällä?

— Intoni ja innostukseni!

— Ne tunnen… mitä uutisia tuotte?

— Mitä parhaimpia!

Enempää ei munkki saanut sanotuksi, hän läähätti palkeitten lailla, rasitus oli hänelle ollut aivan liian suuri, hänen täytyi tointua.

Pietari Erlandinpoika oli kuin raaka sotamies, hänen karkea villakaapunsa oli täynnä likapilkkuja ja reikiä, solmuinen nuoranpätkä oli hänen vyöllään ja rukousnauha, joka oli siihen kiinnitetty, näytti pitkän aikaa riippuneen käyttämättömänä; se oli varmaan tarttunut pensaisiin ja aitoihin, sillä nappuloita oli jäänyt jälelle tuskin niin paljon, että hän olisi voinut lukea kymmenen isämeitää perätysten.

— Minkä kapineen sinä toit kanssasi?

— Siitä voi vielä olla hyötyä, sanoi munkki hymyillen.

— Minä kysyn, mikä kapine se on?

Munkki vihelsi ja tuttavamme Aatami astui esiin. Hänen vaatteensa olivat risaiset ja likaiset.

— Mikä peto sinä olet?

— Kääpiö, hyvä herra.

— Ehkä vakoilija?

— Sinun kimppuusi eivät vakoilijat uskalla käydä! vastasi pieni mies.

Dacke hymähti.

— Sinäpä näyt osaavan asettaa sanasi; mistä tulet?

— Etkö ole kuullut puhuttavan kuningas Kristianin kääpiöstä, joka luopui hänestä?

— Minä luulin sitä vielä vanhemmaksi.

— Kiitoksia, mutta on sitä mullakin ikää.

— Mitä sinä täältä haet?

— Tahdon palvella sinua.

— Luovuitko sinä herrastasi?

— Hän luopui minusta; ruoka ei riittänyt kahdelle.

— Todellako?

— Hän tahtoi, että minä tulisin onnelliseksi…

— Minun luonaniko?

— Niin, herra, täällä ovat kaikki mahdollisuudet.

— Kuinka sinä sen tiedät?

— Luen sen silmistäsi.

— Oletko tietäjä?

— Kaikki jotka kuuluvat minun sukuuni ovat tietäjiä.

— Menestyvätkö tuumani?

Aatami tarttui hänen käteensä.

— Tuo karkea viiva tietää odottamatonta onnea.

— Onni ei koskaan tule minulle odottamattomana!

— Se seuraa sinua kauvan, kauvan!

Aatami tarkasteli yhä hänen kättään.

— No heittääkö se minut vihdoin?

— Ei ennenkuin viime hetkessä.

Aatami päästi hänen kätensä.

— Elämän rajalla! Enempää en pyydä! Tahdotko jäädä minun luokseni?

— Minä voin sekä huvittaa että palvella sinua.

— Maata pannessani pitää sinun kertoa minulle kuningas Kristianista, jotta voisin eläytyä kuninkaan ajatusten juoksuun; se on aina hyödyllistä.

— On kyllä, sanoi Aatami vilpittömästi, — eihän sitä tiedä, miten asiat voivat kääntyä.

Pietari Erlandinpojan vaaniva silmä kohtasi tänä hetkenä Niilo Dacken silmän; hän tuli hiukan hämilleen, mutta naurahti sitä peittääkseen ja lausui:

— Kertokaappa nyt uutiset!

— Kansa tahtoo seurata sinua!

— Vai niin.

Sanat lausuttiin hitaasti ja polttava puna peitti Dacken kasvot.

— Mutta minulla on toinen huonompi sanoma.

— No mikä?

— Arvid Vestgöte on hirtättänyt lähettilääsi.

Dacken kurkusta pääsi mylvinä.

— Vai on hän uskaltanut!

— Hän asuu niin kaukana teistä.

— Pyhän Pietarin nimessä, kyllä minä etäisyyttä lyhennän. Hengellään saa hän tekonsa maksaa.

Uteliaasti silmäili Aatami toisesta toiseen, hypistellen risaista takkiaan.

Verkalleen asteli Dacke takaisin linnaan; munkki ja Aatami seurasivat häntä.

Rosvojoukko asusti suuren rakennuksen sisimmissä suojissa.

Suljetulla linnanpihalla paloi suuria tulia. Joku mies oli teurastamassa ryöstettyä karjaa, toiset kärvensivät tulessa lihakappaleita, joita oli ripustettu pitkien seipäitten neniin. Muutamat ratsastelivat pihamaalla, toiset huvittelivat sotaleikillä, olivat miekkasilla, ampuivat jousella, koettivat tulipyssyjä, jotka siihen aikaan vielä olivat sangen puutteelliset, tai harjoittivat lingolla-heittämistä.

Toiset olivat heittäneet pitkäkseen maahan, toiset pelasivat arpapeliä, tuontuostakin haukkuen toisiaan tai yltyen tappelemaan. Muutamat hoilottivat rakkauslauluja tai sotaisia viisuja, useimmat makasivat juopuneina.

Koko joukossa ilmeni hillitsemättömien, raakojen intohimojen leima. Puvut olivat tehdyt eläinten nahoista tai karkeasta sarkavaatteesta.

Dacke asteli edestakaisin miestensä joukossa, vähääkään huomaamatta mitä he tekivät.

Hän heittäytyi pitkäkseen rovion ääreen ja kutsui alipäällikkönsä luokseen.

Nämä asettuivat paikalla hänen ympärilleen. He olivat: Thord Bonde, Maunu Hane ja Pikku Jössi. Pietari Erlandinpoikaa ja Aatamia käskettiin istuutumaan pelottavan Niilo Dacken taakse.

Hän kertoi nyt päälliköilleen miten miehen oli käynyt, joka lähetettiin Arvid Vestgöten luo.

— Kostoa, kostoa! huusi Thord Bonde.

— Me hirtämme hänet! kirkui Pikku Jössi.

— Tai teemme hänet nuoliemme maaliksi! huusi Maunu.

— Minä pidätän hänet itselleni, sanoi Niilo Dacke, — ja te voitte olla varmat siitä, että hän kymmenin kerroin saa maksaa sen, että meitä loukkasi.

He huusivat ja mylvivät kaikki yhtaikaa, mikä ehdotteli kiehuvaa tervaa, mikä sulatettua tinaa; uusien kidutuskeinojen keksimistä pidettiin siihen aikaan kunniana.

— Johan minä sanoin, että itse pidän huolta siitä asiasta, huusi Dacke vihoissaan.

Vihdoin vaikeni joukko.

— Kuulkaa nyt miten aion menetellä. Minä kutsun Kongan ja Etelä Mören kihlakuntien talonpojat käräjiin. Kansa odottaa, tyytymättömyys on yleinen; me tahdomme elää niinkuin entisinä aikoina.

— Niin, niin tahdomme!

He kalistelivat aseitaan, huusivat ja kirkuivat. Äkkiä pisti Erlandinpoika esiin päänsä.

— Minäpä sanon, että suuret verokuormat, mutta varsinkin kerettiläinen usko on vieroittanut kaikkien mielet tyrannista, Kustaa Eerikinpojasta.

He päättivät nyt ottaa selvää, mitä mieltä Thorsåsin, Elmbodan ja Linnerydin pitäjien talonpojat olivat, sekä sieltä lähteä herraskartanoihin ja voutien taloihin Smålannissa ja Itägötlannissa, rosvoamaan ja polttelemaan.

Pietari Erlandinpoika kannatti ehdotusta voimiensa takaa; se oli aivan hänen mielensä mukainen.

Isä Klemens, joka tähän saakka niin tehokkaasti oli ottanut osaa yhteisiin pyrintöihin, ei tällä kertaa ollut saapuvilla; jokainen tunsi hänen varovaisuutensa, sentähden tahdottiin kiireen kautta ryhtyä leikkelemään sanakapuloita, jotta ne jo samana iltana voitaisiin panna liikkeelle.

Keskustelun päätyttyä erosivat miehet.

Muurin ulkopuoliselle seinävierustalle oli sinne tänne tehty pieniä multamajoja. Tällaiseen majaan läksi Dacke, käskien Aatamia tulemaan mukaansa.

Suoja oli sangen suuri, mutta miltei tyhjä. Suden- ja karhuntaljoja oli heitetty läjään lattialle. Dacke laskeutui niiden päälle.

Äänetönnä seisoi Aatami hänen vieressään, tuntien, että Dacken silmät häntä seurasivat.

— Miksi sinä tulit tänne? kysyi Dacke.

— Saadakseni palvella sinua.

— Tunnetaanko minua Tanskassa?

— Kyllä, monet korkeat herrat puhuvat sinusta.

— Minä tiedän sen, sanoi Dacke, oikoen jäseniään.

— He sanovat, että sinä tulet suorittamaan suuria tekoja.

— Vai niin he sanovat!

— Niin sanoi Kristian kuningaskin.

— Mitä hän sitte saattaa tietää minusta?

— Hän saa nykyään tietää kaikki mitä tapahtuu.

— No, mitä hän sanoi?

— Että minä tein oikein, kun läksin sinua hakemaan.

— Vai kehoittiko hän sinua lähtemään?

— Kyllä, hän soi minut sinulle.

— Mihin sinä kelpaat?

— Mihin vain tahdot.

— Käytätpä sinä suuria sanoja.

— En liian suuria.

— No minä koetan, mutta voi sinua, jos olet vakoilija!

— Tällaisen raukan kuin minä, voit sinä näpäyttää kuoliaaksi sormesi päällä.

— Sen minä teenkin heti, kun vaan rupean epäilemään.

— Siihen on sinulla täysi oikeus!

— Osaatko ohjata hevosta?

— Osaan.

— Sinä pääset mukaan matkalle.

— Saanko ratsastaa likellä sinua?

— Miksi niin?

— Sinun tähtesihän minä olen täällä.

— Saammepa nähdä!… Saat nukkua jalkaini juuressa. Aatami totteli käskyä. Hänen päässään liikkui moni uhrautuva ajatus; hän muisteli vuoroin vanhaa ystävää, joka oli kuollut, vuoroin häntä, jota oli luvannut uskollisesti palvella. Hänellä itsellään ei enään ollut ainoaakaan omaista maan päällä, ja sentään hän tunsi, että näkymättömät langat liittivät hänet moneen ihmiseen.

Nuori päällikkö hänen vieressään käänteli kauvan levottomasti, vihdoin molemmat nukkuivat.

* * * * *

Östbon kihlakunnassa oli Växtorpin talo ja siellä asui kuningas Kustaan vanha sotatoveri Arvid Vestgöte.

Hänen tiluksensa oli kuin tavallinen talonpoikaistalo, paitsi että asuinrakennus oli suurempi, ja aitaus, joka ympäröi rakennusryhmää ja tavattoman suurta pihamaata, oli erittäin vankkaa tekoa. Sitä oli lisäksi vielä vahvistettu paaluilla.

Tämä aitaus oli oikeastaan rakennettu suojaksi susia vastaan, joita usein suurissa laumoissa kierteli metsissä ja joita tallinhaju houkutteli taloihin. Mutta samalla oli se hyvänä suojana ympäristön metsävarkaiden varalta.

Asuinrakennus oli turpeilla peitetty; tallit ja ladot muodostivat suljetun neliön.

Itse pihamaa oli paikoittain kivitetty, mutta yksi kulma oli kuokittu ja multaan istutettu nuoria hedelmäpuita. Se oli siihen aikaan sangen harvinaista Ruotsissa.

Istutusten ympärille oli tehty pieni kaalimaa.

Talossa vallitsi mitä suurin siisteys ja sinne tänne oli asetettu maanviljelys- ja kalastustarpeita. Kaikki todisti, että isäntä suuresti rakasti järjestystä.

Keväinen aurinko oli vasta sulattanut jääpeiton ja ruis- ja ohravainioiden vihanta loisti kuin vihreä sametti etäisyydestä.

Sisäpuolelta oli asuinrakennus jaettu kahteen huoneeseen, joista suurempi teki sekä asuinhuoneen että keittiön virkaa.

Arvid Vestgöte oli ylhäinen herra, jota pidettiin suuressa kunniassa, mutta siitä huolimatta oli hän pysynyt uskollisena esi-isiensä yksinkertaisille tavoille.

Hänen oma yksityinen huoneensa oli pitkä ja kapea, seinät laudoitetut ja äärimäisellä seinällä suuri liesi; savu pääsi ulos rautapeltistä tehdyn huikun kautta. Täällä paloi tavallisesti aamusta iltaan suuri rovio.

Pihanpuoleisessa seinässä oli kolme suurta aukkoa eli akkunaa, joiden päällitse oli pingoitettu ohutta, läpikuultavaa nahkaa; säästeliäästi tunki sen läpi päivänvalo.

Lasiruudut olivat siihen aikaan ylellisyystavaraa, jota ainoastaan kaupungissa käytettiin.

Pitkä, maalaamaton puupöytä seisoi keskellä huonetta, pitkin seiniä kulki tamminen rahi, ilman patjoja ja selkänojaa. Sitäpaitsi oli huoneessa muutamia kauniisti veistettyjä kaappeja ja arkkuja. Perällä oli kaksi ovea, ne veivät Arvidin ja hänen tyttärensä makuusuojiin.

Nuoren Elsan vuoteessa oli höyhenpatjoja ja villapeitteitä, mutta Arvid nukkui oljilla, eläinten nahkojen päällä.

Vielä on muistettava, että suuren asuinhuoneen seinillä kulki valkeita hyllyjä, joilla kiilsi joukko kuparisia tai rautaisia keittoastioita.

Arvid istui paraikaa takkavalkean ääressä, tuijottaen kirkkaaseen tuleen.

Keväisestä ilmasta huolimatta oli vanhus vielä puettu avaraan, nahalla vuorattuun takkiin ja lakki oli näädännahalla reunustettu.

Hänen rinnallaan riippui valkea parta ja valkeat hiukset kähertyivät kaulalle.

Hän oli vanhan ja väsyneen näköinen. Muistot menneiltä ajoilta väikkyivät vielä hänen silmissään, muistot niiltä ajoilta, jolloin hän istui tepastelevan hevosensa selässä tai työnsi metsästysveitsensä petoeläimen rintaan, tuntien sen lämpöisen veren virtaavan käsivarsilleen, tai kun hän taisteli kuninkaansa rinnalla rakkaan synnyinmaan edestä, tai ehkä oli hänen rakkain muistonsa nuori morsian, jota hän oli painanut povelleen ja joka sittemmin oli lahjoittanut hänelle hänen Elsansa. Nämä muistot leijailivat hänen mielessään, kun hän liekkejä katseli, ja siksi ei hän tahtonut lakata niihin tuijottamasta.

Ovi avautui ja Elsa astui huoneeseen. Hänet nähdessä tuli ehdottomasti ajatelleeksi liljaa, joka on puhkeamaisillaan; hän oli niin puhtaan ja viattoman näköinen, että miltei tuntui siltä kuin ei pahuus ikinä saattaisi häneen kajota.

Hiljaa likeni hän vanhusta, istuutui hänen jalkainsa juureen ja painoi päänsä hänen polveaan vastaan, alkaakseen, niinkuin hänkin, tuijottaa tuleen. Mutta isän nähdessä menneitten päivien vaiheiden liehuvan liekeissä, etsi tytär niistä selitystä tulevaisuutensa arvoitukselle.

Hyväillen laski vanhus kätensä hänen päälaelleen ja lausui:

— Sinä vanhuuteni lohdutus!

Elsa otti käden, suuteli sitä hiljaa ja vei sen takaisin päälaelleen.

Pitkän aikaa istuivat he ääneti.

— Asiat eivät kauvan saa olla tällä kannalla, virkkoi Arvid ikäänkuin voimanponnistuksella. — Minun täytyy tehdä päätös.

— Lähdetkö Tukholmaan, isä?

— En nyt saata sitä tehdä! vastasi vanhus kiivaasti.

— Sanotaan, että vaarat uhkaavat.

— Olenko minä koskaan pelännyt vaaroja? Olen tosin jo vanha, mutta käsivarressa on vielä rautaa.

— Minä jään sinun luoksesi.

— Sitä minä en salli… Kuningas kirjoittaa, että hän sinulle valitsee sulhasen, joka on meidän molempien arvoinen.

— Isä, anna minun jäädä luoksesi!

— Sinun pitää seurata kutsumuksesi ääntä, mutta minä en ruotiukon lailla saata paeta piiloon, kun tunnen vaaran likenevän; minun täytyy kunnialla kantaa seitsemääkymmentä ikävuottani.

— Mutta odottakaamme, isäni.

— Kuningas kirjoitti, että sinun pian piti tulla, ja kääpiö… mutta missä hän on?

— Ollut poissa jo monta päivää.

— Sanomatta hyvästi?

— Hän sanoi palaavansa.

— Kummallinen olento!

— Hän sanoi ennenkuin läksi, että kuningas Kristianilla oli ollut kääpiö ja että hän ehkä oli juuri sama olento, mutta että minun silti piti luottaa häneen.

— Toihan hän kuninkaan kirjeen?

— Kyllä!

— Se ei voi olla petosta.

— Varsinkin kun Märta rouva Stegeborgista lähetti palvelijan noutamaan hevosta takaisin.

— Onko hän sitte nyt ottanut hevosen meidän tallistamme?

— Ei, hän meni jalkaisin.

— Sitä ei sinun olisi pitänyt sallia.

— Imo ei pyydä lupaa keneltäkään.

— Imoko hänen nimensä on?

— Hän sanoi, että minä häntä kutsuisin Imoksi.

Samassa tuli vanha palvelija Matti ilmoittamaan, että vieraita, aseellisia miehiä joka taholta, varsinkin idästäpäin näkyi rientävän taloa kohti.

— Kutsu kokoon kaikki palvelijani, käski päällikkö, — ja anna heille jouset ja nuolet.

— Kyllä me metsävarkaat voitamme, jatkoi Matti. — Päästän irti koirat, jos niiksi tulee; isännän ei tarvitse vaivautua leikkiin.

— Tulen, jos tahdon, vastasi vanhus reippaasti. Palvelija riensi pois, ensin koetettuaan katseellaan rauhoittaa pelästynyttä tyttöä.

Raskaana lisahti tamminen ovi lukkoon hänen jälkeensä ja hetkisen kuluttua soi hätäkello, kutsuen kokoon talon miehiä kiireiseen apuun.

Koiratkin päästettiin irti ja niiden iloiseen haukkuun sekaantui pian raju ulvonta.

— Sudet tulevat, virkkoi vanha Arvid, — ne ovat haistaneet, että syntinen riippuu hirsipuussa.

— Raukka! huokasi Elsa, kätkien kasvot käsiinsä.

— Sen täytyi tapahtua! Vero kuuluu kuninkaalle ja hänen käskynhaltijanaan täytyy minun pitää huolta siitä, etteivät velikullat ryöstä sitä itselleen… Mitä tämä nyt merkitsee?

Ulkoa kuului kamala melu, koirat haukkuivat vallan raivoissaan.

Arvid aukaisi oven etehiseen.

— Mitä täällä tapahtuu? huusi hän jymisevällä äänellä.

— Piru täällä elämöi, tuli vastaukseksi ja samassa kiipesi Pietari Erlandinpoika aidan yli.

— Älköön kukaan pääskö sanomaan, että vanha Arvid olisi paennut vaaraa, huusi vanhus, vyötti itsensä miekallaan, ripusti kilven käsivarrelleen ja otti raskaan sotakirveen seinältä.

Mutta Elsa oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, sulkenut portin ja heittänyt avaimen menemään.

Vanha päällikkö ei ollut sitä huomannut, hän luuli vastustuksen tulevan ulkoapäin ja röykytti koko voimallaan raskasta tammiovea, joka ei silti liikahtanut paikaltaan.

— Minä menen sitte ikkunasta! huusi hän.

Villit huudot yhä likenivät; uhkauksiin ja kirouksiin sekaantui itkua ja valitusta. Uhkausten tulva kävi yhä taajemmaksi ja kamalammaksi.

Kova isku kohtasi porttia.

Arvid Vestgöte painoi ryntökypärän valkeille hiuksilleen. Hänen silmänsä säihkyivät.

— Jumala meitä varjelkoon! lausui hän, luoden silmäyksen tyttäreensä. Sitte hän, sotakirves oikealla olallaan, asettui odottamaan uhkaavaa vihollista.

Tammiovi yhä kesti.

— Nyt tulee Dacke! huudettiin.

— Te hentosormiset raukat! kuului samassa voimakas ääni ja tammiovea kohtasi niin kova isku, että se särkyi.

Oven takana seisoi vanhus, valmiina iskemään kirveellään kuoliaaksi ensi tulijaa, ja hänen rinnallaan Elsa, kalman kalpeana, mutta tyynenä, liikkumattomana, valmiina nöyrästi kuolemaan.

Mutta ryövärien käsistä vaipuivat aseet ja heidän joukossaan syntyi äkkiä äänettömyys; hämillään katselivat he toisiinsa, kukaan ei uskaltanut astua likemmä.

— No, verenhimoiset pedot, huudahti vanhus hetkisen kuluttua, — eikö ole joukossanne ketään, jota haluttaa lyödä kuoliaaksi vanhan Arvid Vestgöten?

Mutta kukaan ei liikahtanut paikalta. Likinnä vanhusta seisoi Dacke, katse tähdättynä Elsaan.

— Eteenpäin, kelpo pojat! Tappakaa kerettiläisorja! Tappakaa hänen sikiönsä! Tappakaa heidät Jumalan ja pyhimysten kunniaksi! Peseytykää heidän veressään, jokainen pisara on taivaan valtakunnassa kantava tuhatkertaisen sadon!

Näin mylvi kurja Pietari Erlandinpoika.

Mutta Dacke ei liikahtanut paikalta.

Silloin hiipi munkki hänen taaksensa, pääsi huomaamatta livahtamaan vanhan soturin ohi ja iski häntä olkapäähän.

— Kurja murhaaja! mutisi vanhus, kirves putosi hänen kädestään ja hän vaipui maahan.

Elsa kietoi tuskallisesti käsivartensa hänen ympärilleen. Hän korotti katseensa miehiin ja hänen rukoilevat silmänsä sattuivat Dackeen.

— Tapa minutkin, niin siunaan sinua!

Dacke astui askeleen taaksepäin. Samassa huomasi hän munkin ja katsahti häneen niin ylenkatseellisesti ja vihamielisesti, että Pietari suinpäin läksi pakoon.

Dacke katseli ympärilleen, itse ei hän tahtonut eikä voinut mitään tehdä.

— Ilkeä teko, arvoisa isä, sanoi Hane munkille, — Hullingsvin Nisse ei ole sen arvoinen kuin ainoa pisara tuon miehen verta, jonka juuri tapoitte.

Pihassa seisoi Dacke, rajun, kummallisen näköisenä.

— Eikö täällä ole ketään, joka voisi tutkia vanhuksen haavaa? kysyi hän kiivaasti.

— Ehkä minä nyt hätätilassa voin, vastasi Aatami niin välinpitämättömästi kuin taisi.

— Mene sitte, pikkumies!

Kääpiö astui huoneeseen. Viereisissä huoneissa hakivat ryövärit saalista.

Aatami lankesi polvilleen Elsan viereen.

— Älä ole tuntevinasi minua, kuiskasi hän ja alkoi Elsan avulla varovaisesti tarkastaa haavaa.

Se oli syvä ja ulottui aina käsivarteen asti; mahdotonta oli tietää, paranisiko se milloinkaan. Vanhus vaikeroi hiljaa.

Aatami sitoi haavan niin hyvin kuin taisi, lainasi Häneltä Arvidin oman karhuntaljan, jonka tämä oli ryöstänyt itselleen, ja pani sen sairaan pään alle. Sitte riensi hän ulos.

Dacke oli seisonut pihassa jakelemassa käskyjä. Hän oli pitänyt huolta siitä, että karja oli ajettu talosta ja että ryöstetyt tavarat olivat asetetut kuormiin. Mutta hänen käskynsä olivat olleet lyhyet ja varmat, hän ei ollut käyttänyt pilapuheita niinkuin tavallisesti; miehet tuumailivat keskenään, että mikä päällikköä nyt vaivaa.

Aatami tuli samassa pihaan.

— No, miten on? ärjäisi Dacke häntä vastaan.

— Vielähän hänessä on henkeä.

— Ja… ja entä se toinen?

— Hän kyllä kuolee, jos isä kuolee.

— Häntä pitää hoitaa niin huolellisesti kuin suinkin, huusi Niilo Dacke miltei kuumeentapaisesti.

Aatami säpsähti. Näytti miltei siltä kuin hän olisi tehnyt keksinnön.

— Tännekö he jäävät?

— Ei, he ovat vietävät linnaan.

— Tokkohan hän vaan kestänee kuljetuksen?

— Tuohon, sanoi Dacke, osoittaen heinähäkkiä, — tuohon hän on pantava.

Vai oli Niilo Dacke ajatellut sellaisia asioita! Silloin oli varmaan Aatami arvannut oikein!

Suurella varovaisuudella kannettiin vanhus ulos ja pantiin rattaille.

Samat taljat, joita hän tavallisesti käytti, pantiin hänen allensa. Hänen rinnallaan, tukien häntä, istui hänen hurskas tyttärensä.

Hitaasti läksivät rattaat liikkeelle; Aatami oli saanut käskyn seurata niitä.

Dacke jäi hetkiseksi taloon. Kun kaikki muut olivat lähteneet, meni hän huoneisiin, jotka olivat miltei aivan tyhjät; hän asteli huoneesta huoneeseen, hengittäen syvästi, raskaasti, ikäänkuin imeäkseen keuhkoihinsa niiden ilmaa.

Hänessä oli totisesti tapahtunut ihmeellinen muutos. Elsa oli häneen tehnyt vaikutuksen, jonka vertaista ei hän ikinä ollut tuntenut.

Oliko se rakkautta?

Monasti oli hän nähnyt ihmisiä, joiden sydän oli kiintynyt naisiin.

Narreja olivat hänen mielestään ne, jotka surivat onnetonta rakkautta.

Hän ei koskaan ollut kärsinyt naisia, ei milloinkaan hakenut heidän suosiotaan.

Moni oli koettanut houkutella häntä hymyilyllä ja katseilla.

Hän oli vaan nauranut heitä.

Muuan tyttö tarjosi hänelle punaiset huulensakin.

Häntä hän löi.

Ja nyt oli kalpea, sureva tyttö pannut hänet kuin kahleisiin.

Se se oli hulluutta!

Niilo Dacke rakasti. Hän, joka ei koskaan ollut tietänyt mitä rakkaus on, tunsi nyt mitä rajuimman intohimon meluavan rinnassaan… mutta samalla hän pelkäsi, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi… hän vartioi sitä mustasukkaisuuden kiihkolla… se täytti hänen rintansa aavistamattomalla riemulla.

Tyttö tulee olemaan hänen kodissaan, hän saa suojella ja varjella häntä, kätkeä hänet muiden katseilta; vaikkei hän itse milloinkaan uskaltaisikaan hänelle sanoa, miten hirveästi hän häntä rakastaa, niin eivät ainakaan muutkaan saa sitä tehdä.

Palatessaan linnaan, huomasi Dacke, että kääpiö jo oli arvannut ja täyttänyt hänen toivomuksensa; paras huone oli annettu vangeille ja vanhus lepäsi tyynenä vuoteellaan.

Kertoessaan hänen terveytensä tilasta, esiintyi Aatami niin levollisena, ettei Niilo Dacken päähän edes pälkähtänytkään, että hän tiesi salaisuuden, jonka hän kaikilta tahtoi peittää.

Hän uskoi vangit "Imon" haltuun.

— Minä tarvitsen vanhusta tuumieni toteuttamiseksi, selitti hän.

Aatami lupasi täyttää päällikön käskyt ja sai luvan viettää yönsä vankien oven edessä.

Ja nyt keskitti Aatami koko huolenpitonsa Arvidiin ja hänen tyttäreensä.

Tuntikausia käveli hän metsässä kokoilemassa yrttejä.

Sitte keitti hän lääkkeitä ja juomia, jotka vaikuttivat erinomaisen hyvää.

Itse hän valmisti heidän ruokansa ja Dacken viinivarastosta oli hänellä lupa ottaa miten paljon tahansa.

Vanha Arvid tointui silminnähtävästi.

Malttamattomasti kyseli Dacke, miten hän jaksaa. Varmaan hän hautoili jotakin mielessään, sillä hän lähetti väkensä polttamaan kyliä ja suurempia taloja, mutta pysyi itse kotosalla. Kerrottiin, että hän miettii suurta yritystä, johon itse aikoo ottaa osaa, mutta ettei aika vielä ole varmaan päätetty.

Eräänä päivänä kääntyi Dacke tavallista malttamattomammin Aatamin puoleen ja kysyi, eikö herra Arvidia jo saa puhutella.

— Toivoisin, että vielä odottaisit ainakin viikon, sillä hän on hyvin heikko.

— Entä… se toinen?

— Aivan niinkuin isä.

— Hyvä on. Viikon odotan, mutta en päivääkään enemmän.

Samana iltana virkkoi Aatami molemmille turvateilleen:

— Hän tulee tänne.

— Mitä hän tahtoo? kysyi Arvid.

— Sitä hän ei sanonut.

— Tulkoon vain, minä olen valmis.

Hetken kuluttua, kun vanhus oli nukkunut, kutsui Aatami Elsan suureen etehiseen.

— Sinua uhkaa mitä suurin vaara, virkkoi hän.

— Minuako? kysyi tyttö hämmästyneenä.

— Hän rakastaa sinua.

— Uskaltaako hän?

— Rakkaus ei koskaan pyydä lupaa… mutta pahemmin käy, jos sinä unohdat, että te olette hänen vankejaan.

— Mitä sinä pelkäät?

— Että sinä ärsytät häntä.

— Mitä sinä minulta pyydät?

— Että pysyt tyynenä.

— Koetan pysyä.

— Älä jyrkästi kiellä.

— Minun täytyy!

— Ajattele isääsi.

— Hän näkisi minut mieluummin kuolleena.

— Mutta ethän sinä tahdo hänen kuolemaansa.

— En, en!

— Ole siis viisas ja viekas. Älä lupaa, mutta älä kielläkkään.

— Sinä vaadit vaikeita asioita.

— Mutta vaikeampia saattaisi sattua

— Koska hän tulee?

— Jos minä sen saan tietää edeltäkäsin, niin kyllä ilmoitan teille.

— Sanonko kaikki isälleni?

Kääpiö vaipui mietteisiin.

— Arvelen, että on parempi olla sanomatta, vastasi hän vihdoin.

— Kiitos siitä että olet ystävämme!

— Se on synninkatumusta.

— Mitä syntiä olet tehnyt?

— Olin kerran suuri narri, minulla ei ole mitään muita ansioita, ja sitä saan nyt sovittaa.

— Lausut ajatuksesi arvoituksina, Imo.

— Ehkä… Sen vaan sanon, että jos sinä kohtelet Niilo Dackea armollisesti, niin siitä on hyötyä itsellesi ja varsinkin vanhalle isällesi.

Miettivänä palasi Elsa isänsä luo ja kun hän illalla jäi yksin, niin hän levottomuudella ajatteli tulevaisuuttaan. Hän oli tähän asti elänyt yksinäistä elämää, joutumatta tekemisiin nuorten säätyläisherrojen kanssa. Sentähden ei hän koskaan ollut kuullut rakkaudentunnustusta.

Nyt hän sen tulee kuulemaan ensi kerran, mutta miehen huulilta, jota hän halveksii; eikä hän saa sitä sanoa hänelle… hänen täytyy antaa hänen pysyä siinä luulossa, että se on mahdollista… Voi!

Tuntui miltei siltä kuin Imo olisi puhunut Niilo Dackesta myötätuntoisuudella: ansaitsiko hän myötätuntoisuutta?

Elsan tulee olla viekas, hänen tulee valehdella, rikkoa pyhimpiä, sisimpiä tunteitaan vastaan!

Se on mahdotonta. Hän ei saata sitä tehdä!

Eräänä päivänä astui päällikkö aivan odottamatta heidän huoneeseensa.

Hän oli pukeutunut harvinaisella huolellisuudella.

Vanha Arvid istui rahilla ja Elsa seisoi hänen takanaan sukien hänen hiuksiaan.

— Minä tulen äkkiarvaamatta, virkkoi hän hiukan hämillään, — mutta soturi ei ymmärrä hienoja tapoja.

— Emme sellaisia pyydäkkään, vastasi vanhus.

— Miten te jaksatte?

— Paljon paremmin kuin vangin sopii odottaa

— Imo on siis täyttänyt käskyni.

— Imo osoittaa olleensa kuninkaan palvelija.

— Siitähän hän ylpeilee… Entä te, kaunis neiti, oletteko tekin häneen tyytyväinen?

Dacken ääneen tuli uusi sointu. Elsa punastui vasten tahtoaan.

— Hän tekee kaikki, mitä saa ja voi, vastasi hän. Niilo Dacke katseli häneen kummastuneena, mutta malttoi äkkiä mielensä ja lausui:

— Herra Arvid Vestgöte, minä tulen teille esittämään tärkeää asiaa.

— Puhukaa! sanoi vanhus.