KYMMENES LUKU

Nikhilin kertomus

XII

Kuulin opettajaltani, että Sandip on liittynyt Hariš Kunduun ja että suunniteltiin suurta juhlaa demoneja hävittävän jumalattaren kunniaksi. Hariš Kundu kiristi siihen tarvittavat varat vuokramiehiltänsä. Oppineet bramiinit Kaviratna ja Vidjavagiš olivat saaneet tehtäväkseen kauniin, kaksimielisen juhlahymnin sommittelemisen.

Opettajani kiisteli äsken asiasta Sandipin kanssa. »Jumalienkin maailmassa tapahtuu kehitystä», sanoi Sandip. »Pojanpojan tulee muovailla isoisän luoma jumala oman makunsa mukaiseksi — muuten hän on pelkkä ateisti. Minun tehtävänäni on muuttaa vanhat jumaluudet ajanmukaisiksi. Minä olen syntynyt jumalien lunastajaksi; minä vapahdan heidät menneisyyden orjuutuksesta.»

Poikaiältämme asti olen nähnyt, millainen aatteillaleikittelijä Sandip on. Totuuden etsiminen ei herätä hänessä ollenkaan mielenkiintoa, mutta leveä pilkanteko ilahduttaa hänen sydäntänsä. Jos hän olisi syntynyt Afrikan villien keskuudessa, olisi hän kuluttanut sievän ajan keksimällä todisteen toisensa jälkeen sille väitteelle, että kannibalismi on paras keino ihmisten välisen todellisen yhteyden edistämiseksi. Mutta ne, jotka petosta harjoittavat, pettävät lopulta itseänsä, ja olenpa varma siitä, että Sandip uuden harhapäätelmän keksiessään joka kerta luulottelee keksineensä totuuden, miten ristiriitaiset hänen keksintönsä muuten lienevätkin.

Minä en kumminkaan suostu edistämään sellaisten huumausaineiden valmistamista maassamme. Nuoret miehet, jotka ovat valmiit tarjoamaan palveluksiansa isänmaalle, eivät saa totuttautua päihtymykseen. Henkilöille, jotka tahtovat saada jotakin aikaan kiihoitusvälineitä käyttäen, on kiihoitus ihmisen sielua tärkeämpi.

Minun täytyi sanoa Sandipille Bimalan läsnäollessa, että hänen on lähdettävä pois. Molemmat kenties otaksuvat sen tapahtuneen väärien vaikuttimien nojalla. Mutta minun täytyy päästä vapaaksi, vapaaksi siitä pelostakin, että minut ymmärretään väärin. Ymmärtäköön Bimalakin minut väärin…

Dakkasta saapuu yhä enemmän muhamettilaisia saarnaajia. Alueillamme asuvat muhamettilaiset olivat aikojen kuluessa vieraantuneet lehmien tappamisesta melkein yhtä täydellisesti kuin hindulaiset. Mutta nyt sattuu silloin tällöin sellaisia teurastustapauksia. Minä kuulin asiasta ensi kerran muutamilta muhamettilaisilta vuokramiehiltäni, jotka sanoivat inhoavansa sellaista menettelyä. Tässä oli ilmeisesti syntymässä vaikea tilanne. Toistaiseksi asia ei ollut vaarallinen, mutta yltiöpäisyys oli epäilemättä valmis leimahtamaan ilmiliekkiin, jos kohtaisi vastustusta. Siinäpä ilmeneekin tämän siirron nerokkuus!

Minä kutsutin luokseni muutamia huomattavimpia hindulaisia vuokramiehiäni ja koetin esittää heille asiaa oikeassa valossa. »Me voimme pitää jäykästi kiinni vakaumuksistamme», sanoin minä, »mutta meillä ei ole määräysvaltaa toisten vakaumuksiin nähden. Vaikka monet meikäläisistä kuuluvatkin Višnu-uskoon, suorittavat Sakti-uskolaiset siitä huolimatta eläinuhrejansa. Sitä ei voi auttaa. Samaten täytyy meidän nyt sallia muhamettilaisten menetellä niinkuin parhaaksi näkevät. Niinpä pyydän teitä pidättymään kaikista väkivaltaisuuksista.»

»Teidän ylhäisyytenne», vastasivat he, »tällaisesta herjasta ei ole kuultu pitkiin aikoihin.»

»Se johtuu siitä», sanoin minä, »että he ovat omaehtoisesti pidättyneet niin menettelemästä. Meidän tulee nyt käyttäytyä niin, että on jälleen samoin laita. Jos rikomme rauhan, emme saavuta tarkoitustamme.»

»Ei, teidän ylhäisyytenne», jatkoivat he kiihkeästi, »nuo vanhat hyvät ajat ovat olleet ja menneet. Siitä ei tule loppua, ellette tukahduta sitä ankaralla kädellä.»

»Pakkovalta», vastasin minä, »ei voi estää lehmien tappamista, ja mikä pahempaa: se saattaa johtaa ihmistenkin surmaamiseen.»

Eräs heistä oli käynyt englantilaista koulua. Hän oli oppinut toistelemaan päivän iskusanoja. »Ei ole kysymys ainoastaan oikeauskoisuudesta», huomautti hän. »Maassamme on maanviljelys pääelinkeino, ja lehmät ovat…»

»Tämän maan puhvelit», keskeytin minä, »antavat nekin maitoa ja kelpaavat auran eteen. Niin kauan kuin tanssimme temppeleissämme hurjia tansseja, niiden hakatut päät hartioillamme ja niiden veren tahrimina, tulee uskonto meille nauramaan, jos sen nimessä riitelemme muhamettilaisten kanssa, ja ainoaksi totuudeksi jää se, että riidellään. Jos teurastajaan veitsen tulee säästää ainoastaan lehmää, mutta ei puhvelia, niin on kysymyksessä kirjaimenpalvonta eikä uskonto.»

»Ettekö huomaa, teidän ylhäisyytenne, mikä tuon kaiken aiheuttaa?» kysyi englantilaisen koulutuksen saanut vuokramies. »Se on mahdollista ainoastaan sen vuoksi, että muhamettilainen tuntee olevansa turvassa lakia rikkoessaankin. Ettekö ole kuullut Patšurista?”

»Miksi onkaan mahdollista tuolla tavoin käytellä muhamettilaisia aseena meitä vastaan?» kysyin minä. »Eikö oma suvaitsemattomuutemme ole heitä sellaisiksi muovannut? Tällä tavoin Sallimus nyt meitä rankaisee, sillä syntimme mitta on täysi ja se kostetaan meille.»

»Hyvä; jos niin on laita, niin kostettakoon. Mutta meidänkin vuoromme on tuleva. Arvovaltojemme lujin turva, heidän kuuliaisuutensa omille laeilleen, on järkytetty. He olivat aikoinaan oikeita kuninkaita, oikeuden käyttelijöitä, nyt he itse muuttuvat lainrikkojiksi eivätkä niinmuodoin ole ryöväreitä paremmat. Historia kenties arvostelee asiaa toisin, mutta sydämemme on aina niin tuomitseva…»

»Sanomalehtien levittämä panettelu saattaa minut huonoon maineeseen. Olen saanut kulilla, että Tšakravartin polttopaikalla, virran rannalla, on poltettu kuvani asianomaisia juhlamenoja noudattaen ja yleisön ollessa erittäin innostunut. Uusia häväistyksiä kuulutaan suunniteltavan. Aiheena oli se, että he olivat kehottaneet minua erään perustettavan puuvillakutomon osakkaaksi. Minun täytyi heille sanoa, etten niinkään pelännyt omien rahojeni menettämistä kuin sitä, että aiheuttaisin osaltani monille köyhille osakkaille häviötä.»

»Tuleeko meidän otaksua, teidän ylhäisyytenne, ettette välitä maan menestyksestä?» kysyivät vieraani.

»Teollisuus voi edistää maan menestystä», vastasin minä, »mutta pelkkä toivomus, että maan menestystä olisi edistettävä, ei vielä takaa teollisuuden menestyvän. Teollisuutemme ei kukoistanut silloinkaan, kun vielä harkitsimme asiaa kylmästi. Onko meillä minkäänlaista aihetta otaksua, että niin käy nyt, vain sen vuoksi, että olemme käyneet raivopäisiksi?»

»Miksi ette sano suoraan, että pelkäätte menettävänne rahanne?»

»Minä sijoitan rahojani yritykseenne, kun huomaan, että sydämenasiananne todellakin on teollisuuden edistäminen- Mutta siitä, että olette sytyttäneet tulen, ei vielä seuraa, että teillä on jotakin keitettävää.»

XIII

Mitä tämä merkitsee? Išakuan rahastossa on tapahtunut ryöstö! Sieltä oli lähetettävä pääkonttoriin seitsemäntuhattaviisisataa rupiaa. Sikäläinen rahastonhoitaja oli vaihtanut rahat valtion rahastossa pieniksi seteleiksi voidakseen ne helpommin kuljettaa ja oli saanut ne valmiiksi kääröihin. Keskellä yötä tunkeutui huoneeseen aseistettu joukkio, haavoittaen Kasimia, vartijaa. Merkillisin seikka on se, että rosvot ovat ottaneet vain kuusituhatta rupiaa sirotellen loput lattialle, vaikka olisivat helposti voineet viedä kaikki. Ryöstö oli tapahtunut, nyt on poliisin vuoro. Rauha ei tule kysymykseenkään.

Uutinen oli ehtinyt kotiini ennen minua. »Sehän on kauheata, veli», huudahti Bara Rani. »Mitä nyt teemme?»

Minä en ollut asiasta paljoakaan välittävinäni. Koetin häntä rauhoittaa. »Jäähän meille vielä jotakin», sanoin minä hymyillen. »Tavalla tai toisella me asioista selviydymme.»

»Älä laske leikkiä, rakas veli. Miksi he ovat kaikki sinulle niin vihoissaan? Etkö voi tehdä heidän mielikseen? Miksi torjut kaikki luotasi?»

»En voi sallia maan joutuvan tuhon omaksi, vaikka siten olisinkin kaikkien mieliksi.»

»Kuinka kamalan teon ne ovatkaan tehneet polttopaikalla! On hirmuinen häpeä, että sinua kohdellaan sillä tavoin. Tšota Rani on englantilaisen naissivistyksensä nojalla kaiken pelon yläpuolella, mutta minä en saanut rauhaa, ennenkuin lähetin hakemaan papin torjumaan onnettomuutta. Tee minulle mieliksi, rakas veli, ja matkusta Kalkuttaan. Minä ihan vapisen ajatellessani mitä ne voivat sinulle vielä tehdä, jos yhä jäät tänne.»

Kälyni aito huolestuneisuus liikutti minua kovin.

»Sitäpaitsi», jatkoi hän, »olen sinua jo aikaisemmin varoittanut säilyttämästä suuria rahasummia huoneessasi. He voivat saada niistä vihiä. En ajattele niinkään rahoja, — mutta kuka tietää…»

Rauhoittaakseni häntä minä lupasin heti toimittaa hallussani olevan summan rahastoon ja lähettää sen mahdollisimman pian Kalkuttaan. Me lähdimme yhdessä makuuhuoneeseeni. Pukuhuoneen ovi oli kiinni. Kun koputin, kuului Bimala huutavan: »Minä olen pukeutumassa.»

»Mitä ihmettä Tšota Rani näin varhain päivällä pukeutuu?» huudahti kälyni. »Hänellä on kaiketi jälleen jokin Bande Mataram-kokous.»

»Kuulehan, sinä ryövärien ruhtinatar», huusi hän leikkisästi Bimalalle, »lasketko sinä siellä saalistasi?»

»Minä toimitan rahat talteen hieman myöhemmin», sanoin minä ja lähdin toimistohuoneeseeni.

Siellä oli poliisitarkastaja minua odottamassa. Oletteko päässeet rosvojen jäljille?» kysyin.

»Minulla on aihetta epäluuloihin.»

»Ketä epäilette?»

»Kasimia, vartijaa.»

»Kasimia? Mutta eikö hän haavoittunut?»

»Ei sanottavasti. Lihahaava reidessä. Luultavasti omaa tekoa.»

»Minä en voi sitä hänestä uskoa. Hän on erittäin uskollinen palvelija.»

»Te olette pitänyt häntä uskollisena, mutta siitä huolimatta hän on varas- Minä olen nähnyt henkilöiden, jotka ovat kaksikymmentä vuotta nauttineet ehdotonta luottamusta, äkkiä…»

»Jos niinkin olisi laita, en tahdo lähettää häntä vankilaan. Mutta miksi hän olisi jättänyt loput rahoja lattialle hajalleen?»

»Eksyttääkseen meidät jäljiltä. Mitä sanonettekin, teidän ylhäisyytenne, hän on tottunut sellaisiin temppuihin. Tosin hän on aina ajallaan toimessaan, mutta olenpa varma, että hän ottaa osaa kaikkiin lähiseudun ryöstöihin.»

Tarkastaja ryhtyi minulle selittämään niitä erilaisia menetelmiä, joiden nojalla käy mahdolliseksi ottaa osaa kahden-, jopa kolmenkymmenenkin mailin päässä tapahtuvaan ryöstöön ja siitä huolimatta olla ajallaan virantoimituksessa.

»Oletteko tuoneet Kasimin mukananne?» kysyin minä.

»En, hän on tutkintovankilassa. Viranomaisten velvollisuus on saattaa tutkimus käyntiin.»

»Haluan nähdä hänet», sanoin minä.

Kun astuin hänen koppiinsa, vaipui hän itkien polvilleen minun eteeni. »Minä vannon Jumalan nimessä», sanoi hän, »etten ole siihen syypää.»

»En ole sinua epäillytkään, Kasim», rauhoitin minä häntä. »Älä pelkää. Sinulle ei voida tehdä mitään, jos olet viaton.»

Kasim ei kumminkaan kyennyt moitteettomasti selostamaan tapahtumaa. Hän ilmeisesti liioitteli. Hän kertoi neljästä- viidestäsadasta miehestä, suurista pyssyistä ja epälukuisista miekoista. Siihen oli syynä joko hänen kiihtynyt mielentilansa tai halu puolustautua, kun oli niin helposti joutunut häviölle. Hän väitti ryöstön toimeenpanijan olevan Hariš Kundun, olipa varma siitäkin, että oli kuullut Ekramin, Kundun ensimmäisen vuokramiehen äänen.

»Kuulehan, Kasim», täytyi minun häntä varoittaa, »älä sinä sekoita toisia ihmisiä tarinoihisi! Sinun asiasi ei ole syyttää Hariš Kundua enempää kuin ketään muutakaan.»

XIV

Kotiin palatessani pyysin opettajaani lähtemään luokseni. Hän oli kovin vakava. »En ymmärrä, kuinka tämä päättyy», sanoi hän. »Nuo ihmiset tukahduttavat omantuntonsa ja asettavat sen sijaan isänmaan. Kaikki maamme synnit murtautuvat nyt näkyviin inhoittavassa alastomuudessaan.»

»Kenen arvelette voineen…»

»Älä kysy minulta! Synti kasvaa kasvamistaan. Lähetä heidät kaikki pois, ehdottomasti täältä pois!»

»Minä olen myöntänyt heille vielä päivän ajan. Ylihuomenna he lähtevät.»

»Vielä eräs asia. Ota Bimala mukaasi Kalkuttaan. Hän saa täällä liian ahtaan käsityksen ulkomaailmasta, hän ei kykene näkemään henkilöitä ja asioita oikeissa mittasuhteissaan. Näytä hänelle maailma — ihmiset ja heidän työnsä — suo hänelle avara näköala!»

»Niin olen aikonutkin tehdä.»

»Älä jätä sitä tuonnemmaksi. Usko minua, Nikhil, kaikkien maailman rotujen on yksissä voimin rakennettava ihmisyyden historiaa. Niin kauan kuin he vielä myyvät omantuntonsa politiikan vuoksi ja korottavat oman maansa epäjumalakseen, se ei onnistu. Minä tiedän, ettei Eurooppa itse asiassa myönnä tätä oikeaksi, mutta tässä kohden sillä ei ole mitään oikeutta esiintyä meidän oppi-isänämme. Ihmiset, jotka kuolevat totuuden puolesta, saavuttavat kuolemattomuuden, ja jos kokonainen kansa voi kuolla totuuden puolesta, niin se tulee kuolemattomaksi ihmisyyden historiassa. Tulkoon tämän totuuden tunto eläväksi täällä Intiassa, huolimatta siitä, että paholaisen pilkkanauru tärisyttää taivasta! Mikä hirmuinen synninrutto onkaan vieraista maista tuotu maahamme…»

Koko päivä kului tutkimuksen aiheuttamassa levottomuudessa. Olin ihan uupunut mennessäni illalla levolle. En ollut vielä lähettänyt kälyni rahoja, ajattelin sen tehdä seuraavana aamuna. Keskellä yötä minä heräsin. Huone oli pimeä. Olin kuulevinani huokauksia. Joku oli vast'ikään lakannut itkemästä. Katkera nyyhkytys kaikui kuin tuulen huokailu sadeyössä. Minusta tuntui siltä, että huuto kaikui minun huoneessani. Mutta minä olin yksin. Bimalan vuode oli jo muutamia päiviä ollut toisessa, viereisessä huoneessa. Minä nousin, Ehdin ulos ja löysin hänet ulkoparvekkeelta, missä hän makasi pitkänään, kasvot paljasta permantoa vasten.

Se, mitä näin ja tunsin, ei ole sanoin kuvailtavissa. Sen tietää ainoastaan Hän, joka asuu kaikkeuden sisimmässä ja tuntee maailman kaikki tuskat omassa sydämessään. Taivas on mykkä, tähdet vaikenevat, yö on hiljainen, ja kaiken tämän äänettömyyden keskeltä kajahtaa unettoman epätoivoinen huuto!

Me annamme sellaiselle kärsimykselle nimiä, hyviä tai pahoja, kirjoista oppimiemme luokittelujen mukaan, mutta onko tällä raadellusta sydämestä kohoavalla ja pohjattomaan pimeyteen hukkuvalla kuolemantuskalla mitään nimeä? Kun tuona yönä vaikenevien tähtien alla katselin maassa makaavaa, vavahdutti mieltäni syvän kunnioituksen tunne, ja minä sanoin itselleni: »Mikä olen minä häntä tuomitsemaan?» Oi elämä, oi kuolema, oi ikuisen olemassaolon Jumala, minä taivutan vaieten pääni sen salaisuuden edessä, joka sinussa on.

Hetkisen minä epäröin, kääntyäkö takaisin. En voinut. Minä polvistuin Bimalan viereen ja kosketin kädelläni hänen päätänsä. Ensi kosketuksella tuntui, kuin hänen koko ruumiinsa olisi jäykistynyt, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jäykkyys katosi ja kyynelet tulvahtivat esiin. Minä silittelin sormin hellästi hänen otsaansa. Yht’äkkiä hänen kätensä tarttuivat jalkoihini, jotka hän puristi rintaansa vasten niin lujasti, että ajattelin hänen sydämensä murtuvan.

Bimalan kertomus

XVIII

Amuljan piti tänä aamuna palata Kalkuttasta. Olin käskenyt palvelijoita heti ilmoittamaan hänen saapumisestaan, mutta minulla ei ollut missään lepoa. Vihdoin lähdin ulos odottaakseni häntä oleskeluhuoneessa Lähettäessäni hänet myymään jalokiviäni olin varmaan ajatellut vain itseäni. Mieleeni ei ollut johtunut, että sellainen nuori poika voi arvokkaita koruja myydessään herättää epäilyksiä. Me naiset olemme niin avuttomia, että vaaran uhatessa pakostakin heti siirrämme vaaran rasituksen toisten kannettavaksi. Kun joudumme tuhon omiksi, niin vedämme ympäristömme mukanamme.

Minä olin ylpeästi sanonut pelastavani Amuljan, — ikäänkuin hukkuva kykenisi toisia pelastamaan!

Sen sijaan, että olisin hänet pelastanut, olen lähettänyt hänet tuhoutumaan. Rakas veljeni, minä olen ollut sinulle sellainen sisar, että kuolema varmaan hymyili sinä veljienpäivänä, jolloin minä sinua siunasin, — minä, jota oman rikokseni taakka painaa maahan.

Minä tunnen tänään, että paha ahdistaa ihmistä toisinaan niinkuin tauti. Jokin siemen pirahtaa jonnekin, ja jo samana yönä saapuu kuolema.

Miksi ei sellaisia sairaita eristetä muista ihmisistä? Minä olen kokenut omassa itsessäni, kuinka kauhea tartunta on, — ikäänkuin valtava tulisoihtu, joka mielii sytyttää koko maailman.

Kello löi yhdeksän. Minä en voinut vapautua siitä ajatuksesta, että Amulja oli vaarassa, että hän oli joutunut poliisin käsiin. Poliisilaitoksessa vallitsee varmaan suuri kiihtymys. Kenen ovat jalokivet? Kuinka hän on ne saanut? Ja vihdoin on minun vastattava avoimesti, kaiken kansan kuullen, noihin kysymyksiin.

Mitä minä vastaan? Vihdoin on tullut sinun päiväsi, Bara Rani, sinun, jota olen kauan halveksinut. Sinä nautit kostosta, kun ihmiset halveksien minua katselevat- Hyvä Jumala, pelasta minut vain tämä kerta, niin minä heitän kaiken ylpeyteni kälyn jalkojen eteen.

En voinut kestää kauempaa. Menin suoraa päätä Bara Ranin luo. Hän oli kuistikolla, betelinlehtiä maustamassa, Thako mukanaan. Thakon nähdessäni minä säpsähdin, mutta hillitsin itseni samassa, kumarsin syvään vanhemmalle kälylleni ja kosketin kunnioittavasti hänen jalkojansa.

»Siunatkoon, Tšota Rani», huudahti hän, »mikä sinua vaivaakaan? Mistä tämä odottamaton kunnioitus?»

»Tänään on syntymäpäiväni, sisko», sanoin minä. »Olen sinua usein loukannut. Anna minulle siunauksesi, etten sitä enää koskaan tee. Tahtoni on heikko.» Minä kumarsin vielä kerran ja lähdin nopeasti pois, mutta hän huusi minut takaisin.

»Sinä et ole minulle koskaan sanonut, että tänään on syntymäpäiväsi, rakas Tšota! Tulehan tänään iltapäivällä luokseni teetä juomaan. Tulethan?»

Hyvä Jumala, salli tämän päivän todella olla syntymäpäiväni! Enkö voi syntyä uudelleen? Puhdista minut, Jumala, puhdista minut ja ole vielä kärsivällinen!

Minä menin takaisin oleskeluhuoneeseen ja lapasin siellä Sandipin. Inhontunne tuntui myrkyttävän vertani. Kasvoja, jotka näin aamunvalaistuksessa edessäni, ei valaissut neron tenhoisa hohde.

»Lähtekää pois huoneesta!» huudahdin minä.

Sandip hymyili. »Koska Amulja ei ole täällä», huomautti hän, »arvelen tulleen minun vuoroni jutella kanssanne kahden kesken.»

Rikoksestani alkoi koitua kosto. Kuinka voinkaan ottaa häneltä pois oikeuden, jonka olin itse hänelle antanut. »Tahdon olla yksin», toistin minä.

»Kuningatar», sanoi hän. »Toisen henkilön läsnäolo ei estä teitä olemasta yksin. Älkää erehtykö pitämään minua yhtenä joukosta. Minä, Sandip, olen aina yksin, vaikka ympärilläni parveilisi tuhansia.»

»Olkaa hyvä, tulkaa toinen kerta. Tänä aamuna…»

»Te odotatte Amuljaa?»

Minä käännyin suuttuneena pois ja aioin lähteä huoneesta, kun Sandip veti viittansa laskoksista korulippaani ja heitti sen marmoripöydälle. Minä hämmästyin kovin. »Eikö Amulja olekaan matkustanut?»

»Matkustanut? Minne?»

»Kalkuttaan.»

»Ei», hykersi Sandip.

Minun siunaukseni siis oli vaikuttanut, kaikesta huolimatta. Hän oli pelastettu. Kohdatkoon nyt Jumalan rangaistus minua, varasta, kunhan Amulja on pelastettu!

Kasvojeni ilmeessä tapahtunut muutos ärsytti Sandipia. »Niin hyvillä mielin, kuningatar!» ivaili hän. »Ovatko nämä jalokivet niin suuriarvoiset? Kuinka siis voittokaan päättää uhrata ne jumalattarelle? Olettehan ne oikeastaan jo uhrannut. Aiotteko nyt ottaa lahjanne takaisin?»

Ylpeys ei kuole hevillä; vielä viimeisellä hetkellä se kohottaa kyntensä. Minusta tuntui siltä, että minun oli osoitettava, kuinka yhdentekevä asia korujen menettäminen minulle oli. »Jos niitä himoitsette», sanoin minä, »niin voitte ne ottaa.»

»Minun himoni tavoittelee nyt Bengalin koko rikkautta», vastasi Sandip. »Onko olemassa väkevämpää mahtia kuin himo? Sitä käyttävät ratsunaan tämän maailman mahtavat niinkuin Indra Airavatnorsua. Nämä jalokivet kuuluvat niinmuodoin minulle?»

Sandip otti lippaan ja piilotti sen jälleen viittansa alle. Samassa syöksyi huoneeseen Amulja. Hänen silmiensä alla oli tummat syvänteet, huulet olivat kuivat, hiukset epäjärjestyksessä; näytti siltä, kuin hänen nuoruutensa kukoistus olisi lakastunut yhdessä ainoassa päivässä. Sydäntäni vihlaisi, kun näin hänet »Minun lippaani!» huudahti hän syöksyen suoraa päätä Sandipia kohti, minuun katsahtamattakaan. »Oletteko ottanut korulippaan matkalaukustani?»

»Sinun lippaasi?» kysyi Sandip ivallisesti.

»Matkalaukku oli minun!»

Sandip nauroi. »Omasi ja toisen oman erottaminen näyttää käyvän hieman hankalaksi, Amulja», huudahti hän. »Sinusta näyttää sittenkin tulevan hurskas saarnamies.»

Amulja vaipui tuoliin ja peitti käsin kasvonsa. Minä astuin hänen luoksensa ja laskin käteni hänen päälaelleen. »Mikä sinua vaivaa, Amulja?» kysyin minä.

Hän hypähti seisoalleen. »Rani-sisko», huudahti hän, »minä tahdoin kovin mielelläni itse tuoda jalokivet teille takaisin. Sen tiesi Sandip Babu, ja nyt hän on ennättänyt edelleni.»

»Minä en välitä jalokivistä™», sanoin minä. »Ottakoon ne! Se ei haittaa.»

»Ottakoon? Kuka?» kysyi poika ihmeissään.

»Jalokivet ovat minun», virkkoi Sandip. »Kuningattareni on lahjoittanut ne minulle valtamerkiksi.»

»Ei, ei, ei!» huusi Amulja kiihkeästi. »Ei missään tapauksessa, Rani-sisko! Minä olen tuonut ne teille takaisin. Te ette saa antaa niitä kenellekään muulle.»

»Minä otan lahjasi vastaan, pieni veljeni», sanoin minä. »Mutta salli sen, joka niitä tavoittelee, tyydyttää himonsa.»

Amulja katseli Sandip Babua hehkuvin silmin kuin petoeläin saalistansa. »Kuulkaahan, Sandip Babu», murisi hän, »te tiedätte, ettei minua säikähdytä hirsipuukaan. Jos rohkenette ottaa jalokivilippaan…»

Sandip yritti nauraa ivallisesti. »Pitäisihän sinun tietää, Amulja», sanoi hän, »ettet sinä ole mies minua peloittamaan.»

»Kuningatar», jatkoi hän minun puoleeni kääntyen, »minä en ole tullut tänne ottamaan teiltä näitä koruja, vaan antamaan ne teille. Olisitte tehnyt väärin, jos olisitte ottanut lahjani Amuljan kädestä. Sitä estääkseni minä tahdoin ensin saada ne selvästi haltuuni. Nyt minä lahjoitan nämä jalokiveni teille. Kas tässä! Punokaa te tuon poikasen kanssa mitä juonia tahansa. Minun täytyy lähteä. Teillä on kaikkina näinä päivinä ollut kahdenkeskiset neuvottelunne, joista minulle ei annettu tietoa. Jos nyt sattuu jotakin erinomaista, niin älkää syyttäkö minua!»

»Amulja», jatkoi hän, »minä olen lähettänyt matkalaukkusi ja tavarasi asuntoosi. En tahdo enää säilyttää huoneessani sellaista, mikä kuuluu sinulle.» Tuon sanottuaan Sandip syöksyi pois huoneesta.

XIX

»Minulla ei ole ollut lepoa eikä rauhaa, Amulja, senjälkeen kuin lähetin sinut myymään korujani»; sanoin minä.

»Miksi ei, Rani-sisko?»

»Minä pelkäsin sinulle koituvan siitä vaikeuksia — olisivat voineet luulla sinua varkaaksi. Olisin mieluummin ollut ilman noita kuuttatuhatta rupiaa. Nyt sinun pitää vielä tehdä jotakin mielikseni: lähteä kohta kotiin äitisi luo.»

Amulja veti esiin pienen käärön ja sanoi: »Mutta sisar, minä olen hankkinut ne kuusituhatta rupiaa.»

»Mistä?»

»Minä tein voitavani saadakseni kultaa», jatkoi hän minun kysymykseeni vastaamatta, »mutta se ei minulle onnistunut. Niinpä minun täytyi tuoda seteleitä.»

»Sano minulle totuus, Amulja: mistä olet nuo rahat saanut?»

»Sitä en sano.»

Silmissäni pimeni.

»Mitä kauheata oletkaan tehnyt, Amulja?» huudahdin minä. »Oletko…»

»Minä tiedän, että sanotte minun hankkineen rahat väärällä tavalla. Olkoon niin, minä myönnän sen. Mutta minä olen maksanut täyden hinnan rikoksestani. Senvuoksi rahat ovat nyt minun.»

Minä en tahtonut tietää enempää. Veri tuntui hyytyvän suonissani.

»Vie ne pois, Amulja», rukoilin minä. »Vie ne takaisin sinne, mistä olet ne ottanut.»

»Se olisi tosiaankin kovin vaikeata!»

»Se ei ole vaikeata, hyvä veli. Se hetki, jolloin ensi kerran tulit luokseni, oli kohtalokas. Ei edes Sandip ole voinut tehdä sinulle niin paljon pahaa kuin minä.»

Sandipin nimi sai hänet säpsähtämään.

»Sandip!» huusi hän. »Teiltä yksin minä olen oppinut, millainen mies hän on. Tiedättekö, sisar, hän ei ole käyttänyt kolikkoakaan niistä rahoista, jotka hän teiltä otti. Teidän luotanne lähdettyänsä hän vetäytyi huoneeseensa ja ahmi katseillaan kultaa, jonka oli levittänyt eteensä lattialle. 'Nämä eivät ole kultarahoja’, huudahti hän, 'vaan mahdin jumalallisen lootuksen terälehtiä; ne ovat kristalleiksi muuttuneita sointuja huiluista, jotka helisevät rikkauden paratiisissa! Minä en raski niitä vaihtaa, sillä ne näyttävät pyrkivän olemuksensa täydellisyyteen, kauneuden kaulaa koristamaan. Amulja, poikaseni, älä katsele niitä ruumiillisin silmin; ne ovat kuin Lakšmin hymyily, Indran puolison lumoava sädeseppele. Ei, ei, minä en voi niitä antaa tuolle tuhmalle tilanhaltijalle. Olen varma siitä, Amulja, että hän on meille valehdellut. Poliisi ei olekaan venheen upottajan jäljillä. Tilanhoitaja vain tahtoo ansaita rahoja. Meidän täytyy yrittää saada kirjeet häneltä takaisin.’ — Minä kysyin Sandipilta, kuinka tuo oli tehtävä. Hän käski käyttämään uhkausta tai väkivaltaa. Minä tarjouduin niin tekemään, jos hän luovuttaa rahat takaisin. Siitä voidaan sopia myöhemmin, sanoi hän. Minä en halua kiusata teitä, sisar, yksityiskohtaisesti kertomalla, kuinka sain miehen siinä määrin peloitetuksi, että hän luovutti kirjeet, jotka sitten poltin — se on pitkä juttu. Vielä samana iltana minä tulin Sandipin luo ja sanoin: 'Nyt meidän ei tarvitse pelätä. Antakaa rahat minulle; minä jätän ne huomenna sisarelleni, armolliselle rouvalle'. Hän huusi: 'Mitä hullutuksia! Kalliin sisaresi sari pimittää sinulta pian koko isänmaan. Sano Bande Mataram ja manaa pois paha henki!' — Te tunnette Sandipin lumousvoiman, Rani-sisko. Rahat jäivät hänelle. Minä vietin koko yön järven uimalaiturilla hymisten Bande Mataram'ia — Kun sitten annoitte minulle myytäviksi jalokivenne, menin jälleen Sandipin luo. Hän oli ilmeisesti minulle vihoissaan, mutta yritti olla sitä osoittamatta. 'Jos ne vielä löydät jostakin laatikosta, saat ne ottaa', sanoi hän heittäen minulle avaimensa. Niitä ei näkynyt missään. 'Sanokaa minulle, missä ne ovat', pyysin minä. 'Kunhan olet parantunut hupsuudestasi, ei ennen', vastasi hän. — Huomattuani, ettei hän ollut suostutettavissa, minun täytyi miettiä muita keinoja. Minä yritin saada häneltä kultarahat tarjoamalla kuusituhatta rupiaa seteleinä. 'Sinä saat ne', virkkoi hän ja meni makuuhuoneeseensa jättäen minut odottamaan. Siellä hän mursi matkalaukkuni lukon, otti teidän korulippaanne ja lähti toisesta, ovesta suoraan luoksenne. Hän ei tahtonut antaa minun sitä tuoda ja nyt hän julkeaa sanoa sitä lahjaksensa. Kuinka voisinkaan sanoa, mitä hän on minulta ryöstänyt! Minä en anna hänelle milloinkaan anteeksi. — Mutta varmaa on, sisko, että hänen mahtinsa minuun nähden on lopullisesti murtunut. Ja sen olette saanut aikaan te, sisar!»

»Rakas veljeni», sanoin minä, »jos niin on laita, en ole elänyt suotta. Mutta meillä on vielä paljon tekemistä, Amulja. Ei riitä se, että taika on murrettu. Sen tahrat on pestävä pois. Älä viivyttele, mene heti viemään rahat sinne, mistä olet ne ottanut. Etkö voi sitä tehdä, rakas veli?»

»Teidän siunauksenne tekee kaikki mahdolliseksi, Rani-sisko!»

»Muista, ettei ole kysymyksessä ainoastaan sinun rikoksesi sovittaminen, vaan myöskin minun. Minä olen nainen; minulta on ulkomaailma suljettu, muuten olisin lähtenyt itse. Ankarin rangaistukseni on se, että minun täytyy sälyttää sinun kannettavaksesi syntini taakka.»

»Älkää puhuko niin, sisar! Tie, jota kuljin, ei ollut teidän tienne. Sen vaarat ja vaikeudet houkuttelivat minua. Nyt, kun teidän tienne minua kutsuu, se saa olla tuhat kertaa vaikeampi ja vaarallisempi; teidän siunauksenne on auttava minua onnistumaan. Te siis käskette minua viemään nämä rahat sinne, mistä olen ne ottanut?»

»Käsky ei ole minun, se tulee korkeammalta.»

»Siitä en tiedä mitään. Minulle riittää, kun se tulee teidän huuliltanne. Sisar, tehän kutsuitte minut tänne aterialle. Sitä en tahdo menettää. Teidän tulee antaa minulle prasad [kunnioitetun henkilön kosketuksen pyhittämä ruoka], ennenkuin lähden. Sitten minä suoritan tehtäväni, jos mahdollista, jo ennen iltaa.»

Silmiini tulvahtivat kyynelet, kun yritin hymyillen sanoa: »Niin tapahtukoon.»