NELJÄS LUKU

Nikhilin kertomus

III

Ajatukseni eivät ole milloinkaan erikoisesti askarrelleet omassa itsessäni. Mutta nykyjään minä yritän usein tarkastella itseäni ikäänkuin ulkoapäin — nähdäkseni itseni sellaisena kuin Bima minut näkee. Kuinka kolkon juhlallinen kuva ihmisestä syntyykään, kun hän aina suhtautuu asioihin liian vakavasti!

Epäilemättä on parempi nauraa maailmalle kuin kostuttaa sitä kyynelillänsä. Ainoastaan siten maailma pysyy pystyssä. Me voimme nauttia ravintoa ja lepoa vain sen vuoksi, että kykenemme karkoittamaan sekä kodistamme että maailmasta kaikkialla meitä väijyskelevät murheet. Jos suhtautuisimme niihin vakavasti, niin miten kävisikään ruokahalumme ja unemme?

Itseäni minä kumminkaan en voi niin helposti karkoittaa, ja siksi lepää suruni taakka raskaana maailmani sydämellä.

Miksi et astu kaikkeuden suurelle valtatielle ja tunne olevasi kaikkeuden osa? Mitä merkitsee sinulle Bima tässä suunnattomassa, äärettömiä aikoja kestävässä ihmiskunnan virrassa? Vaimosiko? Mitä on vaimo? Tyhjä nimi, jonka olet itse puhaltanut suureksi kuin saippuakuplan, hoitanut ja vaalinut huolellisesti yötä päivää, kunnes sen särkee ensimmäinen ulkoapäin tuleva neulanpisto.

Vaimoni — ja siis todella minun omani! Mutta jos hän sanoo: »Ei, minä en kuulu kenellekään muulle kuin itselleni» — onko minun silloin vastattava: »Kuinka se on mahdollista? Etkö ole minun omani?»

»Vaimoni!» — Eihän se riitä edes todisteeksi, vielä vähemmin asian oikeata luonnetta ilmaisemaan. Kokonaista ihmistä ei voi sulkea tuollaiseen nimeen.

Vaimoni! — Enkö minä ole vaalinut tässä pienessä maailmassa kaikkea sitä, mikä on minulle puhtainta ja rakkainta, sallimatta sen milloinkaan kirvota sydämestäni maan tomuun? Kuinka paljon harrasta kunnioitusta olenkaan suitsuttanut hänen alttarillensa, millainen kuuman tunteen musiikki onkaan hänelle soinut, millaisia kukkauhreja hän onkaan saanut minun kevätaikani ja syksyni sadosta! Kun hän nyt lähtee liukumaan pois, kuin leikkivän pojan paperivenhe likaista katuojaa pitkin — eikö minunkin…?

Minua vaivaa jälleen auttamaton mahtipontisuuteni! Miksi puhun »likaisesta katuojasta»? Mustasukkaisuudenpuuskan sanelemat herjaussanat eivät kykene muuttamaan tosiasioita. Ellei Bima ole minun, niin hän ei ole, eikä mikään kiukkuinen kiistely voi tehdä asiaa toiseksi. Jos sydämeni särkyy — niin särkyköön! Se ei vie vararikkoon maailmaa — eikä minuakaan, sillä ihminen on verrattomasti suurempi kuin kaikki ne oliot, jotka hän tässä elämässä kadottaa. Kyynelten valtamerellä on toinenkin rannikko — muuten ei kukaan olisi milloinkaan itkenyt.

Mutta sitten on otettava huomioon yhteiskunta… Sen huolen jätän yhteiskunnalle itselleen! Jos itken, itken itseni enkä yhteiskunnan vuoksi. Jos Bima sanoo, ettei hän ole omani, mitä välitän silloin siitä henkilöstä, jota yhteiskunta pitää vaimonani?

Kärsimys on välttämätön; mutta minun täytyy kaikin käytettävissäni olevin keinoin suojata itseäni eräältä itsekidutuksen muodolta: minä en saa ajatella elämäni menettävän arvoansa, vaikka kohtalo minua kolhisikin. Elämän koko arvo ei kulu ahtaan kotoisen maailman hankkimiseen; sen suureen pääomaan eivät vaikuta henkilökohtaisten ilojeni ja surujeni pienet voitot tai häviöt.

On tullut aika, jolloin minun täytyy riisua Bimalan yltä kaikki ne ihanteelliset helyt, joilla olen hänet koristanut. Johtui omasta heikkoudestani, että sellaista kuvankumartamista harjoitin. Olin liian ahnas. Tein Bimalasta enkelin lisätäkseni omaa nautintoani. Mutta Bimala on sellainen kuin on. On mieletöntä edellyttää hänen ryhtyvän näyttelemään enkelin osaa minun mielikseni. Luoja ei ole mitenkään velvollinen toimittamaan minulle enkeleitä siitä syystä, että minua houkuttelee oman kuvitteluni synnyttämä täydellisyyden ihanne.

Minun täytyy tunnustaa olleeni pelkkä sattuma Bimalan elämässä. Hänen luonnonlaatunsa on sellainen, että hän voi solmia oikean liiton kenties vain Sandipin laisen henkilön kanssa. Kumminkaan ei väärä vaatimattomuus saa johtaa minua pitämään hylkäämistä ansaittuna. Sandip on epäilemättä monessa suhteessa viehättävä — hänen etevät ominaisuutensa vaikuttivat aikoinaan voimakkaasti minuunkin — mutta sittenkin olen varma siitä, ettei hän ole minua suurempi. Jos voitonseppele nyt tulee hänen osaksensa ja minut syrjäytetään, niin se, joka hänelle seppeleen määrää, joutuu kerran vastaamaan menettelystänsä.

En sano tätä kerskaillen. Ilmeinen välttämättömyys pakottaa minua pitämään mielessäni koko todellisen arvoni, jotten joudu kerrassaan epätoivoon itseni vuoksi. Tulkoon siis näiden suunnattomien kärsimysten tuloksena osakseni ainakin yhden vapahduksen — itseluottamuksen puutteesta vapautumisen — ilo.

Minä olen oppinut erottamaan sen, mitä minulla todella on, siitä, mitä olen luullut omistavani. Tili on tehty, ja jäljellä on oma itseni — ei mikään ryysyihin verhottu raajarikkoinen minä, ei mikään sairas minä, jota täytyy erikoisen varovasti ruokkia, vaan ihmisen sielu, joka on kestänyt pahimmat tuskat, on ne kestänyt ja jäänyt elämään.

Opettajani kulki äsken huoneen läpi, laski kätensä olalleni ja sanoi: »Menehän nukkumaan, Nikhil, on jo kovin myöhä.»

Niin, minun on käynyt ylen vaikeaksi mennä levolle, ennenkuin Bima jo sikeästi nukkuu. Päivisin me tapaamme toisemme, jopa juttelemmekin, mutta mitä sanoisinkaan, kun olemme kahden kesken, yön hiljaisuudessa? Silloin minä häpeen, ruumiillisesti ja henkisesti.

»Mistä johtuukaan, mestari, ettette ole vielä mennyt levolle?» kysyin minä vuorostani. Opettajani hymyili hieman ja virkkoi poistuessaan: »Minun nukkumisaikani on jo ohi. Olen tullut siihen ikään, jolloin valvotaan.»

Olin kirjoittanut tähän asti ja aioin nousta mennäkseni makuulle, kun näin edessäni olevasta ikkunasta, kuinka heinäkuun pilven paksu viitta hieman avautui ja sen lomitse tuikahti suuri tähti. Se tuntui sanovan minulle: »Unelmien maassa solmitaan siteitä ja unelmien maassa katkotaan siteitä, mutta minä olen täällä aina — hääyön iäti loistavana lamppuna.»

Yht’äkkiä täytti sydämeni se ajatus, että ikuinen Rakkaus vakaasti odottaa minua halki aikojen, aineellisten olioiden verhon takana. Monen elämän aikana olen nähnyt hänen kuvansa monissa kuvastimissa — särkyneissä, vääntyneissä, pölyttyneissä kuvastimissa. Ja aina kun olen yrittänyt saada kuvastimen ihan omakseni sulkien sen omaan kätkööni, on kuva hävinnyt näkymättömiin. Mutta mitäpä siitä. Mitä huolinkaan kuvastimesta tai kuvastakaan?

Rakkaani, sinun hymysi ei ole milloinkaan lakastuva, ja sinun punainen otsamerkkisi on loistava minulle uutena joka aamu!

»Millaista lapsellisen sukoilevaa itsepetosta!» ivailee jokin musta paholainen pimeästä loukostansa. »Tuollaisella tuhmalla jaarituksella viihdytellään lapsia lepoon!»

Voipa niin olla. Mutta on miljoonittain lapsia, jotka huutavat ja tarvitsevat viihdykettä. Käykö heidän suurta joukkoansa viihdyttäminen pelkällä valheella? Ei, ikuinen Rakkaus ei voi minua pettää, sillä hän on totuus!

Hän on totuus, senvuoksi olen hänet nähnyt ja näen yhä usein, erehtyessänikin, läpi tiheimmänkin kyynelharson. Minä olen nähnyt hänet elämän markkinatorilla, olen kadottanut hänet ja löytänyt jälleen, ja minä olen löytävä hänet vielä sittenkin, kun olen päässyt pois elämästä kuoleman halkeaman kautta.

Lopeta jo julma leikkisi! Jos minun ei olekaan onnistunut sinua löytää noudattelemalla jalkaisi tiehen jättämiä jälkiä ja ilmassa häilyvää hiustesi tuoksua, niin älä anna minun itkeä ikuisesti. Tuikkava tähti kehoittaa minua olemaan pelkäämättä. Sen, mikä on ikuista, täytyy olla aina olemassa.

Nyt menen katsomaan Bimalaani. Hän on varmaan ojentanut väsyneet jäsenensä vuoteeseen ja nukkuu, sisäisten taistelujensa uuvuttamana. Minä suutelen hänen otsaansa häntä herättämättä — se olkoon kukkasuhrini hänen alttarillensa. Uskonpa, että vaikka kuoltuani unhottaisinkin kaikki — kaikki erehdykseni ja kärsimykseni — tämän suutelon muisto väreilisi vaiheellani, sillä monen olemassaolon suudelmista punottu seppele on kerran kruunaava ikuisen rakkautemme esinettä.

Kellon ilmoitettua, että oli kulunut kaksi tuntia jälkeen puoliyön, tuli kälyni huoneeseeni. »Mitä teetkään, rakas veljeni?» huudahti hän. »Menehän Herran nimessä makuulle ja lakkaa kiusaamasta itseäsi! En voi sietää tuota kasvoissasi viipyvää tuskan ilmettä?» Hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet.

Minä en voinut lausua sanaakaan, kosketin vain kunnioittavasti hänen jalkojansa ja lähdin makuulle.

Bimalan kertomus

VII

Aluksi minä en epäillyt mitään, en pelännyt mitään, tunsin vain kuuluvani kokonaan isänmaalleni. Millaista sanomatonta iloa herättikään ehdoton antaumukseni! Nyt minulle selvisi, kuinka täydellinen uhrautuminen voi olla ihmisen korkein autuus.

Minä uskon, että tämä hurmio olisi vähitellen häipynyt ihan itsestään. Mutta Sandip Babu ei sitä tahtonut; minun piti oppia hänet perinpohjin tuntemaan. Hänen äänensä sointi oli kuin kosketus; jokainen hänen katseensa heittäytyi kerjäten jalkojeni eteen. Ja kaiken sen alla paloi intohimo, niin hurja, että se olisi tahtonut temmata minut irti juurineni ja laahata minut hiuksista mukanansa.

Minä en tahdo väistää totuutta. Minä tunsin yöt päivät hänen hillittömän himonsa. Turmioon syöksyminen tuntui minusta mielettömän houkuttelevalta. Kuinka häpeälliseltä se näyttökään, kuinka kauhistuttavalta, ja kumminkin kuinka suloiselta! Lisäksi tuli ankara uteliaisuuteni, joka ajoi minua yhä kauemmaksi. Minä en häntä paljoakaan tuntenut, hän ei varmaankaan voinut koskaan tulla omakseni, ja hänen nuoruutensa leimusi sadoin liekein — ah, kuinka salaperäinen olikaan hänen kuohuva, suunnaton, hillitön intohimonsa!

Aluksi minä tunsin Sandipia kohtaan harrasta kunnioitusta, mutta se hälveni nopeasti. Aloinpa pian suhtautua häneen ylenkatseellisestikin. Siitä huolimatta hän osasi mestarillisesti soitella tunteillani ja mielikuvillani. Mitäpä auttoi, vaikka vihasinkin itsessäni piilevää soittokonetta: sen täytyi sittenkin noudattaa hänen tahtoansa.

Minun täytyy tunnustaa, että minussa oli jotakin… kuinka sanoisinkaan?… sellaista, mikä saa minut toivomaan, että olisin silloin kuollut!

Tšandranath Babu tulee aina joutuessaan minun luokseni. Hän kykenee kohottamaan mieleni korkeuksiin, joista käsin voin silmänräpäyksessä nähdä koko elämäni, sen todelliset rajat ja ne pelkästään kuvitellut tiet, joiden piti johtaa minut pois omalta alueeltani.

Mutta mitä tämä kaikki hyödyttää? Haluanko tosiaankin vapautusta? Tulkoon kärsimys taloomme, surkastukoon ja mustukoon se, mikä minussa on parasta, mutta älköön tämä hurmio minusta haihtuko — tuo näyttää olevan ainoa rukoukseni.

Kun ennen naimisiinmenoani satuin näkemään, kuinka lankovainajani hurjana humalassa pieksi vaimoansa ja sitten surkeasti katuen, nyyhkyttäen ja ulvoen vannoi siitä lähtien jättävänsä väkijuomat koskematta, ja kumminkin jo samana iltana istui juomaan — niin tuo täytti mieleni inholla. Mutta minun nykyinen humalani on vieläkin peloittavampi. Minun ei tarvitse hankkia itselleni huumausainetta, se virtailee suonissani, ja minä en tiedä, miten sitä vastustaisin.

Täytyykö tämän olotilan jatkua aina kuolemaani asti? Toisinaan minä silmäilen itseäni säikähtyneenä ja ajattelen, että elämäni on painajaisuni, joka äkkiä hälvenee kaikkine valheinensa. Se on ihan irrallaan menneisyydestä. En voi käsittää, miten on voinut niin käydä.

Eräänä päivänä huomautti kälyni ivallisesti nauraen: »Kuinka ihmeen vieraanvarainen emäntämme onkaan! Hänen vieraansa ei halua millään ehdolla lähteä matkaansa. Vieraita tosin kävi talossa meidänkin aikanamme, mutta me emme kohdistaneet heihin niin rajatonta mielenkiintoa — meitä houkkioita askarruttivat liiaksi omat miehemme. Nikhil paran täytyy kärsiä siitä, että on syntynyt liian uudenaikaiseksi. Hänen olisi pitänyt saapua vieraana, jos tahtoi kauan talossa viipyä. Nyt näyttää siltä, kuin hänen olisi aika lähteä.»

Tuo iva ei minuun pystynyt, sillä minä tiesin, etteivät nämä naiset kyenneet käsittämään antaumukseni syytä. Minulla oli silloin ylläni haltioituneen uhrautumisen varustukset, joiden läpi tuollaiset nuolet eivät voineet minua haavoittaa.

VIII

Muutamiin aikoihin ei isänmaan asiasta ole enää ollenkaan puhuttu. Keskustelumme aiheena ovat nykyaikaiset sukupuolikysymykset ja muut senlaatuiset asiat, lisäksi hieman runoutta, vanhaa intialaista ja uudenaikaista englantilaista, ja kaiken pohjalla kaikuu syvä perussävel, jollaista en ole kuullut milloinkaan ennen, sävel, joka tuntuu soivan todellista miehuutta ja voimaa.

Olimme ehtineet niin pitkälle, ettemme yrittäneetkään asiaa peitellä. Ei ollut enää pienintäkään tekosyytä, joka olisi puolustanut Sandip Babun jatkuvaa oleskelua luonamme ja alinomaisia tuttavallisia keskustelujamme. Minä olin vihoissani itselleni, kälylleni, maailmassa vallitsevalle olojen järjestykselle, ja lupasin pyhästi olla lähtemättä ulompiin suojiin, vaikka siihen kuolisin.

Kahteen päivään en liikkunut huoneistani minnekään. Vasta nyt minulle selvisi, kuinka pitkälle asia oli kehittynyt. Elämä tuntui kerrassaan tympäisevältä. Kaikki, mihin tartuin, teki mieleni heti heittää pois. Minä tunsin odottavani — joka hermollani, kiireestä kantapäähän asti — odottavani jotakin, jotakin henkilöä; veressäni oli kirvelevä odotuksen tuntu.

Yritin askarruttaa itseäni ylimääräisillä töillä. Makuuhuoneen lattia oli puhdas, mutta minä vaadin sen pestäväksi nähteni vielä kerran. Vaatteeni olivat kaapeissa hyvässä järjestyksessä; minä vedin ne esille ja järjestin toisin. Iltapäivällä minulla ei ollut aikaa edes hiusteni asetteluun; minä sitaisin ne nopeasti löyhään solmuun, puuhailin ja kiusasin jokaista. Sitten aloin penkoa varastohuonetta. Varastot näyttivät minusta kovin kutistuneilta. Näpistelyä oli viime aikoina varmaan harjoitettu, mutta minä en uskaltanut vaatia ketään vastaamaan, sillä olihan lähellä ajatus: »Missä ovat silmäsi olleet näinä päivinä!»

Sanalla sanoen: minä käyttäydyin tuona päivänä kuin riivattu. Seuraavana päivänä yritin hieman lukea. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä luin, mutta äkkiä huomasin lähteneeni kirja kädessä ulompiin suojiin johtavaan käytävään ja seisovani ikkunan luona, vastapäätä pihan toisella laidalla olevan huonerivin kuistikkoa. Minusta tuntui siltä, kuin eräs noista huoneista olisi väistynyt vastarannalle ja lautta olisi lakannut kulkemasta. Minusta tuntui siltä, kuin olisin vain varhemman olemukseni haamu, tuomittu jäämään siihen, missä olin, kumminkaan todella siinä olematta, ikuisesti vain eteeni tuijotellen.

Siinä seisoessani näin Sandipin tulevan huoneestansa kuistikolle, sanomalehti kädessään. Saatoin huomata, että hän näytti tavattoman kiihtyneeltä. Piha ja kaidepuutkin näyttivät hiihtävän hänen kiukkuansa. Hän heitti lehden kädestään niin vihaisesti, kuin olisi tahtonut repiä rikki koko maailman.

Minä tunsin, etten voinut kauemmin pitää lupaustani. Olin lähtemässä eteenpäin oleskeluhuoneeseen, kun kälyni samassa ilmestyi taakseni. »Hyvä Jumala, tätä vielä puuttui!» huudahti hän vilahtaen jälleen pois. Minulla ei ollut enää, rohkeutta kulkea kauemmaksi.

Kun palvelijattareni seuraavana aamuna tuli huutamaan: »Armollinen rouva, on aika avata varastohuone», heitin minä hänelle avaimet sanoen: »Pitäköön Harimati siitä huolen», ja asetuin ikkunan ääreen jatkamaan aloittamaani englantilaista koruompelusta.

Sitten toi palvelija kirjeen. »Sandip Babulta», sanoi hän. Mikä rajaton rohkeus! Mitä olikaan viestintuoja ajatellut? Sydämeni vavahti, kun avasin kirjettä, jossa ei ollut minkäänlaista osoitetta, ainoastaan sanat: Erittäin tärkeä kansallista liikettä koskeva asia. Sandip.

Minä heitin pois ompelukseni. Olin kohta jaloillani ja järjestin kuvastimen edessä nopeasti hiuksiani. Sariani en muuttanut, puin vain ylleni siihen sopivan viitan.

Minun täytyi kulkea erään kuistikon läpi, missä kälyni tapasi aamuisin istua betelpähkinöitä halkomassa. Hillitsin arkuuteni. »Mihin nyt, Tšota Rani?» huusi hän.

»Oleskeluhuoneeseen.»

»Näin aikaisin. Aamukohtaukseen, vai kuinka?»

Kun kuljin ohi mitään vastaamatta, alkoi hän hyräillä jälkeeni pisteliästä laulua.

IX

Astuessani oleskeluhuoneeseen näin Sandipin syventyneenä katselemaan Englannin Akademian kuvaluetteloa, selkä oveen päin. Hän piti itseänsä erinomaisena taiteentuntijana.

Eräänä päivänä sanoi mieheni hänelle: »Jos taiteilijat tarvitsevat opettajaa, niin he voivat olla huoletta niin kauan kuin sinä olet olemassa.» Mieheni tapana ei yleensä ole ollut puhua pisteliäästi, mutta viime aikoina hänessä on tapahtunut muutos: hän ei säästä Sandipia.

»Miksi otaksut, etteivät taiteilijat tarvitse opettajaa?» kysyi Sandip.

»Taide on luovaa työtä», vastasi mieheni. »Senvuoksi meidän on tyydyttävä nöyrästi oppimaan taidetta taiteilijan teoksista.»

Sandipia sellainen vaatimattomuus nauratti. Hän virkkoi: »Sinä arvelet, että nöyryys on pääoma, joka lisää varallisuuttasi, mitä enemmän sitä käytät. Minä puolestani olen vakuutettu siitä, että ne, joilta puuttuu ylpeyttä, ovat kuin vedessä häilyvä ruoko, jonka juuret eivät ole kiinni pohjassa.»

Heidän niin puhuessaan risteilivät mielessäni mitä vastakkaisimmat tunnot. Toisaalta minä kovin halusin mieheni väittelyssä voittavan ja Sandipin kopeuden joutuvan häpeään. Toisaalta taas juuri Sandipin taipumaton ylpeys veti minua puoleensa. Se loisti kuin kallis jalokivi, joka ei tunne arkuutta, vaan säteilee vasten auringon kasvoja.

Minä astuin huoneeseen, Sandipin täytyi kuulla askeleeni minun lähestyessäni, mutta hän ei ollut mitään kuulevinaan eikä irroittanut katsettaan kirjasta.

Minä pelkäsin hänen taidetta koskevia puheitansa, sillä se, mitä hän sanoo maalauksista, loukkaa usein hienotunteisuuttani, ja minun on sellaisissa tapauksissa kovin vaikea olla ilmaisematta epämieluista vaikutelmaani. Niinpä olinkin jo vähällä kääntyä takaisin, kun Sandip huokasi syvään ja kohotti katseensa. Hän oli hämmästyvinään ja huudahti: »Ah, tekö täällä!»

Hänen sanoissaan, äänessään ja silmissään oli ankara, hillitty moite, ikäänkuin hänen minuun kohdistuvat vaatimuksensa olisivat tehneet poissaoloni, vaikkapa vain pari päivää kestävänkin, suureksi vääryydeksi. Minä tiesin varsin hyvin, että sellainen mielenasenne oli loukkaus, mutta en, ikävä kyllä, kyennyt siitä suuttumaan.

Minä en vastannut mitään, mutta vaikka katseinkin toisaalle, en pääsyt tuntemasta hänen syyttävää katsettansa, joka suuntautui suoraan; kasvoihini tahtomatta ollenkaan väistyä. Toivoin hartaasti, että hän virkkaisi jotakin, jotta voisin saada suojaa hänen sanoistansa. En tiedä, kuinka kauan tätä kesti, mutta lopulta en voinut enää itseäni pidättää. »Mikä on se asia», kysyin minä, »josta tahdotte kanssani keskustella?»

Sandip oli jälleen hämmästyvinään ja sanoi: »Täytyykö aina olla jokin määrätty asia? Onko ystävyys sinänsä rikos? Voi teitä, kuningattareni, miksi arvioittekaan niin mitättömäksi sen, mikä on suurinta maailmassa! Onko palvova sydän torjuttava kartanolta kuin kulkukoira?»

Minä tunsin jälleen vavahtelevani. Tunsin ratkaisun lähestyvän, niin rajuna, ettei voinut ajatellakaan sen torjumista. Ilo ja pelko taistelivat ensimmäisestä sijasta. Olisivatko hartiani riittävän lujat kestääkseen sen iskun, vai heittäisikö se minut kumoon, kasvot maan tomuun?

Koko ruumiini vapisi. Hilliten itseäni ankaralla ponnistuksella minä toistin: »Te olette kutsunut minut isänmaan asiaa koskevan seikan vuoksi; ja minä olen jättänyt talousvelvollisuuteni kuullakseni mistä on kysymys.»

»Sitähän minä tässä yritän selittää», virkkoi hän käheästi naurahtaen. »Ettekö tiedä, että minä olen tullut teitä ihaillen palvomaan? Enkö ole sanonut, että näen teissä isänmaamme šakti? Ei ole kysymys vain maantieteellisestä isänmaastamme. Kukaan ei voi uhrata elämäänsä kartan vuoksi! Vasta kun näen teidät edessäni, käsitän isänmaani koko kauneuden. Kun te olette omin käsin minut voidellut, tunnen isänmaani siunauksen lepäävän päälaellani, ja jos kaadun taistelussa, tuo vakaumus sydämesssäni, niin en kaadu minkään kartan osoittaman maan tomuun, vaan rakkaiden käsien alleni levittämälle vaatteelle. Tiedättekö mitä vaatetta tarkoitan? Sitä mullanruskeata leveän veripunaisen päärmeen reunustamaa saria, joka teillä oli tuonoin yllänne. Voinko sitä milloinkaan unhottaa? Sellaiset näyt antavat voimaa elämään ja iloista uskallusta kuolemaan!»

Sandipin silmät säikkyivät tulta hänen puhuessaan, mutta minun oli mahdoton sanoa, paloiko niissä palvonnan vaiko intohimon tuli. Mieleeni muistui se päivä, jolloin kuulin hänen ensi kerran puhuvan enkä oikein tiennyt, oliko hän ihminen vai elävä tulenliekki.

En kyennyt lausumaan sanaakaan. Ei käy päinsä hakeutua ulkonaisen sopivaisuuden suojiin, kun yht'äkkiä leimahtaa lieska hävittäen välkähtävin miekoin ja raikuvin nauruin kaikki, mitä ahneus on kasannut. Pelkäsin kauheasti, että hän voisi unhottaa itsensä ja tarttua käteeni, sillä hän seisoi edessäni kuin värjyvä tulenliekki; hänen silmistänsä sinkosi minuun korventavia kipunoita.

»Aiotteko siis ikuisesti palvella mitättömiä talousvelvollisuuksia epäjumalananne», huudahti hän hetken vaiti oltuansa, »te, joilla on valta lähettää meidät elämään tai kuolemaan? Pitääkö teidän voimanne piiloutua eristettyihin asuinsuojiinne? Minä rukoilen teitä: karistakaa pois kaikki väärä häveliäisyys, naurakaa ympärillänne kuuluville kuiskeille! Heittäytykää jo tänään vapaan maailman syliin!»

Kun Sandip tuolla tavoin punoo taitavasti yhteen isänmaahan ja minuun kohdistuvat tunteensa, niin vereni todellakin kuohahtaa, ja epäröintiin luomat esteet horjahtelevat. Hänen taidetta ja sukupuolielämää koskevat puheensa, ne rajaviivat, joita hän vetää todellisen ja epätodellisen välille, olivat vain herättäneet minussa vastustuksen henkeä, joka esti minua asiallisesti vastaamasta. Mutta nyt se jälleen leimahti lieskaan, joka teki vastustelun mahdottomaksi. Minä tunsin kirkastuneen naisellisuuteni kohottavan itseni jumalattaren kaltaiseksi. Miksipä ei hänen loisteensa näkyisi otsallani sädehohteena? Miksi ei ääneni keksi sanaa, kuuluvaa huutoa, joka loitsusanojen tavoin sytyttäisi kansassani pyhän innon tulta?

Yht'äkkiä syöksyi palvelijattareni huoneeseen hiukset hajalla. »Maksakaa minulle palkka ja päästäkää minut menemään», huusi hän. »Milloinkaan eläissäni ei minua ole niin…» Seuraavat sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.

»Mitä on tapahtunut?»

Kävi ilmi, että Thako, kälyni palvelijatar, oli häntä karkeasti herjannut ilman minkäänlaista syytä. Khema oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei auttanut, vaikka sanoin ottavani asian aivan pian tutkiakseni.

Naisellisuuden lootuskukkain alla piilevä arkielämän lieju kohosi pinnalle. Minä riensin pois huoneesta, jottei Sandip saisi sitä kauemmin katsella.

X

Kälyni askarteli yhä pähkinäinsä kimpussa, hymyn häivä suupielessään, ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään ikävää. Hän hyräili yhä samaa laulua.

»Miksi Thakosi on sillä tavoin nimitellyt Khema parkaa?» kysyin minä.

»Todellako? Kas sitä lunttua! Minä ajan hänet heti talosta. Mikä hävyttömyys sillä tavoin pilata sinun aamupäiväsi! Mutta eipä ole Khema letukallakaan tietoa ihmisten tavoista, kun hyökkää sinua häiritsemään kesken puuhiasi. Älä kumminkaan sinä, Tšota Rani, rasita itseäsi sellaisilla kotikiistoilla. Jätä ne minun huolekseni ja palaa ystäväsi luo!»

Kuinka äkkiä kääntyykään tuuli mielemme purjeissa. Se seikka, että olin lähtenyt’ kohtaamaan Sandipia, näytti naissuojissa vallitsevien lakien valossa niin kuulumattomalta asialta, etten tietänyt mitä vastata, vaan lähdin omaan huoneeseeni. Minä tiesin koko jutun olevan kälyni sommitelmaa: hän oli kiihoittanut palvelijattarensa tuohon kohtaukseen. Mutta minä tunsin liikkuvani niin epävarmalla pohjalla, etten uskaltanut yrittää vastaiskua.

Olin nähnyt aivan hiljattain, etten ollutkaan voinut säilyttää loppuun asti sitä jäykkää ylpeyttä, jonka nojalla olin vaatinut Nankua karkoitettavaksi. Jouduin yht'äkkiä hämilleni, kun Bara Rani tuli sanomaan: »Se on tosiaankin yksinomaan minun syyni, hyvä veli. Me olemme vanhanaikaista väkeä, ja minulle ei tahtonut Sandip Babusi käyttäytyminen olla oikein mieleistä, joten sanoin ovenvartijalle. mutta miten olisinkaan voinut aavistaa, että Tšota Ranimme piti sitä solvauksena? — Olisin pikemmin odottanut päinvastaista! Mutta minähän olen auttamattomasti yksinkertainen!»

Se, mikä ylevän kansallisen liikkeen kannalta näyttää ihanalta asialta, ilmenee alhaalta käsin nähtynä sameana ja mutaisena. Aluksi se harmittaa, sitten inhoittaa.

Minä sulkeuduin huoneeseeni, istuuduin ikkunan ääreen ja ajattelin, kuinka helppo olisi elää, kunhan voisi pysyä sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Kuinka yksinkertaisesti istuukaan kälyni tuolla kuistikolla pähkinöittensä parissa, ja kuinka saavuttamattoman kauas onkaan siirtynyt minun luonnollinen paikkani kotoisten velvollisuuksien piirissä! Miten tämä kaikki päättyneekään? kysyin minä itseltäni. Herännenkö tästä joskus kuin kuumehoureesta unohtaen kaikki, vai vedetäänkö minut sellaisiin syvyyksiin, joista ei tässä elämässä voi pelastua? Kuinka olenkaan työntänyt onnen luotani ja tärvellyt elämäni? Jokainen loukko tässä makuuhuoneessa, johon astuin ensi kerran morsiamena yhdeksän vuotta sitten, tuijottelee minua säikähtyneenä.

Kun mieheni palasi kotiin suoritettuaan maisteritutkintonsa, toi hän minulle tämän kämmekän, joka on kotoisin kaukaisesta maasta merten takaa. Näiden pienten lehtien alta puhkesi ilmoille kukka toisensa jälkeen, näytti siltä, kuin itse Kauneus olisi kumonnut sen yli runsautensa sarven. Me päätimme asettaa sen tähän ikkunaan. Se kukki tuon ainoan kerran, mutta me olemme yhä toivoneet sen kukkivan uudelleen. Tottumuksen voimasta, minä olen sitä yhä kastellut näinäkin päivinä, ja se on vielä viheriä.

Neljä vuotta sitten minä teetin mieheni muotokuvaa varten norsunluukehyksen ja asetin sen tuonne komeroon. Kun katseeni nyt sattuu sinne eksymään, täytyy minun luoda silmäni alas. Viime viikkoon asti oli tapanani joka aamu kylvyn jälkeen koristaa se kukilla hartaan kiintymyksen! merkiksi. Mieheni usein moitti minua siitä.

»Minua hävettää, kun näen sinun asettavan minut korkeuksiin, joihin en kuulu», sanoi hän kerran.

»Mitä mielettömyyksiä!»

»En ole ainoastaan häpeissäni, vaan vielä mustasukkainenkin!»

»Jopa nyt jotakin! Sanohan, kenelle!»

»Tuolle väärälle minälleni. Se vain osoittaa, että minä olen sinulle liian mitätön, että sinä kaipaat jotakin erinomaista miestä, jonka ylemmyyttä voit kumartaa, ja senvuoksi sinun on välttämättä sepitettävä itsellesi minusta jonkinlainen ihannoitu kuva.»

»Tuollainen puhe minua vain suututtaa», sanoin minä.

»Mitäpä hyödyttää minulle suuttua?» vastasi hän. »Soimaa kohtaloasi, joka ei jättänyt sinulle vaalinvaltaa, vaan pakotti sokeasti ottamaan minut. Nyt sinun täytyy alinomaa yrittää korjata virhettäsi tekemällä minusta kaikkien hyveiden esikuva.»

Minua loukkasi silloin tuo pelkkä ajatus niin että kyyneleet tulvahtivat silmiin. Ja milloin hyvänsä asiaa ajattelenkin, jää katseeni kohoamatta komeroon asti.

Nyt minulla näet on toinen kuva korulippaassani. Hiljattain järjestellessäni oleskeluhuonetta otin sieltä sen kaksoiskehyksen, jossa oli Sandipin kuva mieheni kuvan rinnalla. Tälle kuvalle en kanna kukkauhreja, se on piilossa korujeni alla.

Se tenhoo mieltäni sitä enemmän, kun säilytän sitä salaa. Minä katselen sitä silloin tällöin suljettujen ovien takana. Illalla minä sytytän lampun ja istun kauan sitä katsellen. Joka ilta aion sen polttaa lampun liekissä, jotta siitä iäksi pääsisin, mutta joka ilta minä kätken sen. jälleen huoaten helmieni ja jalokivien! joukkoon.

Voi minua, kurjaa naista! Millainen rakkauden runsaus punoutuukaan jokaisen jalokiveni ympärille! Voi, miksi en ole kuollut!

Sandip oli teroittanut mieleeni, ettei epäröiminen kuulu naisen luontoon. Nainen ei tiedä oikeasta eikä vasemmasta, vaan liikkuu suoraan eteenpäin. Hän toisteli minulle alinomaa, että kotimaani naiset kerran unestansa herättyään kajahduttavat voitonvarman huutonsa: »Minä tahdon!»

»Minä tahdon!» — niin selitti Sandip eräänä päivänä — on kaiken luomistyön ensimmäinen sana. Sitä ei johtanut mikään periaate, se muuttui tuleksi ja loi itsestään auringot ja tähdet. Se on kauhistuttavan puolueellinen. Tahtoen päätyä ihmiseen se uhrasi armotta miljoonia eläimiä miljoonien vuosien kuluessa. Tuo peloittava sana »minä tahdon» on tullut lihaksi naisessa, ja senvuoksi yrittävät miehet, jotka ovat pelkureita, kaikin voimin padota tätä alkuvoimaista tulvaa. He näet pelkäävät, että tuo naurava ja karkeloiva hyöky voi pyyhkäistä pois heidän kurpitsapeltonsa aidat ja tuet. Miehet ovat aina hyvillä mielin luulotelleet saaneensa tuon voiman suljetuksi sovinnaisuuden rajoihin, mutta se paisuu ja kasvaa. Nyt se on vielä tyyni ja syvä kuin järvi, mutta sen paine käy yhä ankarammaksi, padot taipuvat, ja kauan mykkänä ollut voima syöksyy eteenpäin ukkosena ulvoen: »Minä tahdon!»

Nuo Sandipin sanat kaikuvat mielessäni kuin sotarummun lyönnit. Ne vaimentavat kaikki henkilökohtaiset vaikeuteni. Mitä huolinkaan toisten ihmisten ajatuksista? Mitä merkitseekään minulle tuo kämmekkä ja tuo komero makuuhuoneessani? Millä voimalla ne kykenevätkään minua masentamaan ja häpeään saattamaan? Minussa palaa luomisen alkutuli.

Minun teki kovin mieleni temmata kämmekkä alas ja singota se ulos ikkunasta, riistää komerosta kuva ja päästää riehumaan se hillitön hävityshalu, joka mielessäni raivosi. Olin jo kohottanut käteni niin tehdäkseni, kun äkillinen tuska kouristi sydäntäni ja kyynelet tulvahtivat silmiini. Minä heittäydyin pitkäkseni ja nyyhkytin: »Kuinka tämä kaikki päättyy, kuinka tämä kaikki päättyy?»

Sandipin kertomus

V

Lukiessani näitä elämäni historian sivuja minä kysyn itseltäni vakavasti: Onko tämä Sandip? Olenko minä kokoonpantu pelkistä sanoista? Olenko vain kirja, joka on sidottu lihan ja veren kansiin?

Maa ei ole kuollut olio kuten kuu. Se hengittää. Sen virrat ja meret huokuvat ilmoille huuruja, jotka kietovat sen vaippaansa. Sen oma, ilmassa leijuva tomu on sen viittana. Katselija, joka silmäilee maata ulkoapäin, näkee vain sen valon, jota tuo huuru ja tuo tomu heijastelevat. Valtavien maanosien rajat eivät hänen silmiinsä selvästi näy.

Ihminen, joka on elävä samoinkuin maa, on hänkin aina kietoutuneena aatostensa huuruun, jota hän huokuu. Hänen todellinen olemuksensa jää salatuksi, ja hänkin näyttää olevan pelkkää valoa ja varjoa.

Näyttää siltä, että minä tässä elämäni tarinassa kehittelen elävän kiertotähden lailla vain ihanteellisen maailmani kuvaa. Mutta minä en ole ainoastaan se, mikä haluan ja luulen olevani, — olen myöskin se, mitä en rakasta ja mikä en tahtoisi olla. Luomiseni oli alkanut jo ennen syntymääni. Minä en voinut ollenkaan valita ympäristöäni, joten minun on parhaani mukaan käytettävä sitä, mitä minulle tarjoutuu.

Elämänkatsomukseni mukaan täytyy sen, mikä on suurta, samalla olla julmaa. Oikeamielisyys on keskinkertaisten ihmisten hyve — suurilla on etuoikeutenansa olla väärämielisiä. Maapallon pinta oli tasainen. Maanalainen tuli puski sitä kohottaen korkean vuoren — se ei yrittänyt olla oikeamielinen estettänsä, vaan itseänsä kohtaan. Menestyksellinen väärämielisyys ja luonnollinen julmuus ovat olleet ainoat voimat, joiden nojalla yksityinen tai kansakunta on päässyt upporikkaaksi tai yksinvaltiaaksi.

Senvuoksi minä saarnaan vääryyden suurta oppia. Minä sanon jokaiselle: Vapautuminen perustuu vääryyteen. Vääryys on se tuli, jonka on alinomaa poltettava jotakin välttyäkseen tuhkaksi tummumista. Kun yksilö tai kansakunta ei enää kykene tekemään vääryyttä, niin se pyyhkäistään pois näkymöltä ja heitetään maailman rikkaläjään.

Toistaiseksi tuo on vain teoriani — olemukseni ei sitä täysin vastaa. Varuksissani on halkeamia, joiden lomitse vilkahtaa näkyviin jotakin ylen pehmeätä ja herkkätunteista. Syynä on se, että paras osa minuuttani, kuten jo sanoin, on luotu jo ennen tätä olemiseni vaihetta.

Tavantakaa minä panen kannattajani koetukselle nähdäkseni kuinka pitkälle he ovat ehtineet säälimättömyyden opinnoissa. Eräänä päivänä olimme huvimatkalla, lähellämme oli vuohi laitumella. Minä kysyin: »Kuka teistä voi leikata tällä puukolla vuohelta jalan ja tuoda sen minulle?» Toisten vielä epäröidessä minä lähdin itse ja tein sen. Eräs seuralaisistani pyörtyi sitä katsellessaan. Mutta nähdessään minut aivan levollisena he koskettivat kunnioittavasti jalkojani ja sanoivat minun olevan kaiken inhimillisen heikkouden yläpuolella. Toisin sanoen: he havaitsivat tuona päivänä aatokseni sumuverhon, mutta sisäinen olemukseni, jonka omituinen kohtalonoikku on luonut helläksi ja armeliaaksi, jäi heiltä näkemättä.

Tässä elämäni luvussa, joka keskittyy päivä päivältä yhä kiinteämmin Bimalaan ja Nikhiliin, jää siinäkin paljon pinnan alle piiloon. Tämä aatteen sairaus, joka minua vaivaa, muodostelee sisäistä elämääni, mutta sittenkin jää suuri osa elämääni sen vaikutuspiirin ulkopuolelle, joten syntyy ristiriitaa ulkonaisen elämän ja sen sisäisen suunnitelman välille, ristiriitaa, jota minä yritän parhaani mukaan salata, itseltänikin — koska se muuten voisi tuhota suunnitelmani, jopa elämänikin.

Elämä on epämääräinen ja täynnä ristiriitaisuuksia. Me miehet aatteinemme yritämme luoda siihen määrättyä muotoa valamalla sen määrättyyn kaavaan — menestyksen kaavaan. Kaikki maailmanvalloittajat, Aleksanterista amerikkalaisiin upporikkaihin asti, löytävät miekasta tai rahasta oman olemuksensa kuvan, joka on heidän menestyksensä lähde.

Tärkein ristiriita Nikhilin ja minun välillä on siinä, että me, vaikka molempain tunnuslauseena onkin »tunne itsesi», ymmärrämme itsensätuntemisen ihan eri tavoin: Nikhil näet selittää, että tunteminen siinä mielessä kuin minä sanaa käyttelen merkitsee tuntemisen mahdottomuutta.

»Menestyksen saavuttaminen sinun tavallasi», huomautti Nikhil kerran, »on voiton saavuttamista sielun vahingoksi; mutta sielu on kalliimpi kuin menestys.»

Minä vastasin vain: »Sanasi ovat liian epämääräiset.»

»Sitä en voi auttaa», virkkoi Nikhil. »Kone on täsmällinen, elämä ei. Jos aiot täsmällisyyttä tavoitellen oppia tuntemaan elämän pitämällä sitä koneena, niin sellainen täsmällisyys ei voi käydä totuudesta. Sielu ei ole rajoiltansa yhtä täsmällinen kuin menestys, ja senvuoksi sinä vain menetät sielusi, jos etsit sitä menestyksestäsi.»

»Missä se sitten piilee, tuo ihmeellinen sielu?»

»Siellä, missä se tuntee itsensä äärettömyydessä, kaiken menestyksen tuolla puolen.»

»Missä suhteessa tämä kaikki on isänmaalliseen työhömme?»

»Se on sama asia. Kun isänmaamme muuttuu korkeimmaksi tarkoitusperäksi, niin sen menestys koituu sielun vahingoksi. Kun se tuntee Korkeimman kaikkea muuta suuremmaksi, niin se saa voiton sielullensa, olkoonpa, että ulkonaiset tulokset jäävät saavuttamatta.»

»Onko historiassa jokin sellainen esimerkki?»

»Ihminen on niin suuri, että hän voi jättää huomioonottamatta kaikki esimerkit samoinkuin ulkonaisen menestyksenkin. Kenties ei ole olemassa mitään esimerkkiä, enempää kuin siemenellä, joka on kerran kehkeytyvä kukaksi. Mutta kaikesta huolimatta suuntaa sisäinen välttämättömyys siemenen kukkaan.»

Asian laita ei ole niin, etten minä ollenkaan käsitä Nikhilin katsantokantaa; se muodostaa minun vaarani. Minä olen syntynyt Intiassa, ja Intian henkinen myrkky virtailee suonissani. Miten äänekkäästi minä saarnaankin kieltäymyksen mielettömyyttä vastaan, en sitä kumminkaan voi kokonaan välttää.

Niinpä syntyy meillä nykyjään omituisia ristiriitaisuuksia. Meillä täytyy olla uskontomme ja meillä täytyy olla kansallinen liikkeemme: Bhagavad Gita ja Bande Mataram. Tuloksena on, että molemmat joutuvat kärsimään. Sama asia kuin jos antaisi englantilaisen sotilassoittokunnan torvien raikua intialaisten huilujemme ohella. Minun täytyy ottaa elämäntehtäväkseni tämän kamalan sekasorron lopettaminen.

Minä tahtoisin meillä pääsevän valtaan länsimaisen, sotilaallisen tyylin eikä intialaisen. Silloin voisimme antaa häpeämättä liehua intohimon lipun, jonka Luonto-äiti on määrännyt sotalipuksemme elämän taistelutanterelle. Intohimo on kaunis ja puhdas — puhdas kuin liljankukka, joka kohoaa liejuisesta maaperästä. Se kohoaa kaikkia saastuttajiansa ylemmäksi tarvitsematta mitään keinotekoisia puhdistusvälineitä.

V

Viime päivinä minua on kiusannut eräs kysymys. Miksi sallin elämäni takertua Bimalan elämään? Olenko minä uiva pölkky, jota jokainen este voi pidättää?

Minä en suinkaan tunne mitään väärää häpeäntunnetta sen vuoksi, että Bimala on tullut himoni esineeksi. On liiankin ilmeistä, että hän tarvitsee minua, ja niinmuodoin minä pidän häntä oikeudenmukaisesti omanani. Hedelmä riippuu rungosta oksan varassa, mutta siitä syystä ei rungolla tarvitse olla ikuista oikeutta hedelmän luonansa pitämiseen. Kypsä hedelmä ei voi taata ikuisesti pysyvänsä rungon yhteydessä; se tuntee siitä yhä irtautuvansa. Se on kerännyt minua varten koko makeutensa; minulle antautuminen on sen olemisen aihe, sen todellisen olemuksen kannate, sen oikea siveellisyys. Niinpä minun on se poimittava, sillä minä en saa tehdä sitä mitättömäksi.

Eniten minua kiusaa se, että kietoudun yhä pahemmin pauloihin. Enkö ole syntynyt vallitsemaan, nousemaan oman ratsuni, suurten joukkojen, selkään ja suistamaan sitä miten hyväksi näen — päämäärän tunnen minä yksin; sen osaksi tulevat vain okaat ja tien loka. Ratsuni on oven edessä minua odottamassa; se kuopii tannerta ja pureksii kuolaimiaan, ja ilma raikuu sen hirnuntaa. Mutta missä olen minä ja mitä minä teenkään, kun päästän joka päivä ihanan tilaisuuden käsistäni?

Minä uskoin kerran olevani rajuilma — ajattelin, etteivät tielleni sirotellut revityt kukkaset voineet estää minua etenemästä. Mutta nyt minä kiertelenkin yhtä ainoata kukkaa — kuin mehiläinen enkä niinkuin rajuilma. Pitää siis paikkansa mitä sanoin: ne aatteet, joilla ihminen itseänsä värittää, liikkuvat vain pinnalla. Sisäinen ihminen pysyy aina samana, jokapäiväisenä. Jos joku voisi nähdä sisäisen olemukseni ja kirjoittaisi elämäkertani, niin hän ei kuvailisi minua mitenkään Pantšu tolvanaa tai Nikhiliä kummemmaksi!

Eilen illalla minä selailin vanhaa päiväkirjaani niiltä ajoilta, jolloin olin vastikään suorittanut tutkintoni ja aivoni olivat viisaustieteestä pakahtumaisillaan. Jo siihen aikaan olin vannonut välttäväni kaikkia harhaluuloja, omia samoinkuin toistenkin keksimiä, ja olin päättänyt rakentaa elämäni todellisuuden pettämättömälle pohjalle. Mutta miten onkaan käynyt? Missä on elämäni pettämättömyys? Sehän on pikemmin ollut kuin verkkokudelma, jossa; lanka tosin on katkeamaton, mutta suurin osa sittenkin on pelkkää reikää. Siitä en pääse ankarimmillakaan ponnistuksilla. Parastaikaa iloitessani siitä, että pysyn eksymättä lankani suunnassa, joudunkin samassa ilkeään silmukkaan! Minä näet olen alkanut tuntea omantunnonsoimausta.

»Minä tarvitsen sitä, se on tuossa, niinpä otan sen.» — Tuo on selvää ja suoraa politiikkaa. Se, joka pyrkii tarmokkaasti kohti päämääräänsä, saavuttaa sen vihdoin välttämättä. Mutta jumalat eivät tahdo tehdä sellaista matkaa helpoksi. Senvuoksi he lähettävät myötätunnon viettelijättären suistamaan matkamiestä ladultansa, samentamaan hänen katsettansa kyyneleisellä sumuverholla.

Minä näen Bimala rukan liikehtivän levottomana satimessaan. Millainen hädän ilme onkaan hänen silmissään! Kuinka hän onkaan hangannut itsensä verille tempoessansa kahleitaan! Tuon näyn tietenkin pitäisi ilahduttaa todellista metsästäjää.

Minä olenkin iloinen, mutta toisaalta koskee mieleeni, ja senvuoksi minä seison epäröiden voimatta vetää silmukkaa kiinni.

Minä tiedän, että on ollut hetkiä, jolloin olisin voinut syöksyä hänen luoksensa, tarttua hänen käsiinsä ja pusertaa hänet rintaani vasten, vastustamattomasti. Jos olisin niin tehnyt, ei hän olisi virkkanut sanaakaan. Hän tiesi, että oli uhkaamassa ratkaiseva tapaus, joka tuokiossa muuttaisi toisiksi koko maailman arvosuhteet. Ja kun hän seisoi sen luolan suulla, joka kätki itseensä arvaamattoman, mutta silti odotetun asian, hänen kasvonsa kalpenivat ja silmät hehkuivat pelonsekaista hurmiota. Kun tuo tuokio saapuu, hahmoutuu iäisyys, jota kohtalomme odottaa henkeänsä pidättäen.

Minä olen sallinut tuon tuokion luiskahtaa ohi. En ole tarttunut kiinni häikäilemättömän voimakkaasti saadakseni varmasti omakseni sen, mikä jo melkein täydellisesti minulle kuului. Nyt näen selvästi, että luonnossani oli salattuja alkuvoimia, jotka ilmeisesti asettuivat esteiksi tielleni.

Aivan samalla tavalla koki kohtalonsa Ravana, jota minä pidän Ramajanan [Muinaisintialaisen kirjallisuuden toinen suuri sankarieepos (Mahabharatan ohella). Rama-sankarilta ryöstää Ravana uskollisen puolison Sitan, joka voitetaan takaisin apinainkuninkaan Hanunranin avulla] varsinaisena sankarina. Hän piti Sitaa Asoka-puutarhassa, odottaen hänen mielisuosiotansa, sen sijaan että olisi vienyt hänet muitta mutkitta haaremiinsa. Tämä heikko kohta hänen muuten suurenmoisessa luonteessaan tärveli koko ryöstön. Toinen samanlainen omantunnontuskain puuska sai hänet kohtelemaan liian välinpitämättömästi ja lievästi petollista veljeänsä Bibhisania, ja seurauksena oli; että hän sai siitä hyvästä surmansa.

Elämän tragiikka johtuu ihmisestä itsestänsä. Aluksi se lepää mitättömän pienenä seikkana pimeissä, syvissä kerrostumissa, mutta tunkeutuu lopulta esiin kumoten koko rakennelman. Varsinainen tragiikka on siinä, ettei ihminen tunne itseänsä sellaisena kuin hän todellisuudessa on.

V

Sitten on vielä otettava huomioon Nikhil. Vaikka tiedän hänet hassahtavaksi ja naurankin hänelle, en kumminkaan voi kokonaan vapautua siitä ajatuksesta, että hän on ystäväni. Aluksi minä en välittänyt mitään hänen katsantokannoistaan, mutta nyttemmin hän tavantakaa saattaa minut hämille ja loukkaa minua. Senvuoksi olen yrittänyt jutella ja kiistellä hänen kanssaan samaan intomieliseen tapaan kuin ennenkin, mutta siinä ei ole aito sointua. Johdunpa toisinaan niinkin pitkälle luonnottomuuteen, että olen olevinani samaa mieltä kuin hän. Mutta teeskentely ei ole luonteenomaista minulle enempää kuin Nikhilillekään. Siinä on ainakin yksi yhteinen piirre. Senvuoksi minulle on nykyjään mieluisempaa, kun en häntä ollenkaan kohtaa, ja minä olen alkanut mahdollisuuden mukaan häntä vältellä.

Tuo kaikki ilmaisee heikkoutta. Kohta kun ihminen myöntää vääryyden mahdolliseksi, se muuttuu tosiasiaksi ja tarttuu häntä kurkkuun, miten hän yrittäneekin olla sitä uskomatta. Minun tekee mieleni avoimesti sanoa Nikhilille, että tällaisia tapahtumia — suuria todellisuuksia — on katsottava suoraan kasvoihin ja ettei se, mikä on totista totta, saa erottaa toisistaan oikeita ystäviä.

Minä olen kieltämättä heikontunut. Bimalaa minä kumminkaan en voittanut tällä heikkoudellani; hän poltti siipensä häikäilemättömän miehekkyyteni liekeissä. Kohta kun savu tummentaa liekkien loimon, hän joutuu hämilleen ja vetäytyy takaisin. Sitten tapahtuu hänen tunteissaan täydellinen mullistus: hänen tekisi mieli ottaa takaisin se seppele, jolla hän on minut koristanut, mutta hän ei voi sitä tehdä, sulkee vain silmänsä, jottei sitä näe.

Kaikesta huolimatta minä en saa väistyä viitoittamaltani tieltä. Missään tapauksessa en saa jättää isänmaan asiaa, kaikkein vähimmin tällä hetkellä. Bimalan ja isänmaan täytyy tästä lähtien olla yhtä. Lännestä puhaltava raju tuuli, joka on temmannut pois maamme omantunnon verhon, tempaa varmaan Bimalan kasvoilta naisen hunnun, ja tämä kasvojen paljastuminen on tapahtuva ilman häpeäntunnetta. Kun keinuva alus kantaa suuria ihmisjoukkoja yli valtameren ja Bande Mataram liehuu sen lipputangossa, niin se on samalla oleva minun mahtini ja rakkauteni kehto.

Bimala on näkevä vapautumisemme niin valtavana näkynä, että hänen kahleensa kirpoavat itsestään, hänen tuntematta mitään häpeää, vieläpä sitä ollenkaan huomaamattakaan. Kokonaan tämän peloittavan, hävittävän mahdin lumoissa ollen hän ei epäröi hetkeäkään menetellä armottomasti; Minä olen havainnut Bimalan olemuksessa julmuuden, joka on koko olemassaolon sisäinen voima — julmuuden, joka taipumattomalla mahdillansa ylläpitää maailman kauneutta.

Jos voisimme vapauttaa naiset niistä teennäisistä kahleista, joihin miehet ovat heidät iskeneet, saisimme nähdä maan päällä Kalin, häpeää ja sääliä tuntemattoman jumalattaren elävän kuvan. Minä kuulun Kalin palvelijoihin, ja on tuleva päivä, jolloin minä jumalatartani oikein palvelen nostamalla Bimalan hänen hävitysalttarillensa. Siihen minä tahdon valmistua.

Paluutie on meiltä kummaltakin iäksi suljettu. Me ryöstämme toisiamme, vihaamme toisiamme, mutta emme milloinkaan pääse toisistamme vapaiksi.