SEITSEMÄS LUKU

Sandipin kertomus

VIII

Me olemme miehiä, olemme kuninkaita ja meidän tulee saada veromme. Niin kauan kuin olemme maan päällä eläneet, olemme maata ryöstäneet, ja mitä enemmän olemme vaatineet, sitä enemmän se on meille suonut. Aikojen alusta saakka me miehet olemme poimineet hedelmiä, kaataneet puita, kyntäneet maankamaraa, surmanneet metsän, ilman ja veden riistaa. Meren syvyyksistä, maan uumenista, vieläpä kuoleman kidastakin olemme temmanneet kaikki, mitä temmattavissa oli; mitään luonnon aarreholvin lukkoa emme ole säikähtäneet emmekä jättäneet murtamatta.

Maan ainoana ilona on oikeain miesten vaatimusten tyydyttäminen. Ne loppumattomat uhrit, joita se on heille kantanut, ovat tehneet sen itsensä kauniiksi ja täydelliseksi, sillä ilman niitä se olisi erämaa, ei tuntisi itseänsä, sen sydämen ovet eivät olisi milloinkaan auenneet, sen jalokivet ja helmet eivät olisi koskaan kohonneet päivän valkeuteen.

Samoin olemme me miehet vaatimustemme voimalla kehitelleet ilmi kaikki naisten piilevät mahdollisuudet. Mikäli he ovat oppineet yhä täydellisemmin meille antautumaan, sikäli he ovat kohonneet kohti oikeata suuruuttansa. He ovat löytäneet todellisen rikkautensa, koska heidän oli tuotava kaikki onnensa jalokivet ja kärsimyksensä helmet meidän kuninkaalliseen aarreaittaamme. Niinpä miehet antavat ottaessaan, ja naisille merkitsee menettäminen todellisuudessa voittoa.

Bimalalta minä olen epäilemättä vaatinut paljon! Aluksi minä epäröin, sillä miehen mieli tahtoo aiheettomasti taistella itseänsä vastaan. Minä pelkäsin asettaneeni hänelle liian vaikean tehtävän. Ensi hetkenä aioin kutsua hänet takaisin ja sanoa, etten tahtonut tuhota hänen elämäänsä sälyttämällä näitä huolia hänen hartioillensa. Minä unohdin silmänräpäyksen ajaksi, ettei mies saa säästellä naista, jos tahtoo tehdä hänen elämänsä hedelmälliseksi, että hänen tehtävänänsä on häiritä naisen olemuksen rauhaa ja passiivisuutta ja tuottaa koko maailmalle siunausta syöksemällä hänet kärsimyksen mittaamattomiin syvyyksiin! Senvuoksi miehen käsi on väkevä ja hänen otteensa luja.

Bimala oli kaikesta sydämestänsä toivonut, että minä, Sandip, vaatisin häneltä suurta uhrausta — kutsuisin hänet kuolemaan. Kuinkapa hän olisi voinut muuten olla onnellinen? Eikö hän ollut odottanut kaikkina näinä autioina vuosina tilaisuutta saada itkeä sydämensä kyllyydestä — niin väsynyt hän oli levollisen onnensa yksitoikkoisuuteen. Senvuoksi peittyi heti meidän kohdatessamme hänen sydämensä taivas pilviin, jotka uhkasivat tuoda pelontuskaa ja kärsimystä hänen elämäänsä. Jos häntä säälittelen ja yritän kärsimyksiltä varjella, niin miksi olenkaan mieheksi syntynyt?

Epäröintini varsinaisena syynä on se, että pyyntöni koskee rahaa. Se vivahtaa kerjäämiseen, sillä raha on miehen eikä naisen asia. Siitä syystä minun täytyi mainita suuri summa. Pari tuhatta olisi tuntunut pieneltä näpistelyltä. Viisikymmentätuhatta luo asiaan romanttisen ryöstön leimaa.

Jospa olisinkin rikas. Ylen monien toivelmaini on täytynyt raueta ennen täyttymistänsä vain siitä syystä, että minulta puuttui rahoja. Se ei sovi minulle! Jos kohtalo olisi ollut vain väärämielinen, niin sen voisi vielä sietää — mutta tuollainen mauttomuus on anteeksiantamaton. Ei ole ainoastaan masentavaa, että minunlaiseni mies ei tiedä, mihin ryhtyä saadakseen vuokransa maksetuksi, tai että hänen on huolellisesti keräiltävä kokoon ropoja toisen luokan rautatielippua varten — se on samalla alentavaa.

Yhtä selvää on, että Nikhilin isänperintö on hänelle turhaa ylellisyyttä. Hänelle köyhyys olisi sopinut sangen hyvin. Hän olisi iloiten alistunut kiskomaan köyhyydenkin iestä tuon kalliin opettajansa keralla.

Olisinpa iloinen, jos voisin kerrankin tuhlata viisikymmentätuhatta rupiaa isänmaani palveluksessa ja ihan mieleni mukaan. Minä olen synnynnäinen ruhtinas, ja kaunein unelmani on saada kerran, vaikkapa yhden ainoan päivän ajaksi, irtautua köyhyyden valhepuvusta ja esiintyä oikeassa hahmossani.

Epäilen kumminkin kovin, onnistuuko Bimalan milloinkaan saada noita viittäkymmentätuhatta rupiaa. On luultavaa, että summa lopulta kutistuu pariin tuhanteen. Olkoonpa menneeksi. Viisas tyytyy puoleen leipään tai pieneen palaseenkin, ennenkuin jää ihan osattomaksi.

Minun täytyy tuonnempana palata näihin henkilökohtaisiin mietelmiin. Tullaan ilmoittamaan, että minua heti tarvitaan. On sattunut jokin selkkaus…

Näyttää siltä, että poliisi on saanut vihiä miehestä, joka upotti Mirdžanin venheen. Hän on vanha syntinen. He ovat hänen jäljillään, mutta luulisinpä, että hän on kyllin viekas välttääkseen turhaa lavertelua. Ei kumminkaan voi koskaan tietää. Nikhil on noussut takajaloilleen, ja hänen tilanhoitajansa tuskin kykenee menettelemään miten tahtoo.

»Jos joudun ikävyyksiin, armollinen herra», sanoi tilanhoitaja kohdatessamme, »niin minun täytyy vetää teidät mukaan.»

»Mihin silmukkaan aiotte saada minut takertumaan?» kysyin minä.

»Hallussani on eräs lähettämänne tiedonanto ja useita Amulja Babun kirjeitä.»

En ollut aavistanut, että »kiireelliseksi» merkitty kirje, johon minun oli pitänyt heti vastata, oli ollut kiireellinen ainoastaan siitä syystä! Minä opin vähitellen koko joukon asioita.

Nyt on lahjottava poliisi ja maksettava Mirdžanille vaikenemisrahat. Tämän isänmaallisen yrityksen kulungeista painuu epäilemättä suuri osa Nikhilin tilanhoitajan taskuihin. Minun on nyt kuitenkin ummistettava silmäni, sillä hän huutaa Bande Mataram yhtä äänekkäästi kuin minä!

Tällainen työ täytyy aina suorittaa vuotavin astioin: toinen puoli virtaa aina puhkeamista ulos. Meissä kaikissa piilee siveellisten arvostelmain varasto: minä olin jo närkästyä tilanhoitajan menettelyn johdosta ja aioin kirjoittaa päiväkirjaani maanmiesteni epäluotettavuutta koskevan mielenpurkauksen. Mutta jos Jumala on olemassa, on minun kiitollisena tunnustaminen, että hän on antanut minulle terävän ymmärryksen, joka kirkastaa minulle sekä oman mieleni että ulkomaailman asiat. Minä voin pettää toisia, itseäni en. Siksi ei närkästykseni voinut jäädä pysyväiseksi.

Se, mikä on totta, ei ole hyvää eikä pahaa, vaan yksinkertaisesti totta. Tiedettä. Järvi on vain veden jäännös, joka ei ole imeytynyt maahan. Bande Mataram-liikkeen pohjalla, kuten kaikkienkin maallisten asiain alla, on liejukerros, jonka imukyky on otettava lukuun. Tilanhoitaja tempaa itselleen mitä tarvitsee, ja samoin teen minä. Nämä pienet tarpeet muodostavat osan suuren asian vaatielmista — hevosta on syötettävä ja rattaita rasvattava, jos tahtoo päästä kunnollisesti etenemään.

Asian ydin on siinä, että meidän täytyy saada rahoja, vieläpä aivan heti. Meidän on otettava, mistä helpoimmin saamme, sillä meidän ei käy odotteleminen. Minä tiedän, että voimme siten menettää suuremman voiton: tänään saadut 5,000 rupiaa kenties estävät saamasta 50,000 huomenna. Ei auta, täytyy uskaltaa. Kuinka usein olenkaan sanonut Nikhilille, että ne, jotka vaeltavat kieltäymyksen polkua, eivät ollenkaan tiedä, mitä uhraus merkitsee. Meidän ahnaiden ihmisten on uhrattava ahnauttamme joka askelella!

Suurimpien syntien joukossa kuuluu himo niille, jotka ovat todellisia miehiä. Harhaluulot, jotka ovat raihnaita raukkoja varten, ovat heille vain esteeksi. Harhaluulot kietovat heitä menneisyyden ja tulevaisuuden verkkoihin, mutta heidän nykyistä liikuntaansa ne häiritsevät hiton tavalla. Ne, jotka alinomaan jännittyneinä kuuntelevat etäältä kaikuvaa huutoa, joten nykyhetken kutsu jää kuulematta, muistuttavat Sakuntalaa, joka unohtui muistelemaan rakastajaansa. Odottamatta saapuu vieras, singoten kirouksen, joka riistää häneltä hänen kaipauksensa esineen.

[Kuninkaan, hänen rakastajansa, palattua valtakuntaansa — sitä ennen luvattuaan lähettää häntä hakemaan — Sakuntala oli vaipunut muisteloihinsa siinä määrin, ettei kuullut vierailemaan saapuvan erakon huutoa. Erakko kirosi hänet sanoen hänen rakkautensa esineen hänet kerrassaan unohtavan.]

Äskettäin minä pusersin Bimalan kättä, ja tuo kosketus, jonka väreet tuntuvat olemuksessani, kuohuttaa yhä hänen mieltänsä. Toisto ei saa tylsentää sen läpitunkevaa vaikutusta, koska se, mikä nyt on musiikkia, silloin painuisi pelkäksi ymmärryksenomaiseksi tajunnan tosiasiaksi. Hänen mielessään ei nykyjään ole sijaa kysymykselle »miksi?» Niinpä en saa riistää Bimalalta, joka kuuluu harhaluuloja tarvitseviin olentoihin, hänen täyttä osuuttansa.

Minulla puolestani on niin paljon muuta tekemistä, että täytyy toistaiseksi tyytyä vain intohimon maljan vaahdon maistelemiseen. Oi sinua, himojen ihmistä! Taltuta halusi ja harjoita sormiasi soittelemaan harhaluulojen harppua, kunnes saat siitä houkutelluksi ilmi kaikkein kiehtovimmat sävelet! Vielä ei ole aika tyhjentää maljaa sakkaan asti.

IX

Työmme edistyy ripeästi. Mutta vaikka olemme huutaneet itsemme käheiksi julistaen muhamettilaiset veljiksemme, on meidän kuitenkin ollut pakko oivaltaa, ettemme milloinkaan onnistu taivuttamaan heitä kokonaan puolellemme. Senvuoksi meidän täytyy heitä kerrassaan sortaa, saada heidät tajuamaan, että herroina ja käskijöinä olemme me. Nyt he näyttävät hampaitansa, mutta vielä he tanssivatkin kuin kesyt karhut meidän pillimme mukaan.

»Jos yhtyneen Intian aate on oikea», väitti Nikhil vastaan, »niin muhamettilaisilla täytyy välttämättä olla siinä sijansa.»

»Epäilemättä», vastasin minä, »mutta meidän tulee tietää, missä heidän sijansa on, ja pitää huolta siitä, että he pysyvät alallansa, koska he muuten alinomaa meitä häiritsevät.»

»Tahdotte siis aiheuttaa häiriötä ehkäistäksenne häiriötä?»

»Entä miten sinä menettelisit?»

»On olemassa eräs tunnettu keino riitain välttämiseksi», virkkoi Nikhil merkitsevästi.»

Minä tiedän, että Nikhilin puheet, kuten kelpo ihmisten kertomukset, aina päättyvät moraaliseen väittämään. Omituista on se, että hän yhä itse uskoo moraalisiin käskyihinsä, vaikka tuntee ne erittäin hyvin. Hän on parantumaton koulupoika. Hänen ainoa ansionsa on vilpittömyys. Pahinta on, etteivät hänenlaisensa henkilöt myönnä kuolemaakaan lopulliseksi, vaan suuntaavat aina katseensa johonkin seuraavaan.

Minä olen kauan hautonut erästä suunnitelmaa, jonka toteuttaminen, jos se kävisi päinsä, saisi koko maan hehkumaan innostusta. Me emme kykene milloinkaan herättämään maanmiehissämme todellista isänmaallista tunnetta, ellemme voi osoittaa heille kotimaatamme havainnollisena kuvana. Meidän tulee tehdä siitä jumalatar. Toverini käsittivät kohta asian. »Kunpa keksisimme sopivan kuvan!» huudahtivat he. »Ei maksa vaivaa ryhtyä keksimään», huomautin minä. »Meidän on omaksuttava jokin yleisesti tunnustettu kuva ja tehtävä siitä maamme vertauskuva, jota kohti kansakunnan tunteet virtailevat tottumuksen syviä uomia pitkin.»

Nikhilin luonnollisesti täytyi väitellä sitäkin vastaan. »Asiassa, jota pidämme oikeana», sanoi hän minulle hiljattain, »emme saa turvautua harhakuvitelmiin.»

»Harhakuvitelmat ovat välttämättömiä pienille sieluille», sanoin minä, »ja useimmat ihmiset epäilemättä kuuluvat siihen luokkaan. Senvuoksi kohotetaan kaikissa maissa jumaluuksia kansan harhakuvitelmien ylläpitämiseksi, sillä ihmiset tuntevat liiankin hyvin heikkoutensa.»

»Ei», vastasi hän, »Jumala on tarpeen, jotta harhakuvitelmat, häviäisivät. Ne jumaluudet, jotka niitä tukevat, ovat vääriä jumalia.»

»Mitäpä siitä? Hätätilassa meidän täytyy huutaa avuksemme vääriäkin jumalia, jos voimme siten estää asiaamme joutumasta kärsimään. Harhaluulomme ovat vielä kyllin eloisat, mutta me emme, ikävä kyllä, osaa niitä käytellä tarkoitustemme hyväksi. Katsokaa bramiineja! Vaikka me kohtelemme heitä kuin puolijumalia ja väsymättä koskettelemme hartaasti kunnioittaen heidän jalkojansa, on heidän mahtinsa sittenkin häviämässä. — Aina on oleva suuri joukko ihmisiä, jotka luonnostaan ryömivät ja joita voi tekoihin yllyttää vain toisten ihmisten jalka, suudeltava tai potkaiseva! Mikä vahinko, ettemme voi käyttää bramiineja, joita olemme pitkät vuosisadat säilytelleet varushuoneissamme, vieläpä täysin terävinä ja käyttökelpoisina, — ettemme voi usuttaa heitä tuon roskaväen kimppuun nyt, kun se olisi meille ylen tärkeätä!»

Tuota kaikkea on mahdoton saada Nikhilin päähän mahtumaan. Hän suosii ennakkoluuloisesti ja yksinomaisesti totuutta — ikäänkuin ehdoton totuus olisi olemassa! Kuinka usein olenkaan yrittänyt hänelle selittää, että missä valhe on todella olemassa, siinä on valhe varsinainen totuus. Aikaisemmin tuo ymmärrettiin meidän maassamme, ja ihmiset olivat riittävän rohkeita selittääkseen valheen olevan totuutta niille, joiden ymmärrys on heikko. Niille, jotka voivat todella uskoa, että heidän kotimaansa on jumalatar, korvaa kotimaan kuva totuutta. Luontomme ja perintätapamme estävät meitä käsittämästä kotimaatamme sellaisena kuin se todellisuudessa on mutta me voimme helposti oppia uskomaan sen kuvaan. Se, joka tahtoo todella jotakin vaikuttaa, ei saa unohtaa tätä tosiasiaa.

Nikhil tuosta vain ärtyi. »Te ette jaksa kulkea tietä, joka johtaa totuuden saavuttamiseen», huudahti hän, »ja odotatte senvuoksi jonkin ihmeellisen lahjan pilvistä putoavan! Vuosisatoja olette laiminlyöneet isänmaanne palvelemisen, ja nyt osaatte vain tehdä siitä kuvan ja ojentaa kätenne odottamaan ilmaiseksi saatuja lahjoja.»

»Me tahdomme toteuttaa mahdottomia», sanoin minä. »Siitä syystä on kotimaastamme välttämättä tehtävä jumala.»

»Sinä tarkoitat, että teiltä puuttuu rohkeutta todellisiin tehtäviin», virkkoi Nikhil. »Siihen, mikä jo on olemassa, ei pidä koskea, mutta siitä huolimatta te odotatte yliluonnollista tulosta.»

»Kuulehan, Nikhil», sanoin minä vihdoin, ihan epätoivoisena. »Kaikki, mitä sanot, kelpaa moraaliseksi opetukseksi. Noilla aatteilla on ollut tehtävänsä, ne ovat olleet maitoa lapsille ja imeväisille eräällä inhimillisen kehityksen asteella, mutta se tehtävä on ohi nyt, kun meillä jo on hampaat. — Emmekö näe omin silmin, kuinka ympärillämme versoo satoa, jonka kylvämistä emme ole ajatelleetkaan? Kenen voimasta? Maamme jumaluuden, joka siinä itseänsä ilmaisee. Aikamme luovan neron asia on kuvata tuo jumaluus. Nero ei kiistele, se luo. Minä voin valaa muotoon sen, mitä kansani kuvittelee. — Minä tahdon julistaa kaikkialla, että jumalatar on- suonut minun nähdä suuren unen. Minä sanon bramiineille, että hän on määrännyt heidät papeiksensa ja että hänen oikean palvonnan laiminlyöminen on ollut syynä heidän mahtinsa madaltumiseen. Sanotko minun valehtelevan? Ei, vastaan minä, — minä en valehtele, vaan ilmaisen totuuden, sen totuuden, jota kotimaamme on jo kauan odottanut minun huuliltani. Kunhan saisin tilaisuutta viestini ilmoittamiseen, niin ihmettelisitpä varmaan sen vaikutusta.»

»Minä pelkään, että elinaikani on rajoitettu ja ettei tulos, josta puhut, ole lopullinen», virkkoi Nikhil. »Se aiheuttaa jälkivaikutuksia, joiden ei tarvitse välittömästi ilmetä.»

»Minä pyrin vain sellaiseen tulokseen, joka kelpaa nykyhetkelle», sanoin minä.

»Minä pyrin sellaiseen tulokseen, joka kelpaa kaikille ajoille», vastasi Nikhil.

Nikhil on varmaan saanut osansa Bengalin kauneinta lahjaa, mielikuvitusta, mutta hän on sallinut sen peittyä vierasmaisen tunnollisuuden varjoon, missä se on melkein tukahtunut. Ajatelkaamme vain Durgan palvontaa, jonka Bengali on kehittänyt erinomaisen korkealle. Se on maamme suurimpia aikaansaannoksia. Voinpa vannoa, että Durga on poliittinen jumaluus ja merkitsi alkujaan isänmaallisuuden šaktia niinä aikoina, jolloin Bengali rukoili vapautusta muhamettilaisten vallasta. Onko minkään muun Intian provinssin onnistunut luoda tavoittelemalleen ihanteelle niin ihmeellistä näkyvää kuvaa?

Nikhilin vastaus osoitti erinomaisen selvään, kuinka täydellisesti hän on kadottanut mielikuvituksen jumalallisen lahjan. »Muhamettilaisvallan aikana», sanoi hän, »toivoivat kapinaan nousseet kansat menestystä aseista, joihin olivat itse tarttuneet. Bengalilainen tyytyi laskemaan aseet jumalattarensa käteen ja hymisemään hänelle rukouksia, ja koska hänen maansa ei sattunutkaan olemaan jumalatar, jäivät hänen ainoaksi voitoksensa uhrivuohien ja -puhvelien irtileikatut päät. Jos etsimme maamme parasta kulkemalla oikeuden tietä, niin Hän, joka on maatamme suurempi ja voimallisempi, suo meille todellista menestystä.»

Ikävä seikka on se, että Nikhilin sanat kaikuvat paperista luettuina erittäin kauniilta. Mutta minun sanani eivät olekaan tarkoitetut paperille piirrettäviksi, vaan kansamme sydämeen kaiverrettaviksi. Oppinut jättää meille maanviljelystä koskevan tutkimuksensa kirjaksi painettuna, mutta maamies piirtää auransa kärjellä syvän vaon itse maankamaraan.

X

Seuraavan kerran Bimalan nähdessäni minä kohta käytin ylevää puhetapaa. »Onko meidän onnistunut», aloitin minä, »sydämestämme uskoa siihen jumalaan, jota olemme odottaneet jo miljoonia vuosia, kunnes hän vihdoin on meille ilmestynyt näkyvässä hahmossa? — Kuinka usein olenkaan teille sanonut», jatkoin sitten, »etten olisi milloinkaan käsittänyt isänmaatani yhdeksi ja jakamattomaksi, ellen olisi nähnyt teitä. En vielä tiedä, ymmärrättekö minut oikein. Jumalat ovat näkymättömiä vain taivaassansa — maan päällä he näyttäytyvät kuolevaisille.»

Bimala loi minuun omituisen katseen ja vastasi vakavasti: »Minä ymmärrän, Sandip.» Hän nimitti minua ensi kerran pelkällä nimelläni.

»Krišna, jonka Ardžuna tunsi vain vaunujensa ohjaajana», jatkoin minä, »ilmestyi hänelle eräänä päivänä jumalallisessa hahmossansa, ja sinä päivänä Ardžuna näki totuuden. Minä olen nähnyt oman maani teidän jumalallisessa hahmossanne. Ganges ja Brahmaputra kiertelevät kultavitjoina kaulaanne; tumman virran kaukaisilla rannoilla häämöttävä metsänranta on minulle näkynyt teidän tummina ripsinänne; Sarinne läikehtivä väike hohtelee silmiini viheriän, aaltoilevan viljapellon valo- ja varjoleikistä, ja polttava kesän helle, jossa taivas lepää hiljaa huohottaen kuin erämaan janoinen jalopeura, on teidän armoton hehkunne. — Koska jumalatar on ilmaissut läsnäolonsa julistajalleen niin ihmeellisin muodoin, on minun asiani saarnata hänen palvelustansa koko maassa, joka on siten heräävä uuteen elämään. 'Kuvasi kerran loistaa kaikissa temppeleissä.’ [Säe Bankin Tšatterdžin sepittämästä kansallislaulusta Bande Mataram.] Sitä ei kansamme ole vielä täysin tajunnut. Senvuoksi tahtoisin sille puhua teidän nimessänne ja tarjota sen palvottavaksi kuvan, johon kaikkien täytyy uskoa. Suo minulle se lahja, se voima, oi jumalattareni!»

Bimalan silmäluomet sulkeutuivat; hän istui siinä edessäni kuin kivikuva. Jos olisin jatkanut, niin hän olisi vaipunut haltiotilaan. Minun vaiettuani hän avasi silmänsä ja sopersi kuin huumaantuneena ja jäykin katsein: »Voi sinua, joka vaellat turmion tietä! Kuka voi asettaa esteen askelillesi. Minä näen, ettei kukaan hillitse sinun himojasi. Kuninkaat laskevat kruununsa sinun jalkojesi eteen, rikkaat rientävät avaamaan aarteitansa käytettäväksesi, ne, joilla ei ole mitään muuta, pyytävät saada uhrata henkensä sinun puolestasi. Minun kuninkaani, minun jumalani! Minä en tiedä, mitä sinä minussa näet, mutta minä olen tuntenut sinun rajattoman suuruutesi sydämessäni. Mikä olenkaan minä sinun edessäsi? Kuinka hirmuinen onkaan sinun hävittävä voimasi! Minä en todella elä, ellet sinä minua tuhoa. En voi sitä enää kestää, sydämeni on pakahtumassa!»

Bimala liukui istuimeltaan, kiersi kätensä jalkojeni ympärille ja alkoi hillittömästi nyyhkyttää.

Tämä on todellista hypnotismia — lumousvoimaa, joka voittaa maailman! Siihen ei tarvita mitään välineitä — vain vastustamatonta, häikäisevää mieleennostatusta. Kuka sanookaan. »Totuus on voittava»? [Upanišadien lause.] Ei, harha se on lopulta voittava. Bengalilainen on sen tajunnut keksiessään kymmenkätisen, jalopeuran selässä istuvan jumalattarensa kuvan ja levittäessään sen palvelusta maassansa. Nyt tulee Bengalin luoda uusi kuva lumotakseen ja valloittaakseen maailman. Bande Mataram!

Minä nostin Bimalan hellävaroen takaisin istuimelleen ja jatkoin heti, vastavaikutusta peläten: »Kuningattareni! Jumalallinen Äiti on määrännyt tehtäväkseni hänen palveluksensa levittämisen maassamme. Mutta minä olen köyhä!»

Bimala oli yhä kiihdyksissä. Hänen silmissään hehkui tumma palo, ja hänen äänensä kaikui himmeältä hänen vastatessaan: »Tekö köyhä? Eikö kaikki, mitä omistamme, ole teidän? Mitä minä teen jalokivilippaillani? Ottakaa kaikki kultani ja kalleuteni! Minä en niitä tarvitse!»

Bimala oli jo kerran ennen tarjonnut minulle korujansa. Minun tapani ei yleensä ole säikkyä rajoja, mutta tässä tunsin, että minun oli pakko niin tehdä. Minä tiedän, miksi epäröin. Miehen sopii lahjoittaa naiselle koruja, mutta hän loukkaa arvoansa, jos suostuu niitä ottamaan naiselta.

[Bengalin naisten koruihin liittyy kokonainen tunteiden maailma. Ne eivät ainoastaan ilmaise lahjoittajan rakkautta ja kunnioitusta; niiden kantaminen edustaa vertauskuvallisesti kaikkea sitä, mitä naisessa pidetään suuriarvoisimpana: alinomaista huolehtimista miehen hyvinvoinnista ja kaikkien taloudenhoidosta johtuvien aineellisten ja henkisten velvollisuuksien menestyksellistä suorittamista. Puolison kuollessa ja taloutta koskevan vastuun siirtyessä toisiin käsiin leski luopuu kaikista koruistansa osoittaen siten jättävänsä kaikki maalliset harrastukset. Muulloin on koruista luopuminen aina äärimmäisen hädän merkki ja vetoo niinmuodoin mitä voimakkaimmin jokaisen bengalilaisen ritarilliseen myötätuntoon.]

Minun on kuitenkin unohdettava itseni. Minäkö ne otan? Nehän kuuluvat jumalalliselle Äidille, jonka jalkojen eteen ne uhrina lasketaan. Siitä on tuleva suurenmoinen uhrijuhla, jollaista maamme ei ole vielä milloinkaan nähnyt. Siitä pitää tulla historiamme rajapyykki. Se on oleva ylin testamenttiin kansakunnallemme. Tietämättömät ihmiset palvovat jumalia. Minä, Sandip, luon niitä.

Tämä kaikki on kumminkin vielä kaukaisen tulevaisuuden asia. Kuinka voimme auttaa polttavan nykyhetken hätää? Vähintään kolmetuhatta on välttämättä tarpeen — viisituhatta riittäisi hyvin. Mutta miten ihmeessä voisinkaan puhua rahasta nyt, korkealentoisen keskustelumme jälkeen? Ja kuitenkin on jokainen hetki kallis!

Minä torjuin kaiken epäröinnin, hypähdin seisaalleni ja huudahdin: »Kuningatar! Kukkaromme on tyhjä, työmme pysähtymässä!»

Bimala säpsähti. Minä huomasin hänen ajattelevan mahdotonta viidenkymmenentuhannen rupian, summaa. Millainen rasitus olikaan asunut hänen sydämessään, kuinka hän olikaan kamppaillut sen painon alla kenties pitkiä, unettomia öitäkin! Mitäpä hänellä oli muuta rakkaudelleen uhrattavaa? Voimatta laskea sydäntänsä uhriksi jalkojeni eteen hän tahtoo tehdä tuon rahasumman, joka on hänelle toivottoman suuri, vangittujen tunteittensa kannattajaksi. Kun ajattelen, mitä hänen on täytynyt kärsiä, tunnen mielessäni pistävää tuskaa, sillä hän on nyt kokonaan minun. Vaikein työ on tehty: kasvi on temmattu juurineen irti maaperästänsä. Nyt se vain tarvitsee huolellista hoitoa ja ravintoa.

»Kuningatar!» sanoin minä. »Tällä hetkellä me emme vielä välttämättä tarvitse viittäkymmentätuhatta rupiaa. Laskujeni mukaan riittää toistaiseksi viisi, kenties vain kolmekin tuhatta.»

Bimala ilahtui. »Minä hankin teille viisituhatta», virkkoi hän, ikäänkuin olisi tahtonut puhjeta riemulauluun — Vaišnava-lyriikan Radhikan lauluun:

»Rakastajaani varten minä sidon hiuksiini kukan, jonka vertaista ei ole missään maailmassa!»

Sävel on sama, laulu on sama: minä tuon sinulle viisituhatta! Tämän kukan minä sidon hiuksiini!

Huilun pidättyväisyys se sellaisia säveleitä luo. Ei ole hyvä olla liian kiihkeä, muuten voi soitannon sijaan kaikua kysymyksiä: »Miksi?»' »Mihin niin paljo» tarvitsette?» »Mistä minä sellaisen summan otan?» — kaikki sanoja; jotka eivät soinnu Radhikan lauluun! Olen siis oikeassa väittäessäni harhan yksin olevan todellista — se on itse huilu; totuus on vain sen ontelo. Nikhil on viime aikoina saanut kokea tuota tyhjyyttä — sen huomaa hänen kasvojenilmeestänsä, joka rasittaa minuakin. Nikhilin tapana oli kehuskella, että hänen harrastuksensa koskevat totuutta; minä taas vannoin, etten milloinkaan luovu harhani hellimisestä. Kumpikin on saanut mitä halusi. Miksi siis valittaisimme?

En tahtonut temmata Bimalaa idealismin ohentuneesta ilmakehästä, vaan keskeytin pitemmät, viittätuhatta rupiaa koskevat puheet. Palasin demoneja-hävittävään jumalattareen ja hänen palvelukseensa. Milloin juhla pidettäisiin ja missä? Nikhilin alueella sijaitsevassa Ruimarissa vietetään vuosittain suuret messut, joihin kokoontuu satojatuhansia pyhiinvaeltajia. Se tarjoaisi suurenmoisen tilaisuuden jumalattaremme palvonnan juhlalliselle aloittamiselle!

Bimala hehkui innostusta. Nyt ei ollut kysymyksessä ulkomaisten kankaitten eikä varastohuoneiden polttaminen, joten Nikhililläkään ei voisi olla mitään sanottavaa, — arveli hän. Minua hymyilytti. Kuinka vähän tietävätkään toisistaan nuo ihmiset, jotka ovat kokonaista yhdeksän vuotta öin päivin eläneet toistensa seurassa! He tietävät kenties jotakin kotoisesta elämästänsä, mutta kun tulevat kysymykseen ulkoisen elämän seikat, ovat he kerrassaan neuvottomat. He ovat eläneet siinä hyvässä uskossa, että heidän kotinsa ja ulkomaailman välillä vallitsee täydellinen sopusointu. Nyt heidän on onnettomuudekseen pakko havaita, että on liian myöhäistä korvata vuosikausia jatkunutta laiminlyöntiä yrittämällä niitä toisiinsa soinnuttaa.

Mutta mitäpä se haittaa? Huomatkoot ne, jotka ovat virheen tehneet, maailmaa vastaan törmätessään erehdyksensä. Mitäpä minä heidän vaivoistaan välittäisin? Tällä hetkellä minusta tuntuu ikävystyttävältä, että Bimala yhä edelleen leijailee ilmapallon tavoin ihanteellisissa korkeuksissa. On parempi, että järjestän heti käsillä Olevan asian.

Kun Bimala nousi lähteäkseen pois, huomautin minä ihan kuin ohimennen: »Niin, ja mitä rahasummaan tulee…?»

Bimala pysähtyi, kääntyi katsomaan taaksensa ja sanoi: »Kuun lopulla, kun saamme henkilökohtaiset erämme…»

»Pelkään sen olevan liian myöhäistä.»

»Milloin sen siis tarvitsette?»

»Huomenna.»

»Te saatte sen huomenna.»