YHDEKSÄS LUKU

Bimalan kertomus

XV

Olin turhaan vaivannut päätäni miettimällä mistä saisin tuon rahasumman, kun äärimmilleen kiihoittunut mielikuvitukseni äskettäin vihdoin osoitti minulle selvän tien.

Kali-jumalattaren juhlan aikana mieheni aina antaa kälylleni kuudentuhannen rupian suuruisen kunnialahjan, joka talletetaan hänen tilillensä Kalkuttan pankkiin. Tänäkin vuonna käly on tavallisuuden mukaan saanut lahjansa, mutta rahoja ei ole vielä lähetetty pankkiin, vaan säilytetään niitä toistaiseksi rautaisessa kaapissa makuuhuoneemme vieressä sijaitsevassa pienessä pukusuojassa.

Mieheni vie rahat joka vuosi itse pankkiin. Tällä kertaa hänellä ei ole vielä ollut tilaisuutta matkustaa kaupunkiin. Eikö siinä ollut sallimuksen viittaus? Rahat ovat jääneet tänne, koska isänmaa niitä tarvitsee — kenelläpä olisi voimaa ne siltä riistää? Ja kuinka voisinkaan kieltäytyä niitä ottamasta? Hävityksen jumalatar ojentaa minulle veri-maljaansa huutaen: »Anna minulle juotavaa! Minun on jano.» Minä annan hänelle oman sydänvereni… noiden viidentuhannen rupian ohella. Suuri Äiti, hän, joka rahat menettää, tuskin huomaa häviötänsä, mutta minut sinä tuhoat kerrassaan!

Kuinka usein olenkaan aikaisemmin nimittänyt kälyäni varkaaksi, koska hän imarrellen keinotteli rahoja hyväuskoiselta mieheltäni. Miehensä kuoleman jälkeen hän usein anasti itselleen esineitä, jotka olivat meidän omaisuuttamme. Minä tapasin huomauttaa miehelleni asiasta, mutta hän ei sanonut mitään. Usein minä suutahdin ja sanoin: »Jos mielesi tekee lahjoittaa, niin lahjoita niin paljon kuin haluat, mutta miksi sallit itseäsi ryöstettävän?» Kaitselmus lienee silloin hymyillyt minun valituksilleni, sillä nyt olen minä aikeissa varastaa kälyni omaisuutta mieheni kassakaapista.

Mieheni tapana on jättää avaimet taskuunsa, kun hän makuulle mennessään riisuu pukuhuoneessa vaatteensa. Minä etsin kassakaapin avaimen ja avasin oven. Minusta tuntui siltä, että tuon hiljaisen hälyn täytyi herättää koko maailma! Käteni ja jalkani kävivät äkkiä jääkylmiksi ja koko ruumiini värisi.

Kassakaapissa on laatikko. Sen avattuani minä löysin rahat — ei seteleitä, vaan paperiin käärittyä kultaa. Minulla ei ollut aikaa laskea, mitä tarvitsin. Kääröjä oli kaksikymmentä. Minä otin ne kaikki ja sidoin ne Sarini kulmaan.

Olipa siinä painoa! Tuntui siltä, kuin varkauden taakka olisi painanut sydämeni maan tomuun. Setelit kenties olisivat lievittäneet varkauden vaikutelmaa; kulta rasitti ankarasti.

Kun olin hiipinyt takaisin huoneeseeni hiljaa kuin varas, ei huone enää tuntunut omaltani. Kaikki ne kalliit oikeudet, jotka minulla siihen oli, hävisivät varkauteni kosketuksesta. Minä aloin hymistä itsekseni, ikäänkuin loitsua lukien: »Bande Mataram, Bande Mataram, minun maani, kultainen kotimaani, kaikki tämä kulta on sinua, eikä ketään muuta varten!»

Mutta yöllä on ihminen heikko. Minä kuljin silmät suljettuina läpi makuuhuoneen, missä mieheni nukkui, ja astuin avoimelle pengermälle. Siellä minä heittäydyin pitkäkseni puristaen sarini kulmaan sidottua kultaa rintaani vasten. Jokainen käärö aiheutti tuskan pistoksen sydämeeni.

Yö seisoi edessäni ääneti, etusormi kohotettuna. En voinut ajatella kotiani kotimaastani erotettuna: olin ryöstänyt kotiani, siis myös isänmaatani. Tämän synnin vuoksi olin kadottanut kotini, ja isänmaanikin oli muuttunut minulle vieraaksi. Jos olisin kuollut kerjätessäni maani hyväksi, vaikkapa menestyksettä, niin se olisi ollut jumalille otollinen uhri. Mutta varkaus ei ole milloinkaan palvontaa, kuinka siis voinkaan mennä uhraamaan tätä kultaa? Voi minua! Olen itse tuomittu tuhoutumaan — täytyykö minun nyt tahrata isänmaanikin syntisellä kosketuksellani?

Rahoja en voi enää viedä takaisin, tie on suljettu. Minulla ei ole voimia palata huoneeseeni, ottaa vielä kerran avain, avata jälleen kassakaappi — minä vaipuisin varmaan tainnoksiin mieheni huoneen kynnykselle. Ainoa mahdollinen tie johtaa suoraan eteenpäin- Mutta minulla ei ole edes voimaa istuutua tyynesti lukemaan rahoja. Jääkööt kääröihinsä: minä en nyt kykene laskemaan.

Talvinen taivas oli ihan selvä. Tähdet välkkyivät kirkkaina. Jos minun pitäisi varastaa nuo tähdet, — ajattelin minä siinä maatessani, — varastaa ne toinen toisensa jälkeen kuin kultarahat isänmaani hyväksi, nuo tähdet, joita pimeys huolellisesti säilyttelee povellansa, niin silloin taivas soaistuisi, yö jäisi ikuiseksi leskeksi, ja varkauteni ryöstäisi koko maailman. Mutta eikö sekin, mitä olin tehnyt, ollut koko maailman ryöstämistä — enhän ollut varastanut ainoastaan rahaa, vaan myöskin uskoa ja luottamusta.

Minä vietin yöni maaten pengermällä. Kun vihdoin koitti aamu ja minä olin varma siitä, että mieheni oli noussut ja poistunut huoneestansa, uskalsin vihdoin palata makuusuojaani, hartiahuivi pään yli vedettynä.

Kälyni oli kuistikollaan kastelemassa kukkiansa. Nähdessään minut hän huusi: »Oletteko kuullut uusinta uutista, Tšota Rani!»

Minä seisahduin, pelosta vapisten. Minusta tuntui siltä, kuin olisivat kultarahakääröt valtavasti paisuneet. Pelkäsin niiden halkeavan ja putoavan helisevänä sadekuurona permantoon, siten ilmaisten talon kaikille palvelijattarille, kuka oli varas, joka saattoi itsensä puille paljaille ryöstämällä oman rikkautensa.

»Teidän rosvojoukkonne», jatkoi kälyni, »on lähettänyt nimettömän kirjeen uhaten ryöstää rahastomme…»

Minä vaikenin kuin varas.

»Neuvoin tässä Nikhil-veljeä etsimään suojaa sinulta», jatkoi käly ivaillen. »Kutsu takaisin suosikkisi, sinä ryövärien kuningatar! Sinun Bande Mataram saa meiltä uhrin, jos meidät pelastat. Jopa nyt jotakin tapahtuu! Mutta säästäkää taivaan nimessä talomme ainakin ryöstöltä!»

Minä kiiruhdin mitään vastaamatta huoneeseeni. Olin astunut jalkani ajohiekalle enkä voinut enää vetää sitä takaisin. Jos yrittäisin, vaipuisin vain syvempään.

Kunpa tulisi hetki, jolloin saan annetuksi rahat Sandipille! En voinut sietää sitä kauempaa; kultakolikkojen paino uhkasi minut musertaa Oli vielä varhainen, kun tuotiin sana, että Sandip odotti minua. Tänään en ajatellutkaan koristella itseäni. Kiiruhdin siinä asussani, hartiahuiviini kääriytyneenä, ulompiin huoneisiin.

Astuessani oleskeluhuoneeseen näin siellä Sandipin ja Amuljan. Minusta tuntui siltä, kuin koko arvokkuuteni, koko kunniani olisi valahtanut päästä jalkoihini ja hävinnyt permantoon. Pitikö minun tuon pojan nähden ilmaista naisen suurin häpeä? Olivatko he kohdatessaan keskustelleet teostani? Oliko minulle jäänyt sopivaisuuden varjoakaan?

Me naiset emme milloinkaan ymmärrä miehiä. Kun he tahtovat raivata itselleen tien päämääräänsä, he särkevät arvelematta maailman sydämen kivetäkseen sen kappaleille tiensä, jotta voittovaunut vierivät keveämmin eteenpäin. Luomishurmion valtaamina he riemuitsevat voidessaan murskata sitä, minkä Luoja on luonut. Minun sydäntäsärkevälle häpeälleni he eivät suo silmäystäkään. Heissä ei ole mitään tunnetta elämää itseänsä kohtaan; heidän intonsa esineenä on yksinomaan heidän päämääränsä. Mikäpä olenkaan muu kuin niitun kukkanen tulvivan virran rantamalla?

Mitä hyötyä Sandipilla onkaan tuhoutumisestani? Vain viisituhatta rupiaako? Enkö todellakaan ollut enemmän arvoinen? Niin tosiaankin! Enkö ollut kuullut sitä Sandipilta itseltään ja enkö voinut tämän tiedon valossa halveksia koko muuta maailmaa? Minä olin valon tuoja, elämän antaja, šaktin, kuolemattomuuden kantaja — siinä uskossa, siinä ilossa olin rikkonut kaikki kahleeni ja rientänyt vapauteen. Jos joku olisi minulle todistanut tuon iloni oikeaksi, olisi kuolema ollut minulle elämä. En olisi menettänyt mitään, vaikka olisin luopunut kaikesta.

Pitääkö minun nyt uskoa, että tuo kaikki oli vain valhetta, harhaluuloa? Pitikö sen ylistyslaulun, jota oli hartaasti laulettu, kutsua minut takaisin taivaastani, ei siinä tarkoituksessa, että maa muuttuisi taivaaksi, vaan sen vuoksi, että taivas painuisi maan tomuun?

XVI

»Miten on rahojen laita, kuningatar?» kysyi Sandip, luoden minuun kiinteän katseen.

Amuljakin katseli minua odottavasti. Vaikka tuo kelpo poika ei olekaan äitini lapsi, rakastan häntä niinkuin veljeäni. Hänen rehelliset kasvonsa, sävyisät silmänsä, koko hänen viaton Huoruutensa oli kääntynyt puoleeni. Ja minä, nainen — hänen äitinsä kaltainen — kuinka voinkaan ojentaa hänelle myrkkyä vain sen vuoksi, että hän sitä minulta pyysi?

»Miten on rahojen laita, kuningatar?» — Sandipin julkea kysymys kaikui korvissani. Häpeän ja vihantunteitten vallassa mielin heittää hänelle rahat vasten silmiä. Sormeni vapisivat niin, että tuskin kykenin irroittamaan sarini kulmassa olevaa solmua. Vihdoin vierivät rahakääröt pöydälle.

Sandipin kasvot synkistyivät… Hän luultavasti ajatteli niiden olevan hopeakääröjä… Kuinka halveksiva olikaan hänen katseensa! Kuinka hän inhosikaan kyvyttömyyttäni! Näytti melkein siltä, että hän olisi voinut minua lyödä! Hän lienee luullut minun tulleen hieromaan kauppoja hänen kanssaan, tarjoamaan hänelle viidentuhannen rupian osamaksuna joitakin satoja. Hetkisen minusta tuntui siltä, että hän tempaa kääröt käteensä, heittää ne ulos ikkunasta ja selittää, ettei hän ole mikään kerjäläinen, vaan veroansa vaativa kuningas.

»Siinäkö kaikki?» kysyi Amulja, äänessä sellainen säälin ilme, että minun teki mieleni parahtaa itkemään. Minä pakotin sydämeni rauhoittumaan ja nyökytin ääneti päätäni.

Sandip oli ihan sanaton. Hän ei koskenut kääröihin eikä kysynyt mitään.

Nöyryytykseni koski nuorukaisen sydämeen. Teeskennellen innostusta hän äkkiä huudahti: »Siinähän on koko joukko. Se riittää mainiosti. Te olette meidät pelastanut.» Samassa hän avasi yhden kääröistä.

Kultarahat välkähtivät näkyviin. Samassa silmänräpäyksessä hävisi Sandipinkin kasvoista synkkä ilme. Hän kerrassaan säteili iloa. Kykenemättä peittämään tunteensa äkillistä vaihtumista hän hypähti seisaalleen ja riensi luokseni. En tiedä, mitä hän aikoi tehdä. Minä loin nopean silmäyksen Amuljaan — hänen kasvoistaan oli väri paennut, ikäänkuin hän olisi saanut piiskaniskun. Sitten minä työnsin kaikin voimin Sandipin pois luotani. Hoipertuessaan taaksepäin hän iski päänsä marmoripöydän kulmaan ja kaatui lattialle. Siinä hän makasi hetkisen liikahtamatta. Ponnistuksesta uupuneena minä vaivuin takaisin tuoliini.

Amuljan kasvot kirkastuivat. Hän ei edes kääntynyt Sandipin puoleen, vaan astui suoraa päätä luokseni, kosketti kunnioittavasti jalkojani ja jäi istumaan lattialle eteeni. Sinä pieni veljeni, lapsukaiseni! Tuo kosketuksesi on taivaan viimeinen kosketus minun tyhjäksi käyneessä maailmassani! En voinut enää hillitä itseäni: kyyneleeni virtasivat valtoinaan. Minä peitin kasvoni sarini kulmaan, jota painoin molemmin käsin silmiäni vasten, ja nyyhkytin taukoamatta. Ja joka kerta, kun tunsin jaloissani Amuljan hellän kosketuksen, jolla hän yritti minua lohduttaa, tulvahtivat kyynelet jälleen silmiini.

Hetkisen kuluttua, toinnuttuani ja katsoessani ympärilleni, näin Sandipin taasen seisomassa pöydän luona keräten kultarahoja nenäliinaansa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Amulja nousi seisoalleen ja istuutui äskeiselle paikalleen. Hänen kosteat silmänsä loistivat.

Sandip katsahti minuun kylmästi ja virkkoi: »Kuusituhatta.»

»Mitä teemme niin suurella summalla, Sandip Babu?» huudahti Amulja. »Me emme tarvitse työhömme enempää kuin kolmetuhattaviisisataa.»

»Meillä on muitakin tarpeita», vastasi Sandip. »Me tarvitsemme kaikki, mitä voimme saada.»

»Voipa niin olla», virkkoi Amulja. »Mutta tästä lähtien otan minä hankkiakseni teille kaikki mitä tarvitsette. Näistä rahoista te annatte kaksituhattaviisisataa takaisin armolliselle rouvalle!»

Sandip katsoi minuun kysyvästi.

»Ei, ei!» huudahdin minä. »Minä en milloinkaan enää koske noihin rahoihin. Tehkää niillä mitä tahdotte!»

»Kykeneekö mies milloinkaan antamaan niinkuin nainen?» kysyi hän, katsahtaen Amuljaan.

»He ovat jumalattaria!» huudahti Amulja innoissaan.

»Me miehet kykenemme antamaan korkeintaan sen, mitä omin voimin itsellemme hankimme», jatkoi Sandip. »Mutta naiset antavat itsensä. Omasta elämästänsä he synnyttävät, omalla elämällänsä he ravitsevat. Sellaiset lahjat ovat ainoat todelliset lahjat.» Sitten hän virkkoi, minun puoleeni kääntyen: »Kuningatar, jos se, mitä olette meille antanut, olisi pelkkää rahaa, en olisi siihen koskenut. Mutta te olette antanut meille sellaista, mikä on teille tärkeämpää kuin itse elämä.»

Ihmisessä täytyy piillä kaksi eri olentoa. Toinen olentoni oivaltaa, että Sandip yrittää minua pettää; toinen on tyytyväinen joutuessaan petetyksi. Sandip on voimakas, mutta hänessä ei ole siveellistä kuntoa. Se mahti, jolla hän ravistelee elämää hereille, murskaa elämän. Hänellä on jumalien viinikko, mutta nuolet ovat paholaisten.

Sandipin nenäliina ei riittänyt kaikkien kolikkojen verhoksi. »Kuningatar», kysyi hän, »voitteko antaa minulle toisen?»

Kun annoin hänelle oman liinani, kosketti hän sillä kunnioittavasti otsaansa ja polvistui sitten äkkiä eteeni. »Jumalatar!» huudahti hän. »Minä lähestyin teitä äsken osoittaakseni teille kunnioitusta, mutta te työnsitte minut takaisin ja heititte tomuun. Olkoon niin, minä kiitän teitä torjunnastanne, koristan sillä otsani!» Samalla hän osoitti loukkaantunutta kohtaa.

Olinko ymmärtänyt hänet väärin? Oliko mahdollista, että hänen ojennetut kätensä tosiaankin tavoittelivat jalkojani? Varmaa kumminkin oli, että Amuljakin oli nähnyt hänen silmissään ja kasvoissaan liekehtivän intohimon. Mutta Sandip osaa niin mestarillisesti soinnuttaa ylistyslauluansa, että järkeni vaikenee; minä en kykene enää näkemään totuutta, katseeni on hämärä kuin opiumin nauttijan. Niinpä hän antoi samassa iskun kaksin verroin kiivaasti takaisin, sillä hänen otsansa haava sai sydämeni vuotamaan verta. Kun Sandip oli osoittanut minulle kunnioitustansa, tuntui minusta siltä, kuin olisi varkauteni saanut arvoa: pöydällä kiiltelevä kulta näytti hymyilevän pois kaiken häpeänpelon, kaikki omantunnontuskat.

Samoinkuin minä oli Amuljakin voitettu takaisin. Sandipiin kohdistuva rakkaus, joka oli kärsinyt hetkellisen kolahduksen, loimahti uuteen lieskaan. Hänen sielunsa alttari oli jälleen täynnä uhrilahjoja Sandipille ja minulle. Hänen lapsellinen uskonsa loisti taas kuin aamutähden puhdas valo hänen silmistänsä.

Syntini säteili jälleen kirkastuneena. Amulja katsoi minua silmiin, kohotti ristiin lasketut kätensä tervehdykseen ja huudahti: Bande Mataram! En voi odottaa sellaisen kunnioituksen minua aina ympäröivän, ja kuitenkin on se ainoa keino, jonka nojalla omanarvontuntoni pysyy eleillä.

Makuuhuoneeseeni en voi enää astua. Minusta tuntuu siltä, kuin ojentaisi vuoteeni torjuvan käden, kuin silmäilisi kassakaappi minua synkin katsein. Tahtoisin päästä kokemasta tätä alinomaista syytöstä, joka minua kalvaa. Tahtoisin yhä uudelleen juosta Sandipin luo kuullakseni hänen laulavan ylistystäni. Häpeäni tulvavetten keskeltä kohoaa vain tämä pieni alttari, ja senvuoksi tahtoisin tarrautua siihen kiinni öin päivin. Minne muualle lähtenenkin, kaikkialla on edessäni autius ja tyhjyys.

Ylistystä, ylistystä minä kaipaan, lakkaamatonta ylistystä. En voi elää, jos viinimaljani on tuokionkaan tyhjänä. Senvuoksi tarvitsen nyt ennen kaikkea Sandipia, joka antaa elämälleni arvoa.

XVII

Minä en mitenkään voi istuutua mieheni viereen, kun hän tulee aterioimaan. Toisaalta häpeen kovin jättää hänet yksin, joten en voi tehdä sitäkään. Senvuoksi istuudun niin, ettemme näe toistemme kasvoja. Niin minä istuin äskettäin, kun Bara Rani tuli luoksemme.

»On hyvä, että naurat noille uhkauskirjeille, veli», virkkoi hän. »Mutta minua ne kovin peloittavat. Oletko lähettänyt minulle lahjoittamasi rahat Kalkuttaan?»

»En, minulla ei ole vielä ollut aikaa sitä toimittaa», vastasi mieheni.

»Sinä olet huoleton, rakas veli, olisi parempi katsoa…»

»Mutta rahathan ovat tuolla pukuhuoneessa, rautaisessa kassakaapissa», sanoi mieheni rauhoittavasti hymyillen.

»Entäpä, jos pääsevät sinne! Ei voi koskaan tietää!»

»Jos he sinne tulevat, niin silloinhan he voivat yhtä hyvin viedä sinutkin!»

»Sitä ei tarvitse pelätä. Minusta ei kukaan välitä. Vetovoima sijaitsee sinun huoneessasi! Mutta leikki sikseen: sinun ei tosiaankaan pitäisi säilytellä rahoja huoneessa.»

»Parin päivän kuluttua viedään Kalkuttaan valtionverot. Minä lähetän rahat pankkiin samalla kertaa.»

»Hyvä. Mutta älä sitä unohda; sinä olet kovin hajamielinen.»

»Vaikka rahat häviäisivätkin minun huoneestani, ei vahinko koskisi sinua, Rani-sisko.»

»Nyt sinä suututat minua, veli, kun noin sanot. Enhän minä puhunut vain omista rahoistani. Luuletko olevan minulle yhdentekevää, jos sinulta varastetaan? Jos kohtalo onkin minulta riistänyt kaikki, ei se kuitenkaan ole tehnyt minua tunteettomaksi: minä tiedän varsin hyvin, kuinka arvokas on veli, jonka vertaista ei ole nähty Lakšmanin Raman, Ramajanan sankarin veli. Hänen uskollisuutensa vanhempaa veljeänsä ja tämän vaimoa. Sitaa, kohtaan on tullut sananlaskunomaiseksi. aikojen jälkeen. — No, Tšota Rani, oletko puunukeksi puutunut? Et ole vielä virkkanut sanaakaan. Tiedätkö, veli, Tšota Ranimme luulee minun yrittävän sinua imarrella. Jos siitä olisi kysymys, voisin sen tehdäkin, mutta tiedänhän, ettei vanha rakas veljeni sitä kaipaa.»

Niin laverteli Bara Rani edelleen unohtamatta kiinnittää veljensä mielenkiintoa johonkin ruokalajien joukossa olevaan erikoiseen herkkuun. Minun mieleni oli koko ajan kuin tuulenpyörteessä. Ratkaisu oli tulossa. Rahat täytyi jollakin tavoin saada takaisin paikoilleen. Kysellessäni siinä itseltäni, mitä voisi tehdä ja miten menetellä, tunsin kälyni taukoamattoman lörpöttelyn käyvän yhä sietämättömämmäksi.

Asia oli sitä pahempi, kun ei kälyni terävältä katseelta jäänyt mikään havaitsematta. Hän silmäili minua alinomaa tutkivasti, syrjästä käsin. En tiedä, mitä hän voi lukea kasvoistani, mutta minusta tuntui, että niissä oli kaikki liiankin selvästi luettavissa.

Minä menettelin uhkarohkeasti. Pakotin itseni kevyeen, hupaiseen nauruun ja sanoin: »Minä huomaan, että Bara Ranin koko epäluulo kohdistuu minuun — varasten ja rosvojen pelko on pelkkää teeskentelyä.»

Bara Rani hymyili ilkeästi. »Olet oikeassa, sisar. Naisen suorittama varkaus on kohtalokkain varkauden laji. Mutta miten voisitkaan pettää minun valppauttani? Olenko minä mies, että voit minua peijata?»

»Jos minua tosiaankin pelkäät», vastasin minä, »niin salli minun jättää kaikki, mitä minulla on, sinun haltuusi vakuudeksi. Jos minä aiheutan sinulle vahinkoa, niin voit ottaa korvauksen.»

»Kuulehan tuota pienoista Tšota Rania, millaisia viisauksia hän esittääkään!» kääntyi hän nauraen sanomaan miehelleni. »Eikö hän tiedä, että on olemassa vahinkoja, joita ei voi korvata tässä enempää kuin tulevassakaan maailmassa?»

Mieheni ei sekaantunut kinasteluumme. Lopetettuaan aterioimisensa hän lähti ulompiin suojiin, sillä nyttemmin hän ei enää nauti päivällislepoansa meidän huoneessamme.

Kaikki arvokkaammat jalokiveni olivat rahastonhoitajamme talletettavina. Minulla oli kuitenkin hallussani ainakin kolmen-neljänkymmenentuhannen rupian arvoiset kalleudet. Otin korulippaani ja vein sen Bara Ranille. »Minä jätän nämä jalokivet sinulle, sisar», sanoin minä ojentaen hänelle avointa lipasta. »Sitten ei sinun tarvitse olla huolissasi.»

Bara Rani teki teeskennellyn epätoivoisen liikkeen. »Sinä kerrassaan hämmästytät minua, Tšota Rani!» sanoi hän. »Luuletko tosiaankin minun viettävän unettomia öitä sen vuoksi, että pelkään sinun minulta jotakin ryöstävän?»

»Mitäpä haittaisi, vaikka mielessäsi asuisikin terveellinen pelko minua kohtaan? Tunteeko kukaan toista ihmistä tässä maailmassa?»

»Tahdotko minua läksyttää osoittamalla minulle luottamusta? Ei, ei! Minulla on kylliksi varjelemista omissa koruissani. Vie pois lippaasi; palvelijat kulkevat nuuskimassa.»

Minä menin kälyni huoneesta suoraa päätä oleskeluhuoneeseen ja kutsutin luokseni Amuljan. Sandip tuli hänen kerallaan. Minä sanoin kiireissäni Sandipille: »Anteeksi, minä haluan sanoa Amuljalle pari sanaa. Tahdotteko…»

Sandip hymyili väkinäisesti. »Amulja ja minä emme siis mielestänne kuulu yhteen? Jos olette päättänyt hänet minusta vieroittaa, niin minä tunnustan suoraan, ettei minulla ole voimaa häntä pidättää.»

Minä en vastannut, seisoin vain ja odotin.

»Olkoon menneeksi», jatkoi Sandip. »Jutelkaa Amuljalle juteltavanne. Mutta sitten teidän pitää sallia minun puhutella teitä kahden kesken, — muussa tapauksessa tuntisin itseni syrjäytetyksi. Minä voin sietää kaikkea, mutta en syrjäyttämistä —. Minun täytyy aina saada jalopeuran osa. Senvuoksi kiistelenkin aina sallimusta vastaan. Minä tahdon syrjäyttää kohtaloni, en salli sen syrjäyttävän itseäni.» Sandip lähti huoneesta luoden Amuljaan musertavan katseen.

»Amulja, pikku veljeni, sinun pitää suorittaa minulle palvelus», sanoin minä.

»Minkä velvollisuuden minulle määrännettekin, sisar, minä panen alttiiksi elämäni sitä suorittaessani.»

Minä vedin jalokivilippaan vaippani laskoksista ja asetin sen hänen eteensä. »Myy tai pänttää tämä», sanoin minä, »ja hanki minulle kuusituhatta rupiaa niin pian kuin suinkin.»

»Ei, sisar Rani», virkkoi Amulja kovin hämmästyneenä. »Pitäkää jalokivenne! Minä hankin teille kuusituhatta muilla keinoin.»

»Älä ole typerä», huudahdin minä kärsimättömästi. »Tässä ei ole aikaa joutaviin jaarituksiin. Ota tämä lipas. Lähde Kalkuttaan yöjunassa. Ja tuo minulle rahat viimeistään ylihuomenna!»

Amulja otti lippaasta timanttikaulanauhan, nosti sen valoa vasten ja asetti takaisin synkännäköisenä.

»Minä tiedän», sanoin minä hänelle, »ettet missään tapauksessa saa näistä jalokivistä oikeaa hintaa, ja senvuoksi annan sinulle niitä suunnilleen kolmenkymmenentuhannen arvosta. Ei haittaa, vaikka ne kaikki menevät; minun täytyy välttämättä saada kuusituhatta.»

»Tiedättekö, sisar Rani», virkkoi Amulja, »minä kiistelin Sandip Babun kanssa niistä kuudestatuhannesta ruplasta, jotka hän teiltä otti. En osaa sanoin kertoa, kuinka asia minua hävetti. Mutta Sandip Babu väittää, että meidän tulee uhrata häveliäisyytemmekin isänmaamme hyväksi. Voipa niin olla. Mutta tässä on sentään toisin laita. Minä uskallan kuolla ja kuolettaa isänmaan hyväksi — sen verran šaktia on minulle suotu. Mutta minä en voi unohtaa sitä häpeää, että olen ottanut teiltä rahoja. Siinä suhteessa on Sandip Babu minua etevämpi. Hän ei kadu eikä tunne omantunnontuskia. Hän sanoo meidän pitävän vapautua siitä ajatuksesta, että raha kuuluu sille, jonka hallussa se sattuu olemaan — ellemme siihen kykene, missä onkaan silloin Bande Mataram’in taikavoima?»

Amulja innostui puhuessaan yhä enemmän. Hän lämpenee aina, kun minä olen hänen kuuntelijanansa. »Gita opettaa meille», jatkoi hän, »ettei kukaan voi surmata sielua. Surmaaminen on pelkkä sana. Samoin on rahojen ryöstämisenkin laita. Kenelle kuuluu raha? Kukaan ei ole sitä luonut. Kukaan ei voi ottaa sitä mukaansa tästä elämästä erotessaan, sillä se ei kuulu ihmisen sieluun. Tänään se on minulla, huomenna pojallani ja ylihuomenna hänen velkojillansa. Koska siis raha todellisuudessa ei kuulu kenellekään, ei patriootteja sovi soimata, jos he eivät jätä sitä isänmaan kelvottoman pojan haltuun, vaan käyttelevät sitä itse.»

Kun kuulen tuon pojan lausuilevan Sandipin sanoja, vapisee koko ruumiini. Käärmeenlumoojat leikitelkööt käärmeillä; jos heille jotakin tapahtuu, niin he tietävät olla varuillaan- Mutta nuo pojat ovat viattomat. Koko maailma on valmis siunaten heitä suojelemaan. He leikkivät käärmeellä, jonka luontoa eivät tunne, ja kun näemme, kuinka he hymyillen ja luottavasti ojentavat kätensä kohti käärmeen myrkkyhammasta, niin meille selviää, kuinka suunnattoman vaarallinen käärme on. Sandip on oikeassa pelätessään, että minä, joka olen itse valmis ottamaan vastaan kuoleman hänen kädestänsä, tulen vieroittamaan hänestä tuon pojan, hänet pelastaakseni.

»Isänmaanystävät siis tarvitsevat rahoja omaa käyttöä varten?» kysyin minä hymyillen.

»Epäilemättä!» vastasi Amulja ylpeästi. »Eivätkö he ole meidän kuninkaitamme? Köyhyys haittaisi heidän kuninkaallista mahtiansa. Tiedättekö, me keholtamme Sandip Babua aina matkustamaan ensimmäisessä luokassa. Hän ei milloinkaan väistä kuninkaallisia kunnianosoituksia, mutta ei omaksu niitä itselleen, vaan meidän kaikkien kunniaksi. Niillä, jotka hallitsevat maailmaa, — sanoo Sandip Babu, — ei ole parempaa asetta kuin heidän ulkonaisen loistonsa lumousvoima. Köyhyyden lupaus ei merkitsisi heille ainoastaan lihankidutusta vaan suoranaista itsemurhaakin.»

Samassa astui Sandip äänettömin askelin huoneeseen. Minä heitin nopeasti hartiahuivini korulippaan peitteeksi.

»Eikö erikoiskeskustelu ole vielä lopussa?» kysyi hän ivallisin äänin.

»On kyllä», vastasi Amulja kuin anteeksi pyytäen. »Meillä ei ollutkaan tässä mitään erikoisempaa.»

»Ei, Amulja», sanon minä, »keskustelumme ei ole vielä ihan lopussa.»

»Niinpä lienee Sandipin jälleen poistuttava, vai kuinka?» kysyi Sandip.

»Olkaa hyvä.»

»Ja mitä hänen palaamiseensa tulee…»

»Tänään ei. Minulla ei ole aikaa.»

»Vai niin!» huudahti Sandip, silmät säihkyen. »Ei ole aikaa muuhun kuin kahdenkeskeisiin pakinoihin!»

Mustasukkaisuutta! Kun voimakkaampi sukupuoli osoittaa heikkoutta, ei heikompi voi olla lyömättä voitonrumpua. Senvuoksi minä toistin jäykästi: »Minulla ei tosiaankaan ole aikaa.»

Sandip lähti synkännäköisenä. Amulja oli kovin hämmästynyt. »Rani-sisko», virkkoi hän puolustellen, »Sandip Babu on harmistunut.»

»Hänellä ei ole aihetta eikä oikeutta olla harmistunut», sanoin minä verrattain kiivaasti. »Paina mieleesi eräs asia, Amulja. Sinä et saa virkkaa mitään Sandip Babulle jalokivieni myynnistä — et missään tapauksessa!»

»Minä en sitä tee.»

»On parempi, ettemme siirrä asiaa tuonnemmaksi. Sinun pitää lähteä jo tänään iltajunassa.»

Amulja ja minä lähdimme yhdessä huoneesta. Kun astuimme kuistikolle, näimme Sandipin siellä odottelemassa. Minä huomasin hänen olevan väijyskelemässä Amuljaa. Sitä estääkseni minun täytyi puhutella häntä.

»Mitä tahdoittekaan minulle sanoa, Sandip Babu?» kysyin minä.

»Minulla ei ole mitään erikoista sanottavaa — tahdoin vain hieman jutella. Mutta koska teillä ei ole aikaa…»

»Tuokion verta minulla sentään olisi.»

Sillä välin Amulja oli poistunut. Kun olimme astuneet huoneeseen, kysyi Sandip: »Mikä oli se lipas, jonka Amulja vei mukanaan?»

Hän siis oli lippaan huomannut. Minä pysyin järkähtämättömänä. »Jos olisin voinut sen teille sanoa, olisin sen antanut hänelle teidän nähtenne!»

»Te siis luulette, ettei Amulja sitä minulle ilmaise?»

»Minä tiedän, ettei hän sitä tee.»

Sandip ei enää kyennyt hillitsemään kiukkuansa. »Luuletteko minut voittavanne?» huudahti hän. »Se ei tule milloinkaan tapahtumaan. Amulja kuolisi onnellisena, jos minä alentuisin polkemaan hänet jalkoihini. Niin kauan kuin elän, en milloinkaan salli teidän pakottavan häntä polvilleen eteenne!»

Sandip on siis vihdoinkin oivaltanut olevansa heikko minuun verrattuna. Siitä tämä äkillinen kiukunpurkaus. Hän on oivaltanut, ettei voi pelkällä voimallansa saada mitään aikaan sitä mahtia vastaan, jota minä käyttelen. Minä voin yhdellä ainoalla silmäniskulla hävittää hänen lujimmatkin varustuksensa. Niinpä hänen on pakko turvautua pauhaamiseen. Minä vastasin vaikenemalla ja halveksien hymyilemällä. Vihdoinkin olen päässyt hänen yläpuolellensa. Minun tulee säilyttää tämä vallitseva asema, en saa enää astua alemmaksi. Kaikessa alennuksessani minun täytyy säilyttää tämä arvokkuuden jäännös!

»Minä tiedän», virkkoi Sandip hetkisen vaiti oltuaan, »että se oli teidän korulippaanne.»

»Voitte arvailla miten mielitte», sanoin minä, »mutta minulta ette saa mitään tietää.»

»Te siis luotatte Amuljaan enemmän kuin minuun? Ettekö tiedä, että poika on minun varjoni varjo, kaikuni kaiku? Ettei hän ole mitään, ellen minä ole hänen vierellänsä?»

»Milloin hän ei ole teidän kaikunne, on hän oma itsensä, Amulja. Ja silloin minä luotan häneen enemmän kuin teidän kaikuunne!»

»Ette saa unohtaa sitoutuneenne uhraamaan kaikki korunne jumalattaremme palvelukseen; Itse asiassa te olette jo antanut lupauksenne.»

»Ne korut, jotka jumalat sallivat minun säilyttää, minä uhraan jumalille. Mutta miten voisinkaan uhrata sellaista, mikä on minulta varastettu.»

»Kuulkaahan, mitä sanon: ei auta ollenkaan yrittää tuolla tavoin luiskahtaa käsistäni. Nyt tarvitaan häikäilemätöntä toimintaa. Kun tämä työ on suoritettu, voitte mielin määrin harjoittaa naisellista viekkauttanne — ja minä autan teitä siinä ajanvietteessä.»

Siitä hetkestä, jolloin olin varastanut mieheltäni rahat ja antanut ne Sandipille, oli musiikki väliltämme mykistynyt. Halventamalla itseni olin tuhonnut kaiken oman arvoni ja samalla tehnyt Sandipille mahdottomaksi kehitellä täyttä mahtiansa. Tarkk’ampujataitoansa ei voi harjoittaa, jos tähtäysesine on liian likellä. Niin on Sandip menettänyt sankarillisen ryhtinsä; hänen puheisiinsa on tullut pikkumaisen riidanhalun sävyä.

Sandip kiinnitti minuun sädehtivän katseensa, kunnes se näytti hehkuvan kuin janoinen keskipäivän taivas. Pari kertaa hän liikahti ikäänkuin olisi aikonut hypähtää seisaalleen ja syöksyä luokseni. Minut valtasi huimaus, valtimoni jyskyttivät, kuuma veri kohisi korvissani; minä tunsin olevani hukassa, jos jäisin huoneeseen. Äärimmäisin ponnistuksin tempauduin seisaalleni ja riensin ovelle.

Sandip huudahti kähein äänin: »Mihin aiottekaan paeta, kuningatar?» Samassa hän jo hypähti minua pidättämään. Kuullessaan askeleita oven ulkopuolelta hän väistyi nopeasti taaksepäin ja istuutui jälleen tuoliinsa. Minä pysähdyin kirjahyllyjen luo ja katselin kirjain nimiä.

Mieheni astuessa huoneeseen Sandip huudahti: »Kuulehan, Nikhil, onko sinulla Browning kirjastossasi? Minä tässä kerroin kuningattarellemme yliopistokerhostamme. Muistatko, kuinka kiistelimme eräiden Browningin säkeiden kääntämisestä? Etkö?

»'Jospa katsonut ei oisi, turhaan lempeen tuuditellut! Toisin toisien on laita: sydämensä herkän heille ilmi saatella hän voisi aivan suotta, lemmen lahja huomenna jo himmentyisi. Toisin täällä. Tuon hän tiesi, kääntyi, katse katseen löysi, ikinä en irki pääse.'

»Minä sain käännöksen jotenkuten luontumaan, mutta tulos ei sittenkään liene ikuinen ilo’ kirjallisuudellemme. Minä uskoin aikoinani ihan lujasti olevani muuttumassa runoilijaksi, mutta kaitselmus oli kyllin armollinen varjelemaan minua sellaisesta onnettomuudesta. Muistatko vanhaa Dakšinaa? Ellei hän olisi päässyt suolantarkastajaksi, olisi hänestä tullut runoilija. Minä muistan vielä varsin hyvin, miten hän… Ei, kuningatar, ei maksa vaivaa tutkia kirjahyllyjä. Nikhil on naimisiin mentyänsä lakannut lukemasta runoja — kenties hän ei runoutta enää tarvitse. Minua taas on luullakseni jälleen uhkaamassa 'runoilun kuumeinen puuska', kuten sanskritissa sanotaan.»

»Minä tulen varoittamaan sinua, Sandip», sanoi mieheni.

»Runoilun kuumeisesta puuskastako?»

Mieheni ei kiinnittänyt huomiota tuohon leikinlaskuyritykseen. »Jo joitakin aikoja», jatkoi häh, »ovat muhamettilaiset papit yllytelleet täkäläisiä uskovaisiansa. He vihaavat sinua ja voivat milloin tahansa käydä kimppuusi.»

»Aiotko kehoittaa minua pakenemaan?»

»Minä vain ilmoitan sinulle asian, en tahdo tyrkyttää neuvojani.»

»Jos nämä tilukset kuuluisivat minulle, niin varoitusta kaipaisivat papit enkä minä. Jos olisit osoittanut heille pelottomuuttasi, sen sijaan että yrität minua säikähdyttää, niin asia olisi ollut suuremmassa määrin meidän molempien arvon mukainen. Tiedätkö, että heikkoutesi heikontaa naapuri-samindariesikin tarmoa?»

»Minä en ole tyrkyttänyt sinulle neuvoani, Sandip. Toivon sinunkin pidättyvän minua neuvomasta. Se on sitäpaitsi ihan suotta. Tahdoin mainita sinulle vielä erään asian. Sinä ja sinun kannattajasi olette salaa ahdistelleet ja sortaneet alustalaisiani. En voi sitä enää sietää. Senvuoksi minun täytyy pyytää teitä poistumaan alueiltani.»

»Muhamettilaistenko vuoksi, vai aiotko minua vielä muullakin tavoin peloittaa?»

»On olemassa eräs pelon laji, jonka puuttuminen on pelkuruutta. Sellaisen pelon nimessä minä kehoitan sinua, Sandip, lähtemään pois. Minä matkustan vielä tällä viikolla Kalkuttaan. Toivon sinun lähtevän mukaani. Tietysti voit asua siellä talossani — minulla ei ole mitään sitä vastaan.»

»Hyvä, minulla siis on vielä muutamia päiviä jäljellä. Sillä välin tahdon hymistä jäähyväislauluni kuningattarellemme, jonka luota minun nyt on poistuttava. Oi sinä uuden Bengalin laulaja! Avaa minulle ovesi ja salli minun ryöstää säkeitäsi! Oikeastaan olet sinä itse varas, koska olet omaksunut minun lauluni, — mutta olkoon minun puolestani nimissäsi; joka tapauksessa se kuuluu minulle.» Samassa hän alkoi syvällä, käheällä, hieman epävarmalla äänellänsä laulaa Bhairavi-tyyliin sepitettyä laulua:

»Sinun kuninkuutesi keväässä, rakkaani, yhtyminen ja eroaminen ajoivat toisiansa takaa lakkaamattomassa leikissä,

ja uusia kukkia versoi vanhojen sijaan, jotka varjossa kuihtuivat ja kuolivat.

Sinun kuninkuutesi keväässä, rakkaani, jokainen kohtaus soi kiitoslauluna. Ja eikö lähtönikin voi lahjaa sulle suoda, hiljasta toivelmaa, kukkaisi varjoon salaa laskettua:

Oi, jospa heinäkuinen vilvas sadekuuro kesäsi tulenhehkun himmentäisi.

Hänen uskaliaisuutensa on rajaton — verhoomaton, paljas kuin tulenliekki. Ei ehdi ollenkaan sitä pysähdyttää. Se on kuin ukkosenisku: salama välkähtää ja nauraa kaikille esteillensä.»

Minä lähdin huoneesta. Kulkiessani kuistikon läpi sisäsuojiin päin näin äkkiä Amuljan edessäni.

»Älkää peljätkö mitään, Rani-sisar», sanoi hän. »Minä matkustan tänä iltana enkä palaa tyhjin toimin.»

»Amulja», sanoin minä katsoen häntä kiinteästi nuorekasta intoa uhkuviin kasvoihin, »minä en pelkää mitään omasta puolestani, mutta toivon, ettei koita se hetki, jolloin en ole peloissani sinun tähtesi.»

Amulja kääntyi menemään, mutta ennenkuin ehti näkyvistäni, minä kutsuin hänet takaisin ja kysyin: »Onko sinulla äiti, Amulja?»

»On.»

»Entä sisar?»

»Ei, minä olen äitini ainoa lapsi. Isäni kuoli minun ollessani aivan pieni.»

»Palaa mieluummin äitisi luo, Amulja!»

»Mutta, Rani-sisko, nythän minulla on täällä sekä äiti että sisar.»

»No niin, Amulja, tule tänä iltana ennen lähtöäsi luokseni aterioimaan!»

»Siihen ei liene aikaa. Antakaa minulle mukaan hieman ruokaa, jonka kosketuksenne on pyhittänyt.»

»Mistä sinä erikoisesti pidät, Amulja?»

»Jos olisin ollut äitini luona, olisi hän antanut minulle eväiksi koko joukon pouš-kakkuja. Leivo minulle muutamia omin käsin, Rani-sisko!»