SISÄLLYS: (continued 8)

Hän kääntyi suoraan kansansa puoleen samalla tavalla kuin palvelijoidensa puoleen.

Valtiopäivillä, maakuntakokouksissa ja kaikellaisissa tilaisuuksissa oli hänellä jotakin sanomista, aina hän tahtoi varoittaa, selittää ja neuvoa kansaansa.

Oli tuskin ainoita markkinoita, joissa ei yleisö jollakin lailla olisi saanut kuulla kuninkaan ääntä.

Jollei hän itse saattanut tulla — ensi aikoina oli hän miltei aina läsnä — niin lähetti hän sinne jonkun valtioneuvoksen tai muun rälssimiehen viemään kirjoituksia; mutta hänen ei pitänyt lukea niitä sanasta sanaan, vaan valita ainoastaan ne kohdat, joita piti rahvaan miehille hyödyllisimpinä ja ne hänen aina tuli esittää suusanallisesti.

Jos taas joku vaara uhkasi, varsinkin jos jossakin maakunnassa oli ollut levottomuuksia, niin lähetti kuningas paljon kirjoituksia. Usein hän myös sai muut kaupungit ja maakunnat uhkauksilla ja vakavilla varoituksilla nousemaan kapinallisia vastaan.

Siten työskenteli kuningas Kustaa väsymättömällä innolla, vaivoja kysymättä Ruotsin valtakunnan hyväksi.

Ensi aikoina teki hän sen pakosta, sitte se tapahtui tottumuksesta, vaikka hänestä tuontuostakin tuntui raskaalta yksin kantaa koko taakkaa; viime vuosina hän usein valittikin olevansa "työn kuluttama herra" ja pyysi, ettei kaikkia töitä työnnettäisi hänen niskoilleen.

Mutta vaikka vaiva olikin suuri ja työ raskas, niin paljon saatiin aikaan.

Syystä saattoi kuningas Kustaa v. 1539 kirjoittaa eräälle voudilleen: "on täällä nyt toinen maailma kuin ennen oli". Hän oli katkaissut unionin viimeisetkin siteet, poistanut paavin vallan, särkenyt Hansan vuosisatoja painaneen ikeen ja sitte perustanut kansallisen kuningasvallan, joka on vapaan, vahvan ja itsenäisen valtakunnan uudestasyntymisen välttämätön ehto.

Köyhänä herrana tuli hän lamaantuneeseen, autioon valtakuntaan; hallituksensa ensi aikoina sai hän aamusta iltaan taistella kaikellaisen puutteen ja kurjuuden kanssa, kunnes hänelle vuoden 1524 valtiopäivien kautta avautui uusia tulolähteitä. Kruunun tulot kasvoivat nyt kolme kertaa suuremmiksi kuin ennen reduktionia.

Vielä lakkautti hän sen keskiaikaisen tavan, jonka mukaan suurin osa kruunun läänejä joko ilman veroja tai aivan vähäisestä maksosta annettiin korkeille herroille, jotka niistä ottivat toimeentulonsa.

Jo v. 1530 oli paljon enemmän kuin puolet lääneistä hänen oman välittömän hallintonsa alla. Osan tuloista piti hän itse ja läänitysmiehiltä vaadittiin ankarasti määrätty palvelus heidän tulojensa suuruuden mukaan.

Veronalaisilta talonpojilta vaadittiin paljon suurempia maksoja kuin ennen oli ollut tapana ottaa, ja verojen suuruus määrättiin kaikkialla maan suuruuden perustuksella, joten talonpojat maksoivat veroja maatilansa ko'on mukaan. Verojen maksamista vaati Kustaa ankarasti ja luultavasti hän siitä syystä muistutti talonpoikia viljelemään maata huolellisesti ja levitti uhkaavia kirjeitä, joissa sanottiin, että se talonpoika, joka ei huolellisesti viljele maataan ja maksa verojaan, kadottaa oikeutensa maatilan omistamiseen. Tämä uhkaus välistä pantiinkin täytäntöön. Mutta syynä raha-asiain parantumiseen Kustaan hallituksen aikana ei ollut ainoastaan tulojen suureneminen, vaan yhtä paljon Kustaan suuri säästäväisyys sekä se, että verojen kanto tapahtui järjestyksessä ja tarkastuksen alaisena.

Mutta nämä toimenpiteet eivät estäneet häntä pitämästä huolta kotoisistakin askareista ja Geijer sanoo, että kuninkaan valtiollisia asioita koskevat kirjoitukset ja määräykset usein muistuttavat suuren talouden muistiinpanokirjaa.

Kuninkaalla oli pitkin maata karjakartanoja, joissa hän usein oleskeli ja joissa viljeltiin maata ja hoidettiin karjaa hänen omien määräystensä mukaan ja suureksi osaksi hänen omalla johdollaan.

Kuninkaan likeistä huolenpitoa suuren taloutensa yksityisseikoistakin todistaa muuankin kirje tammikuun 14 päivältä v. 1548, joka on otettu itse valtioregistraturaan.

Se on kirjoitettu eräälle Smålannin voudille.

"Rakas emäntämme Margareeta on valittanut, etteivät ne lehmät, jotka Sigfrid Jönsinpoika lähetti Gripsholmaan, ole niin hyvät kuin olisi sopinut odottaa. Sentähden tulee hänelle vakavasti huomauttaa, ettei sellainen menettely ole meille mieleen, ettei hän paremmin täytä käskyjä, joita hänelle annetaan."

Gripsholman ja Svartsjön puutarhurit tekivät kuningattarelle tiliä vihanneksista ja hedelmistä, joita oli myyty Tukholmaan ja eräässä tällaisen tukholmanretken jälkeen tehdyssä tilissä tavataan ostetun tavaran joukossa "norsuluinen kampa hänen armolleen kuningattarelle".

Joulun v. 1545 vietti kuningas omaistensa kanssa Gripsholmassa. Paljon oli linnassa silloin puuhaa, sillä valmistettiin suuret määrät olutta ja komeaa jouluruokaa. Kuningas aikoi nimittäin samaan aikaan pitää häitä muutamille miehilleen ja kuninkaan ja kuningattaren kutsumuskirjeet näihin häihin ovat säilyneet meidän päiviimme asti. He pyytävät ystäviään ja sukulaisiaan näkemään sen vaivan, että tulisivat heille ja tyytyisivät lahjoihin, jotka Jumala heille oli suonut.

Kuningatar Margareeta pyysi sisartansa, Märta rouvaa asettamaan kirkonkäyntinsä niin, että he voisivat saapua jouluaatoksi.

Sellaisissa tilaisuuksissa työnnettiin tavanmukainen säästäväisyys syrjään ja vakavuus vaihdettiin iloiseen leikkiin. Elettiin rikkaasti ja komeasti, kaikkien piti tietää, että he vierailivat kuninkaallisessa talossa ja juhlaa kesti viikkokausia.

Tällaiset kemut vietettiin Gripsholmassakin v. 1548; ne kestivät neljätoista päivää.

Kuningas naitti viisi miestään maan jalointen neitien kanssa; ilo oli ylimmillään, kuningatar Margareeta tarjosi itse vierailleen kaikellaisia konvehteja ja kuningas kantoi omin käsin sisään juomat, joi hyvien herrojen maljan ja kehoitti heitä pitämään hauskaa.

Koko tämän ajan vallitsi maassa rauha, niin onnellista aikaa ei ruotsalainen talonpoika vielä ollut nähnyt. Monasti oli Kustaan käsi raskaasti kurittanut, nyt rakasti sitä jokainen, sillä kaikki tiesivät, että se toimi lain ja oikeuden mukaan.

Itse nautti Kustaa terveellistä rauhaa; eninten huolta tuotti hänelle kruununprinssi.

Eerikin kiivas luonne ei kärsinyt minkäänlaista kuria. Välistä tulivat vain hänen hyvät ominaisuutensa näkyviin, silloin laati hän kirjoituksia, jotka kerrassaan ihastuttivat kuninkaan, ja kirjoitti runoja, jotka itse sävelsi.

Mutta hänen mielensä muuttui aivan äkkiarvaamatta. Hän saattoi seuraavassa hetkessä toimia kokonaan vastoin kuninkaan tahtoa ja kun Kustaa häntä silloin soimasi, niin kuunteli hän häntä liikkumattomana, uhkamielisenä, rientääkseen pois niin pian kuin suinkin.

Sensijaan ei Cecilia koskaan rikkonut kuninkaan tahtoa vastaan ja häntä rakasti Kustaa enemmän kuin kaikkia muita.

Kustaa rakasti kauneutta, ja tämä lapsi oli viehättävän kaunis; sulavat ja pehmeät olivat hänen liikkeensä ja jokaisen, joka hänet näki, täytyi hänestä pitää.

Leikkitovereistaan rakasti Cecilia eninten Niilo Sturea; kummallinen tenho näytti vetävän näitä lapsia toistensa puoleen.

Joskus, kun ei Cecilia välittänyt Niilosta, jäi poika ääneti, valittamatta tuijottamaan hänen jälkeensä.

Mutta kun Cecilia palasi, säteilivät pojan kasvot ilosta.

— Harras toivoni on, sanoi Margareeta usein, — että noista kahdesta tulisi pari. Cecilia ei tule onnelliseksi muuta kuin Niilon morsiamena.

— Eipä tiedä mitä pojasta tulee.

— Puhutteleppa häntä, niin huomaat, että hänen luonteessaan ilmenee harvinainen rehellisyys.

— Hän on Sten Sturen pojanpoika.

— Ja Märtan poika.

— Tapahtukoon Jumalan tahto, Margaretaani!

Nyt saivat lapset usein olla yhdessä ja onnellisilta kiitää aika kuin siivillä, ties minne se menee. Se luisuu kuten vesi näkymättömästi virtaa tyynessä järvessä, ihminen näkee sen pakenevan, mutta ei tiedä minne se pakenee.

Mutta alituista onnea ei maailma anna. Syksyllä v. 1550 synnytti Margareeta kymmenennen lapsensa, pojan, joka sai nimen Kaarle.

Silloin murtuivat hänen voimansa ja samalla päättyi kuninkaan ilo.

Hän vietti jokaisen vapaahetkensä puolisonsa luona, koetti leikkipuheilla reipastuttaa häntä ja soitteli hänelle luuttua.

— Margareeta on ainoa, virkkoi hän, — joka saa kuulla, että olen kadottanut ääneni.

Margareeta hymyili hänelle kuten ennenkin ja hänen laihoille, kalpeille kasvoilleen tuli punaa; tosin hänen silmiinsä usein nousi kyyneliä, mutta samalla loistivat ne entistä kauniimmin.

Hänellä oli niin paljon puhumista heidän lapsistaan, Kustaa ei saisi liiaksi hemmotella Ceciliaa; Katarinasta hän oli vähinten levoton, sillä häntä hän niin usein oli varoittanut ja hänelle hän oli puhunut; mutta miten kävisi molempien nuorinten tyttöjen ja Maunun ja Kaarlen? Hän kiitti Jumalaa siitä, että hän jo oli kutsunut pois muutamia heidän lapsistaan.

— Margareeta, sinä kasvatat heidät kaikki.

— Tietysti, jos Jumala tahtoo!

— Tietysti hän tahtoo… Miten minä muuten tulisin toimeen… kesä sinut parantaa, me muutamme aikaiseen Gripsholmaan, sinun pitää paljon olla järvellä, se vahvistaa voimiasi.

— Ehkä! lausui Margareeta hymyillen.

Kesä tuli ja kuninkaallinen perhe muutti Gripsholmaan.

Keväinen ilma näytti todellakin tekevän sairaalle hyvää, hän voimistui ja kuninkaan ilo nousi ylimmilleen.

Mutta heikkous palasi eikä Margareeta olisi jaksanut ottaa osaa soutoretkiin, vaikka hän suostui tehdäkseen kuninkaalle mieliksi.

Elokuun keskivaiheilla tehtiin taas tuollainen retki Mälarille, mutta kuningatar rupesi voimaan niin pahoin, että hänet oli vietävä saareen ja sieltä likeisimpään linnaan, Tynnelsöhön.

Lähetettiin paikalla sanaa kaikille lapsille, sillä Margareeta tunsi loppunsa lähestyvän.

Sanomaton tuska oli vallannut Kustaan; hän ei hetkeksikään jättänyt puolisoaan.

Kaikellaisia keinoja koeteltiin, mutta mikään ei auttanut.

Koitti elokuun 26 päivä.

Koko yön oli kuningatar ollut horroksissa, nyt hän äkkiä avasi silmänsä. Hän oli täydessä tajussa. Hänen ensi katseensa etsi kuningasta, hymy lensi huulille, hän tarttui Kustaan käteen ja suuteli sitä.

— Kiitos, herrani ja kuninkaani, lausui hän, — sinä korotit minut valtaan ja kunniaan… suo anteeksi, jollen naisellisessa heikkoudessani ole toiminut niinkuin minun olisi pitänyt.

Kustaa oli langennut polvilleen vuoteen viereen, nyyhkytyksiltään ei hän saanut lausutuksi sanaakaan, mutta hän suuteli hänen kättään ja kasteli sen kyynelillään.

— Pidä huolta lapsistamme, minä heitän heidät ensinnä Jumalan ja sitte sinun huomaasi!

— Olen tekevä mitä ikinä voin, Margareetani, vastasi Kustaa kyynelten vieriessä.

Margareeta antoi katseensa kierrellä pitkin itkevien omaistensa piiriä.

— Hyvästi ja kiitos kaikesta rakkaudestanne! Itkien olivat lapset kerääntyneet isän ympärille. Heikolla äänellä kehoitti Margareeta heitä keskinäiseen rakkauteen ja siunasi heitä.

Sitte pani hän kätensä ristiin ja lausui:

— Jumala, siunaa ja varjele kuningasta, anna hänen vielä elää monta vuotta maansa ja kansansa onneksi!

Vielä kerran tarttui hän kuninkaan käteen, painoi sitä hiljaa ja veti syvältä henkeään.

Sitte hän sammui.

Oli iltapäivä, kello kahden ja kolmen välillä. Kaikki itkivät, syvän surun valtaamina. Silloin pimeni äkkiä aurinko ja ihmiset sanoivat, että taivaskin otti osaa Kustaa kuninkaan suureen suruun.

Katkerasti suri hän rakasta Margareetaansa. Miten monasti hän oli viihdyttänyt hänen kiivaan luonteensa purkaukset, rukoillut armoa erehtyneille, taivuttanut hänet sovinnollisuuteen, kun hän olisi tahtonut rangaista ja saanut hänet unohtamaan ja antamaan anteeksi, katkeruutta ja kaunaa kantamatta.

— Kuka nyt varoittavana, rakastavaisena henkenä seisoo rinnallani! huudahti hän kyynelten virtana vuotaessa, — kuka minua tästälähin tukee ja lohduttaa!

Kuningattaren ruumis vietiin Tukholmaan.

Juhlalliset hautajaiset toimitti Suurkirkossa arkkipiispa, mutta ruumissaarnan piti seurakunnan kirkkoherra, Olavi Pietarinpoika. Kyyneleet ja nyyhkytykset keskeyttivät monta kertaa pyhän toimituksen.

Kustaa määräsi, että arkku jätettäisiin Suurkirkkoon kunnes kuningas kuolisi. Ja niin tapahtuikin.

Kustaa ei tahtonut erota lapsistaan, hän hankki heille niin hyvän hoidon kuin suinkin ja vietti joka päivä monta tuntia heidän luonaan, puhellen heille äitivainajista; hän sanoi, etteivät he koskaan saa häntä unohtaa ja että äiti lakkaamatta heitä ajattelee, rukoillen Jumalaa heidän puolestaan.

Mutta usein kalvoi häntä ikävän ja hyljättyyden tunne; ensi kerran huomasi hän työkykynsä vähenneen. Margareeta oli usein tullut hänen huoneeseensa, hän oli hänelle kertonut töistään, nyt tunsi hän hirveää tyhjyyttä.

Eräänä päivänä puheli hän asiasta Juhana Turenpojan kanssa. Tämä huomautti, ettei kuningas näytä terveeltä ja että hän viettää liian hiljaista ja yksinäistä elämää.

— Ikävä voittaa minut, sanoi kuningas, — minä en saata sitä hallita.

— Siihenkin löytyy lääke!

— No mikä?

— Se, että teidän armonne menee uuteen avioliittoon.

— Minun ikäiseni mieskö?

— Kustaa Vaasa!

— Minun sydämeni kiintyy ainoastaan nuoruuteen ja kauneuteen!

— Onhan sitä Ruotsissa yllin kyllin!

— Luuletko sinä…?

— Kuningattaren kruunu, teidän armonne!

Kustaa vaikeni ja vaipui mietteisiin. Sitte ojensi hän hänelle kätensä ja lausui:

— Tahdon ajatella asiaa.

Juhana herra aikoi lähteä, mutta kuningas pidätti hänet.

— Oletko tavannut perintöprinssiä?

— Minä olen käynyt hänelle liian vanhaksi.

— Olet oikeassa, hän tahtoo nähdä ympärillään ainoastaan poikia ja imartelijoita.

— Hän on nuori ja erittäin lahjakas.

— Beureus häntä aina kehuu, mutta kun minä puhun hänen kiivaasta luonteestaan, sanoo hän, että ainoastaan aika ja oma tahto sen saattaa tasoittaa.

— Hän on ehkä oikeassa.

— Eninten minua huolestuttaa hänen suhteensa Juhanaan.

— Eikö se ole käynyt paremmaksi?

— Ei, ja minä pahoin pelkään, että vastenmielisyys on molemminpuolinen. Juhana tahtoo kyllä lohduttaa minua vakuuttamalla, ettei niin ole, mutta ajattelemattomuuden hetkinä luen minä totuuden hänen silmistään ja mikä tästä on oleva seuraus?… Nämä ajatukset seuraavat minua aamusta iltaan ja karkoittavat yön unen vuoteeni äärestä! Sano minulle sinä, jos taidat, mitä minun tulee tehdä?

— Eroittaa heidät, mikäli mahdollista, toisistaan.

— Niin minäkin olen ajatellut… Hyvin suojeltuna olisi Suomi yhtä hyvä kuin kuningaskunta.

— Tietysti!

— Hän voisi mennä naimisiin hyvin nuorena.

— Jotta saisi muuta ajattelemista, tarkoittaa teidän armonne?

— Sinä et saata käsittää miten kamalaa minusta on ajatella, että maan turvallisuutta ehkä uhkaa poikieni riidat: he ehkä jonakin päivänä rupeavat tappelemaan kruunun omistamisesta.

— Mutta jakaahan teidän armonne molemmille osansa.

— Kyllä, ja oikeudenmukaisesti minä sen teen, mutta mistä tiedän, että se auttaa?

— Herra kyllä ohjaa asiain kulun!

— Siihen minäkin luotan, sillä ihmisviisaus ei mitään voi. Juhana herra kysyi eikö kuningas tahtoisi viettää joulua hänen luonaan, koska kotona varmaan tuntuisi kolkolta ja yksinäiseltä.

Kustaa kiitti häntä, mutta hän oli luvannut lapsilleen jäädä kotiin; sitäpaitsi olisi ehkä vielä vaikeampaa matkustaa pois; mutta keväällä oli hän päättänyt lähteä tervehtimään ystäviä ja sukulaisia ja silloin hän ilolla tulisi tervehtimään jaloa Kristina rouvaa.

Nyt läksi Juhana herra pois, mutta kuningas jäi kotiin ja levottomat ajatukset valtasivat hänen mielensä. Varsinkin ajatteli hän poikiaan, mutta sitäpaitsi saapui Suomesta huolestuttavia tietoja. Venäläiset tekivät sinne hyökkäyksiä ja taistelu rajoilla oli leimahtanut ilmi liekkiin.

Kustaa, joka mielellään tahtoi säästää ruotsalaisia, oli kirjoittanut ja kysynyt syytä riitoihin, mutta vastausta ei vielä ollut tullut.

Joulu kului tavattoman hiljaisesti ja rauhallisesti. Kuningas oli ryhtynyt kaivattamaan kuparia Fahlunin luona ja sen johdosta tehtiin hänelle kaikellaisia kysymyksiä, joihin hänen itsensä täytyi vastata.

Huhtikuussa sai hän tietää, että kansleri Lauri Antinpoika oli kuollut Strängnäsissä huhtikuun 26 päivänä ja kaksi päivää myöhemmin saapui surusanoma, että Olavi Pietarinpoika oli seurannut häntä.

Syvästi koskivat nämä sanomat Kustaaseen, hän katui ettei ollut lähtenyt Strängnäsiin, mutta iloitsi sentään siitä, että oli sopinut vanhan ystävänsä kanssa.

Hänen rakas, kiivasluontoinen Olavinsa oli taaskin pari vuotta sitte tapansa mukaan soimannut kuningasta saarnatuolista, mutta silloin oli Kustaa lähettänyt noutamaan häntä ja sanonut, että kahdenkesken heidän kyllä sopi kiistellä, mutta saarnatuoli oli liian pyhä paikka: sieltä ei sopinut nuhdella yksityistä hänen vioistaan, varsinkin koska ei tämä voinut esiintyä puolustamassa itseään. Olavi oli tunnustanut tehneensä väärin ja heidän ystävyyssiteensä oli senjälkeen käynyt entistä lujemmaksi.

Ketä oli Kustaan kiittäminen siitä, ettei hänen kiivautensa tässä tilaisuudessa ollut noussut yli äyräidensä?

Ketä muita kuin hurskasta, rakastettua Margareetaansa! Hän oli osannut viihdyttää myrskyn ja johtaa lempeät, anteeksiantavat sanat hänen huulilleen! Siunatkoon Herra häntä!

Nyt olivat he kaikki kolme poissa, rivit harvenivat, mutta Kustaa tunsi, että he ajattelivat häntä ja rukoilivat hänen puolestaan. Kaivaten tulisi hänkin heitä ajattelemaan aina siihen autuuden päivään asti, jolloin saisi heidät kohdata.

Mutta hän ei saa antautua surun valtaan! Niin kauvan kuin Jumala suo hänen elää, täytyy hänen tehdä työtä ja siihen vaaditaan lujaa luottamusta, rohkeutta ja elämänhalua.

Hän antoi heti tarpeelliset määräykset ja toukokuun keskivaiheilla läksi hän matkaan.

Hänen halunsa paloi Torpaan, jossa hän nuoruudessaan oli viettänyt monta onnellista hetkeä. Siellä asui hänen rakas ystävänsä ja asetoverinsa Kustaa Stenbock puolisoineen ja lukuisine lapsineen. Heidän luonaan tahtoi hän vierailla muutamia päiviä. Paikalla lähetettiin Torpaan postitieto.

Hiukan myöhemmin saapui kuningas itse pienen saattojoukon seuraamana. Suurella kunnioituksella otettiin hänet vastaan.

Brita rouva, jonka kuningas ensimäisenä hääpäivänään kihlasi herra Kustaa Stenbockille, oli nyt kunnianarvoisa emäntä, kahdentoista lapsen äiti.

Kuninkaan tullessa olivat kaikki lapset vanhempiensa ympärillä.

Kustaan katse sattui heti kahdeksantoistavuotiaaseen Katarinaan, hän oli "suloinen kukka, ihana jokaisen katsoa", mutta sitte tarjosi hän Brita rouvalle käsivartensa ja kaikki astuivat nyt sisään, Torpan rakkaisiin, vanhoihin saleihin.

Nyt oli Kustaa Margareetansa sisaren luona, nyt he saattoivat puhella hänestä ja yhdessä itkeä.

Kustaa oli pyytänyt ettei muita vieraita kutsuttaisi, joten hänellä olisi tilaisuutta jutella kenen perheenjäseneni kanssa tahtoi.

Nuori Katarina ei ollut yksin kaunis, vaan hän oli tunnettu erittäin älykkääksi ja kelpo tytöksi.

Jo ensi kertaa puhutellessaan häntä ilostui kuningas hänen suorista vastauksistaan ja hänen katseensa tyynestä luottavaisuudesta.

Mutta jo toisena päivänä oli hän käynyt araksi: kuninkaan liketessä punastui hän ja vastaukset olivat ujot.

Nyt ymmärsi kuningas, mihin oli tultu.

Uteliaana, veitikkamaisin katsein seurasi siskoparvi asiain kulkua.

Kuningas keskusteli nyt pitkän aikaa rakkaiden sukulaistensa kanssa. Hän kertoi miten tyhjältä elämä tuntui Margareetan kuoltua, hän tarvitsi jonkun, jolle saattoi uskoutua, jonka kanssa saattoi jakaa ilonsa ja surunsa. Hän oli sentähden päättänyt mennä uusiin naimisiin.

Hän oli päättänyt valita Katarinan ja hän kysyi, tahtoivatko vanhemmat antaa hänet hänelle.

Hän kyllä huomasi, että he jo olivat arvanneet hänen salaisuutensa.

Kustaa Stenbock puuttui ensinnä puhumaan. Hän kiitti kuningasta siitä suuresta kunniasta, jota hän osoitti heidän talolleen valitsemalla juuri heidän tyttärensä ja toivoi, että Katarina osottautuisi onnensa arvoiseksi.

— Pidän kuitenkin velvollisuutenani ilmoittaa teidän armollenne… alkoi Brita rouva hämillään.

— Mitä? Puhukaa suoraan!

— Että Katarina jo lapsena rakastui.

— Niinhän Margareetakin teki.

— Niin, ja omituista on, että hän on Svante Sturen velipuoli.

— Juhana Turenpojan ja Kristina Gyllenstjernan poikako?

— Heidän ainoa poikansa!

— Sepä ikävää, sanoi Kustaa, — mutta hän on nuori ja saa niinkuin Sturekin… annattehan te hänelle jonkun toisista tyttäristänne?

— Kyllä, jos hän tahtoo, vastasi Stenbock, — eikä tyttö pane vastaan.

Tämän keskustelun kestäessä oli joukko sisaruksia kokoontunut likeiseen huoneeseen.

— Kas nyt hän kosii! huudahti muuan nuorempi veli.

— Ajatelkaa, kun Katarina tulee kuningattareksi! säesti toinen.

— Hei vaan, silloin pääsen minä linnaan! virkkoi kolmas.

— Te olette häijyt Katarinaa kohtaan, selitti likinnä vanhin sisar, — ei hän tahdo mennä naimisiin kuninkaan kanssa.

— Jollei hän tahdo, niin hänen täytyy!

— Siitä koituu kunniaa koko suvulle!

— Hei vaan, minä pääsen kuninkaan langoksi!

— Minä en välitä teidän puheistanne, huudahti Katarina, peittäen silmänsä nenäliinalla, — minä en ikinä petä rakastettuani!

— Katarina! kuului samassa äidin ääni.

— Nyt tulee isä sinua noutamaan!

Nuolen nopeudella karkasi tyttö huoneesta, alas portaita, ja katosi puutarhaan.

— Missä Katarina on? kysyi Kustaa Stenbock.

— Tuolla hän juoksee! vastasi eräs pojista, — piiloutuu juuri pensaikkoon.

Kustaa Stenbock palasi kuninkaan luo.

— Hän on ujo, virkkoi hän, — teidän armonne luvalla lähden paikalla noutamaan häntä.

— Minne hän meni?

— Hän on tuolla pensaikossa, kaistale hänen vaaleasta hameestaan näkyy tänne asti.

— Menen itse häntä noutamaan, puhui kuningas. — Puhukaa te hänelle ja lähettäkää hänet sitte luokseni vierashuoneeseen.

Nyt läksi kuningas puutarhaan, mutta joka ikkunasta seurasivat häntä uteliaat katseet.

Kustaa asteli hitaasti, katse tähdättynä vaalean hameen kaistaleeseen. Hän tiesi kulkevansa uutta ajanjaksoa kohti, tiesi, että ihmiset nauraisivat hänelle, 62 vuotiaalle miehelle, joka menee naimisiin kahdeksantoistavuotiaan tytön kanssa. Mutta voidakseen jatkaa uutteraa työtään tarvitsi hän rinnallaan sopusointuista kauneutta, hän tarvitsi uskotun, naisen joka tyynnyttäen estäisi vaasalaista verta kiehumasta yli äyräidensä ja joka hyväilisi hänen päätään, kun se työn rasittamana oli painumaisillaan alas.

Hän seisahtui vaalean hameenkaistaleen eteen, mutta se katosi äkkiä.

— Katarina, lausui hän lempeästi. Tyttö ei liikahtanut paikalta.

— Tule, lapsi, en tahdo tehdä sinulle pahaa.

Posket punassa, katse tähdättynä maahan, seisoi tyttö hänen edessään.

Hymyillen Kustaa häntä katseli. Hän oli todellakin suloinen kevätkukka.

— Ojenna minulle kätesi, Katarina. Pelästyen loi tyttö häneen silmänsä.

— Niin menemme vanhempiesi luo.

Tyttö laski pienen, vapisevan kätensä kuninkaan käteen ja he läksivät astumaan taloa kohti.

— Pidätkö kukkasista, Katarina?

— Kyllä, paljon!

— Näethän vasta-auenneet orvokit tuolla?

— Saanko? kysyi hän ujosti.

— Se olisi minulle hyvin mieluisaa.

Tyttö riensi pois ja poimi kauneimmat kukat. Sitte tarjosi hän ne kuninkaalle.

— Sinun pitää kiinnittää ne rinnalleni. Katarina pisti ne hänen napinläpeensä.

— No miltä ne näyttävät?

— Ne ovat hyvin kauniit,

— Ovatko kauniimmat kuin ennen?

— Ne ovat nyt kuninkaan rinnalla.

— Lahjoittamassa minulle suloista tuoksuaan. Me sovimme siis yhteen, kukkaset ja minä?

Nyt ymmärsi Katarina hänen tarkoituksensa. Hän kävi kovin hämilleen, mutta onneksi ei kuningas enään sanonut mitään.

Kustaa jätti hänet vanhempiensa seuraan ja meni huoneeseensa.

Isä ja äiti selittivät nyt tytölle, että hänelle on tapahtunut suuri kunnia, jota ei hänen sovi työntää luotaan.

— Kustaa Roos! nyyhkytti tyttö.

— Oletko antanut hänelle lupauksia?

— Eihän sellaisia tarvittu.

— Sinun käy nyt niinkuin rakkaan sisareni Margareetan kävi.

— Hän saattoi olla iloissaan.

— Niin sinäkin saatat! puhui Kustaa Stenbock, — ajattele, että sinä, tuollainen pikku tyttö, tulet Ruotsin kuningattareksi!

— Orvokki! ajatteli Katarina.

Hetkisen kuluttua hän ujona, poskilla puna, astui kuninkaan luo.

Hän istui huoneen toisessa päässä odottamassa.

— Katarina, lausui hän lempeästi, — tule tänne! Hiljaa likeni tyttö.

Kustaa tarttui hänen käsiinsä.

— Tahdotko ruveta orvokikseni?

— Jos kuningas käskee!

— Ei, sen täytyy tapahtua vapaehtoisesta Kas, minä olen vanha mies ja minulla on paljon suuria huolia, minä tarvitsen jonkun, joka pitää minusta huolta ja rakastaa minua oman itseni tähden, jotta voisin antaa viimeisetkin voimani rakkaalle isänmaalleni! Tahdotko sinä uhrata nuoren lempesi, leikkisi ja huvisi vanhan kuninkaan tähden, keventääksesi hänen taakkaansa ja levittääksesi valoa hänen elämänsä viime aikoihin?

Kyyneliä vieri tytön poskille.

— Minä tahdon, virkkoi hän hiljaa.

Silloin sulki Kustaa hänet syliinsä ja painoi isällisen suudelman hänen huulilleen.

— Älä luule, että tarkoitukseni on ryöstää sinulta ikäsi huvituksia, puhui hän, — päinvastoin kaikukoon taas tanssi ja laulu Tukholman linnan saleissa!

— Kyllä minä voin elää ilman niitä!

— Mutta sitä sinun ei pidä tehdä, siunattu lapseni! Ilolla olen minä näkevä suloiset kasvosi tanssivien joukossa, olen pitävä niitä kauneimpina ja rakkaimpina ja olen iloitseva siitä, että juuri sinä olet kuningatar, jota kaikki kunnioittaen katselevat.

— Älkää tehkö minua itserakkaaksi!

— Ole huoleti, sanoi kuningas reippaasti, — minä nautin orvokin tuoksusta, mutta kannan sitä rinnallani, jotta kaikki saisivat iloita sen kauneudesta. Juuri samalla tavalla tahdon kohdella sinua, suloinen orvonkukkani!

He palasivat nyt vanhempien luo, jotka malttamattomasti odottivat kihlatuita.

Sitte seurasi syleilyjä ja onnitteluja. Päätettiin vastaiseksi pitää asia salassa. Tosin likeistä sukulaisuutta tavallisesti pidettiin esteenä, mutta Kustaa arveli, että se helposti olisi poistettavissa.

Niin pian kuin suinkin, viimeistään elokuussa, tahtoi hän viedä nuoren morsiamensa Tukholmaan.

— Lähden täältä herra Juhana Turenpojan ja Kristina rouvan luo, sanoi kuningas, — ainoastaan heille tahdon ilmoittaa salaisuuteni.

Seuraavana päivänä läksi kuningas.

— Hyvä, että Kustaa Roos on vieraalla maalla eikä palaa ennenkuin… ennenkuin…

— Juuri näin kävi Margareetan, sanoi Brita rouva, — mutta hän mieltyi paikalla kuninkaaseen; kuinkahan sinun käy, rakas Katarina?

— Kyllä minä luulen, että tulen hänestä pitämään, pidän nyt jo, mutta aivan toisella tavalla.

— Kuin Kustaa Roosista?

Katarina nieli kyyneleensä.

— Tahdon olla kuninkaan tottelevainen ja rakastavainen tytär, lausui hän; — hän sanoo tarvitsevansa minua, tietysti on velvollisuuteni noudattaa hänen mieltään.

Brita rouva syleili häntä, mutta sisarukset kohtelivat häntä miltei kunnioituksella. He olivat, lupaamalla vaieta, saaneet tietää salaisuuden.

Sydämellisesti ottivat Juhana Turenpoika ja hänen jalo puolisonsa vastaan kuninkaan; huhun kautta olivat he jo saaneet tietää odottamattoman uutisen ja ensi hämmästyksestä tointuneina, olivat he tulleet siihen johtopäätökseen, että Katarina arvokkaasti tulee täyttämään Margareetan sijan sekä että heidän tulee tukahduttaa ikävänsä toivotun miniänsä kadottamisesta.

— Kustaa raukkamme! lausui Kristina rouva, — hän saa noudattaa velipuolensa esimerkkiä.

Säästääkseen Kustaan mielipahalta, onnittelivat he häntä heti. Häntä tosin hiukan harmitti, ettei mikään saanut pysyä salassa, mutta samalla hän sentään ilostuikin ja joutui paikalla hyvälle tuulelle.

Kustaa osasi olla tavattoman rakastettava ja kun hän nyt koko tunteellisuudellaan kuvasi ilotonta elämäänsä, niin oli Juhana herra aivan samaa mieltä kuin hän.

Kristina rouvakin iloitsi sydämensä pohjasta ja vakuutti olevansa varma siitä, että Katarina Stenbock kaikin puolin koettaisi tehdä hänet onnelliseksi.

Näin iloinen ja toivorikas ei Kustaa ollut pitkiin aikoihin ollut ja lausuen isäntäväelleen "näkemiin asti" läksi hän.

Mutta pahin este oli vielä edessä.

Kuningas esitti papistolle kysymyksen: saako mies ottaa entisen vaimonsa sisarentyttären avioksi?

Arkkipiispa ja muut piispat vastasivat kieltäen.

Silloin ilmoitti kuningas, että asia koski häntä itseään.

Lauri ei siitä heltynyt, vaan kehoitti kuningasta kaikella muotoa luopumaan tuumastaan.

Neuvosto, joka oli tottunut tottelemaan, antoi paikalla suostumuksensa ja kirkonkokous päätettiin pitää Vadstenassa.

Siellä meni Linköpingin piispa ja suurin osa papistoa hovin puolelle.

— Tällainen avioliitto, sanoivat he, — lienee tosin vasten Jumalan käskyä, mutta valtakunnan onnen säilyttämiseksi lienee siihen tällä kertaa suostuttava.

Arkkipiispa ja sekä Strängnäsin että Skaran piispat pysyivät sanassaan.

"Se mikä on kielletty kaikilta muilta", kirjoitti arkkipiispa Lauri, — "älköön olko luvallista ylhäisille ja mahtaville henkilöille. Muiden kristittyjen lailla täytyy heidän alistua rehellisyyden ja sopivaisuuden käskyihin. Parempi on sitte sallia likeisten sukulaisten mennä avioliittoon, niin saadaan aikaan laki eikä tarvitse tehdä poikkeuksia."

Sitäpaitsi meni Lauri itse kuninkaan luo ja kehoitti häntä luopumaan aiotusta avioliitostaan.

Kaksi tuntia he keskustelivat, mutta kuninkaan kovista sanoista ja soimauksista huolimatta selitti Lauri, että tällainen avioliitto sotii kirkon lakia vastaan sekä ettei hän saata antaa siihen suostumustaan.

Molemmat puolustivat kynsin hampain vakaumustaan ja sellaisessa mielentilassa he erosivat.

Kustaa saattoi tulla toimeen ilman hänen suostumustaan, sillä olihan muu papisto antanut suostumuksensa.

Elokuun 22 päivänä vietti hän neiti Katarinan kanssa häänsä Vadstenassa.

Linköpingin piispa Klas Hvit toimitti vihkimisen. Lauri kieltäytyi sitä tekemästä.

Kustaa sai kärsiä paljon pilkkaa, mutta osaksi ei Katarina koskaan antanut hänelle aihetta katua kolmatta avioliittoaan, osaksi oli hän niin tottunut taivuttamaan vastustajansa oman tahtonsa alle, että hän nytkin odotti, että he nöyrtyisivät.

Ja hänen tahtonsa mukaan lopulta kävikin. Katarina kohteli puolisoaan mitä hellimmällä, puhtaimmalla rakkaudella.

Tosin oli hän enemmän kuninkaan tyttärenä kuin puolisona, mutta koko tahtonsa voimalla pyrki hän arvokkaasti täyttämään paikkaansa kuninkaan rinnalla.

Hän tahtoi olla Margareetan sijaisena; tosin se oli mahdotonta, sillä eihän hän niin hyvin tuntenut olosuhteita eikä hänellä ollut Margareetan kokemusta, mutta koko avioliittonsa ajan hän rehellisesti pyrki tätä päämäärää kohti.

Nuoruutensa rakkautta ei hän sentään kokonaan saattanut unohtaa; hän kätki sen sydämensä pohjaan, eikä koskaan lausunut siitä sanaakaan.

Kerrotaan nuoren kuningattaren usein puhuneen unissaan. Kerran kuuli kuningas hänen lausuvan: "Kuningas Kustaata kyllä rakastan, mutta Roosia en ikinä unohda."

Kustaa Roos noudatti Svante Sturen esimerkkiä ja meni naimisiin kadotetun morsiamensa sisaren, Cecilia Stenbockin kanssa. He elivät sangen onnellisessa avioliitossa.

Arkkipiispalle ja piispoille tahtoi kuningas kostaa sen, että he olivat asettuneet hänen tahtoaan vastaan.

Heidän arvoaan vähentääkseen oli hän piispannimen asemasta antanut heille arvonimen "ordinarius". Nyt hän lisäksi jakoi useat hiippakunnat.

Tapansa mukaan tyyntyi Kustaa jonkun ajan kuluttua ja teki arkkipiispan kanssa sovinnon.

Hän oli mahdollisesti huomannut, että arkkipiispa oli ollut oikeassa, sillä v. 1560 antoi hän, arkkipiispan pyynnöstä, määräyksen, "ettei pappi saa vihkiä eri-ikäisiä ihmisiä, vanhaa ja nuorta".

Margareetan aikuisia tapoja koetti hän kaikella muotoa pitää voimassa.

Mielellään hän illoin kokosi lapset takkavalkean ääreen, opettaakseen ja varoittaakseen heitä esi-isäin tavoin lujasti pitämään kiinni uskonnosta, pysymään sovussa, yksimielisyydessä ja rauhassa.

Pieni Kaarle seisoi aina silloin isän polvien välissä, katsellen häneen viisailla lapsellisilla silmillään, ikäänkuin kätkeäkseen mieleensä joka sanan.

— Ryhtykää pakosta sotaan, puhui kuningas usein, — ja vapaehtoisesti rauhantekoon, mutta jos naapuri uhkaa, niin lyökää hänet, älkääkä koskaan unohtako, että olette ruotsalaisia!

— Lapsuudesta asti olen sotinut ja tapellut ja haarniskassa olen harmaantunut, mutta uskokaa sanani: rauha on kaikista tärkein.

— Kootkaa ympärillenne niin rehellisiä miehiä, ettei kenenkään tarvitse kysyä, kummoiset he ovat.

— Karttakaa ylpeyttä, mutta kunnia on ruotsalaiselle sellainen ylpeys, ettei hän salli soimata vanhaa valtakuntaansa, jonka väet voitollisesti ovat sotineet sekä itäistä, läntistä että eteläistä vihollista vastaan.

— Rakastakaa ja edistäkää maanviljelystä, vuorityötä ja kauppaa samoinkuin kirjallisuutta ja taidetta, sillä tietäkää, että alamaisenne tekevät samoin: he matkivat aina teitä.

— Rakastakaa alamaisia ja kehoittakaa heitä pysymään Jumalan puhtaassa sanassa ja rukouksessa sekä käymään kirkossa! Se on sielun rauhalle yhtä välttämätöntä kuin maan onnelle.

— Rakastakaa alamaisia, niin oikeudentekijät rakastavat teitä ja heidän avullansa voitte te ohjata muita. Niin olen minä tehnyt.

— Rakkaat lapset, Jumalan armosta olen minä ahkeroiden koettanut pitää teitä kurissa, pysykää sellaisina, omaksi ja muiden onneksi! Tietäkää, ettei kuninkaan muiston kuoleman jälkeen tule kadota kellonsoiton siivillä, vaan sen tulee säilyä hänen kansansa kiitollisissa sydämissä.

Välistä tuntui siltä kuin kuningas olisi puhunut ainoastaan nuorimmalle pojalleen; lapsen tarkkaavaisuus hämmästytti isää ja monasti lausui hän Katarinalle:

— Mahtaako hän ymmärtää minua paremmin kuin nuo toiset?

Juhana kyllä aina ilmaantui näihin illanviettoihin, mutta helposti saattoi huomata, ettei hän ilolla sitä tehnyt.

Eerik ei koskaan tullut.

Nuoret neidit katselivat äitipuoltaan hiukan nurjin silmin. Hän oli nuori ja kaunis niinkuin hekin, mutta hän oli aina ensimäinen, sillä hän oli kuninkaan ja maan kuningatar.

Mutta ei hän usein ollut heidän tiellään, sillä Kustaa tahtoi aina hänet huoneeseensa ja merkillisen pian hän tutustui kaikkiin kysymyksiin, jotka likinnä liikkuivat kuninkaan mielessä.

15.

ASEIHIN, ASEIHIN!

Uusi sanoma saapui Suomesta: 8,000 venäläistä oli hyökännyt rajan yli.

Nyt päätti Kustaa kohdella väkivaltaa väkivallalla.

Muonavaroja hankittiin, asesepät pantiin työhön, laivasto kuntoon, vierasta sotaväkeä tilattiin, oma sotaväki tarkastettiin ja suuri osa siitä lähetettiin Suomeen.

Kustaa kirjoitti päälliköilleen, ettei heidän muuta kuin pakosta pitänyt antautua taisteluun niin voimakkaan vihollisen kanssa.

Tammikuussa v. 1555 tuli Suomeen taas suuri joukko venäläisiä. Mitä kamalimmalla tavalla he murhasivat ja kiduttivat ihmisiä sekä valmistautuivat piirittämään Viipuria.

Tässä tarkoituksessa kokoontuivat he erään järven jäälle, mutta suuren painon alla murtui jää ja suurin osa hukkui. Pelastuneet riensivät saaliineen kotiin Venäjälle.

Maaliskuussa samana vuonna tuli 30,000 miestä Iivana Bibikoffin johdolla.

Nämä jakaantuivat neljään joukkoon, joista suurin, 12,000 miestä, kääntyi Viipuria kohti.

Heitä vastaan marssi suomalainen aatelismies Maunu Johanneksenpoika, mukanaan tuhat miestä sekä muutamia tykkejä, joita kuljetettiin reellä.

Venäläiset lähestyivät suurilla huudoilla, mutta nähdessään ruotsalaisten seisovan liikkumattomina, seisahtuivat hekin kappaleen matkan päähän.

Nyt otti venäläisten johtaja käteensä viinatuopin, joi Maunu Johanneksenpojan maljan ja heitti sitte tuopin vierimään pitkin maata.

Mutta Maunu Johanneksenpoika vastasi maljaan laukaisemalla tykkinsä. Parhaimmat venäläiset johtajat kaatuivat nyt ja syntyi suuri hämminki.

Ruotsalaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen, hyökkäsivät venäläisten kimppuun ja karkoittivat heidät.

Koko joukko palasi Venäjälle. Aseensa, hevosensa ja muonavaransa olivat he kadottaneet.

Kun muut venäläiset joukot saivat tietää miten viipurilaisen joukon oli käynyt, läksi koko sotajoukko tiehensä.

Mutta rajalla jatkui sotaa: taloja poltettiin, ryöstettiin lehmiä, hevosia, viljaa ja heiniä, meneteltiin aivan niinkuin villit kansat tekevät.

Elokuussa läksi Kustaa itse kuningattaren ja prinssi Juhanan kanssa Suomeen.

Eerik jätettiin kotiin hallitsemaan valtakuntaa.

Lokakuun alussa läksi Jaakko Bagge rohkealle retkelle. Ottaen mukaansa ainoastaan neljäsataa miestä, karkasi hän Venäjälle ja tunki aina Pähkinälinnaan asti.

Mutta linna oli niin lujasti varustettu, että Bagge huomasi parhaaksi vetäytyä takaisin.

Silloin kohtasi hän moninkerroin väkevämmän vihollisen, jonka hän viekkaudella ja viisaudella sai voitetuksi.

Syyskuussa läksi Kustaa Viipuriin, järjesti siellä kaikki sotaan kuuluvat asiat ja määräsi päälliköt, ensinnä Jaakko Baggen.

Marraskuussa raivosi sotajoukossa tarttuva tauti, ja annettuaan tarkkoja, helliä määräyksiä väen hoidosta, läksi Kustaa takaisin Helsinkiin; sieltä lähetti hän neljätoista aarnia reiniläistä viiniä sotamiehille, jotta he pysyisivät reippaalla mielin.

Mutta suurempia huolia oli vielä tulossa. Tammikuussa v. 1556 marssi maahan 150,000 venäläistä, jotka piirittivät Viipurin. Ruotsalaisia oli tuskin kahdeskymmenes osa. Kustaalle oli luvattu apua Liivinmaalta ja Puolasta, mutta sitä ei kuulunut.

Silloin kirjoitti hän prinssi Eerikille, että hän lähettäisi niin paljon apua kuin suinkin.

Mutta suuri vaara voitettiin yhtä pian kuin se oli ilmaantunut.

Piirittäessään Viipuria eivät venäläiset olleetkaan huomanneet ottaa haltuunsa ulkopuolella linnaa olevaa navettaa, jossa koko heinävarasto säilytettiin.

Toisena yönä venäläisten tulon jälkeen saivat sotamiehet käskyn kuljettaa kaikki heinät linnaan, johon työhön kului koko yö. Oli kova pakkanen, mutta paljas maa, joten heinät olivat kuljetettavat rattailla. Linnasta johti navettaan pitkä telasilta, sillä linna oli saarella, mutta navetta mannermaalla.

Rattaiden räminä oli niin kova, että se tunki venäläisten korviin asti.

He kuuntelivat kuuntelemistaan eivätkä voineet käsittää, mistä melu tuli.

Kun ei siitä koskaan tullut loppua, niin alkoivat he kuvitella, että suuri ruotsalainen sotajoukko, monta tuhatta miestä, marssii linnaan.

Hirveä pelko valtasi heidät ja koko suuri joukko läksi liikkeelle keskellä yötä ja palasi Venäjälle. Ainoastaan muutamia tuhansia miehiä jätettiin leiriin, jotta pako saataisiin peitetyksi.

Seuraavana aamuna teki Jaakko Bagge hyökkäyksen, huomasi, että suurin osa vihollisia oli poissa ja ajoi jälellejääneitä takaa.

Koko suuri sotajoukko ei siis ollut saanut aikaan muuta kuin että se hirveimmällä tavalla oli hävittänyt Viipurin ja rajan välillä olevat pitäjät. Niin palasi se Venäjälle.

Tämä oli suurin sotajoukko, mikä koskaan on uhannut Ruotsin rajoja.

Nyt osottautuivat venäläiset taipuviksi rauhantekoon; Kustaa kuningas oli aina suosinut rauhaa. Ryhdyttiin pian keskusteluihin.

Sten Eerikinpoika Lejonhufvud ja arkkipiispa Lauri sekä muutamat muut herrat läksivät Moskovaan tekemään rauhaa suuriruhtinaan kanssa.

Muiden vaatimusten rinnalla esittivät venäläiset, että Kustaa kuningas antaisi hakata pään poikki Jaakko Baggelta, jota he sekä vihasivat että pelkäsivät.

Mutta kun heille sanottiin, ettei se käy päinsä, niin tyytyivät he siihenkin.

Lähetystön vielä viipyessä Moskovassa, tahtoi suuriruhtinas kuulla ruotsalaisen arkkipiispan ja venäläisen patriarkan keskustelevan uskonopeistaan.

Hän tahtoi että keskustelu tapahtuisi venäjäksi tai saksaksi, mutta Lauri ei osannut venättä eikä patriarkka saksaa. Silloin päätettiin pitää keskustelu kreikaksi ja suuriruhtinaan tulkki sai käskyn kääntää sen venäjäksi.

Tämä ei uskaltanut myöntää, että hänen kreikankielentaitonsa oli heikonlainen.

Keskustelu alkoi ja tulkki käänsi niin hyvin kuin taisi.

Usein ei hän ymmärtänyt mitään, mutta selitti asiat sen mukaan kuin hän luuli niiden olevan.

Ainoastaan patriarkka ja Turun piispa huomasivat kepposen, sillä he ymmärsivät sekä venättä että kreikkaa.

Patriarkka vaikeni, sillä hänen oli vaikea selviytyä arkkipiispan väitteistä.

Suomalainen piispa Agricola, joka myöskin oli läsnä, vaikeni kauvan, mutta kerran kun tulkki taas puhui puuta heinää, hymähti hän. Suuriruhtinas kysyi syytä siihen ja saatuaan sen tietää, käski hän lopettaa keskustelun.

Sitte ripusti hän raskaat kultavitjat arkkipiispan kaulaan, sanoen, että hänen arvokas käytöksensä suuresti on häntä miellyttänyt.

Kuninkaallisten oleskellessa Suomessa, oli prinssi Juhana matkustanut Puolaan ja käynyt kuningas Sigismundin hovissa. Siellä tutustui hän kuninkaan sisareen, nuoreen prinsessa Kaarinaan, ja molemmat rakastuivat toisiinsa.

Palatessaan Helsinkiin kertoi hän kiihkeästi rakastavansa puolalaista prinsessaa, mutta eihän hänellä ollut mitään tarjoamista kuningas Sigismundin ihanalle sisarelle.

Kuningas antoi hänelle silloin koko Suomen, jotta hän saisi sitä hallita ja siellä pitää hovia. Naimiskaupasta oli niin pian kuin suinkin ryhdyttävä keskustelemaan.

Iloisena, ylimielisenä palasi Juhana Tukholmaan; suuresti oli hänen arvonsa kasvanut.

Mutta Eerik vimmastui: Juhana on saanut valtakunnan, mutta mitä on hänellä, Eerikillä?

Tätä oli Kustaa odottanut. Hän antoi hänelle sentähden Kalmarin kaupungin läänineen, mutta ennenkuin Eerik otti ne vastaan, täytyi hänen valalla vakuuttaa, ettei hän ryhdy mihinkään, joka voisi vahingoittaa kuningasta ja valtakuntaa.

Eerik antoi vakuutuksen, mutta ilmoitti samalla isälleen aikovansa mennä naimisiin.

— Joko olet valinnut morsiamen? kysyi Kustaa.

— Kyllä, Englannin prinsessan Elisabetin.

— Eerik, oletko mieletön?

— Hän on minulle suosiollinen.

— Joko sinä sitte olet tiedustellut häneltä…?

— Kyllä, hänellä on kuvani.

— Onko hän sitte vastannut?

— Toisen kautta, että hän on minulle suosiollinen.

— Sitä en usko, mutta jos hän tulee Englannin kuningattareksi, niin miten sinä aiot hallita kahta niin kaukana toisistaan olevaa valtakuntaa?

— Se oli helppo asia.

— Minusta se on hulluutta.

— Tahtooko teidän armonne sitte vastustaa onneani, vihaatteko todellakin minua siihen määrään?… Oi, tämä vääryys huutaa taivaan kostoa!

— Punnitse sanasi, Eerik!

— Isäni minua vihaa, minulla ei ole ainoaakaan ystävää, joka tahtoisi minua auttaa!

— Etkö tunne minua niin paljon, että tietäisit, miksen tahdo suostua kaikkiin päähänpistoihisi: siksi, että onnesi on minulle rakas!

— Onko avioliitto prinsessan kanssa sitte arvoton?

— Ei suinkaan, mutta hän ei valitse sinua puolisokseen!

— Eikö Ruotsin kuningas ole kyllin ylhäinen henkilö?

— Sittenkin epäilen onnistumistasi.

— Oi isäni ja kuninkaani, harvoin olen sinua vaivannut pyynnöilläni, anna minulle varoja, että voin ryhtyä keskusteluihin. Ainakin tahdon saada häneltä vastauksen.

— Tätä tarkoitusta vartenko olet lähettänyt Beureuksen?

— Niin, vastasi Eerik hiukan hämillään; — hän kuvailee prinsessan niin viehättäväksi, minä kannan alituisesti hänen kuvaansa rinnallani ja olen vannonut, etten ikinä lahjoita uskollisuuttani ja rakkauttani kenellekään muulle kuin suloiselle, viehättävälle Elisabetilleni!

— No, kai minä sitte saan taipua, vastasi kuningas, — kenen tahdot lähettää Englantiin?

— Sen jota isäni pitää sopivimpana. Olin ajatellut Niilo Gyllenstjernaa.

— Puhukaamme asiasta Sten Eerikinpoika Lejonhufvudille; hän on joka suhteessa sopivampi.

— Lähetänpä heti häntä noutamaan.

Sten herra tuli ja päätettiin, että hän niin pian kuin suinkin lähtisi matkaan.

Kustaa huokaili ajatellessaan turhan matkan suuria kustannuksia.

Eerik säteili ilosta. Eräänä päivänä tahtoi hän riemunsa valtaamana näyttää Maunulle, miten korkealle hän osaisi hypätä. Tuumansa pani hän täytäntöön eräässä salissa, mutta loukkasi hypätessään päänsä kynttiläkruunuun ja vaipui tajuttomana permannolle.

Kaikki pelästyivät suuresti, mutta Eerik tointui pian ja valitti ainoastaan päänsärkyä.

Mutta tästälähtien uudistuivat omituiset kohtaukset, miltei hulluudenpuuskat, jotka tuontuostakin ennen olivat vaivanneet prinssiä, useammin ja rajumpina.

Hiukan myöhemmin läksi Eerik Kalmariin.

Sitä ennen oli Ruotsiin saapunut nuori oppinut Göran Pietarinpoika, jonka Melanchton oli lähettänyt ja jonka sanottiin menestyksellä harjoittaneen opintoja Wittenbergissä.

Kustaaseen teki mies epämiellyttävän vaikutuksen ja hän aikoi jo lähettää hänet takaisin, kun Eerik pyysi saada ottaa hänet mukaansa Kalmariin.

He läksivät ja heistä tuli mitä parhaat ystävät ja uskotut.

Göran Pietarinpoika ymmärsi voittaa nuoren ruhtinaan suosion; ilomielin kallisti hän korvansa kuuntelemaan hänen tulevaisuustoiveitaan ja epäilyksiä, jotka alati kalvoivat hänen levotonta, pelonalaista sieluaan.

Mutta nyt päättivät he viettää hauskoja päiviä. Eerik piti iloista, loistavaa hovia. Huvikseen antoi hän puhkaista silmiä ja hakata poikki käsiä. Kukaan hänen ystävistään ei koettanut ohjata häntä oikealle tielle. He tiesivät että vanha herra pian kuolee ja pyrkivät uuden suosioon. He mairittelivat hänen ylpeyttään, yllyttivät häntä isää vastaan ja ottivat osaa hänen irstaaseen elämäänsä, joka maassa herätti paljon pahennusta.

Sanat eivät saata kertoa miten Kustaa kärsi, kuullessaan siitä kerrottavan; kaikkina aikoina on löytynyt ihmisiä, jotka elinkeinoaan käyttävät juorujen levittämistä ja sellaisia leipäsusia on joka hovissa.

Ne imevät uhreistaan ilon ja elinvoiman, ne hivuttavat heidät vähitellen kuoliaaksi.

Eerik tiesi, että isä häntä epäilee ja hänen vakoilijansa kertoivat hänelle säntillisesti joka paheksuvan sanan, jonka kuningas lausui rajusta elämästä Kalmarissa.

Herttuan juomapöydän ääressä puhuttiin kuninkaasta niin solvaavalla tavalla, että kerrankin, kun Göran Pietarinpoika oli päättänyt parjauspuheensa vanhuksesta, Björn Pietarinpoika (Båt) huudahti: "Tietäkää, Göran Pietarinpoika, että teette väärin, kun soimaatte Kyösti kuningasta; te olette häijy, te käyttäydytte kuin koira, joka haukkuu kuuta; siinä on kyllä pilkkuja, joita te voitte osoittaa, mutta silti on se Jumalan mestariteos!"

Mutta neuvot ja varoitukset eivät vaikuttaneet. Eerik piti, isänsä tietämättä ja vastoin hänen tahtoaan, kansankokouksia ja vaati aatelistolta erityisen uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.

Saadakseen enemmän arvoa Elisabetin silmissä, otti hän perintökuninkaan arvonimen ja kirjoitti usein kiivaita kirjeitä isälleen.

Kustaa kärsi siitä suuresti.

"Että sinä sallitkin kaikkien konnien kantaa luoksesi valheita", kirjoitti hän; "me kyllä kohtelemme lapsiamme niinkuin tulee, vaikkemme tunnekkaan latinankieltä yhtä hyvin kuin sinä". Viime sanat tarkoittivat erästä kirjettä, jonka Englannin vastakruunattu kuningatar Elisabet oli kirjoittanut kuninkaalle. Hän kehoitti siinä Kustaata valitsemaan pojalleen toisen morsiamen, sillä hän aikoi pysyä naimattomana.

Kirje oli kirjoitettu latinaksi ja Eerik väitti, että kuningas oli väärinkäsittänyt sen. Tulisella kiihkolla antautui hän intohimonsa valtaan; milloin sanoi hän valepuvussa ja valenimellä aikovansa voittaa Elisabetin rakkauden, milloin tahtoi hän loistavalla esiintymisellään lumota hänet.

Eräänä päivänä, kun hän tavallisella kiivaalla tavallaan oli sanonut kuninkaalle, että hänen elämänsä onni riippuu tästä avioliitosta, antoi Juhana hänelle salaa merkin, että hän tahtoo häntä puhutella.

Eerik aavisti heti pahaa, mutta seurasi kuitenkin veljeään, saadakseen tietää, mistä oli kysymys.

Juhana sulki oven, jottei kukaan kuulisi keskustelua.

— Tahtoisin tietää, mitä sinulla on sanomista, kysyi Eerik ilkkuvalla hymyllä.

— Tiedän, että sinä epäilet minua, virkkoi Juhana kyynelsilmin. — Nyt tahdon näyttää, että olen ystäväsi!

— Sen melkein luulen!

— Tahdotko kuulla ehdotukseni?

— Puhu!

— Minusta kuningas tekee sinulle väärin. Eerik säpsähti.

— Todellako?

— Nähtyäni prinsessa Kaarinan, tiedän minäkin, mitä rakkaus on.

— Vai tiedät!… Kannan Elisabetin kuvaa rinnallani… hän itse sen minulle lähetti, minä sen tiedän, vaikka he koettavatkin minulta salata sitä; minä suutelen tätä kuvaa, minä vannon ja vakuutan sille… opittuani tuntemaan hänet, halveksin kaikkia muita naisia.

— Sitä en minä sentään tee.

— Sen minä tiedän; sinulla on useampia rakastajattaria kuin minulla.

— Taitaa olla, vastasi Juhana nauraen; — mutta sama se, kunhan ei kuningas saa vihiä siitä, sillä silloin hän saisi halvauksen.

— Eikö ihmisellä muka olisi oikeutta elää miten hän tahtoo, koska kerran hän kuitenkin itse saa kärsiä tekojensa seuraukset?

— Puhukaamme siitä toiste enemmän. Mitä sinä siitä sanot, jos minä matkustaisin Englantiin toistamiseen kosimaan sinun puolestasi?

— Tahdotko tehdä sen?

— Kyllä minä olisin kaunopuhelias.

— Juhana, se olisi suuri palvelus!

— Tekisin sen sinulle hyvin mielelläni.

— Mutta mistä me saamme rahaa?

— Kuninkaan täytyy antaa.

— Mutta hän ei anna.

— Antaapa, kun minä pyydän.

— Niin, sinä, suosikki!

— Minä tulen nyt käyttämään vaikutusvaltaani sinun eduksesi.

— Sano minulle, miksi sinä sen teet?

— Minä pidän sinusta, Eerik.

— Minusta ei kukaan pidä eikä ole pitänyt sitte kun äitini kuoli!

Kyyneleet tulvivat hänen poskilleen.

— Minäpä näytän.

— Tämä on käsittämätöntä… Ajatteletko niin, että jos minusta tulee Englannin kuningas, niin sinä saat Ruotsin?

— Sinä teet minulle väärin niinkuin tavallisesti, virkkoi Juhana punastuen.

— Se ei olisi ollenkaan mahdotonta. Eerik loi epäilevän katseen veljeensä.

— Voi, huokasi Juhana, — jos minä vain saan Kaarinan, niin kyllä tyydyn Suomeeni… nimittäin kyllähän minä tahtoisin hiukan lisääkin.

— No mitä?

— Sitä ei saa ilmoittaa kuninkaalle.

— Oi, sinä voit luottaa minuun.

— Olen luvannut Liivinmaan maamestarille summan rahaa, josta hän antaa minulle muutamia linnoja ja linnoituksia.

— Nyt minä ymmärrän; sinä et tyydy Suomeen yksin.

— Se on vain unelma.

— Hyvä, ajakaamme asiaa suurella varovaisuudella.

— Luottakaamme ainoastaan toisiimme.

— Tuohon käteen.

Nyt oli heidän pyhä liittonsa vahvistettu.

Rukouksilla ja kyynelillä sai prinssi Juhana todellakin kuninkaan antamaan rahaa uuteen kosimaretkeen Englantiin. Seurueeseen, jota Juhana johti, kuului useita ruotsalaisia herroja, muiden muassa hienotapainen Niilo Gyllenstjerna, ja kuningas oli antanut heille 200,000 guldenia. Syyskuussa v. 1559 läksivät he matkaan.

Sillaikaa jatkoi Eerik rajua elämäänsä Kalmarissa. Kuninkaalle kirjoitti hän, että koska hän on Ruotsin perintökuningas, niin ei hänelle käy kirjoittaminen niinkuin tavallisille voudeille, sellaista ei hän kärsi.

Tämä tuntui kuninkaan mielestä uhkaukselta, jonkatähden hän lisäsi henkivartijastoaan saksalaisella ratsuväellä ja valitti haikeasti, että Eerik on hänen Absalominsa.

Monasti suuttui hän niin, että päätti tehdä Eerikin perinnöttömäksi, mutta kuningattaren rukoukset hänet aina tyynnyttivät.

Kohteliaasti otettiin Juhana vastaan Lontoossa, mutta milloin kertoi Elisabet inhoavansa avioliittoa, milloin sanoi hän, ettei hän voi päättää asiaa ennenkuin on nähnyt miehen, jonka kanssa hänen tulee mennä naimisiin.

Juhana sai kuulla kauniita sanoja, mutta varmaa lupausta ei hänelle annettu ja siihen hän sai tyytyä.

Sten Eerikinpoika Lejonhufvud läksi kotiin ja ilmoitti kuninkaalle, ettei Englannin kuningatar ikinä suostu menemään naimisiin Eerikin kanssa, jollei hänen oma persoonansa poista nuoren kuningattaren epäilyksiä.

Kustaa koetti sanoa pojalleen, ettei Ruotsin perintökuninkaan tarvitse kerjätä morsianta; mutta entistä kiihkeämmin pyysi hän, että Kustaa sallisi hänen itsensä lähteä Englantiin.

Maassa vallitsi rauha ja kunnioituksella ja rakkaudella katseli kansa vanhaa kuningasta, joka perhehuolien painamana levottomasti odotti tulevaisuutta. Hän pelkäsi, että huolet, jotka nyt painoivat hänen hartioitaan, hänen kuoltuaan lankeisivat tuhatkertaisella painolla raskauttamaan rakasta synnyinmaata.

Helmikuussa v. 1559 tuli tieto, että venäläisten hävitettyä maan Rigaan saakka, koko Liivinmaa oli tuhkana. Kalparitarit pyysivät apua Puolalta, keisarilta, Tanskalta ja Ruotsilta. He kääntyivät keisarin puoleen, vaikka viime venäläisen sodan aikana olivat luopuneet hänestä. Siitä huolimatta tahtoivat he nyt houkutella hänet uuteen sotaan.

Yhdessä ainoassa suhteessa huomasi Kustaa tämän sodan edulliseksi Ruotsille. Tallinna oli v. 1558 tarjoutunut kuningas Kristian III:lle ja nyt ilmaantui tilaisuus ehkäistä Tanskan vallan kasvamista.

Luultavasti siitä syystä hän vihdoin lupasikin auttaa ritarikunnan maamestaria lainalla, jonka vakuudeksi hän pyysi Tallinnan kaupungin.

Vielä lienee Kustaaseen vaikuttanut toinenkin syy: hän huomasi Juhanan hautovan salaisia tuumia ja sai tietää, että hän Suomessa suojeli kaupungin kaappareja, samoja joita Kustaa kutsui "tallinnalaisiksi merirosvoiksi", sekä että hän oli ryhtynyt salaisiin keskusteluihin maamestarin kanssa. Herttua oli tähän aikaan Lontoossa, joten ei hän saattanut olla peittelemässä salaisia vehkeitään, ja saatuaan käsiinsä langanpään, ei Kustaa hellittänyt, ennenkuin oli kerinyt koko vyyhdin.

Silloin selveni hänelle, että veljekset olivat sovussa, kun yhteinen tarkoitus oli pettää isää.

Eerik oli antanut sihteerilleen käskyn, että tämä ryhtyisi keskustelemaan maamestarin kanssa Sonnenburgin ja Padisin linnojen luovuttamisesta 50,000 taalarista; niistä piti 10,000 kerättämän Suomesta.

"Kun isämme, kuningas, saa tietää, että asia edistyy, kirjoitti Eerik, ja että linnat ovat meidän käsissämme, niin hän varmaan maksaa loput, tai saatamme me muulla tavalla hankkia ne".

Sitte sitoutui hän edistämään tuumaa lupauksensa mukaan, "vaikkapa kuninkaan viha häntä kohtaisikin". Vielä antoi Eerik käskyn, että Suomessa varustettaisiin useita laivoja.

Mutta nyt loppui kuninkaan kärsivällisyys, ja hän laati kirjoituksen, jossa kielsi ketään tärkeämmissä asioissa noudattamasta "prinssi Eerikin tai muiden lastemme meidän tietämättämme antamia käskyjä".

Pojat olivat liittoutuneet isää vastaan juuri samassa asiassa, joka hänen kuoltuaan oli yllyttävä heidät keskinäiseen vihaan ja joka vihdoin vei heidät molemmat perikatoon.

Vakavasti nuhteli kuningas prinssi Juhanaa.

"Sinä tiedät, ettei Suomi ole eroitettu Ruotsista, vaan että ne yhdessä ovat kuin jäsenet samassa ruumiissa. Siksi ei sinun myöskään pidä ryhtyä mihinkään, joka koskee valtakuntaa, kysymättä Ruotsin oikean päämiehen ja valtakunnan säätyjen mieltä. Ja heiltä saat sinä suostumuksen vaan siihen, mikä sopii yhteen sinun velvollisuutesi ja Ruotsin lain kanssa."

Sangen huolestuneena ajatteli Kustaa Ruotsin tulevaisuutta, koettaen korjailla kaikkia vammoja, joita näki syntyvän. Hän oli tahtonut antaa valtaa kaikille pojilleen, jottei panisi alttiiksi koko valtakuntaa antamalla sen Eerikin käsiin. Mutta tämäkin toimenpide sisälsi suuria, ratkaisevia vaaroja.

Itämeren toiselle puolelle oli sotatie valmiiksi viitoittu. Ojentaessaan kätensä Liivinmaan avuksi, oli hän viskannut sotahansikkaan ja useammilla valtakunnilla näkyi olevan halu nostaa se.

Muuallakin näytti taivas pimeältä. Kustaa oli saanut tiedon, että vanhan Kristianin likeisimmät sukulaiset vielä kerran aikoivat koettaa onneaan, ja Tanskan uusi kuningas, Fredrik II, näytti hautovan niin sotaisia tuumia, että Kustaa piti sekä sotajoukkoa että laivastoa alituisesti valmiina hyökkäykseen.

Levottomuutta lisäsi sekin, että Tanskan valtiovaakunassa yhä ylvästeli kolme kruunua, vaikka Ruotsin perintöjärjestyksen kautta Tanskan hallitsijoilta otettiin viimeinenkin mahdollisuus päästä ehdokkaaksi Ruotsin kuninkaanvaalissa.

Ensinnä maalattiin nämä kolme kruunua tanskalaisen prinsessa Annan häävaunuihin ja sitte suvaitsi kuningas Kristian panettaa ne sinettiinsä.

Kustaa teki asiasta huomautuksen, mutta hänelle vastattiin, että Tanska käyttää kolmea kruunua vain muistona siitä ajasta, jolloin nämä kolme valtakuntaa olivat yhdistetyt.

Kustaa heitti asian sikseen, vaikka hän kyllä itsekseen epäili, että tämän kauniin vaipan alle oli kätketty salaisia juonia.

Rauha pysyi sentään rikkomattomana, vaikkei kulunutkaan pitkää aikaa, ennenkuin Tanskan tarkoitus kolmeen kruunuun nähden tuli ilmi.

Tähän aikaan oli Ruotsiin ja Tukholmaan saapunut paljon ylhäisiä herroja ja ruhtinaita.

Kauneudestaan kuulut prinsessat ja täydet rahakammiot heitä tietysti sinne houkuttelivat.

Linnassa elettiin iloista elämää. Suurista murheistaan huolimatta tahtoi Kustaa nähdä ympärillään iloisia, onnellisia ihmisiä; nuoret neidit tanssivat mielellään elämän ruusutarhassa ja jaloja herroja ja ritareja oli yllin kyllin; kiihkeästi halusivat he pyytää neitejä tanssimaan kanssaan halki koko elämän.

Mutta nuorisolla on huoliakin, vaikka ne usein helposti unohtuvat.

Ruusujen ja liljojen keskellä istui kukkasista ihanin, Cecilia neiti, itkien.

Hänen vieressään seisoi mielenliikutuksen valtaamana, vaikka ulkonaisesti levollisena, nuori Niilo Sture, hellästi häneen katsoen.

— Rakas pikku Sissa!

— Sinä tiedät, Niilo, etten voi elää ilman sinua, ja kuitenkin tahdot minut jättää.

— Minä en tahdo — minun täytyy!

— Kuka sinua pakoittaa?

— Velvollisuus, Cecilia! Vasta sitte kun olen oppinut niin paljon, että voin kohota korkeimpiin kunniapaikkoihin, uskallan kuninkaalta pyytää sinua morsiamekseni.

— Mutta minä rakastan sinua sellaisena kuin olet.

— Lupaa minulle, että aina teet sen!

— Epäiletkö?… En käsitä, miten saatan elää ilman sinua.

— Ajatelkaamme toisiamme!

— Koska sinä lähdet?

— Huomenna.

— Oi Niilo, Niilo, silloin minä kuolen!

Itkiessään hytki hän suonenvedontapaisesti. Niilo istuutui hänen viereensä ja koetti häntä rauhoittaa.

Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

Äkkiä nousi nuorukainen.

— Ei, huudahti hän, — ei näin! Suo minulle anteeksi, Cecilia!

— Mitä? kysyi Cecilia kummastuen.

— Minulla ei ole oikeutta suudella sinua ennenkuin teen itseni sinun arvoiseksesi.

— Mutta entä jos minä tyydyn sinuun tällaisena ja tahdon antaa sinulle suudelmani, puhui tyttö hymyillen ja ojensi käsivartensa häntä vastaan.

— Niin en saa väärinkäyttää luottamustasi… Hyvästi sinä, joka olet minulle rakkain maailmassa, oma Ceciliani, pysy minulle uskollisena, sillä ilman sinua ei minulla ole onnea maailmassa!

Näin sanoen riensi hän pois, mutta pikku neiti jäi hillitsemättömästi itkemään. Vihdoin hän vaipui uneen ja nukkui, kunnes kuningatar ja Katarina, jotka olivat lähteneet häntä etsimään, hänet herättivät.

— Täällä hän on! huudahti kuningatar.

— Hän on itkenyt, sanoi Katarina.

— Olen nukkunut, vastasi Cecilia.

— Oletko sitte itkenyt unissasi.

— Ehkä… näin niin pahaa unta.

— Mitä unta?

— Että minulta riistettiin jotakin, jota rakastin.

— Sellaista kyllä tapahtuu monasti elämässä, vastasi kuningatar.

— Minulle ei sellaista tule tapahtumaan, jollen itse tahdo.

— Oletko tavannut Niilo Sturea? kysyi sisar.

— Näin unta hänestä.

— Hän lähetti sinulle terveisiä.

— Eikö tänään tule vieraita?… Ja minä en vielä ole pukeutunut! huudahti Cecilia ja riensi pois.

— Kuinka hän on kaunis! huudahti sisar ihaillen ja jäi katsomaan hänen jälkeensä.

— Tule tänne, Katarina, istumaan, minun pitää kuninkaan puolesta puhua sinulle pari sanaa.

— Miksei hän itse puhu minulle?

— Arvaappa! Kreivi Etzard Itäfrieslannista esitellään täällä tänä iltana.

— Tiedän sen.

— Tiedät ehkä hänen asiansakin.

— Taidan tietää, vastasi neiti punastuen.

— Kuningas on ottanut selkoa hänen perheoloistaan ja tietää, että hän on jalo ja ritarillinen herra; sinusta riippuu siis, tahdotko vastaanottaa hänen tarjouksensa.

— Mutta jollen minä tahdo?

— Anna sitte minulle merkki, niin ilmoitan kuninkaalle vastauksesi.

— Mitä hän sitte tekee?

— Kieltää häntä palaamasta.

— Vai niin, nyt minä ymmärrän.

— Kreivin veli seuraa häntä; hän on nuori, kaunis herra, mutta nuorempana veljenä ei hän omista mitään.

— En minä häneen rakastu, virkkoi Katarina nauraen, mutta sitte tarttui hän kuningattaren käteen. — Voi, rakas ystävä, mahtaa tuntua ikävältä olla niin monen lapsipuolen äitinä, kun itse on niin nuori.

Kyyneleet täyttivät jalon naisen silmät.

— Sinä, Katarina, olet aina ollut minulle ystävällinen ja minä tulen sinua paljon ikävöimään.

— Mutta kun me sisaret jokainen toimimme oman päämme mukaan, niin sinä koetat noudattaa jokaisen mieltä.

— Teen sen kuninkaan tähden.

— Sanoppa, eikö Maunu sinun mielestäsi ole omituinen?

— Olisin tahtonut, että hän olisi saanut jäädä tänne.

— Oma syysi, ettei hän saanut, sanoi Katarina nauraen.

— Mitä siitä, jos hän hiukan haaveellisesti minusta piti.

— Sekä Eerik että Juhana nauroivat häntä ja sentähden hänen täytyi lähteä.

— Toivon sydämeni pohjasta, että hän on joutunut hyviin käsiin, mutta pelkään, että hän veljiensä lailla tekee kokonaan mitä tahtoo, ja riippuuhan se taipumuksistakin.

— Niin, niitä äitejä, paljon on heillä huolenpitoa! Ceciliaa varmaan et kauvan saa pitää, mutta jäähän tänne sitte vielä kolme, jotka sinua tarvitsevat.

— Sinä olet siis päättänyt…

Katarina punastui.

— Olenko minä sanonut sen?

— Minä näen sen silmistäsi.

— Ne voivat pettää; vastaukseni annan illalla.

* * * * *

Suuri vastaanottosali Tukholman linnassa oli juhlallisesti koristettu ja tavallisen yksinkertaisuuden asemasta vallitsi kaikkialla nyt kuninkaallinen loisto.

Seinille oli ripustettu kaikellaisia kallisarvoisia tapetteja ja komeita peitteitä ja patjat olivat muodostetut pehmeiksi, mukaviksi istumasijoiksi.

Joukottain saapui vieraita kallisarvoisissa puvuissa. Kruunuista ja lampeteista levisi lempeä, miellyttävä valo ja iloinen puhe täytti suojat.

Ovella otti Niilo Gyllenstjerna vastaan kreivi Etzardin sekä hänen veljensä Juhanan; useat hovin herrat menivät heitä tervehtimään, mutta toiset kuiskailivat keskenään, koettaen arvata, mitä varten kreivi oli saapunut.

Äkkiä vaikenivat kaikki.

Hitain askelin, taluttaen kuningatarta, astui kuningas saliin.

Heitä seurasivat Katarina ja Cecilia.

Sitte tulivat nuorimmat prinsessat, Elisabet, Sofia ja Anna.

Komean vaikutuksen teki tämä kuninkaallinen perhe, eikä kukaan, joka sen näki, saattanut olla tunnustamatta, että Kustaa oli aikansa suurimpia miehiä.

Kukoistavien naisten joukko hänet ympäröi, jokainen heistä, kuningattaresta alkaen, olisi erikseen ansainnut kauneuden palkinnon, mutta loistavin tähti oli heistä sittenkin Cecilia.

Tänä iltana oli hän tavallistakin viehättävämpi, sillä hänen kasvoissaan oli surumielinen ilme, joka teki hänet kerrassaan lumoavaksi. Sitä mieltä olivat kaikki, mutta syvimmän vaikutuksen teki hän Itäfrieslannin kreiviin, Juhanaan, joka näki hänet ensi kerran.

Kreivi Etzard käänsi koko huomionsa Katarinaan; hän vietti miltei koko illan hänen rinnallaan.

Kuningas ja kuningatar kiertelivät pitkin kaikkien vieraidensa piiriä ja keskustelu salissa koski mitä erilaisimpia asioita.

Nyt alettiin soittaa. Kreivi Etzard osottautui erinomaiseksi tanssijaksi, mutta hän tanssi ainoastaan Katarinan kanssa.

Nuori kreivi taas ei nähnyt muita kuin Cecilian ja niin tulinen oli hänen katseensa, että Cecilian miltei koko ajan täytyi pitää silmänsä maahan tähdättyinä.

Tämä juhla antoi tietysti paljon aihetta arveluihin ja vaikka Katarina aivan hiljaa oli kuiskannut kuningattaren korvaan: "antakaamme hänen jäädä tänne", niin kaikki vieraat jo tiesivät, että hänestä tulisi Itäfrieslannin kreivitär.

Viime aikoina oli kuninkaalle käynyt mieluisaksi tavaksi jutella ruotsalaisistaan ja luonnollisesti tämä puheaine hänelle olikin rakkain. Nyt seisoi hänen rinnallaan Sten Lejonhufvud, veljenpoika Pietari Brahe sekä useita ulkomaalaisia herroja.

Puhuttiin ruotsalaisten luonteesta ja kuningas lausui:

— Ruotsalaiset ovat heti valmiit suostumaan, ennenkuin ovat ottaneet selkoa siitä, mikä on hyödyllistä ja oikein.

— Myönnän, että minäkin nuorena olin juuri sellainen, sanoi Sten herra.

— Minä puolestani, huomautti herra Pietari, — olen luullut huomanneeni, että pelkäämätön, miehekäs kuningas on heille välttämätön.

— Olet oikeassa, vastasi Kustaa; — he eivät kärsi nahjusmiestä, mutta eivät myöskään vääryyttä eivätkä orjuutta. Minun kokemukseni mukaan ovat he voimakkaat, rohkeat ja notkeat sekä kelpaavat melkein mihin tahansa; he ovat hyväluontoiset ja kekseliäät ja yhtä opinhaluiset kuin mikä kansa tahansa, vaikka joskus ovatkin aika pitkäpiimäiset.

Joku kysyi häneltä, kauvanko prinssi Juhana viipyisi Englannissa.

— En tiedä, vastasi Kustaa, — ilma on varmaankin siellä terveellisempi kuin täällä.

Näissä juhlissa kestitettiin vieraita runsaasti ja erotessaan olivat kaikki sitä mieltä, ettei kenenkään juhlissa ollut niin hauskaa kuin kuninkaan kemuissa; häneltä aina oppi jotakin ja hänen likeisyydessään viihtyi jokainen.

Seuraavana päivänä pyysi kreivi Etzard päästä kuninkaan puheille ja silloin hän kosi sekä ilmoitti kuninkaalle varallisuussuhteensa.

Kustaa kysyi, oliko hän puhutellut prinsessaa.

Katarina oli kehoittanut häntä kääntymään isän puoleen.

Kihlausjuhla vietettiin perheen piirissä, mutta häät päätettiin viettää suurellisesti, sukulaisia kutsuttaisiin likeltä ja kaukaa.

Sillaikaa elivät Cecilia ja kreivi Juhana onnensa huumauksessa.

Kuningatar kehoitti Ceciliaa olemaan avuliaana Katarinan myötäjäisten valmistamisessa, mutta kreivi osasi kaikellaisilla keinoilla houkutella hänet seuraansa.

Nuori kreivi sanoi suoraan, että hän on liian köyhä uskaltaakseen pyytää prinsessaa puolisokseen, mutta hän rakastaa häntä silmittömästi ja hän murhaa itsensä, jos hänen pitää erota naisesta, jota hän rakastaa enemmän kuin elämäänsä.

Kreivi Etzardin ja prinsessa Katarinan häät vietettiin Tukholman linnassa suurella loistolla ja kunnialla.

Kuningas antoi tyttärelleen suuret myötäjäiset: raskaita hopeaharkkoja ja runsaasti kallisarvoisia vaatteita, jotapaitsi sulhanen kuninkaan asesalista sai valita itselleen komeita varustuksia ja aseita. Nuori kreivi Juhana vietiin talliin, jotta hän itse saisi valita kuusi uljasta orhia. Mutta kun kaikki lahjat olivat annetut, otti kuningas kallisarvoisiin kansiin sidotun raamatun, ja parhaiten ilmaisemme hänen ajatuksensa, jos tähän lainaamme Börjessonin sanat:

Mun aarrekammioni kalleus paras, jot' ei voi kalvaa koi, ei ryöstää varas, se sisarosas sulla olkohon, sen aarre raamattuni rakas on. Sen kautt' on Herran sana ilman salpaa avoinna kansallein. Muu kaikk' on halpaa sen rinnalla. Min rikkaass' armossaan hän tehnyt onkin heikoll' aseellaan: ett' oppins' on nyt julki puhdas, pyhä, se valtikkani ylin maine yhä. Täss' on se aarre. Pyhään helmaan tähän nimenne rakkaat piirsin säilymähän. Te siihen kiittäen myös piirtäkää lyhyet vaiheenne ja pitäkää alati itsellänne valpas selko, ett' ainut perustus on Herran pelko, sanalle Herran että raketaan niin palatsi kuin tölli päällä maan. Se kalleinnas sa, Katarina, kanna, omaistes asua sen ääress' anna, sit' usein äänin selkein heille lue sen neuvoll' opeta ja ohjaa, tue, vakaasti varoittele heitä myös, se ompi perheenemon toimes, työs. Papitar kodin olla äidin, naisen on kutsumus, hän Jumalalta sai sen.

Itkien vaipui tytär isänsä syliin ja lupasi aina pitää mielessään hänen sanansa ja neuvonsa.

Mutta lähtövalmistuksia tehdessä lausui Cecilia hartaasti haluavansa lähteä saattamaan jonkun matkan päähän; eihän hän koskaan ollut matkustanut ihanassa synnyinmaassaan, jota isä aina niin suuresti ylisti.

Katarina pyysi hänen puolestaan.

Kreivi Etzard yhtyi hänen rukouksiinsa.

Kreivi Juhana seisoi kappaleen matkan päässä, uskaltamatta lausua sanaakaan.

Kustaa epäili eikä tahtonut suostua, mutta samassa rupesi prinssi Eerik vakuuttamaan, että hän pitää mitä hellintä huolta prinsessasta ja saattaa hänet terveenä takaisin kuninkaan luo, kunhan kuningas vain uskoo hänet hänen huostaansa.

— Lähde sitte, siunattu lapseni! sanoi Kustaa ja sulki hänet syliinsä.

Mutta koska kerran Cecilia, hänen sydänkäpynsä, aikoi matkalle, niin piti hänen sekä pukujensa että kasvojensa kauneudella voittaa kaikki muut. Margareetan vaateaitasta tuotiin nyt kallisarvoisia silkki-, sametti- ja brokaadipukuja ja kuningas valitsi itse kauneimmat. Sitte lähetti hän kutsumaan Ceciliaa luokseen, hänen piti heti tulla.

Jokohan kuningas oli muuttanut mielensä, eikö hän saisikaan lähteä Katarinaa saattamaan.

Cecilia tuli kuninkaan luo aivan peloissaan.

— Isä, sinä kutsuit minua.

— Kyllä. Kas, kun sinä minulta houkuttelit luvan päästä matkalle, niin et laisinkaan ottanut lukuun, että matkustaminen maksaa paljon. Tässä saat matkarahaa.

Kuningas ojensi hänelle rasian.

— Voi, miten raskas! sanoi hän ja nosti rasian kantta.

— Se on kyllä tarpeen matkan varrella, mutta joko siinä nyt on kaikki mitä tarvitset, pikku Sissa?

— Kyllä, en ainakaan tiedä muuta!

— Mutta entä puvusto?

— Minähän olen saanut niin paljon pukuja häihin.

— Eevan tyttäret tarvitsevat paljon viikunalehtiä ja sinun tulee esiintyä prinsessana ja minun tyttärenäni. Södermanlannin ja Östergyllenin aateli on rikasta väkeä enkä minä tahdo, että muut esiintyvät komeampina kuin sinä.

— Isä, sinä hemmottelet minut ihan pilalle!

— Taidat jo olla valmiiksi pilattu! Kas tässä… Kustaa nosti suurta vaatetta. Hämmästyneenä jäi Cecilia häneen katsomaan.

— Kuinka kaunista! huudahti hän sitte ja karkasi isänsä kaulaan.

— Joko nyt tyydyt? kysyi Kustaa.

— Johan toki!

— Etkö enään tarvitse mitään?

— En ymmärrä mitä se olisi.

— Katsoppa tätä rasiaa.

— Voi mikä ihana helminauha!

— Tässä rannerenkaat!

— Entä tämä vyö! Cecilia kiersi sen kiireesti vyötärensä ympäri. — Se sopii mainiosti!

— Mahtaa sopia, se oli äitisi ja teidän vartalonne on ihan sama.

Tyttö kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä.

— Miten saatankaan sinua kiittää!

— Minäpä heti sanon. Vanha isäsi on nyt koristanut sinut helmillä ja jalokivillä, korista sinä häntä hyvillä tavoilla, arvokkuudella ja sulolla. Muista, Ceciliani, että jota korkeammalla me seisomme, sitä useampi meihin katsoo; luonto on jakanut sinulle runsaat lahjat, ne voivat tuottaa sinulle suuria kiusauksia.

— Ei ole vaaraa!

— Tuo nuori kreivi!

— Hänkö! pääsi miltei ylenkatseellisesti neidin huulilta.

— Hän ei ole mitään eikä omista mitään.

— Niin, minä en hänestä välitä.

— Mutta hän välittää sinusta.

— Välittääkö? kysyi tyttö hymyillen.

— Etkö ole sitä huomannut?

— En ole huomannut koko miestä.

— Etkö huomaa matkallakaan?

— En ainoaakaan kertaa!

— Sitte olen levollinen, mene nyt nukkumaan.

— Joko sinä nyt ajat pois minut?

— Sinähän itse tahdot lähteä luotani.

— En, en tahdo, anna minun olla täällä luonasi… pidä minua kiinni… tyttö kietoi tuskallisesti käsivartensa hänen ympärilleen. — Älä päästä minua!

— Pikku Cecilia, mikä sinun on?

Hän irroitti hänen käsivartensa ja asetti hänet polvelleen istumaan.

— Mikä sinun on, lapseni?

— Ei mikään, vastasi tyttö nyyhkyttäen.

— Äskenhän itse tahdoit lähteä?

— Mutta minä olen yhtä tyytyväinen, jos saan istua täällä luonasi.

— Mutta, lapseni, miltä tämä näyttäisi?

— Siitä en välitä!

— Ihmiset työntäisivät syyn minun niskoilleni.

— Sen sinä kyllä jaksaisit kantaa.

— Ei, sinun pitää lähteä, lapseni, ja kun tulet kotiin, niin kerrot minulle kaikki mitä olet kokenut; silloin tuntuu minusta kuin hengittäisin vanhaan rintaani koko kesän ja sen lämmön ja valon.

— Isä, isä!

— Hyvää yötä nyt! Näe unta hurskaasta äidistäsi!

— Ja sinusta!

— Niin, mutta älä ainoastaan unissasi meitä ajattele, vaan muista aina pitää Jumala silmäisi edessä ja meidät mielessäsi.

Vaihdettuaan hellän suudelman he erosivat.

Mutta tultuaan huoneeseensa, mietti Cecilia kauvan, mikä saattoi olla syynä hänen mielenliikutukseensa… hän oli ikäänkuin aavistanut, että jotakin pahaa tapahtuisi… mutta mitä saattaisi tapahtua?… Kuningas oli varoittanut kreivi Juhanan tähden…

Jos hän olisi tietänyt…!

Mutta huoneessa ei ollut ketään, kun hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja sanoi jumaloivansa häntä.

Cecilia ei paljon välittänyt hänestä.

Niilo oli paljon kauniimpi ja miehekkäämpi.

Jos hän olisi nähnyt!

Oi, se olisi ollut kamalaa!

Mutta mitä Cecilia sitte mahtoi! Hän oli rukoilemalla rukoillut suudelmaa ja hän oli saanut vain yhden ainoan!

Nyt iloitsi hän siitä, että Cecilia lähtisi mukaan… mahtoiko luulla, että hän lähtee hänen tähtensä?

Hän päätti, ettei hän puhu hänelle koko matkalla eikä kertaakaan ojenna hänelle kättään. Aina hän sitä tahtoikin painaa.

— Odota, odota, herra kreivi, ei vaasalainen neiti niin helposti unohda, kuka hän on!

— Hävetkää, herra kreivi!

Kuningaspa ilostuu, kun hän palaa kotiin!

Ja Cecilia karkaa hänen syliinsä ja kertoo, kertoo…

Niin, tärkeintä kohtaa ei hän kuitenkaan kerro.

Mutta entä jos hän ilmaisisi salaisuutensa äitipuolelle. Hän on niin hyvä, hän on katsellut Ceciliaan niin lempeästi ja osaaottavasti, aivan kuin sanoakseen: lapsi raukka, sinä jäit niin aikaiseen äidittömäksi ja jouduit vieraiden hoitoon… kukaan ei ole varoittanut sinua kompastumasta kiviin, joita on elämän tiellä… sinä olet aina tehnyt mitä olet tahtonut, minä olen pyytänyt ja houkutellut, mutta sinä käännyit aina pois luotani!… Tästälähin en enään tule tekemään sillä lailla, tahdon pitää häntä äitinä ja ystävänä… Oi, kuinka minä ikävöin takaisin kotiin!

Cecilia pani levolle ja nukkui rauhalliseen uneen.

Seuraavana päivänä lähdettiin matkalle.

Katarina itki katkerasti, mutta Cecilia iloitsi ja ajatteli uteliaisuudella, mitä saisi nähdä. Ja pianhan hän palaisi kotiin!

Oltiin toukokuussa, koko luonto kukoisti, kukkaset availivat umppujansa, linnut livertelivät lemmenlaulujaan ja ilma oli täynnä suloista tuoksua.

Koko matka kului juhlan lailla, kaikki panivat toimeen kutsuja… joka ritarikartanossa tahdottiin vielä kerran nähdä prinsessa Katarinaa, toivottaa hänelle onnea ja lausua hänelle jäähyväiset.

Ja Ceciliaa ihailtiin, ylisteltiin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin kaksi surullista silmää, jotka lakkaamatta häntä seurasivat… Kuinka hän mahtoi häntä rakastaa!

Cecilia käytti kaikkia komeita pukujaan, kuninkaalla oli syytä iloita, sillä kukaan ei ollut niin kaunis kuin hän, sen hän itsekin huomasi.

Katarinan olisi paremmin pitänyt vartioida häntä, hänen olisi pitänyt huomata, että kreivi alituisesti viipyi hänen likeisyydessään.

Katarina kertoi kreivi Etzardin sanoneen, että jos Juhana puhuisi Cecilialle muita kuin aivan tavallisia asioita ja kaikkien kuullen, niin hän paikalla karkoittaisi hänet hänen seurastaan.

Vai siitä syystä. Nuori mies raukka!

Oikein hän suri, sen selvästi näki.

Entä jos Cecilia kysyisi häneltä syytä hänen surumielisyyteensä!

Mitä hulluja! Hänhän tiesi syyn.

Onneksi oli juhlia niin paljon, ettei hänellä ollut aikaa ajatella häntä.

Nyt olivat he Vadstenassa ja siellä piti heidän erota, ensin levättyään muutamia viikkoja.

Kuinka luostaripuutarhassa, puiden varjossa oli suloista viivähtää!

Satakieli lauloi; se oli eksynyt näin pohjoiseen.

Cecilia ei koskaan kyllästynyt kuulemaan sen kummallisia liverryksiä. Mutta eräänä suloisena iltana — niin suloisena kuin ilta ainoastaan pohjolassa saattaa olla — kuuli hän aivan vieressään äänen:

— Cecilia, sallikaa minun puhua kanssanne!

— En, en! vastasi tyttö peloissaan.

— Ensi yönä nousen tikapuita myöten sisään ikkunastanne.

— Onneton mies, minä en salli sitä! Nuorukainen vaikeni.

Cecilia odotti… vihdoin hän kääntyi, mutta kreivi oli poissa, jäljettömästi kadonnut.

Oliko tämä unta?

Ehkä hänen pitäisi ilmoittaa Katarinalle.

Tai Eerikille tai Maunulle?

Mutta Eerik oli niin kiivas ja Maunu vielä lapsi, 17 vuotias… Katarina taas ei välittänyt muista kuin miehestään… Osaisi Cecilia toki itse pitää huolta itsestään. Sitäpaitsi oli hän kieltänyt häntä tulemasta. Hän ei varmaankaan uskaltaisi…

Prinssi Maunu oleskeli tähän aikaan Vadstenan linnassa, ollen rakkaiden vieraidensa isäntänä. Varsinkin mairitteli häntä Eerikin vierailu, Eerik taas kohteli häntä alentuvalla ystävällisyydellä.

Kumma kyllä, olivat Kustaan lapset kehittyneet aivan päinvastaiseen suuntaan kuin isä. He olivat kaikki kevytmieliset ja Maunu oli alkanut aikaiseen.

Veljesten seurustelu ei suinkaan ollut ylevää laatua ja heidän keskinäisen sopunsa perustana oli sangen arveluttava keskustelu.

Eräänä päivänä karkasi Eerik Maunun huoneeseen, kalpeana ja kovan mielenliikutuksen valtaamana.

— Mikä häpeä, huudahti hän, — mikä kamala häpeä! ja heittäytyi penkille istumaan.

— Mitä on tapahtunut?

— Etkö sitte tiedä mitään?

— En mitään!

— Aina minä olenkin onneton ja tulen…

— Onko saatu vihiä siitä, että sinä…

— Mitä minusta tai sinusta, mies saattaa menetellä miten tahtoo, mutta Cecilia…

— Mikä hänen on?

— Etkö ole nähnyt, että Juhana…

— On häneen silmittömästi rakastunut.

— Mutta tyttö, tyttö!

— Hänen kunniansa on meidän kunniamme!

— Taidamme saada vaatia hänen kunniaansa kreiviltä. Eerik nauroi rajusti.

— Mitä sinä sanot?

— Linnanvahti on monena yönä peräkkäin nähnyt, että tikapuut ovat pystytetyt prinsessan ikkunaan ja että kreivi on kiivennyt hänen huoneeseensa.

— Mitä kuningas tulee sanomaan?

— Sitä mitä koko Vadstenan kaupunki nyt sanoo, että häpeämme on suuri!

— Minä olen joskus tuntenut omantunnonvaivoja, virkkoi Maunu, — mutta jos hän naisena sillä tavalla on saattanut unohtaa arvonsa, niin…

— Me kostamme heille kamalasti!

— Tietysti, mutta millä tavalla?

— Liian helppo rangaistus olisi tappaa hänet, hänen täytyy nöyrtyä, masentua!

— Mitä aiot tehdä?

— Mietin juuri sitä; ensinnäkin aion äkkiarvaamatta yllättää heidät.

— Saanko minä tulla mukaan?

— Tulkoon kuka tahansa! Sitte on kreivi vangittava ja lähetettävä kuninkaan luo.

— Se on kamalaa!

— Kaikki on pantava pöytäkirjaan.

Mutta Eerik ei pitänyt asiaa salassa, hän kertoi sen kaikille muille paitsi Katarinalle ja hänen miehelleen. He olisivat tietysti estäneet huhun leviämisen.

Eerik ja Maunu olivat päättäneet itse karata prinsessan huoneeseen, mutta hoviherrat, peläten verenvuodatusta, saivat heidät luopumaan aikeestaan.

Vihdoin päätettiin, että Kaarlo de Mornay muutamien muiden herrain kanssa kävisi asiaan käsiksi.

Kolmantena yönä tuli tieto, että tikapuut ovat nostetut pois ja lintu suljettu häkkiin.

Heti senjälkeen karkasivat herrat huoneeseen ja kreivin täytyi antautua vihollistensa käsiin.

Eerik panetti hänet paikalla vankeuteen.

Mutta Cecilia, isänsä rakkain lapsi, nuori, kaunis, kaikkien ihailema neiti…

Hän oli heittäytynyt permannolle pitkäkseen; häpeänsä, alennuksensa kurjuuden valtaamana ei hän tahtonut paljastaa kasvojaan.

Hänen epätoivonsa oli niin ääretön, ettei Katarina uskaltanut ruveta häntä nuhtelemaan; hän vain koetti rauhoittaa ja lohduttaa häntä.

Turhaan koetti kreivi Etzard lieventää Eerikin vihaa, hän raivosi kuin mielipuoli.

— Kuninkaan oikeutettu viha tulee minua kohtaamaan, jollen kosta hänelle hänen rikoksensa mukaan! huudahti hän.

Kahleissa lähetettiin kevytmielinen kreivi Juhana halki koko maan kuninkaan luo. Hänen mukanaan oli kirjeitä ja pöytäkirja, joissa koko tapaus täydellisesti kerrottiin.

Kreivi Etzard siirsi matkansa tuonnemmaksi, voidakseen jäädä auttamaan veljeään. Mutta koko maassa herätti häpeällinen juttu suurta hämmästystä ja melua.

Saatamme käsittää miten se vaikutti kuninkaaseen.

Se iski kuin ukkosen nuoli kirkkaalta taivaalta.

Suru teki hänet mykäksi, hän istui tuntikausia eteensä tuijottaen ja mahdotonta oli tietää, nukkuiko hän vai oliko hän valveella.

Kuningatar ei hetkeksikään poikennut hänen luotaan. Hän puheli lempeitä lohdutuksen sanoja.

Ensi päivänä ei hän saanut kuninkaalta mitään vastausta ja lopulta ei hän voinut muuta kuin itkien häneen katsella.

Mutta silloin nosti kuningas päänsä. Se oli käynyt niin harmaaksi ja katse oli niin väsynyt.

— Voi nuori nainen, Katarina raukka, joka koetat jakaa kanssani suruni, virkkoi hän, — miten sinun käy, kun minä vaivun hautaan ja sinä jäät yksin?

— Käy kai niinkuin köynnöskasvin, joka on kasvanut vahvaan puuhun kietoutuneena: se kaatuu puun kanssa, vastasi kuningatar. — Vähät muusta, kunhan se vaan on täyttänyt tarkoituksensa.

— Lähetä noutamaan Lauria. Arkkipiispa tuli.

— Tässä näet murtuneen isän.

— Niin, Jumala yksin voi teitä auttaa.

— Kamalaa on juoda tämä kalkki, Lauri, kun omat lapset ovat sen täyttäneet!

— Kova on koetus, mutta se täytyy kantaa.

— Että Cecilia, oma Ceciliani on tuottanut minulle tämän häpeän!

Kyyneleet alkoivat vieriä alas uurtuneita poskia.

— Jumalan kiitos, että hän itkee! sanoi Katarina.

— Niin, tyttärenne on rikkonut, mutta hän saattaa voittaa takaisin kunniansa.

— Naisen kadotettua kunniaa ei koskaan voiteta takaisin.

— Mutta katuvaiselle annetaan anteeksi hänen syntinsä ja silloin palaa kunniakin.

— Kuinka minun vanhat aateliseni nyt mahtavat iloita: he totta totisesti eivät kelpaa hyveen esikuviksi, mutta huonoa mainetta pelkäävät he kuin kuolemaa… ja juorut, ne lentävät halki maiden ja kaupunkien ja minun ja tyttäreni nimeä tahrivat he loalla!

— Niin, sieltäpäin ette löydä lohdutusta, mutta nostakaa silmänne rakastavaisen Luojanne puoleen: Hän ei tuomitse yksin sen mukaan, mitä silmien edessä on.

— Mielelläni antaisin pois päivät, jotka vielä saan elää, jos siten voisin tehdä hänet tahrattomaksi, niinkuin hän oli.

— Nyt puhuu isänsydän… riisukaa päähänne turhamaisuus, ylpeys, purppuraryysyt; ojensihan pyhä Herrammekin kätensä syntiselle vaimolle, täytyyhän toki heikon ihmisen antaa anteeksi ja unohtaa.

— Olet oikeassa, Lauri, se on velvollisuuteni. Hartioilleni on laskettu raskas taakka, mutta minun täytyy kantaa se kristityn lailla.

— Nöyrän kristityn lailla.

— Niin, olen aina mielestäni seisonut askelta ylempänä kuin muut, mutta nyt on Herra lyönyt minut maahan ja minä taivun ristini alle ja kiitän häntä siitä, että hän koettelemuksen kautta on minut nöyryyttänyt.

— Hän lähetti lohdutuksen kalkin Getsemanen yrttitarhaankin.

— Minä tiedän, että hän sen minullekin lähettää; minä tahdon, noudattaen korkean mestarini esimerkkiä, sortumatta kestää loppuun asti.

Lauri painoi alas päätään.

— Niin puhuu Kristuksen tosi seuraaja, lausui hän.

Ja Kustaa piti sanansa. Nurkumatta alistui hän nöyryytykseen ja vaikka hän muutamassa viikossa vanheni kymmeniä vuosia, niin oli hänen toimintansa yhtä reipas kuin ennen.

Hän olisi tahtonut pitää asian salassa, mutta Eerik oli ajattelemattomuudessaan tehnyt sen kuuluisaksi koko valtakunnassa. Kuninkaan täytyi sentähden toimia suurimmalla ankaruudella ja ilman sääliä.

Cecilia vietiin heti Tukholmaan ja suljettiin huoneeseensa.

Pitkällinen tauti kytki hänet kolmeksi kuukaudeksi vuoteen omaksi.

Kreivi Juhanaa pidettiin kovassa vankeudessa, ankaran tarkastuksen alaisena.

Katarina ja hänen miehensä eivät saaneet palata Tukholmaan, vaan täytyi heidän jäädä Vesteråsin linnaan.

Kuningattaren rukousten tähden suostui Kustaa vihdoin ottamaan heidät vastaan.

He heittäytyivät hänen jalkainsa juureen ja rukoilivat armoa kreivi Juhanalle.

Mutta turhaan. Kuningas antoi heille jyrkän, kieltävän vastauksen. Rikoksensa mukaan piti hänen saada rangaistus.

Loukkaantunut isä näytti miltei aikovan rangaista häntä kuolemalla.

Mutta vähitellen oli Eerikille alkanut selvitä, ettei hänen menettelynsä ollutkaan ollut aivan järkevä.

— Niin, sanoi hän Maunulle, — aina käy hullusti, vaikka tarkoittaisin kuinka hyvää!

— Tarkoituksemme oli hyvä, vastasi Maunu, — minä luulin meidän koko ajan menettelevän kuninkaan tahdon mukaan.

— Välistä on ihmisellä liian paljon kunniantuntoa, välistä liian vähän, virkkoi Eerik katkerasti.

— Koska on liian paljon?

— Silloin kun tahtoo suojella omaa kuninkaallista kunniataan, vaikka vallan ohjat ovat toisen käsissä.

— No koska sitte on liian vähän?

— Silloin, kun ihminen nöyrtyy rakastettunsa edessä ja tahtoo mennä naimisiin oman halunsa mukaan.

— Tarkoitat prinsessa Elisabetia!

— Maunu, sinä et käsitä, miten minä rakastan häntä. — Käsitän toki, sillä kyllä minä ne asiat ymmärrän.

Mutta miten sinä, Eerik, hallitsisit kahta valtakuntaa, jotka ovat niin kaukana toisistaan?

— Toiseen pantaisiin varakuningas, ymmärrätkö?

— Kuka siksi sitte tulisi?

— Sinä esimerkiksi.

— Kelpaisinko minä?

— Kyllä, jos tottelisit käskyjäni.

— Enkö minä aina tee niinkuin sinä tahdot?

— Juuri siksihän minä eninten pidän sinusta.

— Sanotaan että me luonteeltamme olemme toistemme kaltaiset.

— Ehkä!

— Ethän sinä siitä pahastu?

— En suinkaan; tahdotko tulla Kalmariin?

— Luuletko kuninkaan antavan lupaa?

— Emme kysy häneltä.

— Sinä vietät iloista elämää, Eerik!

— Välistä oikein hurjaa! Jos minulla on hyvä hevonen, niin ratsastan kunnes se sortuu, jos joku palvelija jotakin laiminlyö, niin puhkaisutan hänellä silmän tai hakkautan poikki hänen käsivartensa ja kun olemme juoneet juovuksiin, niin pitäköön vain syrjäinen varansa!

— Ei kiitos, Eerik, en minä tule!

— Pelkäätkö, raukka?

— Älä luule, mutta minä tahdon mielelläni hallita valtakuntaa, jos sinä sen toimen uskot minulle.

— Ajatelkaamme nyt asiaa, mutta annappa minulle neuvo, miten järjestää tämä Cecilian asia?

— En tiedä.

— Äh, sinä olet huono neuvonantaja!

— Kuuleppa, jos piirustaisit hänet ihanana Susannana kylpemässä?

— Mitä tyhmyyksiä?

— Tarkoitan, että niinkuin häntä syyttömästi paneteltiin, niin sisartammekin…

— Ei kelpaa!

— Ehkei!

— Mutta ehkä tuumasta sentään jotakin voi tehdä.

— No mitä?

— Lyötän mitalin, jonka toiselle puolelle panetan Cecilian rintakuvan, toiselle puolelle kylpevän Susannan.

— Erinomaista!

— Mitalin tarkoitus on osoittaa, että Ceciliaa panetellaan yhtä syyttömästi kuin muinoin ihanaa Susannaa.

— Erinomaista, Eerik! Sinä olet aika sukkela!

— Kunhan kuningas olisi samaa mieltä.

— Kyllä hän tulee olemaan.

Veljekset erosivat ja Eerik ryhtyi paikalla toteuttamaan sukkelaa tuumaansa.

Kun Itäfrieslannin vanha kreivitär sai kuulla, että suuri vaara uhkasi hänen rakkainta poikaansa, niin valtasi hänet sanomaton tuska ja hän kääntyi paikalla kaikkien likiseudun saksalaisten ruhtinaiden puoleen rukoilemaan, että he toimittaisivat hänen poikansa vapauteen.

Ja nyt saapui Ruotsiin joukottain lähettiläitä pyytämään, että Juhana armoitettaisiin.

Kustaan täytyi vihdoin suostua; mutta ensin lähetti hän noutamaan kreivi Juhanaa, ja kuninkaan ja valtakunnan neuvoston läsnäollessa sai tämä juhlallisella valalla vannoa, että sekä hän että prinsessa Cecilia olivat viattomat.

Prinssit Eerik ja Maunu olivat läsnä valaa tehdessä.

Eerik oli saanut valmiiksi näyterahansa ja toivoi sillä voivansa lohduttaa kuninkaan vihaa.

Pidellen rahaa pienellä tyynyllä, teki hän syvän kumarruksen ja lausui, että hän tunnustaa liian suurella innolla puolustaneensa kuninkaan ja kuninkaallisen huoneen kunniaa… Nähdessään Cecilian kyyneleet ja kuninkaan surun, on hän tullut siitä vakuutetuksi, hänen sydämensä on heltynyt ja hän tahtoo nyt sovittaa, mitä on rikkonut.

— Mitä tarkoittaa pitkä puheesi? kysyi kuningas pahaa aavistaen.

— Olen tahtonut osoittaa, että Cecilia on viaton ja Pyhästä Raamatusta olen tavannut hänelle vastakuvan.

— Mistä? kysyi kuningas säihkyvin silmin. Eerik ojensi hänelle tyynyn.

— Kylpevän Susannan!

Kuningas otti rahan käteensä ja viskasi sen permannolle.

— Vai ei mitta vielä ollut täysi? puhkesi hän puhumaan. — Vieläkö oli pohjalla sappea, jota et jo ollut juottanut onnettomalle isällesi?… Oivallisesti suoritit viime retkesi! Minä uskoin tyttäreni haltuusi ja sinä paljastit maailmalle hänen häpeänsä ja häväistyksensä… Salaa olet sinä vehkeillyt kapinallisten alamaisten kanssa, mutta mitä luulet siten voittavasi?… Minua et sinä syökse valtaistuimelta; sinun aurinkosi ei nouse ennenkuin minun aurinkoni on laskenut.

Eerik puri huultaan, mutta ei uskaltanut vastata.

Kuningas ilmoitti hänelle vielä, että hänen seuraavana päivänä piti tulla neuvostoon, ja sitte hän, kuninkaan viittauksesta, jätti huoneen.

Eerikiä täytyy pitää mielipuolena, muutoin on mahdotonta häntä ymmärtää.

Mielipuoli saattaa usein olla lahjakas ja opinhaluinen. Eerikin kehitystä seuratessa huomaa helposti, että häneltä puuttuu ihmistekoja ohjaava järki. Siihen viittaavat hänen rajut, hurjat leikkinsä, hänen villi elämänsä Kalmarissa ja vihdoin hänen tavaton itserakkautensa ja ylimielisyytensä.

Hän antautui kokonaan hetken tunteen valtaan.

Dionysius Beureus, joka itse oli kalvinilainen, oli yllyttänyt häntä kosimaan Elisabetia ja tästä tuumasta piteli hän kiinni kourin kynsin, kunnes sen äkkiä kumosivat toiset päähänpistot.

Tätä kaikkea aavisti Kustaa hämärästi ja sentähden hän monasti aikoikin eroittaa hänet valtaistuimesta, mutta sitte hän taas luuli näkevänsä valonvälähdyksiä ja huomaavansa, että Eerik oli ymmärtäväinen ja huolellinen. Ja tieto siitä, ettei hän koskaan ollut rakastanut tätä poikaa niinkuin muita lapsiaan, esti häntä ryhtymästä toimenpiteisiin, joiden perusteena pääasiallisesti oli isänmaanrakkaus.

Hänen elämänsä viime aika oli surun aika, sillä hän tunsi, että riidat ja eripuraisuudet tulisivat hävittämään paljon siitä, mitä hän oli rakentanut, sekä johtamaan ulkonaisiin, ehkä sisällisiinkin sotiin ja tappeluihin.

Tässä suhteessa ei hän luottanut Juhanaankaan. Juhana vehkeili salaa sekä veljensä että puolalaisten kanssa. Vanha kuningas oli tiellä, nuoret halusivat koettaa voimiaan.

Ainoa, jolle hän täydellisesti uskoi huolensa, oli hurskas, lempeä kuningatar.

Viha ja nöyryys vaihtelivat Kustaan mielessä. Usein puhkesi hän sadattelemaan lapsiaan, milloin Eerikiä, milloin Juhanaa tai Ceciliaa.

Seuraavana hetkenä koetti hän nöyrästi alistua kohtaloonsa.

Eräänä päivänä katseli hän taivaankaarta ja kiitti Jumalaa siitä, että hänenkin ylpeä ja korskea mielensä nyt oli taipunut.

— Ylpeät ja taipumattomat, lausui hän, — eivät tunne taivaan armoa ja laupeutta.

Tähän aikaan sai hän tiedon rouva Kristina Gyllenstjernan kuolemasta.

Monet, monet hänen rakkaistaan olivat menneet pois ennen häntä! Ensin Margareeta, sitte Lauri Antinpoika ja Olavi Pietarinpoika; v. 1554 oli Lauri Siggenpoika Sparre, mies, joka sekä myötä- että vastoinkäymisessä oli osoittautunut uskolliseksi ystäväksi, kuollut. Sitte Maunu Juhananpoika Natt och Dag, Aksel Bjelke ja vihdoin rakas Juhana Turenpoika Roos.

Miltei yksin oli Kustaa jäänyt, vanhana honkana keskelle kasvavaa viidakkoa.

Huolet ja lakkaamaton työ olivat vieneet hänen voimansa, ehkä ennen aikojaan.

Hänen muistinsa heikkeni, hän unohti nimiä ja peruutti antamiaan käskyjä.

Tämä teki hänet vieläkin levottomammaksi ja pian sairastui hän tautiin, josta tosin tointui, mutta joka sittemmin kuitenkin vei hänet hautaan.

Ceciliaa ei hän vielä ollut kysynyt eikä kukaan uskaltanut mainita hänen nimeään.

Nuori kreivi Juhana oli tehnyt vaaditun valan; hänen kasvoissaan oli silloin ollut sellainen kauhun ja epätoivon ilme, ettei kukaan, joka hänet näki, saattanut häntä unohtaa.

Raudat otettiin sitte pois sekä hänen käsistään että jaloistaan ja hän otti ne mukaansa sekä läksi kiireesti kotiin Itäfrieslantiin.

Kevytmielinen, huoleton nuorukainen muuttui vakavaksi, miettiväksi mieheksi. Hän pysyi koko ikänsä naimattomana, ja vältti naisten seuraa niin paljon kuin suinkin.

Kun Cecilia, naimisissa ollessaan, tuli sisartaan Katarinaa tervehtimään, niin matkusti hän pois, jottei hänen tarvitsisi häntä nähdä.

Hän eli hiljaista, vaatimatonta elämää ja suojeli mielellään henkilöjä, joita vainottiin heidän uskonsa tähden.

* * * * *

Syksyllä v. 1559 läksi kuningas hovineen Upsalaan, viettääkseen siellä joulun.

Mutta Katarina ei, niinkuin tavallisesti, saanut ottaa osaa juhlavalmistuksiin.

— Ole sinä minun luonani, sanoi Kustaa, — tämä on viimeinen jouluni ja virkistävää on minulle katsella suloisia kasvojasi. Olethan sinä niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan ole pettäneet minua.

Katarina ei koskaan vastustanut hänen tahtoaan, elihän hän ainoastaan häntä varten.

Kolme nuorinta prinsessaa ja kohta kymmenvuotias Kaarle seurasivat heitä Upsalaan.

— Mitähän tuosta pojasta tulee? sanoi Kustaa monasti kuningattarelle. — Hän ei ole missään suhteessa noiden toisten kaltainen.

Omituisella ihailevalla rakkaudella kohteli hän isää. Saadakseen olla hänen luonaan, heitti hän mielellään leikkinsä, ja vaikka kuningas puheli asioista, joita ei hän laisinkaan ymmärtänyt, niin hänen silmänsä vilkkumatta seurasivat häntä.

Kaarle oli luonteeltaan hiljainen ja umpimielinen, mutta jos Kustaa rupesi kyselemään hänen opintojaan, niin saattoi huomata, että hän teki parastaan, voidakseen antaa tyydyttäviä vastauksia rakkaan isän kysymyksiin.

Usein sattui hän kuulemaan kiivaan sanakiistan Kustaan ja Eerikin tai Juhanan välillä.

Silloin hän tarkkaavasti seurasi vivahduksia jokaisen kasvoissa ja kuninkaan jäätyä yksin, laski hän kätensä hänen polvelleen tai silitteli sitä rauhoittavasti, ikäänkuin sanoakseen: "tapahtukoon mitä tahansa, mutta minä pysyn aina puolellasi".

Hänen leikkinsä eivät olleet laisinkaan niin rajut kuin veljien leikit, mutta ruumiinharjoituksissa osoitti hän tavatonta voimaa ja kestävyyttä.

Tapansa mukaan kokosi kuningas tänäkin jouluna ympärilleen vieraita, mutta tällä kertaa olivat he kaikki joko vanhempia, kokeneita ystäviä tai aivan nuoria, nimittäin hovin nuorten ikäisiä, ja Kaarle lupasi pitää heidät kurissa, jotteivät he teuhaisi ja huutaisi liiaksi.

Kuningas viihtyi niin hyvin, että hän viipyi Upsalassa helmikuun loppuun asti, jolloin hän läksi Strömsholmaan. Sinne oli hän rakennuttanut uuden säterikartanon ja sieltä läksi hän Ulfvesundiin, joka sittemmin sai nimen Kungsör. Tänne kutsui hän useita valtioneuvoksiaan. Oli saapunut monta kirjoitusta, joissa ilmoitettiin, että Kristian II sukulaiset ja ystävät nyt ovat saaneet paljon liittolaisia, jotka aikovat sotavoimalla hyökätä Ruotsiin, voittaakseen sen takaisin, jos mahdollista.

Uudenvuodenpäivänä v. 1559 oli Tanskan kuningas Kristian III kuollut ja hänen poikansa Fredrik kohteli Ruotsia nurjamielisyydellä, joka ei ollenkaan ollut sopusoinnussa kauniiden vakuutusten kanssa hyvän naapuruussovun ja rauhan säilyttämisestä molempien maiden välillä.

Kustaa piti sekä sotajoukkoa että laivastoa sotakunnossa.

Hän lähetti kirjeitä sekä voudeille että muille käskynhaltijoilleen Södermanlannissa ja Nerikessä, että koska nyt liikkuu niin pahoja huhuja, niin on parasta, että he antavat panna olutta ja leipoa leiviksi niin paljon viljaa, varsinkin ylivuotista, kuin jokaiselta liikenee.

Huhtikuun alussa läksi hän Julitaan, jonka luostari oli valmistettu kuninkaan asunnoksi.

Täällä sairastui Kustaa äkkiä kovaan kuumeeseen, joka piti hänet vuoteen omana muutamia päiviä.

Katarina ja Kaarle olivat miltei alituisesti hänen luonaan ja heidän hellän hoitonsa ansio oli, että hän niin pian parani. Syynä hänen sairastumiseensa oli nyt, kuten aina, Eerikin uhkamieliset kirjeet.

Kaikkiin isän nuhteisiin ja varoituksiin vastasi hän kovin, kiivain sanoin, aina muistuttaen, ettei isän sovi kirjoittaa perintökuninkaalle niinkuin hän kirjoittaa voudeilleen.

"Rakas poikani Eerik", kirjoitti kuningas maaliskuun 25 päivänä 1560, "sinä lähetät meille paljon kirjoituksia, mutta Jumala tietää, ettemme ilolla ole niitä lukeneet, vaan suurimmalla mielikarvaudella ja sydämen surulla. Me varoitamme sinua Kristuksen piinan ja kuoleman tähden sekä sen rakkauden ja kuuliaisuuden nimessä, jolla kaikkien hurskaiden lasten tulee kohdella vanhempiaan, että luopuisit siitä kidutuksesta, jolla vanhaa isääsi raskautat ja vaivaat."

Näitä kirjeitä kirjoittaessa vierivät tavallisesti kyyneleet alas hänen poskiaan.

Ja ainoastaan Katarinan hellät sanat ja hyväilyt houkuttelivat taas hymyn hänen huulilleen.

Tultuaan terveeksi, palasi hän perheineen Ulfvesundiin. Tämä tapahtui toukokuun 7 päivänä. Ulfvesundissa oli laivoja ja veneitä odottamassa; vanhan tavan mukaan läksi kuningas koko hovinsa kanssa soutelemaan Mälarin kauniiseen saaristoon. Toukokuun 25 päivänä tuli hän Eskilstunaan.

Samana iltana saapui prinssi Juhana kotiin ja otettiin vastaan erittäin ystävällisesti.

Hän palasi Englannista, veljensä kosimaretkeltä ja hänen kertomustensa mukaan näyttivät Eerikin naimapuuhat alkavan onnistua.

Muutamia päiviä aikaisemmin, toukokuun 18 päivänä oli kuningas laatinut kirjoituksen, jossa hän kutsui valtakunnan säätyjä kesäkuun 16 päivänä kokoontumaan Tukholmaan, "sillä", sanoo kuningas, "me olemme heikko ja iällinen ja kovat, tärkeät ajat ovat käsissä".

Kesäkuun 16 päivänä illalla palasi kuningas Tukholmaan. Valtakunnan säädyt sekä hänen poikansa olivat silloin jo siellä koolla.

Kaikki saivat käskyn kesäkuun 25 päivänä iltapäivällä saapua linnaan, suureen valtiosaliin.

Saapui paljon kutsumatontakin kansaa. Tuli maalaisia, kaukaa, kaikilta haaroilta, Taalaista ja Smålannista, Itä- ja Länsigötlannista, Södermanlannista ja Uplannista; joukossa kulki vanhoja sotamiehiä, sekä yhdellä että kahdella jalalla, porvareita ja kauppakaupunkilaisia, kuparivuoritilallisia ja merimiehiä, naisia, lapsia, nuoria ja vanhoja sekaisin.

Sama magneetti veti puoleensa heitä kaikkia.

Kyösti kuningas tahtoi lausua jäähyväiset kansalle.

Viimeistä kertaa korottaisi hän kirkkaan, sointuvan äänensä ja jokainen oli rientänyt paikalle, saadakseen kuulla edes jonkun sanan.

— Isoa tietä valtiosaliin! huusi muuan linnasotamies.

— Sisään minä vaan tahdon! sanoi vanha taalalaisukko. — Kyösti kuningas ja minä olemme monta kertaa paiskanneet kättä.

— Mitä siihen tulee, niin on hän taas monta kertaa syönyt minun vaatimattomassa pöydässäni, virkkoi lihava eukko.

— Minun tyttäreni, huomautti muuan talonpoika, — naitti hän papille, ja lieneekö sitte tyttäreni ansio vaiko kuninkaan, mutta miesten mies siitä pojasta on tullut.

— Me taas olimme köyhiä kalastajia…

— Niin, Vernanäsista!

— Onko siellä tuttua väkeä?

— Lauri Niilonpojan emäntä.

— Herranen aika!

— No, miten teillä nyt jaksetaan?

— Ei ole valittamista!

— Teitä taitaa olla aika monta?

— Kyllä kaloja riittää.

— Minä olin ihan ensimäisiä.

— Vai niin!

— Mieheni otti rahat kuninkaan omasta siunatusta kädestä.

— Todellako!

— Yhden lantin otin minä ja sitä olen säilyttänyt; se saa seurata minua hautaan asti.

— Muistaako kukaan sitä Margareetaa, jonka kuningatar otti suojiinsa?

— Tottakai… elääkö hän?

— Elää ja elää oikein hyvin.

— Toisiaanko?

— Kuningatar lähetti hänet Gripsholman karjakartanoon ja opetti hänelle lehmänhoidon niin hyvin, että hän sitte sai opettaa muita; ja kyllä hän siellä pitikin sellaisen siisteyden ja puhtauden, että korkea herrasväki aina Gripsholmassa käydessään pyysi häneltä lypsymaitoa juodakseen.

— Tyttö hänellä myöskin oli.

— Kyllä, ja korea olikin kasvoiltaan. Joku korkea herra iskikin häneen silmänsä, mutta kuningas teki niistä kaupoista lopun naittamalla tytön hänen vertaiselleen.

— Mitä te akat siinä rupattelette, huusi vanha sotamies, — eihän tuollaiset merkitse mitään sen rinnalla, mitä hän valtakunnan hyväksi on tehnyt.

— Minä olen suuren Kraavelin miehiä! huusi vanha, ahavoitunut merimies.

— Ei taitanut lopulta laivalla olla montakaan henkeä.

— Niinpä niin, joka mies kaatui kunniansa puolesta!

— Siinä taisi saksalainen saada selkäänsä.

— Ja tanskalainen kanssa!

— Ovat samaa maata!

— Ankara herra on Kyösti kuningas ollut, virkkoi eräs vanha porvari, — mutta mies arvollensa, ja sellaisista sitä ruotsalainen sittenkin pitää.

— Vanha hän jo on, mutta paljon hän on saanut aikaan.

— Mitenkähän olisikaan käynyt, jollei hän olisi ajanut lyypekkiläisiä satamistamme!

— Entä tanskalaista!

— Nyt olemme unionista vapaat.

— Mikä hätänä, jos tanskalainen pitäisi rehellistä peliä, mutta se vehkeilee aina niinkuin pensaan takaa kurkottaen.

— Loikoilee pensaassa vakoilemassa.

— Mutta Kyösti kuningaspa raivasi pois pensaat ja aukealle ei tanskalainen koskaan antaudu.

— Kuuletteko jo hänen ääntään salista? sanoi vanha bergslagilainen talonpoika.

— Toimitus ei vielä ole alkanut.

— No sitte voin tässä kertoa, että olin halpa renki, kun hän tuli meille käymään… korea hän oli katsella…

— Eikö prinssi Juhana vaan ole yhtä lempeä ja korea?

— Poikakukko hän on!

— Hannun Kaisa taisi vähän ihastua, nauroi toinen bergslagilainen.

— Sellainenhan akkaväen tapa on, virkkoi ensimäinen talonpoika, punastuen korvia myöten, — mutta pian hän siitä taudista parani.

— Kyösti herra ei koskaan ole juossut akkaväen perässä.

— Mutta sillä kertaa hän oli sitä tekemäisillään.

— Kuinka niin?

— Kertokaa, kertokaa!

— Olettepa te nyt olevinanne uteliaat, nauroi talonpoika. — Kas, asianlaita oli sellainen, että hän oli meillä riihellä ja ja Kaisa tuli tuomaan olutta.

— No, joiko hän?

— Joipa kyllä ja minä myös, sillä tyttö tarjosi minulle vasta sitte kun hän oli saanut.

— Olisiko pitänyt tarjota teille ensiksi?

— Tietysti, sillä meillä oli jo silloin niinkuin yhteisiä kauppoja.

— Entä kuningas?

— Hän ei silloin ollut kuningas, vaan halpa riihimies, huomaa se!

— Tyttö oli tarkkasilmäisempi.

— Taisi olla, koska hän takin alta huomasi kultakauluksen.

— Näkikö todellakin?

— Mitä hän sanoi?

— Ei mitään, tarjosi vaan aina ensinnä hänelle.

— Niin minäkin olisin tehnyt.

— Ja minä.

— Tytöt ovat kaikkina aikoina olleet toistensa kaltaiset, mutta minä, joka en tietänyt, kuinka asianlaita oli, suutuin suuttumistani.

— Entä sitte?

— No niin, eräänä päivänä näin, että hän…

— Mitä, mitä?

— Kietoi kätensä tytön vyötären ympäri.

— Suuteliko kanssa?

— Ei, mutta silitti poskea.

— Oliko se sitte niin pahoin tehty?

— Minä suutuin niin että sanoin hänelle, että jos hän sen vielä kerran tekee, niin isken kirveeni hänen kalloonsa, jotta se hajoaa kaikkiin ilmansuuntiin.

— Senkin karhua!

— Mitä hän sanoi?

— "Ole huoleti, Antti", sanoi hän, "en tee sitä toista kertaa".

— No, pitikö sanansa?

— Kyllä, ensimäisenä päivänä.

— Joko toisena suuteli?

— Tai kävi kiinni vyötäreen?

— Ei, hän läksi tiehensä.

— Suuttuiko?

— En tiedä.

— Mitä Kaisa arveli?

— Oli vihoissaan neljätoista päivää.

— Minäkin olisin suuttunut.

— Minä en ikinä olisi suonut anteeksi.

— Kaisa sai markkinoilla silkkihuivin ja sitte unohti hän koko asian.

— Sitä en usko.

— Kysy häneltä, tuossahan hän seisoo.

Kaikki kääntyivät nyt katsomaan rotevaa, noin viidenkymmenen vanhaa naista. Hän oli hyvissä vaatteissa ja sangen miellyttävän näköinen. Seisoen miehensä takana, oli hän tuontuostakin tuupannut tätä käsivarteen, mutta saamatta häntä taukoamaan. Äkkiä punastui hän korviin saakka ja kääntyi pois.

Kukaan ei uskaltanut häntä puhutella. Talonpoikaa, joka oli aika veitikka, huvitti keskustelu suuresti.

— Sano sinä heille, muoriseni, että aikoja sitte olet unohtanut koko harmin.

— Sepä olisikin ilmeinen valhe. Kaikki nauroivat.

— Et ainakaan koskaan ole kertonut mitään.

— Mitä minä siitä olisin kertonut, tiesin mitä tiesin.

— Et tietänyt mitään!

— Tiesinpä, koska kerran näytin hänelle tietä. Miehen silmät menivät selälleen.

— Sitä et koskaan ole kertonut.

— Pitäisikö minun sitte kaikki kertoa.

— Mitä hän sanoi?

— Kehui kelpo tytöksi ja antoi minulle…

— Antoiko jotakin? kirkasi talonpoika.

— Antoipa kyllä, tämän kultaisen sydämen.

Se riippui nauhassa kaulalla ja nainen otti sen esiin ja näytti sitä.

— Tuota on hän pitänyt salassa kolmekymmentäviisi vuotta, puhui talonpoika.

— Hänen on kai pitänyt varoa sinun mustasukkaisuuttasi!

— No mitä annoit sinä hänelle? huusivat useat.

— Kai suudelman? virkkoi talonpoika vihoissaan.

— Olisinpa mielelläni antanut sen.

— Minä en ollut estämässä!

— Hän ei pyytänyt suudelmaa. Kaikki nauroivat.

— Se se vasta on kuningas, huudahti merimies, — joka ei jahtaa naisiamme! Eläköön hän sata, kaksisataa, kolmesataa, ei, tuhat vuotta!

Taas purskahtivat kaikki nauruun.

— Tahdotteko tulla tänne, täällä kyllä kuulee, vaikkei näe, sanoi linnasotamies, avaten oven ahtaaseen käytävään, josta viiston kulman ohi saattoi nähdä valtiosaliin.

Kysyi vielä, tahtoivatko he!

Koko joukko ryntäsi käytävän suulle, sulloutuen niin tiheään kuin suinkin.

Komea näky heille avautuikin.

Koko suuri sali oli täynnä ihmisiä. Tuolla istuivat valtakunnan herrat ja neuvosto, tuolla kuningatar, suloisena, ihanana, mutta vakavana ja kalpein kasvoin; hänen rinnallaan istuivat prinsessat Anna, Sofia ja Elisabet, kukoistavina, kauniina.

Heidän takanaan olivat kaikki hovin naiset.

Arkkipiispa, piispat, pappeja ja virkamiehiäkin oli läsnä.

Sitäpaitsi oli maaseudulta saapunut joukko ylhäisiä ja korkeita rouvia.

Mutta näiden takana aaltoili, hirveästi ähkyen ja tuuppiellen kansanjoukko; jokaisen kasvoilta tippui hiki, mutta senhän ilolla kesti, sillä viimeisen kerranhan rakastettu kuningas oli esiintyvä kansansa keskuudessa.

Siellä ylenivät bergslagilaisten ja taalalaisukkojen päät muita korkeampina, siellä vilkuttelivat smålantilaiset silmiään, antamatta niiden hetkeäkään tähdätä samaan kohtaan; tuossa seisoivat hartevat itägötlantilaiset, tyyninä, liikkumattomina, antautuen aaltoilevan joukon vietäviksi. Ja sieltä täältä pisti esiin naisen pää, milloin korkealta, milloin alempaa, keskeltä miesten parvea, hikisenä ja helakkaposkisena.

Oli salissa myöskin joukko uteliaita tai innokkaita ulkomaalaisia, jotka hoveihinsa tahtoivat viedä tietoja Europan senaikuisesta suurimmasta hallitsijasta, satumaisesta Kustaa Vaasasta, jonka kummallisista elämänvaiheista koko maailma puhui.

Äkkiä täytti hyminä suuren salin.

Kuningas astui sisään ja häntä seurasivat hänen neljä poikaansa.

Kuinka valkeiksi hänen hiuksensa olivat käyneet!

Hän nousi ja istuutui valtaistuimelle. Vanhemmat pojat asettuivat hänen vasemmalle puolelleen, nuorin, kymmenvuotias Kaarle, jäi isän jalkojen juureen.

Vilkkumatta katselivat kaikki kuninkaaseen.

Vanhanakin oli hän vielä kookas ja komea kuninkaallisessa puvussaan, kruunu painettuna valkeille kiharoille, pitkä, hopeankarvainen parta riippumassa alas rinnalle.

Ja kaunis oli nuorten poikien parvi hänen vieressään. Mutta kuka heistä on seuraava isän jälkiä, kuka tuottava maalleen kunniaa ja siunausta?

Onneksi ei kuningas eikä hänen kansansa saattaneet nostaa tulevaisuuden huntua, he eivät saaneet tietää kuinka Kustaan työtä järkytettäisiin ja kuinka vihdoin, kun vaara olisi saavuttanut huippunsa, nuorin poika, hän, joka nyt seisoi isän jalkain juuressa, lapsellisen viattomasti katsellen suurta seuraa, olisi perikadosta pelastava isän elämäntyön.

Terävästi katseli kuningas, niinkuin hänen tapansa oli, ympärilleen, joka taholle.

Sitte rupesi hän puhumaan.

Alussa hänen äänensä hiukan vapisi, mutta pian paisui se täyteen voimaansa.

Hän kiitti säätyjä siitä, että ne olivat noudattaneet hänen kutsuaan, muistutti niille, missä sorrossa ja kurjuudessa vieraat kuninkaat, varsinkin viime aikana julma tyranni kuningas Kristian, olivat pitäneet valtakuntaa ja että Jumala hänen, Kustaan, kautta, oli katsonut hyväksi vapauttaa maan hänestä.

"Sentähden tulee meidän, sekä ylhäisten että alhaisten, herrojen ja palvelijoiden, vanhojen ja nuorten, aina muistaa hänen jumalallista apuaan. Sillä kuinka olisin minä saattanut karkoittaa sellaisen mahtavan herran, joka hallitsi kolmea valtakuntaa ja jonka likeisiä sukulaisia olivat keisari ja Europan mahtavimmat ruhtinaat! Sellaista kunniaa en edes uneksinut, kun metsiin ja autioihin erämaihin pakenin vihollisen veristä miekkaa. Mutta Jumala ryhtyi työhön, otti minut aseekseen, jonka kautta hänen kaikkivaltaisuutensa oli tuleva ilmoitetuksi, ja syystä saatan minä verrata itseäni kuningas Davidiin, jonka Jumala pienestä paimenpojasta korotti koko kansan kuninkaaksi."

Tässä nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta pian alkoi hän taas syvällä lämmöllä:

"Minä kiitän teitä, uskolliset alamaiset siitä, että olette tahtoneet korottaa minut kuninkaalliseen korkeuteen ja kuninkaallisen huoneenne kantaisäksi. Vielä kiitän teitä siitä uskollisuudesta ja avuliaisuudesta, jota olette minulle osoittaneet hallitukseni aikana."

"Jumala on tänä aikana antanut puhtaan ja selkeän sanansa tulla maahan, niinkuin hän myös ajallisilla lahjoilla runsaasti on siunannut valtakuntaa, kuten jokainen näemme. Sentähden tulee meidän, hyvät miehet ja alamaiset, suurimmalla nöyryydellä ja kiitollisuudella antaa Jumalalle kunnia."

"Tiedän kyllä, että monen mielestä olen ollut ankara kuningas. Mutta aika on tuleva, jolloin Svean lapset tahtoisivat nostaa minut haudastani, jos voisivat. En kuitenkaan häpeä tunnustaa inhimillistä heikkouttani ja puutteellisuuttani, sillä eihän kukaan ole täydellinen ja nuhteeton. Sentähden pyydän teitä uskollisina alamaisina Kristuksen tähden antamaan anteeksi puutteet, jotka hallituksessani ovat olleet. Tarkoitukseni on aina ollut valtakunnan ja sen asujainten onni. Harmaat hapseni ja uurtunut otsani kyllä todistavat, että neljäkymmenvuotisen hallitukseni aikana olen saanut nähdä paljon vaivaa, huolta ja kärsimystä."

"Tiedän, että ruotsalaiset ovat taipuvaiset pian suostumaan, mutta myöhään punnitsemaan. Aavistan myöskin, että tulevaisuudessa monet harhahenget ovat nousevat. Sentähden pyydän ja varoitan teitä: pysykää lujasti kiinni Jumalan sanassa ja hyljätkää kaikki mikä sotii sitä vastaan. Olkaa esivallalle kuuliaiset ja keskenänne yksimieliset. Minun aikani on pian loppuva, tunnen sen kaikkinaisista merkeistä. Sentähden olen antanut laatia testamenttini, joka tässä teille luettakoon."

Kun testamentti oli luettu ja säädyt olivat sen hyväksyneet, ynnä valalla vahvistaneet, nousi kuningas ja lausui:

"Pian olen ylimäisen kuninkaan jalkain juuressa tekevä tiliä Svean valtakunnan ihanasta, katoavaisesta kruunusta. Seuratkaa minua silloin uskollisilla esirukouksillanne, ja kun olen ummistanut silmäni, niin antakaa tuhkani levätä rauhassa!"

Sitte nosti hän kätensä ja siunasi viimeisen kerran kansansa.

Tuo iäkkäisyydessäänkin mahtava olento, hänen voimakas, mielenliikutuksesta hiukan värisevä äänensä, tieto siitä, että rakastettu kuningas viimeisen kerran on kansansa joukossa, kaikki vaikutti, että kansan valtasi syvä mielenliikutus.

Ihmiset itkivät ja nyyhkyttivät niin, että tuskin saattoi kuulla mitä puhuttiin.

Monasti oli tuo sointuva ääni vallan ja voiman päivinä puhutellut Ruotsin miehiä. Talonpojista muisti moni, kuinka, kun kuningas valtiopäivillä oli pannut virkamiehensä esittämään asioita, kansa yksimielisesti oli ruvennut huutamaan ja pyytämään, että kuningas itse puhuisi. Ja kun hän sitte täytti heidän pyyntönsä, niin tulivat sanat niin keveästi hänen huuliltaan, että jokainen huomasi, ettei puhuminen tuottanut hänelle vähääkään vaivaa.

Nojautuen molempiin vanhimpiin poikiinsa oli kuningas hitaasti alkanut poistua huoneesta.

Ovella hän kääntyi, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja viimeisen kerran hän nyt tervehti rakasta ruotsalaista kansaansa.

Itkien ja lausuen tuhansia siunauksia seurasi joukko niin kauvan kuin suinkin hänen harmaata päätään.

Kuninkaan noustessa oli kuningatarkin noussut ja rientänyt pois, voidakseen olla kuningasta vastassa hänen huoneissaan.

Mutta siellä oli sillaikaa sattunut aivan toisellainen kohtaus.

Kolme kuukautta oli prinsessa Cecilia häilynyt elämän ja kuoleman välillä. Ainoastaan kuningatar oli joskus salaa käynyt häntä tervehtimässä, muuten ei kukaan kuninkaallisen perheen jäsenistä. Kuningas oli kieltänyt heitä menemästä.

Cecilia oli uskottu lääkärinsä ja imettäjänsä hoitoon, muuten oli hän usein yksin.

Ensi aikoina ei lian huomannut juuri mitään, mutta ruvetessaan paranemaan, alkoi hän ihmetellä ja kysellä, miksei kukaan tule häntä katsomaan.

Hän sai kysymyksiinsä vältteleviä vastauksia.

Vihdoin heräsi muisti ja senjälkeen ei hän pitkiin aikoihin puhunut eikä syönyt.

Mutta nuoruuden voima voitti hänen vastustuksensa ja jota terveemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän alkoi vaatia.

— Te kiusaatte ja kidutatte minua, huudahti hän, — minä en enään kärsi tätä!

Hädissään kääntyi imettäjä kuningattaren puoleen. Kuningatar tuli kuninkaan tietämättä. Ja hän ilmoitti Cecilialle, että häntä kuninkaan käskystä pidettiin muista erillään.

— Kuinka kauvan tätä kestää? kysyi Cecilia hämmästyneenä.

Sitä ei kukaan tietänyt, sillä kukaan ei ollut uskaltanut edes lausua Cecilian nimeä.

Cecilia lyyhistyi läjään.

Eräänä päivänä näki hän suurten kansanjoukkojen likenevän linnaa ja kuuli niiden äänten hyminän. Mitähän tämä tiesikään?

Hän kysyi hoitajattareltaan, eikä päästänyt häntä rauhaan, ennenkuin sai vastauksen.

Kuningas oli lähettänyt sanan, että hän valtiosalissa tahtoo lausua kansalle jäähyväiset.

— Jäähyväiset, miksi tahtoo hän lausua jäähyväiset?

— Hän tuntee olevansa vanha ja väsynyt!

— Vanha! Vanhana ei Cecilia koskaan ollut häntä nähnyt, eikä väsyneenäkään. Hän ei koskaan ollut kuullut hänen valittavan. Hetkiseksi jäi hän seisomaan, ikäänkuin hän olisi siihen paikkaan kivettynyt, mutta sitte pääsi häneltä läpitunkeva huuto… — Minäkö olen siihen syynä!

Ja vaikeroiden heittäytyi hän permannolle.

— Siunattu lapseni, ole toki järkevä, menen paikalla noutamaan lääkäriä.

Imettäjä riensi pois ja Cecilia, nähden oven jääneen auki, karkasi myrskytuulen lailla alas portaita, kautta käytävien ja huoneiden; sattumalta ei hän tavannut ketään, vaan pääsi suoraan kuninkaan huoneeseen. Kuinka joka esine siellä oli tuttu… ja samalla tuntui kaikki niin oudolta ikäänkuin hän ainoastaan unissaan olisi täällä käynyt… Tuossa isän tuoli, jossa hänen aina oli tapana istua.

Monta, monta kertaa oli Cecilia siinä ollut hänen polvellaan, käsivarret kietoutuneina hänen kaulaansa!

Tai hänen jalkainsa juuressa kosketellut luutun kieliä… Tuossa oli luuttu, rakas vanha luuttu, mutta aivan tomuisena. Varmaan ei hän ollut siihen koskenutkaan senjälkeen kuin Cecilia läksi.

Eikö hän enään koskaan saisi kuulla "Pikku Kaaria", tai laulua "neiti se tahtoi kirkkohon mennä", tai Lutherin ihanaa virttä "Jumala ompi linnamme!" Kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä. "Voi minua kurjaa, kurjaa lasta, isäni ei koskaan suo minulle anteeksi, suoneeko Jumalakaan!" Ja epätoivon tuskissa heittäytyi hän lattialle.

Siinä tapasi hänet kuningatar.

— Nouse Jumalan tähden ylös, Cecilia, virkkoi hän, — kuningas tulee!

— Antakaa minun vaikka vain vilahdukselta nähdä hänen rakkaat kasvonsa, kuulla vaikka ainoan sanan hänen suustaan, rukoili hän tuskallisesti.

Katarina talutti hänet kiireesti syrjemmälle. Ovi avautui ja kuningas poikineen astui sisään. Kuningatar astui heitä vastaan ja tarjosi hänelle tukeaan.

— Kiitos, mieleni virkistyy aina, kun sinut näen. Väsyneenä vaipui hän tuoliin.

— Ota pois kruunu, se painaa päätäni. Katarina teki sen paikalla.

Prinssit olivat huomanneet Cecilian, hänen kalpeat, surun kalvamat kasvonsa melkein pelästyttivät heitä. Kuningattaren viittauksesta katosivat he viereisiin huoneisiin.

— Ota manttelikin! Kuningatar riisui sen kevein käsin.

— Onko nyt helpompi?

— Kiitos. Nyt olen riisunut yltäni kaiken maallisen kunnian ja loiston, nyt en maailman silmissä ole suurempi kuin vähäpätöisin alamaisistani. Mutta mikä on suhteeni Jumalaan, ansaitsenko hänen suuren armonsa ja laupeutensa?

— "Jolla mitalla me mittaamme, pitää meillekin naitattaman ja niinkuin me anteeksi annamme, pitää meillekin anteeksi annettaman!"

Näin lausuen talutti kuningatar esiin Cecilian, joka heittäytyi kuninkaan jalkain juureen.

— Cecilia! huudahti kuningas, kätkien kasvot käsiinsä.

— Hän on kärsinyt paljon, suo hänelle anteeksi, pyysi kuningatar liikutetuin mielin.

— Minä olen syntiä tehnyt Jumalan ja sinun edessäsi enkä ansaitse anteeksiantoa. Anna minun kuolla tähän jalkaisi juureen! rukoili tyttö.

Pitkän aikaa istui Kustaa vaiti, taistellen kovaa sisällistä taistelua. Vihdoin hän syvällä hellyydellä lausui:

— Cecilia!

— Isä! vastasi tyttö, nostaen silmänsä.

— Onneton lapsiraukkani! lausui Kustaa, avaten hänelle sylinsä.

— Oi Jumala, Jumala!

Tyttö vaipui hänen syliinsä.

— Emme enään ajattele menneisyyttä, puheli Kustaa hyväillen, — kuinka sinä olet kalpea, lapseni!

— Pääasiallisesti siksi, että niin olen kaivannut sinua!

— Emme enään eroa!

— Sitte palaa kyllä terveys ja elämänhalu, mutta miksi on partasi käynyt niin valkeaksi, isä?

— Elonaika on käsissä, ilta joutuu.

— Ei, ei, älä mene luotani, sinun kanssasi vaipuu hautaan minunkin elämäni aurinko, sitte ei enään ole ketään, joka rakastaisi minua ja jota minä rakastaisin, siipeen ammutun linnun lailla olen minä hyppelevä oksalta oksalle, etsivä pesää, mistään löytämättä kotoa, joka minulle sopisi ja jossa viihtyisin, ilman sinua ei ole minulle missään kotia eikä rauhaa, oi isä, isä, älä mene pois luotani!

Hän väänteli käsiään hyljätyn, epätoivoisan lailla. Kuningatar koetti häntä lohduttaa ja huomautti hänelle, että hän tekee kuninkaan levottomaksi.

Äkkiä astui Eerik malttamattomana huoneeseen, ikävä, että hänen täytyi katkaista keskustelu, mutta hän piti velvollisuutenaan ilmoittaa säädyille, että hän pian aikoo lähteä Englantiin; jos kuninkaan tila sillaikaa huononisi, niin voisihan Juhana ottaa käsiinsä hallituksen ohjat.

— Missä sinä säädyille aiot esittää asiasi?

— Suurkirkossa, huomenna.

— Joko he ovat saaneet käskyn saapua?

— Jo, minusta tuntui tarpeelliselta antaa se.

Kustaa tukahdutti huokauksensa.

— Tee niinkuin hyväksi näet, sanoi hän.

Seuraavana päivänä pidettiin todellakin aiottu kokous Suurkirkossa.

Eerik kertoi aikovansa mennä naimisiin Englannin kuningattaren Elisabetin kanssa ja huomautti, että hänen persoonallisesti täytyy olla läsnä, kun asia lopullisesti ratkaistaan.

Poissaolonsa ajaksi määräsi hän valtionhoitajaksi veljensä Juhanan, joka vilkkaasti avusti veljeänsä, tämän esittäessä asiaa säädyille.

Kuningas oli koko ajan vastustanut tätä retkeä, nyt oli hän antanut suostumuksensa. Ensin oli Eerikin sentään pitänyt allekirjoittaa kuningas Kustaan laatima avoin kirje, jossa turvattiin muutamat Ruotsin valtakunnalle tärkeät kohdat, siltä varalta, että naimakaupat onnistuisivat.

Elokuun neljäntenätoista päivänä jätti Eerik hyvästi isänsä, lähteäkseen Elfsborgiin; laivasto, joka oli vievä hänet Englantiin, odotti siellä.

Sinä päivänä tunsi kuningas olevansa hyvin heikko, ero kiittämättömästä pojasta koski häneen kovasti.

Itse sanoi hän taudistaan, että se oli seuraus paljoista huolista ja liiasta puhumisesta.

Seuraavana päivänä piti hänen panna vuoteen omaksi.

Alussa oli tauti sama kuin ennen, mutta sitte se paheni, eikä sitä enään saatu hillityksi.

Kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä kutsutti hän luokseen poikansa, kehoitti heitä yksimielisyyteen, muistuttaen, kuinka Maunu Latolukon pojat keskinäisellä kateudellaan syöksivät valtakunnan onnettomuuteen ja kuningashuoneen perikatoon.

— Jos te tahdotte pysyttää kruunun sukunne hallussa, lausui hän, — niin kunnioittakaa ja totelkaa sitä, joka sitä kantaa ja katsokaa aina toistenne parasta.

Kuninkaan sairastuessa oli hänen lääkärinsä, Le Palu, matkalla; kuningas kutsutti sentähden luokseen rippi-isänsä, mestari Johanneksen, mutta tämä rupesi paikalla saarnaamaan, että kuninkaan tulee pysyä kärsivällisenä.

Kuningas keskeytti hänen puheensa ja pyysi, että hän mieluummin antaisi lääkkeitä hänen kipeälle vatsalleen ja polttavalle päälleen.

Maisteri teki mitä taisi, mutta mikään ei auttanut.

Seuraavana päivänä tuli Le Palu, mutta hänkään ei onnistunut paremmin.

Kuningas lasketteli sellaisia pilapuheita heidän taitamattomuudestaan, että läsnäolijoiden täytyi nauraa.

Sairautensa aikana oli kuningas usein kiivas ja epätasainen mieleltään.

Katarina ei koskaan jättänyt häntä, yöt päivät vietti hän hänen vuoteensa ääressä.

Cecilia ja hänen sisarensa tulivat usein huoneeseen, mutta kuninkaan tyytymättömyys karkoitti heidät pian, kukaan ei osannut olla hänelle mieliksi.

Eräänä päivänä turhaan odotettuaan heitä, lausui hän:

— Lapseni pelkäävät minua!

— Älkää puhuko niin, herra, sanoi kuningatar, — he kyllä mielellään olisivat täällä, mutta teidän armonne vihastuu heti ja lausuu heille kovia sanoja; silloin he itkien pakenevat, peläten, etteivät saata olla isänsä mielen mukaan.

Ennen sairastumistaan oli hän itse määrännyt, kuinka maisteri Johanneksen tulisi valmistaa häntä kuolemaan.

Syyskuun 23 päivänä yllätti hänet kova taudinpuuska ja hän tahtoi ripittää itsensä.

Kauvan ja vakavasti kuvaili Johannes silloin hänelle hänen inhimillistä epätäydellisyyttään.

— Nyt, keskeytti hänet kuningas äkkiä, — olet jo tarpeeksi kauvan teroittanut minulle lakia, ehkä jo evankeliumilla lohduttaisit kärsivää omaatuntoa.

Sitte otti hän ehtoollisen, armahti vangit, jotka olivat tuomitut velkavankeuteen ja kehoitti poikiaan lujasti pysymään uskossa ja keskinäisessä rakkaudessa, sillä se oli hänestä pääasia.

— Muistakaa, lausui hän lopuksi, — että ihminen on ihminen, kun näytelmä on lopussa, niin olemme kaikki yhden vertaiset.

Myöhemmin kertoi hän herttua Juhanalle tehneensä synnintunnustuksensa.

Tämä pyysi häntä lujasi pysymään siinä.

Nyt viittasi kuningas, että hänelle annettaisiin kynä, ja hän kirjoitti:

"Kerran puhua ja sanassaan pysyä on parempi kuin sata kertaa puhua."

Käsi ei enään jaksanut kirjoittaa loppuun tuttua sananpartta.

Herttua Juhana otti paperin talteensa, mutta opin hän unohti.

Lääkärit, Upsalan kirkkoherra Martti, valtioneuvos Sten Lejonhufvud, rippi-isä Johannes ja arkkipiispa Lauri Pietarinpoika olivat vuorotellen kuninkaan huoneessa; kuningatar Katarina oli lakkaamatta.

Hän kesti aivan ihmeteltävällä voimalla. Kaikki pelkäsivät että hän sairastuisi.

Kun hän syyskuun 27 päivänä kysyi lääkäriltä miten kuninkaan oli, sai hän vastauksen, että nyt on kaikki toivo turha.

Tämä tieto koski häneen niin, että hän sairastui, mutta kuninkaan huonetta ei hän millään ehdolla tahtonut jättää, hän antoi nostaa vuoteensa hänen huoneeseensa ja lepäsi siinä, silmät lakkaamatta seuraten kuningasta.

28 päivänä lepäsi hän äänetönnä, liikkumattomana eikä tahtonut nauttia mitään lääkkeitä. Vihdoin viittasi hän rippi-isälleen, että tämä puhuisi.