SISÄLLYS: (continued 3)

— Teidän armonne!

— Ettehän toki ota takaisin sanaanne?

— En suinkaan!

— No, ettekö tiedä, ettei koskaan pidä heittää huomiseksi, mitä tänään voi tehdä?

Lempeän väkivaltaisesti otti hän hänen käsivartensa ja lausui ääneen:

— Jalo kälyni, rouva Ebba Lejonhufvud on sallinut minun ruveta tyttärensä naittajaksi, jolla perustuksella täten kihlaan jalon Brigitta Eerikintyttären urhoolliselle ritarille herra Kustaa Olavinpoika Stenbockille!

Näin sanottuaan liitti kuningas nuorten kädet yhteen ja syleili heitä sydämellisesti.

Mutta samassa näki hän heidän molempien, unohtaen koko ympäristönsä, polvistuvan äidin eteen.

Pelästyneenä tahtoi Ebba rouva nostaa heidät ylös, mutta he pyysivät polvillaan hänen siunaustaan.

Silloin laski äiti kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.

Kohtaus teki valtavan vaikutuksen, sillä se erosi niin räikeästi ympäristöstä.

Ja kun tämä pari sitte kierteli pitkin salia ottamassa vastaan onnentoivotuksia, niin ei sille lasketeltu niin paljon leikkipuheita kuin ensimäiselle parille.

Taas alkoi musiikki soida ja tanssi käydä hurjissa pyörteissä.

Kahdeksan päivää kesti iloisia häitä.

Sitte läksi herttuatar tyttärineen ja Kustaa saattoi heidät matkalle.

Kotiin palatessaan päätti hän tästälähin uhrata koko elämänsä ja kaikki voimansa synnyinmaalle. Hän kyllä oli huomannut, ettei hänen avioliittonsa tule onnelliseksi, mutta eihän asia enään ollut korjattavissa, piti siis koettaa kärsiä ja tehdä elämä niin siedettäväksi kuin suinkin. Saattaisi ehkä sattua seikkoja, jotka likentäisivät puolisoja.

Tyhjältä tuntuu, kun ei ole ketään, jonka puoleen täydellisellä luottamuksella voisi kääntyä!

Hojan kreiviin ei ollut luottamista. Hän oli hääjuhlaa aikana käyttänyt hyväkseen Kustaan iloista mielialaa ja pyytänyt häneltä lisää läänityksiä. Ja kun Kustaa kielsi, niin rupesi hän uhkailemaan… Hävytön mies, hänen oli kuningasta kiittäminen kaikesta ja nyt hän loi häneen kateellisia katseita!

Huomenlahjaksi oli kuningas antanut kuningattarelleen Kalmarin linnan, kaupungin ja läänin sekä koko Ölannin ynnä Borgholmin linnan; sensijaan kerrotaan kuningattaren lausuneen esirukouksen taalalaisten puolesta, jolloin he taas vuorostaan "kiittivät armollista rouvaansa hänen lempeästä rukouksestaan ja selittivät, että he ovat valmiit häntä verellä ja hengellä puolustamaan".

Nuori kuningatar vietti omituista elämää; mieluinten oli hän yksin, joko lukien kirjaa tai istuen käsityönsä ääressä; ympäristöään kohteli hän ylpeästi ja käskemällä; keskusteluun ei hän milloinkaan antautunut. Kuningas ei koskaan saanut häntä siihen; hän vaikeni aina, jos hänen mielipidettään tai hänen tahtoaan kysyttiin, lieneekö se sitte tapahtunut itsepintaisuudesta vaiko tietämättömyydestä.

Mutta sensijaan saattoi hän joskus aivan syyttä kiivastua äärettömästi.

Hän oli kotoa tuonut muassaan pienen koiran, jota hän intohimoisesti rakasti ja jonka aina piti nukkua hänen sylissään.

Kuningas ei siitä pitänyt ja pyysi joskus, että hän sen heittäisi luotaan; hän loi silloin kuninkaaseen pimeän, epäluuloisan katseen ja sulki lemmikkiä vielä hellemmin syliinsä.

Joka päivä tuotti pieni elukka harmia.

Palvelijattaret saivat usein sen tähden tuntea kuningattaren pienten, vaikeitten kourien kovuutta.

Eräänä päivänä kuoli koira.

Kuningatar väitti, että joku oli antanut sille myrkkyä.

Yhtä mahdollista on, että koira oli syönyt liian paljon, mutta sitä ei hän ottanut uskoakseen.

Hänen epätoivonsa ja surunsa oli melkein rajaton, ei kovuus eikä hellyys, ei mikään auttanut.

Lääkäri selitti, että hänen elämänsä on vaarassa, jollei hän koeta hillitä heikkouttaan.

Silloin hän pelästyi, ja pitkän aikaa hän taipui mihin tahansa.

Sitte rupesi hän kirjoittamaan kirjeitä; erittäin rakasti hän sisartansa Doroteaa, prinssi Kristianin puolisoa. Ja tämä viekas, oikullinen nainen päätti pian koettaa voittaa sisarensa valtiollisiin tarkoituksiin. Hän opetti hänelle, miten hänen tulee käyttäytyä, kirjoitti, että hän häneltä odottaa paljon ja selitti miten he voivat saavuttaa päämaalinsa.

Kirjeet piiloitti Katarina tarkasti, mutta samalla näytti hänen luonteensa muuttuneen.

Hän kohteli kuningasta ystävällisesti ja koetti voittaa hänen rakkautensa, mutta liian myöhään.

Kuitenkin iloitsi kuningas muutoksesta, arveli vain, että kuinkahan kauvan tätä kestää.

Ympäristöään kohteli Katarina kylmästi ja ylpeästi, ystävyytensä ja luottamuksensa arvoisena ei hän pitänyt ketään; Hojan kreivi oli ainoa, joka häntä miellytti ja hän ei ollut kuninkaan eikä hovin suosiossa. Mutta hovi kohtelikin häntä ansion mukaan.

Elämä siellä ei ollut hauskaa.

5.

VIELÄ KERRAN KUNINGAS KRISTIANISTA.

Niinkuin tiedämme, oli Ruotsissa tuontuostakin liikkunut huhuja kuningas Kristianista ja hänen aiotusta retkestään Ruotsiin ja nämät huhut olivat pitäneet mieliä jännityksessä. Tiedämme myöskin, että hän jo kerran oli koettanut toteuttaa aikeensa, mutta onnistumatta. Gottlannin kysymyksen ollessa vireillä, keskusteli hän Severin Norrbyn kanssa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Sittemmin piti hän pientä hovia alankomaalaisessa kaupungissa Lierissä, vaikka hän tosin itse lakkaamatta matkusteli eri ruhtinaiden luo, koettaen hankkia varoja menetettyjen kruunujensa jälleenvoittamiseksi.

Kotona ollessaan rakensi hän kaikellaisia suunnitelmia Sigbritin kanssa, joka aina pysyi hänelle uskollisena.

He nauttivat sanomattomasti ajatellessaan, että he hävittäisivät olevat olot ja sitte rakentaisivat uusia.

He olivat kuin kadotettujen sielut, joiden työ hajoaa käsiin, ennen valmistumistaan.

Kustaa Trolle ja Berendt von Melen oleskelivat yhtämittaa Kristianin likeisyydessä; he kirjoittivat piispa Braskille ja tahtoivat häntäkin liittoonsa, mutta piispa vastasi, ettei hän ikinä ryhdy kapinoimaan rakasta isänmaataan vastaan.

Sensijaan suostui Ture Jönsinpoika auttamaan heitä mikäli ikinä taitaisi.

Nuo kolme ensimainittua herraa tekivät kaikellaisia suunnitelmia, mutta erimielisyys, ja ennen kaikkea rahojen puute, estivät tuimia kehkeytymästä teoiksi.

Vihdoin v. 1531 lupasi Kristianin lanko hänelle rahaa ja silloin hän vielä kerran todenteolla päätti koettaa onneaan.

Kustaa Trolle läksi paikalla Norjaan, puettuna vuoritilallisen pukuun.

Vihdoin hänen onnistui päästä Trondhjemiin ja tavata arkkipiispa Olavi.

He koettivat kaikin tavoin koota liittolaisia kuningas Kristianille.

Unionin aikana olivat norjalaiset sitkeinten pysyneet virkaheiton kuninkaan puolella ja niin he tekivät nytkin. Kustaa Trollen aikomukset näyttivät onnistuvan.

Ja näiden keskustelujen aikana valmistuivat Kristianin varustukset.

Kaarle keisari maksoi onnettomalle langolleen 50,000 guldenia, nimittäin loput Kristianin puolison myötäjäisistä, ja jätti hänelle sitäpaitsi 12 sotalaivaa, yhtä paljon päästäkseen hänestä kuin säälin tunteesta.

Luultavasti samoista syistä antoivat frislantilaiset ja useat yksityiset, varakkaat hollantilaiset kuninkaalle laivoja, rahaa ja miehiä.

Vähää ennen oli Kristian palkannut joukon sotaväkeä, joka hiljan oli päässyt vapaaksi Itäfrislannin kreivin Ennan palveluksesta; tällä väellä hyökkäsi hän hollantilaisen kaupungin Alkmarin kimppuun, ryösti sen ja hävitti koko maan. Saaliinhalu houkutteli paljon väkeä hänen joukkoihinsa ja pian oli hänen sotavoimansa kasvanut 12,000 miehen suuruiseksi. Ja miehet olivat harjaantunutta ja kelpo väkeä.

Keisari itse oli Alankomaissa eikä hänellä sillä hetkellä sattunut olemaan sotavoimaa lähettää joukkoa vastaan. Silloin hän, sekä päästäkseen vapaaksi irtolaisista että ehkä enemmän säälin tunteesta onnetonta lankoaan kohtaan, antoi hänelle rahaa ja laivoja.

Kaikki Ruotsin karkulaiset, kuten Ture Jönsinpoika ja piispa Maunu Haraldinpoika, riensivät hänen avukseen.

He kirjoittivat nyt sukulaisilleen, virkatovereilleen ja tuttavilleen, varsinkin Tanskassa, ja kertoivat, että keisari ja useat muut ruhtinaat ja herrat ovat päättäneet toimittaa Kristianille hänen maansa takaisin; Kristian on sekä ajatuksiltaan että luonteeltaan kokonaan muuttunut; varmaan hänestä nyt tulee hyvän hallitsijan perikuva. Kunhan Jumala vaan soisi, että kaikki tuntisivat Kristianin niin hyvin kuin Kustaa Trolle, Ture Jönsinpoika ynnä useat muut, niin kaikki Tanskan, Ruotsin ja Norjan järkevät miehet avosylin kerjäisivät ja rukoilisivat pakkosopimusta, jota nyt tarjotaan heille.

Eikä siinä kyllä, vaan Kustaa Trolle läksi Meklenburgiinkin pyytämään apua. Hän oli aivan väsymätön. Kristian oli tullut tosi katoliseksi, kyllä hän ansaitsee apua ja hän korvaa tuhatkertaisesti jokaiselle, joka häntä auttaa.

Papit aivan vimmastuivat; he ottivat kirkoistaan kullat, hopeat ja kalleudet ja lähettivät ne Hollantiin Kristianille.

Tästä avusta lupasi Kustaa Trolle, Kristianin puolesta, heille sekä kruununläänejä että panttauksia ja velvoitti oman tuomiokirkkonsa, hiippakuntansa ja kaikki jälkeentulevansa arkkipiispat antamaan heille varmaa takuuta, kunnes heidän kirkkonsa ja luostarinsa olisivat saaneet täyden korvauksen.

Matkaa valmistaessa yltyi Kristianin intomielisyys äärimmilleen; hän ei tuntenut muuta kuin vihaa, hänen elämänsä tarkoitti ainoastaan julmaa, veristä kostoa!

Hän osoitti nyt omaavansa suuren toimintavoiman, joka tähän asti oli ollut kuin horroksissa, ja sentähden sujuivat sotavalmistukset hyvällä vauhdilla. Lokakuun 26 p:nä v. 1531 läksi laivasto matkaan Medenblickistä Länsifrislannissa. Siinä oli 25 purjetta ja sotajoukkoon kuului 8,000 miestä.

"Mutta", sanoo kronikka, "taivaallinen Jumala, joka on kaikkien tyrannien vihollinen, pani jo heti järvessä hänen kanssansa toimeen suuren tappelun".

Hirveä myrsky hajoitti laivaston, heitteli toisia laivoja Skotlannin rannoille ja toisia Vikenin kallioita vastaan, mutta koko laivasto vahingoittui niin, että jokikinen laiva oli hylkynä.

Kaikki laivat, jotka kuljettivat ratsuväkeä, muonaa ja tykistöä, hukkuivat.

Viidellätoista laivalla saapui Kristian marraskuun alussa Norjan satamiin, mutta nekin laivat olivat niin kurjassa tilassa, että melkein koko väestö oli paleltumaisillaan tai nälkään kuolemaisillaan.

Muiden vastoinkäymisten lisäksi tuli vielä niin kova pakkanen, että useimmat sotalaivat jäätyivät satamiin, joihin ne olivat päässeet hakemaan apua ja pelastusta.

Itse nousi Kristian maihin Opslon luona marraskuun 5 p:nä ja ilmoitti heti Trondhjemiin Kustaa Trollelle tulostaan.

Jo seuraavana päivänä toimitti hän Norjan kansalle kehoituksen että se liittyisi hänen joukkoihinsa.

Ja Opslossa oli hänellä todellakin ilo ottaa vastaan uskollisuusvala kahdelta piispalta ja useilta maallisilta herroilta.

Kustaa Trollen ahkeroiminen näytti todellakin kantavan hedelmiä; marraskuun 29 p:nä irtisanoi norjalainen valtakunnanneuvosto julkisesti kuningas Fredrikille vannomansa uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan.

Ainoastaan Bergenin piispa ja Bergenshusin, Aggerhusin ja Bohusin linnanpäälliköt pysyivät kuningas Fredrikille uskollisina.

Kristian itse läksi nyt Aggerhusia vastaan ja Ture Jönsinpoika ryntäsi Vikeniin sekä piiritti Bohusin.

Ture herra toisti toistamistaan, että hän 2,000—3,000 miehellä valloittaa koko Ruotsin.

Olofsborgin linna, jota Åke Claesson puolusti, valloitettiin ja poltettiin; Åke herra itse ammuttiin.

Kustaa Trolle, Ture Jönsinpoika ja piispa Maunu Haraldinpoika lähettivät yhtämittaa Ruotsiin kirjeitä, joissa kiihkeästi kehoitettiin herroja valloittamaan takaisin kadotettu vapaus. Rauha ei vielä ollut läheskään palautettu useihin maakuntiin, joten Kustaata uhkaava vaara näytti aika suurelta, varsinkin koska Kristian ensinnä aikoi kääntyä Ruotsin kimppuun.

Mutta vaaran uhatessa oli Kustaakin aina voimakkaimmillaan ja tarmokkaimmillaan.

Hän lähetti isällisiä varoituksia Länsigötlantiin, Daliin, Vermlantiin, Nerikeen, Smålantiin, kaikkialle. Hän muistutti kansalle miten usein Kristian ennenkin oli tehnyt hyviä lupauksia ja vahvistanut ne valalla, kirjeillä ja sineteillä, ja kuinka hän sitte oli ne pitänyt. Saavat nähdä ruotsalaiset, jos Kristian pääsee valtaan, kuinka hyvin hän heitä kohtelee.

"Rakkaat ystävät", varoitti Kustaa, "pysykää nyt lujina, älkääkä ruvetko kapinoimaan, niin ei meille ruotsalaisille tapahdu mitään pahaa. Jos me pysymme sisällisesti yksimielisinä, niin eivät ulkomaalaiset voi meille mitään."

Ja kumma kyllä eivät nuo kapinalliset kirjeet ensinkään vaikuttaneet kansaan.

Taalalainen Maunu Niilonpoika oli kadottanut melkein koko vaikutusvaltansa; harmistuneena näki hän halpasäätyisten maamiestensä kääntävän itselleen selkänsä, kun hän yritti puolustaa kuningas Kristiania tai vihattua Kustaa Trollea.

Tosin Ture Jönsinpoika ja Kustaa Trolle tuontuostakin kiitoksellaan mairittelivat hänen turhamaisuuttaan ja itse hän mielestään oli niin ylhäisessä asemassa, että hän saattoi tehdä mitä tahtoi.

Taalalaiset talonpojat eivät enään uskaltaneet ryhtyä kapinoimaan, sillä Kustaa oli ankara herra ja kansa oli elävässä muistossa säilyttänyt sen kristillisyyden, jota Kustaa Trolle pitkänä perjantaina oli Ruotsin miehille osoittanut; he vastasivat sentähden arkkipiispalle tähän tapaan:

"Teidän kristillisyytenne oli pyövelintoimi eikä piispantoimi. Älkää kääntäkö mieltänne eikä nenäänne tänne, sillä jos asianlaita niin on kuten huhu sanoo, että tahdotte lähteä Taalaihin, niin olemme me kaikki yksimieliset ja tahdomme panna henkemme alttiiksi, niin monta kuin meitä täällä Taalaissa on 15 vuoden ikäisestä lähtien, niinkauvan kuin jousta ja nuolta riittää. Miettikää tarkoin, että te ja teidän liittolaisenne eivät koskaan ole Ruotsin miehille olleet uskollisia. Sentähden puhumme me teitä vastaan, me rahvaan miehet."

Kustaan ei kauvan tarvinnut kehoittaa kansaa nousemaan. Muistot koko unioniajan sorrosta ja hirmutöistä näyttivät äkkiä heränneen, tuulahdus Engelbrektin ja Sturein ajoista täytti mielet; kukaan ei enään muistanut, että Kustaa kuningas oli ollut ankara ja vaativainen; nuolia teroitettiin, kirveitä hiottiin, jokainen tahtoi olla valmiina, kun kutsu kajahtaisi: ottamaan vihollista vastaan, taisteluun ja kuoloon Ruotsin itsenäisyyden puolesta!

Yleinen mielipide oli niin jyrkkä, että yksin papitkin kieltäytyivät kansalle lukemasta yllyttäjien kirjeitä, jo ennenkuin kuningas hengen ja omaisuuden uhalla oli kieltänyt heitä sitä tekemästä.

Kustaa pani koko sotavoimansa liikkeelle. Lödösehen lähetti hän sotaväkensä eli kotijoukkonsa sekä jalan että ratsain.

Itse hän toimi ja puuhasi aivan väsymättömästi. Hän näytti unohtaneen kaikki omat huolensa, voidakseen kokonaan antautua isänmaansa palvelukseen. Taalaihin ja Helsinglantiin lähetettiin luotettavia miehiä palkkaamaan niin paljon irtonaisväkeä kuin suinkin ja pitämään huolta siitä, että se puolustaisi maansa rajoja.

Kahdentenatoista joulupäivänä tarkasti kuningas Mälarimaakuntien aseet ja lähetti sitte joukot Länsigötlantiin ja Lödösehen.

Sotavoiman johtajaksi pantiin kokeneita miehiä, kuten Lauri Siggenpoika ja Severin Kijl.

Sensijaan varustautui Tanska sangen laimeasti vastaanottamaan vihollista, vaikka Kustaa monta kertaa kirjoitti kuningas Fredrikille ja valtakunnan neuvostolle, kehoittaen ryhtymään tehokkaisiin toimiin; sillä vaarallista saattaisi olla Tanskalle, jos Kristian Norjassa voittaisi jalansijaa.

Mutta tanskalaiset heittivät kuningas Kustaan huoleksi taittaa kärjen Kristianin voimilta.

Hansakaupungit, jotka pelkäsivät Kristiania ja pohjoisvaltakunnista tahtoivat karkoittaa hollantilaiset, lähettivät nyt Tanskan avuksi neljä suurta sotalaivaa. Ne saapuivat syksyllä Köpenhaminan satamaan, mutta Tanskan laivasto ei silloin vielä ollut laisinkaan kunnossa ja lyypekkiläiset laivat jäätyivät paikoilleen ja olivat koko talven siinä hyödyttöminä.

Mutta Kustaa kirjoitti vielä yhtämittaa niin ankaria varoituskirjeitä, että Tanskasta vihdoin lähetettiin fennika sotamiehiä ruotsalaisen sotaväen jatkoksi.

Jätimme kuningas Kristianin ulkopuolelle Aggerhusia, jota linnanherra Maunu Gyllenstjerna puolusti.

Tämä oli rohkea, urhoollinen herra ja hän torjui hyökkäyksen toisensa perästä.

Varmaankin piti hän Kristiania aivan vaarattomana, tai lieneekö hän yhdellä kertaa tahtonut päästä hänestä vapaaksi, koska hän äkkiä teki ankaran hyökkäyksen häntä vastaan.

Tämä oli vihollisille niin odottamatonta, että he pian joutuivat tappiolle ja pakenivat.

Takaisin ei Kristianin mielestä maksanut vaivaa lähteä. Hän suuntasi sentähden kulkunsa Vikeniin, jossa hänen alamainen palvelijansa ja ystävänsä Ture Jönsinpoika oli.

Mutta lieneekö Ture herra liian moneen kertaan toistanut hänelle kertomukset "siunatusta kuninkaantyttärestä Agnesista", tai lieneekö ollut muita syitä, joiden tähden ei hän viihtynyt Vikenissä. Hän päätti karata ruotsalaisten kimppuun, jotka olivat majoittuneet joen itäpuolelle, Lödösen luo.

Mutta Ture herran täytyi seurata häntä, sillä hän ymmärsi parhaiten, kuinka ruotsalaisia oli kohdeltava.

— Siinä suhteessa luulen voivani täyttää teidän armonne ylhäisen tahdon, vastasi Ture herra.

He läksivät nyt matkaan. Kuningas Kristian synkkämielisenä, vimmoissaan kärsimistään vastoinkäymisistä, epäillen ystäviään ja kiihkeästi toivoen kostoa vihollisilleen; Ture Jönsinpoika nöyränä, imartelevana, rakennellen kauniita tuulentupia ja kuvaellen niitä niin todellisiksi kuin suinkin.

Kristian oli pystyttänyt leirinsä Kongelfiin, hän kyllä tiesi, missä ruotsalaiset pysyttelivät: odottakoot vain siellä, kunnes häntä haluttaa tulla heitä surmaamaan.

Mutta Severin Kijlin ja muiden päällikköjen mielestä kävi aika pitkäksi ja he päättivät lähteä likemmin tarkastamaan vihollista.

Sentähden he 3,000 kiiltävään sotasopaan puetun miehen kanssa läksivät uudenvuodentervehdykselle kuningas Kristianin luo, joka oli kutsunut itseään ruotsalaisten herraksi.

Kongelfissä syntyi suuri hämmästys.

— Ruotsalaiset tulevat! huudettiin.

Kuningas Kristian nousi silloin torniin. Hän tahtoi ensin nähdä heidät kaukaa.

Mutta kun hän palasi, hehkui viha hänen kasvoillansa ja silmät säihkyivät.

— Kutsukaa Ture Jönsinpoika tänne! kiljaisi hän. Ture herra tuli täyttä laukkaa, luullen, että rynnäkkö oli kysymyksessä.

Mutta kuningas viittasi ruotsalaisia ja virkkoi äänellä, joka vapisi vihasta:

— Sinä olet pettänyt minut, herra Ture, sillä sinä sanoit, ettei Ruotsissa ole sotureja. Mitä nuo ovat, jotka tuolla näen? Lienevätkö he akkaväkeä?

Sitte käänsi hän hänelle selkänsä ja läksi.

Seuraavana päivänä löydettiin Ture herra päättömänä Kongelfin kadulta.

Siihen hänen elämänsä loppui.

Nyt ei Kristian voinut turvautua kuin itseensä. Ja yhtä voimakkaiksi kuin hänen tahtonsa oli tullut, terästyivät hänen tekonsa.

Hän ryhtyi työhön todenteolla ja siinä auttoivat häntä suuresti hänen hyvät paikallistietonsa.

Hän asetti väkensä neliöön pienen joen taakse; hän tiesi nimittäin, ettei se koskaan mene kovaan jäähän.

Virta jäi hänen oikealle puolelleen.

Itse hän etevimpine miehineen asettui kappaleen matkan päähän, kahden vuoren välille.

Ruotsalaiset eivät tunteneet tuon pienen joen harvinaisia jäätymissuhteita, vaan luulivat sen jään kantavan yhtä hyvin kuin virran, ja koska he näkivät viholliset toisella puolella, marssivat he rohkeasti eteenpäin.

Mutta silloin edellimäiset, sekä hevoset että miehet, upposivat jään alle ja hukkuivat. Syntyi hirveä epäjärjestys.

Jälemmät miehistä tahtoivat tietysti kääntyä takaisin, mutta silloin pani Kristian liikkeelle kaikki tykkinsä ja ruotsalaiset kärsivät suuren tappion.

He vetäytyivät silloin takaisin Lödöseen.

Kristian meni nyt virran yli, loittoni hiukan Bohusista ja pystytti leirinsä Skeplandan kirkon luo.

Sieltä lähetti hän sotamiehiä kaikkiin suuntiin hankkimaan ruokavaroja.

Mutta aiotut ryöstöt eivät tuottaneet Kristianin miehille suurtakaan hyötyä.

Ruotsalaiset hyökkäsivät heidän niskaansa ja "hakkasivat heitä niin perinpohjaisesti", sanoo kronikka, että ani harva heistä pääsi eheänä takaisin.

Mutta kun ruotsalaiset olivat ryöstäneet ruokatavarat, joutui Kristian suureen hätään. Nälkä ja kylmä synnytti tauteja ja suuri osa hänen väkeään kuoli. Hänen täytyi sentähden jättää Skeplanda ja palata Opslohon. Mutta silloin oli hänen sotavoimansa kutistunut 2,000 mieheen.

Siellä viipyi hän muutamia kuukausia, eläen toimettomuudessa ja vaatien, että hänelle osoitettaisiin kuninkaallista kunnioitusta.

Ruotsille ja Kustaalle koitti nyt levollisempi aika ja jokainen odotti kevättä.

Vihdoin saapui muutamia tanskalaisia laivoja; ne yhtyivät lyypekkiläiseen laivastoon ja purjehtivat Aggerhusiin. Siellä ottivat ne viisi Kristianin parasta sotalaivaa, jotka, jäätyneinä talvileirisatamaansa, auttoivat Aggerhusia tuoden sille miehistöä, ruokavaroja ja sotavarustuksia.

Sitte valmistettiin Tanskasta hyvin miehitetty laivasto lähtemään Norjaan. Hansakaupungit lähettivät myöskin useita laivoja ja ylipäällikkönä oli Odensen piispa Knut Gyllenstjerna.

Tämä herra sai rajattoman valtakirjan toimia niinkuin jos kuningas itse olisi läsnä.

Sen ajan piispat olivat useimmiten parempia sotureja kuin piispoja, mutta saamme nähdä miten erinomaisesti Knut Gyllenstjerna ymmärsi yhdistää persoonaansa näiden molempien ominaisuudet.

Toukokuun 7 p:nä saapui piispa Opslohon. Kuningas Kristianin leiri oli kaupungin ulkopuolella ja sieltä saattoi hän nähdä, miten hänen laivojansa satamassa poltettiin ja kuinka kipunat sieltä lentelivät makasiineihin ja ranta-aittoihin, sytyttäen ne tuleen.

Kristian yltyi vihan vimmoihin. Hän raivosi kuin mielipuoli ja käski polttaa oman leirinsä. Sitte hän vetäytyi kaupunkiin. Mutta matkalla olivat hänen ahkerat aivonsa keksineet viimeisen keinon, keinon millä tingittäisiin antautumisehdot niin siedettäviksi kuin suinkin.

Hän antoi sepittää kirjeen, joka salaa saatettiin vihollisen leiriin ja jossa ilmoitettiin, että 5,000 miehen suuruinen skottilainen laivasto oli tulossa sekä että hollantilaiset olivat varustaneet 50 sotalaivaa ynnä 250 kauppa-alusta, jotka kuljettivat sota- ja muonavarustuksia.

Tosin ei hän suuresti uskaltanut luottaa tähän kepposeen, jonkatähden hän kääntyi tanskalaisten päällikköjen puoleen pyytämään neuvoja toivottomassa asemassaan ja kehoitti heitä "Jumalan pyhän sanan ja evankeliumin nimessä" rauhantekoon. Mutta päälliköt sanoivat, etteivät he voi tehdä mitään ja kehoittivat häntä kääntymään setänsä, kuningas Fredrikin puoleen ja turvautumaan hänen armoihinsa.

Mutta pian huomasi hän kepposensa menestyneen, sillä vaatimukset kävivät lievemmiksi.

Heinäkuun 11 päivänä tehtiin sopimus, jonka mukaan Kristianin vapaasti piti päästä matkustamaan Köpenhaminaan, ja jollei hän siellä saattaisi sopia setänsä kanssa, niin saisi hän lähteä minne tahtoisi.

Mutta hiukan jälkeenpäin tuli kirjeitä, ettei Kristianin kanssa saisi ryhtyä mihinkään sopimuksiin.

Kuningas Fredrik oli saanut varmoja tietoja veljenpoikansa tukalasta tilasta ja tahtoi, että hän joko karkotettaisiin Norjasta tai antautuisi tanskalaisten armoille.

Mutta eihän Knut Gyllenstjernan sotilaskunnia myöntänyt sellaista; hänen täytyi pysyä sanassaan ja hän antoi kuningas Kristianin nousta Tanskan laivastoon, nosti ankkurin ja purjehti hyvällä tuulella Köpenhaminaan.

Ylpeästä ylimielisyydestään vaipui Kristian syvimpään epätoivoon ja alakuloisuuteen.

Ennen lähtöään kirjoitti hän sedälleen nöyrän kirjeen, jossa hän vertasi itseään tuhlaajapoikaan ja rukoili armoa ja anteeksiantoa.

Kuningas hämmästyi suuresti ja kysyi neuvoskuntansa herroilta, mitä olisi tehtävä.

Herrat olivat eri mieltä ja viisi päivää keskusteltiin kiihkeästi.

Sillaikaa odottivat laivat satamassa ja kuningas Kristiania rauhoitettiin sillä, että kuningas Fredrik sattumalta on poissa kaupungista.

Neuvottelut kuninkaan ja neuvosherrojen välillä päättyivät siihen, että Knut Gyllenstjernaa kehoitettiin kunniansa kautta ja valan voimalla lausumaan, oliko hänen mielestään kuningas Fredrik velvollinen pitämään sovitun turvallisuussitoumuksen.

Niinmuodoin vedottiin katoliseen piispaan ja — tietysti peläten että Kristian uudelleen pääsisi irti — selitti pappi ja valtiomies, että koska turvakirje ei ollut vahvistettu kuninkaallisella sinetillä, niin sitä ei tarvinnut katsoa sitovaksi.

Heti senjälkeen ilmoitettiin Kristianille, että kuningas on Flensburgissa ja odottaa häntä siellä.

Laiva lähti uudelleen merelle ja karkoitettu kuningas alkoi toivoa, että asiat kävisivät onnellisesti. Mutta sitte hän huomasi, että laiva purjehti Flensburgin vuonon ohi. Silloin valtasi hänet kauhistus ja pelästys. Hän huomasi nyt, että häntä aiottiin kohdella niinkuin hän oli kohdellut muita ja hän alkoi katkerasti itkeä ja valittaa, että häntä vastaan käyttäydytään epäkristillisesti.

Kronikka ei kerro oliko piispa-päällikkö tällä matkalla mukana, vaan huomauttaa ainoastaan, että yhtä vähän kuin Kristian mahtavuutensa päivinä oli välittänyt niiden huudoista ja kyynelistä, jotka hän väärillä valoilla ja lupauksilla oli pettänyt, yhtä vähän välitti laivan miehistö hänen valituksistaan.

Alssaaren luona laski laiva ankkuriin ja Sönderborgin linnan itäiseen, n.s. "siniseen torniin" suljettiin nyt onneton kuningas vankeuteen.

Hänen asuntonaan oli holvattu, pimeä ja ahdas huone, jonka kaikki aukot olivat kiinni muuratut. Sen paljaiden seinien sisäpuolelle ei päässyt muuta valoa kuin se hitunen, mikä välähti sinne saman aukon kautta, josta ruoka hänelle ojennettiin. Hänen ainoana seuranaan oli norjalainen kääpiö ja senjälkeen kuin hirveä vankeus kävi tälle sietämättömäksi, eräs vanha sotamies, jonka kuollessa kuningas itki tuskan kyyneliä.

Täällä istui hän yksin ajatuksineen, muistoineen ja ne olivat varmaan hirveät! Varmaan hän moneen kertaan eli uudestaan kauheat tekonsa Tanskassa, ajatteli langettamiaan verituomioita ja muisteli, kuinka monta kertaa hän, kun häneltä oli rukoiltu armoa, tunnottomasti oli kieltänyt.

Kuinka monta kertaa hän oli valehdellut ja pettänyt, imarrellut, houkutellut, luvannut ja sitte, korppikotkan tavoin, iskenyt saaliiseensa kiinni ja repinyt sen kappaleiksi!

Mutta hän tunsi myöskin, että hänellä oli ollut suuria ajatuksia ja suunnitelmia. Hänen lakikirjansa oli poltettu, vaikka se oli tehnyt kansan vapaaksi ja itsenäiseksi. Lutherin opin oli hän tahtonut tuoda maahan ja se olisi varmaan ollut koko valtakunnalle onneksi.

Miksei hän ollut saanut ainoaakaan ehdotuksistaan toteutumaan? Hän oli kyllä koettanut — ruoska kädessä, mutta kun ei hän siten onnistunut, niin hän väsyi.

Jos hänellä todellakin olisi ollut voimia toimittaa jotakin hyödyllistä, niin hänen rikollisuutensa vaan tuli siitä suuremmaksi, ettei hän ollut käyttänyt niitä. Jos ne henkiäänet, jotka kehoittivat häntä oikeaan ja hyvään, olivat lähetetyt ylhäältä, niin mikseivät ne voineet auttaa häntä vastustamaan pahojen intohimojen valtaa? Häneltä oli nähtävästi puuttunut tahtoa!

Kaikki sanoivat, että hän oli erinomaisen lahjakas ja hän uskoi sen itsekin. Miten hän oli käyttänyt lahjansa? Eikö hän selvästi tuntenut, kuinka saatanan joukko hänen sisässään raivosi?

Se oli sammumatonta tulta… se poltti ja kidutti häntä lakkaamatta.

Hänen korvissaan kuiskasivat kymmenet äänet: kas tuossa vihollinen! Tuon miehen veljen sinä olet tapattanut, hän vihaa sinua, siksi pitää hänen kuolla, heti, armotta!

Tuo mies on luonut katseensa sinun rakastajattareesi; neuvosto, laki vapauttaa hänet, mutta sinun tahtosi on väkevämpi, siksi pitää hänen kuolla!

Kaikki, jotka tuntevat sinut lähemmin, vihaavat sinua, sentähden täytyy pyövelin katkaista heidän kaulansa, toisen toisensa jälkeen.

Ja entä Tukholman verilöyly! Hyi, sen muisto jo löyhkää verta…! Mutta se oli välttämätön, muutoin olisivat he väijyneet hänen henkeään. Välttämätönkö? Oliko todellakin välttämätöntä tappaa heidät kaikki?

Sitte muistui hänen mieleensä kaksi pientä poikaa. Heidän isänsä, Ribbing, oli jo murhattu ja lasten oli meneminen samaa tietä. Mutta he eivät käsittäneet mitään ja kun pyöveli katkaisi vanhemman kaulan, sanoi nuorempi: "hyvä mies, älä tee minun paitaani veriseksi, sillä silloin saan äidiltä vitsaa, kun tulen kotiin!"

Pyövelin kädestä vaipui miekka, mutta Kristian antoi tappaa sekä hänet että lapsen.

Tämähän oli vähäpätöinen asia verrattuna kaikkeen muuhun, mutta miksi näki hän aina edessään nuo kirkkaat, viattomat lapsensilmät? Miksi täytyi hänen yhä uudelleen muistossaan elää tämä hirmuinen tapaus?

Hänen täytyi kuulla ja nähdä paljon enemmän… Kaikki nuo sadat, jotka kuolinkamppauksissa rukoilivat rippiä ja synninpäästöä, jota ei hän tahtonut heille myöntää, koska se olisi vienyt liian paljon aikaa! Ja sitte kaikki nuo kuormavaunut, täynnä silvottuja ruumiita, jotka kuljetettiin Södermalmille poltettaviksi, kuorma toisensa perästä…! Hän mietiskeli kuinka monta niitä oli ollut… ehkä satoja… ja entä kadut… hän oli itse nähnyt kuinka veri virtoina vuosi… ihmisveri!… Se oli inhoittavaa… Ja vaikka hän työnsi ajatukset luotansa, tulivat ne alituisesti takaisin. Hän polki jalkaa maahan ja huusi: pois, pois! Ja siinä ne kuitenkin olivat, ihka elävinä hänen edessään! Miksi, miksi piti hänen muistaa, kun kaikki elämän hyvyys oli luisunut hänen käsistään?!

Siksi, että rikosten rasittama omatunto on kalvava mato, joka syöpyy raadeltuun sydämeen, lepää hetkisen, mutta sitte entistä kiihkeämmin jatkaa uupumatonta työtään.

Hänellä oli taskussaan veitsi, eivät olleet ottaneet sitä pois.

Ehkä se tahalla oli jätetty tekemättä?… Hän sai vapaasti päättää, tahtooko hän sitä käyttää.

Ei, hän ei tahtonut… tosin kukaan ei tiedä tulevia asioita… ja nykyisyyttä kamalammat ne tuskin voivat olla, mutta… ehkä nykyiset kärsimykset voivat sovittaa tulevaisuuden?… Helvettiin ei hän tahtonut joutua… ja tuskinpa taivaaseenkaan, jos hänen uhrinsa olivat päässeet sinne!

Joskus, kun hän mielisairauden raivossa oli lyönyt päänsä seinään, tunnusteli hän tarkasti, oliko se jollakin lailla vahingoittunut.

Hän iloitsi siitä, että oli kääntynyt takaisin katoliseen uskoon, sillä hänellä oli monta anekirjaa ja hän oli ostanut satoja messuja; toki niiden olisi pitänyt pestä hänet puhtaaksi? Ehkä hänen kärsimyksensä olivatkin vain sairaaloisia mielikuvia, hänelle, kolmen valtakunnan kuninkaalle, kun oli tehty niin kamalaa vääryyttä!

Ja päivät vierivät loppumattomana kiertokulkuna. Vuosien kestäessä kuluttivat hänen askeleensa polkuja kivilattiaan ja hänen sormensa uurteen kivipöytään, jolla hän piteli kättään, lakkaamatta astellessaan pöydän ympäri.

Monta vuotta eli kuningas Kristian kuin elävältä haudattuna. Ja huhu hänestä kiersi maat, mantereet, herättäen suurta huomiota.

Uskonpuhdistaja Luther rukoili hänen puolestaan, kehoittaen kuningas Fredrikiä Kristuksen esimerkin mukaan armahtamaan vihamiestään; olihan hän luottaen uskoutunut hänen huomaansa, ei vihollisena, vaan tuhlaajapoikana.

Mutta varsinkin suuttuivat Kristianin entiset liittolaiset hänen kovasta kohtalostaan, ja saattaakseen Tanskan maailman silmissä häpeämään petollista menettelyään, julkaisivat he kaikki Kristianin kanssa tehdyt sopimukset. Ja kymmenen vuotta myöhemmin haastettiin Knut Gyllenstjerna Viborgin oikeuteen vastaamaan teoistaan. Poistaakseen häpeän varjon Tanskan kuninkaan persoonasta, täytyi hänen julkisesti antaa väärä selitys, että Kristian oli rikkonut sovitut ehdot.

Mutta jo sitä ennen olivat sekä kuningas Fredrik että hänen seuraajansa, Kristian III, antaneet Tanskan ja Holsteinin aatelistolle kirjallisen sitoumuksen, ettei Kristian koskaan pääsisi vankeudestaan. Vasta v. 1544, kun Kristian III Speyerissä sopi Kaarle V kanssa, lievennettiin, jälkimäisen pyynnöstä, onnettoman vangin rangaistusta jossakin määrin, siis 12 vuotta siitä, kuin hänet suljettiin vankeuteen.

Mutta Sönderborgia ei hän saanut jättää ennenkuin v. 1549.

Silloin olivat vuodet ja kova vankeus tappaneet hänestä kaiken voiman ja kääntäneet hänen mielensä pois maailman turhuudesta. Kuningas Fredrik oli silloin kuollut ja hänen poikansa heltyi päästämään raihnaan ukon siteet.

Hän muutti Kallundborgin linnaan, jonka lääni ynnä Samsö annettiin hänelle eläkkeeksi.

Hän sai nyt enemmän vapautta, saattoi metsästää ja kalastaa, jos tahtoi.

Kuningas Kristian rupesi rakastamaan tuota sokeaa, sävyisää ukkoa ja kohteli häntä niin ystävällisesti ja huomaavasti että vanhus sydämellisesti häneen kiintyi.

Vuonna 1559 kuoli hallitseva kuningas.

Kristian itki silloin katkerasti ja rukoili, luultavasti ensi kerran eläessään, Jumalaa, että hän hänet päästäisi tästä maailmasta. Ja Jumala kuuli hänen rukouksensa.

Hän eli ainoastaan muutamia päiviä kauvemmin kuin kuningas.

* * * * *

Yhteensä hänen vankeusaikaansa kesti seitsemäntoista vuotta.

Palaamme nyt Ruotsiin.

Kuningas loukkaantui suuresti siitä, että tanskalaiset, häneltä kysymättä, olivat tehneet sopimuksen Kristianin kanssa.

Ja olihan hänellä syytä harmitella, kun piispat Trolle ja Haraldinpoika yhä saivat nauttia Tanskan suojelusta. Hän rupesi nyt ankarasti vaatimaan, että heidät jätettäisiin hänen haltuunsa ja herrat huomasivat parhaaksi paeta herttua Albrekt Meklenburgilaisen turviin.

Vahvistaakseen Ruotsin ja Tanskan välistä hyvää sopua, lahjoitti Kustaa Tanskan kruunulle omistusoikeutensa Vikeniin, joka vielä olisi kestänyt neljä vuotta ja sai sensijaan 1200 täysipainoista, hyvää reiniläistä guldenia, jotka määräajan kuluessa olivat jätettävät lyypekkiläisen Herman Sijkmanin käsiin, jotta hän toisi ne perille.

Kun siis vaara tältä taholta oli torjuttu eivätkä ulkomaalaiset viholliset enään uhanneet, päätti Kustaa taivuttaa rakkaiden taalalaistensa kapinallisiin liikkeisiin kallistuvaa mieltä.

Hän kyllä tiesi, että Maunu Niilonpoika oli ollut keskusteluissa norjalaisten kapinoitsijain kanssa ja tiesi senkin, että vouti, jonka taalalaiset omasta pyynnöstään olivat saaneet, oli petturi. Niinikään tiesi Kustaa, että hänen entiset hyvät ystävänsä, Antero Pietarinpoika Rankhyttanista ja Söderbyn Niilo sekä joukko pappeja olivat liittoutuneet häntä vastaan.

Hän olisi mielellään ummistanut silmänsä heidän vehkeilyilleen ja unohtanut ne; tuntui vaikealta rangaista entisiä ystäviä. Mutta hän tiesi, että miehen, joka kantaa oikeuden miekkaa, täytyy luopua omista mielihaluistaan ja antaa miekkansa iskeä joka taholle saman määrän mukaan.

Myönnytykset tässä suhteessa varmaan johtaisivat uusiin uppiniskaisuuksiin ja kansan levoton, uhkamielinen luonto vain yltyisi.

Kuningas päätti sentähden peloittaa taalalaisensa niin, etteivät he enään yrittelisi kapinoimaan.

Mutta ei edes kuninkaan likeisin ympäristö tietänyt mitä hän mielessään mietti, kun hän joulun edellä määräsi valtakunnan neuvoston, rahvaan ja sotajoukkonsa täydessä asussa tulemaan asetarkastukseen Vesteråsiin joulukuun kahdentenakymmenentenä päivänä v. 1533.

Sitte hän rauhassa joi jouluoluensa miestensä kanssa, luultavasti Tukholmassa.

Vuoritilalliset ja Taalain rahvas saivat niinikään käskyn saapua Vesteråsiin, sillä kuningas tahtoi kuulla koko valtakunnan rahvaan mielipiteen muutamista tärkeistä asioista.

Suuria kansanjoukkoja vaelsi Vesteråsiin.

Kuningas saapui ja tarkastus tapahtui.

Mutta kun ei suurta sotajoukkoa lähetetty takaisin, alkoi jokainen arvella: mitä tämä tietää?

Joku päällikkö uskalsi kysyäkin.

— Kun näette minun lähtevän, niin rientäkää kiireesti perässä! sanoi kuningas.

Moran, Orsan, Leksandin, Tunan, Grytnäsin ja Husabyn pitäjiin lähetettiin viestejä, joissa kuningas ilmoitti:

"Että hän nyt on puhutellut valtakunnan neuvostoa ja kansan omia edusmiehiä ja kuullut heidän mielipiteensä, miten rauha olisi palautettava Taalaihin, jossa maakunnassa niin usein on ollut kapinoita ja melskeitä, jotta, koska Jumala nyt on suonut Ruotsin maalle ja valtakunnalle rauhan ulkomaisista vihollisista, siellä vallitsisi sisällinenkin rauha ja sopu".

Hän kyllä tietää, ettei kansa ole syypää kapinaan, mutta hän tahtoo eroittaa syylliset syyttömistä ja lähtee sentähden Kopparbergille pitämään tutkintokäräjiä ja opettamaan joka miehelle, sekä köyhille että rikkaille, lakia ja oikeutta. Heidän ei pidä hämmästyä, että hän tulee niin väkevänä, hän ei tahdo hyökätä heidän päällensä, vaan Maunu Niilonpoika ystävineen on uhannut häntä ja sentähden hänen täytyy tulla sotavoimalla. Jumala yksin tietää, että hän tahtoo ainoastaan kansansa parasta, kunhan kansa käyttäytyy uskollisten alamaisten lailla eikä asetu valtakunnan vihollisten puolelle, vaan nyt on avullisena ottamassa kiinni Maunu Niilonpoikaa ja kaikkia muita, jotka ovat olleet osallisina tämän kapinan syttymisessä.

Sitte lähdettiin Vesteråsista, mutta vasta toisessa yöleirissä saivat kenttäeverstit tietää, mihin toimenpiteisiin kuningas käski ryhtyä.

Taalaissa syntyi ääretön hälinä.

Mutta ennenkuin oli ehditty miettiä mitä olisi tehtävä, oli kuningas jo siellä joukkoineen.

Antero Pietarinpoika vangittiin Rankhyttanissa.

Maunu Niilonpoika oli karannut eikä kukaan tietänyt minne.

Muutamat vanhat soturit, jotka tunsivat seudun, lupasivat lähteä häntä etsimään.

Kun vanha, ylpeä Antero kuuli kuninkaan olevan liikkeellä, käsitti hän paikalla, että kuningas ensi sijassa etsii häntä.

Ensin sanoi hän panevansa aseet kaikkien palvelijoidensa käsiin ja aikovansa tapella viimeiseen mieheen.

Mutta pian huomasi hän tuumansa mahdottomuuden ja ajoi kaikki pois huoneesta. Hän tahtoi olla yksin.

Pian hän olikin yksin, mutta puolustuskeinoa ei hän keksinyt.

Hän istui kauvan pää käsien varassa ja kun hän korotti katseensa, seisoi hänen lihava muorinsa hänen edessään. Mutta voi raukkaa, miten hän näytti surkealta!

Siinä seisoi hänen laiha Leenansakin, itkusilmin niinkuin tavallisesti.

— Mitä te tahdotte? kirkaisi hän heille.

Muori säpsähti, mutta ei sanonut mitään, ainoastaan nyökytteli päätään.

— Rakas isä! lausui Leena.

Mutta samassa avautui ovi ja Olli astui kiireesti sisään.

— Kuinka sinä uskallat! huusi Maunu Niilonpoika ja nousi.

— Isännän täytyy heti lähteä täältä.

— Minunko lähteä?… Tulkoon se tänne, joka tietää, että minun täytyy…

— Malttakaa mielenne! vaikeroi muori.

— Viholliset! nyyhkytti Leena.

— Missä he ovat? kysyi Maunu kalveten.

— Tulossa tänne! puhui Olli kiireesti. — Isännän täytyy heti lähteä.

— Heti, heti! pyysivät naiset.

— Teidän täytyy kätkeytyä, lisäsi Olli.

— Mihin?

— Sysimiiluun.

— Sysimiiluunko? toisti Maunu.

— Niin, sysimiiluun! huudahtivat naiset.

— Minä olen sen järjestänyt niin, että luulen isännän tulevan tyytyväiseksi.

— Ja minä olen sinne vienyt mitä parhaimpia ruokia, sanoi Leena.

— No, kävittekö yhdessä?… Maunu loi vilahdukselta silmänsä naisiin ja laski kätensä Ollin olkapäälle. — Näetkö nyt, että rahalla saa, vaikka mitä.

Olli kääntyi surumielisenä poispäin.

— Isä kulta, emme me rahojesi tähden sinua auta, itseäsi me ajattelemme, sanoi Leena.

— Noin monta sanaa en koko vuonna ole kuullut suustasi, sanoi Maunu, tuijottaen tyttäreensä.

— Aika rientää, huokasi muori.

— No tule sitte, Olli, saattamaan minua miiluun; jos minä eheänä pääsen tästä leikistä, niin saat mennä naimisiin.

— Kenen kanssa? huudahti muori.

— Isä! puhkesi Leena puhumaan.

— Pekka Olavinpojan tyttären kanssa! naurahti Maunu. — Voinhan minä ottaa toisilta, niin ei minun tarvitse kajota omaani.

Sitte hän läksi ja Olli meni hänen kanssaan. Miilu oli todellakin erinomaisesti järjestetty ja jumalanviljaa siellä oli yllin kyllin.

— No, ei minun nyt tarvitse nähdä nälkää eikä janoa, virkkoi Maunu Niilonpoika tyytyväisenä.

— Eikä vilua, sanoi Olli, — tässä on kaksi karhuntaljaa ja yksi sudennahka.

— Kyllä minulla sitte on kaikki mitä tarvitsen; niinkuin näet, Olli, ei minulta koskaan puutu mitään.

— Voittepa vielä tarvita hyvän Jumalan apua, lausui Olli vakavasti.

— En, niinkauvan kuin tulen toimeen omin voimin, vastasi Maunu, laskeutuen taljojen päälle pitkäkseen.

— Älkää tehkö syntiä, isäntä!

— Kuinka sinä uskallat!… Olisipa iso keppini täällä… mutta kyllä sinä saat, kunhan tästä pääsen kotiin. Lähde nyt tiehesi ja muista, ettet enään iske silmääsi Leenaan.

Olli sulki miilun oven ja läksi.

Seuraavana aamuna tuli Leena tuomaan isälleen lämmintä ruokaa.

— Onko kuulunut mitään? kysyi Maunu.

— Ei vielä.

— Eikä taidakaan kuulua!

— Nukuitteko hyvin, isä?

— Se Olli minua illalla suututti.

— Sen hän teki vastoin tahtoaan.

— Kyllä hän vielä saa siitä keppiä.

— Isä kulta…!

— Mene tiehesi… minä en tarvitse ketään!

— Ettekö Jumalankaan apua?

— Minä tulen toimeen omin voimin, sen olen jo sanonut, ja hullu minä itse asiassa olen, kun istun täällä, sillä ei kuningas, enempää kuin muutkaan valtaherrat, sentään uskalla minuun kajota täällä Taalaissa, omalla alueellani.

Leena läksi ja isä käski häntä päivällisaikaan palaamaan. Olliin ei hän saisi katsoakaan.

Mutta kappaleen matkan päässä miilusta seisoi Olli, tyttöä odotellen. Hän tarttui hänen käteensä ja niin he läksivät astelemaan.

Kumpikaan ei puhunut, mutta he ymmärsivät toisensa, ehkä sanattomina vielä paremmin.

Kun he olivat päässeet talon nurkalle, sanoi Olli:

— Olen aikonut…

— No, mitä?

— Mennä kuninkaan luo.

— Sinäkö?

— Ja sinä myös.

— Hyvänen aika!

— Taidamme sentään olla liian halvat…

— Kyllä vaan olemmekin! Sitte he erosivat.

Muori vaan itki, huojutellen ruumistaan edestakaisin ja vaikeroiden; ei hän huolinut sianlihasta eikä hanhenrasvasta, ja kun Leena pyysi häntä syömään kalaa, niin otti hän palasen hyppysiinsä ja nuoli kastekkeen lautaselta, veistä käyttämättä.

— Kaikki vanhat tapani palaavat, sanoi hän, — sellaista se suru tekee!

Juuri kun Leena aikoi lähteä miilulle, tuli taloon suuri joukko sotureja, ratsain.

— Haemme Maunu Niilonpoikaa, virkkoi johtaja.

— Ei ole kotona, vastasi Leena.

— Missä hän sitte on?

— Matkalla.

— Missä?

— Sitä ei hän sanonut.

Johtaja hypähti hevosensa selästä ja muut miehet seurasivat hänen esimerkkiään.

— Täällä on tehtävä tarkastus.

— Olkaa hyvät.

— Ehkä te olette hänen tyttärensä?

— Olen kyllä.

— Ja niin laiha… sitte teillä varmaan on sydänsuruja! huudahti johtaja, kietoen kätensä tytön ympäri.

Samassa seisoi Olli hänen rinnallaan. Hän ei puhunut mitään, mutta johtaja ymmärsi hänen katseensa, päästi paikalla Leenan ja lausui nauraen:

— Vai niin, vai niin. Kyllä minä nyt ymmärrän koko jutun… Onnea vaan!

— Muistakaa pojat, että joka kaappi ja kirstu on tarkastettava!

Olli seurasi miehiä, mutta Leena jäi pihaan. Häntä niin kovasti hävetti ja kuitenkin tuntui samalla niin suloiselta, kun ei kukaan pilkannut heidän rakkauttaan.

Melkein samat tunteet liikkuivat Ollin mielessä; vieraat kohtelivat häntä Leenan tähden kunnioituksella ja hän kasvoi omissa silmissään. Äkkiä he olivat käyneet toisilleen entistä tarpeellisemmiksi.

Tarkastus ei tietysti tuottanut mitään tuloksia. Mutta vanhan tavan mukaan ei kukaan kestittämättä saanut lähteä talosta; olutta tarjottiin sentähden runsaasti ja kului hyvän aikaa ennenkuin päästiin lähtemään.

Muutamat vanhat soturit sanoivat hiukan haluavansa kierrellä pitkin seutua ja läksivät metsään.

Samassa saapui paikalle joukko miehiä, jotka väkisin olivat kuljettaneet taloon vastahakoisia.

Sillävälin oli aika käynyt Maunu Niilonpojalle pitkäksi; hän ei oikein tietänyt oliko tehnyt tyhmästi, kun tällä tavalla oli kytkenyt itsensä sysimiiluun, ja sitte se Olli häntä harmitti… mokomakin poika, kun oli Maunu Niilonpojalle, Taalain rikkaimmalle vuoritilalliselle huomauttanut, että hän tarvitsisi apua, ties keiltä kaikilta!

Mitähän se Leena tuumi, kun ei tullut?

Ehkä Aspebodaan oli tullut vakoilijoita?

Tai ehkä tyttö, koppa kädessä, seisoo pakinoimassa hiilenpolttajan, sen Ollin kanssa?

Maunu Niilonpojan veri alkoi kiehua. Hän päätti kurittaa heitä molempia… ja astui ulos miilusta.

Ulkopuolella seisoivat sotamiehet.

He eivät tunteneet toisiaan, mutta Maunu ymmärsi paikalla miesten asian.

— Minuako te haette? kysyi hän tyynesti. Tietysti he hakivat juuri häntä.

— Tahdoin vain käydä katsomassa miiluani ennenkuin lähden kotoa; ja hiilenpolttajalle minä annan matkapassit!

— Miilu on hyvässä kunnossa!

— Eipä minusta!… Poika taas saa selkäänsä. Maunu Niilonpoika asteli sotamiesten edellä, poraellen itsekseen kuin puuropata.

Mutta kun he tulivat Aspebodaan, päästivät sotamiehet ilohuutoja.

— Isä, isä! huudahti Leena peloissaan. Muori seisoi jäykkänä, liikkumattomana.

— Oletteko saaneet jotakin suuhunpantavaa? kysyi Maunu.

— Olemme kyllä.

— Mutta nyt tarjoan minä itse joka miehelle pikarillisen viiniä.

Se ei tietysti miltään taholta herättänyt vastustusta. Maunu Niilonpoika täytti itse pikarit ja kun kaikki muut olivat ottaneet, joi hänkin.

— Nyt juon omia hautajaisiani, sanoi hän nauraen.

Kaikki muutkin nauroivat.

— Ei sitä toki niin pitkälle mennä!

— Ei, en minäkään luule, että hän uskaltaa.

Juotuaan astui hän vaimonsa eteen ja sanoi:

— Nyt et sinä saa lähteä mihinkään Aspebodasta ennenkuin minä palaan. Ymmärrätkö?

— Viivytkö sinä kauvankin?

— Riippuu siitä miten sovimme kuninkaan kanssa. Ja auta sinä muoria!

— Kyllä! vastasi Leena.

Sitte kääntyi Maunu Ollin puoleen.

— Saat odottaa selkäsaunaa kunnes minä palaan. Mutta muista, ettei Maunu Niilonpoika tarvitse kuninkaan eikä Jumalan enempää kuin sinun tai muitten ihmisten apua.

— Nyt lähdemme, miehet, puhui hän sitte sotamiehille, — mutta minä tahdon olla edellimäisenä ja tulkaa te perässä, jotta näkyy mikä mies minä olen.

Kaikki suostuivat ehdotukseen, koska Maunu oli heitä niin runsaasti kestittänyt.

Ylpeä vuoritilallinen odotti, että kuningas erityisesti antautuisi keskusteluihin hänen kanssaan, mutta kun hän sitte oli kiivennyt mäelle ja kuningas tapansa mukaan antoi sotaväen piirittää kansan, niin alkoi hänestä tuntua hiukan kolkolta.

Kuninkaan etevimmät miehet puhuivat ensin.

Läsnä oli Lauri Siggenpoika (Sparre), herra Jon Olavinpoika (Gyllenhorn) ja Iivar Fleming.

Lausuttiin ankaria sanoja ja jo alkoivat talonpojat pelätä, ettei tämä asia pääty niinkään helposti kuin he olivat toivoneet.

Sitte puhui kuningas itse.

Mutta hänen puheensa liikutti taalalaisia siihen määrään, että he kaikki lankesivat polvilleen.

— Muistakaa, sanoi hän, — mitä täällä viisi vuotta sitte luvattiin ja päätettiin, tai aiotteko pitää minua leikkikaluna, jonka joka vuosi pitää ilvehtiä teidän tahtonne mukaan. Olkaa varmat siitä, että tämä tulee olemaan viimeinen leikki, sillä joko on Taalainmaa tästälähin käyttäytyvä kuuliaisena lääninä, tai hävitetään sen viljelys maan tasalle. Sillä vihollispesänä ei se saa olla, mieluummin pidettäköön sellainen puhdistus, ettei tästä päivästä alkaen täällä kuulla kukonlaulua eikä koiran haukuntaa. Siitä voitte olla varmat.

Taalalaiset rukoilivat ja vaikeroivat.

Sitte kysyi kuningas, tahtoivatko he maakuntansa rajan Brunbäckin joelle, niinkuin Maunu Niilonpoika ja hänen puolueensa oli määrännyt, vai saisiko maan kuningas mennä sen yli, kysymättä lupaa Långhedenin yläpuolella olevilta asukkailta ja pyytämättä vuoritilallisten ja ehkä muidenkin suosiollista suostumusta.

Kuningas kääntyi kaikkien kokoontuneiden, sekä ritarien että rälssimiesten, pappien, vuoritilallisten ja rahvaan puoleen, kysymään kaikilta, joilla on järkeä, ovatko he kuulleet tai nähneet, että jossakin valtakunnassa alamaiset käyttäytyisivät niin hävyttömästi, että he oman päänsä mukaan mestaroisivat herraansa ja kuningastansa, jolle he ovat tehneet uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.

Vai olisiko heistä ollut oikein ja kohtuullista, etteivät Ruotsin entiset valtionhoitajat, Sten Sture vanhempi, Svante Sture ja Sten Sture nuorempi, olisi uskaltaneet kulkea Brunbäckin joen toiselle puolelle ennenkuin olisivat saaneet luvan Taalaista.

— Se on kohtuutonta! huudettiin usealta taholta.

— Se sotii Jumalan käskyjä vastaan! vastattiin toisaalta.

— Taalalaiset ovat käyttäytyneet levottomien ja uppiniskaisten alamaisten lailla! puhui voimakas ääni.

— Niin ovat!

— Niin, niin!

Näin nuhteli yleinen mielipide ja taalalaiset kuuntelivat häpeillään.

Entä Maunu Niilonpoika?

Hän seisoi paikallaan kuin ukkosen lyömänä. Maan tuomio oli langetettu.

Hänen itseluottamuksensa oli kokonaan kadonnut; hänen sisässään tuntui koneisto menneen epäkuntoon, hän tunsi olevansa niin hyljätty, niin pieni tuossa suuressa joukossa; kuka tässä välitti hänestä, Aspebodan isännästä Maunu Niilonpojasta, joka oli Taalainmaan rikkain vuoritilallinen, jonka hevoset kulkivat hopeakengissä ja jolla oli rahaa kuin roskaa… sen he olivat kokonaan unohtaneet ja muistivat yksin sen, että hän oli niskoitellut Kyösti kuningasta vastaan, mutta siihen oli Trolle ja muut herrat hänet houkutelleet.

Hiljaa! Kuningas puhuu taaskin.

Hän tahtoo tietää kuka yllyttäjä, kapinan alkuunpanija on.

Nyt on hetki tullut ja tuhannet äänet huutavat:

— Maunu Niilonpoika, Aspebodan isäntä.

Jalat eivät enään kannata häntä; hän, joka tähän saakka on pysynyt niin kankeana, hän lankeaa nyt polvilleen.

Hän kuulee Kopparbergin ympärillä asuvien liittolaistensa nimiä mainittavan, ne mainitaan kaikki, ei edes pappeja unohdeta.

Vielä kerran kuulee Maunu oman nimensä ja sitä seuraa kirouksia… He rukoilevat hänelle taivaan rangaistusta… eivätkö he näe, miten onneton hän jo on…? Nyt hän tarvitsisi ystävän, joka häntä puolustaisi, mutta kaikki kääntävät he hänelle selkänsä… ensinnä ne, jotka useinten ovat nauttineet Aspebodan vieraanvaraisuutta.

He rukoilevat kuninkaalta armoa.

He valittavat ja vaikeroivat.

Heitä on yllytetty ja viety harhaan.

He lupaavat, etteivät enään koskaan tee tällä tavalla; sillä nyt he tietävät, kuinka Jumala rankaisee.

— Armoa! Armoa!

Jokainen rukoilee itsensä puolesta, kukaan ei ajattele Maunua.

Hänen kielensä tarttuu suulakeen, hän ei saa ääntäkään lausutuksi…

Jo kuulee hän vieressään sotamiesten askelia, he kantavat kahleita käsissään.

Taas kuuluu huutoja, valitusta.

Ihmisiä astelee hänen ohitsensa.

— Hyvää yötä, veli, ja tervetuloa perässä!

Hän tunsi äänen Söderbyn Niilon ääneksi… ja hän olisi tahtonut häneen katsahtaa, mutta hän ei saanut katsettaan siirtymään; hän oli ikäänkuin kivettynyt.

Äkkiä syntyi kova hälinä… sitte seurasi neljä, viisi iskua; tuntui siltä kuin ne olisivat lävistäneet hänet… äsken oli niin hiljaista, mutta nyt huudettiin…

Kutka olivat saaneet kärsiä kuoleman rangaistuksen?

Joko nyt oli hänen vuoronsa?

Hän ei muistanut mitään ennenkuin huomasi makaavansa olkivuoteella vankilassa; hänelle ojennettiin pikari, mutta hän ei itse voinut ottaa sitä käteensä.

Silloin joku vei sen hänen huulilleen ja hän joi. Siinä oli vain vettä, mutta se maistui erinomaisen hyvältä.

Joku pyyhki hänen otsaansa.

Hän nosti silmänsä. Se oli Leena!

Hänen silmistään alkoi tulvia kyyneliä. Saattoiko Maunu itkeä?

— Älä mene! kuiskasi hän.

— En, jään tänne.

Kokous kesti aamusta iltaan. Viisi miestä mestattiin, itselleen kauhuksi ja muille varoitukseksi, ja heidän päänsä naulattiin lautaan, joka kiinnitettiin korkeaan paaluun muistoksi ja varoitukseksi kaikille ohikulkeville.

Maunu Niilonpoika, Antero Pietarinpoika, vouti Ingel Hannunpoika ynnä muutamat muut vietiin vangittuina Tukholmaan ja saivat istua siellä kokonaisen vuoden, ennenkuin päätettiin minkä tuomion he saisivat.

Jos muistamme miten reippaasti Kustaa tavallisesti langetteli tuomioita julkisesta kavalluksesta, niin täytyy meidän hämmästellä tätä pitkää viivytystä. Mutta syy siihen on selvä.

Kustaa ei ollut unohtanut aikaa, jolloin hän köyhänä pakolaisena piiloitteli metsissä ja pui viljaa Antero Pietarinpojan riihessä; ja kerran oli Maunu Niilonpoika Ornäsissä kieltäytynyt ottamasta häntä kiinni. Molemmat miehet olivat olleet hänen uskollisia ystäviään ja nyt piti hänen surmata heidät… Mutta olihan sittemmin todistettu, että he olivat olleet mukana maatansa kavaltamassa, ja ainoaksi syyksi oli ilmoitettu, että heitä oli houkuteltu. Ylpeys ja turhamaisuus näyttivät sokaisseen Maunu Niilonpojan.

Hän oli sittemmin houkutellut paulaan Antero Pietarinpojan.

Kuningas olisi ollut anteeksiantamattoman heikko, jos hän, nähden vääryyden, ei olisi jakanut oikeutta. Heikko hän ei saanut olla, jos mieli voimakkaasti vaikuttaa levottomiin, horjuviin ja uljaista muistoistaan kerskaileviin taalalaisiin.

Maunu Niilonpoika istui tyynenä ja levollisena vankeudessa ja järjesteli suurella ahkeruudella papereitaan, jotta hän saattaisi antaa täydellisen kertomuksen neuvoston edessä, sillä sen eteen hän tiesi ennemmin tai myöhemmin tulevansa kutsutuksi.

Muori kävi häntä kaksi kertaa tervehtimässä. Hän oli tullut hyvin laihaksi ja silkkipukunsa oli hän kokonaan jättänyt. Suurella tarkkuudella teki hän selkoa taloudestaan ja Maunu Niilonpoika jakeli hänelle määräyksiään, ikäänkuin hän olisi ollut varma siitä, että hän pääsee takaisin Aspebodaan.

Leena seurasi aina hänen mukanaan, yhtä kalpeana, laihana ja äänettömänä kuin ennenkin.

Mutta Maunu Niilonpoika katseli häntä nyt aivan toisin silmin kuin ennen.

Hän sai nykyään olla melkein aivan vapaana, mutta silti pysyi hän tottelevaisena tyttärenä.

Maunun täytyi saada tietää, miten asian oikeastaan oli.

Hän lähetti sentähden Leenan kaupungille tekemään jotakin ostosta.

— No, onko palvelusväki paikoillaan? kysyi Maunu vaimoltaan.

— Kyllä, kukaan ei muuta Aspebodasta.

— Hm, ajattelin vain, että ehkä hiilenpolttaja…

— Olliko? Voi, voi!

— No mitä?

— Hän tekee niinkuin muutkin.

— Laiska työssään!

— Olliko? Joka on ahkerin kaikista.

— Luulee kai saavansa hyvän palkan.

— Pieneksipä se taitaa supistua.

— Entä Leena?

— Kaikki on lopussa.

— Leenan ja hänen välilläänkö? huusi Maunu.

— Niin, siitä asti kuin te jouduitte vankeuteen.

— Siitäkö asti kuin hän kävi minun luonani?

— Olli oli kyllä mukana.

— Häntä en nähnyt.

— Tyttö sanoi hänelle, ettette tahdo häntä nähdä ja että olisi paras samalla rikkoa koko väli.

— Suostuiko Olli?

— Suostui, mutta pyysi, että saisi pysyä palveluksessaan.

— Ja saiko hän?

Kyllä, hänestä on niin paljon apua.

— No, sittehän kaikki on entisellään.

— Ei, sillä Leena ei välitä hänestä ensinkään.

— No eikö hänellä käy kosijoita?

— Kyllä, paljonkin.

— Hiilenpolttajiako ja tallirenkejä?

— Eihän toki. Rikkaita talollisia sekä ulkopitäjistä että omasta.

— Mitä Leena siihen sanoo?

— Antaa kaikille rukkaset,

— Mutta kai hän toki naimisiin aikoo?

— Ei, hän ei tahdo.

— Kenelle meidän omaisuutemme sitte jää?

— Siitä saatte itse pitää huolen, kun pääsette täältä.

— Mutta jollen koskaan pääse?

— Maunu, älkää puhuko sillä lailla!

Maunu istui pitkän aikaa ääneti, ajatuksiin vaipuneena.

— Minä olen ollut kovaluontoinen, sanoi hän.

— Ihmisellä pitää toki olla joku vika.

— En koskaan ole luottanut kuin itseeni.

— Maunu Niilonpoikaan, Aspebodan isäntään kyllä kelpaa luottaa.

— Te olette tehneet minut sangen itserakkaaksi, mutta minä alan nyt herätä.

— Te teette aina niin hyvin.

— Enpä koskaan. Rikkaus on sokaissut silmäni.

— Niinhän ihmiselle tahtoo käydä.

— Mutta jos minun nyt täytyy kuolla…

— Ei, sitä kuningas ei voi tahtoa!

— Mutta jos laki tahtoo.

— Kai kuningas on lain yläpuolella?

— Ei ole. Mutta siitä ei nyt kannata puhua. Onko Leena tyytyväinen kohtaloonsa?

— Täytyy kai hänen koettaa.

— Tarkoitan, onko hän onnellinen?

— Hän ei koskaan valita.

— Ennen hän aina itki.

— Nyt hän on työssä koko päivän.

— No tapaavatko he toisensa?

— Tapaavat, eivätkä kuitenkaan tapaa. Kerran vain…

— Kerroppas…

— He eivät nähneet minua, mutta minä kuulin Leenan sanovan: "mene pois tieltäni, Olli. Sydämeeni niin koskee, että välistä luulen sen särkyvän."

— Kuule muori… lähetäppä heidät molemmat tänne.

— Hyvänen aika! Koska?

— Noin viikon päästä, mutta pidä huolta siitä, että Olli tulee vähän aikaisemmin.

— Kyllähän minä…

— Ja Jumalan haltuun sitte!

Olli tulikin jo samalla viikolla; hän oli hämillään, pelkäsi nähtävästi, että hänet sanottaisiin irti palveluksesta.

— No mitä Aspebodaan kuuluu? Olli kertoi kaikki tarkkaan.

— Ja hiiliä poltetaan ahkerasti?

— Niinkuin tavallisesti.

— Nyt ei siellä miilussa taida olla ketään kätkössä?

— Jollei isäntä olisi lähtenyt ulos…

— Muistatko minun sanoneeni, etten tarvitse Jumalan apua?

— Muistanhan minä sen.

— Sellaisesta tulee aina kosto ja se onkin oikein, vai — ja kun ei Olli vastannut, jatkoi Maunu, — mitä sinä arvelet?

— Minun mielestäni se on oikein.

— Kuinka sinä uskallat sanoa sen minulle vasten naamaa?

— Kun isäntä kysyy, niin…

— Sitte sinä olet varastanut Leenan sydämen.

— Välimme on nyt rikottu.

— Mutta sitä minä en tahdo; tahdon että menette naimisiin.

Olli jäi isäntäänsä tuijottamaan; hän ei uskonut korviaan eikä saanut sanaa suustaan.

— Vait, nyt Leena tulee.

Tyttö oli hämmästyneen näköinen ja vähän peloissaan.

— Kuule nyt Leena, minä olen lahjoittanut pois Aspebodan.

Leena loi isäänsä hämmästyneen katseen.

— Aspebodanko?

— Niin, tuolle Ollille… ja sinun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan.

Leena luuli kuulleensa väärin, mutta sitte valtasi hänet niin ääretön ilo, ettei hän muuta voinut sanoa kuin:

— Isä! Olli! Suuri Jumala…!

— Olli, suutele häntä nyt, niin että minä näen. Siitä tuli pitkä suudelma.

— Menkää nyt heti kotiin ja puuhatkaa häät; kun ensi kerran tapaamme toisemme, olette te naimisissa. Tänne ette saa tulla ennenkuin lähetän sanan. Jumala teitä siunatkoon!

Kahden päivän perästä kutsuttiin vangit valtakunnan neuvoston eteen ja tuomittiin menettämään henkensä ja omaisuutensa. Maunu Niilonpoika, Antero Pietarinpoika ja Ingel Hannunpoika joutuivat heti tuomion uhreiksi. Muut vangit armoitettiin.

Vainajien omaisuuden antoi kuningas leskille ja lapsille.

Tämä oli viimeinen kuritus, joka Taalainmaata kohtasi, sillä nyt pysyivät taalalaiset alallaan. He olivat huomanneet, että maahan oli tullut uusi komento.

6.

SVANTE STURE JA LYYPEKKI.

Rouva Kristina Gyllenstjerna oli jo useita päiviä ollut vieraana komealla Ekebergan tilalla.

Rouva Ebba Vaasa oli ilolla ottanut vastaan jalon ja arvossa pidetyn vieraan ja molemmat rouvat istuivat nyt kunniasijalla, jutellen menneistä ja nykyisistä ajoista. Sillaikaa kertoili Svante herra neitosille uutisia hovista, josta hän hiljan oli tullut.

— Tunnustan, virkkoi Ebba rouva, — että melkein pelästyin tuota kiireellistä kihlausta; eiväthän he olleet nähneet toisiaan kuin hääretkellä.

— Mutta olivat luultavasti silloin olleet yhdessä sitä enemmän, sanoi Kristina rouva hymyillen.

— Paras olisi ollut, ettei Brigitta olisi lähtenyt koko matkalle…

— Tarkoitat, ettei Margareeta Hoja…

— Ole oikein sopiva… nimittäin hänellä on niin paljon muuta ajattelemista…

— Mutta olihan hänen oma tyttärensäkin mukana.

— Minulle hän sanoi, ettei hän ollut aavistanutkaan, että hänen tyttärensä piti Birger Niilonpojasta.

— Sitte ei hän ole paljonkaan seurannut tytärtään.

— Meidän kesken sanoen: Margareeta on muuttunut.

— Hän ei ole onnellinen, virkkoi Kristina rouva.

— Syy ei ole siinä, ettei hän rakastaisi miestään.

— Hänen ikäisenään ei pitäisi näyttää sitä; sen uskalsin jo kerran sanoa hänelle.

— Siitä ei hän kai pitänyt.

— Hän vimmastui niin, että minä ihan pelästyin.

— Sellainen hän on… ja kreivi… niin, päättyköön asia paremmin kuin miltä näyttää.

— Kuningas luottaa häneen — toistaiseksi.

— Hän osaa voittaa mielet. Sitäpaitsi on hän ulkomuodoltaan aika muhkea.

— Niin. Toivottavasti hän nyt ei petä kumpaakaan. Mitä te ajattelette kuninkaallisesta avioliitostamme?

— Sääli kuningas Kustaata! huudahti Kristina.

— Niin, olla sellaisessa avioliitossa.

— Kuningatar kuuluu olevan kummallisen oikullinen.

— Aivan niinkuin hänen sisarensa, prinsessa Dorotea.

— Herra Juhana Turenpoika sanoo häntä vielä pahemmaksi, juonikkaaksi ja vallanhimoiseksi.

— He kuuluvat olevan ahkerassa kirjevaihdossa.

— Joku kuuluu kehoittaneen kuningasta avaamaan kirjeet, mutta siihen ei hän suostunut.

— Hän on oikeassa; voihan hän sitä tarkemmin seurata kuningattaren toimia.

— Minä olen nyt kaikissa tapauksissa antanut Svantelle luvan oleskella jonkun aikaa Lauenburgin hovissa.

— Tahtooko kuningas sitä?

— Kyllä. Ja tekeehän aina hyvää nuorelle miehelle vähän katsella maailmaa.

— Ero tulee olemaan vaikea.

— Ei, sanoi Kristina kyynelsilmin, — kun tiedän, että se on hänelle hyvä, niin en pidä sitä vaikeana.

— Mitä hän itse sanoo?

— Minä sain tehdä parastani ennenkuin hän suostui; seitsentoistavuotias sydän tahtoi sekin puhua puolestaan.

Hän katsahti äkkiä Ebba rouvaan.

— Siinä iässä vaihtelevat tunteet kuin taivaan tuulet.

— Toivottavasti eivät hänen tunteensa.

— Johtakoon pyhä neitsyt asiain kulkua; hänen käsiinsä lasken tyttärieni kohtalon.

— Kuningas Kustaa varmaankin tahtoo puuttua vielä toistenkin tulevaisuuteen.

— Minuun ei hän enään pääse vaikuttamaan. Kyllä nyt olen varoillani.

— Hänestä täytyy pitää, vaikka hän onkin niin kiivasluontoinen.

— Hänen ei tarvitse kuin näyttäytyä, niin hän jo voittaa ihmisen.

— Kumma kyllä. Ja kuitenkin hän toimii mitä suurimmalla varovaisuudella.

— Mutta eikö hänellä ole ketään uskottua?

— Kyllä hän rakastaa Juhana herraa, mutta ei hän edes hänelle avaa sydäntään.

— Olisipa hän saanut kuningattaren, joka…

— Niin. Kuningattaresta olisi voinut tulla hänen uskottunsa; mutta nyt tekee hän vaan kiihkeästi työtä unohtaakseen kotiolonsa.

— Hän ottaa osaa kaikkeen.

— Siksettei hän luota kehenkään.

— Mutta miten hän kestää?

— Kyllähän se häntä rasittaa.

— Eikä hän koskaan saa olla rauhassa.

— Niin, ajattele, miten paljon hänellä on työtä. Kun Juhana herra joskus minulle kertoo kuninkaan suunnitelmista, niin täytyy minun kiittää Jumalaa, että rakastettu herrani Sten pääsi pois. Hän olisi ollut liian hento taistelemaan esteitä vastaan. Kustaa sopii siihen paremmin.

— Toivokaamme että niin on.

Samassa kuului pihamaalta kavioiden kapsetta. Ebba rouva katsahti ulos.

— Herra Kustaa Stenbock! huudahti hän hiukan punastuen.

— Hän tulee mielitiettyään katsomaan.

— Olen luvannut tällä kerralla päättää, koska heidän häänsä vietetään.

Ovi avautui hiljaa.

— Saanko tulla? kysyi Brita neiti.

— Tule vain. Suothan anteeksi, että keskustelumme keskeytyy?

— Tietysti.

Samassa astui huoneeseen palvelija, joka kumartaen ilmoitti:

— Herra Kustaa Stenbock!

— Hän on tervetullut! sanoi Ebba rouva.

Ritari astui sisään. Hänen ensi katseensa sattui neitiin, jonka poskille oli noussut heleä puna, mutta sitte kääntyi hän kohteliaalla kumarruksella rouvien puoleen.

Kun muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä ja vastauksia oli vaihdettu, virkkoi Kristina rouva Ebba rouvalle:

— Sinä lupasit näyttää minulle kutomahuoneen.

— Heti paikalla!

— Kyllä kai ritari suo anteeksi.

Ritari kumarsi. Tällä kertaa oli hänen vuoronsa punastua. Rouvat läksivät.

— Brigitta!

— Kustaa!

Ritari sulki hänet syliinsä.

— Kuinka olen kaivannut sinua!

— Eihän siitä ole kuin viikko, Kustaa.

— Iäisyys siitä on, oma Brigittani!

Jätämme heidät nyt jatkamaan tuota vanhaa ja iäti uutta keskustelua ja riennämme katsomaan toista nuorta paria: nuorukainen on seitsemäntoista ja neito tuskin viidentoista vanha.

Hän oli tullut sanomaan tytölle jäähyväisiä eikä kolmeen päivään ollut saanut puhua sanaakaan hänen kanssaan kahdenkesken.

Silloin saapui Kustaa herra. Ja pelästyneen kyyhkysparven lailla karkasivat nuoret neitoset kukin haaralleen; yksin Margareeta ja Märta jäivät huoneeseen.

— Mihin he juoksivat? kysäisi kolmetoistavuotias Märta. — Tuliko heille kaikille sulhasia?

— Kas, kuinka hänellä on kaunis hevonen! sanoi Svante, katsellen ulos ikkunasta.

— Sen minä tahdon nähdä! huudahti Märta ja jätti huoneen.

Nuorukainen hymyili onnistuneelle kepposelleen, mutta samassa hän huomasi, että mielitiettykin oli lähtemäisillään.

— Lähdetkö, Margareeta? huudahti hän.

— Kyllä, menen hakemaan toisia tyttöjä.

— Ja jätät minut yksin?

— Sinä kyllä tulet toimeen! sanoi neito, mutta palasi kuitenkin. — Mitä sinä sitte tahdot?

— Tiedätkö että huomenna lähden?

— Tiedän toki.

— Menen sitte ulkomaille ja viivyn poissa viisi vuotta.

— Silloin olen minä kahdenkymmenen ja sinä kahdenkymmenenkahden vuoden vanha.

— Unohdatko sinä minut sinä aikana?

— En, minulla on hyvä muisti.

— Margareeta, sinä tiedät että sinua rakastan.

— Kyllä, olethan sen sanonut.

— Rakastatko sinä minua?

— Kysynpä äidiltä.

— Ei, sinun täytyy itsesi vastata!

— Niinkuin et sinä tietäisi, että sinusta pidän.

— Sitte menemme kihloihin.

— Jos äiti sallii…

— Salaa! ymmärrätkö… näin! Nuorukainen otti taskustaan kaksi kaitaista, metallilangasta väännettyä sormusta. — Ota sinä toinen ja minä otan toisen… ei, odotappas, tahdon itse panna sen sormeesi… ei, vasempaan käteen.

— Mutta ystäväni, eihän se sitte ole salaisuus.

— Olet oikeassa!

— Nyt minä tiedän! huudahti Margareeta, — kannan sitä nauhassa kaulallani.

— Ja minä teen samalla tavalla.

Molemmat ottivat sormukset ja kätkivät ne.

— Nyt sinun pitää suudella minua.

— Jos äiti sallii.

— Sehän on salaisuus!

— No niin, jääköön sitte sikseen.

— Tekeehän Kustaa herrakin niin!

— Vai tahdot sinä tehdä mitä hän; no sitte ei siitä tule mitään.

— Miten hän tekee? kysyi Svante uteliaasti.

— Hän kietoo käsivartensa… ei, en minä sano.

— Mutta sinun pitää suudella minua!

— No pian sitte. Nyt suljen silmäni.

Svante suuteli häntä ja seuraavana hetkenä oli hän kadonnut huoneesta. Mutta Svante herra ylpeili ajatellessaan, että hän nyt voi kertoa äidilleen olevansa kihloissa Margareetan kanssa. Kuinka äiti ilostuu, äiti, jota hän jumaloi, joka on hänelle rakkain maan päällä.

Seuraavana päivänä läksivät Kristina rouva ja Svante. Mutta viime hetkenä pusersi Svante Margareetan pientä kättä niin kovasti, että tyttö punastui korviin asti ja ehdottomasti huudahti "ai!"

Kristina rouva suuteli häntä hellästi ja lausui:

— Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi!

Mutta heidän edessään liehutteli Margareeta nenäliinaansa ja pyyhki salaa silmiään.

Ei tosin aivan salaa, sillä Märta kysäisi terävästi:

— Onko nyt niin ikävä?

— Etkö tiedä, että…

— Tiedän vaan, että tässä piilee petos, ja jollen pian saa siitä selvää, niin kutsun äidin tänne, siitä voit olla varma.

— Asia on se, rakas Märta… lupaatko olla vaiti?

— Kyllä… Koskeeko se Svante herraa?

— Hän kosi.

— Sinuako? Ja sitäkö muka tulisi pitää salassa?

— Sinä saat sen tietää, mutta eivät muut.

— Kyllä minä voin pysyä vaiti, mutta minun pitää saada tietää kaikki, muuten…

Jätämme tällä kertaa perheen sikseen. Margareeta on, niinkuin näemme, kokonaan nuoren sisarensa vaikutusvallan alaisena.

Pian senjälkeen matkusti nuori Svante Sture Lauenburgiin, pyhästi vakuuttaen äidilleen, ettei unohda hänelle antamiaan lupauksia.

* * * * *

Sillaikaa sattui Lyypekissä merkillisiä tapauksia.

Hansakaupungille tuleva velka oli nyt suoritettu sekä kellovaskella että muilla lähetyksillä. Lyypekissä väitettiin kuitenkin, että vielä oli maksamatta 1,000 markkaa. Kustaa selitti, että velka oli maksettu ja että Lyypekin valtuutetut olivat kavaltaneet noin 8- tai 9,000 markkaa, joita eivät olleet merkinneet laskuihin.

Mutta nyt tahtoi kuningas tehdä rajoituksia heidän kauppavapauksissaan.

Lyypekin neuvosto vastasi tähän helmikuun 24 p:nä 1530, että kuninkaan vaatimukset ovat esitetyt kaupungille ja että kaikki "suuresti ovat moittineet mokomia esityksiä".

Kustaa lähetti taaskin viestin Lyypekkiin. Hän ei enään "voi eikä saata antaa kaupungille näitä etuoikeuksia; sellainen menettely sotisi hänen valaansa ja velvollisuuksiaan vastaan, sillä olihan hänen alamaistensa ja kaupunkiensa etu tässä kysymyksessä, varsinkin tuottaisivat nuo oikeudet Tukholmalle ääretöntä tappiota ja herättäisivät katkeruutta hallituksessa, jonka aina täytyisi peljätä kapinoiden ja kaikellaisten levottomuuksien syntymistä".

Lyypekki ei kuitenkaan tahtonut antaa perään ja silloin uhkasi kuningas tulevilla herrainpäivillä Tukholmassa lakkauttaa kaikki Hansakaupunkien vapaudet Ruotsissa.

Tosin ei uhkausta pantu täytäntöön, mutta se herätti tavatonta suuttumusta, jota vielä lisäsi Ruotsin tekemä liitto Hollannin kanssa.

Itämeren rannalla olevilla Hansakaupungeilla ei ollut mitään teollisuuslaitoksia eikä mitään raaka-aineita ja niiden koko kauppa rajoittui siihen, että ne pohjoisista maista toivat sikäläisiä tuotteita ja sinne veivät ravintoaineita ja taide-esineitä, joita he muista maista olivat hankkineet ja joita Ruotsissa halukkaasti ostettiin.

Niiden kaupalla ei siis ollut lujaa perustusta ja se joutui vaaranalaiseksi niinpian kuin muut kauppavaltiot rupesivat tuomaan Ruotsiin tarvittavia tavaroita ja viemään ulkomaille sen tuotteita.

Kun Hojan kreivi ja arkkipiispa Johannes Magnus v. 1525 olivat Lyypekissä keskustelemassa Tanskan riidasta, sattui sinne samaan aikaan muutamia lähettiläitä Hollannista. Nämä ilmoittivat ruotsalaisille herroille, että hallitsijatar Margareeta haluaisi rakentaa kauppaliittoa Ruotsin ja Alankomaiden kesken.

Vaikka asia sekä kreiville että arkkipiispalle oli aivan odottamaton, pitivät he sitä maalle niin tärkeänä, että he lähettiläiden kanssa tekivät sopimuksen, jonka voimaanastumiseen sentään tarvittiin kuninkaan vahvistus.

Tulos oli, että seuraavana vuonna (1526) tehtiin sopimus, joka määräsi kahden vuoden aselevon. Alankomaiden valtioiden ja Ruotsin välille, jona aikana määrättyjen ruotsalaisten merikaupunkien tuli olla avoinna alankomaalaisille laivoille. Tuoduista tavaroista oli maksettava tavallinen tulli. Pian ryhdyttiin keskusteluihin myöskin Hollannin, Brabantin y.m. kanssa vapaasta ja esteettömästä kaupasta, niin että Ruotsin ja näiden maiden asukkaat vapaasti ja vaaratta voisivat käydä toistensa satamissa ja kaupungeissa, siellä ostaa ja myydä tavaroita, kuitenkin suorittamalla sen tullin, joka muinoin oli ollut tavallinen.

Suolaa piti tullitta saada tuoda maahan.

Hallitsijatar Margareeta lähetti Ruotsin kuninkaalle ne suulliset terveiset, että vapaa kauppa huomattavasti oli edistänyt hänen maatansa ja kaupunkejansa, ja kehoitti häntä valtakuntansa ikihyväksi noudattamaan esimerkkiä, kutsumalla maahan vieraita kauppiaita ja kaikin tavoin edistämään kauppaa antamalla sille vapauksia.

Samaan aikaan hyökkäsi Kristian, Hollannin avustamana, Norjaan.

Silloin käyttivät lyypekkiläiset tilaisuutta hyväkseen ja koettivat antaa kilpailijoilleen kuoliniskun.

He tarjosivat kuningas Fredrikille apua niillä ehdoin, että Hollantia vastaan tehtäisiin liitto. Se olikin jo melkein valmis, kun Alankomaista saapui sanansaattajia ilmoittamaan, että ainoastaan yksityiset maakunnat olivat auttaneet Kristiania, eivätkä suinkaan vapaehtoisesti, vaan pakosta.

Ja nämä sitoutuivat nyt olemaan Kristiania auttamatta ja lupasivat, etteivät lähetä ainoaakaan kauppalaivaa Norjan satamiin, niin kauvan kuin virkaheitto kuningas on Norjassa.

Täten palasi hyvä sopu Alankomaiden ja pohjoisten valtojen välille ja entistä ahkerammin purjehtivat hollantilaiset pohjoisilla vesillä.

Mutta Lyypekin viha yltyi äärimmilleen.

Kahden nuoren, kekseliään seikkailijan oli onnistunut saada käsiinsä kaupungin hallituksen ohjat, ja kokeneet miehet, jotka tähän asti onnellisesti olivat ohjanneet laivaa karien ja kallioiden välitse, olivat tulleet työnnetyiksi syrjään.

Markku Meyer, entinen seppä, hyväpäinen, kunnianhimoinen ja ennen kaikkea rohkea mies, oli päässyt kiipeämään pormestariksi ja toisen pormestarin paikalle oli hänen onnistunut toimittaa samanmielinen ystävä ja virkaveli Yrjö Wullenwewer.

Tämä jälkimäinen osasi erityisellä taidolla voittaa alemman kansan suosion. Hän mairitteli kansaa lupaamalla, että se saa ottaa osaa hallitukseen, kunhan tuo vanha, ylpeä puolue onnellisesti on siirretty syrjään.

Lyypekki päätti nyt väkivallalla karkoittaa hollantilaiset Itämereltä.

Tarkoitusta varten varustettiin laivasto, jossa oli 24 alusta. Kuningas Kustaan uhkaukseen vastattiin ylpeällä kirjeellä, jossa vaadittiin apua hollantilaisia vastaan.

Kustaa vastasi olevansa sitä mieltä, että jos "hyvät lyypekkiläiset todellakin kaipaavat hänen apuaan, niin olisi ollut kohtuullista, että he korvaukseksi hänen vaivastaan olisivat lähettäneet tänne kappaleen kultaa ja rahaa, jotta hän olisi voinut varustaa väkeä, pyssyjä ja miekkoja; mutta kyllä hän huomaa, että he nytkin tahtovat häntä välittäjäksi, niinkuin viimein Gottlannissa".

Lyypekkiläiset suuttuivat tästä suuresti. Vai sellaisen kiitoksen he saivat kaikesta avuliaisuudestaan! Mutta hepä eivät jätä hollantilaisille kostamatta kärsimäänsä vahinkoa ja häpeää. Lyypekkiläisten laivasto oli jo vesillä ja he toivoivat Ruotsin laivaston liittyvän siihen. Ankarasti he vaativat jälellä olevan velan maksamista ja tuon omituisen tullin poistamista. He eivät rupea sitä kärsimään. Jollei kuningas hyvällä suostu, niin keksitäänpä muita keinoja.

Ne jotka 100 markalla auttoivat Kustaa Eerikinpojan Ruotsin valtaistuimelle, toki näyttävät, että he 500 markalla voivat syöstä hänet sieltä alas.

— Sillä tavalla meitä kiitetään siitä, että karjanpaimenen teimme Ruotsin kuninkaaksi!

Niin kirkuivat lyypekkiläiset.

Vihdoin ottivat he takavarikkoon tavaroita noin 1000 markan arvosta, jotka Kustaa oli lähettänyt kauppa-asiamiehelleen.

Kuultuaan tämän, korvasi Kustaa vahinkonsa ottamalla takavarikkoon kaikki lyypekkiläisten tavarat, jotka olivat Ruotsissa, ja lakkauttamalla lyypekkiläisten kauppaoikeudet.

Nyt vasta pääsi melu valloilleen.

Huhtikuussa v. 1533 tuli tieto Tanskan kuninkaan Fredrikin kuolemasta.

Wullenwewer ja Meyer saivat siten erinomaisen tilaisuuden sekaantua pohjoisvaltojen asioihin ja kääntää ne itsensä ja Lyypekin eduksi.

He rakensivat suurensuuria suunnitelmia: he anastavat valtaansa koko Itämeren ja ottavat Lyypekin voimalle tueksi Helsingörin ja Helsingborgin, Bergenin Norjassa ja Kalmarin ja Ölannin Ruotsissa sekä Gottlannin.

Nämä lujat linnoitukset tulevat tukemaan Hansakaupunkien valtaa. Ja uudet kuninkaat, jotka hansalaiset aikovat asettaa sekä Tanskaan että Ruotsiin, tulevat luovuttamaan heille nämä paikat.

* * * * *

Niinkuin tiedämme, oleskeli nuori Svante Sture Lauenburgin likeisyydessä, kuninkaan apin luona.

Maunu herttua oli hiljainen, hyvä mies, joka ei milloinkaan ollut tahtonut herättää huomiota maailmassa.

Katarina rouvan kädessä olivat ohjakset, vaikka herttua sai kantaa hallitsijanimeä.

Käydessään Tukholmassa häissä, oli rouva Katarina kiinnittänyt huomionsa nuoreen Stureen. Ja ajatellen, että hänestä ehkä saattaisi koitua vaarallinen kilpailija hänen vävypojalleen, oli hän valinnut juuri hänet, pyytäessään että kuningas lähettäisi jonkun nuoren jalosukuisen Lauenburgiin kasvatettavaksi.

Kustaa kiitti ja Svante läksi matkaan.

Ei siellä hänen mielestään tosin ollut niin paljon oppimista, mutta hän oli tottunut mukaantumaan muiden tahtoon ja hiljaisella, miellyttävällä käytöksellään voitti hän kaikkien mielet.

Herttuatar jutteli hänen kanssaan tyttäristään. Ruotsin kuningatar oli heistä hyväluontoisin; sentähden hän niin hyvin sopikin ankaran kuninkaan puolisoksi.

Herttua kertoi metsästysretkistään ja kuinka kaunis herra hän nuoruudessaan oli ollut. Sitte hän — syvänä salaisuutena — uskoi Svante herralle, että hän valtiollisista, syistä oli nainut nykyisen herttuattarensa; hän oli rakastanut toista; lopputulos hänen puheestaan oli, ettei nuoren miehen koskaan pidä kysyä neuvoa sydämeltään, vaan ensin äidiltä ja sitte isältä.

Kotona oli kolme prinsessaa ja heille kävi aika ikäväksi; he vain uneksivat, kuka heitä tulisi noutamaan, ja nuorin, jota nuori Sture suuresti miellytti, sanoi hänelle suoraan, että jos hän vaan olisi Ruotsin kuningas, niin hän mielellään rupeaisi hänen kuningattarekseen.

Vanhempi, joka oli ollut mukana Ruotsissa, oli ihastunut kaikkeen mitä siellä oli nähnyt.

Hän kertoi sisarilleen, ettei koko maailmassa ole niin uljaita ritareja kuin Ruotsissa; sitäpaitsi ovat he niin rikkaat, että monen tilukset ovat kaksi kertaa arvokkaammat kuin koko Lauenburg.

— Enkö ole oikeassa, herra Svante Sture? kysyi hän sitte hymyillen.

Svanten täytyi myöntää, ettei hän ymmärrä asiaa, mutta ei hän toki luullut Lauenburgia niin pieneksi.

Hovin muut herrat olivat joko vanhoja kamariherroja tai alaikäisiä paaseja; tosin Svantekin oli sangen nuori, mutta hän oli pitkä ja ryhdikäs, kasvonpiirteiltään jalo ja kaunis; sitäpaitsi oli hän perinyt äitinsä ilmehikkäät silmät, joista nuoret neidit eivät koskaan väsyneet puhumaan.

Onneksi ajatteli nuorukainen vaan Margareetaa, muutoin olisi hän voinut rakastua kolmeen yhtaikaa. He olivat kaikki nuoret ja kauniit eikä heillä ollut muuta seuraa kuin hän ja kaikki he hänestä pitivät.

Mutta rakastumatta asteli hän heidän joukossaan, iloisena, kohteliaana, aina valmiina ottamaan osaa heidän leikkeihinsä ja iloihinsa, mutta aavistamatta, että kolme nuorta sydäntä hänen tähtensä oli ilmi tulessa.

Eräänä päivänä saapui linnaan vieras, joka pyysi puhutella jaloa herra Svante Sturea.

Nuori herra oli juuri heittämässä palloa nuorimman neidin kanssa, kun tieto hänelle tuotiin.

Hän kumarsi neidille ja läksi.

Neiti karkasi äidin luo kertomaan, mitä oli tapahtunut.

Kuka tuo vieras saattoi olla?

Pian palasi Svante herra. Hänen silmänsä loistivat, kun hän tyytyväisenä kertoi, että Nyköpingin pormestari oli saapunut Ruotsista, tuoden kirjeitä ja sanomia hänen rakkaalta äidiltään.

— Mitä hän kirjoittaa? kysyi herttuatar.

— En vielä tiedä muuta kuin että mies on saapunut, vastasi nuorukainen. — Hän odottaa minua Möllenissä; luultavasti hän on kipeä tai ei voi muuten tulla.

Matka ei ollut herttuattaren mieleen, mutta eihän hän saattanut sitä estää. Hän käski sentähden Svanten ottaa muutamia palvelijoita mukaansa.

Svante kiitti, huomauttaen, että se kyllä on tarpeetonta, mutta että hän sentään noudattaa rouvan tahtoa.

Kaikki neidit karkasivat ikkunaan katsomaan lähtöä.

Hevonen ei ollut heidän tallistaan!

Mutta se oli tavattoman komeissa valjaissa! Sture itsekin näytti sitä hämmästyvän; hän teki vieraalle jonkun kysymyksen, mutta neidit eivät saattaneet kuulla sitä. Sitte hypähti hän hevosen selkään. Miten hänellä oli uljas ryhti!… Nyt hän kääntyi ja tervehti neitejä.

— Hän pitää teitä kamarineitsyinä eikä prinsessoina! virkkoi herttuatar vihoissaan; — tahtoisinpa tietää, keneen teissä hän uskalsi katseensa korottaa!

Tytöt eivät uskaltaneet vastata, mutta jokainen heistä näytti miettivän: "minua hän tarkoitti!"

Möllenin pieni kaupunki kuului kyllä Lauenburgiin, mutta lyypekkiläiset olivat panttina ottaneet sen Maunu herttualta. Tänne tuo salaperäinen vieras vei Svante herran ja hänen seurueensa.

Kaupungin komeimman talon eteen seisahduttiin ja komeisiin vaatteisiin puettu palvelija otti vastaan hevosen.

Vieras vei Svante herran huoneeseen, jossa ennestään oli kaksi henkeä.

Nämä kumarsivat syvään ja pyysivät häntä astumaan huoneeseen.

Siellä oli katettu pöytä.

Nyt pyysivät miehet häntä tekemään niin hyvin ja aterioimaan kanssaan.

Svante herra kysyi heidän nimiään.

He joutuivat molemmat hämilleen.

— Meidän olisi oikeastaan aikoja sitte pitänyt mainita ne, huomautti ensimäinen miehistä, — varsinkin kun me nimistämme voimme ylpeillä. Minä olen Yrjö Wullenwewer, Lyypekin pormestari.

— Ja minä olen Markku Meyer, niinikään Lyypekin pormestari! vastasi toinen.

Svante ei saattanut käsittää mitä he hänestä tahtoivat, mutta hänen mielestään ei ollut sopivaa kysyä enempää.

Päivälliset olivat komeat, viinit oivalliset ja kaikki kolme he söivät hyvällä ruokahalulla.

Keskustelu koski pääasiallisesti kuningas Fredrikin kuolemaa ja kuka oli tuleva hänen seuraajakseen.

— Eikö prinssi Kristian? kysyi Svante.

— Piispat kuuluvat tahtovan kahdeksanvuotista pikku Juhanaa, vastasi Wullenwewer. — Hän ei ole luterilainen ja häntä he saattavat johtaa mihin ikinä tahtovat!

— Joku puolue tahtoo Sönderborgin vankia! huomautti Markku Meyer.

— Joka on tehnyt niin paljon pahaa! sanoi Svante.

— Ajat ovat muuttuneet! naurahti Yrjö. — Hän on nyt pyhimys, sanovat piispat.

— Sitä ei kukaan taida uskoa.

— Kyllä sen uskoo jokainen, joka siitä voi hyötyä.

— Voimme olla varmat, ettei siitä tule mitään. Vielä elää Lyypekki ja sen pormestarit!

Miehet kilistelivät pikarejaan ja joivat.

Svante pyysi saada juoda heidän maljansa, vaikkei hän voinut käsittää, miksi kaikki tämä kohteliaisuus tuli hänen osakseen. Ehkä mahdollisesti hänen rakkaan isä vainajansa tähden?

— Eläköön Sten Sturen muisto! huudahti Meyer.

— Tulkoon hänen poikansa hänen kaltaisekseen!

Ja taaskin juotiin ja kilisteltiin.

Svante tunsi jo juoneensa tarpeeksi ja tuumaili vaan, mitä tämä kaikki tarkoittanee.

Vihdoin noustiin pöydästä. Nyt he varmaankin sanoisivat asiansa.

— Jalo herra! alkoi Wullenwewer epävarmasti. Svante kumarsi.

— Ei täällä, ei täällä! keskeytti Markku, laskien kätensä virkaveljensä olkapäälle.

— Ei täällä! toisti Yrjö.

— Teidän täytyy seurata meitä Lyypekkiin, nuori herra.

— Minä en tunne ketään siellä.

— Mutta kaikki tuntevat teidät.

— Ja teitä odotetaan sinne!

— Kuka odottaa?

— Sen saatte sitte tietää. Ja toivottavasti tulette siitä suuresti ilostumaan.

— Mutta entä äitini kirjeet?

— Niitä käytimme ainoastaan tekosyynä saadaksemme teidät tänne.

— Olisinhan minä tullut ilmankin, jos olisitte pyytäneet.

— Satuloikaa hevoset! käski Wullenwewer.

— Sallikaa minun ensin ilmoittaa herttuan palvelijoille…

— Heidät minä jo aikoja sitte lähetin pois. Nouskaamme hevosen selkään, hyvät herrat, meidän täytyy kiirehtiä.

Lähdettiin ajamaan täyttä laukkaa.

Pormestarit kuiskailivat ahkerasti toisilleen.

Svante herra oli koko matkan vaiti.

Vihdoin saavuttiin Lyypekkiin ja seisahduttiin suuren talon eteen, jonka ikkunoista loisti kirkas valo, vaikka oli myöhäinen ilta.

Täälläkin riensi palvelija heti ottamaan vastaan Svanten hevosta.

Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun joukko pitkiin kaapuihin puettuja miehiä astui ulos talosta, kumarrellen ja pyytäen häntä astumaan sisään.

Svante noudatti kehoitusta ja huomasi tulleensa kaupungin raatihuoneeseen.

Mitä kummaa tämä tiesi?

Hän ei voinut käsittää.

Samassa asettuivat Markku Meyerin viittauksesta kaikki kaapuihin puetut miehet puolikehään Svanten ympärille.

Hetkisen kuiskailivat pormestarit keskenään.

Sitte puuttui Markku Meyer puheeseen:

— Kuningas Kustaa Ruotsissa on osoittanut meille suurinta kiittämättömyyttä. Ilman meidän apuamme ei hän ikinä olisi saanut Ruotsin kruunua. Me olemme koettaneet häntä varoitella, mutta karjapaimen ei näy lähtevän hänestä ja sentähden olemme me nyt päättäneet ottaa häneltä kruunun ja antaa sen sille, jolle se oikeastaan kuuluu. Eläköön Sten Sturen poika, jalo herra Svante Steninpoika! Hän, eikä kukaan muu, olkoon Ruotsin kuningas!

— Eläköön Svante Steninpoika! Hän, eikä kukaan muu, olkoon Ruotsin kuningas! toistivat muut.

Ensi hetkessä näytti nuorukainen käyneen hyvin hämilleen, mutta pian hän tointui ja puhuessaan muistutti hän aika paljon isäänsä.

— Jumala minua varjelkoon, alkoi hän kirkkaalla, nuortealla äänellä, — rupeamasta vehkeilemään kuningastani ja isänmaatani vastaan; tuottaisin siten äidilleni, sukulaisilleni ja ystävilleni suurta surua ja mieliharmia, jopa voisin saattaa heidät turmioonkin ja itse menettäisin koko perintöni ja omaisuuteni!

Kokoontuneiden joukossa syntyi liikettä; tämä oli aivan odottamatonta.

— En usko korviani! sanoi Meyer.

— Nyt on minun vuoroni! virkkoi Yrjö, kääntyen Svanten puoleen, ja jatkoi mahtipontisesti:

— Me Lyypekin herrat olemme rikasta, mahtavaa väkeä; jos te Ruotsissa kadotatte omaisuutenne, niin voimme me monin kerroin sen korvata, ja jollemme saisi kuningas Kustaata taivutetuksi, jonka Jumala suokoon, niin kirjoitamme hänelle, että hänen pitää antaa teille omanne, muutoin sodimme häntä vastaan, kunnes hän sen tekee.

— Kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, sanoi Svante, — mutta minä en mistään hinnasta suostu poikkeamaan velvollisuuksistani kuningasta ja isänmaata vastaan.

Meyer suuttui nyt niin, että hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:

— Jollette tahdo tehdä sitä Jumalan nimeen, niin tehkää se saatanan nimeen!

— Tarkoituksemme oli kohdella teitä herrana ja ruhtinaana ja toimittaa teille hovikunta, puhui Wullenwewer, — mutta koska te tallaatte onnenne jalkojenne alle, niin olette meidän vankimme.

— Siihen minun täytyy alistua!

Pitkän aikaa ja osaksi salaa keskustelivat miehet keskenään. Sitte vietiin Svante raatihuoneessa olevaan valoisaan, mukavaan kamariin.

— Niinkuin näette, emme aio kohdella teitä ankarasti, sanoi Meyer. — Toivomme, että pian tulette muuttamaan mielenne. Jos tahdotte, voitte myöskin kuunnella raatisalissa pidettäviä neuvotteluja.

— Saanko? kysyi Svante hämmästyen.

— Kyllä.

— Saanko kirjoittaa kotiin?

— Mielellänne, mutta meidän täytyy saada lukea kirjeet.

— Tahtoisin myöskin ilmoittaa herttualle…

— Sanokaa hänelle, että olemme sulkeneet teidät raatihuoneeseen toivossa, että mielenne muuttuisi.

— Samalla voin lisätä, ettei se muutu.

— Tehkää se.

Tämän asian käänne näytti tulevan pitkäikäiseksi.

Eihän Svantella muuten ollut mitään hätää, ainoa oli, ettei hän päässyt ulos, sillä ruoka oli hyvää ja sitä annettiin runsaasti. Ikkunasta oli ihana näköala merelle, hän sai lukea ja kirjoittaa niin paljon kuin halutti ja joka päivä kävi hänen luonaan raatiherroja ilmoittamassa uutisia.

Svante oli tähän saakka ollut lapsi ja lapsena häntä oli kohdeltu; mutta nyt häntä aiottiin käyttää erityisiin tarkoituksiin, jotka vaativat miestä. Hän ei tosin hetkenäkään ollut edes lankeamaisillaan kiusaukseen, mutta lieneekö heräävä miehuus tai työn puute houkutellut häntä kuuntelemaan noita huhuja, joita hänelle joka päivä kerrottiin.

Siten sai hän tietää, että Tanskan kuninkaanvaali oli siirretty toistaiseksi, sillä oli ollut eri mieliä Fredrikin seuraajasta.

Köpenhaminassa pidettäisiin herrainpäivät, joissa vaali päätettäisiin. Ja tähän tilaisuuteen oli Wullenwewer itse matkustanut.

Heti isän kuoltua oli prinssi Kristian, osaksi mieskohtaisesti, osaksi molempien nuorempien veljiensä holhoojana, saanut haltuunsa perintömaat Slesvigin ja Holsteinin.

Mutta kansa oli Fredrikin hallituksen aikana saanut paljon kärsiä ja halusi kuninkaaksi vanhaa Kristiania. Se täytyi neuvoskunnan ottaa huomioon.

Maalliset herrat tahtoivat kuninkaaksi Holsteinin herttuaa ja papit kahdeksanvuotista prinssi Juhanaa, jonkatähden he hänen opettajakseen ja hovimestarikseen olivatkin valinneet kaksi innokasta katolismielistä.

Wullenwewerin asia oli selittää, että Lyypekki haluaa elää sovussa ja ystävyydessä Tanskan kanssa, mutta Ruotsin kuningasta ja Holsteinin herttuaa se ei tunnusta; näiden molempien herrojen kanssa Lyypekki vielä aikoo otella, kunhan sopiva aika koittaa.

Eräänä päivänä tuli Markku Meyer Svanten luo ja virkkoi kiivaasti:

— Nyt on Yrjö ollut Köpenhaminassa kymmenen viikkoa ja vihdoinkin saanut tietää ettei voida ryhtyä mihinkään ennenkuin maassa on kuningas.

— Kai prinssi Kristian sentään tulee kuninkaaksi, sanoi Svante.

— Emmeköhän nyt saa heitä lopultakin riitaantumaan! nauroi Markku. — Olemme ehdottaneet, että Lyypekki ja Ruotsi tekisivät liiton Tanskaa vastaan ja luvanneet kaikin voimin auttaa Ruotsia valloittamaan Tanskalta muutamia paikkoja. Tanskassa taas olen pannut liikkeelle huhun että kuningas Kustaa valmistaa vihamielisiä vehkeitä Tanskaa vastaan, ja ruotsalaisille olemme kertoneet tehneemme Tanskan kanssa liiton hollantilaisia vastaan! Ha, ha, ha! nauroi Meyer, hieroskellen käsiään, — jos tämä siemen itää, niin siitä nousee sato, jota ei hevillä unohdeta.

— Kuinka te sen kerrotte minulle! sanoi Svante, joka hämmästyneenä oli kuunnellut pormestarin puhetta.

— Te olette meikäläisiä, ja minä olen ottanut huolekseni kasvatuksenne, niinkuin kai olette huomannut.

— Mutta olenhan minä teille sanonut…

— No, kyllä aika mielen muuttaa ja ennen ette te pääse irti.

— Sitte saan istua kauvan!

Mutta Svante ei tietänyt, että Ruotsin kansalle hänen nimessään oli lähetetty kirjeitä, joissa kehoitettiin ruotsalaisia tarttumaan aseihin vapautuakseen Kustaa kuninkaan hirmuvaltaisesta hallituksesta, ja että kirjeiden alle oli pantu Svanten sinetti, jonka lyypekkiläiset itse olivat teettäneet ja jota he hänen tietämättään käyttivät.

Mutta kun ei vankeus näyttänyt Stureen vaikuttavan, kehoitettiin häntä lähtemään ulkoilmaan kävelemään. Sitä ennen hänen sentään piti pukeutua komeaan pukuun, jotta se olisi hänen nimensä ja arvonsa mukainen.

Ihastuneena vapautensa voittamisesta, suostui hän käyttämään ehdotettuja pukuja, koska hänen omat vaatteensa sitäpaitsi olivat poissa. Hänelle osoitettiin suurta kunnioitusta ja huomaavaisuutta, mutta hänen luonnollinen, vaatimaton mielensä ei näyttänyt siihen kiinnittävän mitään huomiota.

Mutta sekä Kristina rouva että kuningas olivat kirjoittaneet Maunu herttualle ja kysyneet, mitä tuo kaikki merkitsi, molemmat tiesivät he, että nuorukainen vastoin tahtoaan oli Lyypekissä ja herttuan haltuun sekä äiti että kuningas olivat hänet uskoneet.

Kun palvelijat palasivat Lauenburgriin tuomatta muassaan nuorta ritaria, syntyi linnassa hirveä melu.

Herttuattarenhan piti varjella häntä kaikilta kiusauksilta ja nyt tuo herkkäuskoinen olento hänen luvallaan oli langennut susihautaan.

Neitoset olivat epätoivoissaan.

Joka ikkunan pieneen, vihreähtävään ruutuun oli kirjoitettu "Svante" ja välistä oli perään pantu huudahdusmerkki.

— Entä jos he tekevät hänet kuninkaaksi! sanoi vanhin.

— Siinä tapauksessa minä säälin Katarinaa.

— Minä puolestani olen jo sanonut, että jos hän tulee kuninkaaksi, niin minä mielelläni rupean kuningattareksi! sanoi nuorin neitosista.

— Oletko sinä sen sanonut?

— Voi, ettet sinä häpeä!

— Mutta kun minä hänestä pidän!

— Oletko sinä senkin sanonut hänelle?

— Näkeehän hän sen itsekin!

— Oletpa sinä voinut unohtaa naisellisen arvosi!

— Niinkuin ei hän teistä näkisi samaa!

— Minustako?

— Minusta ei ainakaan!

— Kyllä, teistä molemmista!

— Tietysti, jos hän tulee kuninkaaksi… lausui vanhin.

— Niin sallit minun tulla kuningattareksi?

— Kyllä, jos hän kosii.

— Sen hän tekee!

— Minä luulen kuulleeni hänen sanoneen, että hän rakastaa toista.

— Ehkä sinua?

— Enhän minä sitä ole sanonut. Mutta kuka tietää!

— No ketä, ketä?

— Hänen kaulassaan on musta nyöri.

— Ja siinä sormus!

— Mistä sinä sen tiedät?

— Arvaan!

— Ehkä itse olet antanut sen hänelle?

— Vastaa, vastaa!

Ja kaksi sisarta asettui uhaten kolmatta vastaan.

— Ei. Niin hyvissä väleissä emme ole. Mutta tämä on kauheaa. Mehän kaikki olemme häneen rakastuneet.

— Hyi, mitä sinä puhut! ja tyttö purskahti itkuun.

— Sopiiko prinsessan nyt käyttäytyä tuolla tavalla!

— Prinsessakin on ihminen!

Ja vihdoin itkivät kaikki kolme.

Mutta herttuatar meni herttuan luo ja sanoi:

— Herrani ja puolisoni lupasi opettaa nuorelle Sturelle ritarillisia leikkejä; tähän saakka en ole huomannut muuta kuin että hän on pannut prinsessojen päät pyörälle!

— No sinä ne kyllä panet sijoilleen takaisin.

— Aiotko sinä jättää hänet sinne lukon taa?

— Saahan hän kävellä ulkona vahdin saattamana.

— Etkö tiedä, mikä on velvollisuutesi?

— Pelkään, että he vaativat lunastusta pantista!

— Pelkäät… herttua!

Muutaman päivän perästä tuli kuninkaalta ja Kristina rouvalta kirjeitä. Silloin täytyi herttuan lähteä Lyypekkiin. Ja lieneekö hän sitte puhunut niin hyvin, vai lieneekö neuvosto huomannut turhaksi pitää nuorta ritaria vankeudessa, mutta vapauteen Sture päästettiin ja omat vaatteensa hän sai ylleen.

Hän oli tehnyt niin hyvän vaikutuksen, että jokainen ystävyydellä erosi hänestä.

Iloisena ja tyytyväisenä palasi hän herttuan kanssa Lauenburgiin ja kun herttua kysyi eikö lyypekkiläisten tarjous sentään ollut viekoitellut, niin vastasi hän:

— Äitini oli jo aikoja sitte nähnyt että näin kävisi, ja minä olin luvannut hänelle, etten ikinä luovu velvollisuuksistani alamaisena!

— Se on Kristina Gyllenstjernan arvon mukaista! sanoi herttua.

Hovissa otettiin Svante mitä ystävällisimmin vastaan.

Neitoset olivat kuin seitsemännessä taivaassa.

Herttua keksi nyt kaikellaisia syitä saadakseen Svantea matkustelemaan. Milloin meni hän yksin, milloin herttuan seurassa, milloin pitemmille, milloin lyhemmille matkoille. Ja Lauenburgissa pantiin toimeen aseharjoituksia ja ritarileikkejä, joten ei Svante enään yksin omistanut kaunotarten suosiota.

Mutta herttuatar huomasi, että prinsessojenkin täytyy oppia tekemään hyödyllistä työtä. Ja koska hän itse oli hyvä emäntä, niin kasvatti hän tyttärensäkin siksi.

* * * * *

Kun Wullenwewer ja Meyer huomasivat, ettei nuorta Sturea saada taipumaan, niin kiinnittivät he huomionsa Hojan kreiviin.

Kuningas Kustaa oli antanut hänelle läänitykseksi suuren osan Suomea, nimittäin Viipurin ja Savonlinnan kaupungit maineen ja Kyminkartanon läänin. Asuntonaan piti kreivi Viipurin linnaa, jossa hän oli asunut Kustaan häistä asti.

Yhä kasvava vastenmielisyys oli kehittynyt hänen ja kuningas Kustaan välille.

Kuningas ei enään luottanut häneen. Käydessään Lyypekissä keskustelemassa suuresta rahakysymyksestä, ei hän ollut valvonut Ruotsin oikeuksia, ja suurinta omanvoitonpyyntöä oli hän jo osoittanut monissa monituisissa tilaisuuksissa.

Kreivi oli aivan vastoin tahtoaan antanut tytärpuolensa mennä kihloihin nuoren Birger Niilonpojan kanssa. Hänellä oli ollut aivan toiset aikeet, mutta hän ei uskaltanut vastustaa Kustaan tahtoa.

Samanikäisenä kuin Kustaa, näki hän tämän lankonsa nauttivan onnea ylenmäärin, sensijaan että hän itse oli hänelle kiitollisuudenvelassa koko toimeentulostaan, jonka Kustaa saattoi riistää häneltä minä hetkenä tahansa.

Ainoana yhdyssiteenä oli Margareeta. Kreivi oli nainut hänet päästäkseen kuninkaan langoksi. Hän ei koskaan ollut häntä rakastanut ja viime aikoina oli hän hellyydellään käynyt hänelle sietämättömäksi.

Hän kiusasi häntä mustasukkaisuudellaan, valittaen olevansa onneton, mutta seurasi häntä siitä huolimatta kaikkialle.

Kumma kyllä, kiintyi kuningatar, joka oli käynyt miltei mielipuoleksi, Margareetaan enemmän kuin kehenkään muuhun naiseen Ruotsissa. Hän oli häntä kohtaan avomielinen ja tahtoi että hän aina olisi hänen likeisyydessään.

Kuningas oli tietysti tähän hyvin tyytyväinen ja läsnäolollaan Tukholmassa saattoi Margareeta rouva valvoa puolisonsa etuja ja oikeuksia. Sentähden kreivi olikin pyytänyt Margareetaa jäämään Tukholmaan ja antamaan hänen yksin mennä Suomeen, mutta sellaista ehdotusta ei Margareeta ottanut kuuleviin korviinkaan.

Hän oli jo kärsinyt eron tuskaa, käydessään pitkällä häämatkalla. Eihän kreivi toki tahtonut, että näyttäisi siltä kuin he eivät eläisi yhdessä… pitihän heidän edes maailman silmissä näyttää onnellisilta. Ja Margareeta läksi mukaan Suomeen, kreivin suureksi harmiksi.

Hän oli vaimonsa poissaollessa viettänyt sangen vapaata elämää ja aikoi yhä jatkaa samaan tapaan.

Margareetalle koitui surullinen aika. Hän vakoili ja vaanieli ja keksi yhtämittaa uusia aiheita tyytymättömyyteen, mutta ei uskaltanut lausua valituksen sanaa, vaan hymyili aina, kun kreivi tuli hänen luokseen.

Kreivin molemmat lapset olivat liian pienet ymmärtääkseen syytä äidin suruun, mutta Pietari Brahe, poika ensimäisestä avioliitosta, katseli synkin silmin vihattua isäpuolta.

Kuningas oli monasti pyytänyt sisartansa jättämään pojan hänen haltuunsa, mutta äiti ei voinut eikä tahtonut hänestä erota.

Neljätoistavuotias poika rakasti äitiään kiihkeästi ja tuntien olevansa hänen ainoa turvansa ja apunsa, jätti hän häntä harvoin yksin.

Vähitellen olivat kreivin ivalliset kohteliaisuudet äidille ja omituinen säännötön elämä kylväneet pojan sydämeen vihan kipinän, joka nyt leimahti ilmi tuleen. Mutta samalla tunsi hän, että äiti häntä tarvitsi ja että hänen elintehtävänsä oli häntä puolustaa.

Kreivi tiesi ja tunsi, että poikapuoli oli hänen vihamiehensä; alussa hän häntä nauroi, mutta jota enemmän poika varttui, sitä selvemmin huomasi hän, että hän voi käydä hänelle vaaralliseksi. Hänen mustat, tuliset silmänsä iskeytyivät pelotta kreivin silmiin, mutta suu pysyi suljettuna silloinkin, kun hän sai kuulla sellaisia sanoja kuin "lellipoika" ja "körttiritari".

Joskus Pietari herra sentään punastui ja alahuuli alkoi vavista, mutta hän vaikeni.

Kreivin suureksi harmiksi oli poika hänestä aivan riippumaton; ainoastaan kuningas ja äiti olivat hänellä määrääjinä.

Vähitellen tottui kreivi huvikseen ärsyttämään poikaa äärimmilleen, mutta hänen täytyi ihailla hänen kärsivällisyyttään: hän vaan vaikeni.

Tuollaisten kohtausten jälkeen pyysi Margareeta rouva itkien häntä lähtemään Ruotsiin.

— Mielelläni, jos sinä tulet mukaan, vastasi poika. Mutta äiti ei voinut… olisihan se sitäpaitsi sotinut Jumalan käskyjä vastaan.

Joskus, kun kreivi mielestään oli elänyt liian rajusti, pani hän toimeen loistavan juhlan, johon kutsuttiin koko seudun aatelisto penikulmien takaa, mutta nuoret naiset eivät saaneet tulla, ainoastaan keski-ikäiset. Margareeta rouvan piti saada loistaa ylinnä, ja kreivi kohteli häntä silloin niin huomaavaisesti, että hän, tunnotonna kaikkien muiden kohteliaisuuksille, viikkokausia jälkeenpäin oli onnellinen, muistellessaan sitä.

Tällä kannalla olivat asiat, kun kreivi vastaanotti kirjeen Lyypekistä.

Tarjoukset olivat tosin sangen horjuvaa laatua; puhuttiin kruunuista ja korkeista kunniapaikoista.

Jos lyypekkiläisten tuumat toteutuisivat, niin tulisivat he jakamaan kaksi kruunua ja sitäpaitsi tarvitsemaan ylhäisiä miehiä vartioimaan omia linnojaan, linnoituksiaan ja valloituksiaan.

Tässä kysyttiin varovaisuutta ja kreivi antoi ainoastaan epämääräisiä vastauksia.

Mutta pian tuli kirje kuninkaalta. Hän oli jo useita kertoja kutsunut lankoaan Ruotsiin, itsensä ja muutamien muiden kanssa keskustelemaan muutamista valtakunnalle, tärkeistä asioista.

Mitä tehdä? Mikä on vähinten vaarallista ja mikä on edullisinta?

Lyypekkiläisiltä tuli pian vastaus.

Hojan kreivi saattaa vaatia melkein mitä tahansa; sillä vapaa Hansakaupunki on kyllin rikas hänen vaatimuksensa täyttämään.

Vapaan Hansakaupungin Lyypekin pormestarit Yrjö Wullenwewer ja Markku Meyer olivat allekirjoittaneet paperin.

Melkein samaan aikaan sai Margareeta rouva kuningattarelta salaperäisen, kummallisen kirjeen, joka pääasiallisesti sisälsi, että vaikka hän suuresti haluaisi tavata rakasta Margareetaansa, niin hän kuitenkin varoittaa kreiviä tulemasta Ruotsiin, ennenkuin väli kuninkaan kanssa on selvinnyt.

Margareeta joutui epätoivoon ja päätti paikalla kirjoittaa veljelleen.

Mutta kreivi kielsi ja kirjoitti itse, että hänen heikko terveytensä estää häntä matkustamasta Ruotsiin; sensijaan pyysi hän kuninkaalta suostumusta päästä menemään Tallinnaan.

Viipurin ja Lyypekin välillä kiiti sillaikaa yhtämittaa kirjeitä. Kreivi oli äkkiä joutunut suureen kirjevaihtoon.

Mutta huolimatta jäistä ja pahoista ilmoista sai kuningas Kustaakin vihiä siitä, että jotakin oli tekeillä. Viisaana ja varovaisena, kuten aina, kirjoitti hän kreiville, valittaen, että sairaus pakoitti häntä hakemaan apua muualta. Samalla hän sentään varoitti häntä yhtymästä saksalaisten kapinallisuuksiin. Hän huomautti, että lyypekkiläisten velka oli maksettu, vaikka he vielä niskoittelivat eivätkä tahtoneet luopua oikeuksistaan, ja mainitsi pelkäävänsä, ettei lyypekkiläisillä sanansaattajilla, jotka olivat tulleet Suomeen, ollut hyvää mielessä. Vihdoin pyysi hän, ettei hänen lankonsa salaisi häneltä mitään.

Margareeta rouvakin lienee saanut vihiä asiasta, sillä hän riensi kreivin luo, heittäysi polvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä luopumaan lyypekkiläisten vehkeistä.

Jos asiat olisivat olleet toisin, niin olisi kreivi heti työntänyt hänet luotaan, mutta nyt hän vaan kysyi, oliko Margareeta unohtanut kuningattaren kirjeen.

— Minun ei olisi pitänyt näyttää sitä sinulle… hän kirjoittaa asioista, joita ei hän tunne.

Kreivi asteli levottomana edestakaisin.

— Ihminen ei mielellään luovu sellaisista eduista, mutisi hän.

— Kustaa antaa sinulle vielä parempia; minä kirjoitan…

— Tahdon päästä riippumattomaksi! ja kreivi polki jalkansa maahan. — Riippumattomaksi hänestä ja… Kreivi iski silmänsä Margareetaan.

— Ja minusta, äänsi hän hiljaa ja nousi, lähteäkseen huoneesta.

— Sinä et anna minulle rauhaa!

— Minä menen nyt!

— Huomenna palataksesi?

— Ei, minä en palaa.

Ja Margareeta livahti ulos ovesta kuin varjo. Herra Pietari oli ollut metsästämässä. Kotiin palatessaan tapasi hän äitinsä vuoteen omana.

Mutta levottomuus ajoi hänet pian jalkeille. Ja seuraavana päivänä hän taas oli vakoilemassa herransa toimia.

Heti senjälkeen tuli kuningas Kustaalta kirje. Se sisälsi turvakirjeen Hojan kreiville; hän saisi 30 tai 40 hengen kanssa vapaasti ja vaaratta matkustaa Ruotsiin sekä sieltä esteettömästi takaisin Viipuriin.

Mutta samalla oli kuningas antanut luottamusmiehelleen Niilo Krabbelle käskyn salaa panna kuntoon muutamia laivoja ja pitää silmällä Hojan kreiviä, jottei hän matkustaisi muualle kuin Ruotsiin.

Mutta kreivi oli toiminut vikkelämmin. Hän oli jo edeltäkäsin antanut varustaa kolme laivaa ja sitte ilmoittanut Margareeta rouvalle seuraavana aamuna aikovansa jättää Suomen; hän saisi itse päättää, tahtooko hän jäädä Suomeen vai tulla mukaan.

Margareeta ei hetkeäkään epäillyt.

Aikaisemmin kuin kreivi itse oli hän jo lastensa kanssa kajuutassa, joka oli valmistettu häntä varten.

Matkan määränä oli Ruotsi, hän tiesi, hän tunsi sen ja hänen sydämensä sykki ilosta.

Hetkeksi astui kreivi kajuuttaan; Margareeta loi häneen iloisen, kiitollisen katseen, mutta hän ei ollut häntä huomaavinaan ja jätti paikalla laivan.

Hän matkusti edellimäisellä laivalla.

Ankkurit nostettiin, purjeet pullistuivat ja hyvällä tuulella alkoivat laivat kiitää eteenpäin.

Mutta Margareeta rouva istui pää poikansa olkapäätä vastaan; hän kertoi hänelle, ettei hän pitkiin aikoihin, ole ollut näin tyyni, näin onnellinen, nyt ovat varmaankin kaikki surut voitetut.

Matka kului pian. Niin usein kuin Pietari vaan saattoi jättää äitinsä, astui hän kannelle, tavallisesti ottaen velipuolensa mukaansa.

Kun vihdoin maata alkoi näkyä, ei Pietari tuntenut paikkoja.

Hän kyseli laivan miehistöltä, mutta sai vältteleviä vastauksia, äkkiä käsitti hän, että he olivat saaneet käskyn vaieta. Nyt eivät asiat mahtaneet olla oikein.

Mutta hän ei virkkanut äidilleen mitään, katseli vaan tarkasti ympärilleen.

Eräänä päivänä huomasi hän vastaisella puolella purjehtimassa useita laivoja, jotka näkyivät tulevan heidän laivojansa kohti.

Hänen päähänsä juolahti äkkiä, että ne mahtavat olla ruotsalaisia. Sentähden meni hän perämiehen luo ja sanoi:

— Ruotsalaiset saavat meidät kiinni.

— Ei ole hätää, olemme pian perillä.

Pietari kääntyi ja näki edessään lakean maan, mutta Ruotsia se ei ollut.

Hän jäi kannelle seisomaan.

Mutta Margareeta rouva oli palvelijoiltaan kuullut, että pian oltaisiin perillä. Sentähden hän kiireesti astui ulos kajuutasta.

— Sinä paha poika, kun et ilmoittanut minulle, että pian olemme perillä, puhui hän Pietarille, joka tuli häntä vastaan.

Pietari suuteli häntä.

— Rakas äitini!

— Mutta iloitse toki kanssani! sanoi Margareeta, luoden häneen säteilevät silmänsä.

Hän tarttui Pietarin käsivarteen ja he nousivat kannelle.

Pietari ei uskaltanut sanoa mitään, hän vaan katseli äitiään.

Hämmästyneenä silmäili Margareeta ympärilleen. Laivat likenivät hyvällä vauhdilla rantaa.

Pietari näki ruotsalaisten laivojen tulevan aivan likelle.

Äkkiä tunsi Margareeta rouva seudut.

— Tallinna! huudahti hän kalveten ja vaipui maahan. Pietari tuki häntä, mutta hän ei näyttänyt heräävän. Palvelijattaret rupesivat sitte vaalimaan häntä ja Pietari jäi kannelle.

Laivat laskivat maihin.

Viiden minuutin perästä olivat ruotsalaisetkin rannassa.

Pietari näki kapteenin rientävän maihin ja heti lähtevän puhuttelemaan Hojan kreiviä.

Hän oli vielä laivallaan eikä erityisesti näyttänyt haluavan tavata ruotsalaisia.

Ruotsalainen riensi hänen luokseen ja pian olivat he vilkkaassa keskustelussa.

— Se on herra Niilo Krabbe, huomautti muuan merimies.

Pietari ei hetkeksikään heittänyt heitä näkyvistään.

Niilo herra pyysi todellakin kreiviä palaamaan Ruotsiin kanssaan.

Pietari ajatteli äitiään ja rukoili hiljaa itsekseen, että hän onnistuisi.

Mutta kreivi pysyi järkähtämättömänä.

Molemmat kävivät kovaa taistelua.

Hetkisen ajan näytti ratkaisu epävarmalta; kreivi seisoi pää alas painuneena… nähtävästi hän punnitsi ja laski, mikä olisi edullisinta.

Niilo Krabbe pyysi häntä pyytämistään.

Pietarin sydän sykki kiivaasti.

Äkkiä nosti kreivi päänsä ja huitasi ympärilleen molemmin käsin.

Krabbe yritti taas puhua.

Mutta kreivi ei tahtonut kuunnella. Hän ojensihe suoraksi ja viittasi ruotsalaista lähtemään.

Niilo Krabbe kohautti olkapäitään ja läksi.

Silloin raukesi toivo nuorukaisen rinnassa ja raskain mielin meni hän äitinsä luo.

Äiti lankesi hänen syliinsä ja he itkivät molemmat.

— Minä lähden, kun hän tulee tänne, kuiskasi Pietari.

— Tee niin, kultani; anna minun kahdenkesken puhutella häntä.

Mutta kreivi ei tullut.

Hän lähetti sanan, että hänen paikalla täytyy jatkaa matkaa. Kreivittärelle oli valmistettu asunto ja se odotti.

— En enään koskaan näe häntä, vaikeroi Margareeta. Hänelle oli valmistettu kaunis asunto ja hän sai runsaasti palvelijoita.

Heti kun Pietari oli saattanut hänet hänen huoneisiinsa, palasi hän laivoille ja kysyi päällikköä.

Hänelle osoitettiin päällikön hytti.

Pietari riensi sinne ja tunsi paikalla päällikön samaksi mieheksi, joka oli puhutellut hänen isäpuoltaan.

— Oletteko herra Niilo Krabbe? kysyi hän kunnioittaen.

— Kyllä; mutta kuka sinä sitte olet?

— Pietari Brahe, vastasi poika.

— Vai niin! Vanha merikarhu sieppasi lakin päästään. — Niin, tämän matkan olisimme voineet heittää tekemättä.

— Me emme tiedä, minne hän on lähtenyt.

— Ettekö? Tietysti lyypekkiläisten laumaan. Kun Sture livahti heidän käsistään, niin hankkivat he Hojan kreivin sijaan.

— Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?

— Tulkaa mukaan Ruotsiin.

— Tahtoisin kyllä, mutta en voi jättää äitiäni.

— Ottakaa hänet mukaanne; kuningas ilostuisi siitä enemmän kuin jos kuljettaisin kotiin hänen kavalan lankonsa.

— Äidilleni ei pidä sitä edes ehdottaa; hän on epätoivoissaan. Sanokaa terveisiä enolleni.

— Niitä kyllä menee.

— Sanokaa hänelle, että minä kerran vielä olen tuottava kunniaa isäni muistolle… minun sydämeni on ruotsalainen.

— Kuningas tulee siitä ilostumaan.

— Pyytäkää häntä antamaan anteeksi äiti raukalleni. Hän horjuu niiden välillä, joita hänen sydämensä rakastaa.

— Mutta kuinka hänen sydämensä on voinut kiintyä tuollaiseen!

— Hojan kreivi pettää sekä häntä että Ruotsia, lausui nuorukainen.

— Ja äitinne rakastaa häntä kuitenkin.

— Sitä ei hän koskaan lakkaa tekemästä,

— Kuka ymmärtää naisia?

— Tiedän, että hän on väärässä, sanoi poika, — mutta rakastan häntä silti yhtä paljon. Se kai kuuluu rakkauden luontoon.

— Ehkä! Niilo Krabbe loi häneen hämmästyneen katseen.

— Niin, te sanotte siis terveisiä kuninkaalle?

— Kyllä minä puhun teidän puolestanne. Merimiehen karkea koura pusersi nuorukaisen melkein naisellisen hienoa kättä. Heidän sydämensä ymmärsivät toisensa.

Mutta rientäessään kaupunkiin päin, täytyi Pietarin tuontuostakin pyyhkiä silmiään. Äidin ei pitänyt saada tietää tästä mitään.

Ja siitä lähtien vietti Margareeta rouva surullista elämää. Hänen ainoana ravintonaan olivat uutiset, jotka hän sai mieheltään.

Matkalta oli kreivi kirjoittanut kuninkaalle, että hän jo v. 1529 oli sitoutunut itse saapumaan Lyypekkiin 30 hevosella, jollei kaupunki määräajalla olisi saanut maksoaan, sekä viipymään siellä, kunnes kaikki olisi maksettu. Ja koskei tämä ollut tapahtunut, niin oli Lyypekki ankarasti vaatinut häneltä tuota samaa velkaa ja kunniallisena miehenä katsoi hän velvollisuudekseen täyttää lupauksensa. Tallinnaan oli hän jättänyt emäntänsä ja molemmat poikansa.

Tämä kirje lähetettiin kuninkaalle.

Hojan kreivi oli hankkinut turvakirjeen, joka oikeutti hänelle matkan Liivinmaan ja Preussin kautta Lyypekkiin.

Turhaan koetti Liivinmaan ritarimestari neuvoa häntä luopumaan aikeistaan. Hän tarjosi hänelle varman turvan ja vapaan ylläpidon, jopa lupasi sovittaa hänen ja Ruotsin kuninkaan välin.

Mutta kreivi ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan; hän läksi Liivinmaalta suoraa tietä Lyypekkiin.

Siellä häntä jo odotettiin ja vastaanotto oli sangen juhlallinen.

Koko kaupunki oli liikkeellä ja kaikki tahtoivat hänet nähdä.

Soittona soivat kunnianosoitukset kreivin korvissa. Hän painoi kannukset hevosen kylkiin, jotta se alkoi hyppiä pystyyn, ja ohjatessaan tulista ratsua, kumarteli hän kaikille tahoille ja kuunteli mielihyvällä lausuntoja, joita sateli hänen ympärillään:

— Kuinka hän on kaunis!

— Komea herra!

— Toista kuin tuo tyttömäinen Sture!

— Tuleekin saamaan aikaan enemmän kuin hän! Juuri sellaisesta kreivi piti. Kuninkaallinen kunnioitus soveltui paremmin hänelle kuin Kustaa Eerikinpojalle.

Hänen kunniakseen pantiin toimeen juhlia ja kaupungin porvarit riemuitsivat, sillä nyt olivat he tavanneet soveliaan miehen.

Hän lupasi juhlallisesti täyttää kaikki heidän toivomuksensa, vieläpä enemmänkin.

Kun Kustaa sai tietää, että hänen lankonsa oli paennut, antoi hän heti käskyn että Viipuri ja Savonlinna ovat piiritettävät ja valloitettavat.

Joulun aikaan kirjoitti kuningas sisarelleen, pyytäen häntä palaamaan isiensä maalle ja ottamaan haltuunsa perintönsä ja omaisuutensa; hän vakuutti rakastavansa häntä veljellisellä rakkaudella ja ainoastaan tahtovansa auttaa ja lohduttaa häntä.

Lopuksi ilmoitti hän, että hänen kuningattarensa joulukuun 13 p:nä oli synnyttänyt hänelle pojan, joka pyhässä kasteessa oli saanut nimen Eerik.

Margareeta raukka olisi kyllä tahtonut lähteä, mutta jos kreivi sitte mahdollisesti tulisi Tallinnaan käymään, niin eihän hänen sopinut olla poissa! Eikä kuningas ollut maininnut mitään hänen ja Hojan kreivin pojista, ehkä ankara kuningas ulottaisi vihansa isästä lapsiin… Margareeta ei olisi uskaltanut ottaa heitä mukaansa, eikä hän voinut erota heistä… Hänen täytyi siis jäädä Tallinnaan, kunnes saisi ratkaistuksi, miten tehdä.

Mutta hän ei koskaan saanut sitä ratkaistuksi. Kuolema sen ratkaisi, lopettaen hänen surullisen elämänsä.

Hänet haudattiin P. Olavin kirkkoon, pääalttarin eteen, Tallinnassa v. 1537.

Kuningas lähetti paikalla noutamaan nuorta Pietari Brahea ja antoi hänen perintönsä hänen haltuunsa.

Hojan kreivin pojat saivat jäädä ulkomaille.

Kaksi kertaa koetti Kustaa sopia Lyypekin kanssa. Hän oli kokenut sotaonnen vaihtelevaisuutta ja tarttui miekkaan ainoastaan hätätilassa.

Hän kääntyi appensa puoleen, pyytäen häntä nostamaan kysymyksen Ruotsin ja Lyypekin välisistä riidoista sekä koettamaan sovittaa ne. Lyypekkikin suostui ottamaan herttuan riidanratkaisijaksi.

Tiedämme jo, että herttua Maunu, niinkuin monet muut saksalaiset ruhtinaat näihin aikoihin, velkamiehenä oli riippuvainen kaupungeista; hän koetti sentähden niin paljon kuin suinkin katsoa niiden etua ja teki nyt, luultavasti lyypekkiläisten avulla, ehdotuksen, että Ruotsin kuningas heti päästäisi vapaiksi ne lyypekkiläisten laivat ja tavarat, jotka hän oli pannut takavarikkoon.

Sensijaan olisi Lyypekki oikeutettu pitämään takavarikossa Ruotsin kuninkaan ja hänen alamaistensa tavarat, kunnes Kustaa olisi lähettänyt valtuutettunsa tekemään kaupungin kanssa lopullisen ja selvän suorituksen.

Mutta silloin alkoi vaasalainen veri kiehua. Tämä oli toki liikaa; kuningas hylkäsi koko ehdotuksen.

Hän oli jo monta monituista kertaa suurilla kustannuksilla lähettänyt Lyypekkiin sekä kreivejä, ritareja että palvelijoita, ja lyypekkiläiset vaan uhkasivat ja pöyhkeilivät. Tällä kertaa saisi Lyypekki toimittaa lähettiläänsä Ruotsiin ja heidän läsnäollessaan olisivat laskut tarkastettavat, jotta rettelöt kerrankin loppuisivat.

Kustaa päätti, ettei hän enään lähetä ketään Lyypekkiin. Ja Lyypekki päätti olla lähettämättä miehiään Ruotsiin. Silloin tarjoutui Tanska välittäjäksi. Lyypekki vastasi toimittamalla kaikkiin Hansakaupunkeihin avoimia kirjeitä, joissa kiellettiin lähettämästä Ruotsiin tavaroita, olkoot ne mitä laatua tahansa.

Samaten lähettivät lyypekkiläiset vesille useita kaappareja.

Muuan kaappari, jossa oli kolmekymmentä miestä, purjehti Suomenlahteen ja otti siellä haltuunsa ruotsalaisen laivan, joka kuljetti kaikellaista hyvää tavaraa; sen miehistönä oli kymmenkunta henkeä, se tuli Turusta ja aikoi Tukholmaan.

Syntyi kiivas ottelu, mutta enemmistö pääsi voitolle. Ainoastaan kaksi ruotsalaista jäi henkiin, muut kaikki surmattiin.

Vastatuuli esti laivaa heti purjehtimasta Lyypekkiin saaliinensa; sen täytyi lähteä likeisimpään satamaan ja siellä odottaa muutamia päiviä.

Päivällä saivat vangit vapaasti liikkua kannella, ainoastaan kolme miestä oli heitä vartioimassa, mutta yöksi heidät pantiin kahleisiin sekä käsistä että jaloista.

Kerran yöllä saivat he päähänsä tuuman.

Eräänä päivänä päivällistunnilla, kun kaikki olivat kannen alla aterioimassa ja ainoastaan kaksi miestä toimitti vartianvirkaa, antoi toinen ruotsalaisista (Niilo Eskilinpoika) merkin onnettomuuskumppanillensa, ja juuri kun vartiat kumartuivat vastatusten, karkasivat he heidän kimppuunsa, musersivat melkein silmänräpäyksessä käsipuukolla heidän päänsä ja riensivät sitte luukulle. Kannella sen vieressä oli joukko suuria, irtonaisia kiviä; ne he nostivat luukun päälle. Kannen allapa syntyi elämä!

Mutta miehistö ei saanut luukkua auki ja pian alkoivat he rukoilla armoa.

Yksi kerrallaan pääsivät he nyt sieltä ylös ja jokainen pantiin rautoihin.

Seuraavana päivänä puhalsi raikas, suotuisa tuuli. Silloin nostivat he keulapurjeen, mutta isoa purjetta eivät he saaneet nousemaan; omaa laivaansa kuljettivat he hinaten ja pääsivät siten Tukholmaan.

Kuninkaan käsiin jätettiin nyt 24 vankia sekä joukko petollisia kirjeitä, joita oli löydetty lyypekkiläiseltä laivalta.

Vankeja kohtasi ankara tuomio: jokainen heistä surmattiin.

Mutta Niilo Eskilinpoika ja hänen toverinsa saivat uhkarohkeasta teostaan kuninkaallisen palkinnon.

Vuosi 1534 alkoi pahoilla enteillä. Sodan liekit jo melkein leimusivat, keskustelut eivät vieneet mihinkään tuloksiin, kaikkialla valmisteltiin salajuonia ja varustuksia suurta, ratkaisevaa taistelua varten Hansakaupunkien ja kolmen pohjoisen valtakunnan välillä.

Vielä kerran oli sota alkava Kristian II, Lyypekin pahimman vihollisen nimessä. Kreivi Kristofer Oldenburgilainen, entisen kuninkaan pikkuserkku, alkoi sodan. Siitä syystä sai sota kreivitaistelun nimen.

Kristofer oli sodassa kokenut ja rohkea mies sekä luterilaisen opin harras ystävä, mutta köyhä, sentähden että hänen vanhemmat veljensä olivat saaneet haltuunsa kreivikunnan.

Salaa neuvoteltuaan Wullenwewerin ja Meyerin kanssa, tuli hän Lyypekkiin ja pyysi apua, auttaakseen sukulaisensa, kuningas Kristianin, takaisin Tanskan valtaistuimelle.

Hänen pyyntöönsä suostuttiin. Tarkoitus oli, että hänen nimensä, arvonsa ja hänen luterilaisuus-harrastuksensa sekä erittäinkin hänen aikomuksensa Kristian II asettamisesta valtaistuimelle, saisivat sodan näyttämään oikeuden nimessä aletulta taistelulta. Senkautta luulivat lyypekkiläiset voittavansa Tanskan rahvaan ja porvariston puolelleen. Sotaväkeä ryhdyttiin jo värväämään.

Pian johti Kristofer 4,000 suuruista jalkaväkijoukkoa ja 600 ratsumiestä.

Hän marssi Holsteiniin, valloitti useita linnoja ja kaupunkeja, otti paloveroa luostareilta ja poltti kyliä.

Prinssi Kristian lähetti heti sanan Tanskan valtakunnan neuvostolle ja pyysi pikaista apua.

Itse ilmoitti hän Ruotsin kuninkaalle olevansa suuressa hädässä.

Tanskan neuvosto lähetti kaiken sotaväkensä Köpenhaminasta ja Malmöstä.

Piispat ja aateli lähettivät palvelijansa ja hovimiehensä hänen avukseen.

Kustaa pelkäsi menettävänsä Ölannin ja kutsui Kalmariin Länsigötlannin ja Uplannin rälssin.

Arvid Trolle nimitettiin laivaston päälliköksi ja 10 sotalaivaa lähetettiin ahdistamaan Lyypekin laivoja ja kaappareja Tallinnan vesillä.

Silloin marssi Kristofer kiireesti takaisin Travemündeen, astui sotajoukkoineen kahteenkymmeneenkolmeen sotalaivaan ja purjehti Juutinraumaan.

Tämä rohkea ja äkillinen asiain käänne pani kaikki hämmästyksiin.

Se oli sekä Tanskalle että Ruotsille yhtä odottamaton.

Ei ollut sotaväkeä puolustukseen. Suurin osa sotamiehiä oli lähetetty Holsteiniin, laivasto ei ollut kunnossa ja ruotsalaiset sotalaivat ajoivat paraikaa takaa vihollista Tallinnan vesillä.

Kreivi Kristofer astui maihin Seelannilla. Wullenwewer ja Meyer seurasivat häntä.

Myöskin Kustaa Trolle oli mukana, Berendt von Melen tahtoi vielä kerran koettaa onneaan ja Hojan kreivi aikoi täällä luoda itselleen loistavan maineen.

Heidän matkansa määränä oli Roskilden kaupunki.

Siellä Kristofer, Kristian II puolesta otti vastaan uskollisuusvalan porvaristolta. Hiippakunnan antoi hän Kustaa Trollelle, ryösteli aateliston taloja ja kutsui rahvaan kokoon Kögeen.

Kansaa tuli paljon ja hän piti heille parvekkeelta puheen.

Hän lupasi hankkia heille takaisin ne vapaudet, joita he Kristianin aikana olivat nauttineet ja jotka herrat heiltä olivat ryöstäneet. Sitte hän selitti, että hän on tullut auttamaan Kristiania vankeudesta ja asettamaan hänet takaisin valtaistuimelle. Tämän kuultuaan tekivät talonpojat mielellään uskollisuusvalan kreivi Kristoferille ja lupasivat auttaa häntä niin paljon kuin suinkin taitaisivat.

Porvaristokin yhtyi nyt liikkeeseen; he valloittivat Stegen linnan Möenillä, polttivat sen, tappoivat linnanpäällikön ja ottivat vangiksi useita aatelisia.

Malmössä oli pormestari raatimiesten avulla viekkaudella ottanut vangiksi linnanpäällikön sekä valloittanut ja hävittänyt linnan.

Kaksi tanskalaista herraa oli, tietämättä mitään tapahtumista, tullut samaan aikaan sinne, mutta raivostuneet talonpojat ottivat heidät kiinni majatalosta ja veivät heidät vankeuteen.

Monta aatelispoikaa, jotka kävivät kaupungin koulua, otettiin kiinni ja vangittiin.

Useat aatelismiehet Norjasta ja Skånesta, jotka olivat matkalla Köpenhaminaan, joutuivat saman kohtalon alaisiksi.

Kymmenen vuoden epäinhimillisen sorron synnyttämä suuttumus ja viha puhkesi nyt valloilleen.

Hädässään kirjoittivat Tanskan valtakunnan neuvosherrat kuningas Kustaalle ja pyysivät apua.

Hänen lankonsa Holsteinin herttua pyysi niinikään hänen apuaan ja kuningatar rukoili häntä suostumaan.

Heinäkuun alussa marssi 700 ratsumiestä ja neljä fennikaa sotamiehiä, hyvin varustettuina, alas Skåneen päin.

Ruotsalainen laivasto sai vihollisen laivat ajetuiksi Tallinnan satamaan, jossa niitä niin pommitettiin, että ne suurimmaksi osaksi joutuivat häviön omiksi, sitte se purjehti Kalmarin salmeen, otti siellä useita laivoja ja likeni Juutinraumaa.

Kustaa kirjoitti melkein kaikille tanskalaisille maakunnille varoittavia kirjeitä, joissa hän kehoitti niitä pysymään esivallalle uskollisina ja miehuullisesti puolustautumaan uhkaavaa vihollista vastaan.

Hän puolestaan lupasi auttaa tanskalaisia kaikin voimin. Vihdoin neuvoi hän heitä valitsemaan herttua Kristianin kuninkaaksi, koska he nyt tarvitsivat kokemusta ja viisasta hallitsijaa. Mutta hän kirjoitti myöskin useille valtakunnan herroille, kehoittaen heitä kohtelemaan alamaisiaan ja rahvasta niin, että se todella voisi pysyä heille kuuliaisena.

Lankoansa kehoitti hän lähettämään Kalmariin luotettavan miehen noutamaan "melkoista rahasummaa", jonka hän oli ottanut mukaansa auttaakseen lankoaan.

Kristoferin lähdettyä Seelantiin oli herttua Kristian vähällä vaivalla voittanut sen pienen voiman, jonka Kristofer oli jättänyt jälkeensä, polttanut useita laivoja ja tehnyt rynnäkön Lyypekkiä vastaan.

Leirissä Lyypekin edustalla sai hän tiedon, että hänet on valittu kuninkaaksi.

Hän heitti silloin paikalla pääkomennon Juhana Rantzowille ja läksi Juutinmaalle, jossa otti vastaan kansan uskollisuusvalan.

Sillaikaa oli kreivi Kristofer Tanskassa valloittanut linnan toisensa perästä ja ottanut haltuunsa niiden maat.

Kun piispa Rönnow rohkaisi Köpenhaminan porvareja miehekkäästi vastustamaan vihollista, vimmastui porvaristo hänen puheestaan siihen määrään, että hän töin tuskin pelasti henkensä.

Heinäkuun 16 p:nä saapui Kristofer loistavan seurueen kanssa Köpenhaminaan. Kaikkialla vannoi porvaristo ja rahvas hänelle kuningas Kristianin sijaisena uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Ja kaikkialla nousivat porvarit ja talonpojat. He valloittivat linnan toisensa perästä ja pakoittivat päälliköt vannomaan uskollisuusvalan kuningas Kristianille.

Rahvas ja ylhäisö nousivat toisiansa vastaan. Aateliston ylpeys ja sydämetön kovuus oli synnyttänyt hehkuvan vihan sorrettujen rintoihin. Laumottain läksivät talonpojat liikkeelle, karkasivat aateliston kimppuun ja ryöstivät ja polttivat heidän kartanojaan ja tiluksiaan. Jokaista aatelismiestä katsottiin pahaksi, joka piti poistettaman.

— Susi on tapettava, niin ei tule penikoita, sanottiin.

Aatelisnaiset pukeutuivat talonpoikaisiin pukuihin ja pakenivat kaukaisille seuduille, siellä toivoen saavansa elää tuntemattomina.

Useat ritarit vannoivat Kristoferille uskollisuutta pelastaakseen henkensä.

Kun Seelannista ja muilta Tanskan saarilta alkoi kuulua tällaisia uutisia, niin pitivät Skånen aateliset kokouksen, jossa päätettiin, että he pelastaakseen henkensä ja omaisuutensa lähettäisivät Köpenhaminaan neljä miestä joukostaan ritariston ja koko Skånen aateliston puolesta tekemään kuningas Kristianille ja kreivi Kristoferille kuuliaisuus- ja uskollisuusvalan, jonka vahvistukseksi he antoivat avoimen valtakirjansa ja sinettinsä.

Silloin matkusti Kristofer itse Skåneen ja otti kuningas Kristianin puolesta vastaan uuden uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan koko maalta.

Ruotsin sotajoukko oli jo päässyt Vä'hen ja laivasto oli Hanön luona, kun Tanskan valtakunnan neuvosherroilta tuli ystävällinen pyyntö, että sotajoukot vetäytyisivät takaisin, koska koko maa kreivi Kristoferin kautta oli vannonut uskollisuutta Kristian II:lle.

Tiedämme, että Kristian herttua taas oli tunnustettu kuninkaaksi Juutinmaalla; yleinen kauhistus oli pakoittanut ihmiset yksimielisyyteen ja sentähden oli piispojenkin täytynyt suostua edistämään herttuan vaalia.

Mutta täälläkin syntyi kapinallisia liikkeitä ja ensinnä leimahti liekki Fyenillä.

Aateliston taloja ryöstettiin ja poltettiin, herroja tapettiin ja pahoitettiin tunnustamaan Kristian II. Linnoja valloitettiin sekä äkkiarvaamatta että väkirynnäköllä ja koko saari pakoitettiin tekemään uskollisuusvalan kreivi Kristoferille.

Aalborgin likeisyyteen majoittui 6,000 päättäväistä, rohkeaa talonpoikaa.

Heitä vastaan läksi kokoontuneen aateliston joukko, 300 miestä, raskaissa sotapuvuissa.

Nuo korkeat herrat, jotka kohtelivat talonpoikiaan juhtien lailla, eivät paljonkaan välittäneet suuresta talonpoikaisjoukosta; mutta se joka äärimmilleen ärsyttää juhtaa älköön hämmästykö, jos se kostaa, uhkaamalla kiduttajansa henkeä.

Talonpojat tähtäsivät keihäänsä ja nuolensa herrojen hevosiin ja kun ne olivat tapetut, joutuivat herrat kömpelöine, raskaine varustuksineen pian heidän käsiinsä. Suuri loukko ritareja ja aatelisia joko tapettiin tai joutui vangiksi. Ainoastaan harvat pääsivät pakoon.

Koko Viborgin hiippakunta ja suurin osa niemimaata meni Kristoferin puolelle.

Hädissään kirjoitti nyt herttua Kristian uudestaan langolleen, pyytäen häntä armahtamaan suurta hätäänsä ja muistamaan sitä liittoa, jonka hän teki Tanskan neuvoston kanssa, sekä väellään valloittamaan Hallannin ja Skånen Tanskalle.