VIIDES LUKU

Nikhilin kertomus

IV

Kaikkialla aaltoilevat kohisten elokuun tulvavedet. Nuoressa riisinlaihossa on lapsen jäsenten kiilto. Vesi on tunkeutunut puutarhaan talomme vieressä. Aamun kirkkaus leviää kuin sinisen taivaan rakkaus tuhlaavaisena yli maan. Miksi en voi laulaa? Etäisen virran vesi kimmeltelee, lehdet välkkyvät, riisipellot värisevät leimahtaen tavantakaa kultaiseen hehkuun, ja tässä syksyisessä symfoniassa olen minä yksin äänetön.

Kun ajattelen, kuinka huonosti kykenen itseäni ilmaisemaan, niin ymmärrän, minkätähden olen jäänyt yksin. Kukapa voisi ajan pitkään sietää seuraani yötä päivää? Bimala on täynnä elämän tarmoa, ja senvuoksi minä en ole hetkeksikään häneen kyllästynyt kaikkien yhdeksän vuoden aikana, jonka olemme olleet naimisissa.

Elämäni virtailee äänettömissä syvyyksissä, se ei kohise kuuluville. Minä voin ainoastaan ottaa vastaan, en temmata mukaani. Senvuoksi minun seurassani oleminen on kuin paastoamista. Nyt oivallan selvästi, että Bimalaa on riuduttanut seuran puute minun rinnallani.

Ketä minun tulee moittia? Minä en voi muuta kuin valittaa Vidjapatin, tavoin:

On elokuu, sadetta tulvii taivas; taloni tyhjä on!

Minä näen nyt, että taloni oli rakennettu jäämään autioksi, koska sen ovet eivät voi aueta. Mutta tätä ennen minä en tietänyt, että sen jumaluus oli sen ulkopuolella. Olin halunnut uskoa, että hän oli hyväksynyt uhrini ja suonut minulle sen sijaan armonsa. Mutta ei: taloni on ollut kaiken aikaa tyhjä.

Ennen oli joka vuosi tapanamme liukua isossa venheessämme yli Samaldan ulappain. Minä sanoin usein Bimalalle, että jokaisen laulun tulee palata perussävelmäänsä, uudelleen ja yhä uudelleen. Jokaisen laulun perussävelmä on suuressa luonnossa, missä tuuli vihmoo sadetta yli kohisevan virran ja viheriä maa peittää kasvonsa varjojen huntuun kuunnellen juttelevan veden ääntä. Siellä kohtasivat toisensa aikojen alussa mies ja nainen — siellä eikä seinien sisäpuolella. Ja senvuoksi täytyy meidän molempain palata luontoon, ainakin kerran vuodessa soinnuttaaksemme jälleen sydämiämme siihen puhtaaseen sointuun, jossa me kerran toisemme löysimme.

Avioliittomme kaksi ensimmäistä vuosipäivää minä vietin Kalkuttassa, jossa olin suorittamassa tutkintojani. Mutta seuraavasta vuodesta lähtien me olemme seitsemänä vuonna juhlineet yhtymisemme muistoa kukkivien vesililjojen keskellä. Nyt alkaa elämäni uusi oktaavi.

Minun on vaikea olla ajattelematta, että elokuu on tullut jälleen tänäkin vuonna. Muistaneeko sen Bimala? Hän ei ole sitä mitenkään ilmaissut. Kaikki ympärilläni on mykkää.

Talossa, joka jää tyhjäksi rakastavien lähtiessä pois, kaikuu vielä musiikki keskellä tyhjyyttä. Mutta talo, joka on autio sen vuoksi, että sydämet ovat eronneet, on hiljaisuudessaan kaamea. Tuskanhuutokin on siellä sopimaton.

Minun on vaimennettava tuskanhuutoni. Niin kauan kuin minä yhä kärsin, ei Bimala voi olla todella vapaa. Minun täytyy vapauttaa hänet täydellisesti, muuten en minä voi milloinkaan vapautua elämäni valheesta…

Luulen alkaneeni ymmärtää erästä asiaa. Ihminen on lietsonut miehen ja naisen välistä lemmentulta siinä määrin, että se on levinnyt rajojensa ulkopuolelle, missä sitä ei enää käy parhaalla tahdollakaan hillitseminen. Ihminen on tehnyt intohimostansa epäjumalan. Mutta on jo aika, ettei sen alttarille enää uhrata ihmisiä…

Minä menin tänään aamulla makuuhuoneeseeni hakemaan jotakin kirjaa. On jo pitkä aika siitä, kun kävin siellä viimeksi päiväiseen aikaan. Tuska kouristi mieltäni, kun katselin ympärilleni. Vaatenaulakossa riippui Bimalan sari, valmiiksi silitettynä. Pukupöydällä olivat hänen hajuvesipullonsa, kampansa, hiusneulansa, vieläpä punavärirasiakin otsamerkkiä varten! Pöydän alla olivat hänen kullankirjaillut pienet jalkineensa.

Aikoja sitten, kun Bimala ei vielä ollut kenkiin suopunut, minä olin tuonut hänelle tämän parin Lucknow'sta houkutellakseni häntä. Ensi kerralla hän oli niin häpeissään, että olisi mielellään painunut permannon alle, vaikka kulkikin vain huoneestaan kuistikolle. Sittemmin hän on kuluttanut paljon kenkiä, mutta on säilyttänyt näitä kuin aarretta. Näyttäessäni hänelle ensi kerran uusia jalkineita minä kiusoittelin häntä erään omituisen tottumuksen vuoksi: »Olen huomannut sinun koskettavan kunnioittavasti jalkojani, kun olet luullut minun nukkuvan! Tässä on minun palvontani uhri, jonka tulee kunnioittaen verhota valvovan jumalattareni jalkoja.» »Et saa niin sanoa», kielteli hän, »muuten en ota kenkiäsi milloinkaan jalkaani!»

Tässä makuuhuoneessa on hieno ilmakehä, jonka tunnen syvimmässä sydämessänikin. En ole ennen tätä päivää tietänyt, kuinka janoava sydämeni on ojennellut juuriansa kiertääkseen ne jokaisen tutun esineen ympärille. Minä huomaan, ettei valtajuuren irroittaminen riitä vapauttamaan elämääni. Nämä pienet jalkineetkin pidättävät minua.

Harhailevat silmäni osuvat komeroon. Kuvani katselee sieltä yhä vielä kuten ennenkin, vaikka sitä koristavat kukkaset ovat aikoja sitten lakastuneet ja mustuneet. Ne ovat ainoat esineet, joiden tervehdys vaikuttaa minuun vilpittömästi. Ne ovat vielä siinä, koska ei ole tuntunut maksavan vaivaa edes korjata niitä pois. Olkoonpa niin; minä tahdon lausua totuuden tervetulleeksi, vaikka se esiintyykin noin kuivassa ja lohduttomassa hahmossa, ja toivon ajan tulevan, jolloin kykenen suhtautumaan kaikkeen yhtä levollisesti kuin komerossa oleva valokuvani.

Minun siinä seisoessani astui Bimala takaani huoneeseen. Minä käännyin nopeasti silmäilemään kirjahyllyä ja mutisin: »Minä tulin hakemaan Amielin Päiväkirjaa.» Miksi ryhdyin vapaaehtoisiin selittelyihin? Tunsin itseni pahantekijäksi, tungettelijaksi, joka väijyy jotakin salaisuutta. En voinut katsoa Bimalaa silmiin, vaan riensin pois.

V

Istuin omassa huoneessani ja olin saanut itselleni sanoneeksi, ettei hyödyttänyt olla lukemassa tai yrittää mitään muutakaan puuhailla — tuntui siltä, kuin kaikki tulevat päiväni olisivat jähmettyneet jäykäksi massaksi, joka lepäsi ankarana painona rinnallani — kun luokseni saapui Pantšu, läheisen zamindarin vuokraaja [valtion tiluksen vuokraaja, jolla on oikeus vuorostaan vuokrata alueita toisille] tuoden vasullisen kookospähkinöitä ja tervehtien minua syvästi kunnioittaen.

»No Pantšu», sanoin minä. »Mitä tämä merkitsee?»

Olin tullut Pantšun tuntemaan opettajani välityksellä. Hän oli erittäin köyhä, joten otaksuin hänen aikovan ansaita pienen juomarahan lahjallansa. Kaivoin kukkarostani vähän rahaa ja ojensin sen hänelle, mutta hän torjui kädet ristissä: »Ei, armollinen herra, minä en ota mitään!»

»Miksi et?»

»Sallikaahan minun vilpittömästi tunnustaa, armollinen herra. Kerran kun olin pahassa pulassa, minä varastin muutamia kookospähkinöitä puutarhastanne. Minä käyn vanhaksi ja voin kuolla milloin tahansa, joten tulin maksamaan ne teille takaisin.»

Amielin Päiväkirjasta ei olisi ollut sinä päivänä mitään apua. Mutta nuo Pantšun sanat kevensivät sydäntäni. Elämässä on muitakin seikkoja kuin miehen ja naisen yhtyminen ja eroaminen. Suuri maailma ulottuu paljoa kauemmaksi, ja omat ilonsa ja surunsa voi mitata oikein vasta silloin, kun seisoo sen keskellä.

Pantšu kunnioittaa hartaasti opettajaani. Minä tiedän varsin hyvin, kuinka hän uurastaa hankkiakseen elatuksensa. Hän nousee joka aamu ennen päivänkoittoa, ottaa vasunsa, jossa on pippurinlehtiä, tupakkarullia, värillistä ompelulankaa, pieniä kampoja, kuvastimia ja muuta rihkamaa, josta kylännaiset pitävät, ja lähtee kahlaamaan yli suoperäisen seudun Namasudran puolelle. Siellä hän vaihtaa tavaransa riisiin saaden siten hieman enemmän kuin on itse maksanut. Palatessaan riittävän aikaisin hän kiireesti aterioituaan menee vielä sokerileipurin luo auttaakseen häntä sokerin hienontamisessa vohveleita varten. Kotiin tultuansa hän kohta istuutuu valmistamaan solkia kilpikonnankuoresta ja askartelee niissä puuhissa usein keskiyöhön asti. Ja koko tämä ankara vaivannäkö tuottaa hänelle tuskin sen vertaa, että hän omaisineen voi syödä kaksi kertaa päivässä suunnilleen puolen vuoden ajan. Ryhtyessään aterioimaan hän aina juo aluksi kelpo lailla vettä, ja hänen tärkeimpänä ravintonansa ovat kaikkein halvimmat ja huonoimmat banaanit. Ja kumminkin täytyy koko perheen tulla jäljelläoleva osa vuotta toimeen yhdellä ainoalla aterialla.

Kerran oli minulla aikomus ryhtyä häntä avustamaan, mutta opettajani sanoi: »Sinä et voi auttaa miehen kovaa kohtaloa, voit vain lahjoillasi pilata hänet itsensä. Bengali-emolla on paljon muitakin Pantšuja. Jos hänen rintansa ovat ehtyneet, ei ulkoapäin saatu maito voi asiaa korjata.»

Tuollaiset ajatukset arveluttavat, ja minä päätin koettaa keksiä jotakin keinoa. Jo samana päivänä sanoin Bimalalle: »Omistakaamme elämämme työlle, joka perinpohjin poistaa tuon murheellisen asiaintilan maastamme.»

»Minä huomaan, että sinä olet prinssi Siddhartani» [Siddharta: Buddhan nimi ennen hänen maailmasta luopumistansa], vastasi hän hymyillen. »Kunpa eivät tunteesi hyökylaineet vihdoin heittäisi minuakin menemään!»

»Siddharta teki lupauksensa yksinään. Minä tahtoisin tehdä sen sinun kanssasi.»

Me jouduimme juttelemaan muista asioista. Bimala on todellisuudessa henkilö, jota nimitetään ladyn nimellä. Vaikka hänen omaisensa eivät olekaan hyvissä varoissa, on hän kumminkin syntyjään rani. Hän on varma siitä, että »alempien kansanluokkien» suruihin ja kärsimyksiin on sovitettava ihan toinen mittapuu. He elävät tietenkin alinomaisessa puutteessa, mutta se ei välttämättä merkitse heille »puutetta.» Heidän oma pienuutensa suojelee heitä niinkuin rannat suojelevat lammikkoa; rajojen avartuessa tulee vain lieju näkyviin.

Bimala on oikeastaan tullut vain minun talooni mutta ei elämääni. Minä olin suurentanut hänet suomalla hänelle avaran liikkumisalan, siinä määrin, että hänen kadottuaan koko elämäni tuntuu minusta ahtaalta ja rajoitetulta. Minä olin työntänyt kaiken muun nurkkaan tehdäkseni tilaa Bimalalle, — ajattelin vain, kuinka häntä pukisin ja koristaisin ja öin päivin pysyttelisin hänen vaiheillansa, ja unohdin samalla, kuinka suuri on ihmiskunta ja kuinka kallis ihmisen elämä. Kun elämän satunnaisuudet saavat ihmisen valtoihinsa, niin Totuus häviää näkyvistä ja vapaus on mennyttä. Bimala teki nuo satunnaisuudet niin kiusallisen tärkeiksi, että totuus kerrassaan piiloutui minulta. Senvuoksi minä en näe mitään keinoa pelastuakseni onnettomuudestani ja tuijottelen yhä tuohon yhteen tyhjään kohtaan, joka minulle merkitsee koko maailmaa. Niinpä on korvissani tänä elokuun aamuna jo tuntikausia soinut vanha loppukerto:

On elokuu, sadetta tulvii taivas; taloni tyhjä on.

Bimalan kertomus

XI

Bengalin sielussa yht'äkkiä tapahtunut muutos oli valtava: ikäänkuin olisi Ganges koskettanut Sagarin kuudenkymmenentuhannen pojan tuhkaa [sen kirouksen mukaan, joka oli muuttanut heidät tuhkaksi, he voivat herätä eloon ainoastaan siinä tapauksessa, että Ganges-virta johdettaisiin heidän luoksensa], jota ei mikään tuli ollut voinut sytyttää eikä mikään vesi muuttaa eläväksi mullaksi. Kuollut Bengali nousi äkkiä tuhkastansa ja sanoi: »Tässä minä olen.»

Olen lukenut jostakin, että erään vanhan Kreikan kuvanveistäjän onnistui luoda elämää omin käsin tekemäänsä kuvaan. Sekin ihme valoi elämää valmiiseen muotoon. Mutta mikä oli yhdistämässä tätä hedelmätöntä tuhkakasaa? Jos se olisi ollut kivikova, olisimme voineet toivoa siitä syntyvän jonkinlaista muotoa — saihan kiveksi muuttunut Ahaljakin vihdoin ihmishahmonsa takaisin. Mutta tämän irrallisen tuhkan on täytynyt pudota Luojan sormien lomitse maan tomuun hajaantuakseen kaikkien tuulien teille. Se oli kasaantunut — koskaan muuttumatta kokonaisuudeksi. Mutta tänä Bengalin heräämisen päivänä tuo hajallinen joukkiokin oli muotoutunut ja huusi raikuvin äänin ovellamme: »Tässä minä olen.»

Kuinka olisimmekaan voineet olla ajattelematta, että ihme oli tapahtunut? Tuntui siltä, kuin olisi tänä historiamme hetkenä pudonnut käteemme jalokivi jonkin humaltuneen jumalan kruunusta. Nykyisyys ei ollenkaan muistuttanut menneisyyttämme, ja niin me nyt toivoimme, että kaikki puutteemme ja kurjuutemme katoaisi ikäänkuin taikaiskusta ja ettei olisi enää mitään rajaa mahdollisen ja mahdottoman välillä. Kaikki tuntui meille sanovan: »Se saapuu! Se on jo tullut!»

Niin me johduimme uskomaan, ettei historiamme tarvitse vetojuhtaa, vaan liikkuu omin voimin ikäänkuin jumalain vaunut. Ei ainakaan tarvinnut -maksaa mitään palkkaa ajomiehelle, tuli vain silloin tällöin täyttää hänen viinimaljansa. Niin meidän piti saavuttaa toiveittemme päämäärä: jokin uneksittu, mahdoton paratiisi.

Mieheni ei ollut ihan välinpitämätön, mutta näytti meidän innostuessamme käyvän yhä alakuloisemmaksi. Hän näytti tuijottavan johonkin aaltoavan nykyhetken alta kuumottavaan näkyyn.

Minä muistan, kuinka hän eräänä päivänä taaskin Sandipin kanssa väitellessään sanoi: »Onni tulee ovellemme kolkuttamaan vain osoittaakseen, ettemme kykene ottamaan sitä vastaan — ettemme ole varustautuneet voidaksemme kutsua sen vieraaksemme.»

»Ei», vastasi Sandip. »Sinä puhut kuin ateisti, koska et usko meidän jumaliimme. Meille on käynyt ihan selväksi, että Jumalatar on saapunut lahjoinensa, mutta sinä epäilet hänen läsnäolonsa ilmeisiä merkkejä.»

»Koska uskon vakaasti Jumalaani», vastasi mieheni, »olen varma siitä, ettemme ole valmistuneet häntä palvelemaan. Jumalalla on voima antaa lahjojansa, mutta meillä täytyy olla voima ottaa ne vastaan.»

Mieheni puhe vain harmitti minua. En voinut olla puuttumatta keskusteluun: »Sinä arvelet, että tämä innostus on pelkkää humaltumista, mutta eikö humaltuminen tavallaan anna voimia?»

»Mahdollisesti kyllä», vastasi mieheni. »Se voi antaa voimia, mutta ei aseita.»

»Mutta voima on Jumalan lahja», jatkoin minä. »Aseita voivat toimittaa konesepätkin.»

Mieheni hymyili. »Konesepät vaativat palkkansa, ennenkuin luopuvat tuotteistansa», virkkoi hän.

Sandip röyhisti rintaansa vastatessaan: »Älä ole siitä huolissasi! He saavat varmaan palkkansa.»

»Minä tilaan juhlamusiikin, kun maksu on suoritettu, mutta en ennen», virkkoi mieheni.

»Sinun ei pidä luulla, että musiikkianne jää riippumaan hyväntahtoisuudestasi», sanoi Sandip ivallisesti. »Meidän juhlamme ei tarvitse mitään rahallista kannatusta.»

Hän alkoi laulaa tahmein äänin:

»Minun rakkaani, joka lempeänsä tuhlaa mitään hintaa pyytämättä, hän soittaa halpaa huiluansa, ilmaiseksi saatua, ja sydämeni häipyy sen helinään.»

Sitten hän kääntyi hymyillen puoleeni ja virkkoi: »Jos minä laulan, kuningattaremme, niin tahdon vain todistaa, ettei kauniin äänen puute merkitse mitään, kun musiikki tulvii elämäämme. Kun laulamme pelkän soinnullisuutemme vuoksi, niin laulu menettää merkitystänsä. Nyt, kun musiikki on tulvahtanut yli maamme, saa Nikhil rauhassa harjoitella sävelasteikkojansa sill’aikaa kuin me herätämme maata karuin äänin:

»'Minun huoneeni huutaa minulle: Miksi tahdot lähteä pois ja tuhlata kaikkesi? Mutta elämäni käskee: Ota kaikki, mitä omistat, ja viskaa se tuulten vietäväksi! Minä noudatan elämän kehoitusta; mitä huolinkaan kaikesta katoavasta! Jos minun on jouduttava häviöön, niin tapahtukoon se hymyhuulin! Sillä yksi ainoa on himoni: kuolemattomuuden kuolettava juoma!’

»Ota huomioon, Nikhil, että me kaikki olemme kadottaneet sydämemme. Kukaan ei enää voi pidättää meitä helpon mahdollisuuden rajoissa, meitä, jotka syöksymme kohti toivotonta mahdottomuutta.

»'Pidättääkö aiotte meitä, te, joille on outo hillittömyyden hirmuinen riemu, te, jotka ette tiedä, että korviimme on kaikunut kutsu pitkän, mutkaisen polkumme päästä. Kaikki hyvä ja huono ja sävyisä — se maahan masentukoon!’»

Minä luulin mieheni ryhtyvän jatkamaan keskustelua, mutta hän nousi sanaakaan sanomatta ja lähti pois luotamme.

Mielenkuohuni vain kuvasteli sitä intohimon myrskyä, joka riehui kaikkialla maassa. Kohtaloni herra lähestyi nopeasti vierivissä vaunuissa, ja pyörien ääni kaikui olemuksessani. Minusta tuntui alinomaa siltä, että milloin tahansa voi sattua jotakin tavatonta, josta minä kumminkaan en olisi vastuussa. Enkö ollutkin joutunut olopiiriin, jossa ei ollut kysymys oikeasta tai väärästä eikä toisten ihmisten tunteista. Olinko milloinkaan tätä tahtonut — olinko odottanut tai toivonut mitään tällaista? Tutkittakoon koko elämäni ja sanottakoon, olinko missään suhteessa syyllinen.

Kaikkina kuluneina vuosinani olin uskollisesti noudattanut uskonnollisia menoja — mutta kun sitten korkea armo alkoi tulla osakseni, ilmestyikin ihan toinen jumala! Ja samoinkuin herännyt maa värähtelee Bande Mataram-huudosta, joka kaikuu odotetulle tulevaisuudelle, samoin sykkivät kaikki suoneni ja värähtelevät kaikki hermoni odottamatta ilmestyneelle, tuntemattomalle, rajulle muukalaiselle.

Eräänä yönä minä lähdin vuoteestani ja pujahdin huoneestani avoimelle pengermälle. Puutarhamme muurin takana on tuleentuvia riisipeltoja. Pohjoisen puolella näkyy kylän puiden lomitse kimalteleva virta. Koko maisema lepäsi siinä pimeässä kuin uuden tulevaisuuden uinuva alkio.

Minä näin tuossa tulevaisuudessa oman maani, kaltaiseni naisen, seisovan odottaen katselemassa. Jonkin suuren tuntemattoman huuto on kutsunut hänet esille kammiostansa. Hänellä ei ole ollut aikaa odottaa eikä harkita eikä sytyttää tuohustansa; arvelematta hän on syöksynyt pimeään. Minä tiedän varsin hyvin, kuinka hänen sisin sielunsa vastaa kutsuviin, kaukaisiin huilunääniin, kuinka hänen rintansa aaltoilee, kuinka hän tuntee yhä sitä lähestyvänsä, tulleensa jo niin likelle, että voi syöksyä sokeasti eteenpäin. Hän ei ole äiti. Hän ei huoli nälkäisten lastensa huudoista, ei ajattele pimeää kotiansa eikä tekemättä jääneitä askareitansa. Ei, hän rientää lemmenkohtaukseensa, sillä tämä on Vaišnava-runoilijain maa. Hän on lähtenyt kodistansa, unohtanut kotoiset velvollisuutensa; hän tuntee vain ääretöntä kaipausta, joka ajaa häntä eteenpäin — mitä tietä ja mitä päämäärää kohti, se on hänelle yhdentekevää.

Minussa asuu samanlainen kaipaus. Minäkin olen kadottanut kotini ja eksynyt tieltäni. Päämäärä ja polku ovat saman pimeyden peitossa. Minä tunnen vain kaipaukseni ja alinomaisen etenemiseni. Sinä onneton, öinen vaeltaja! Kun aamu valkenee, et näe enää jälkeäkään tiestä, joka voisi johtaa sinut takaisin. Mutta miksi takaisin? On yhtä hyvä kuolla. Jos pimeys, jonka huilun ääni kaikuu korvissani, johtaa minut häviöön, mitäpä silloin huolisin tulevaisista? Kun olen vaipunut sen tummaan helmaan, niin minua ei enää ole, ei ole hyvää eikä pahaa, ei naurua eikä kyyneleitä.

XII

Ajan koneiston toimiessa Bengalissa korkean paineen alaisena muuttui se, mikä oli ollut vaikeata, helpoksi, ja tapaukset seurasivat toisiansa nopeasti. Mitään ei käynyt enää pidättäminen, ei edes meidän kaukaisessa kolkassamme. Aluksi oli paikkakuntamme takapajulla, sillä mieheni ei tahtonut vaikuttaa ihmisiin mitenkään pakottavasti. »Ne, jotka tuovat uhreja isänmaalle, ovat sen oikeita palvelijoita», sanoi hän, »mutta ne, jotka isänmaan nimessä pakottavat toisia uhrauksiin, ovat sen vihollisia. He tahtovat hakata poikki vapauden tyven päästäkseen käsiksi sen latvaan.»

Mutta kun Sandip saapui ja asettui tänne asumaan ja hänen kannattajansa alkoivat liikkua seuduillamme pitäen puheita kylissä ja kauppaloissa, niin kiihtymyksen aallot tuntuivat meidänkin rannoillamme. Joukko paikkakuntamme nuoria miehiä liittyi häneen, niiden joukossa muutamia sellaisiakin, jotka olivat kylällemme häpeäksi. Heidän aito innostuksensa kirkasti heitä sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Suuren ilon ja toivon tuulten puhaltaessa yli maan oli kaikki lika ja mätä pois pyyhkäisty. Ihmisten on tosiaankin vaikea olla avomielisiä, suorasukaisia ja terveitä, kun heidän isänmaatansa rasittaa orjuus.

Nyt suuntautuivat kaikkien katseet mieheeni, koska hänen tiluksensa olivat ainoat, joissa ulkomaiset tavarat, kuten sokeri, suola ja vaatekankaat, eivät olleet kokonaan kielletyt. Tilusten virkailijatkin alkoivat lopulta olla hämillään ja häpeissään. Ja kumminkin olivat sekä vanhat että nuoret julkisesti moittineet ja pilkanneet hänen typeryyttänsä, kun hän jo aikaisemmin oli alkanut tuottaa kyläämme kotimaisia tavaroita. Kun swadeši-liike ei ollut vielä ehtinyt muuttua kerskailun aiheeksi, olimme sydämestämme halveksineet kaikkea kotimaista.

Mieheni teroittaa yhä vieläkin intialaisia lyijykyniänsä intialaisella veitsellänsä, kirjoittaa ruokokynällänsä, juo vettä tinahaarikasta ja tekee iltaisin työtä vanhanaikaisen öljylampun valossa. Mutta sellainen ikävä ja laimea isänmaallisuus ei meitä koskaan miellyttänyt. Päinvastoin: me pikemmin häpesimme hänen vastaanottohuoneensa yksinkertaista ja epäajanmukaista sisustusta, varsinkin kun hänen luonansa kävi korkeita virkamiehiä tai muita eurooppalaisia.

Mieheni kuunteli hymyillen moitteitani. »Miksi kiihdytät mieltäsi tuollaisilla joutavilla asioilla?» kysyi hän.

»He pitävät meitä barbaareina tai ainakin arvelevat, ettemme tiedä mitään hienoista elämäntavoista.»

»Jos he sen tekevät, niin minä kostan heille ajattelemalla, ettei heidän hienoutensa ole heidän valkoista ihoansa syvemmällä.»

Miehelläni oli kirjoituspöydällänsä tavallinen messinkimaljakko, jota hän käytti kukka-astiana. Kun kuulin hänen odottavan jotakin eurooppalaista vierasta, minä usein hiivin huoneeseen ja asetin sen sijaan eurooppalaisen kristallimaljakon.

»Näetkös, Bimala», huomautti hän vihdoin, »tuo messinkimaljakko tietää itsestään yhtä vähän kuin nuo kukat; mutta tämä esine julistaa tehtäväänsä ylen äänekkäästi — siihen sopivat vain keinotekoiset kukkaset.»

Bara Rani yksin imarteli mieheni päähänpistoja. Kerran hän saapui hengästyksissään sanomaan: »Veli, oletko kuullut? Kauppaan on ilmestynyt erinomaista intialaista saippuaa. Minun ylellisyysaikani on ohi, mutta jos se ei sisällä eläimen rasvaa, tahtoisin sitä sentään koetella.»

Tuon kuullessaan mieheni kerrassaan säteilee, ja pian on koko talo intialaisen saippuan ja intialaisten hajuvesien vallassa. Olipa se saippuaa! Pikemmin jonkinlaista tuimaa soodaa. Ja minä tiedän varsin hyvin, että kälyni itse käyttelee edelleenkin vanhaa eurooppalaista saippuaa ja antaa uuden tuotteen palvelijattarelle vaatteiden pesua varten!

Eräänä toisena kertana kuului taas pyyntö: »Rakas veli, hanki minulle pari uutta intialaista kynänvartta.»

Hänen »veljensä» oli jälleen kovin mielissään, ja kälyni huoneeseen kasaantuu kaikenlaisia mahdottomia tikkuja, joita nimitetään swadeši-kynänvarsiksi. Kälyä se ei haittaa, sillä lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole hänen asioitansa. Kuitenkin lepää hänen kirjoitustelineellänsä yhä vielä entinen norsunluinen kynänvarsi, ainoa, jota hän koskaan on käyttänyt.

Todellisuudessa tämä kaikki kohdistuu minuun, koska en ole halunnut yhtyä mieheni oikkuihin. Ei auttanut yrittää hänelle todistaa kälyni vilpillisyyttä; hänen kasvonsa kävivät jäykän ankaroiksi, kun vain kosketinkaan asiaa. Yrittäessään avata sellaisten ihmisten silmiä hankkii itselleen vain mieliharmia.

Bara Rani ompelee mielellään. Eräänä päivänä en voinut olla tokaisematta: »Millainen teeskentelijä sinä oletkaan, sisar! Kun 'veljesi’ on saapuvilla, puhut verissä suin swadeši-saksista, mutta ommellessasi käytät aina englantilaisia.»

»Mitä se haittaa?» vastasi kälyni. »Etkö näe, kuinka hän siitä iloitsee? Me olemme kumpikin kasvaneet tässä talossa, ja minä tunnen hänet pienestä pojasta. Minä vain en voi sietää, niinkuin sinä, hymyn katoavan hänen kasvoiltansa. Hänellä raukalla ei ole muuta kuin tämä kauppapuotileikki. Sinä olet hänen ainoa ilahduttajansa ja kumminkin tahdot koitua hänen turmioksensa!»

»Sanoitpa mitä tahansa, missään tapauksessa et tee oikein teeskennellessäsi», vastasin minä.

Kälyni nauroi minulle vasten kasvoja. »Sinä viaton pieni Tšota Rani! Olet niin suora kuin koulumestarin ruokosauva, eikö totta? Mutta oikea nainen ei ole sellainen. Hän on pehmeä ja notkea, hän voi taipua, silti käyristymättä.»

Minä en voinut unhottaa noita sanoja: »Sinä olet hänen ainoa ilahduttajansa ja kumminkin tahdot koitua hänen turmioksensa!» Nyt ajattelen, että jos mies välttämättä tarvitsee huumausvälinettä, älköön käyttäkö siihen tarkoitukseen naista.

XIII

Suksar, joka sijaitsee meidän maillamme, on seudun suurimpia kauppakeskuksia. Toisella puolen järveä ovat myymälät auki kaiken päivää, toisella puolella pidetään joka viikko markkinat. Sadeaikana, jolloin järvi on joen yhteydessä ja venheet pääsevät kulkemaan läpi, tuodaan sinne myytäväksi suuret määrät puuvillalankaa ja villakankaita tulevaa talvea varten.

Innostuksemme ollessa korkeimmillaan Sandip selitti, että kaikki vieraat tavarat, samoinkuin vieras vaikutus yleensäkin, oli poistettava alueiltamme.

»Luonnollisesti», vastasin minä taistovalmiina.

»Minä olen puhunut asiasta Nikhilille», virkkoi Sandip. »Hän sanoo, että saamme pitää suukopua minkä haluamme, mutta hän ei tule käyttämään pakkoa.»

»Minä otan asiasta selkoa», vastasin minä ylpeässä voimantunnossani. Minä tiesin hyvin, kuinka hellästi mieheni minua rakasti. Jos olisin ollut järjissäni, olisin mieluummin antanut repiä itseni kappaleiksi sen sijaan, että sellaisena hetkenä vetosin valtaani. Mutta Sandipin piti saada täysin tuntea minussa asuvan jumaluuden voima.

Sandip oli selittänyt minulle vastustamattomaan tapaansa, kuinka kosmillinen tarmo ilmenee kullekin yksilölle jonkin erikoisen valintataipumuksen muodossa. Vaišnava-filosofia, sanoi hän, puhuu ilon šaktista, joka asuu luomakunnan sydämessä vetäen aina puoleensa ikuista rakkautta. Ihmiset ikävöivät lakkaamatta saada tuon šaktin esille oman olemuksensa salatuista syvyyksistä, ja ne meistä, joille se onnistuu, ymmärtävät heti kirkkaasti sen musiikin, joka soi meille pimeyden keskeltä. Hän puhkesi laulamaan:

»Minun huiluni, joka helisi laulujansa, on vaiti nyt, kun seison edessäsi ja näen kasvosi. Minun huutoni etsi sinua kaikkien taivaitten alta niin kauan kuin olit minulta kätketty, mutta nyt heijastuu kaipaukseni hymynä minun rakastettuni kasvoista.»

Kuunnellessani hänen vertauskuvallisia esityksiänsä minä olin unohtanut, että olin vain Bimala enkä mikään muu. Minä tunsin olevani šakti, kosmillisen ilon ilmestymä. Mikään ei voinut minua kahlita, mikään ei ollut minulle mahdotonta; kaikki, mihin kosketin, heräsi uuteen elämään. Maailma ympärilläni oli minun uusi luomukseni, sillä katso: ennen sydämeni vastaushuutoa ei syksyn taivas ollut niin täynnä kultaa kuin nyt! Ja tuon sankarin, tuon uskollisen isänmaan palvelijan, tuon hartaan palvojani, tuon leimuavan älyn, palavan tarmon, hehkuvan hengen — hänet minä loin joka hetki uudestaan.

Enkö ole nähnyt, kuinka läsnäoloni alinomaa valaa häneen uutta elämää?

Äskettäin Sandip pyysi minua päästämään puheilleni Amuljan, erään nuorukaisen, hänen innokkaan kannattajansa. Minä näin pojan silmissä liekehtivän uuden tulen ja tiesin hänenkin vaistonneen minun šaÄti-tehtävääni, tiesin luovan voimani alkaneen vaikuttaa hänen veressään. »Millainen tenhotar te olettekaan!» huudahti Sandip seuraavana päivänä. »Amulja ei ole enää poikanen, hänen elämänsä soihtu palaa täydessä lieskassa. Kuinka voisikaan teidän tulenne piillä kotinne katon alla? Aikaisemmin tai myöhemmin täytyy kaikkien saada kokea sen sytyttävää voimaa, ja kun kaikki lamput palavat, millaista verratonta devali-karnevaalia [Jumalien juhla, jota vietetään öisin ilotulituksin] maamme silloin viettääkään!»

Oman loistoni häikäisemänä minä päätin suoda tuon lahjan hartaalle palvojalleni. Minä olin itseluuloisen varma siitä, ettei mikään voinut minua estää toteuttamasta vakaita aikomuksiani. Palattuani keskustelun jälkeen huoneeseeni minä päästin hiukseni valloilleen ja sidoin ne jälleen. Miss Gilby oli minulle neuvonut, kuinka ne voi kammata niskasta korkealle ja kiertää kokoon päälaelle. Miestäni tämä hiuslaite erikoisesti miellytti. »Mikä vahinko», sanoi hän kerran, »että kaitselmus on ilmaissut minulle, vähäpätöiselle miehelle, eikä runoilija Kalidasalle, naisen niskan kaikki ihmeet. Runoilija kenties olisi sitä verrannut kukanvarteen, mutta minulle se on tulisoihtu, joka kannattaa hiustesi tummaa liekkiä.» Samassa hän… Mutta miksi, miksi tuota kaikkea muistelenkaan?

Minä lähetin kutsumaan miestäni. Muinoin minä osasin keksiä satoja aiheita, kaikenlaisia, saadakseni hänet tulemaan luokseni. Nyt, kun kaikki on aikoja sitten mennyttä, en enää ole niin kekseliäs.

Nikhilin kertomus

VI

Pantšun vaimo on äskettäin kuollut hivuttavaan keuhkotautiin. Pantšun on juhlallisin menoin puhdistuttava synnistä ja lepytettävä yhdyskuntansa. Hänelle on laskelmien nojalla ilmoitettu, että asia vaatii satakaksikymmentäkolme rupiaa.

»Mitä mielettömyyksiä!» huudahdin minä suutuksissani. »Älä suostu siihen, Pantšu! Mitä ne sinulle voivat?»

Kuin uupunut vetojuhta kohotti Pantšu minuun kärsivällisen katseensa ja sanoi: »Armollinen herra, minun vanhin tyttäreni on naitettava. Ja vaimoraukkani maahanpaniaismenot on suoritettava.»

»Jos sinussa olisikin jotakin syytä, Pantšu», mietin minä ääneen, »niin sinä olet varmaan jo riittävästi kärsinyt sen vuoksi.»

»Se on totta, armollinen herra», myönsi Pantšu avomielisesti. »Minun täytyi myydä osa tiluksiani ja antaa loppu lainan takeeksi voidakseni maksaa tohtorin laskun. Mutta bramiinien uhrimaksut minun täytyy suorittaa.»

Mitäpä siinä auttoi väitellä vastaan? Minä kyselin väin itseltäni, milloin tulee aika, jolloin bramiinien itsensä on alistuttava puhdistusmenoihin, kun ovat ottaneet vastaan tuollaisia uhreja?

Pantšu, joka oli koko ajan epätoivoisesti taistellut puutetta vastaan, joutui vaimonsa sairauden ja kuoleman jälkeen kerrassaan toivottomaksi. Etsiessään epätoivoisena jonkinlaista lohdutusta hän alkoi kuunnella erästä vaeltavaa askeettia ja pääsikin filosofiassaan niin pitkälle, että unohti nälkäiset lapsensa. Hän eli jonkin aikaa siinä vakaumuksessa, että kaikki on turhuutta ja että jos maailmassa ei ole nautintoa, ei tuskakaan ole sen todellisempaa. Eräänä yönä hän sitten jätti pienokaiset rappeutuneeseen majaansa ja lähti vaeltamaan maita mantereita.

Minä en tietänyt asiasta silloin mitään. Mielessäni riehui niihin aikoihin ankara taistelu jumalain ja riivaajain kesken. Opettajani ei kertonut minulle sitäkään, että oli ottanut Pantšun orvot oman kattonsa alle ja piti heistä huolta, vaikka olikin yksin ja koulutyöhön kului koko päivä.

Kuukauden kuluttua Pantšu tuli takaisin. Hänen askeettinen intonsa oli melkoisesti laimentunut. Vanhimmat lapset, poika ja tyttö, kietoivat kätensä hänen ympärilleen kysyen: »Isä, missä olet ollut niin kauan?» Nuorin istui hänen sylissään; pikku tyttö kiersi takaapäin käsivartensa hänen kaulaansa, ja he itkivät yhdessä. »Armollinen herra!» nyyhkytteli vihdoin Pantšu opettajani puoleen kääntyen. »Minulla ei ole voimia hankkia näille pienokaisille riittävästi ravintoa — ja toisaalta en voi paetakaan heidän luotansa. Mitä pahaa lienenkään tehnyt, että minua kohtaa tällainen vitsaus, että käteni ja jalkani näin sidotaan?»

Sillä välin olivat Pantšun pienet kauppasuhteet ehtineet katketa, ja hän huomasi, että niitä oli mahdoton solmia uudelleen. Hän turvautui opettajani katon suojiin eikä hiiskahtanutkaan kotiin palaamisesta. Opettajani oli vihdoin pakko hänelle asiasta huomauttaa. »Kuulehan, Pantšu», sanoi hän, »ellet ollenkaan pidä huolta asumuksestasi, niin se kerrassaan hajoaa. Minä lainaan sinulle hieman rahaa, jotta voit jälleen ryhtyä kaupustelemaan. Saat maksaa sen takaisin vähin erin.»

Pantšu ei ollut kovin mielissään. Eikö maan päällä ollutkaan armeliaisuutta? Ja kun opettajani pyysi häntä kirjoittamaan velkakirjan, tuntui hänestä siltä, ettei moinen avustus, joka oli maksettava takaisin, ollut paljonkaan arvoinen. Opettajani ei kumminkaan tahtonut antaa ulkonaista almua, joka edellyttää sisäistä velvoitusta. Omanarvontunnon menettäminen merkitsee kastin menettämistä, arveli hän.

Kun Pantšu oli piirtänyt nimensä velkasitoumukseen, muuttui hänen tervehdyksensä melkoista kylmemmäksi — kunnioittava jalkojen koskettaminen jäi kokonaan pois. Opettajani hymyili; hänelle oli erittäin mieluista, että Pantšun nöyrä kohteliaisuus väheni. »Ihmisten on osoitettava toisillensa kunnioitusta», sanoi hän, »mutta palvonta on liikaa.»

Pantšu alkoi ostaa markkinoilta kankaita, joita hän sitten myyskenteli kylissä. Hän ei tosin saanut paljoakaan puhdasta rahaa, mutta sen, mitä hän voi säästää tavaroina, riisinä, hamppuna ja viljana, hän käytti velkansa suorittamiseen. Kahden kuukauden kuluttua hän voi suorittaa ensimmäisen maksun, ja samalla hänen kumarruksensa vastaavassa määrässä jäykistyi. Hän alkoi varmaan ajatella, että henkilö, jota hän oli kunnioittanut kuin pyhimystä, olikin vain ihminen, vieläpä voitonhimon houkutuksille altis.

Pantšun puuhaillessa näissä toimissaan vyöryi hänen ylitsensä äkkiä swadeši-liikkeen hyökylaine.

VII

Oli loma-aika, ja monet kylämme ja lähiseutujen pojat olivat palanneet kotiin kouluistaan ja yliopistoistaan. He liittyivät intomielin Sandipin seurueeseen, ja muutamat kaikkein kiihkeimmät jättivät lukunsa ihan sikseen. Useat heistä olivat olleet täkäläisen kouluni vapaaoppilaina, ja muutamat saivat minulta avustusta Kalkuttassa harjoittamiansa opintoja varten. He saapuivat miehissä luokseni ja vaativat minua kieltämään vierailta tavaroilta pääsyn Suksarin markkinoille.

Minä sanoin heille, etten voinut sitä tehdä.

He kävivät ivallisiksi. »Mitä, teidän ylhäisyytenne, häviättekö siinä liikaa?»

Minä en välittänyt heidän loukkaavasta puheensävystänsä ja olin juuri aikeissa vastata, ettei asiasta koituisi häviötä minulle, vaan köyhille kauppiaille ja heidän ostajapiirillensä, kun saapuvilla oleva opettajani puuttui keskusteluun.

»Niin, hänelle siitä häviötä koituu eikä teille — se on varsin selvää», sanoi hän.

»Mutta isänmaan vuoksi…»

»Isänmaa ei merkitse maan kamaraa, vaan maankamaralla astelevia ihmisiä», keskeytti opettajani. »Oletteko luoneet silmäystäkään heidän kohtaloihinsa? Mutta nyt te tahdotte heille sanella, millaista suolaa heidän on syötävä ja millaisia vaatteita käytettävä. Miksi he alistuisivatkaan sellaiseen pakkovaltaan ja miksi me siihen suostuisimmekaan?»

»Me olemme itsekin ryhtyneet käyttämään intialaista suolaa ja sokeria, ja vaatteemme ovat intialaisesta kankaasta.»

»Te voitte tehdä mitä tahdotte purkaaksenne kiihtymystänne ja tyydyttääksenne yltiöpäisyytenne vaatimuksia. Köyhät eivät tahdo ollenkaan teitä estää, mutta te tahdotte välttämättä saada heidät alistumaan määräyksiinne. Nykyisissä oloissa heidän on joka hetki epätoivoisesti taisteltava pelkästä olemassaolostansa; te ette voi aavistaakaan, mitä pari ropoa heille merkitsee — niin vähän yhteistä on teillä ja heillä. Te olette viettäneet koko elämänne paremmassa osastossa ja tulette nyt äkkiä vaatimaan heitä vihanne välikappaleiksi. Minä nimitän sitä raukkamaisuudeksi.»

He olivat kaikki opettajani entisiä oppilaita, joten eivät uskaltaneet käyttäytyä epäkohteliaasti, vaikka vapisivatkin kiukkuansa. He kääntyivät minun puoleeni: »Tahtooko siis teidän ylhäisyytenne olla ainoa, joka asettaa esteitä isänmaan edistykselle?»

»Kuka olen minä, että sellaista uskaltaisin? Enkö uhraisi mieluummin henkeäni sen auttamiseksi?»

Joukon johtaja kysyi minulta ivallisesti hymyillen: »Onko lupa kysyä, mitä oikeastaan olette tehnyt sitä auttaaksenne?»

»Minä olen ostanut Intian tehtaiden lankaa ja pitänyt sitä kaupan Suksarin myymälöissä; olenpa toimittanut melkoisia määriä lähiseuduillekin myytäväksi.»

»Mutta me olemme käyneet teidän ylhäisyytenne myymälöissä», huudahti sama ylioppilas, »ja olemme huomanneet, ettei tuota lankaa osta kukaan.»

»Se ei ole minun enempää kuin myymäläinikään syy. Se vain osoittaa, ettei koko maa ole liittynyt teidän vannomaanne valaan.»

»Se osoittaa enemmänkin», puuttui opettajani puheeseen. »Se osoittaa, että te olette vannoutuneet vain toisia kiusaamaan. Te tarvitsette kauppiaita, jotka eivät ole tehneet teidän pyhää lupaustanne, tuota lankaa ostamaan, tarvitsette kutojia, jotka eivät ole vannoneet valaanne, sitä kutomaan, ja ostajiksi tarvitsette henkilöitä, jotka hekään eivät tunnusta teidän oppianne. Entä menetelmänne? Te pidätte suurta melua siten pakottaen zamindarit taipumaan. Ja mikä on tuloksena: teille kaikki kunnia, heille kaikki vahinko!»

»Onko lupa vielä kysyä, mitä uhrauksia te olette tehnyt?» tiedusteli eräs luonnontieteiden ylioppilas.

»Tahdotteko sen tietää?» huudahti opettajani. »Nikhilin itsensä on pakko ostaa nuo intialaiset langat; hänen on täytynyt perustaa kutomakoulu, jotta sitä on opittu kutomaan, ja hänen tähänastisten loistavien liiketulostensa nojalla voi päätellä, että hänen puuvillakankaansa on kangaspuista päästyään suunnilleen kultakudelman hintaista. Niin ollen sitä voitaneen käyttää vain hänen oleskeluhuoneensa uutimina, vaikka se siihenkin tarkoitukseen oikeastaan on liian läpinäkyvää. Kunhan olette ehtineet kyllästyä pyhään lupaukseenne, nauratte varmaan kaikkein äänekkäimmin niiden aikaansaamaa taiteellista vaikutusta. Ja taidokasta kudosta osaavat varmaan ulkomaalaiset parhaiten arvostella.»

Minä tunnen opettajani aina lapsuudestani saakka, mutta milloinkaan en ole nähnyt häntä niin kiihtyneenä. Ei ollut vaikea huomata, että harmi oli hiljalleen kerääntynyt hänen mieleensä jo melkoisen ajan kuluessa, koska hän rakastaa minua ylenmäärin, ja että hänen tavanomainen itsehillintänsä vihdoinkin uhkasi pettää.

»Te olette meitä vanhemmat», virkkoi eräs lääketieteen ylioppilas.’ »Meidän ei sovi ryhtyä teidän kanssanne kiistelemään. Mutta sanokaahan meille lopullisesti: oletteko päättänyt karkoittaa vieraat tuotteet myymälöistänne?»

»Minä en sitä tee», vastasin minä, »koska ne eivät ole minun.»

»Koska siitä koituisi teille vahinkoa», virkkoi ensimmäinen puhuja hymyillen.

»Koska se, jonka on häviö, kykenee asiaa parhaiten arvostelemaan», vastasi opettajani.

Vieraani poistuivat huutaen Bande Mataram.