YHDESTOISTA LUKU

Bimalan kertomus

XX

Amuljan lähdettyä rohkeuteni lannistui. Millaiseen vaaralliseen seikkailuun olinkaan lähettänyt äidin ainoan pojan? Hyvä Jumala, miksi pitikään syntini sovituksen ulottua niin laajalle? Enkö voinut sovittaa rikostani yksin, vetämättä monia muita kerallani kärsimään? Älä salli tämän viattoman lapsen joutua vihasi uhriksi!

Minä kutsuin häntä takaisin: »Amulja!» Ääneni kaikui heikkona; hän ei sitä kuullut.

Minä menin ovelle ja huusin vielä kerran; »Amulja!»

Hän oli jo poissa.

»Kuka siellä?»

»Palvelijanne, armollinen rouva!»

»Mene sanomaan Amulja Babuile, että minä haluan häntä puhutella.»

En tiedä, mitä oikeastaan tapahtui — Amuljan nimi kenties oli miehelle outo — mutta hän palasi aivan kohta, Sandip mukanaan.

»Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lähetitte minut pois», sanoi hän sisään astuessaan, »minä aavistin, että kutsutte minut takaisin. Kuun vetovoiman vaikutusta ovat molemmat: luode ja vuoksi. Olin niin varma asiasta, että jäin käytävään odottamaan. Nähdessäni palvelijan tulevan huoneestanne sanoin hänelle: 'Minä tulen, minä tulen heti!' — ennenkuin hän ehti virkkaa sanaakaan. Voitte uskoa, että tuo takamaalainen oli ihmeissään! Hän tuijotti minuun suu auki, ikäänkuin olisi luullut minun osaavan noitua. — Kaikki maailman taistelut, kuningatar», jatkoi Sandip juttuansa, »ovat todellisuudessa hypnoottisten voimien kamppailua. Loitsu vasten loitsua — äänettömiä aseita, jotka osuvat näkymättömiinkin maalitauluihin. Teistä olen vihdoinkin löytänyt vertaiseni vastustajan. Minä tiedän, että viinenne on täysi, te taitava soturikuningatar! Te yksin olette kyennyt lähettämään Sandipin pois ja kutsumaan hänet takaisin, omaa herttaista tahtoanne noudatellen. Nyt makaa riista jalkainne edessä. Mitä aiotte sille nyt tehdä? Odottaako sitä coup de grãce, vai suljetteko sen häkkiin? Joka tapauksessa minä varoitan teitä, kuningatar: te tulette huomaamaan, että otuksen surmaaminen on yhtä “vaikea tehtävä kuin sen kahlehtiminenkin. Missään tapauksessa teidän ei pidä tuhlata aikaa taika-aseittenne käyttelemiseen.»

Sandip varmaan aavisti häviön lähestyvän ja jaaritteli senvuoksi taukoamatta, aikaa voittaakseen, vastausta odottamatta. Hän tiesi varmaan, että olin lähettänyt palvelijan hakemaan Amuljaa, jonka nimen mies epäilemättä oli maininnut. Siitä huolimatta hän oli tahallaan käyttänyt tuota temppua. Hän tahtoi estää minua sanomasta, että olin aikonut puhutella Amuljaa enkä häntä. Hänen sotajuonensa oli kuitenkin tehoton; se ilmaisi vain hänen heikkouttansa. Minä päätin olla väistymättä jalan leveyttäkään voittamaltani alueelta.

»Sandip Babu», sanoin minä, »minua ihmetyttää, että voitte pitää loppumattomia puheita ollenkaan takertumatta. Opetteletteko te ne ennakolta ulkoa?»

Sandipin kasvoihin syöksähti veri.

»Olen kuullut», jatkoin minä, »että ammattipuhujillamme on kirja täynnä kaikenlaisia valmiita puheita, joita he voivat sovittaa mihin tilaisuuteen tahansa. Onko teilläkin sellainen kirja?»

Sandip kirskui vastauksensa hampaittensa lomitse. »Luoja on lahjoittanut teille naisille keimailukyvyn suuren lahjan ja sitäpaitsi on teillä apunanne muotiompelija ja jalokivikauppias; mutta älkää luulko, että me miehet olemme ihan avuttomat…»

»Teidän olisi parempi vielä kerran silmäillä kirjaanne, Sandip Babu. Te sekoitatte kaikki asiat. Niin käy, kun yrittää opetella kaikki ulkoa.»

»Mitä!» huudahti Sandip menettäen kokonaan malttinsa. »Tekö häpäisette minua tuolla tavoin! Te, jonka tunnen perinpohjin! Mitä…» Hän ei saanut enempää sanotuksi.

Sandip, tuo mahtava loitsija, on kerrassaan avuton, kun hänen loitsunsa osoittautuu tehottomaksi. Kuningas on äkkiä muuttunut moukaksi. Kuinka ilahduttavaa onkaan nähdä hänet avuttomana! Mitä loukkaavammaksi hänen karkeutensa kävi, sitä väkevämpänä kuohui minussa tuo ilo. Hänen kiemurtelunsa, joiden avulla hän tapasi kietoa minut pauloihinsa, eivät enää vaikuta, — minä olen vapaa. Olen pelastettu, pelastettu! Loukkaa minua, häpäise minua, näyttäydy todellisessa hahmossasi, mutta säästä minut valheellisista ylistyslauluistasi!

Samassa astui huoneeseen mieheni. Sandip ei ollut kyllin joustava heti tointuakseen. Mieheni silmäili häntä hetkisen ihmeissään. Jos tämä olisi tapahtunut pari päivää aikaisemmin, olisin hävennyt. Nyt sitävastoin oli mieleni hyvä — mitä hyvänsä mieheni ajattelikin. Tahdoin antaa heikontuneelle vastustajalleni ratkaisevan iskun.

Nähdessään meidät molemmat sanattomina ja neuvottomina mieheni hieman epäröi. Sitten hän istuutui. »Sandip», sanoi hän, »minä etsin sinua ja kuulin sinun olevan täällä.»

»Epäilemättä minä olen täällä», virkkoi Sandip painokkaasti. »Kuningattaremme kutsutti minut luoksensa tänä aamuna. Ja minä, kuuliainen palvelija, jätin kaikki muut askareet totellakseni hänen kutsuansa.»

»Minä matkustan huomenna Kalkuttaan. Sinä lähdet mukaani.»

»Miksi, jos sallit kysyä? Luuletko minun kuuluvan saattueeseesi?»

»Jos sinua miellyttää, voimme sanoa, että sinä matkustat Kalkuttaan ja minä seuraan sinua.»

»Minulla ei ole siellä mitään tekemistä.»

»Sitä suurempi syy matkustaa. Täällä sinulla on liian paljon tekemistä.»

»Minä en aio liikahtaakaan.»

»Niin ollen minun on pakko siirtää sinut.»

»Väkivalloinko?»

»Niin.»

»Hyvä, minä lähden. Mutta maailmaa eivät muodosta vain Kalkutta ja sinun tiluksesi. Kartalla on muitakin paikkakuntia.»

»Sinun tähänastisen käyttäytymisesi nojalla olisi melkein voinut uskoa, ettei maailmassa ole muuta paikkaa kuin minun tilukseni.»

Sandip nousi. »Sattuu toisinaan», sanoi hän, »että yksi ainoa paikkakunta merkitsee ihmiselle koko maailmaa. Minun maailmani oli tämä huone, ja senvuoksi olin kuin kiinnikasvanut.»

Sitten hän kääntyi minun puoleeni. »Minun sanojani ei ymmärrä kukaan muu kuin te, kuningattareni — kenties ette tekään. Minä tervehdin teitä. Jumaloivin sydämin minä jätän teidät. Tunnussanani on toinen teidät nähtyäni. Se ei enää kuulu Bande Mataram, Terve, Äiti, vaan Terve, Rakastettuni, Terve, Tenhottareni! Äiti suojaa meitä, rakastettu syöksee meidät turmioon, — mutta se turmio on suloinen. Sinua minun on kiittäminen siitä, että karkelevan kuoleman nilkkatiukujen helinä nyt soi korvissani. Sinä olet luonut minun, palvelijasi, mieleen uuden kuvan isänmaastamme, Bengalistamme, 'vienojen tuulten, kirkkaitten vetten ja makeain hedelmäin maasta' [kansallislaulusta Bande Mataram]. Sinä et tunne sääliä, rakastettuni. Sinä olet tullut luokseni, myrkkymalja kädessäsi, ja minä tyhjennän sen viimeiseen pisaraan, kuollakseni tuskaisen kuoleman tai elääkseni kuoleman riemuitsevana voittajana.»

»Niin», jatkoi hän, »äidin päivä on mennyt. Oi rakkaani, rakastettuni, mitä merkitseekään minulle sinun rinnallasi totuus ja oikeus ja taivaskaan. Kaikki velvollisuudet ovat minulle pelkkää varjoa; kaikki säännöt ja lait ovat särkeneet salpansa. Oi rakkaani, rakastettuni, minä voisin sytyttää tuleen koko maailman säästäen vain tämän tanteren, jota pieni jalkasi polkee, ja sitten tahtoisin hurjan riemun vallassa tanssia yli tuhkain… Kuinka lempeitä ihmiset ovatkaan! Kuinka hyviä! He tahtoisivat tehdä hyvää kaikille — ikäänkuin tämä kaikki olisi todellista! Ei, ei! Maailmassa ei ole muuta todellista kuin tämä minun aito rakkauteni. Minä kumarran sinua. Antaumukseni on tehnyt minut julmaksi, harras palvontani on sytyttänyt minuun hävityksen lieskan. Minä en ole oikeamielinen. Minulla ei ole mitään uskoa, minä uskon vain häneen, jonka olemus on minulle kirkastunut yli kaiken muun maailmassa.»

Ihmeellistä! Tosiaankin ihmeellistä. Muutamia hetkiä sitten minä olin halveksinut tuota miestä sydämeni pohjasta. Mutta se, mitä olin luullut tummuneeksi tuhkaksi, heräsi nyt jälleen hehkumaan. Hänessä eli aito tuli, aivan varmasti. Ah, miksi loikaan Jumala ihmisen niin ristiriitaiseksi? Tahtoiko hän vain osoittaa jumalallista kätevyyttänsä? Muutamia hetkiä sitten minä olin ajatellut, että Sandip, jota olin kerran pitänyt sankarina, olikin vain kehno teatterisankari. Mutta niinkään ei ollut laita. Teatterin korurihkamankin alla voi toisinaan piillä todellinen sankari.

Sandip on karkea, aistillinen ja valheellinen, ja hänen sieluansa peittää moninkertainen aineen verho. Mutta sittenkin on meidän myöntäminen, että hänen syvimmässään piilee paljon sellaista, mitä me emme ymmärrä emmekä kykene ymmärtämään — kuten itsessämmekin. Ihminen on ihmeellinen. Mitä suurta salaperäistä tarkoitusta hän täyttää, sen tietää yksin Hirmuinen [Rudra, »Hirmuinen», Šivan alkuperäinen nimi] — me vain valitamme sen taakan alla. Šiva on kaaoksen herra. Hän on pelkkää iloa. Hän on rikkova meidän kahleemme.

Minä tunnen yhä uudelleen, että minussa on kaksi eri olentoa. Toinen niistä säikähtää Sandipia hänen ilmestyessään kaaoksen hirmuisessa hahmossa, toista se näky sitävastoin suloisesti houkuttelee. Hukkuva alus vetää kaikki ympärilläuiskentelijat mukanansa syvyyteen. Sandip on sellainen hävittävä mahti. Hänen suunnaton houkutusvoimansa valtaa meidät, ennenkuin pelko ehtii meitä varoittaa, ja niin me joudumme silmänräpäyksessä kauas päivän valkeudesta, kauas kaikesta hyvästä, ilmasta ja vapaudesta, kaikesta, mikä on ollut meille rakasta ja kallista — alas turmion syvyyksiin.

Sandip on tullut sanantuojana kaukaisesta turmion valtakunnasta, ja kun hän loitsuja hymisten kulkee halki maan, kokoontuvat hänen ympärilleen kaikki pojat ja nuorukaiset. Maan lootussydämessä asuva äiti valittaa ääneen, sillä he ovat murtautuneet hänen varastohuoneeseensa viettääkseen siellä juominkejansa. Kuolemattomuuden juomaa varten kasvaneen viinisadon he kumoavat maan tomuun, hänen kunnianarvoiset astiansa he särkevät. Minä tunnen hänen tuskansa, mutta siitä huolimatta tarttuu huumaus minuunkin.

Totuus itse on lähettänyt meille tämän kiusauksen koetellakseen uskollisuuttamme. Päihtymys pukee ylleen taivaallisen vaatetuksen ja karkeloi pyhiinvaeltajien edellä sanoen: »Te narrit, te vaellatte kieltäymyksen hedelmätöntä tietä.

Se on pitkä, ja aika kuluu hitaasti sitä kulkiessa. Senvuoksi on ukonvaajan sinkooja lähettänyt minut luoksenne. Kuulkaa minua! Minä, kauneus, intohimo, huudan teitä luokseni — minun syleilyssäni te löydätte täyttymyksenne.

Hetken vaiti oltuaan Sandip kääntyi jälleen puoleeni. »Jumalatar, on tullut hetki, jolloin minun täytyy lähteä luotasi. Tapahtukoon niin. Sinun läheisyytesi on tehnyt tehtävänsä. Jos viivyttelisin kauemmin, niin vaikutus häviäisi vähin erin. Me kadotamme kaikki tahtoessamme kyltymättömän himomme vallassa muuttaa jokapäiväiseksi senkin, mikä on korkeinta maailmassa. Se, mikä on hetkessä ikuista, käy laimeaksi, jos levitämme sen ajan pinnalle. Me olimme tuhoamaisillamme ikuisen tuokiomme, kun sinun kohotettu ukonvaajasi tuli avuksemme. Sinä itse pelastit oman palvontasi puhtauden ja samalla palvojasi. Minun lähtöni kruunaa sinun palvontasi. Jumalattareni, minä, minäkin annan sinulle vapauden. Mainen temppelini ei enää kelvannut sinun suojaksesi — se oli joka hetki luhistumaisillaan. Minä lähden nyt palvelemaan suurempaa kuvaasi suuremmassa temppelissä. Vasta kun olen kaukana sinusta, olet todella minun. Täällä minä olen vain nauttinut suosiotasi; siellä, kaukana, tulee armosi osakseni.»

Jalokivilippaani oli yhä vielä pöydällä. Minä otin sen ja sanoin: »Uhratkaa nämä jalokivet sille jumaluudelle, jota minä palvelen; uhratkaa ne minun nimessäni!»

Mieheni oli vaiti. Sandip lähti.

XXI

Olin juuri alkanut leipoa joitakin kakkuja Amuljaa varten, kun Bara Rani ilmestyi näkymölle. »Siunatkoon», huudahti hän, »ovatko asiat jo niin hullusti, että sinun täytyy itse leipoa kakkuja syntymäpäiväksesi?»

»Eikö ole ketään muuta, jolle niitä voin leipoa?» kysyin minä.

»Sellaisena päivänä ei sinun pitäisi kestitä meitä, vaan meidän sinua. Minä olin juuri aikeissa valmistaa sinulle jotakin herkkua, kun kuulin kamalan uutisen, joka sai minut ihan suunniltani. Viiden-kuudensadan miehen suuruinen rosvojoukkio kuuluu murtautuneen erääseen rahastoomme ja vieneen sieltä mukanansa kuusituhatta rupiaa. Heidän arvellaan lähiaikoina käyvän talossamme ryöstämässä.»

Minä tunsin mieleni melkoisesti keventyvän. Rahat siis olivat sentään omia rahojamme. Olisin mieluimmin kohta kutsunut Amuljan sanoakseni hänelle, että hän voi antaa setelit miehelleni ja jättää selitykset minun asiakseni.

»Sinä olet tosiaankin ihmeellinen olento!» huudahti kälyni nähdessään vaihtuvan ilmeeni. »Etkö ollenkaan pelkää?»

»Minä en sitä usko», sanoin minä. »Miksi he taloamme ryöstäisivät?»

»Sinä et sitä usko! Kuka sitten olisi uskonut heidän hyökkäävän rahastoomme?»

Minä en vastannut mitään, kumarruin vain kakkujeni yli, joita täytin hienonnetuilla kookospähkinöillä.

»Niin, täytyypä tästä lähteä», sanoi Bara Rani katseltuaan minua pitkään. »Minun täytyy jutella Nikhil-veljeni kanssa ja pitää huolta siitä, että rahani lähetetään Kalkuttaan, ennenkuin on liian myöhäistä.»

Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun minä heitin kakkuni sikseen ja syöksyin pukuhuoneeseeni sulkien sen sisäpuolelta. Mieheni nuttu, jonka taskussa avaimet olivat, riippui vielä siellä — niin muistamaton hän oli. Minä irroitin renkaasta rautaisen kassakaapin avaimen ja piilotin sen vaatteisiini.

Oveen koputettiin. »Minä olen pukeutumassa», huusin minä. Sitten kuulin Bara Ranin sanovan: »Aivan äsken näin hänet vielä kakkuja leipomassa, ja nyt hän on jo itseänsä koristelemassa. Mitä hän tämän jälkeen keksinee? Luultavasti on jälleen kysymyksessä jokin Bande Mataram kokous. Kuulehan, sinä ryövärien kuningatar», huusi hän minulle, »lasketko siellä saalistasi?»

Heidän mentyänsä minä avasin kassakaapin. En tiedä, miksi sen tein; kenties toivoin salaa, että kaikki oli ollut pelkkää unta. Mitäpä, jos laatikon avattuani löytäisin kultakääröt paikaltansa? Mutta ei, se oli tyhjä, niin tyhjä kuin pettämäni luottamus.

Minun täytyi pukeutua näön vuoksi uudelleen. Minä järjestin tukkani toisin, aivan suotta. Kun tulin ulos, ivaili kälyni: »Kuinka monta kertaa sinä tänään pukeudut?»

»Tänään on syntymäpäiväni», vastasin minä.

»Sinulle kelpaa mikä tekosyy tahansa», jatkoi hän. »Minä olen tuntenut paljon turhamaisia ihmisiä, mutta sinä viet voiton kaikista.»

Olin juuri aikeissa lähettää kutsumaan Amuljaa, kun eräs palvelija toi minulle pienen kirjelapun. Se oli Amuljalta.

»Sisar», kirjoitti hän, »te kutsuitte minut luoksenne tänä iltana, mutta minusta näytti paremmalta olla viivyttelemättä. Minä suoritan ensin antamanne tehtävän ja tulen sitten prasadilleni, kenties verrattain myöhään.»

Mihin hän aikoikaan lähteä rahoja takaisin viemään? Mihin uusiin vaaroihin poika parka syöksyikään? Kurja nainen, sinä voit vain lähettää hänet menemään kuin nuolen, mutta et kykene kutsumaan häntä takaisin, jos et osaa maaliin.

Minun olisi pitänyt heti tunnustaa olevani ryöstön toimeenpanija. Mutta me naiset elämme ympäristömme luottamuksesta — se on meidän koko maailmamme. Jos käy ilmi, että olemme tuon luottamuksen pettäneet, niin olemme menettäneet sijamme maailmassamme. Meidän on silloin seisottava särkemämme raunioilla, ja terävät särmät haavoittavat meitä alinomaa. Rikkominen on helppoa, mutta sovittaminen ylen vaikeata, varsinkin naiselle.

Muutamiin aikoihin en ole enää voinut luontevasti lähestyä miestäni. Kuinka voinkaan nyt mennä yht'äkkiä hänelle kertomaan tämän kauhean uutisen? Hän tuli tänään myöhään aterialle — kello oli lähes kaksi. Hän oli hajamielinen eikä juuri koskenutkaan ruokaan. Minä en voinut edes kehoittaa häntä ottamaan lisää. Täytyi kääntää kasvoni toisaalle ja pyyhkiä pois kyyneleeni.

Minun teki kovin mieli sanoa hänelle: »Tulehan huoneeseemme ja lepää hetkinen; sinä näytät kovin väsyneeltä.» Olin juuri aikeissa avata suuni, kun palvelija kiiruhti ilmoittamaan, että poliisitarkastaja oli tuonut Pantšun palatsiin. Mieheni kasvot kävivät entistä synkemmiksi, ja hän lähti huoneesta kesken ateriaansa.

Kohta senjälkeen ilmestyi Bara Rani. »Miksi et ilmoittanut minulle Nikhilin tännetulosta?» valitti hän. »Hän saapui niin myöhään, että ajattelin ehtiväni sillä välin kylpeä. Kuinka ihmeessä hän suoriutui niin pian ateriastansa?»

»Oliko sinulla jotakin asiaa hänelle?»

»Mitä se merkitsee, että te molemmat lähdette huomenna Kalkuttaan? Saatte uskoa, etten minä jää yksin tänne. Minua säikähdyttäisi täällä jokainen risahdus, nyt, kun kaikenlaiset rosvot täällä elämöivät. Onko ihan päätetty asia, että matkustatte huomenna?»

»On», vastasin minä, vaikka vasta nyt asiasta kuulin ja sitäpaitsi pakostakin ajattelin, että siihen mennessä voi sattua sellaista, mikä teki ihan yhdentekeväksi, matkustimmeko vai emme. En kyennyt ollenkaan kuvittelemaan, millaiseksi elämämme sitten muodostuisi; kaikki näytti minusta hämyiseltä ja aavemaiselta.

Muutaman tunnin kuluessa täytyi salatun kohtaloni käydä ilmi. Eikö ollut ketään, joka voi pidättää näiden tuntien kiitävää kulkua, jotta minulle jäisi aikaa korjata asiain tilaa, mikäli siihen kykenin? Aika, jonka paha siemen makaa maan peitossa, on pitkä — niin pitkä, että kerrassaan unohtaa sen versomisvaaran. Mutta näkyviin ehdittyänsä se kasvaa niin nopeasti, ettei ole aikaa sitä peittää, ei nutunliepeellä, ei ruumiillaan, eipä elämälläänkään.

Minä koetan olla sitä ajattelematta, koetan pysytellä tylsänä ja toimettomana, kunnes kaikki sortuu. Sortukoon — parin päivän kuluttua on kaikki ohi: paljastus, pilkka, sääli, kyselyt, selittelyt, kaikki.

Minä en voi unohtaa Amuljan kasvoja; ne olivat kauniit, antaumuksen kirkastamat. Hän ei odottanut epätoivoisena kohtalon tuhoavaa iskua, vaan syöksyi rohkeasti päin vaaraa. Minä kunnioitan häntä kurjuudessani. Hän on minun nuori lunastajani. Hän otti ikäänkuin leikillään syntini taakan kannettavaksensa. Hän tahtoi minut pelastaa alistumalla rangaistukseen, jonka olisi pitänyt kohdata minua. Mutta kuinka minä voin kestää Jumalani peloittavan armon?

Lapseni, rakas lapseni, minä kumarran sinua. Pieni veljeni, minä kumarran sinua. Sinä olet puhdas, sinä olet kaunis, minä kumarran sinua. Jospa tulisit syliini, seuraavan syntymäsi jälkeen, minun omana lapsenani — sitä minä rukoilen.

XII

Huhuja alkoi kierrellä kaikkialla. Poliisimiehet olivat alinomaa liikkeellä.. Palvelijamme olivat kovin kiihdyksissään.

Khema, palvelijattareni, tuli luokseni ja sanoi: »Armollinen rouva, ottakaa Jumalan nimessä minun kultaiset kaulavitjani ja rannerenkaani ja pankaa ne talteen kassakaappiinne!» Kenelle olisinkaan selittänyt itse kutoneeni koko tämän vaikeuksien verkon ja joutuneeni nyt itsekin sen vangiksi? Minun täytyi näytellä suopean suojelijan osaa ja ottaa haltuuni Kheman korut ja Thakon säästörahat. Maitoeukkokin toi huoneeseeni kirstun, joka sisälsi Benaresista ostetun sarin ja vähän muutakin arvokkaaksi katsottua irtaimistoa. »Minä sain nämä teidän häittenne aikana», selitti hän.

Kun kassakaappini huomenna avataan heidän läsnäollessaan — Kheman, Thakon, maitoeukon ja muiden… Minä en tahdo sitä ajatellakaan! Yritän mieluummin kuvitella, kuinka on oleva laita, kun tämä magh-kuun kolmas päivä vuoden kuluttua palaa. Ovatko kotoisen elämäni haavat silloin yhtä verekset kuin nyt?…

Amulja kirjoittaa tulevansa vasta myöhemmin illalla. En voi istua toimetonna, ajatuksiani hautoen. Ryhdyn jälleen leipomaan pari kakkua häntä varten. Minä olen jo leiponut koko joukon, mutta minun täytyy vielä jatkaa työtäni. Kuka ne syö? Minä ja’an ne palvelijoille. Minun täytyy se tehdä vielä tänä iltana. Tänä iltana loppuu armonaikani. Huomenna en enää voi tehdä mitä tahdon.

Minä jatkoin leipomista uupumatta. Aika ajoin minusta tuntui siltä, että kuului melua yläkerrasta, huoneistamme. Oliko mieheni kenties kaivannut kassakaapin avainta ja oliko Bara Rani kutsunut kaikki palvelijat auttamaan etsinnässä? Ei, minä en saa välittää tuosta hälinästä; on parasta sulkea ovi.

Olin juuri aikeissa niin tehdä, kun Thako syöksyi huohottaen sisään: »Armollinen rouva, armollinen rouva!»

»Mene matkaasi!» tiuskaisin minä. »Jätä minut rauhaan!»

»Bara Rani lähetti teitä kutsumaan», jatkoi tyttö. »Hänen veljenpoikansa on tuonut Kalkuttasta ihmeellisen koneen. Se puhuu niinkuin ihminen. Tulkaahan kuuntelemaan!»

En tiennyt, pitikö nauraa vai itkeä. Täytyikö tosiaankin ilmestyä näkymölle gramofonin tällaisella hetkellä kaiuttelemaan teatterilaulujensa nenä-ääniä! Millainen kauhistuttava esine onkaan ihmistä matkiva kone!

Illan varjot alkoivat laskeutua. Minä tiesin Amuljan ilmoittautuvan heti palattuaan, mutta en voinut enää odottaa. Kutsuin palvelijan ja sanoin: »Mene sanomaan Amulja Babulle, että minä pyydän häntä tulemaan heti tänne!» Mies saapui hetkisen kuluttua takaisin ilmoittaen, ettei Amulja ollut vieläkään kotona — hän oli ollut jo kauan poissa.

»Poissa!» Tuo sana kaikui korvaani valituksen tavoin tihenevässä pimeydessä. Amulja poissa! Oliko hän siis tullut kuin painuvan päivän säde kadotakseen iäksi? Kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaarat välkähtelivät esiin ajatuksissani. Minä se olin lähettänyt hänet kuolemaan. Jos hän oli käynyt pelottomasti sitä päin, niin se vain osoitti hänen sielunsuuruuttaan. Mutta miten voisinkaan tästä lähtien elää yksinäni, ilman häntä?

Minulla ei ollut Amuljalta muuta muistoesinettä kuin pistooli, hänen veljenlahjansa. Se tuntui minusta Sallimuksen viittaukselta. Jumalani oli nuorukaisen hahmossa antanut minulle mahdollisuuden pestä pois tuon rikoksen, joka oli myrkyttänyt elämäni juuria myöten — oli antanut sen ja oli kadonnut. Millainen vapahtavan armon runsaus piilikään tässä rakkauden lahjassa!

Minä avasin laatikon, otin pistoolin esille ja kohotin sen nöyrän kunnioittavasti ohimolleni. Samassa soivat talomme temppelin malmirummut. Minä heittäydyin pitkäkseni rukoilemaan.

Illalla minä kestitsin koko talon väkeä leivoksillani. »Oletpa valmistanut oivallisen syntymäpäiväjuhlan, vieläpä ihan yksin!» huudahti kälyni. »Mutta sinun pitää jättää meillekin jotakin tekemistä.» Samassa hän viritti gramofoninsa ja antoi kalkuttalaisten laulajattarien kimakkain äänten kaikua. Tuntui siltä, kuin olisi ollut' tallissa, hirnuvien varsojen keskellä.

Juhla-aterian päätyttyä oli jo verrattain myöhä. Minun teki äkkiä mieli lopettaa syntymäpäiväjuhlani koskettamalla kunnioittavasti mieheni jalkoja. Menin makuuhuoneeseen ja näin hänen sikeästi nukkuvan. Päivä oli ollut hänelle vaikea, rasittava. Minä kohotin ihan, ihan hiljaa moskiittiverkon kulmaa ja laskin pääni hänen jalkojensa viereen. Hiukseni varmaan koskettivat häntä, sillä hän liikahdutti unessa jalkojaan ja työnsi pääni pois.

Minä lähdin ulos ja istuuduin lännenpuoliselle kuistikolle. Etäällä näkyi silkkiäispuu, joka oli kadottanut kaikki lehtensä ja seisoi siinä karuna kuin luuranko. Kasvavan kuun sirppi oli painumassa sen taakse. Yht'äkkiä minusta tuntui siltä, että taivaan tähdetkin pelkäsivät minua, että koko öinen maailma katseli minua karsaasti. Miksi? Siksi, että olin yksin.

Luomakunnassa ei ole lohduttomampaa olentoa kuin ihminen, joka on yksin. Sekään, jonka omaiset ovat kaikki kuolleet, toinen toisensa jälkeen, ei ole yksin - hänelle tulee seuraa haudan tuolta puolen. Toisin on laita sen, jonka omaiset ovat vielä elossa, mutta etäällä, saavuttamattomissa, sen, joka on kirvonnut erilleen täyden kodin värikkäästä piiristä. Hänet nähdessään tähtien kaikkeuskin tuntuu säikkyvän hänen pimeyttänsä.

Minä en ole siellä, missä olen. Olen etäällä niistä, jotka asuvat ympärilläni. Minä elän ja liikun äärettömän eronkuilun reunalla, epävakaisena kuin kastepisara lootuksen lehdellä.

Miksi ihmiset eivät muuttuessaan muutu kokonaan? Katsoessani sydämeeni näen siellä kaikki mitä ennenkin - tällä kertaa vain ankaran sekasorron vallassa. Hyvässä järjestyksessä olleet asiat ovat nyt ihan sekaisin. Helmet, jotka oli liitetty kaulanauhaksi, ovat vierineet maan tomuun. Ja sydämeni murtuu.

Tahtoisin kuolla. Ja kumminkin on sydämessäni kaikki yhä elossa: kuolemakaan ei ole minulle kaiken loppu, se näyttää tuovan mukanansa sitäkin suurempia katumuksen tuskia. Se mikä on lopetettava, on lopetettava tässä elämässä — muuta keinoa ei ole.

Anna minulle anteeksi vielä tämä kerta, Jumalani! Kaiken sen, minkä olet antanut minulle elämän rikkaudeksi, olen minä itse tehnyt itselleni taakaksi. En voi sitä enää kantaa, en voi sitä heittää pois. Oi Herra, anna vielä kerran helistä niiden suloisten huilunäänien, joita soittelit minulle muinoin, aamutaivaani rusottavalla rannalla seisten — ja salli kaikkien vaikeuksieni helposti selvitä! Ainoastaan sinun huilusi sävelet voivat ehjentää särkyneen ja puhdistaa tahraantuneen. Luo minun kotini uudelleen soitannollasi! Muuta pelastuskeinoa en tiedä.

Minä heittäydyin pitkäkseni permantoon ja nyyhkin ääneen. Minä rukoilin armoa — vähän armoa jostakin ja joltakin, pakopaikkaa, jonkinlaista anteeksiannon merkkiä, toivoa, joka voisi johtaa johonkin päätökseen. »Herra», vannoin minä itsekseni, »minä makaan tässä odottaen, yhä odottaen, koskematta ruokaan ja juomaan, kunnes kohotat siunaavan kätesi minun ylitseni.»

Samassa kuulin askelia. Kukapa tietää, eivätkö jumalat näyttäydy kuolevaisille? En uskaltanut kohottaa kasvojani, sillä pelkäsin lumouksen siitä särkyvän. Tule, ah, tule ja salli jalkasi koskettaa päätäni! Tule, Herra, ja laske jalkasi sykkivälle sydämelleni ja salli minun samassa kuolla!

Hän tuli ja istuutui luokseni. Kuka? Mieheni. Tuntiessani hänen läsnäolonsa minä olin mennä tainnoksiin. Sitten puhkesi sydämeni koko tuska hillittömäksi kyyneltulvaksi. Minä puristin hänen jalkojansa rintaani vasten — oi, miksi ei niiden jälki voinut jäädä lähtemättömäksi!

Hän silitteli hellästi hiuksiani. Nyt minä voin ottaa kantaakseni julkisen nöyryytyksen ja laskea sen sovitusuhrina Jumalani jalkojen eteen.

Mutta sydäntäni rasittaa se ajatus, että yhdeksän vuotta sitten häissäni helisseet ja minua tähän taloon tervetulleeksi laulaneet huilut ovat iäkseni mykistyneet. Mikä rangaistus voisikaan olla kyllin ankara kohottaakseen minut jälleen morsiameksi koristettuna morsiusistuimelleni? Kuinka monta vuotta, kuinka monta ikäkautta, kuinka monta maailmanikää täytyykään kulua, ennenkuin löydän tien siihen paikkaan, missä olin yhdeksän vuotta sitten?

Jumala voi luoda uusia olioita, mutta kykeneekö hänkään luomaan uudelleen sitä, mikä on hävitetty?