SISÄLLYS: (continued 2)

— Nyt saatte kuulla uutisia, puhui Maunu, — joko he ovat vieneet kellot?

— Ei, he odottavat parempaa keliä, sanoi Ålin mies, joka oli käynyt suulaaksi.

— No, sitte minä voin sanoa teille, miten teidän pitää menetellä, hymähti Maunu Niilonpoika. — Kun he tulevat niitä ottamaan, niin antakaa heitä selkään niin paljon kuin he ikinä sietävät, siitä ei kukaan saa teitä kiinni, mutta tappaa heitä te ette saa, sillä se on laissa kielletty, ymmärrättekö?

— Hyvä neuvo, arvelivat miehet.

— Tähän saakka olen vetänyt yhtä köyttä Kustaan kanssa, mutta nyt se ilo loppuu, virkkoi Maunu, pullistaen poskiaan; — hän luulee olevansa mahtava herra siksi, ettei hän koskaan ole joutunut käsikähmään Aspebodan isännän Maunu Niilonpojan kanssa, mutta odottakaa vaan, kyllä se päivä piankin koittaa.

Miehet katselivat häntä ihaillen.

— Jos vaan rahaa ja maatiloja riittää, niin ei pieni kina ikinä pahaa tee — ainakaan Maunu Niilonpojalle.

— Pitäköön kuningas vaan puolensa, sanoi Leksandin mies.

— Koska minä kerran osasin polttaa poroksi kokonaisen kellarin täynnä silavaa keskellä vuorta, kehui Maunu, — niin totta minä nyt saanen herra Kustaa Eerikinpojan talttumaan. En ikinä unohda, miten hän 1528 kohteli meitä tuon taalainjunkkarin tähden.

— Isäni menetti silloin henkensä, sanoi Ålin mies.

— Moni muu menetti henkensä, siksi ettei kukaan puhunut suoraa kieltä. Luulisi toki, että kaikki Långhedenin pohjoispuolella asuvat suuttuisivat, kun kuningas yhtämittaa loukkaa heidän maakuntansa oikeuksia.

— Onko se laitaa, huusi Maunu Niilonpoika, iskien oikean nyrkkinsä vasenta kättään vastaan, — että hän kulkee Brunbäckin joen poikki suurella voimalla ja niin usein kuin häntä haluttaa, kysymättä taalalaisilta ja bergslagenilaisilta lupaa? Kuka valtakunnan herra tai kuningas on ennen uskaltanut tehdä sellaista?

Maunu Niilonpoika pyyhkäisi hihallaan kasvojaan, sillä puhuminen rasitti.

Mutta miehet sanoivat, että hän on aivan oikeassa, hänen neuvojaan he seuraavat, he kyllä muistavat kaikki mitä hän on puhunut.

Hyvästi jättäessä ojensi Maunu Niilonpoika heille kätensä ja virkkoi:

— Pysykää miehinä, te Taalain pojat, älkääkä enään toista kertaa antako kuninkaan kytkeä itseänne karsinaan, niinkuin hiljan tapahtui Tunan vainiolla!

Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet läksivät nyt kotiin ja heidän pitäjäläisensä olivat sitä mieltä, että Maunu Niilonpoika oli puhunut aivan oikein. He päättivät valita johtajan.

Maunu Niilonpoika ansaitsi heidän mielestään parhaiten tämän kunniasijan ja taaskin lähetettiin sanansaattajia hänen luokseen.

Mutta hän ei ottanut tointa vastaan. Neuvoillaan ja rahoillaan hän sensijaan lupasi auttaa taalalaisten valittua.

Ålin pitäjässä oli mahtava vuoritilallinen Niilo Söderby, ylpeä, taisteluhaluinen mies. Hänet he päättivät ottaa johtajakseen ja hän suostuikin toimeen paikalla.

Eräänä päivänä kutsui hän rahvaan kokoon Leksandiin ja kertoi silloin, mitä Maunu Niilonpoika oli sanonut.

Ja kansa päätti miehissä seurata näitä hyviä neuvoja.

Kun kuninkaan miehet sitte pohjoisemmilta seuduilta tulivat Leksandiin, kerääntyi heidän ympärilleen meluava joukko, joka kysyi:

— Kellojako haette?

Ja piikeillä ja kirveillä heitä nuijittiin niin, että harva jäi eloon.

Varsinkin haavoittui vouti Lauri Eerikinpoika pahasti.

Muut pitäjät seurasivat Leksandin esimerkkiä. Ne saivat sanan, että miehet rientäisivät perimään kellonsa ennen avovettä, sillä muuten ne kyllä ovat mennyttä kalua.

Tunalaiset läksivät silloin kiireen kautta Hedebodaan ja kuljettivat takaisin kellonsa.

Niilo Söderby ryntäsi 150 tunalaisen ja leksandilaisen etunenässä Hedemoraan, jossa he ryöstivät kuninkaankartanon. Tämä tapahtui huhtikuun 1 p:nä, päivää ennen palmusunnuntakia.

Pian senjälkeen ryntäsivät he Vestmanlantiin ja Räfvelstadiin, jonka Ture Eerikinpoika (Bjelke) omisti; hänen kartanonsa ryöstivät he putipuhtaaksi.

Liike levisi kuin kulovalkea. Vesteråsin ympärillä olevat kihlakunnat noutivat kaupungista takaisin kellonsa.

Samoin kävi Nerikessä. Ja Gestriklannissa läksivät Thorsåkerin pitäjän miehet Gefleen ja hakivat pois kellonsa.

Kustaa koetti hyvällä ja ystävällisin sanoin tyynnyttää kansaa. Hän huomautti, että ne kelpo miehet, jotka olivat lähteneet keskustelemaan kelloasiasta, ainoastaan olivat tahtoneet kysyä kansalta neuvoa, miten valtion velka parhaiten olisi saatava maksetuksi. Jos maamies nyt voi antaa parempia neuvoja, niin kuningas mielellään seuraa sellaisia, joihin maamies on tyytyväinen.

Hän kirjoitti Nerikeen ja muihin kihlakuntiin, jotka olivat ottaneet pois kellonsa, ja pyysi, että joka kihlakunta lähettäisi Vesteråsiin seitsemän kunnon miestä.

Heiltä hän kysyy, tietävätkö he parempaa keinoa velan maksamiseksi, minkä keksiminen häntä suuresti ilahuttaisi.

Sitte pyysi hän mahtavaa ja arvossa pidettyä vuoritilallista, Aspebodan omistajaa Maunu Niilonpoikaa oikaisemaan ja neuvomaan taalalaisia, jotta tämä kapina pian saataisiin sammumaan.

Jonkun ajan perästä kirjoitti kuningas taas mahtavalle vuoritilalliselle, että hän Tunan maakäräjiltä on saanut kirjoituksen, joka "melkein on irtisanominen meille tehdystä uskollisuus- ja kuuliaisuusvalasta".

Hän lisäsi, että koska Maunu Niilonpoika kolme vuotta sitte osottautui uskolliseksi mieheksi, niin kuningas nyt odottaa häneltä samaa. Tukholman porvarit olivat valinneet Taalaihin menevät lähettiläät ja kuningas pyysi Maunu Niilonpoikaa olemaan heille avullisena, jotta kaikki paha saataisiin parantumaan, "varsinkin sen syyn tähden, että kuningas Kristian kesällä aikoo hyökätä valtakuntaan".

Tehdäkseen taalalaisille mieliksi oli kuningas pannut vouti Lauri Eerikinpojan viralta ja talonpoikien omasta pyynnöstä asettanut hänen sijaansa Ingel Hannunpojan; tämän piti kutsua kokoon maakäräjät. "Teidän ei tarvitse meistä ajatella", lopettaa kuningas kirjeensä Maunulle, "ettemme olisi teitä kohtaan suosiolliset, niinkuin ehkä olette kuullut, sillä sellaiset ajatukset poisti meistä se uskollisuus, jota edellisessä metelissä osoititte valtakunnalle ja jota toivottavasti tulette tässäkin kapinassa osoittamaan. Tätä toivoen ilmoitamme teille suosiollisuutemme."

Mutta Taalaissa vallitsi sellainen mielenkiihko, etteivät hyvät sanat auttaneet.

Tukholman lähettiläät Björn Broms ja Niilo Guldsmed sekä kuninkaan edusmies Tapani Henrikinpoika läksivät Taalaihin rauhoittamaan kapinaa ja mieliä, mutta tuskin olivat he päässeet Dal joen poikki, kun heidän salaisia teitä täytyi palata Gestriklannin kautta takaisin Tukholmaan.

Vakoilijain kautta saivat he tietää, että Maunu Niilonpoika ja Söderbyn Niilo olivat sijoittaneet miehiä joka lauttauspaikalle pitkin joen vartta, ottamaan kiinni lähettiläitä ja viemään heitä kapinoitsevien johtajien luo; siellä heidän piti saada vastaukset kysymyksiinsä.

Kun he kuninkaalle olivat kertoneet turhasta matkastaan, sanoi kuningas:

— Raivotkoot nyt taalalaiset, koittaa se aika meillekin kerran ja silloin saamme nähdä, suoko Jumala onnea.

Menestys elähytti mieliä ja jo uskalsivat taalalaiset kutsua kansan kokoukseen Arbogaan Eerikinmessunpäivänä (18 p. toukokuuta) keskustelemaan ja päättämään, miten olisi meneteltävä siinä kapinassa, joka on syntynyt "kristillisen uskon asiasta" ja "kellojen tähden".

Tämän kutsun tulee hengen ja tavaran uhalla kulkea nimismiehestä nimismieheen.

Helsinglantilaiset vastasivat, että kyllä he pysyvät uskollisina veljeysliitolle, mutta eivät he turhasta syystä ryhdy vallattomuuksiin, ja Arbogan kokoukseen eivät he suinkaan aio tulla.

Valtakunnan muista maakunnista ei myöskään tullut kansaa, joten kokous meni myttyyn.

Samaan aikaan oli Kustaa määrännyt kokouksen pidettäväksi Vanhassa Upsalassa. Hän saapui sinne useiden valtakunnan neuvoston herrojen seurassa ja asettui suuren sotamiesjoukon saattamana käräjäkummulle, jolta kuninkaalliset tavallisesti puhuivat kansalle.

Sotaväki oli ampumamatkan päässä kokouspaikasta; vainiolle kummun juurelle oli kerääntynyt koko Uplannin rahvas.

Sekä kuningas että hänen herransa olivat kiiltävissä haarniskoissa ja kypäreissä; komeaa oli heitä katsella.

Kuningas ratsasti nyt hiukan ulomma muita ja sanoi, että hän mielellään tahtoisi kiittää talonpoikia uskollisuudesta, jos heihin vaan saattaisi luottaa.

— Miksette menneet herrainpäiville Arbogaan? kysyi hän. — Långhedenin pohjoispuolella olevat ystävännehän pyysivät.

— Meillä ei ole siellä mitään tekemistä, kuului muuan ääni.

Ja siihen yhtyi useita muita.

Nyt rupesi kuningas puhumaan kelloista.

— Kai te tiedätte, ettemme aio käyttää hitustakaan omiin tarpeisiimme, lausui hän, — kaikki menee Lyypekin velan maksamiseen, joka niin painaa elinkeinojamme, ettemme tule vapaiksi ja itsenäisiksi ennenkuin olemme päässeet noiden koronkiskurien kynsistä, jotka mielellään imisivät meiltä sydänveren, jos voisivat.

— He kyllä mielellään pitävät meitä kynsissään, mutta tahdotteko te lapsienne niskoille työntää velkakuorman omilta hartioiltanne? Teidän kirkoissanne on niin monta kelloa, että aivan hyvin voitte luovuttaa pois niistä yhden, ja minä puolestani pidän sitä yksinkertaisimpana keinona velan maksamiseksi, mutta jos te tiedätte paremman keinon, niin lausukaa vapaasti mielipiteenne.

Äänekäs mutina rupesi kuulumaan kansanjoukosta ja rohkeimmat astuivat esiin.

— Kenelläkään ei ole oikeutta ottaa kellojamme, virkkoi muuan miehistä uhkamielisesti.

— Me pidämme itsekin kelloistamme!

— Ja itse olemme ne maksaneet!

— Ne ovat voidellut ja vihityt!

— Miksi meitä tahdotaan nylkeä luihin asti?

— Nylkekää samalla herroja!

— Toinen korppi ei toiselta silmää puhkaise!

— Ei saa syödä lihaa perjantaisin!

— Meidän pitäjässämme on vain yksi kello!

— Me emme ole lainanneet rahoja lyypekkiläisiltä!

— Maksakoon se joka on lainannut!

— Meidän puolestamme ei kukaan maksa!

— Evankeeliset pois maasta!

— Nunnat pysykööt naimattomina!

— Antakaa meille takaisin luostarimme!

— Ja piispamme!

— Ja latinalainen messumme!

— Emme kärsi laittomia veroja!

— Emme maksa niitä!

— Emme ikinä!

— Maksa itse!

Näin kirkui kansa täyttä kurkkua.

Kustaa koetti hetkisen ajan kärsivällisesti kuunnella, mutta jo rupesi vaasalainen veri kiehumaan ja vimmastuen veti hän miekan tupestaan. Hänen tulinen ratsunsa nousi takajaloilleen ja rupesi tepastelemaan.

— Nyt en enään kärsi kuunnella suunne pahaa puhetta. Iskekää jos uskallatte! Minä olen valmis joukkoineni puolustautumaan, saadaan sitte nähdä kuka voittaa.

Tätä kieltä talonpojat ymmärsivät; he lankesivat polvilleen ja rukoilivat armoa.

Mutta kuningas ei enään tahtonut heitä kuulla. Hänen vihansa ei sentään koskaan ollut pitkäikäinen ja kun Juhana Turenpoika ja useat muut neuvoston herrat sitte pyysivät häntä leppymään, käski hän talonpoikia nousemaan ylös.

Nyt hän määräsi, että joka seurakunnan, joka ei vielä ole antanut kelloa, empimättä on se tehtävä, jotta kerrankin päästäisiin vapaaksi rasittavasta saksalaisesta velasta.

Sitte luettiin muutamia kirjeitä, jotka Ture Jönsinpoika ja Kustaa Trolle olivat lähettäneet Tanskaan ja jotka tarkoittivat karkoitetun Kristian kuninkaan vallan uudistamista hänen entisissä valtakunnissaan; sisällinen eripuraisuus on näiden hankkeiden paras liittolainen, sentähden täytyy maan välttämättömästi koettaa ylläpitää rauhaa ja pysyä ystävyydessä saksalaisten kaupunkien kanssa.

Kokous loppui, kuningas miehineen palasi kaupunkiin ja talonpojat erosivat kukin haaralleen, mutta jokainen heistä arveli, että lienee vain viisainta taipua kuninkaan tahdon alle; hän on ankara herra, vaarallista on joutua riitaan hänen kanssaan.

Ja senjälkeen näytti Kustaa kokonaan unohtaneen Taalainmaan. Muita maakuntia hän vaan koetti pitää vireissä voimissa.

Helsinglantilaisille myönnettiin verohelpoitusta ja useat maakunnat saivat pitää ja käyttää hyväkseen otettavaksi määrätyn kirkonkymmenysmakson.

Mutta erittäin ystävällisesti ja iloisesti kohteli hän Uplannin rahvasta, kutsutti luokseen määrätyn luvun miehiä kustakin kihlakunnasta, piti heille pidot ja antoi neuvoja ja opetuksia kuten hyvä isä lapsilleen.

Taalalaisilla oli ikäänkuin aavistus siitä, etteivät asiat nyt ole oikein, sentähden kävivät he joka päivä keihäs ja kaaripyssy kädessä, pitivät vartiomiehiä metsissä ja olivat sangen julman näköiset. Mutta kun ei Kustaata eikä sotajoukkoakaan kuulunut, eivät he oikein tietäneet, mihin ryhtyä.

Pitkäksi kävi laiskana kuljeskella metsässä, kun ei odotettua kuulunut; siten laiminlöivät talonpojat maanviljelyksen ja vaimot ja lapset saivat kärsiä puutetta. Sentähden päättivät he kaikki lähteä kotiin.

Vähitellen tasaantui tyytymättömyys, mutta ehdot, jotka he panivat ennenkuin lupasivat laskea aseensa lepoon, olivat niin mahdottomat, että heidän itsensäkin piti myöntää niiden mahdottomuus.

Vihdoin he sitte hiukan lievemmässä muodossa esittivät valtakunnan neuvostolle, millä ehdoin he antavat kellonsa, joista eivät he mielellään luovu.

Neuvosto vastasi, että taalalaisten pyyntöä täytyy pitää laittomana; yhden maakunnan tähden ei voi muuttaa päätöstä, johon koko maan rahvas on suostunut.

Silloin katuivat taalalaiset ja kirjoittivat kuninkaalle nöyrän kirjeen, että hän Jumalan ja heidän rukoustensa tähden antaisi anteeksi sen metelin, jonka osa heidän maakuntalaisistaan ymmärtämättömyydessään oli pannut toimeen. He tarjosivat kuninkaalle 2,000 markkaa, pyytäen että hän heidän maakuntansa kellojen asemasta ottaisi ne. Jollei hän tähän tyydy, niin heidän täytyy noudattaa hänen tahtoaan, mikäli he voivat. Pääasia on, että hän suo heille anteeksi.

Kirje lähetettiin jo elokuussa, mutta vasta marraskuussa saapui siihen vastaus, jossa luvattiin armoa. Saman kuukauden lopussa kirjoittivat taalalaiset vielä kerran kirjeen, jossa he vakuuttivat pysyvänsä uskollisina ja lupasivat hengellä ja verellä näyttää ansaitsevansa kuninkaan suosion, hyvyyden ja armon, kun käskettäisiin.

Tähän loppui taalalaisten kapina, mutta siitä johtui vielä jälkinäytös, joka siirtää meidät takaisin Maunu Niilonpoikaan ja hänen perheeseensä.

Tällä kertaa emme mainitse muuta kuin että vastoinkäyminen aivan vähän vaikutti Maunu Niilonpoikaan. Hän kirjoitti tähän aikaan aamusta iltaan kirjeitä, lähetteli niitä ja sai vastauksia, mutta muut talonväet eivät sitä huomanneet, isännän toimenpiteet eivät kuuluneet kehenkään, hänen ei tarvinnut kysyä neuvoa keneltäkään. Tuontuostakin hän sentään mainitsi, että jos hän vaan olisi tahtonut, niin kyllä kuningas olisi saanut nöyrtyä eivätkä taalalaiset. Mutta Söderbyn Niilo oli tyhmästi puhunut Leksandin kokouksessa ja sentähden asiat nyt menivät päin seiniä.

Nämä sanat eivät olleet muille miehille mieleen, jonkatähden moni luopui Maunusta. Mutta rikkaalla on aina ystäviä ja nämä ystävät vierailivat Aspebodassa yhtä ahkerasti kuin ennenkin.

Maunu Niilonpojan muorilta oli ruokahalu viime aikoina ruvennut katoamaan, jopa hän usein arkipäivinä söi sormillaan; Leenan piti aina istua hänen huoneessaan, mutta tyttö käytti hyväkseen ensi tilaisuutta, päästäkseen pakoon.

Leena raukka! Moni on itkenyt köyhyyttään, mutta sinun piti surra rikkautesi yltäkylläisyyttä. Onnellisimmat hetkesi vietit Ollin rinnalla, kun, nojaten päätäsi hänen rintaansa vastaan, kuiskasit: "emmehän ikinä luovu toisistamme!"

3.

LAURI PIETARINPOIKA.

Veljeänsä, joka oli kaksi vuotta vanhempi, seurasi Lauri Wittenbergiin, antautuakseen niinkuin hänkin opin tielle. He olivat molemmat rehellisiä, oikeudentuntoisia miehiä, mutta Olavi kiivastui helposti vähäisestäkin syystä, ja joutui hetken mielialojen valtaan, kun sensijaan Lauri aina pysyi tyynenä, miettiväisenä, toimien ainoastaan kypsyneen vakaumuksensa perustuksella.

Saksassa raivosi siihen aikaan uskontaistelu kiivaimmillaan. Virta riisti veljekset muassaan ja vei molemmat pappisuralle.

He tutustuivat kumpikin persoonallisesti Lutheriin, Olavi mielistyi heti ensi hetkenä hänen vaatimattomaan, luontevaan käytökseensä ja vähitellen voitti hän yhtä suuressa määrin Laurin sydämen.

Pääasiallisesti kuuntelivat he hänen luentojaan ja molemmista tuntui siltä kuin musta huntu olisi siirtynyt heidän silmiltään ja iäisyyden valo häikäisevässä kirkkaudessaan olisi alkanut heille loistaa. Pois kirkon vanhat kirjat kellareista homehtumasta, ylös päivänvaloon luettaviksi, tutkittaviksi, kaikkien käsitettäviksi!

Olavi oli saanut pienen opettajapaikan Örebrossa ja matkustaessaan kotimaahan sitä vastaanottamaan, päätti hän kaikin voimin työskennellä tähän uuteen suuntaan, kävi sitte miten tahansa.

Lauri jäi Wittenbergiin. Hän seurasi usein suurta uskonpuhdistajaa hänen matkoillaan ja sai siten monasti tilaisuuden nähdä, miten selvästi Luther käsitti asiat ja kuinka hän voimakkailla todisteilla kumosi vastustajiensa väitteet. Mutta Lauri näki myöskin ne äärettömät vaivat, taistelut ja kieltäymykset, mitä hänellä joka päivä oli kestettävänä.

Voidakseen oikein arvostella asiaa, täytyy ihmisen kuitenkin katsella sitä kaikilta tahoilta eikä Lauri suinkaan laiminlyönyt vastapuoluetta. Päinvastoin otti hän erittäin tarkkaan selvää Lutherin vastustajien mielipiteistä ja huomasi silloin hämmästyksekseen, että heidän hyökkäyksensä melkein aina olivat persoonallista laatua eivätkä juuri koskaan tarkoittaneet asiaa.

Itse puolestaan ei hän koskaan lausunut mitään mielipidettä. Senjohdosta luulivat useat, että hän kallistuu katolisen opin puolelle ja koska nuori ruotsalainen oli tunnettu eteväksi mieheksi, rupesivat katoliset koettamaan voittaa häntä.

Muutamista nuorista munkeista oli Lauri aivan pääsemättömissä. Aina he koettivat alentaa Lutheria hänen silmissään [tämä on kerrottu teoksessa: Documents trouvés dans les archives du Vatican par Augustin Theiner]; kerran oli hän lausunut, ettei Pyhä Raamattu todista pyhän Annan olleen neitsyt Maarian äidin ja että Jooseppi yhtä hyvin saattoi olla nuori mies kuin vanha ukko. Tämä lausunto oli munkkien mielestä herjausta, jopa jumalankieltämistä.

Kerran oli Luther luennossaan sanonut, että synnit ovat tunnustettavat Jumalan eikä ihmisten edessä.

— Hän ärsyttää paavia ja pyhää kirkkoamme, huudahti eräs munkeista. — Hän on kerettiläisenä roviolla poltettava.

— Teidän täytyy löytää hänet syylliseksi, jos mielitte polttaa hänet, sanoi Lauri ystävällisesti.

— Kyllä me löydämme, siitä voitte olla varma. Kirkon kourat ulottuvat kauvas eikä kirkko salli, että ainoaakaan sen opinkappaleista uhataan.

Kerran uskalsi Lauri huomauttaa Lutherin opin olevan sellainen, että se vaikuttaa kaikkiin ennakkoluulottomiin mieliin ja siitä syystä hänen puoluelaistensa luku lisääntymistään lisääntyy.

— Saatanan juonet yksin sen vaikuttavat, huudahti munkki. — Hän oli kerran kirkon uskollisin ja nöyrin palvelija. Nyt hän on tullut taivaasta langenneeksi enkeliksi.

— Sentähden hän luulee voivansa tuomita maailmaa, huudahti toinen munkeista. — Kerran hän lausui: "jollen tee sitä eläessäni, niin teen sen kuolemani jälkeen, ja silloin minä tuomitsen jokaisen, joka on ollut minua vastaan, sillä minä olen viisaampi kuin koko maailma."

— Sitte hän sanoo, huudahti edellinen munkki, — että hän luomisen ajoista asti on ensimäinen, jonka Jumala on opettanut saarnaamaan puhdasta sanaansa puhtaampana kuin kutkaan opettajat tai profeetat ovat sitä saarnanneet. Jumala on kanssani, sentähden en ensinkään välitä vaikka tuhat Augustinusta, tuhat Cyprianusta, tuhat Henrikkiä ja tuhat kirkkoa yhdessä liittyisi minua vastaan. Jumala ei petä itseään eikä muita; Augustinukset, Cyprianukset ja muut valitut ovat voineet erehtyä ja ovatkin erehtyneet. Turhaa on huutaa: kirkko, kirkko! ja vedota siihen, että useat isät, kuten P. Gregorius ja P. Bernhard y.m. ovat pitäneet messun sillä tai sillä tavalla; me emme usko isiin emmekä seuraa heidän esimerkkiään. Tässä minä uhallakin asetun heitä kaikkia vastaan ja sanon:

"Jumalallinen majesteetti on kanssani, sentähden en väisty hiuskarvankaan vertaa, vaikka tuhannet Augustinukset ja tuhannet Henrikit minua vastustaisivat. Sen evankeliumin edessä, jota minä, tohtori Martin Luther saarnaan, täytyy paavin, piispojen, pappien, munkkien, kuninkaitten, prinssien, saatanan, kuoleman ja kaiken, mikä ei ole Jeesus Kristus, taipua! Cedo nulli, pois kaikki esteet tieltä, tässä on mies, joka ei väisty askeltakaan!"

Munkin täytyi hiukan levähtää. Tätä tilaisuutta käytti toinen hyväkseen ja alkoi paikalla:

— Sitte hän sanoo: "Minä Luther olin munkki ja kiivas paavilainen, mutta silti on Jumala minut kutsunut ensimäiseksi saarnaamaan teille sanaansa. Minä Martin Luther olen selittänyt P. Raamatun oikeammin kuin sitä tuhanteen, jopa kuuteentuhanteen vuoteen, jopa maailman luomisesta asti, on selitetty. Kukaan opettaja ei ole sitä selittänyt niinkuin minä."

Munkit hikoilivat ja tekivät ristinmerkkejä: heidän puhtaat huulensa olivat koskettaneet liian likaisia asioita. Mutta se ei estänyt ensimäistä munkkia heti jatkamasta.

— Hänen kerettiläisyytensä on kehittynyt niin pitkälle, että hän sanoo olevansa likinnä Jumalaa viisain olento, jopa että hän on itse Jumala: "minun sanani on Jeesuksen sana ja minun suuni on Jeesuksen suu!" Eikö se nyt ole kummallinen ihminen tuo Luther… Minä puolestani melkein uskon, että hän on Jumala, koska kerran hänen kirjoituksillaan ja hänen nimellään on sellainen voima, että se tekee kerjäläiset korkeiksi herroiksi, aasit oppineiksi miehiksi, velikullat pyhimyksiksi ja loan jalokiviksi.

— Koska se on tapahtunut? kysyi Lauri hämmästyneenä.

— Eivätkö nuo heittiöt prinssit, jotka seuraavat häntä, ole kerjäläisiä, huudahti ensimäinen munkki, — ja aaseja ja velikultia nuo opinsällit, joista Luther sanoo tehneensä opettajia ja pyhimyksiä?

— Eikä siinä kyllä, puuttui puheeseen toinen munkki, — vaan hän vertaa itseään Paavaliin, jonka Herra saattoi kolmanteen taivaaseen, ja Johannekseen, jonka pää nojasi Herran rintaa vastaan… mutta mitä minä sanoinkaan! Hänhän asettuu heidän yläpuolelleen, tuomitsee sekä heidät että muut apostolit, tuomitsee kaikki pyhimykset ja profeetat ja selittää Isän Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen silmänkääntäjiksi, jotka tähän asti ovat pettäneet jokaista pyhien totuuksien ja heidän jumalallisen oppinsa saarnaajaa! Luther on ainoa, jota Jumala ei ole pettänyt, hän on kaikista opettajista suurin, ensimäinen, joka on julistanut jumalallista oppia sen koko puhtaudessa, puhtaampana kuin kukaan ennen häntä, aikojen alusta asti. Lutherin oppi on siis suurempi kuin se oppi, jota Jeesus Kristus julisti.

— Itsestännekö te näitä puhutte? kysyi Lauri, johon molempien puhe teki ulkoa opitun läksyn vaikutuksen.

— Piispamme ja pappimme ovat kaikki samaa mieliä, vastasi nuorin munkki varomattomasti, luoden vanhempaan kysyvän katseen.

— Siinä näet, vastasi toinen kiihkeästi, — me olemme kaikki kuin samana ajatuksena samassa sielussa, ja mitä se sielu ajattelee, sen lausuvat kaikki kielet kuin samasta suusta.

— Kai te sitte voitte selittää senkin, miksi Luther, joka puheessaan ja vastauksissaan tekee niin luonnollisen ja vaatimattoman vaikutuksen, teidän mielestänne voi olla niin ylpeähenkinen?

— Sinun kysymyksesi likeni totuutta enemmän kuin itse saatat aavistaakkaan: sentähden että hän äärettömässä itsekkyydessään pitää itseään Jumalana.

— Hm! Sitä en olisi luullut.

— Toisin ei voi selittää sitä, että hän vähääkään häikäilemättä ja melkein saatanallisella ilolla lausuu mitä kamalimpia herjauksia.

— Hänen lankeemuksensa on oleva kuin Luciferin lankeemus, huudahti nuorempi munkki kiihkeästi; — Lucifer, sinä, joka loistit tähtenä aikojen alussa, sinä olet nyt syösty maahan saakka, sinä mahtava!

Vanhempi munkki jatkoi:

— Sinä sanoit sydämessäsi: minä tahdon nousta ylös taivaaseen, tahdon rakentaa valtaistuimeni korkealle tähtien yläpuolelle, tahdon istuutua pyhälle vuorelle Luojan viereen; tahdon olla korkeampi kuin pilvet ja yhtä korkea kuin taivaan ylimmäinen.

— Ja kuitenkin, keskeytti hänet nuorempi, — pitää sinut sysättämän helvetin syvimpään kuiluun.

— Ja niinkuin kaikki uppiniskaiset enkelit, jotka liittyivät Luciferiin, saivat kärsiä saman rangaistuksen kuin hän, niin nekin jotka luopuvat oikeasta uskosta, saavat osakseen saman kohtalon kuin heidän viettelijänsä, pimeyden enkelit, joiden viekoittelevia ääniä he kuuntelivat.

Kiittäen saamistaan tiedoista tahtoi Lauri jättää munkit, mutta he kun nyt oikein olivat päässeet intoihinsa, jatkoivat yhä kertomuksiaan, miten Luther oli herjannut Moosesta ja muita Jumalan miehiä ja profeettoja.

Kun hän vihdoin väsyneenä ja alakuloisena oli päässyt heistä rauhaan, tuli hän pieneen vinttikamariinsa siinä varmassa päätöksessä, että hän likeisimmässä tulevaisuudessa palaa kotiin.

Hän oli persoonallisesti tutustunut Lutheriin ja tiesi, ettei hän ensinkään ole sellainen, jommoiseksi munkit olivat hänet kuvanneet.

Yksin vastustajien vihasta ja vainohalustakin saattoi päättää, että Luther oli suuri ja mahtava mies. Hänestä keksittiin mitä mahdottomimpia valheita ja hänen lausumikseen väitettiin mitä kummallisimpia sanoja, vaan jotta häntä voitaisiin vahingoittaa. Sanalla sanoen: uskonkiihkon häijyys käytti häikäilemättä kaikki mahdolliset aseensa pelätyn vastustajan sortamiseksi, mutta siitä huolimatta eivät myrkkynuolet, jotka häneen tähtäsivät, sattuneet.

Missään ei sanota, että Luther olisi kohdellut vastustajiansa muuta kuin tavallisella varovaisuudella. Eihän mikään olisi auttanut niin lukuisia vihamiehiä vastaan. Saatamme siis syystä edellyttää, että miestä, jolle oli uskottu niin suuri tehtävä, varjeli korkeampi voima kuin ihmisten huolenpito. Sentähden hän tyynenä, varmana kulki tietään, vaikka tuhannet vaarat vaanivat ympärillä.

Näitä asioita ajatellen saapui Lauri kotiin. Siellä oli häntä odottamassa kirje kuninkaan kanslerilta Lauri Antinpojalta.

Tämä pyysi häntä antamaan tietoja uudesta Lutherin saarnaamasta opista. Kuningas oli mielihyvällä lukenut useita hänen kirjoituksiaan ja huomannut ne ylentäviksi; ne viittasivat tietä pois pimeydestä, johon katolinen papisto oli kahlehtinut seurakunnan ja sentähden hänen armonsa tahtoi, että luterilainen oppi vähitellen oli saatettava maahan. Lauri vastasi paikalla ja ehkä vähemmin varovaisesti kuin muuten, siksi että hän juuri oli keskustellut katolisten kanssa. Hän kertoi miten hurjasti katolisen kirkon ystävät vihaavat uskosta luopunutta Lutheria, miten he vääntävät ja väärentävät hänen sanojaan ja kirjoituksiaan, käyttäen häpeällisimpiä valheita häntä halventaakseen.

"Yksityinen vakaumukseni", kirjoitti Lauri, "on että Jumala on määrännyt Lutherin korkeimpaan, pyhimpään tehtävään. Hänen käytöksensä on vaatimaton, hänen ajatuksensa nöyrät. Ja samalla on hän lujatahtoisin ihminen minkä ikinä olen nähnyt. Hän ei hiuskarvankaan vertaa luovu uskostaan ja vakaumuksestaan ja olenpa varma siitä, että hän polttoroviolla, liekkien keskelläkin vielä olisi valmis iloisella luottamuksella sen tunnustamaan. Herran avulla on Martin Luther voittoisana saavuttava päämääränsä; Jumalan mahtava käsi on lamauttava hänen vihamiehensä ja vastustajansa ja pienestä siemenestä on uusi oppi leviävä ihanaksi sadoksi, josta maat ja kansat saavat korjata siunausta.

"Aikomukseni on nyt heti palata kotimaahan ja hakea jotakin opettajanpaikkaa, jossa ehkä voisin vaikuttaa suuntaan, jonka aion valita kuljettavakseni."

Muutamia päiviä myöhemmin läksi Lauri Wittenbergistä, matkustaakseen Lyypekin kautta vanhaan, rakkaaseen Ruotsiin.

Oli myöhäinen syksy eikä satamassa sattunut olemaan kuin yksi ainoa haaksi, jonka oli määränä purjehtia Tukholmaan. Neljä saksalaista ylioppilasta oli jo tinkinyt itselleen paikat ja vaivoin sai Lauri pienen, kurjan kopin makuusijakseen; sitä käytettiin tavallisesti säilytyshuoneena, mutta sattumalta oli se nyt tyhjä ja sentähden luovutettiin se hänelle.

Lasti oli jo ahdettu laivaan ja laivuri vain odotti tuulta, jotta pääsisi lähtemään.

Silloin saapui laivalle aivan nuori mies kahden kantajan seuraamana, jotka toivat hänen tavaroitaan.

Hän joutui heti kiivaaseen kiistaan laivurin kanssa. Tämä koetti puolustautua sillä, että hän oli unohtanut, nuorukaisen jo monta päivää aikaisemmin tilanneen kajuutan ja suorittaneen koko makson etukäteen, hän väitti, että kajuuttaan mahtuu kyllä viisi henkeä, mutta siihen ei nuorukainen tahtonut suostua.

Heidän kiistellessään kääntyi tuuli, ankkuri nostettiin ja kylmä, tikerä viima pullisti paikalla purjeet.

Nuorukainen päästi pelästyksen huudon.

Ylioppilaat nauroivat raakaa naurua.

— Nyt saatte kuitenkin tyytyä seuraamme, sanoi muuan heistä, laskien kätensä hänen olkapäälleen.

Nuorukainen väistyi hiukan, hänen kasvoillaan kuvastui avuttomuuden tuska. Samassa vei vihuri hatun hänen päästään ja tuuheat, aaltoilevat hiukset valahtivat hartioille.

— Tyttö!

Laivalla syntyi suuri hämmästys.

Ja yhtä suuri oli tytön häpeä ja kauhu. Turhaan taisteli hänen ylpeytensä, kyyneleet tulvivat väkisinkin silmiin, hän peitti kasvot käsillään.

Ylioppilaat purskahtivat hurjaan nauruun.

— Nyt tästä tulee hauska matka.

— Hän on kaunis kuin päivä!

— Annammeko hänelle parhaan paikan kajuutassa?

— Sen jaamme neljään mieheen!

— Hahaha!

Äkkiä paljasti tyttö kasvonsa ja hänen suuret silmänsä säihkyivät.

— Te katalat! pääsi häneltä tukahdetun itkun seasta. Lauri oli tähän asti seisonut äänettömänä katsojana.

Nyt astui hän esiin ja asettui nuoren tytön eteen.

— Hyvät herrat, lausui hän, — tästälähin pidän jokaista solvausta, jonka te lausutte hänelle, solvauksena itseäni kohtaan.

Hetkiseksi vaikenivat kaikki.

— Hän tahtoo säästää hänet itselleen! huusi sitte muuan miehistä vimmoissaan.

— Siihen me emme suostu! säesti toinen.

Kolmas uhkasi Lauria nyrkillään, mutta Lauri torjui iskun sellaisella voimalla, että hyökkääjä lankesi suinpäin laivankannelle.

— Odottakaa, kyllä me pian hänet kesytämme! Mutta silloin katsoi laivuri parhaaksi astua väliin; Ruotsista oli hänellä paljon hyötyä ja syytös tehtäisiin varmaan häntä vastaan, jollei hän puolustaisi ruotsalaisia, jotka hän hyvästä maksosta oli ottanut laivaansa.

— Katsokaa eteenne, hyvät herrat, sanoi hän, — laivalla olen minä johtajana eikä täällä saa häiritä ketään, olkoon hän mies taikka nainen.

— Miksi te otitte naisen laivaan?

— Minä lupasin hyvästä maksosta viedä tuon nuoren herran meren poikki; onko hän sitte mieheksi puettu nainen, sitä en tiedä eikä se ole minun asiani, mutta rauhassa minä hänet kuljetan hänen kotimaahansa, ja se, joka ei tottele käskyäni, joutuu nyrkkieni kanssa tekemisiin!

Laivuri hieroskeli suuria, känsäisiä käsiään ja loi uhkaavia katseita miehestä toiseen.

Ruotsalaisen voimia he jo olivat koettaneet, laivuri näytti vielä väkevämmältä ja mies, joka hoiti peräsintä, katseli hänkin heihin aika tuimasti.

Isku oli pannut ensimäisen toverin pään niin pyörälle, että hän hoiperrellen läksi kajuuttaan.

Muut ylioppilaat katselivat epäillen toisiaan.

— Suostuuko tyttö asumaan kanssamme kajuutassa? kysyi eräs heistä, toisten raa'asti nauraessa.

— Se ei minuun kuulu! huusi laivuri. — Muuta suojaa en hänelle voi antaa.

— Koetamme tehdä sen hänelle niin houkuttelevaksi kuin suinkin, huusi toinen ylioppilaista.

— Eikä hänen ainakaan tarvitse kärsiä vilua siellä! lisäsi kolmas, ja raakaa pilapuhetta pitäen läksivät he kaikki kolme pieneen kajuuttaan.

Laivuri meni perämiehen kanssa neuvottelemaan muutamasta merimerkistä ja Lauri jäi yksin nuoren, kalpean tytön luo, joka toivottomin katsein silmäili ympärilleen.

Kuka olisi voinut olla tuntematta sääliä? Lapsi raukka oli menetellyt varomattomasti, mutta Lauri ei voinut ajatella hänestä pahaa. Miten tyttö saattaisi kestää matkan vaivat, sitä ei hän käsittänyt.

Silloin käänsi tyttö häntä kohti suuret, kyyneltyneet silmänsä ja kysyi lempeällä äänellä:

— Halveksitteko te minua?

— Jumala varjelkoon minua siitä! Minä vaan mietin kuinka te tulette kestämään matkan vaivat.

— Kestääkö matka kauvan?

— Ehkä monta viikkoa.

— Monta viikkoa! toisti tyttö koneellisesti.

— Ettekö tietänyt sitä?

— Tiesin ainoastaan, että minun täytyy päästä kotiin. Kyyneleet vierivät alas tytön kalpeita poskia.

— Se ainoa ehdotus minkä voin teille tehdä, ei suinkaan ole houkutteleva, lausui Lauri epäillen.

Tyttö katsoi häneen kysyvänä.

— Katsokaa nyt itse ja päättäkää!

Lauri vei hänet koppiin, joka oli luovutettu hänelle ja joka nyt teki entistä vastenmielisemmän vaikutuksen.

— Toista vuodetta en voi teille tarjota.

— Entä te itse?

— Minä makaan täällä ulkopuolella!

Tyttö loi häneen kiitollisen katseen, mutta äkkiä vaihtui se epäluuloiseksi.

— Tahdotteko te tehdä hyvää minulle, jota ette tunne? kysyi hän.

— Tekisin sen mille naiselle tahansa, vaikkapa vanhalle ja rumalle, jos hän olisi avun tarpeessa, vastasi Lauri, vakavasti katsellen tyttöön.

Hänen kasvoilleen lensi polttava puna.

— Miten teidän itsenne käy?

— Toivottavasti hyvin; takkini on lämmin ja pahimmassa tapauksessa voin astella edestakaisin, jotta pysyn lämpimänä.

Tyttö tukahutti nyyhkytyksensä.

— Tiedättekö, sanoi hän hiljaa, — minä olin maksanut kajuutan saadakseni käyttää sitä yksin, ja nyt hän myi sen uudestaan.

— Teidän olisi ajoissa pitänyt ottaa se haltuunne.

— En voinut tulla ennenkuin viime hetkenä ja yksin… sanoinhan minä sen hänelle… tuo tuolla, joka pitää perää oli läsnä… kas, nyt he katsovat meihin!

— Älkää välittäkö heistä. Täytyy tyytyä asioihin semmoisina kuin ne ovat, koskei niitä voi muuttaa. Tehkää nyt se ja noudattakaa ehdotustani. Tulee jo ilta ja tuuli on kylmä; ulkona ette voi olla… se olisi hullutusta…

Viime sanoja lausuessa läksi hän kajuuttaan päin, josta kuului laulua ja rähinää. Tyttö säpsähti ja avasi kiireesti pienen matkalaukun, joka seisoi kannella.

Siinä ei ollut muuta kuin turkki ja suuri, lämmin huopapeite. Turkin puki tyttö ylleen.

— Luvatkaa että kiedotte ympärillenne peitteen, sanoi hän ja katseli rukoellen Lauriin.

— Kyllä mielelläni, varsinkin koska se siten tuottaa teille eninten hyötyä; mutta menkää nyt pian levolle. Pelkään että matkakumppanimme pian tulevat takaisin.

— Kääntykää poispäin!

Lauri totteli ja tyttö livahti matalaan koppiin ja vaipui vuoteelle, joka oli tehty heinistä ja oljista.

— Täällä ei ole ollenkaan paha maata, sanoi hän, mielihyvästä huoaten. — Jollei vaan teidän tarvitsisi kärsiä minun tähteni!

— Hiljaa! sanoi Lauri ja heitti pitkäkseen oven eteen. Hän oli käärinyt vanhan purjeen päänsä alle ja kietonut huopapeitteen ympärilleen.

Juopuneina tulivat ylioppilaat kajuutastaan, käsikädessä laulaen vanhaa kansanlaulua.

Oli jo niin pimeä, etteivät he saattaneet eroittaa esineitä.

— Hitto vieköön, mihin tyttö on joutunut? kysyi muuan heistä, haparoiden käsillään.

— Onko laivuri syönyt hänet?

— Vaiko ruotsalainen?

Vihdoin sotkeutui yksi heistä peitteeseen ja kaatui pitkäkseen Laurin päälle.

Lauri tuuppasi hänet aika kyytiä menemään ja huusi laivuria.

Mutta humala oli tehnyt ylioppilaat rohkeiksi ja pian oli tappelu täydessä vauhdissa.

Lauri ja laivuri saivat kumpikin kamppaella kahta vastaan, mutta seurauksena oli, että kaikki neljä ylioppilasta pian, kasvot verissä ja mustelmissa, makasivat kannella, valittaen ja vannoen veristä kostoa voittajilleen.

Mutta voittajat kantoivat heidät kaikki neljä kajuuttaan, ovi lukittiin ja Laurin uhkausten ja hyvien neuvojen yllyttämänä selitti laivuri, että kajuutassa he saavat metelöidä mielin määrin, mutta sen ulkopuolella ei heillä ole mitään tekemistä; ruoka lähetetään heille sinne ja ainoastaan armosta saavat he silloin tällöin pistää ulos nokkansa.

Ylioppilaat suostuivat kaikkeen, osaksi sentähden, että he olivat saaneet niin hyvän selkäsaunan, osaksi siksi, että he olivat humalassa.

Ilma oli tavattoman tyyni, heikko tuuli kuljetti laivaa ja yö kului rauhallisesti.

Lauri kuuli tytön hiljaa itkevän ja nyyhkyttävän sekä rukoilevan pyhimyksiä, että he suojelisivat häntä. Jos hän tästä vaarasta pelastuu, niin hän mielellään täyttää äitinsä tahdon ja menee luostariin; ehkä tämä onkin rangaistus hänen tähänastisesta tottelemattomuudestaan.

Rukous oli alussa kiihkeä, sitte se vähitellen kävi katkonaiseksi, kunnes rukoilijatar vaipui uneen. Lauri saattoi huomata sen hänen pitkistä, syvistä hengenvedoistaan, häneltä pääsi helpoituksen huokaus, hän kääri peitteen tiukasti ympärilleen ja nukkui.

Sumuinen, kylmä tuuli hänet herätti, taivas oli pilvessä ja harmahtava päivänvalo osoitti, että aamu likeni. Purjeet riippuivat höllällään ja laiva luovaili eteenpäin.

Kaikki näyttivät nukkuneen; kajuutassa vallitsi hiljaisuus, laivuri makasi pitkänään kannella, hänen ruskettunut, karvainen kaulansa oli paljas, kasvot pystyssä; suu auki veti hän sieramiinsa kylmää, kosteaa ilmaa.

Hän oli kovaluontoisen ja ilkeän näköinen ja Lauri mietti itsekseen: sinuun ei ole luottamista.

Perämies hoiti unisena tointaan; vaivoin näytti hän pysyvän valveella.

Tyttö nukkui rauhaisaa unta. Lauri nousi hiljaa ja astui perämiehen luo.

— Tahdotteko hetkeksi panna levolle? Tällaisessa ilmassa minä kyllä uskallan hoitaa peräsintä.

Mies katsahti ensin Lauriin ja sitte nukkuvaan laivuriin.

— Tuon velvollisuus olisi ollut päästää minut levolle jo kaksi tuntia sitte, virkkoi hän, — mutta hän ajattelee vaan itseään.

Tämän sanottuaan hän nousi ja läksi tallustamaan koppiin vastapäätä nuoren tytön makuusijaa.

Sinne hän sitte ryömi ja nukkui miltei paikalla sikeään uneen.

Pimeinä, läpitunkemattomina kuin sumu, joka ympäröi laivaa, täyttivät ajatukset Laurin rinnan. Itsepuolestaan hän kyllä saattoi olla huoleti, mutta miten hän saattaisi puolustaa tuota viatonta olentoa, jonka kohtalo oli heittänyt melkein hänen syliinsä? Tosin ylioppilaat tällä hetkellä olivat vaarattomat, mutta jotta he vastedeskin pysyisivät sinä, täytyi hänen taivuttaa laivuri valtansa alaiseksi, sillä häneen ei ollut luottamista.

Jo alkoi kajuutasta kuulua liikettä, herrat koputtivat oveen, tahtoen ulos.

Laivuri heräsi ja hänen ensi katseensa kohtasi uutta perämiestä. Hän rypisteli kulmakarvojaan, kirosi ja hypähti pystyyn.

— Edvin! huusi hän jymisevällä äänellä. Edvin ryömi paikalla esiin.

— Tee tulta!

Edvin katsahti Lauriin.

— Tulta minä kyllä teen, virkkoi Lauri, — mutta perää en uskalla pitää tällaisessa sumussa.

— Pannussa on kyllä hiiliä, mutta ne ovat ehkä jo aikoja sitte sammuneet.

— Kyllä minä ne sytytän, vastasi Lauri, — näyttäkää vaan minulle tie.

Niinkutsuttu kyökki oli epäilemättä paras koppi koko laivassa; se oli aivan pieni, mutta rautaisella hellalla oli keitinastioita ja suuri hiilipannu.

Savu kulki pienestä torvesta, joka teki aivan tilapäisen vaikutuksen.

— Edvin tavallisesti pitää huolta ruuasta, sanoi laivuri, — mutta jos teitä haluttaa, niin…

— Kyllä mielelläni, mutta sillä ehdolla, että minä matkan kestäessä saan asua kyökissä.

— Te yksinkö?

Lauri kyllä ymmärsi ivan, mutta hän ei välittänyt siitä.

— Totta on, että minä sen teen säälistä tyttöä kohtaan, lausui hän yksinkertaisesti.

— Sama se minulle! Sitte pääsevät nuoret miehetkin vapaiksi, minulla ei ole halua eikä oikeuttakaan kytkeä heitä koppiin.

— Ei heillä ole hätää vielä!

Kun Lauri tuli kyökistä, istui hänen turvattinsa koppinsa edessä, turkki ympärillään. Levottomuus ja pelko katosivat hänen kasvoistaan, kun hän näki Laurin, ja sijaan tuli kaunis puna.

— Kiitos kaikkien pyhien! huudahti hän. — Te ette ole minua hyljännyt.

Lauri vei hänet pieneen koppiin.

— Te saatte asua täällä sillä ehdolla, että annatte minun olla valmistamassa ruokaa, sanoi hän.

— Minä autan teitä! huudahti tyttö vilkkaasti. — En ole niinkään huono ruuanlaittaja.

Kun laivuri kuuli, että ruoka saataisiin valmistetuksi ilman että hänen tarvitsisi seisoa peräsimen ääressä, niin hän suostui mihin tahansa; ennen kaikkea lupasi hän, ettei ylioppilaita päästetä kyökkiin.

Ylioppilaat pääsivät nyt vapaiksi ja koska ruoka tuli parempaa kuin olisi voitu toivoakaan, vallitsi laivalla suuri tyytyväisyys ainakin aluksi.

Mutta tyyntä kesti yhä eikä moneen päivään päästy juuri ollenkaan eteenpäin.

Ylioppilaat huvittelivat arpapelillä ja oluttuoppi kulki ahkerasti miehestä mieheen.

Laivuri istui usein pitkät ajat heidän kanssaan kajuutassa ja useimmiten puhelivat he silloin nuoresta tytöstä, joka ei viime aikoina ollut ollenkaan näyttäytynyt.

Kuka hän oli?

Miksei hän näyttäytynyt?

Tunsiko ruotsalainen hänet ennestään?

Olivatko he edeltäkäsin sopineet, että täällä tapaisivat?

Tällaisia kysymyksiä tehtiin tuhansittain laivurillemme, jonka kaikkiin täytyi vastata:

— En tiedä!

Mutta työttömyys ja pahat himot kietoivat vihdoin miehet niin pauloihinsa, että he kaikki päättivät että "tyttö on vedettävä päivänvaloon".

Mutta se ylioppilaista, joka kerran oli tutustunut ruotsalaisen käsivarsiin, ehdotti, että ehkä ensin olisi paras koettaa viekkaudella tehdä hänet vaarattomaksi, ja siihen suostuivat muutkin.

Tähän saakka oli molempien puolueiden välillä vallinnut jonkinlainen vihamielisyys, nyt olivat ylioppilaat päättäneet tehdä rauhan ja sentähden pyysivät he ruotsalaisen luokseen kajuuttaan juominkeihin.

He olivat päättäneet sekoittaa väkevän unipulverin hänen oluttuoppiinsa, jotta siten pääsisivät hänestä vapaiksi.

Lauri ei uskaltanut kieltäytyä kutsuista, mutta hän päätti olla varoillaan.

Kun hän samana iltana luovutti Edvinille päivällisannoksensa, kuiskasi tämä:

— Pitäkää varanne!

— Taitaa olla niin!

— Älkää juoko!

— Jos vaan voin välttää!

— He tahtovat saada käsiinsä tytön.

— Jos minulle jotakin tapahtuu, niin täytyy sinun pelastaa hänet.

— Olen jo ajatellut sinnepäin. — No mitä?

— Ruokakellaria!

— Siellä hän paleltuu!

— Hänellä on turkki.

— Ei se kelpaa, Edvin!

— Muuta neuvoa ei ole!

— Minäpä katson.

Ja Lauri hiipi alas pimeään, ikävään kellariin. Hän oli tosin monasti käynyt siellä noutamassa ruokaa, mutta tuon hyljätyn, onnettoman tytön pakopaikaksi ei hän ollut sitä ajatellut.

Heidän välilleen oli syntynyt omituinen suhde; tyttö noudatti kaikessa Laurin tahtoa; ahkerasti hän täytti tehtävänsä. Hän kyllä ymmärsi, että Lauri hänen tähtensä oli ruvennut kokiksi ja palvelijaksi, ja usein hänen silmänsä, syvää kiitollisuutta ilmaisten, seurasivat häntä.

Mutta toisinaan istui tyttö kylmänä, vieraana, katkerasti itkien.

Lauri puolestaan kohteli häntä niin hienotunteisesti kuin suinkin; hän ei koskaan kysellyt hänen perhesuhteitaan, ainoastaan kerran hän kysyi, miksi hän häntä saa kutsua.

— Elisabetiksi, vastasi tyttö punastuen.

Ja Lauri käyttikin senjälkeen usein tuota nimeä, joka erittäin näytti häntä miellyttävän.

Vihdoin hänen täytyi hänelle ilmoittaa, että vaara häntä uhkaa ja että Edvin tästälähin puolustaa häntä, jollei hän, Lauri, enään saata sitä tehdä.

Se tuntui vaikealta, hyvinkin vaikealta, mutta sen täytyi tapahtua.

Hän koetti lausua sanansa niin varovaisesti kuin suinkin, mutta syvästi ne koskivat tyttöön; hän tarttui hänen käsiinsä ja lausui vapisevalla äänellä:

— Minun tähteni! Tappakoot he vaan minut, kunhan säästävät teidät!

Turhaan koetti Lauri lohduttaa häntä; hän ei uskonut vaikka hän vakuutti kaikin voimin koettavansa tehdä tyhjiksi heidän pahat aikeensa ja suostuvansa mihin tahansa, paitsi osoittamaan pelkoa.

— Me olemme heidän vallassaan, sanoi hän, — ja ainoa pelastuksemme on, että esiinnymme rohkeina ja päättäväisinä!

— Ei, huudahti Elisabet, — suuri uhraus tuo pelastusta, minä uudistan luostarilupaukseni.

— Te ette saa! lausui Lauri niin kiihkeästi, että hän itsekin hämmästyi. — Teidän tulee täyttää korkeampi ja pyhempi kutsumus!

Kummastellen katsoi Elisabet häneen, sitte valui kalpeille poskille polttava puna.

— Mitä hyötyä on nunnan hiljaisesta, yksinäisestä elämästä? jatkoi hän kiivaasti, peittääkseen hämmennystään; — Jumala ei tahdo, että ajattelemme yksin itseämme, sekä miehellä että naisella on yhtä suuret velvollisuudet yhteiskuntaa ja kanssaihmisiä kohtaan!

— Te olette luterilaisia, sanoi Elisabet surullisesti, — sen olen kyllä huomannut.

— Olette oikeassa; ja toivoisinpa, että tekin, Elisabet, kuuluisitte joukkoomme.

— He ovat ikiajoiksi tuomitut!

— Teidän munkkinne sanovat niin, mutta Jumalan sana saarnaa toista oppia!

— Me emme saa lukea muuta kuin mitä papit sallivat!

— Mutta Kristus sanoo: "etsikää totuutta, niin totuus tekee teidät vapaiksi!"

— Mutta eikö ole syntiä…?

— Syntiä tekee se, joka sulkee silmänsä Jumalan ihanalta päivältä, mutta vielä enemmän syntiä tekee se, joka sulkee ymmärryksensä ja henkensä silmän siltä siunatulta valolta, joka virtaa vastaamme Jumalan sanasta.

— Luuletteko että minä voisin sitä ymmärtää?

— Siitä olen varma.

— Tahdotteko te opettaa minua?

— Mielelläni… jollei…

— Jolleivät he ota henkeänne! huudahti tyttö kiihkeästi. — Pyhä Jumalan äiti! Kaikki taivaan enkelit, varjelkaa häntä!

— Elisabet!

Hän painoi kasvot käsiinsä ja itki tuskallisesti.

— Luottakaamme Jumalaan!

— Hän vaatii uhria!

— Niin, että uhraamme kaiken itsekkäisyyden, että uskomme ja nöyrästi luotamme häneen!

— Miksei hän meitä auta, nyt kun teidän tai minun henkeni on vaarassa.

— Kuinka te tiedätte, mitä hän aikoo tehdä?

— Tiedän, että Lutherin jumala on kylmä, tunnoton olento, joka ei armahda meitä tuskissamme, sentähden en voi enkä tahdo uskoa häneen.

Tyttö oli aivan epätoivoissaan; uhkaava vaara oli miltei vienyt häneltä kaiken mielenmaltin.

Niin omituisten tunteiden valtaan ei Lauri koskaan ollut joutunut, ja pitikö hänen ja saattoiko hän jättää hänet? Mutta ratkaiseva hetki oli tullut, kajuutassa häntä jo odotettiin… hän kuuli oven avautuvan…

Häntä huudettiin.

— Älkää menkö! pyysi tyttö tuskallisesti ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

— He tulevat tänne noutamaan minua…

Samassa sai laiva hirveän kolauksen.

Mitä se merkitsi?

Laiva keikahti pahasti, kuului huutoja, täräyksiä, voivotusta.

— Alas purjeet! huusi laivuri, mutta hänen äänensä oli käheä ja karkea.

— Nyt on myrsky! huusi Lauri ja riensi, Elisabetin rukouksia kuulematta, ulos; neljä miestä, nimittäin ylioppilaat, kieritteli kannella; laivuri seisoi mastoon nojaten, mutta hän oli niin humalassa, ettei hän saanut purjetta alas. Ruotsalainen kiirehti hänen avukseen.

— Hyvin tehty, mutisi hän. — Olisinhan minä tosin itsekin voinut sen tehdä!

Sitte hän seisahtui kokkapuun viereen, pidellen siitä kiinni molemmin käsin, ja viittasi Lauria luokseen.

— Oikeita juopporenttuja, kuiskasi hän hiljaa. — Älkää juoko, mitä he teille tarjoavat.

— En aiokkaan juoda.

Myrsky yltyi ja ylioppilaat, jotka vasta olivat tulleet juomingeista, eivät mitenkään jaksaneet nousta pystyyn.

Meritauti rupesi vaivaamaan heitä, tuontuostakin päästivät he eläimellisen mylvinnän ja kiroilivat ja vaikeroivat välillä.

— Se on se noitaämmä, joka tuotti kaiken tämän onnettomuuden! huusivat he. — Sellaista se on, kun naisia otetaan laivaan!

— Heittäkää hänet mereen! kirkui muuan miehistä.

— Saammepa nähdä, tulevatko pirut häntä perimään! jatkoi toinen.

Lauri ei kauvan mietiskellyt. Hän otti heidät syliinsä ja kantoi yhden päristelevän ylioppilaan toisensa perästä kajuuttaan, jonka jälkeen hän lukitsi oven; jonkun aikaa he huusivat ja melusivat, mutta sitte hiljeni kaikki.

Myrsky yhä raivosi ja selvittyään humalasta, osoitti laivuri olevansa taitava ja varovainen merimies. Hän ryhtyi kaikellaisiin varokeinoihin ja hoiti vuorotellen Edvinin kanssa peränpitoa. Sillaikaa ajoi Lauri lakkaamatta veneestä vettä, jota jokaisen vihurin heilauttaessa tuli runsaasti.

Mutta ei ulkona raivoava myrsky eikä raskas työ saaneet asettumaan sitä myrskyä, joka hänen sielussaan raivosi. Hän tunsi kaulallaan tytön pehmeät käsivarret, hän tunsi poskellaan hänen lämpöisen hengähdyksensä… ja hän voitti kiusauksen, joka houkutteli painamaan häntä povelleen ja kuiskaamaan hänelle rakkauden helliä sanoja. Hän oli jo monta päivää tietänyt häntä rakastavansa, mutta voimakkaasti oli hän tukahuttanut tunnustuksensa; tyttö oli hänen vallassaan ja hän kyllä näki, että hänkin häntä rakasti, mutta niin äkisti ei hän tahtonut häntä voittaa. Pääsköön hän takaisin sukulaistensa ja omaistensa luo yhtä vapaana ja riippumattomana kuin hän on puhdas ja tahraton. Vasta sitte päätti Lauri kysyä, tahtooko hän jakaa halvan koulunopettajan niukan toimeentulon.

Hän ei koko yönä ollut käynyt tyttöä katsomassa. Elisabet oli jo mahtanut pitää häntä kovasydämisenä ja kylmänä; aamun koittaessa, kun laivurille ja perämiehelle piti lähteä hankkimaan jotakin lämmintä, päätti hän mennä häntä katsomaan.

Hän heitti yltään märän peitteen ja hiipi hiljaa koppiin. Tyttö nukkui kovalla vuoteella, hänen poskellaan kiilsi vielä kyynel… luultavasti hän oli nukkunut itkuihinsa. Lauri jäi häntä hetkeksi katselemaan; hän oli kalpea, mutta kasvoja kirkasti iloinen hymy; nähtävästi hän näki unta, sillä tuontuostakin availi hän huuliaan ja sopersi epäselviä sanoja.

— Lauri! virkkoi hän vihdoin selvästi. Lauri säpsähti.

— Älä mene luotani!

Tyttö kytki kätensä ristiin ja tuska kuvastui hänen suloisilla kasvoillaan.

Lauri kääntyi pois, sillä kiusaus oli hänet voittamaisillaan.

— Sinä olet isäni ja äitini ja veljeni!

— Niin olen! kuiskasi Lauri itsekseen ja riensi puhaltamaan hiiliä, jotta ne syttyisivät.

— Lauri! lausui tyttö valittaen.

Lauri puhalsi voimiensa takaa hiiliin ja kilisteli kattiloita paljon äänekkäämmin kuin tarve vaati. Äkkiä Elisabet sävähti istualleen.

— Olen taitanut nukkua!

— Herätinkö minä teidät?

— Oletteko kauvan ollut täällä?

— Vain hetkisen.

— Tämä oli kamala yö!

— Oli kyllä.

— Olen itkenyt ja rukoillut.

— Ketä?

— Jumalaa… niinhän te tahdoitte! Viime sanat lausui hän aivan hiljaa.

— Teidän tähtenne, Elisabet!

— Te teette kaikki minun tähteni!

— Se on kristityn velvollisuus.

— Velvollisuudentunnostako pitää tehdä kaikki?

— Tietysti, ilomielin ja Jumalan tähden.

— Vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä?

— Mikään ei tunnu vastenmieliseltä, kun tiedämme, että se on oikein.

— Velvollisuuskin saattaa tuntua raskaalta.

— Jumala auttaa meitä kantamaan sitä.

— Millä keinoin?

— Rakkaudella häneen ja kanssaihmisiin.

— Rakkaudesta häneenkö te uhraudutte minun tähteni? Laurin täytyi kääntyä poispäin, jottei Elisabet huomaisi, miten veri nousi hänen päähänsä.

— Eikö teistä ole luonnollista, että, kun kaksi ihmistä tällaisissa oloissa sattuu yhteen, väkevämmän tulee auttaa heikompaa?

— Säälistäkö?

— Sanokaa osanottavaisuudesta, molemminpuolisesta ystävyydestä.

— Miten minä sitte voin osoittaa ystävyyttäni?

— Osoitattehan sitä joka päivä.

— En, en voi niinkuin tahtoisin!

— Kas, nyt on juoma lämmintä, se tekee hyvää viluisille merimiehille.

Iloissaan siitä, että sai syytä jättää Elisabetin, riensi Lauri ulos.

Laivuri joi mielihyvällä lämmintä juomaa.

— Te olette kunnon mies, mestari Lauri, sanoi hän, — minun olisi pitänyt kohdella teitä toisin kuin olen kohdellut. Sanokaappa nyt, olitteko te molemmat jo edeltäkäsin liittoutuneet?

Viime sanoja lausuessa oli hän vienyt tuopin huulilleen ja tyhjensi sitä nyt, tuijottaen Lauria silmiin.

— Niin totta kuin Jumala minua auttakoon en ikinä ollut häntä nähnyt, vastasi Lauri, vilkkumatta kohdaten hänen katseensa; — meidän suhteemme on veljen ja sisaren. Jumalan rangaistus minua kohdatkoon, jos olisi toisin!

— Sitähän minä olen sanonut! huudahti vanha Edvin, joka tarkkaavasti oli seurannut keskustelua, — mutta laivuri uskoo enemmän noita juoppoja, jotka onnettomuudeksemme ovat päässeet mukaamme.

— Piru heidät vieköön! sanoi laivuri. — Pelasivat minulta koko kassan!

Keskustelun yhä jatkuessa koetti Lauri vakuuttaa laivurille, että oli tarpeellista pitää saksalaiset vankeudessa, sillä jos he selvinä pääsisivät irti, niin he varmaankin anastaisivat isännänpaikan laivalla. Itse lupasi hän ovessa olevan luukun kautta toimittaa heille ruokaa. Jos tuuli yhä pysyisi suotuisana, niin piankin päästäisiin perille.

— Ainakin matkaa nyt vielä kestää kahdeksan vuorokautta, sanoi Edvin.

Sillaikaa oli Elisabet viipynyt lavitsalla istumassa.

— Hän ei välitä minusta, kuiskasi hän itsekseen, — ja minä… minä!

Hän purskahti itkuun.

— Moni korkea herra on kosinut minua ja tämä kouluteini!… Tosin minun tulee olla hänelle kiitollinen, mutta jos hän tarttuisi käteeni, olisi velvollisuuteni vetää se pois, ja jos hän sanoisi: "Elisabet, minä rakastan sinua", niin minä vastaisin: "onneton, etkö tiedä, kenelle puhut?"… Mutta minun ei tarvitse pelätä… hän ei tule sitä sanomaan, sillä hän ei välitä minusta!

Katkerat kyyneleet valuivat alas hänen kalpeita poskiaan.

— Kuinka minä näin kaunista unta! "Elisabet, minä rakastan sinua!" sanoi hän enkä minä saanut häntä karkoitetuksi luotani!

— Miksi hän on niin kylmä ja tunnoton? Minä tahdon… hänen pitää… hänen täytyy…

Samassa palasi Lauri; hän näytti viluiselta, mutta oli hyvällä tuulella.

— Hyviä uutisia! sanoi hän.

— Joko pian olemme kotona Ruotsissa?

— Kahdeksan päivän perästä, jos tuuli pysyy suotuisana.

— Kahdeksan päivän perästä! toisti tyttö.

— Mutta se ei ole paras uutiseni.

— No mikä sitte?

— Se, että laivuri on luvannut pitää ylioppilaat kiinni koko matkan!

— Tekö sitte tulette palvelemaan heitä?

— Minä. Ja alan nyt paikalla, lisäsi hän reippaasti. Sitte hän juoksi kellariin ja palasi sieltä, kädessään lihakappale, jota hän heti rupesi leikkelemään ja nuijimaan.

— Antakaa minun auttaa!

Ateria, johon kuului suuria, käristettyjä lihaviipaleita ja paistettuja nauriita, kannettiin pian kajuuttaan. Vangit eivät lausuneet muistutuksen sanaakaan, eivät edes pyytäneet vapautta.

Seuraavat neljä vuorokautta kului rauhallisesti. Lauri hoiti kokinvirkaa yhä kasvavalla taitavuudella ja ylioppilaat näkyivät tottuneen kohtaloonsa; he söivät hyvällä ruokahalulla ja joivat entistä enemmän.

Laiva kiiti hyvää kyytiä eteenpäin ja pian päästiin jo Ruotsin vesille.

— Jos tätä vauhtia mennään, niin kolmessa vuorokaudessa ollaan Tukholmassa, sanoi Edvin.

Kun Lauri kertoi tämän Elisabetille, niin sanoi hän:

— Nyt saisi matka kyllä kestää kauvemminkin, kun ei minun enään tarvitse pelätä!

Lauri loi häneen ilon ja hämmästyksensekaisen katseen.

— Minä luulin teidän laskevan tunteja.

— Luultavasti siksi, että te itse laskette niitä?

— Minäkö? Enhän minä sitä tee… kyllä me molemmat taidamme kauvan muistella tätä matkaa.

— En ikinä, en ikinä minä sitä unohda! huudahti tyttö vilkkaasti.

— Te olette saanut kärsiä paljon!

— Sen olen jo unohtanut!

— Ja kokea kovia!

— Huh, mitä minä niistä!

— Te olette reipas tyttö!

— Mitä luulette minun kauinten muistavan?

— Tiedän ainakin, mitä tahtoisin että kauinten muistaisitte!

— No sanokaappa!

— Sen mitä keskustelimme elämän tärkeimmistä kysymyksistä.

— Sitä en ikinä unohda! vastasi tyttö. — Se on johtotähtenä seuraava minua elämän läpi.

Hän oli tähän saakka kuunnellut Laurin opetusta lausumatta sanaakaan kiitokseksi tai moitteeksi. Sentähden Lauri nyt suuresti hämmästyi sekä hänen sanojaan että sitä kirkasta hymyä, joka valaisi hänen kasvojaan, kun hän hänelle ojensi molemmat kätensä.

Lauri painoi niitä lämpimästi ja ilonkyyneleet välkkyivät hänen silmissään.

— Jumala siunatkoon päätöstänne! lausui hän. — Lupaattehan ettette heitä minua?

— Sanokaa, Elisabet, oletteko te yksin maailmassa?

— En, minulla on isä ja äiti!

— Ja matkustatte kuitenkin yksin? Hän punastui ja loi silmänsä maahan.

— Minä kävin tervehtimässä erästä likeistä sukulaisperhettä Lyypekissä; siellä tahdottiin pakoittaa minua avioliittoon henkilön kanssa, jota en voinut kärsiä… Hyvä ystävä hankki minulle valepuvun ja niin tulin tänne… loput te tiedätte.

Lauri piteli yhä käsissään hänen käsiään eikä tyttö ollut yrittänytkään vetää niitä pois. Omituinen tunne oli vallannut heidät molemmat, sielu hiveli sielua ja sanaton kieli kaiutteli säveliään, jotka eivät kuuluneet siksi että henkinen yhteys oli voitolla. Hetkinen vain vielä ja Lauri olisi unohtanut kaikki päätöksensä ja sulkenut hänet syliinsä.

Mutta silloin avautui ovi ja ihastuneina syöksyivät vangit sisään.

— Täällä se kyyhkyspari nyt on!

— Nyt otamme tytön haltuumme!

— Mies saa hyyryn koko elämästään!

Nuija nostettiin Lauria kohti, mutta käsi, joka sitä piteli, oli niin epävarma, että kun Lauri väistyi syrjään, isku kohtasikin erästä ylioppilasta, joka kirkuen lankesi maahan eikä enään päässyt nousemaan.

Kaksi ylioppilasta rupesi nyt kamppailemaan Laurin kanssa ja kolmas koetti kuljettaa Elisabetia kajuuttaan, mutta hän puolustautui urhoollisesti ja puri hyökkääjäänsä käsivarteen niin kovasti, että tämän täytyi päästää hänet irti.

Laivuri näytti kokonaan kadonneen; luultavasti hän oli liitossa ylioppilaiden kanssa.

— Käyköön kuinka tahansa! huudahti vanha Edvin, päästi peräsimen kädestään ja karkasi, veitsi kourassa, miesten kimppuun, jotka hurjasti taistelivat saaliistaan.

— Pidä hyvänäsi! ja veitsi vaipui varteen saakka ylioppilaan reiteen.

Ulvoen kaatui tämä maahan.

Edvin heilutteli veristä veistään ja karkasi nyt sitä miestä vastaan, joka piteli Elisabetia; hän päästi hänet silloin kiireesti käsistään ja aikoi karata, mutta sai kasvoihinsa haavan, josta veri virtana alkoi valua; siten oli hänen mahdoton puolustautua.

Sillaikaa taisteli Lauri kiivaasti neljännen ylioppilaan kanssa. Hän oli kaatanut hänet maahan, painanut polvensa hänen rintaansa vastaan ja vaati nyt, että hän tunnustaisi itsensä voitetuksi, mutta saksalainen potki ja väitti, ettei voitto vielä ole ratkaistu.

— No, minäpä ratkaisen! huusi Edvin, ja ennenkuin Lauri ehti pidättää häntä, oli hän pistänyt veitsensä saksalaisen olkapäähän.

Samassa sattui odottamaton tapaus: laiva tärähti kaikkia liitteitään myöten… sitte se pysähtyi: oltiin karilla.

Laivuri astui paikalla esiin ja karkasi kiroten ja vannoen Edviniä vastaan.

Ääneti kuunteli Edvin häntä, mutta kiiluvin silmin katseli hän saalistaan; verinen veitsi oli vielä hänen kädessään: hän oli päässyt veren makuun.

Heti jouduttuaan vapaaksi, kiirehti Lauri Elisabetin luo, joka tainnoksissa makasi kajuutan oven edessä; hän otti hänet syliinsä ja kantoi hänet kajuuttaan, jonka hän tästälähin katsoi oikeudekseen ottaa haltuunsa.

Lukko oli aivan eheä, ilkityö oli siis tapahtunut laivurin suostumuksella.

Elisabetin toinnuttua ilmoitti Lauri hänelle aikeensa, antoi hänelle avaimen ja käski häntä sulkeutumaan kajuuttaan.

Sitte jätti hän hänet.

Haavoittuneet ylioppilaat vääntelivät vaikeroiden kannella, johon olivat kaatuneet, neljäs pysytteli yhä kyökissä, uskaltamatta tulla ulos ja laivuri koetti turhaan Edvinin kanssa saada laivaa irtaantumaan karilta.

Lauri auttoi minkä taisi, mutta kun eivät heidän ponnistuksensa näyttäneet onnistuvan, kysyi Lauri laivurilta, suostuuko hän lähettämään saksalaiset veneellä maihin saamaan lääkärinapua, vai suostuuko hän saattamaan pois hänet ja hänen kansalaisensa, sillä he eivät enään tahdo matkustaa niin huonossa seurassa.

Turhaan esteli laivuri. Lauri näytti hänelle, ettei maa ole kaukana, hänen on heti päätettävä, kenelle matkustajista hän luovuttaa veneen.

Miehellä oli omantunnonvaivoja ja ruotsalaiseen satamaan oli pian purjehdittava. Hän vastasi siis, että koska kerran ylioppilaat tarvitsevat lääkärinapua ja sitäpaitsi ovat käyttäneet väkivaltaa, niin lienee paras lähettää heidät pois laivalta.

Haavoittuneet kannettiin, heidän vastustuksistaan huolimatta, veneeseen ja neljäs ylioppilas seurasi vapaehtoisesti; heidän kapineensa koottiin niin tarkkaan kuin suinkin ja Edvin vei kaikki tyynni veneeseen. Hänen piti soutaa ylioppilaat likeisimpään valkamaan. Varmaan hän vielä ehtisi palata ennenkuin laiva olisi päässyt irti.

Vene ei vielä ollut kadonnut näkyvistä, kun Lauri ja laivuri jo palasivat työhönsä.

Laiva oli siirtynyt muutamia tuumia alemma karilta ja aallot irroittivat sitä minkä ehtivät. Luultavasti se pian oli pääsevä valloilleen, piti vain tarkasti katsoa, ettei se törmäisi toiselle karille samassa hetkessä kuin se toiselta irtaantuisi.

Laivuri piti äänetönnä perää, mutta Lauri huomasi hänen salavihkaa tarkastavan itseään. Hän päätti sentähden, ettei hän käy kajuutassa.

Kokinvirkaa hän yhä hoiti ja antoi Elisabetille ruuan luukun kautta, lausuen hänelle samalla muutamia lohdutuksen sanoja. Laivurin syödessä seisoi hän perää pitämässä ja tarkasteli silloin veden liikkeitä.

Seuraavana aamuna irtaantui laiva vihdoin karilta, mutta silloin oli aivan tyyntä, joten laivurin, tahtoen tai vasten tahtoaan, täytyi odottaa Edviniä.

Päivällisaikaan hän tulikin. Hän ei tietänyt kaupungin nimeä, mihin oli jättänyt ylioppilaat. Lääketaiturin haltuun hän vaan oli heidät antanut ja hyvin sairaina he olivat olleet.

Hän lausui tietonsa lyhyesti ja kun laiva oli saatu hinatuksi, palasi hän peräsimen ääreen.

Samana iltana jatkettiin matkaa ja kolmen päivän perästä saapui laiva Tukholman satamaan.

Lauri oli jo äsken huomannut rannalla kaksi ihmistä, jotka tarkasti katselivat laivaa. Samassa hypähti toinen kannelle ja kysyi:

— Mikä tämän laivan nimi on?

— Sven Conov!

— Onhan täällä eräs nuori henkilö, joka tilasi kajuutan itseään varten?

Laivuri osoitti kajuuttaa.

Mies loi ylpeän katseen Lauriin, joka vaistomaisesti, kaihoavin katsein silmäili samaan suuntaan.

Sinä hetkenä oli ääretön ikävän tunne vallannut Laurin mielen. Viimeisen kerranko hän nyt näkee nuo suloiset kasvot, jotka näiden merkillisten viikkojen aikana ovat käyneet hänelle rakkaammiksi kuin mikään muu maailmassa?

Vieras herra koputti malttamattomasti oveen.

— Elisabet!

Ovi avautui paikalla.

— Veljeni!

Vanhempi herra oli myöskin tullut kannelle.

— Rakas, rakas lapseni! ja hän sulki hänet hellästi syliinsä.

— Isä, jos sinä tietäisit, mitä olen saanut kokea!

— Ehkä ollut merikipeänä! naurahti veli.

Tytön silmät hakivat Lauria.

— Isä, lausui hän, — häntä sinun on kiittäminen tyttösi elämästä.

— Onko sitte ollut vaaroja?

— Hän liioittelee! sanoi nuori herra.

— Pysyköön se asia meidän kesken, virkkoi Lauri, ojentaen Elisabetille kätensä. — Jääkää terveeksi, neiti, ja älkää unohtako tätä retkeä!

Hän kumarsi, otti pienen matkalaukun käteensä, lausui laivurille jäähyväiset, pisti kultarahan Edvinin käteen ja läksi, taakseen kääntymättä, astumaan Svartmankadulle päin, jossa hän tiesi Olavin asuvan.

Sydämellisesti tervehtivät veljekset toisiaan; heillä oli paljon puhelemista ja Olavi kehoitti veljeään heti käymään kuninkaan kanslerin Lauri Antinpojan luona, joka monasti oli lausunut haluavansa tavata häntä.

Mutta Lauri sanoi tarvitsevansa levätä muutamia päiviä kootakseen ajatuksensa.

Sillä hänen ajatuksensa olivat kiihoittuneessa, levottomassa tilassa, kovassa taistelussa itseään vastaan.

Ne sanoivat: "Tyttö rakasti sinua, sinä näit sen hänen silmistään, kuulit sen hänen puheestaan… mikset tunnustanut rakkauttasi? Nyt hän olisi sinun, eikä isällä eikä veljellä olisi valtaa teitä eroittaa…"

Oikeudentunto vastasi: "Jos olisit käyttänyt tilaisuutta hyväksesi, ottanut häneltä maksoa siitä mitä hänen hyväksensä teit, antanut hänen kuitata välinne, mistä hänen sitte olisi sinua kiittäminen?"

Intohimo huomautti: "Minä luulin häntä köyhäksi tytöksi ja aioin pyytää häntä vaimokseni. Pitääkö minun päästää onni käsistäni siksi, että hän on ylhäisempää säätyä, koska hänen sydämensä sentään jo kuuluu minulle?"

"Sinä pyysit ettei hän unohtaisi saarnaamaasi oppia; eikö hän paremmin täytä pyyntöäsi, kun hän huomaa, että menettelit epäitsekkäästi etkä käyttänyt hyväksesi hänen heikkouttaan…?"

Taistelua kesti kauvan ja se oli kiihkeä, mutta nöyrä kristitty sen voitti; tosin hänen sydämensä vuoti verta, mutta hän pysyi lujana päätöksessään, ettei mistään hinnasta myy velvollisuudentuntoaan ja vakaumustaan.

Joku meistä ehkä muistanee Sten Sture vanhemman ajoilta nuoren arkkipiispa Jaakko Ulfinpojan ja Elsa Possen.

Arkkipiispan oli luovuttava rikollisesta rakkaudesta, mutta hänen taistelunsa ja hänen mielentilansa taistelun jälkeen oli aivan toisellainen kuin Laurin, ja molempien tulevaiseen kehitykseen vaikutti tämä taistelu mahtavasti. Jaakko Ulfinpojan teki se horjuvaksi ja mielisairaaksi; turhamaisuuden lippua heilutti hän maailmalle; hänellä, niinkuin kaikilla muilla ihmisillä, oli valta valita, tahtooko hän mennä myötä- vaiko vastavirtaa. Jaakko valitsikin ja vaikka hän sirotteli helyjä ympärilleen, niin ei hän voinut ihmisiltä peittää, että hänen retkensä kulki myötävirtaa, alituisesti myötävirtaa, ja hän oli tyytymätön itseensä ja koko maailmaan.

Aivan toisin kävi Laurin. Tehtyään lujan päätöksen, ettei hän kysy Elisabetin nimeä eikä perhesuhteita — senverran hän tiesi, ettei hän enään häntä tarvitse — päätti hän olla häntä ajattelematta. Mutta tämän päätöksen onnistumiseksi tarvittiin paljon työtä, varsinkin ajatustyötä.

Hän kiirehti kanslerin luo.

Kansleri otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan ja pian vaipuivat he vilkkaaseen keskusteluun Lutherin opinkappaleista.

Kansleri oli hyvin tyytyväinen saamiinsa tietoihin ja vei Laurin kanssansa kuninkaan luo.

Kustaa kuunteli tarkasti, teki muutamia kysymyksiä ja sai niihin selvät ja viisaat vastaukset.

Hän pyysi molempia miehiä syömään päivällistä kanssaan ja tuli sattumalta kysyneeksi, millä laivalla Lauri oli palannut Ruotsiin.

Lauri mainitsi laivan nimen, mutta ei puuttunut kertomaan mitään.

Hyvästi jättäessä kysyi kuningas, tahtooko Lauri ruveta koulumestariksi Upsalaan.

Silloinen koulumestari vastasi nykyistä teologian professoria.

Lauri kiitti ja vastasi, että hän koettaa tulla kuninkaan suuren luottamuksen arvoiseksi.

Hän jätti Tukholman miltei heti ja hänelle alkoi niin kova työ, että sen, jos minkään, olisi pitänyt saada hänen sydänsurunsa haihtumaan.

Kirkolliset asiat olivat mitä kamalimmassa epäjärjestyksessä…

Lutherin opilla oli aivan vähän ystäviä ja vaikka kuningas oli käskenyt, että sitä piti saarnattaman ja opetettaman kouluissa, niin hänen käskyjään ainoastaan muodollisesti noudatettiin. Osaksi pelättiin vielä katolisen opin yliherruutta, osaksi vähensi uusi oppi papin omaa valtaa siihen määrään, että tuskin kukaan pappi tahtoi siihen suostua.

Lauri sai käyttää koko kaunopuheisuutensa lahjaa osoittaakseen opettajille ja nuorille papeille, että Lutherin oppi johtaa valistukseen, parannukseen ja Jumalan oikeaan tuntemiseen, kun sitävastoin katolisuus pitää ihmiset pimeydessä ja panee papit, ei opettajina, vaan herroina ja mahtimiehinä hallitsemaan orjallisia, pimittyneitä ihmisiä.

— Ajatelkaa, sanoi Lauri, — kuinka Kristus opetuslastensa kanssa kulki ympäri maata, opettaen kansaa ei yksin sanoilla, vaan ennen kaikkea töillä.

— Rakkaus Jumalaan ja ihmisiin oli hänen oppinsa perustus. Kuinka tätä oppia noudatetaan?

— Kaikista sodista ovat uskonsodat olleet verisimmät.

— Jumala on antanut ihmiselle järjen; saattaako kukaan inhimillinen olento ymmärtää, että syntein anteeksiantamista voitaisiin ostaa rahalla?

— Salliko Kristus sellaista, kun hän opetuslapsillensa sanoi: "joille te synnit anteeksi annatte, niille ne ovat annetut?"

— Hän ravitsi isoovaiset ruumiillisella ravinnolla, ilman että he häneltä sitä pyysivät.

— Meidän aikanamme nylkevät papit ja munkit kansaa, itse eläen ylellisesti.

— Meidän täytyy palata Kristuksen totiseen oppiin; en tarjoa teille kultaa enkä hopeaa, vaan itsekieltäymystä, työtä ja vaivaa Kristuksen tähden; mutta täällä maan päällä on meillä tieto siitä, että olemme velvollisuutemme täyttäneet ja tuolla ylhäällä odottaa meitä palkka, jonka Herra itse on luvannut uskollisille työmiehilleen.

Laurilla oli erittäin sointuisa ääni; sitäpaitsi käytti hän kieltä, joka oli "niin täydellisen kaunista", sanoo Svedberg, "etten edes luule että patriarkkojen kieli, jota Jumala puhui heille ja jota he puhuivat Jumalalle, ja jolla kielellä Jumalan sana ensinnä kirjoitettiin, oli täydellisempää".

Sentähden sai Lauri aluksi paljon seuralaisia ja uskonpuhdistuksen asia näytti tämän uuden koulumestarin kautta edistyvän nopein askelin.

Lauri teki työtä hiljaisuudessa, mutta väsymättömänä, joutumatta epätoivoon ja liikoja toivomatta.

— Jumala yksin antaa sadon, sanoi hän. — Me olemme vain aseita hänen kädessään.

Kyösti kuninkaan herkkä mieli kiintyi heti uuteen koulumestariin. Hän kutsui häntä leikillä arkkipiispakseen ja arveli, että Lauri Pietarinpoika oikeastaan on ainoa pappi, johon täydellisesti saattaa luottaa, sillä hän on tyyni ja maltillinen, mutta juuri siitä syystä ei hän koskaan heitä kesken, mitä on päättänyt viedä perille.

* * * * *

Jos joku helläsydäminen lukijatar tahtoo tietää, miten äkillinen ero matkatoverista vaikutti Elisabetiin, niin olemme pakoitetut vastaamaan: erittäin pahasti. Jo ne kolme päivää, jotka hän yksin vietti kajuutassa, tuntuivat hänestä sietämättömiltä; hänen ainoana ilonaan oli ollut kuunnella Laurin ääntä, kun hän puheli laivurin kanssa tai kun hän, tuodessaan hänelle ruokaa, huomautti, ettei se nyt ole niin hyvää kuin silloin kun Elisabet oli mukana sitä valmistamassa.

Hän oli hänen äänensä väreistä kuulevinaan, että hän yhtä paljon kuin Elisabetkin kaipasi tuota pelon ja tuskan mennyttä aikaa, mutta nyt kun he yhtämittaa olisivat saaneet olla yhdessä, karttoi hän häntä; Elisabet kyllä ymmärsi, että se tapahtui juorujen välttämiseksi, mutta mitä hän nyt oli niin varovainen, kun ei Elisabet ollenkaan pelännyt.

Ja sitte tuo niukka hyvästijättö!

Hän tosin iloitsi kotiintulosta, mutta sekään ei korvannut kaipauksen tuskaa, vaikka hän alussa koetti taistella sitä vastaan.

Nuori Elisabet oli rikkaan, korkeasti kunnioitetun Matias Pietarinpojan ja hänen vaimonsa Brigitta Vaasan ainoa tytär, kuningas Kustaan serkku. Heillä ei, paitsi häntä, ollut kuin yksi poika ja he olivat Elisabetin tähden olleet hyvin huolissaan aina siitä saakka, kun he saivat kirjeen, jossa hän heille ilmoitti, millä tavalla hän aikoo tulla kotiin.

Mutta nyt oli rakas lapsi kotona ja kaikki surut olivat unohdetut.

Hän kertoi kaikista vaaroistaan ja kuinka nuori maisteri, nimeltä Lauri Pietarinpoika oli hänet pelastanut.

Nuoreen maisteriin ei kukaan kiinnittänyt huomiota, hän oli vaan alhaisempi henkilö, joka sai iloita siitä, että oli voinut auttaa. Mutta Elisabetin vaivat he kaikki ymmärsivät, he kärsivät hänen kanssaan ja sadattelivat ylioppilaita.

Brigitta rouva sanoi tahtovansa puhua asiasta kuninkaalle.

Mutta se ei lohduttanut Elisabetia, sillä hän ei sydämessään tuntenut mitään vihaa heitä kohtaan.

Rakastetun tyttären kunniaksi vietettiin kaikellaisia tuliaisjuhlia, mutta itse ei hän ensinkään iloinnut; hän vaan kehoitti veljeään hankkimaan tietoa siitä, missä hänen pelastajansa oli, mutta veli vastasi nauraen:

— Ole huoleti, kyllä hän tulee, kun hän meitä tarvitsee.

Mutta häntä ei kuulunut.

Kaikkien hämmästykseksi alkoi nuori, hemmoteltu Elisabet neiti viettää suurimman osan päivää yksin huoneessaan; hän kalpeni, laihtui, kävi harvapuheiseksi ja itki usein.

Häntä luultiin sairaaksi, jonka tähden kysyttiin neuvoa lääketaitoisilta henkilöiltä.

He antoivat neuvoja, määräsivät eri lääkkeitä ja läksivät tiehensä.

Mutta neiti ei parantunut.

Silloin rouva Brigitta salaa kutsui luokseen kuuluisan noitaämmän ja lupasi hänelle suuren summan rahaa, jos hän saattaisi sanoa, mikä hänen tytärtään vaivaa.

Kaisa muori tahtoi kahdenkesken puhutella neitiä; näkymättömänä Brigitta rouva kyllä saisi olla läsnä, mutta ei muuten.

Elisabet oli Laurilta saanut lainaksi useita Lutherin kirjoituksia. Hän ei ollut jättänyt niitä takaisin ja siitä hän iloitsi; sillä ne olivat ikäänkuin yhdyssiteenä heidän välillään ja salaa hän niitä lueskeli päiväkaudet.

Siinä työssä hän oli silloinkin, kun vieras ääni kysyi, saako tulla sisään.

Kysymys oli hänelle odottamaton, sentähden hän kiireesti piiloitti kirjat pöydällä seisovaan rasiaan.

Ovi avautui ja nainen astui sisään.

Polttava puna Elisabetin poskilla ja liike, jonka hän oli tehnyt rasiaan päin, kyllä herätti Kaisa muorin huomion, mutta hän oli viisas eikä lausunut sanaakaan.

— Saanko tulla? kysyi hän epävarmasti.

Elisabet tunsi naisen ja käsitti, että Brigitta rouva oli lähettänyt hänet.

— Istukaa, lausui hän, osoittaen penkkiä ja istuutui itse vastapäiselle penkille.

Sillaikaa olivat hänen poskensa taas kalvenneet ja heikosti hymyillen sanoi hän:

— Tuletteko, Kaisa muori, minulle ennustamaan?

— Jos neiti kulta tahtoo!

— En, se olisi synti.

— Olkoon sitte tekemättä, tahtoisinkin vaan saada teidät terveeksi.

— Minulle ei kukaan voi mitään.

— Kai toki joku? Elisabet pudisti päätään.

— Enkö minä, eikö kukaan nainen?

Taas nousi tytön poskille arveluttava puna.

— Terveyden täytyy pian palata.

— Miksi?

— Sairaus kuluttaa nuoruutta. Tyttö säpsähti.

— Neiti on ollut kipeänä aina syksystä asti, siitä kun palasitte kotiin?

— Taitaa olla niin.

— Siis noin kahdeksan kuukautta?

— Niin, syksy on pian käsissä!

— Teillä kuului olleen niin vaikea matka?

— Eipä juuri.

— Eikö ole kamalaa sitä ajatella?

— Ei, kuin suloista!

— Neiti on kai monasti toivonut sitä tekemättömäksi?

— En, antaisin elämäni, kun saisin tehdä sen uudestaan.

— Samassa seurassako?

— Niin, samassa seurassa.

— Ehkä se olisikin paras lääke!

— Ehkä.

— Niin, sitte en minä mahda mitään.

Muori niiasi ja läksi huoneesta. Ulkopuolella odotti Brigitta rouva.

— Kuka se saattaa olla?

— Matkatoveri!

— Kuuluu alhaisoon!

— Ei neidin mielestä.

Kaisa muori sai kotiin lähtiessään runsaat lahjat ja Brigitta rouva meni tyttärensä luo.

— Olen ajatellut, alkoi hän, — että meidän pitäisi ottaa selvää siitä, kuka tuo henkilö oli, joka niin miehekkäästi sinua puolusti matkalla.

— Tahdotteko tehdä sen, äiti? kysyi tyttö kiivaasti, nousten istualtaan.

— Elisabet, sinä rakastat häntä!

— Kyllä, olette oikeassa! huudahti tyttö intohimoisesti, — ja minä kuolen, jos te vielä meidät eroitatte.

— Mutta ajattele, onneton…

— Äiti, minä rakastan häntä!

Elisabet oli niin kalpean ja onnettoman näköinen, että Brigitta rouvan täytyi sulkea hänet syliinsä ja itkeä hänen kanssaan.

Tietoja rakastetustaan ei hän voinut antaa; he olivat kai ikipäiviksi eroitetut toisistaan.

Brigitta rouva ja hänen miehensä joutuivat asiasta kiivaaseen sanakiistaan ja seuraavana päivänä läksi rouva Tukholmaan puhuttelemaan kuningasta.

Kaikki Kustaan sukulaiset, niinkuin yleensä koko maan kansa, kääntyivät tavallisesti sekä yleisissä että yksityisissä asioissa kuninkaan puoleen kysymään neuvoa. Jollei hän voinut auttaa, silloin ei voinut kukaan.

Ystävällisesti, niinkuin aina, otti Kustaa vastaan Brigitta rouvan ja kuunteli tarkkaavasti hänen valitustaan.

Nuori mies oli pelastanut Elisabetin hengen ja vanhemmat tahtoivat rehellisesti palkita hänet, mutta eivät he tahtoneet hänelle antaa tytärtään vaimoksi. Brigitta rouvan varsinaisena asiana oli vihdoin kysyä kuninkaalta neuvoa, mitä hänen piti tehdä tyttärelleen?

— Mikä miehen nimi on? kysyi kuningas.

— Lauri Pietarinpoika!

— Lauri, minun oma arkkipiispani!

— Teidän… arkkipiispanne?

— Tiedätkö varmaan, että se on hänen nimensä?

— Aivan varmaan!

— No, matkusta sitte kotiin ja valmista pidot; kymmenen päivän perästä saapuu Kyösti kuningas suurine seurueineen.

— Mutta Elisabet…

— Hänen tulee ruokapöydässä istua vasemmalla puolellani ja hänen äitinsä oikeallani.

— Tuleeko meidän kutsua vieraita?

— Talon täydeltä. Mitä enemmän, sitä parempi.

— Sanonko herroille…

— Et mitään, sillä koska et mitään tiedä, niin kai sinun vaitioloosi voin luottaa?

— Voitte, armollinen herrani! ja syvästi niiaten lausui Brigitta rouva jäähyväiset ja läksi kiireesti kotiin.

Tyytyväisenä hieroskeli kuningas käsiään. Sitte kirjoitti hän Laurille ja käski hänen kiireesti tulla Tukholmaan ja valmistua olemaan vähinten neljätoista päivää poissa Upsalasta.

Kuudentena päivänä saapui Lauri, kiireellisten töiden takia ei hän aikaisemmin ollut voinut tulla.

Tutkivasti Kustaa häntä katseli, kun hän esitti syyt viipymiseensä.

— Olet laihtunut, Lauri, sanoi hän. — Oletko sairas vai ehkä rakastunut?

Laurin kasvoille lensi ikäänkuin pilvi. — Ehkä rasittunut, teidän armonne!

— Mitä hulluja, sinun iälläsi! Mutta keventääkseni kuormaasi, nimitän sinut nyt yliopiston rehtoriksi ja johtajaksi. No, mitä sinä siinä töllistelet?

— Se on minulle liian suuri kunnia, sitä en ole ansainnut.

— Siitä asiasta saattaa olla eri mieliä, mutta yhden ehdon minä liitän lupaukseeni.

— Minkä ehdon?

— Että menet naimisiin minun tahtoni mukaan.

— Siinä tapauksessa luovun paikalla lupauksesta.

— Mitä kummaa! Etkö sinä tahdo?

— En, teidän armonne!

— Vai puolustatko sinä selibaattia?

— Itseni puolesta, mutta en muitten.

— Mistä syystä?

— Sydämeni ei enään ole vapaa.

— Kenelle sinä sitte olet antanut sen?

— En tiedä hänen nimeään.

— Etkö sitte kysynyt sitä häneltä?

— En, sillä luulin ettei hän tahtonut sitä sanoa.

— Tuo kuuluu aika epäilyttävältä, mutta vaadin ainakin, että ensin näet sen naisen, jonka olen aikonut morsiameksesi.

— Mutta, teidän armonne…

— Älä estele, Lauri ystävä, sinä ja kansleri menette yhdessä, se on päätetty asia; minä lähden jo huomenna ja te tulette seuraavana päivänä. Jollet sinä huoli serkustani, niin, ole huoleti, minä en sinua pakoita avioliittoon, mutta pitää sinun toki nähdä hänet. Ja nyt Jumalan haltuun!

Kustaan suurimpia huveja oli solmia naimiskauppoja ja hän oli lähtiessä mitä parhaimmalla tuulella.

Mieluinten olisi Lauri heti palannut Upsalaan, mutta kunnioitetun kanslerin ja rakkaan veljen tapaaminen houkutteli sekin niin, että Tukholman matka pian täytti hänen ajatuksensa. Tosin kuninkaan kummallinen tuuma häntä hämmästytti, mutta hän ei edes tullut ajatelleeksi, että rikkoisi lupaukset, jotka sydämessään oli antanut Elisabetille. Sillä hänen kuvansa eli yhä hänen sielussaan.

Kustaa oli seuralaisikseen valinnut vain nuoria, ylhäisiä miehiä.

Suurella loistolla otettiin hänet vastaan herra Matiaksen talossa. Oli myöhäinen ilta ja tervatynnörejä ja soihtuja oli asetettu tien varsille valaisemaan. Kovasta syksytuulesta huolimatta oli isäntäväki molempine lapsineen portaiden juurella ottamassa vastaan ylhäistä vierasta.

Kustaa oli iloinen ja ystävällinen, kuten aina; hän jutteli reippaasti Matiaksen kanssa, kiitteli Brigitta rouvaa komeista valmistuksista ja nipisti Elisabetin poskia, sanoen, että hän kyllä hankkii niihin enemmän väriä.

Samana iltana hän yksityisessä keskustelussa kysyi isäntäväeltään, suostuvatko he siihen, että hän rupeaa heidän tyttärensä naittajaksi.

Molemmat vastasivat, että tyttö on antanut rukkaset usealle ylhäiselle kosijalle, vaikka he niin mielellään soisivat, että hän joutuisi onnelliseen avioliittoon.

— Minäpä rupean ajamaan asiaa, sanoi Kustaa hymyillen, — toivottavasti saan sen päättymään kaikkien tyytyväisyydeksi.

Illalla olivat hauskat tanssiaiset ja nuori kuningas tanssitti neitosia ilolla ja riemulla. Tanssin aikana sai hän myöskin kuiskatuksi Elisabetille, että hän pyytää häntä seuraavana aamuna kl. 8 tulemaan luokseen.

Siihen aikaan noustiin tavallisesti kl. 4, joten kahdeksan aikaan päivä jo oli kulunut koko pitkälle.

Sykkivin sydämin noudatti Elisabet käskyä, käsittämättä mitä kuningas tarkoitti. Mutta hetkisen istuttuaan hänen rinnallaan, oli hän jo kertonut hänelle merkillisestä matkastaan ja että hänen Lauri Pietarinpoikaa oli kiittäminen elämästään ja hengestään. Tarkkaavasti kuunteli kuningas hänen kertomustaan, se näytti häntä liikuttavankin, mutta hetkisen perästä hän virkkoi:

— Tänään minä kauniille serkulleni ojennan hänen tulevan puolisonsa käden.

— En ikinä ota sitä! huudahti tyttö. — En mene naimisiin.

— Mutta kun minä tahdon.

— Minun sydämeni tunteita ei kukaan voi pakoittaa. Elisabetia kummastutti, ettei kuningas häntä käsittänyt, vaikka hän tiesi, että hän jo oli lahjoittanut pois sydämensä.

— En tahdo pakoittaa sinua, sanoi hän hymyillen, — mutta anna hänelle rukkaset minun läsnäollessani.

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että kansleri ja hänen seuralaisensa ovat saapuneet.

— Kansleri saa odottaa, mutta hänen seuralaisensa tulkoon paikalla tänne.

Palvelija läksi ja Elisabet silmäili pelästyneenä ja kysyvänä kuninkaaseen.

— Minuun kovasti koskee, jos annat hänelle rukkaset, lausui kuningas vakavasti.

— Anteeksi, mutta minä en voi menetellä toisin, vastasi tyttö, tuskallisesti vavisten.

Samassa avautui ovi ja vieras mies astui sisään.

Elisabet oli kääntynyt pois, mutta joko hän tunsi askeleet tai aavisti kuka tulija oli; henkeä pidätellen seisoi hän, liikkumattomana tuijottaen eteensä.

Laurin hämmästys oli yhtä suuri. Hän tunsi hänet paikalla, mutta hän luuli joutuneensa näköhäiriön valtaan.

Kustaa tarttui Elisabetin käteen.

— No, katso toki häntä, sanoi hän.

— Elisabet!

— Lauri!

Lauri avasi jo sylinsä, mutta antoi samassa kätensä vaipua, ikäänkuin peläten.

Mutta Elisabet karkasi hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Silloin likeni Kustaa heitä.

— Ota hänet vaimoksesi, puhui hän, — minä annan hänet sinulle.

Lauri ei kysellyt, hän vain sulki häntä syliinsä, ikäänkuin hän koko elämänsä ajaksi olisi tahtonut kiinnittää hänet siihen.

Hiljaa läksi Kustaa huoneesta, sulki oven ja pisti avaimen taskuunsa.

— Antaa heidän olla rauhassa, sanoi hän itsekseen, — heidän onnensa ei kuulu tähän maailmaan.

Kun Brigitta rouva sitte rupesi kyselemään tytärtään, niin Kustaa vastasi:

— Antaa hänen olla, hän on kihlattunsa kanssa.

— Hän on siis suostunut?

— Kyllä, niinkuin alamaisen tulee.

Itse kuninkaan täytyi muistuttaa Elisabetille, että hän menisi pukeutumaan päivällisille.

— Sillaikaa juttelen minä Laurin kanssa, virkkoi hän, — jos hän vaan on tavattavissa.

Lauri oli ylen onnellinen.

— Melkein pelkään, etten oikein voi kantaa onneani, sanoi hän.

— Tyttö sen tekee paremmin kuin sinä.

— No, minä opin sitte häneltä.

Mutta hetkisen perästä hän jo vilkkaasti puhui siitä miten yliopisto-oloja olisi kehitettävä, sillä tästälähin aikoi hän ryhtyä työhön koko voimallaan.

— Pelkään, että tähän saakka olen ollut itsekäs, lausui hän, — vastoin tahtoani olen ajatellut häntä.

Ennen päivällistä esitteli kuningas tytön vanhemmille vävyn, jonka hän heille oli määrännyt. Varmaankaan eivät he itse olisi häntä valinneet, mutta kuninkaan valintaa ei käynyt moittiminen.

Pöydässä istui kuningas kihlatuiden välissä ja esitti itse heidän maljansa, toivomuksella, että kaikki morsiamet Ruotsissa kunniapäivänään näyttäisivät niin onnellisilta kuin Elisabet Matiaksentytär.

Seuraavana keväänä piti kuningas itse heille häät. Lauri olisi tahtonut viettää ne kaikessa hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa, mutta kuningas arveli, että alettakoon vain ajoissa puhua tulevasta arkkipiispasta.

Lauri ja monet muut pitivät sitä vaan leikintekona.

— Jumalan kiitos, ettet ole arkkipiispa, sanoi hänelle Elisabet; — yliopiston rehtorilta voi riittää jokunen vapaa hetki vaimon osaksi; arkkipiispa ehkä saisi salata vaimonsa maailmalta.

4.

PETTYMYS.

Niinkuin tiedämme ei kuningas Kustaa itse pitänyt kiirettä naima-asioissa. Hän ei ollut kehenkään rakastunut ja jos kotielämän sulo joskus väikkyikin hänen mielessään, niin oli hänellä siksi paljon työtä, että se työnsi syrjään kaikki hänen yksityiset toiveensa.

Mutta hän ei enään ollut nuori ja hänen täytyi ajatella perintöjärjestystä.

Tulla uuden kuningassuvun kantaisäksi! Siinä oli suuri viehätys. Kustaa tunsi, että hänellä on paljon suuria ajatuksia ja suunnitelmia, jotka hän voi jättää perinnöksi pojilleen.

Hän olisi mielellään valinnut kuningattarekseen jonkun maan omista sinisilmäisistä neitosista; joskus muistui hänen mieleensä nuori tyttö, jonka hän välistä oli nähnyt, mutta hän ei muistanut missä. Mutta jos hän valitsee morsiamensa kotimaisesta perheestä, niin siitä syntyy kateutta ja eripuraisuutta ja sellaista hän on nähnyt tarpeeksi.

Sitäpaitsi oli hän vastatehty kuningas, jonka arvoa maailman silmissä piti korottaa muiden Euroopan ruhtinaiden tasalle; mutta liian ylhäistä morsianta ei hänen tehnyt mieli, eikä morsian myöskään saisi olla riippuvainen liian mahtavista sukulaisista.

Kuningas Sigismundin tyttären hän olisi ottanut, mutta ne kaupat teki arkkipiispa tyhjiksi; piti ruveta etsimään uutta morsianta.

Eräänä päivänä tuli hänen luokseen vanha tuttu — vuoroin ystävä, vuoroin vihamies, — Herman Israel.

Aina hänet nähdessään synkistyi kuningas ja hänen kulmakarvansa rypistyivät.

— Armollinen herra, alkoi viekas saksalainen, — tänäpänä en tule luoksenne raha-asioissa.

— No minkätähden sitte?

Herman Israel katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko hän kahden kuninkaan kanssa, ja virkkoi sitte:

— Tulen toimittamaan kuninkaalle morsianta. Kustaa säpsähti.

— Mistä se on kotoisin? kysyi hän.

— Onko teidän armonne koskaan ajatellut Lauenburgin ruhtinashuonetta?

— En muistaakseni.

— Se on haara vanhaa saksilaista sukua, joka jo likelle kolmesataa vuotta on hallinnut Lauenburgissa.

— Herttuan nimi on Maunu, muistaakseni.

— Naimisissa Katarina Braunschweigiläisen kanssa.

— En tunne heitä.

— Vanhin tytär kantaa äidin nimeä.

— Kuinka vanha hän on?

— Kahdenkymmenen.

— Onko hyvin kasvatettu?

— Mainiosti.

— Hyvä. Minä ajattelen asiaa.

— Ja minä voin taata, että hän suostuu.

— Kuinka niin?

— Minulla on kauvan ollut kunnia olla kirjevaihdossa herttuan kanssa ja kerran minä sattumalta mainitsin tietäväni nuoren, naimattoman kuninkaan, joka pian hakee morsianta.

— No, kauppasiko hän minulle tytärtään?

— Taivas varjelkoon! Hän vaan mainitsi, että hänellä on kolme tytärtä ja että prinsessa Katarinasta tulisi erinomaisen viisas ja toimellinen emäntä.

— Niin, politiikkaan ei hän saa sekaantua.

— Siihen ei hänellä ole haluakaan. Hetkiseksi vaipui kuningas mietteisiin.

— Tule muutaman päivän perästä luokseni, ystävä Israel. Ymmärrät, että minun pitää ajatella asiaa.

Israel kumarsi ja läksi.

Kuningas ei voinut neuvotella asiasta kenenkään kanssa, hän vaan mainitsi ehdotuksen Lauri Antinpojalle ja tämä vastasi, että koko maassa odotettiin ja toivottiin, että kuningas menisi naimisiin.

Kun Israel palasi, loi hän kuninkaaseen tutkivan katseen, ikäänkuin arvatakseen hänen ajatuksensa.

Kustaa nauroi.

— Mitä sinä näet?

— Että armollinen herra suostuu ehdotukseeni.

— Oikein arvasit!

— Se on tuottava onnea ja siunausta!

— Suokoon Jumala! Mutta koska sinä olet alkanut kaupat, niin saat jatkaakin.

— Suurimmalla mielihyvällä.

— Jos pyyntööni suostutaan, niin paikalla lähetän laivoja noutamaan morsianta.

— Niinkö pian?

— Niin.

Israel kumarsi ja riensi pois.

Mutta Kustaa vaipui syviin mietteisiin; ratkaiseva askel oli otettu. Oliko se tuottava onnea maalle ja hänelle itselleen?

— Johtakoon Jumala! ajatteli hän. Paljon puuhaa oli sillä kertaa maassa. Kiireellisintä oli arkkipiispan asettaminen sekä kahden piispanistuimen täyttäminen.

Näistä asioista oli kuningas joutunut riitaan Lauri Antinpojan kanssa.

Kansleri tahtoi nimittäin, että virat heti täytettäisiin, mutta kuningas ei pitänyt kiirettä; hän muisti miten paljon häiriötä edelliset arkkipiispat olivat saaneet aikaan ja arveli, että vastaiseksi tultaisiin toimeen ilman heitä, varsinkin koska pappeja oli yllin kyllin.

Mutta helsinglantilaiset nurisivat jo äänekkäästi siitä, että heidän hiippakuntansa niin kauvan oli saanut olla piispatonna.

Vihdoin päätti kuningas ottaa rohkean askeleen: kauvan keskusteltuaan Lauri Antinpojan kanssa, kutsui hän maan etevimmät papit Tukholmaan valitsemaan arkkipiispaa. Vaali tapahtui tuomiokirkossa juhannuspäivänä; ehdokkaina olivat: Strängnäsin piispa Maunu Sommar, Upsalan dekaani Jöns ja sikäläinen rehtori Lauri Pietarinpoika, mestari Olavin veli ja kuninkaan suosikki.

Itse asetti kuningas neljänneksi ehdokkaaksi kansleri Lauri Antinpojan. Mutta kaikki tiesivät, ketä kuningas tahtoi ja niin suuri oli jo hänen valtansa, että kaikki siihen mukautuivat.

Piispa sai neljä ääntä, dekaani kolme, kansleri neljätoista, ja mestari Lauri kaikki muut äänet eli noin sataviisikymmentä.

Vaalin päätyttyä lähetettiin neljä etevintä pappia kuninkaan luo ilmoittamaan miten oli käynyt.

Kuningas vahvisti paikalla vaalin.

Tietysti tämä vaali koko maassa herätti tavatonta huomiota.

Kuka oli Lauri Pietarinpoika? Mitä oli hän tehnyt Ruotsin kirkon hyväksi, joka olisi oikeuttanut häntä sellaiseen kunniavirkaan?

Vanhassa kirkkohistoriassa sanotaan: "kirkon häpeäksi ja pilkaksi on vanhan Johannes Magnusin sijaan, jonka kuningas oli tunnustanut ja jota ei vielä asianmukaisesti oltu eroitettu, pantu toinen piispa, ja tämä on Lauri Pietarinpoika.

"Sen pahan kerettiläisen Olavin veli, kokematon, nuori, vasta koulunpenkiltä ja patukan alta päässyt mies; ja ilman oikeutta, järjestystä ja vahvistusta on hän pantu käskemään piispoja, jotka paavi vihki."

Vanhat liitteet vapisivat, vuosisatojen taitavasti kokoama rakennus oli vaarassa, piispojen, pappien ja munkkien yhteiset voimat eivät näyttäneet riittävän pitämään sitä pystyssä.

Mikä on syynä tähän?

Kerettiläinen Lutherko?

Ei. Vaan salama taivaasta on särkenyt pimeyden, sen valta on lopussa ja ihmiskunta on kypsynyt vastaanottamaan korkeampia, kirkkaampia totuuksia, käsittämään sitä oppia, jonka päämääränä on rakkaus ihmiskuntaan. Noilla sotureilla, jotka Herra oli valinnut lipunkantajikseen ja joiden etunenässä Martin Luther astui, oli kova taistelu kestettävänä. Heitä uhkasivat kamalimmat rangaistukset, heitä väjyi tuskallisin kuolema.

Ja miksi? Mitä he olivat tehneet?

He näkivät villiytyneen kansan sokeasti karkaavan perikatoa kohti, he näkivät röyhkeintä, kamalinta petosta, ja he riistivät peiton petturien silmiltä ja naamarin sileäksi ajetuilta kasvoilta; mutta silloin kääntyi koko kansa itse tulella ja miekalla, uhkauksilla ja kirouksilla heitä vastaan. Varmaan he silloin loivat katseensa Golgatalle, tuntien että alentumisessakin on ylentymistä, ja kiittivät häntä, joka oli riippunut ristillä ja tehnyt heidät mahdollisiksi juomaan kalkistaan ja kantamaan ristiään.

Varmaan tällaiset ajatukset liikkuivat Lauri Pietarinpojan mielessä, kun hän hämmästyen kuuli vaalin päätöksen ja tunsi, minkä edesvastuun alaiseksi hän oli joutunut.

Hän oli vasta kolmenkymmenenkahden vuoden vanha ja hänet asetettiin asemaan, jossa olivat olleet Jaakko Ulfinpoika ja Kustaa Trolle, joiden nimiä maine kantoi kautta maan. Kuinka hän heidän rinnallaan oli pieni ja vähäpätöinen! Mutta silloin muistui hänen mieleensä, että hänhän onkin vain ase, ehkä Herra on tahtonut valita pienen aseen suuriin, mahtaviin töihinsä.

Ja hän päätti tarkasti tutkia mikä Herran tahto oli ja koettaa toimia sen mukaan, huolimatta ruhtinaiden tai kansan suosiosta ja ainoastaan täyttääkseen velvollisuutensa pappina ja ihmisenä.

Hän pysyi päätöksessään, sillä neljäkymmentäkaksi vuotta oli hän arkkipiispana Svean valtakunnassa ja sinä pitkänä aikana ei hänen korkeassa ja vastuunalaisessa toiminnassaan kertaakaan tavattu vilppiä. Näinä vaikeina aikoina vaadittiin kirkon johtavalta mieheltä paljon kykyä. Ensinnäkin piti hänen raivata tietä uudelle opille ja sille valolle, jota evankeelinen käsitystapa vähitellen tahtoi tuoda jumalanpalvelukseen. Sen piti tapahtua suurella varovaisuudella, jotteivät heikkouskoiset loukkaantuisi. Ja taistelun uusien ja vanhojen olojen, ulkonaisen vallan ja todellisen sisällön välillä täytyi yhtämittaa jatkua. Kuningasvallan ei pitänyt päästä tunkemaan liian syvälle, laivaa oli varovaisesti ohjattava kallioiden ja salakarien välitse.

Voima, joka särkee vanhat siteet ja raivaa tietä uusille oloille, on harvoin omiaan tyynnyttämään levottomia mieliä.

Suurta apua antoi Laurille Elisabet. Usein sai hän kokea pilkkaa, mutta hän otti kaikki vastaan kärsivällisesti. Nainut arkkipiispa oli papistolle ääretön kauhistus, mutta Elisabet kantoi kohtalonsa niin arvokkaasti, että pilkka pian kilpistyi takaisin. Ja herralleen tuotti hän sellaista lohdutusta ja apua, että Lauri sittemmin usein lausui, että viisas ja ajatteleva vaimo on puolisonsa ja kotinsa korkein siunaus.

Kansleri Lauri Antinpoika ja mestari Olavi olivat molemmat mahtavia sotureja; he katsoivat ensi sijassa päämäärää, jonka tahtoivat saavuttaa ja vasta toisessa sijassa kiinnittivät he huomiota keinoihin, joilla aikoivat taistella. Lauri sitävastoin oli rauhan mies; hän oli yhtä oppinut kuin lempeä ja vakavaluontoinen. Hän oli lujamielinen ja itsenäinen, ei koskaan poikennut velvollisuudestaan, mutta suostui mielellään myönnytyksiin, kun ne koskivat vähäpätöisiä asioita. Aikalaisiltaan sai hän osakseen hyvin ansaitun tunnustuksen ja jälkimaailma on antanut hänelle ensi sijan Ruotsin arkkipiispojen ja pappien joukossa.

Linköpingin ja Skaran piispanistuimet olivat myöskin avoinna ja tuomiokapituli oli näihin virkoihin ehdottanut molempien hiippakuntien tuomiorovasteja, Linköpingiin Jöns Antinpoikaa ja Skaraan mestari Sveniä.

Kuningas vahvisti vaalit, ja elokuun 13 p:nä kutsuttiin vastavalitut piispat Tukholmaan vihittäviksi virkoihinsa.

Strängnäsin piispa Maunu ja Vesteråsin piispa Pietari kutsuttiin toimittamaan vihkiäisiä.

He olivat kyllä molemmat allekirjoittaneet Vesteråsin resessin, mutta rakkaus roomalaiseen kirkkoon eli heissä vielä ja toivo vanhojen olojen palauttamisesta oli heissä vironnut uuteen eloon, kun taalalaiset olivat yhtyneet kapinoimaan, ja Kustaa Trolle sekä monet muut yllyttäjät, ennustaen Kristianin tulevan suurelle retkelle pohjoiseen, olivat kehoittaneet kansaa vapautumaan Kustaan hirmuikeestä. Tämä oli luultavasti syynä siihen, että he ennen Tukholmaan lähtöänsä kutsuivat luoksensa erään kaniikin ja kuuluisan tohtori Gallen ja laativat salaisen vastalauseen luterilaista vääräuskoisuutta ja Ruotsin kirkon vapautta uhkaavia toimenpiteitä vastaan, toimenpiteitä, joista koitui vaan valtakunnalle häpeää ja ihmissieluille vaaraa. He eivät koskaan aio suostua luterilaiseen oppiin eivätkä myöskään äsken valituiden piispojen vihkimiseen, johon heidät nyt ylivallan voimalla ja pelotuksella pakoitettiin; ja kaiken, mitä he tähän asti ovat tehneet ja vastaisuudessa aikovat tehdä, julistavat he laittomaksi sekä uskoutuvat tavaroineen päivineen pyhän roomalaisen kirkon huomaan, tunnustaen sen äidikseen ja rahvaan hallitsijattareksi.

Tämä vastalause tuli jotenkin odottamatta ja lisäksi miesten kädestä, jotka vaikeuksien ja taistelujen aikana olivat olleet kuninkaan puolella.

Luultavasti oli arkkipiispanvaali suureksi osaksi syynä tähän. Se oli tavallaan vanhojen olojen tunnustamista, siitä he saivat innostusta ja juuri nyt näytti tulleen tilaisuus kohottaa katolinen kirkko entiseen mahtavuuteensa, kun yleinen tyytymättömyys oli syntynyt kelloverosta ja tuntui mahdolliselta, että kuningas Kristian palaisi ja ottaisi valtakuntansa haltuunsa. Tarpeellista oli kuitenkin ryhtyä varokeinoihin tulevan rangaistuksen varalta ja siksi kävivät piispat käsiksi samaan keinoon, joka v. 1520 pelasti piispa Braskin hengen.

Tässä kohtaa meitä omituinen seikka: katolinen saattaa määrätä erinäisiä ehtoja ja sitte valalla vahvistaa asioita, joita ei hän hyväksy, vaan kieltää; eikä oppi pidä sitä ensinkään vääränä. Tarkoitus pyhittää keinot, silloinkin kun ainoastaan yksityisen oma etu on kysymyksessä.

Protestantti pitää tällaista menettelyä vääränä eikä voisi sitä puolustaa, menettämättä itsekunnioitustaan.

Siinä luultavasti syy, jonka tähden ei Kustaa koskaan luottanut kehenkään katoliseen; jota puhdasuskoisempi hän oli, sitä useampi kettu piili hänen korvansa takana.

Piispat saapuivat nyt Tukholmaan, eihän heidän enään tarvinnut pelätä, sillä vastalause tasoitti tulevat synnit, ja niin he ensinnä toimittivat piispanvihkiäiset.

Sitte vihittiin harmaittenveljien kirkossa Lauri Pietarinpoika korkeaan ammattiinsa. Kuningas itse ojensi hänelle arkkipiispansauvan.

Mutta nyt täytyy meidän astua muutamia kuukausia taaksepäin.

Herman Israel oli jo saattanut naimakysymyksen onnelliseen loppuun ja kuningas käski nyt valmistaa laivoja, joilla nuori morsian oli tuotava Ruotsiin.

Kuninkaan sisar, rouva Margareeta Vaasa (Hojan kreivin puoliso) sai toimekseen lähteä noutamaan prinsessaa.

Häntä seurasi joukko muita ylhäisiä rouvia ja neitejä, kuten Margareeta rouvan oma tytär, suloinen Brigitta Joakimintytär (Brahe) ja kaunis Brigitta Eerikintytär (Lejonhufvud) sekä kuninkaan sisarenlapsi, Ebba Vaasan ja Loholmin herran Eerik Abrahaminpojan tytär.

Kuninkaan marski Lauri Siggenpoika sekä Birger Niilonpoika (Grip), Kustaa Olavinpoika (Stenbock) ja useita muita Ruotsin etevimpiä ritareja lähetettiin niinikään noutamaan kuninkaallista morsianta.

Heinäkuussa tapahtui lähtö, mutta vastatuuli pidätti ruotsalaiset laivat viikkokausia matkalla. Tästä syystä tahtoi Lauenburgin hovi siirtää kotimatkan toiseen vuoteen, mutta siitä taas ei kuningas tahtonut kuulla puhuttavan; hän sanoi pitävänsä sitä kauppojen purkamisena. Morsian sekä hänen äitinsä, sisarensa ja useita muita rouvia ja herroja läksi siis matkalle elokuun lopulla.

Valtakunnan herrat ja miehet olivat jo sitoutuneet kokoamaan hopeaa ja lahjoja tätä juhlaa varten, jotta "hänen armonsa heille kaikille olisi suosiollinen herra, joka heidän kaikkien parasta tahtoo".

Pappien ja kirkkojen piti myöskin ottaa osaa keräykseen.

Kun häiden aika alkoi lähestyä, kirjoitti kuningas kaikille voudeille ja läänitysmiehille koko Uplannissa, että koska suuri juhlallisuus pian on käsissä, jolloin tarvitaan paljon tuoretta ruokaa, he tuomarien kanssa koettaisivat taivuttaa talonpoikia hääavun antamiseen, siten että kaksitoista talonpoikaa yhdessä antaisi 2 lammasta, 2 hanhea, 12 kanaa ja 40 munaa; tämä lahja ei heille tuottaisi erityisiä kuluja, varsinkin koskei kuningas ollut vaatinut heiltä kruunausapua.

Itägötlannin ja Smålannin voudeille ja läänitysmiehille annettiin niinikään käsky että he koettaisivat saada talonpoikia vapaehtoisesti antamaan härkiä juhlaan, nimittäin niin, että kaksikymmentä tai useampi talonpoika yhdessä antaisi yhden härän ja vasikan; mutta jos talonpojat tämän tuoreen ruuan luovuttamisessa osoittaisivat vastahakoisuutta, niin ei heitä pitäisi pakoittaa, vaan tehkööt he niinkuin tahtovat.

Kaupunkeihin lähetettiin käsky, että ne juhlan aikana veisivät tavaransa Tukholmaan eikä muualle, koska sinne silloin tulisi paljon väkeä vieraista maista ja kaupungeista, ja luultavasti myöskin useita vieraita kauppiaita, joten jokainen Tukholmassa voisi saada tavaransa kaupaksi yhtä hyvin kuin Itämerenkaupungeissakin.

Syyskuun 8 p:nä tuotiin kuninkaalle tieto, että laivat ovat tulossa.

Kaupungissa olivat markkinat ja uutinen levisi salaman nopeudella. Kaupanteko loppui paikalla, kaikki jotka kynnelle kykenivät, riensivät sillalle katsomaan komeutta.

Laivat siellä todellakin likenivät hyvällä tuulella.

Pian saattoi eroittaa, että ensimäisen laivan kannella seisoi joukko naisia.

Samassa saapui rantaan kuningas, lempeästi hymyillen; hänen seurassaan oli suuri joukko herroja, kaikki loistavissa univormuissa.

Jo yritettiin rannalta laskea siltaa, mutta liian aikaiseen, joten se oli vedettävä takaisin.

Kaikki silmät olivat suunnatut kuninkaaseen; hän sen tiesi ja koetti kasvoillaan säilyttää iloisen, tyytyväisen hymyn, mutta kokonainen ajatusten tulva riehui hänen sielussaan.

— Kas, kas!… Se on varmaankin tuo, joka on mustassa puvussa ja joka puhuttelee Margareeta rouvaa.

— Sehän on vanha ämmä… ei, kai se on tuo tuossa edessä…

— Mutta sehän seisoo ihan vaiti.

— Ja vieressä on toinen, joka on ihan hänen näköisensä. Kai he ovat sisarukset.

— Mutta eihän hän vastaa mitään.

Laiva tuli jo ihan likelle rantaa. Kuningas oli vetäytynyt taaksepäin, sekä hän että hänen herransa paljastivat päänsä ja katselivat vilkkumatta laivaan.

Silta laskettiin rannalta ja sen päälle levitettiin sinikeltainen peite.

Herra Lauri Siggenpoika likeni silloin erästä pitkää naista, lausui hänelle jotakin ja osoitti kuningasta.

Naisen kasvoille levisi heikko puna ja syvällä niiauksella vastasi hän kuninkaan tervehdykseen.

Seuraavana hetkenä Kustaa herrojensa saattamana astui kannelle.

Ensi työkseen tervehti hän morsianta, hän tahtoi katsoa häntä silmiin, mutta hänen silmänsä olivat maahan tähdätyt.

Sitte tervehti kuningas hänen äitiään ja sisartaan.

Vihdoin sai hän tervehtiä omaisiaan.

— Jumalan kiitos, että olemme kotona, kuiskasi Margareeta rouva.

Kustaan ympärillä oli niin paljon iloisia, nuoria kaunottaria, että hänen sydämensä lämpeni heidän likeisyydessään.

Sitte tarjosi hän prinsessalle käsivartensa, taluttaaksensa hänet laivasta maihin.

Hän teki taaskin syvän niiauksen ja tarttui tarjottuun käsivarteen.

Tähän saakka oli suuri ihmisjoukko pysynyt alallaan, mutta nyt alkoivat ihmiset tungeskella likemmä, oikein näkemään komeutta.

Mutta vahti ei päästänyt heitä ja ainoastaan likinnä seisovat näkivät, että kuninkaan marski, Lauri Siggenpoika talutti prinsessan äitiä; sitte seurasi pitkä jono vieraita rouvia ja neitejä, ja vasta heidän perässään astelivat ruotsalaiset.

Mutta kun kuninkaalliset olivat menneet, alkoivat kielet oikein liikkua.

— Korea oli kuin markkinain marakatti.

— Miksei hän koskaan kohottanut silmiään?

— Kaiketi häntä hävetti!

— Äiti hänellä oli pahan näköinen.

— Mulkoili niin silmillään!

— Ja nyrpisteli nenäänsä!

— Jumala siunatkoon Kyösti kuningasta! Hän oli lempeä kuten aina!

— Kun ei hän vaan olisi ottanut paholaista veneeseensä?

— No sitte hän kyllä jaksaa vetää sen maihin.

— Sisar näytti reippaalta tytöltä!

— Mutta ylpeältä.

— Enemmän minä vaan pidin meidän omista ruotsalaisistamme.

— Kyllä, ei niissä saksalaisissa ollut yhtään niin kaunista.

— Ja jokainen hymähteli ja katseli mielitiettyään.

— Margareeta rouva oli myöskin mukana.

— Näittekö kuinka hänen silmänsä harhailivat?

— Hakivat kai kreiviä.

— Tietysti. Missähän hän lieneekin?

— Tietysti toisen luona! Sanoja säesti raaka nauru.

— Kuninkaan ei pitäisi kuljettaa maahan niin paljon ulkomaalaisia.

— Hänen sisarensa ei olisi tarvinnut mennä naimisiin sellaisen kanssa.

— Ulkomaalainen kerjäläinen on aina parempi kuin ruotsalainen.

Näitä jutellen likeni kansanjoukko linnaa.

— Koskahan häät vietetään?

— Kaiketi ovat pidot ensin valmistettavat.

Ja tyyntyneenä hajosi kansanjoukko, mikä meni markkinatouhuun, mikä kotiaskareihin.

Mutta kukaan ei pitänyt tulevasta kuningattaresta.

Itselleen koetti Kustaa uskotella, että hän on äärettömän ujo; vaivoin sai hän häntä edes vastaamaan "kyllä" ja "ei" kysymyksiinsä, vaikka äiti ja sisar vakuuttivat, että hän heidän seurassaan on erittäin puhelias.

Kustaa esiintyi nyt koko rakastettavuudessaan. Hän kuvitteli jo rakastavansa noita kylmiä välinpitämättömiä kasvoja, jotka eivät koskaan katselleet häneen, joitten huulilta ei ainoakaan rakastavainen sana tunkenut hänen korvaansa. Hän tahtoi luoda iloa ja onnea nuoren morsiamensa ympärille ja hän toivoi, että rakkaus maahan ja kansaan, joka täytti hänen sydämensä, vähitellen valtaisi hänetkin.

Äidistä, herttuattaresta, ei hän ensinkään pitänyt; hän oli terävä eukko, joka mielellään hyvillä neuvoilla olisi tahtonut sekaantua sisälliseen talouteen, jollei Kustaa hienosti olisi osannut vältellä häntä.

Onneksi tämä kaikki oli ohimenevää ja kuningas valmisteli jo salaa hänen kotimatkaansa maatietä Tanskan kautta. Hänen tyttärensä oli siellä naimisissa Fredrikin pojan, prinssi Kristianin kanssa, muuten sangen onnettomassa avioliitossa.

Häitä varten tehtiin nyt suuria, loistavia valmistuksia. Linnamäelle, muurin alapuolelle aidattiin suuri ala turnauksia ja muita ritarileikkejä varten, joita ajan tavan mukaan piti olla.

Samoin koristettiin suuri huone tanssisaliksi; seinille ripustettiin peitteitä ja tauluja.

Syyskuun 26 p:nä olivat vihdoin loistavat ja juhlalliset häät.

Lauri Pietarinpoika toimitti, useiden piispojen avustamana, vihkimisen.

Koska morsian jo kuului luterilaiseen kirkkoon, niin ei mihinkään erityisiin toimenpiteihin tarvinnut ryhtyä.

Morsian oli komea, kaikki ihailivat hänen kauneuttaan, mutta rakkautta ei hän herättänyt kenessäkään.

Kustaa yksin näytti olevan vaaliinsa tyytyväinen.

Kahdeksan päivää kestivät häät.

Ensimäisenä päivänä oli turnaus.

Korkealla, komealla lavalla istui nuori kuningatar äitinsä ja sisarensa välissä ja molemmin puolin heitä Margareeta rouva ja rouva Ebba Vaasa.

Heidän takanaan oli suuri joukko rouvia ja neitejä; kokonaisuus muodosti ikäänkuin kukkalavan, täynnä ihanimpia ruusuja ja liljoja.

Vastaiselle puolelle salia oli tehty pienempi lava. Siellä istui kuningas ja paljon korkeita herroja.

Mutta aitauksen sisässä ratsastivat rautaan puetut ritarit edestakaisin. Heidän komeat hevosensa tepastelivat ja itse he heiluttelivat keihäitään, valmiina taistelemaan kunniansa ja naisensa edestä.

Jokaisen olkapäähän oli kiinnitetty nauha ja Kustaan silmät hakivat nuorten, kauniiden naisten parvesta nauhojen antajattaria.

Mutta ympärillä seisoi ääretön kansanjoukko ihailemassa komeutta ja lausumassa arvosteluja, säätyyn ja onnen antimiin katsomatta.

Kun torventoitotuksilla sitte ilmoitettiin, että kaikki on kunnossa, syntyi hetken hiljaisuus.

Komea herra ratsasti radalle; antaessaan hevosensa siinä tepastella, näytti hän reippaalta ja urhoolliselta.

Se oli holsteinilainen Schak von Ahnefeld, joka oli tullut morsiamen seurueessa.

Korkealla äänellä hän saksaksi kehoitti ruotsalaisia herroja kamppailemaan kanssaan.

Jännityksellä katseli kansa sinne päin, missä kuninkaan herrat olivat. Eikö kukaan heistä nyt lähde kohtelemaan tuota saksalaista ansion mukaan?

— Minä puolestani olisin valmis kantamaan sekä miehen että hänen hevosensa Norrströmiin, mutisi muuan raudankantaja.

Kustaa mittaili silmillään miestä ja loi sitte varman, hymyilevän katseen omiin herroihinsa.

Mutta herttuatar katseli ylpeänä ympärilleen ja kuiskasi sitte jotakin tyttärensä korvaan, ikäänkuin sanoakseen: "Te raukat, kyllä hän tekee lopun teistä kaikista!"

Mutta sieltä päin ei kuulunut ketään; kyllä he vilkkaasti keskustelivat, mutta enempää ei siitä tullut.

Silloin rypisti kuningas kulmakarvojaan ja kuiskasi jotakin ympärillä seisoville herroille.

Sillaikaa istui uljas ritari levottoman hevosensa selässä.

Vihdoin ratsasti ruotsalaisten joukosta esiin lyhyt, harteva ja jäntterä ritari; hitaasti hän likeni saksalaista, ilmoittaen noudattavansa kehoitusta.

Se oli pieni "Pekka Svenske", kuninkaan vouti Linköpingin linnasta.

Herttuatar nauroi niin, että hänen täytyi pitää nenäliinaa suunsa edessä.

Kustaa hymyili tyytyväisenä.

Mutta kansa odotti jännityksellä, miten kävisi.

Kun taistelutoverit olivat tervehtineet toisiaan, ratsastivat he radan äärimmäisiin päihin.

Torvet antoivat sitte merkin ja molemmat törmäsivät vastatusten. Mutta Schak von Ahnefeld lensi kuin pallo hevosen selästä ja teki kauniin kuperkeikan.

Silloin syntyi kansanjoukossa sellainen riemu, että heitä täytyi kieltää meluamasta.

Herttuatar kävi tulipunaiseksi, mutta ei huolinut katsoa oikeaan eikä vasempaan.

Pekka Svenske istui tyynenä hevosensa selässä, silitellen sen harjaa. Hänen täytyi siinä odottaa, kunnes saisi tietää, tahtooko vieras ritari jatkaa leikkiä.

Vähän vaivaloista oli holsteinilaiselle herralle nouseminen, mutta apua hän ei ottanut vastaan; vihdoin hän sitte pääsi jaloilleen.

Oli hän ehkä vähän kankea, mutta täytyihän hänen pestä pois häpeänsä. Hän ilmoitti siis ottaneensa asian liian kevyeltä kannalta ja haluavansa vielä kerran koettaa voimiaan reippaan ruotsalaisen vastustajansa kanssa.

Pekka Svenske vastasi hänen kumarrukseensa ja läksi ratsastamaan kentän toiseen päähän.

Ikäänkuin voimiaan koetellakseen teki ruotsalainen muutamia siroja hyppyjä ennenkuin asettui paikoilleen.

Sitte he taas seisoivat vastatusten.

Jo soivat torvet.

Ja molemmat ritarit karkasivat eteenpäin.

— Ajanpa tällä kertaa asiani toisella lailla, puheli Pekka Svenske itsekseen, ja hän pysyi sanoissaan.

Saksalainen lensi ensin korkealle ilmaan ja putosi sitte suinpäin maahan.

Nyt ei Pekka Svensken enään tarvinnut odottaa jatkamista, sillä pahasti vahingoittuneena kannettiin saksalainen pois.

Mutta silloin ei kansan riemua enään saatu vaikenemaan. Kustaa antoi heidän ilonsa päästä valloilleen, asia huvitti häntä itseäänkin. Hän lähetti erään herransa kiittämään Pekka Svenskeä.

Herttuatar asteli levottomana edestakaisin, hän oli nähtävästi loukkaantunut, mutta nuori kuningatar istui kankeana, liikkumattomana, välittämättä mistään.

Kustaa tuumaili mahtaako hän todellakaan välittää mistään, vai hieno tapako käskee häntä pysymään noin kankeana. Hän tahtoi uskoa, että hieno tapa oli syynä siihen.

Mutta hänen takanaan oli iloisia, nuoria, ylpeyttä säteileviä kasvoja, ja Kustaa tunsi rintansa paisuvan samoista tunteista. Heidänkin sydämensä olivat ruotsalaiset ja ruotsalaisen uroon voitto vaikutti heihin ikäänkuin he itse olisivat olleet osallisina sen saavuttamisessa.

Ruotsalaiset ritarit koettelivat keskenäänkin voimiaan erinomaisella taitavuudella.

Suurta huomiota herättivät marski, herra Lauri Siggenpoika ja herra Birger Niilonpoika.

Molemmat osoittivat suurinta voimaa ja harjaantumista, mahdoton oli saada selville, kumpiko voittaisi, ja vihdoin syöksivät he toisensa yhtaikaa satulasta.

Juhla loppui ilolla ja naurulla.

Mutta illalla tanssittiin kauniissa salissa ja hellät tunteet puhkesivat valloilleen.

Kustaa näki ympärillään rakastuneiden katseita ja kuuli nuorten huulilta hellää kuherrusta.

— Saisinko huomenna puhutella teidän armoanne? pyysi herra Birger Niilonpoika.

— Kello kymmenen! vastasi kuningas.

— Mutta kas! Tuossa seisoi nuori Kustaa Olavinpoika Stenbock kalpein poskin, tuijottaen eteensä.

Kuningas kysyi mikä häntä vaivaa.

— Minä pyydän teidän armoltanne eroa virastani, sammalsi hän. — Aion ulkomaille palvelukseen.

— Eikö nyt kukaan kaunis neitonen ole kiinnittänyt sinua tänne?

Mies punastui korviin saakka.

— Tule luokseni huomenna kello yksitoista, niin saamme puhua asiasta.

Kuningas läksi sitte Margareeta rouvan luo ja istuutui hänen viereensä.

— En ikinä voi unohtaa vankeuttani Jönköpingissä, huokasi Margareeta rouva.

— Sen sait kärsiä minun tähteni!

Kustaa oli kuullut tuon valituksen vähinten kaksikymmentä kertaa.

— Siksi sen kestinkin.

— Mitä pidät juhlasta?

— Kysy sitä kuningattarelta.

— Hän istuu nyt äitinsä parissa enkä tahdo heitä häiritä; sitäpaitsi puhuisin sinun kanssasi.

— Puolisostaniko?

— En. Miksi sinä kalpenet?

— Sinä olet hänelle pahoillasi, Kustaa.

— Hän ei ole osoittanut ansaitsevansa luottamustani.

— Ehkä ovat vaatimuksesi olleet liian suuret?

— Hän tahtoi itsepintaisesti päästä Lyypekkiin ja väitti varmaan pakoittavansa kaupungin vähentämään mahdottomia vaatimuksiaan, ja sensijaan suostui hän kaikkiin lyypekkiläisten pyyntöihin.

— Minä tiedän kuinka hän kärsi… pelkäsin hänen surevan kuoliaaksi… sitte minä läksin kotiin edeltäpäin, mutta tuo onneton tapaus Jönköpingissä tuli eteen…

— Puhukaamme jostakin muusta. Matka on tehnyt Birgitallesi hyvää. Hän on tullut entistä kauniimmaksi!

— Todellako!

Margareeta rouva näytti tyytymättömältä.

— Hän on tullut niin sinun näköiseksesi… varmaan useat ovat sanoneet hänelle sen.

— Olen pitänyt häntä kotona niin paljon kuin suinkin ja siellä hän parhaiten on viihtynytkin.

— Eikö kukaan nuori ritari ole saanut hänen sydäntään sykkimään?

— Sellaisen lapsen sydäntä!

— Onhan hän seitsemäntoista vanha!

— Sellaisia ei hän edes ajattelekaan!

— Oletko varma?

— Kokonaan.

— Kutsuppa tyttö tänne, mutta älä itse tule.

Nuori neiti oli kuin upea kukka; elämänhalu säihkyi hänen tuoreista, loistavista sinisilmistään ja hymyili huulilta, joiden alta paljastui valkea hammasrivi.

Ilokseen kuningas häntä katseli.

— Oletko tanssinut paljon?

— Koko illan, teidän armonne.

— Eikö pikku jalka ole väsynyt?

— Ei se koskaan väsy!

— Eikö sydän sitte ole kieltänyt?

— Sydänkö? Tyttö loi silmänsä maalian.

— Eikö sydän sitte sano mitään?

— Sanoisi kyllä… jos uskaltaisi, kuiskasi neito.

— Tietysti se uskaltaa! Kerroppa minulle, mitä se sanoo? Kuningas istutti hänet rinnalleen, selinpäin äitiin.

— No, miten asiat edistyvät?

— Eivät ensinkään!

— Kuiskaappa korvaani alkukirjain! Birgitta painui häntä likemmä ja kuiskasi:

— B!

— Sanoppa vielä toinen.

— N!

— Oikein! Nyt suutelen sinua ja sanon koko nimen. Ja kuningas suuteli häntä ja kuiskasi: — Birger Niilonpoika!

— Voi! huudahti tyttö ja kätki kasvot käsiinsä. Margareeta rouva oli ollut niin likellä, että hän oli kuullut kaikki.

— Kas niin, Margareeta, lausui Kustaa, — nyt on tyttäresi tehnyt tunnustuksensa. Sulje hänet nyt syliisi ja siunaa häntä!

— Tämä tulee niin odottamatta, sanoi Margareeta.

— No, kutsunko tänne ritarin?

— Ei, ei, minun pitää puhua mieheni kanssa…

— Ei ole tarpeellista, eihän hän ole tytön isä ja tuskin hän ruvennee vastustamaan minun tahtoani.

— Hänen suurin ilonsa on tietysti täyttää se… muutaman päivän perästä…

— Nyt heti; huomenna tapahtuu kihlaus!

— Huomennako?

— Niin! Kas niin, keskustelkaa nyt asiasta!

Sitte läksi kuningas huoneen toiseen päähän, missä lempeä rouva Ebba Vaasa istui.

Hän oli Eerik Abrahaminpoika Lejonhufvudin leski. Hänen miehensä oli auttanut Kristianin Tivedenin yli ja palkaksi saanut surmansa Tukholman verilöylyssä.

Ebba rouva ei tahtonut luopua katolisesta uskosta, sentähden oli hän asettunut asumaan Vretan luostarin likeisyyteen, joka vielä oli kunnossa.

Kustaa kunnioitti häntä suuresti ja hänen erityisestä pyynnöstään oli vanhin tytär Birgitta päässyt noutamaan morsianta ja Ebba rouva itse tullut häihin.

Kun kuningas istuutui hänen viereensä, hymähti hän lempeästi ja lausui:

— Kuinka kauniit hääpidot nämä ovat!

— Kauniitko? Niin, onhan täällä paljon kaunista!

— Avioliitto sisältää aina lupauksen, lausui Ebba rouva, — mutta tämä avioliitto sisältää lupauksen koko kansalle, siksi ovat nämä häät minusta niin sanomattoman kauniit.

— Niin, sanoi kuningas, — me kylvämme, vaan Herra antaa kasvun; mutta minä tahtoisin nähdä ympärillä niin paljon onnellisia ihmisiä kuin suinkin.

— Täällä näkyykin pelkästään iloisia kasvoja.

— Tosin, mutta ne saattavat olla naamareja.

— Naamareja me kaikki kannamme!

— Niin, suru painaa teitä vielä.

— Se ei koskaan minua heitä.

— Ja kuitenkin on teidän kotinne rauhallisin, iloisin ja onnellisin, minkä olen nähnyt.

— Minulla on tyttäreni!

— Niin, he ovat sen päiväpaisteena; mikseivät he kaikki päässeet häihin?

— Teidän armonne, he viihtyvät kotona.

— Birgitta näkyy viihtyvän täälläkin.

— Pelkään liiankin hyvin!

— Miksi liian hyvin? Mitä sillä tarkoitatte?

— Että koti saattaa käydä hänelle vähemmin rakkaaksi.

— No, antakaa hänen täältä ottaa mukaansa se, mikä häntä pidättää täällä.

— Huvi, tanssiko siis?

— Te väärinkäsitätte minua tahallanne; tarkoitan tietysti sitä, jota hänen sydämensä rakastaa.

— Hänen sydämensä ei vielä ole valinnut!

— Mutta entä jos se on?

— Silloin hän olisi sanonut sen minulle.

— Ehkei hän tahdo rikkoa sisarparven eheyttä?

— Se olisi oikein; maailma on myrskyisä meri.

— Rakkaus sensijaan luja satama.

— Riippuen rakkauden laadusta.

— Täytyyhän teidän kuitenkin antaa heidän mennä naimisiin!

— Täytyy kai! sanoi äiti huoaten.

— Täällä on muuan nuori ritari, joka rakastaa neiti Birgittaa.

— Kustaa Stenbock!

— Vai tiedätte te!

— Tyttö sanoi minulle sen itse.

— No kielsittekö te?

— En minä, vaan hän.

— Mistä syystä?

— Hän rakastaa minua enemmän kuin häntä!

— Mutta eikö hänen sydämensä voi rakastaa teitä molempia?

— En tiedä! Pyhä Jumalan äiti, kun emme ikinä olisi tulleet tänne!

Kustaa huomasi, ettei tältä taholta ollut mitään voittamista.

— Kuinka minun suloinen, ihana Margareeta impeni jaksaa? kysyi hän.

— Margareeta on lapsi! sanoi äiti.

— Mutta suloisin, minkä ikinä olen nähnyt, puhui kuningas vilkkaasti. — En koskaan unohda noita suuria, sinisiä silmiä, jotka kerran hääpidoissa minuun katselivat, muistattehan, Ebba rouva!

— Muistan. Ja Margareeta muistaa myöskin!

Pian läksi kuningas Ebba rouvan luota, mielessään harmitellen, ettei ollut saanut mitään aikaan.

Mutta tanssi jatkui, soitto helisi ja ilo loisti kaikkien silmistä.

— Käykö kuningattareni vielä kerran tanssiin? kysyi kuningas vilkkaasti.

— En, minua väsyttää!

Kustaa katsoi häneen kummastuneena, eikö hän käsitä, että hän, kuningas, tahtoo tanssia hänen kanssaan? Eikö hän ehkä koskaan tule häntä käsittämään? Ja pois kuningas läksi. Hänen katseensa sattui kauniiseen Birgittaan, joka suruissaan kuin haavoitettu kyyhky istui pää kallellaan.

Reippaasti astui kuningas hänen luokseen.

Tyttö punastui ja oikaisihe suoraksi.

— Te olette niin herttainen ja lempeä, virkkoi Kustaa, — ja saatatte samalla olla niin julma.

— Minäkö, teidän armonne?

— Juuri te, kaunis neiti!

— Ketä olen loukannut?

— Ensinnäkin itseänne.

Tyttö katsoi häneen kummissaan.

— Ja erästä toista…

Tyttö taivutti hiukan päätään.

— Se toinen tuli äsken kalpein poskin luokseni pyytämään eroa virastaan.

— Eroa!

— Hän aikoo jättää isänmaan…

— Miksi?

— Ettekö te tiedä?

Kyyneleet alkoivat valua alas neidon poskia.

— Hän rakastaa, mutta ei saa vastarakkautta. Tyttö teki kädellään liikkeen ja pää vaipui syvemmälle.

— Hän on sentään jalo, urhoollinen ritari…

— Niin on!

— Jalolla neidillä olisi syytä ylpeillä hänen rakkaudestaan…

— Olisi!

— Mutta sydäntään ei kukaan voi pakoittaa…

— Ei!

— Hän pakenee maastaan hänen tähtensä…

— Ei, ei! kuului tuskallisesti neidon huulilta.

— Tekeekö hän teidän mielestänne oikein?

— Ketä te tarkoitatte?

— Kustaa Stenbockia!

— Minä rakastan häntä.

— Ja karkoitatte kuitenkin hänet luotanne!

— Äitini…

— Jättää teille päätösvallan.

— Kyllä!

— No mutta entä sitte?

— Se häneen niin koskisi ja hänellä on jo ollut paljon suruja.

— Hurskas lapsi! sanoi Kustaa miltei kunnioittaen; — tahdotteko uskoa kohtalonne minun käsiini?

Kustaa Vaasa. II.

— Jos teidän armonne käskee!

— En, pyydän vain saada tehdä teidät onnellisiksi. Tyttö loi häneen kiitollisen katseen ja hän läksi voitostaan iloiten.

Seuraavana päivänä hän hyvään aikaan lähetti noutamaan Kustaa Stenbockia.

— Tiedätkö, että hän sinua rakastaa? kysyi hän.

— Uskon, mutta…

— Mene nyt paikalla Ebba rouvan luo ja ilmoittaudu minun sanansaattajanani!

— Mutta teidän armonne!

— Minä sinut lähetän ja minä sinulle takaan Brita neidin rakkauden!

— Mutta jos hän kieltää?

— Niin vetoa neitiin; muistuta hänelle eilistä keskusteluamme.

— Kuinka voin kiittää teidän armoanne?

— Toimenpiteeni eivät ole aivan epäitsekkäät; en tahdo kadottaa urheaa ritaria enkä antaa hänen surra kuoliaaksi kauniin tytön tähden.

Kustaa Stenbock riensi Ebba rouvaa tapaamaan ja sai asiansa mitä parhaimpaan järjestykseen.

Muutaman tunnin perästä palasi hän kuninkaan luo ja ilo loisti hänen silmistään, kun hän esiinkantoi Ebba rouvan tervehdyksen: hän iloitsee saadessaan täyttää kuninkaan tahdon ja ainoastaan pyytää, että asia vastaiseksi pidettäisiin salassa.

— Iltaan asti, sanoi Kustaa, — ei kauvemmin!

— Pelkään että hän pahastuu!

— Sen huolen kannan minä!

Päivän loistavassa juhlassa oli kuningas iloisin iloisten joukossa, hän sirotteli ympärilleen pilapuheita ja ilonpurkauksia, kaikkien silmät häntä seurasivat, ilmaisten rakkautta ja myötätuntoisuutta, ja hänen omassa sydämessään liikkui ylivuotavan lämmin tunne; ehkä hän itseltään ja muilta tahtoi peittää, että piikki jo oli häntä haavoittanut, sillä näytti siltä kuin hän ajamalla olisi ajanut luotaan kaikki huolet, vaan nauttiakseen hetken riemusta.

Ihmetellen kuningatar häneen katsoi, hän ei häntä käsittänyt ja hänen ystävällisiin, lohduttaviin sanoihinsa vastasi hän vain kylmällä hymyllä.

— Hän ikävöi äitiään! selitti kuningas ympäristölleen. Niin hän sai koettaa selitellä kuningatar Katarinan käytöstä koko hänen elämänsä ajan.

Mutta tänään tahtoi hän iloita, vaan iloita. Äkkiä likeni häntä kreivitär Margareeta.

— Kreivi suostuu! ilmoitti hän.

— Siitä olinkin varma!

Kun illalla tanssin piti alkaa, viittasi hän soittajille, että he lakkaisivat, ja lausui, astuen juomapöydän ääreen:

— Olen antanut tuoda parhaat viinit kellaristani. Täyttäkää maljat!

Sitte tarttui hän maljaan ja jatkoi:

— Olen kokenut paljon tässä maailmassa enkä ensi kertaa hiero naimiskauppaa, kun tänään sisareni ja kreivi Hojan suostumuksella lasken rakkaan sisarentyttäreni, jalon neiti Birgitta Joakimintyttären käden jalon herra Birger Niilonpojan käteen!

Hän liitti nuorten kädet yhteen ja syleili heitä; sitte piti heidän juoda hänen kanssaan ja kiertää pitkin salia vastaanottamaan onnentoivotuksia.

Mutta äkkiä läksi Kustaa Ebba rouvan luo.

— Saanko tarjota teille käsivarteni, kälyni? Ebba rouva nousi pelästyneenä.